maanantai 28. marraskuuta 2016

Gilmoren tytöt ja uudet jaksot


Gilmoren tytöt on minulle henkilökohtaisesti tärkeä sarja. Katsoin sitä hieman myöhäisheränneenä yliopistovuosina ja viimeisten kausien katsomiset ajoittuivat elämässä varsin turbulenttiin aikaan. Sarja toimi jonkinlaisena terapiana ja jäi sitä myöten rakkaaksi. Viime vuosina olemme katsoneet sarjaa siipan kanssa yhdessä, hän kun ei sitä ollut epäsivistyneenä katsonut lainkaan. Viime viikolla Netflix julkaisi neljä uutta jaksoa nimellä Gilmore Girls: A Year in the Life ja jaksot ovat ymmärrettävästi aiheuttaneet kuhinaa. Me katsoimme jaksot viikonlopun aikana.

Jos jollekulle alkuperäinen sarja ei ole tuttu, niin siinä seurataan Lorelai Gilmoren ja hänen tyttärensä Lorelain eli Roryn elämää idyllisessä Stars Hollow'n kylässä Connecticutissa. Lorelai tuli raskaaksi 16-vuotiaana, kieltäytyi menemästä naimisiin lapsensa isän kanssa ja livisti vanhempiensa korkean yhteiskuntaluokan paheksuntaa muuttamalla omilleen ja pääsemällä töihin hotelliin. Sittemmin äidin ja tyttären välille on kehittynyt ainutlaatuisen tiivis suhde. Sarjassa seurataan Stars Hollow'n täysin satunnaisia ja omituisia tapahtumia, Roryn kasvua ujohkosta lukutoukasta rohkeaksi toimittajan aluksi ja arvuutellaan milloin Lorelai löytää sen oikean. Tästä kohdasta eteenpäin tekstissä on spoileria ja spekulaatiota Netflixin uusista jaksoista, joten jos et ole nähnyt ja aiot ne katsoa niin huitelepa toisaalle.


Asioita, joista en pitänyt:
* Sarjan rytmi on etenkin ensimmäisissä jaksoissa aivan hukassa. Yksi sarjan parhaita puolia on se, että dialogi on nopeaa ja näppärää, nyt tuntui että kofeiiniannosta oli laskettu liikaa.
* Rory on aika ärsyttävä aikuinen. Joo, joskus sitä on elämänsä kanssa aika hukassa ja valinnat eivät mene ihan nappiin, mutta täysin turhaa poikaystävää ei oikeasti voi unohtaa noin täydellisesti ja miten se oppi siitä, että kihloissa/naimisissa olevien (ex)poikaystävien kanssa ei ehkä kannattaisi mukaseukkailla?
* Liikaa turhaa draamaa ja tuskaa. Olisin ollut ihan tyytyväinen pelkkään nostalgiatrippiin.
* Miksi oi miksi ne kammottavat musikaalikohtaukset (Summer) näytettiin kokonaisuudessaan? Vitsi vanhenee turhan nopeasti.
* Miksi poissaoleville hahmoille oli keksitty ihan ihmeellisiä syitä olla poissa? Siis mikä tämä kasvieloviljelyjuttu edes oli missä Sookie hengaili?
* #lastfourwords. Näitäkö nyt odotettiin monta vuotta? Eäh.

Asioita, joista pidin:
* Emilyn tarinakaari oli uskottava ja mahtava, oli jotenkin hienoa nähdä miten sieltä iltapäiväteeseurapiirirouva-maskin alta kuoriutui vahva nainen.
* Luke. Luke. Luke. Ihan vaan koska Luke.
* Team Jess! Team Jess! Luken ja Jessin kohtaaminen Summer-jaksossa oli parasta hetkeen.
* Kirkin glitteriöverit ja ihana hääkohtaus, niisk.
* Lorelain oikea Richard-muisto ja soitto Emilylle, niisk.
* Se, että Lorelai ei oikeasti mennyt vaeltamaan Pacific Crest Trailia.
* Life and Death Brigadella oli superupeat asut.
* Sanoinko jo Jess? Siitähän tuli ihan täyspäinen. Tykkään.

Hämmennyksen aiheita:
* Miksi Berta ei voinut puhua jotain oikeaa kieltä?
* Miten Todd Lowe (Zack) on voinut harmaantua noin äkkiä ja samalla John Cabrera (Brian) on ihan samannäköinen?
* Öö, Mr. Kim. mitä?
* Täysin satunnaiset randomjuonikuviot. Mistä lähtien Stars Hollow'ssa on ollut uima-allas? Miksi Wookie? Mikä tää Naomi Shropshire-juttu oli?

Tässä nämä päällimmäiset mietteet. Netflix jättää selvästi viimeisen jakson loppuun mahdollisuuden jatkaa, suhtaudun tähän varauksella. Tv-elokuvamitta ei tehnyt tälle sarjalle hyvää, 45 minuuttia tehokasta toimintaa on parempi kuin puolitoista tuntia liian pitkiä kohtauksia. Mutta jos he nyt päättävät jatkaa vanhantyyppisillä jaksoilla niin varmaan katsoisin. En silti pahastu jos jättävät homman tähän.

Katsoitko jo itse? Aiotko katsoa? Toivotko jatkoa? Anna palaa kommentteihin.

Lavalta: Snap - leipää ja sirkushuveja (Teatteri Jurkka)



Teatteri Jurkan ja improvisaatioporukka Riskiryhmän Snap - leipää ja sirkushuveja -esityksen ja #Teatterikritiikin syventävän jatkokurssin innoittamana tässä teille blogin ihkaensimmäinen vloggaus.

Menikö metsään vai pysyikö tiellä, katsoisitko toistekin? Kommentit tervetulleita, kiitos!

torstai 24. marraskuuta 2016

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)


Marissa Meyerin Lunar Chronicles oli todella hyvä kirjasarja. Se hyödynsi hienosti perinteisiä satuaiheita scifiympäristössä ja loihti kiinnostavan valtataistelun Kuuta asuttavien lunareiden ja silloisten maan asukkaiden välille. Sarjan viimeisellä osalla on aina iso taakka kannettavanaan ja Winter (Puffin, 2015) suoriutuu siitä hyvin joskaan ei moitteettomasti.

Winter on omistettu viimeiselle taistelulle ja sitä edeltävälle vallankumoukselle. Kirjan nimihenkilö Winter on tarinan keskiössä: rakastettu prinsessa on äitipuolensa epäsuosiossa ja on hankalassa asemassa kuninkaallisten häiden lähestyessä. Samaan aikaan Cinder kumppaneineen yrittää luovia itsensä Kuun kamaralle estääkseen häät ja saadakseen kansan näkemään petturuuden kuningatar Levanan toimien takana. Edellisissä osissa avonaisiksi jätetyt juonenpäät solmitaan napakasti yhteen tässä toiminnallisessa päätösosassa.

Ihailen Meyerin kykyä yhdistellä satuja omaan kerrontaansa. Viimeisen osan satuperusta on Lumikissa, mutta kirja ei tyydy toistamaan vanhaa vaan Meyer keittää kokoon melkoisen suunnitelmien verkon. Yli 800 sivuinen kirja kestää pituutensa yllättävän hyvin ja on lukuisista erillisistä juonikuviosta huolimatta nopealukuinen.

Sarjan hahmoista on neljän kirjan aikana tullut rakkaita ja odotin kiinnotuksella ja jännityksellä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Ehkä yllättäen olin lopusta hieman pettynyt. Bill Willinghamin Fables-sarja lienee kasvattanut minut odottamaan kaiken maailman kauheuksia ja nyt koin että se kaikki tuska ja ahdistus jota tähän sarjaan sijoitin ei saanut katkeraa täyttymystään.

Joka tapauksessa koko Lunar Chronicles oli viihdyttävää luettavaa ja suosittelen sitä lämpimästi satujen, scifin ja monimutkaisten juonittelujen ystäville. Jos puolestaan vierastat juonenkuljetusta, jossa hommaa tarkkaillaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta kannattaa sarja ehkä suosiolla skipata. Minä viihdyin ja jännitin, spin-off-kirjat tullee luettua kunhan kirjastopinot vähän madaltuvat.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)
Puffin, 2015. 823 s.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Lavalta: FAIL - virheellinen esitys (Kiasma-teatteri/Baltic Circle)

Kuva: Tani Simberg

Nousu häpeän alhosta

Noora Dadun FAIL - virheellinen esitys oli se Baltic Circle -festivaalin esitys, jonka halusin nähdä. Viime vuoden keväänä nähty Dadun monologi Minun Palestiinani vaikutti ja oli kiinnostavaa nähdä millainen tämä jatko-osa, joka ei ole jatko-osa, olisi. Palestiinasta tässäkin puhutaan, hetken, mutta sitten siirrytään häpeään ja masennukseen.

Edellisen esityksen jälkeen Dadun puhelin alkoi soida. Haastatteluihin, paneeleihin ja esityksiin haluttiin yhtäkkiä näyttelijä, jolla on "tausta" tai joka voisi esittää arabia. Dadua ei huvittanut. Tästä ponnistetaan pohdintaan representaatiosta. Kuka saa esittää ketä, voiko näyttelijä tehdä mitä vain? Tähänkään aiheeseen ei tosin jäädä, vaan monologissa hypellään aiheesta toiseen. Välillä katsotaan videopätkiä Noorasta 45 vuoden päästä, mitä tahansa voi tapahtua, tulevaisuus on auki. Nyt on kuitenkin nyt, ulkona on loskaa ja mieli on täynnä ahdistusta jonka on päästävä ulos.

Raja esiintyjän ja katsojien välillä on selvä, katsomme toisiamme ikkunan lävitse. Se tuntuu vähän hassulta ja samalla tärkeältä. Jotenkin ikkunan takaa sanottuja asioita kuuntelee eri tavalla, ne ovat tärkeämpiä ja painokkaampia. Vaikka tunnelma on paikoin kipeän humoristinen ja överi, on tärkeää ottaa huomioon että tässä ei vain jutustella. Yleisö laitetaan seinää vasten ja tuntuu pahalta. Kyllähän minä edellisestä esityksestä vaikutuin, mutta teinkö mitään? En. Hävettää.

Häpeä-ääntä ei kuitenkaan lähde, sanaton jos jotain. Mietin esityksen aikana myös muita häpeän aiheista, arkipäiväisempiä sellaisia, ja nauran kun Dadu demonstroi eri luokitteluihin kuuluvia häpeä-ääniä. Veikkaan, että jokaiselle löytyy sieltä se oma tuttu sadattelu tai vinkaisu.

En ole aivan varma mitä mieltä olen lavalla lopussa ryömivästä Emilia Kokon Turiseva tissi -hahmosta. Hämmentynyt ainakin. En oikeastaan muista kohtauksesta paljon mitään, verkkokalvoille on jäänyt kuva vain punaisista ilmapalloista ja vappulasien roikkuvasta silmämunasta.

Jollain tavalla tämä loppukohtaus kuitenkin vapauttaa, päästää taas hengittämään. Ahdistus ei unohdu, mutta Eeva Semerdjievin laulava koivu lohduttaa. On tässä maailmassa jotain hyvääkin. Mutta niin, se ahdistus. Mitä tälle maailmalle voisi tehdä, kun laulava puu ei sitä paranna?

Esityksiä on Kiasma-teatterissa vielä 10.12. asti.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Lavalta: Hautajaiset (Teatteri Tuike)

Teatteri Tuike

Kauhua kaikille aisteille

Minä inhoan kauhua. En katso kauhuelokuvia enkä suostu menemään kummitusjunaan. Kuitenkin menin katsomaan Teatteri Tuikkeen Hautajaiset-aistikauhuesitystä. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi esityksessä hyödynnetään myös haju- ja tuntoaistia, joten elämys on kokonaisvaltainen. Etenkin jos istuu eturivissä, mihin taitaa väistämättä joutua jos on viimeisenä saliin astelevien joukossa.

Muistotilaisuus päättyy ja mies jää istumaan yksin nojatuoliinsa. Suru on käsinkosketeltavaa. Jotain kuitenkin on vinossa ja pian tapahtumat alkavat lähteä synkkiin suuntiin. Todellisuuden raja häilyy eikä voi olla varma mikä on totta. Esityksen luonteen vuoksi enempää ei juonesta kannata paljastaa, sillä yllätyksellisyys on luonnollisesti osa jutun juonta.

Oma keho on esityksen aikana koetuksella. Joudun useampaan kertaan tietoisesti rentouttamaan hartioitani huomatakseni hetken päästä niiden olevan taas korvissa. Kasvolihakset saavat myös liikuntaa, tuntuu jotenkin turvallisemmalta kun silmät eivät ole kokonaan auki. Paikoin unohdan hengittää. Kirkumaan en sentään alkanut eikä kukaan muukaan katsomosta, mutta illan edellisessä näytöksessä meteliä oli kuulemma enemmän. Tämä ei kuitenkaan kerro eläytymisen puutteesta, tunnelma oli keskittynyt.

Arvostan sitä, että esityksessä ei ole turvauduttu halpoihin äkkisäikyttelyihin vaan lähdetty rakentamaan pelottavaa tunnelmaa hienovaraisemmin. Pitkät pimeän jaksot, vilkkuvat valot, painostava musiikki ja nenään hiipivät tuoksut saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Puhetta esityksessä on vähän ja sitä olisi etenkin esityksen loppupuolella saanut olla mielestäni vähemmänkin, sillä juoni oli selkeä ja oman pään sisällähän ne kauheudet tuppaavat muodostumaan todellista pahemmiksi.

Noin tunnin pituinen esitys on taiten tehty. Kiitosta ansaitsee paljon muun muassa pääosaa esittävä Markku Ihamäki, hänen hahmonsa valumista hulluuteen on pelottavaa ja hienoa katsoa. Myös erikoisefektit on tehty huolella ja sopivan pienesti, ylilyönteihin sortumatta. Hautajaiset on kiinnostava jatkumo Tuikkeen aikaisemmalle aistikauhuesitykselle Viimeinen vuoro ja odotan kauhunsekaisin tuntein mitä seuraavaksi on luvassa.

Suosittelen sopivan kauhun etsijöille ja uusia elämyksiä kaipaaville ja mieluiten eturivistä käsin, jolloin muiden katsojien takaraivojen näkeminen ei haittaa eläytymistä. Syksyn esitykset ovat jo kutakuinkin täysiä, mutta keväällä on uusi esityskausi joten kannattaa laittaa Teatteri Tuikkeen fb-sivu seurantaan.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipuista.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Rainbow Rowell: Carry On


Rainbow Rowellin Carry On (2015) on lajissaan kiinnostava opus. Se seuraa "valitun" velhopoika Simonin ja tämän ystävien ja vihollisten elämää Watfordin koulussa. Taikatyhjiöitä aiheuttava Humdrum vaivaa koko yhteisöä ja ratkaisu asiaan olisi saatava pian. Kuulostaako tutulta? Velhokouluperinteestä ponnistava tarina on kuitenkin erikoinen, sillä kirjoja on vain yksi ja se on sarjan viimeinen.

Tavallaan Carry Onin lukeminen oli hirveän hämmentävää. Hahmot olivat minulle kuitenkin tuttuja Rowellin Fangirl-teoksen kautta, siinä heistä kirjoitettiin fanifiktiota. Toki taustalla vaikuttaa myös genren tuntemus: päästä saa jatkuvasti hätistää pois mielikuvia Harry Pottereista, Magisterium-sarjasta ja The Unwritten-sarjakuvasta. Ilman omaa velhokoulutaustaa kirjan lukeminen voisi olla haastavaakin.

Samalla tarinan seuraaminen on aika ihanaa. Ollaan jo valmiiksi siellä loppumittelöissä ilman monen kirjan alustusta, minuun luotetaan että osaan yhdistellä asioita ja kuvitella loput tarinasta mielessäni. Hahmojen väliset suhteet ovat myös tavattoman herkullisia. Kirjassa yhdistellään kolmiodraamaa, platonisia ystävyyssuhteita ja yllättäviä liittolaisuuksia hyväksi cocktailiksi. Simon on myös kerrassaan viehättävän vatipäinen ja helposti turhautuva päähahmo (ja ymmärtäähän sen, jos kerran pitäisi olla valittu mutta taikominen ei meinaa ottaa onnistuakseen ja huonetoveri on vihamielinen vampyyri).

Rowell nivoo kerrontaansa tehokkaasti pieniä tapahtumia kuvitteellisista aikaisemmista osista, jolloin kuva hahmojen historiasta täydentyy. Selittämisen makua ei kuitenkaan ole. Samalla tosin alkaa kaivata niiden muiden osien perään, kyllä minä olisin Simonista ja kumppaneista voinut lukea enemmänkin, mutta ehkä hyvä kerrankin näin.

Carry Onin pohjalle suosittelen lämpimästi jo edellä mainitsemaani Fangirl-romaania, se oli ihana. Molemmat sopivat velhokoulukaipuun lieventämiseen ja piinaavaan teinifantasianälkään.

Rainbow Rowell: Carry On
St. Martin's Griffin, 2015. 522 s.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Koominen Ooppera aloittaa toimintansa - voita liput avajaisgaalaan


Helsingin oopperatarjonta saa täydennystä kun Koominen Ooppera aloittaa toimintansa Finlandia-talossa 16.12. Uuden oopperatalon tavoitteena on tarjoilla katsojille oopperan uusia tuulia helposti lähestyttävässä muodossa. Oopperatalo lupaa painottaa toiminnassaan kansainvälisyyttä ja verkottumista ja luoda mahdollisuuksia suomalaisen oopperaosaamisen vientiin.

Hyvältä siis kuulostaa, kyllä tänne useampi oopperatalo mahtuu. Koominen Ooppera käynnistää taipaleensa 16.12. Finlandia-talossa järjestettävässä Avajaisgaalassa. Gaalan aikana kuullaan otteita tulevasta ohjelmistosta ja muuta klassista musiikkia. Orkesteri Helsinki Sinfoniettaa johtaa Leif Segerstam ja solisteina kuullaan sopraanoja Mia Heikkinen ja Reetta Haavisto sekä bassobaritoni Petri Lindroosia.


Koomisen Oopperan virallinen esityskausi alkaa tammikuussa, kun Koominen Ooppera tuottaa Aleksanterin teatteriin koko perheen oopperan Punahilkka. Esitys on nähty aikaisemmin Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 2016.

Arvonta

Sain mahdollisuuden arpoa kahden lipun paketin yllämainittuun avajaisgaalaan täällä blogissa. Osallistuminen on yksinkertaista:

Kommentoi tähän postaukseen 3.12. mennessä ja olet mukana arvonnassa. Jätä kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi niin saan sinuun tarvittaessa yhteyden. Liput arvotaan 4.12. ja samana päivänä ilmoitetaan myös voittajalle.

Tuplaa mahdollisuutesi, myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogissa voi voittaa liput!

Arvonta on järjestetty yhteistyössä Koomisen Oopperan kanssa, kiitos tästä mahdollisuudesta!

torstai 17. marraskuuta 2016

Lavalta: Dive (WHS/Cirko)

Kuva: Riku Pihlanto

Merenneito ja minä

Yritin ihan tosissani kirjoittaa eilen näkemästäni Salla Hakanpään Divestä kunnollisen ja asiallisen arvion. Hauduteltuani ja puhistuani totesin, että ei se onnistu. Jostain syystä tämä esitys meni ihon alle ja se ei suostu muuttumaan tavalliseksi tekstiksi.

Olen odottanut Diven näkemistä vuodesta 2014. Tai oikeastaan voisi sanoa että vuodesta 2013, sillä silloin näin Hakanpään edellisen sooloteoksen Pinta. Se oli ensimmäinen tiedostaen näkemäni nykysirkusesitys ja varmasti osasyyllinen siihen, miksi laji tänä päivänä niin paljon minua kiinnostaa. Panokset olivat siis kovat, kun astelimme Kallion Urheilutalolle.

Dive esitetään uimahallissa ja Hakanpää taitelee esityksessä sekä veden yläpuolella että pinnan alla. Vesi on minulle rakas elementti, joten siinäkin mielessä jännitti. Tokihan paniikki meinasi iskeä heti alussa kun tajusin, että minulla on katsomossa toinen kahdesta tolppapaikasta. Mitä jos en näe mitään? Onneksi pelko oli turha. Paikalta näki ja vaikka vähän piti välillä kuikuilla ja vaihtaa asentoa sen teki vaistomaisesti, sillä esitys oli lumoava.

Hakanpään esittämä hahmo kulkee kohti kiehtovaa vedenpintaa ja lopulta sen läpi. Kuva köyteen kietoutuneista, glitterkenkiin verhotuista jaloista ja veden pinnan alla näkyvästä liehuvasta mekosta on vahvana mielessäni. Tässä vaiheessa myös hirvitti, veden alla vietetty aika on niin pitkä ja asetelma niin hurja että hetken ehti epäillä noustaanko sieltä ylös laisinkaan.

Pinnan alle on luotu kiehtova maailma, jota katsomosta käsin päästään kokemaan videokuvan välityksellä. On käsittämätöntä, että epäseksikkääseen uimahallin altaaseen on saatu luotua niin satumainen maailma. On se vieraudessaan tosin myös pelottava, mutta sopivalla tavalla. Tekee mieli sukeltaa vielä kerran, hypätä tuntemattomaan ja antaa mennä. Esityksen hahmo leikkii, kokeilee, löytää itsestään jotain.

Tarina pitää otteessaan, aika kuluu liiankin nopeasti. Miten tämä voi olla näin hieno? Miten Hakanpää osaa? Miten tämä on tehty? Hengästyttää, ei tee mieli puhua. Ei tee näemmä monen muunkaan, hiljaisen lumoutuneina valumme kohti räntäistä katua. Kannatti odottaa. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

***

Dive on osa What the Cirk? -festivaalin ohjelmaa ja se esitetään vielä perjantaina 18.11. Tällä hetkellä liput ovat loppuunvarattuja, mutta perjantaina kannattaa olla vielä kärppänä vapautuvien paikkojen varalta.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja


Kun katsoo kymmeniä esityksiä vuosittain on vähitellen alkanut kiinnostua myös siitä kaikesta muusta työstä mitä esityksen valmistamiseen tarvitaan. Erityisesti minua kiinnostaa se näkymätön työ, joka ei lavalla välttämättä suoraan näy mutta on olennaista esityksen onnistumiselle. Elina Saksala pyrkii Tuottajan käsikirjassa (Like, 2015) selvittämään tuottajan työn perusteita ja onnistuu siinä kiitettävästi.

Sekä opiskelijoille että jo tuottajan työssä toimiville suunnattu teos tarjoilee niin perustietoa kuin välineitä työssä selviytymiseen. Saksala ruotii muun muassa markkinointia, brändäystä, lakiasioita ja tekijänoikeuksia. Teksti on helppolukuista ja elävää, tulee olo kuin joku opettaisi minulle tätä kiinnostavalla luennolla.

Kiinnostavinta teoksessa kuitenkin ovat lukujen väleissä olevat haastattelupätkät, joissa erilaisissa tuottajapesteissä toimivat ihmiset kertovat omasta työstään. Esiin nousee erilaisia polkuja työn pariin ja haastateltavat pohtivat myös kattavasti mitä hyvältä tuottajalta odotetaan. Työuria esitellään niin elokuvan, tv-tuotannon kuin radionkin alalta. Itse olisin kaivannut vielä lisää teatterinäkökulmaa, se olisi kiinnostanut.

Monet kirjassa esitellyt tuottajan työn perusperiaatteet sopivat käytännössä mihin tahansa työhön, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Etenkin ensimmäisten lukujen kohdalla nyökyttelin jatkuvasti ja mietin, että tätä voi tällaisenaan käyttää vaikka opettajan työssä. Ihmisten kohtaaminen ja kuunteleminen samalla kun pitää työhommat ojennuksessa ei ole lainkaan hassumpi taito opetella.

Suosittelen kirjaa kaikille tuottajan työstä kiinnostuneille, oli se kiinnostus sitten uteliaisuutta tai opiskeluun liittyvää, ja heille, jotka saattaisivat kaivata lisää välineitä ihmisten kanssa puuhaamiseen.

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja
Like, 2015. 245 s.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Lavalta: Riding on a Cloud (Baltic Circle)

Kuva: Mathilde Delahaye

Ceci n'est pas Yasser

Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.

Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.

Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.

Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?

Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.

Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Kiitos Lukuharjoituksiin osallistuneille eli haastekoonti


Starttasin tammikuussa tämän blogin toisen näytelmälukuhaasteen nimellä Lukuharjoituksia. Yksinkertaisesti tarkoituksena oli lukea näytelmiä ja osallistumiseksi riitti matalalla kynnyksellä yhden näytelmän lukeminen. Itse otin loka-marraskuussa kirin haasteen kanssa ja luin itse seitsemän näytelmää.

Mukaan lähti ilahduttavan paljon osallistujia ja moni myös luki itsensä taidemesenaatiksi eli kuittasi haasteeseen yli kuusi luettua näytelmää. Laskujeni mukaan näytelmiä luettiin noin 54 (kyllä, en ole määrästä aivan varma) ja eniten niitä taidettiin lukea juhlavuoteen sopivasti Shakespearelta. Näytelmien kirjo oli laaja, listalta löytyy kaikenlaista antiikin näytelmistä nykydraamaan niin koti- kuin ulkomaisiltakin kirjailijoilta. Ohessa on lista haasteeseen luetuista näytelmistä linkkeineen eli siitä vain lukuvinkkejä etsimään.

Aiskhylos: Oresteia (Orfeuksen kääntöpiiri)
Jacinto Benavente: Veijareita (Jokken runonurkka)
Minna Canth: Työmiehen vaimo (Jokken runonurkka, Evarian kirjahylly)
Agatha Christie: Hiirenloukku (Orfeuksen kääntöpiiri)
Euripides: Medeia (Eniten minua kiinnostaa tie)
Ludvig Holberg: Jeppe Niilonpoika (Hyönteisdokumentti)
Henrik Ibsen: Nukkekoti (Yöpöydän kirjat)
Henrik Ibsen: Peer Gynt (Yöpöydän kirjat)
Maria Jotuni: Näytelmät (Evarian kirjahylly)
Gotthold Ephraim Lessing: Nathan Viisas (Hyönteisdokumentti)
Rosa Liksom: Family Affairs
Rosa Liksom: Rikos
Reko Lundán: Aina joku eksyy (Eniten minua kiinnostaa tie)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (Eniten minua kiinnostaa tie)
Sofi Oksanen: Puhdistus (Jokken runonurkka)
Eugene O'Neill: The Hairy Ape (Jokken runonurkka)
Harold Pinter: Betrayal (Jokken runonurkka)
Harold Pinter: Tea Party (Jokken runonurkka)
Bernard Pomerance: The Elephant Man (Orfeuksen kääntöpiiri)
J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi (Yöpöydän kirjat, Evarian kirjahylly)
Arvo Salo: Lapualaisooppera
William Shakespeare: Hamlet (Orfeuksen kääntöpiiri)
William Shakespeare: Myrsky (Cilla in Wonderland)

Jos lukemasi näytelmät puuttuvat listauksesta niin huikkaile. Maanantaiväsymyksessä otin tähän nyt mukaan vain ne, jotka koontipostauksen olivat minulle erikseen linkkailleet.

Marraskuu sai minut myös hövelille päälle ja päätin arpoa näytelmän lähetettäväksi jollekulle. Armoitettu random.org suosi tällä kertaa Tarukirjan Margitia, laittelen sinulle sähköpostia.

Kiitos kaikille osallistujille ja lukekaahan näytelmiä!

perjantai 11. marraskuuta 2016

Lavalta: Koska olet minun (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Catrin Svenfors

Itsepäisen rakkauden merkitsemät naiset

Edith Södergran on minulle, kuten varmasti myös monelle muulle, rakas runoilija. Hän oli jonkinlainen oman aikansa outolintu, runouden uudistaja ja erikoinen persoona. Espoon kaupunginteatterissa tällä viikolla kantaesityksensä saanut Virpi Haataisen näytelmä Koska olet minun ei kuitenkaan jää pelkäksi elämäkertamaiseksi kertomukseksi, vaan keskittyy Södergranin ja kulttuuritoimittaja Hagar Olssonin myrskyisään suhteeseen. Vahvojen naisten mittely on komeaa ja koskettavaa katsottavaa.

Tarina nähdään välähdyksinä Hagarin (Ella Pyhältö) näkökulmasta. Edith (Helena Kallio) on kuollut ja Hagar matkustaa tapaamaan tämän äitiä (Lena Labart) materiaalin toivossa. Jotain pitäisi ystävästä ja kilpakumppanista, joka oli ehkä vielä jotain muutakin, kirjoittaa. Tuttu paikka saa kaikki kipeät, hauskat, ohikiitävät ja suuren merkityksen saaneet muistot palaamaan.

Södergranin oikeasti omaa ääntä kuullaan vasta lopun runossa Landet som icke är. Muuten hänet nähdään paljolti juuri muiden silmien kautta: suurena taiteilijana, rakkaana mutta hauraana tyttärenä, ehkä rakastettunakin. Vain paikoin nähdään todella se vimmainen nainen, vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Toisaalta vahvatahtoisia ovat Hagar ja Helena-äitikin, itsepäisiä omien tunteidensa ja rajoitteidensa kanssa.

Ensi-illassa esitystä oli jouduttu muuttamaan Helena Kallion jalkavamman vuoksi. Ei sitä tosin olisi välttämättä huomannut, mitä nyt kiinnitti muutamassa kohdassa huomiota siirtymiseen tarvittaviin kainalosauvoihin. Ei tunnu siltä, että lavalla olisi jouduttu tekemään kompromisseja, sillä tarina ja näyttelijät kantavat sitä kevyen oloisesti. Lopussa tarvittavaa Sofian roolia tuuraava Outi Vuoriranta hoitaa myös osansa hienosti.

Toisaalta vahvan lavailmaisun kanssa paikoin töksähtelevästi vaihtuvat valot ja äänet tuntuvat turhan pisteliäiltä, ehkä jopa nykyaikaisilta. Niihin kiinnittää liikaa huomiota, keskittyminen itse näytelmään häiriintyy. Toisen puoliajan valokuvakohtaus biletunnelmineen tuntuu irtonaiselta. Kohtausten pehmeistä valoista kylläkin pidin, siitä kuinka ne loivat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa pelkistetysti lavalle tuodussa eristyneessä talossa Karjalassa.

Kokonaisuutena Koska olet minun on kiinnostava, sirpaleinen näytelmä. Tapahtumat näyttäytyvät kuin Edithin vimmalla repimät paperit, jotain puuttuu hetkien välistä, ehkä hetkistä itsestäänkin. Naisten keskinäistä dynamiikkaa seuraa kuitenkin ilokseen, kaikki ovat omalla tavallaan rikkinäisyydessään niin kovin inhimillisiä ja tosia.

Lavalta: Allt som sägs (Teater Viirus)

Kuva: Cata Portin

Epävarmuuden anatomia

Teater Viiruksen syksyn näytelmä Allt som sägs kipusi katsontalistalle ensisijaisesti Sanna-Kaisa Palon vuoksi, mutta tarjosi lisäksi kokonaisvaltaisen teatterielämyksen. Avioeroperheen lapsen kasvukertomus kympin tytöstä epävarmaksi viisikymppiseksi herättää sisäisen tunnemyrskyn, saa ajattelemaan perhesuhteita ja muutenkin niitä asioita, jotka usein sanomatta jäävät.

Jessica Raita esittää näytelmän Tyttöä (Flickan) herkästi ja tarkasti. Näytelmän aikana Tyttö kasvaa aikuiseksi, kipuilee vanhempiensa avioeron kanssa ja yrittää saada selvää luonteestaan, siitä miksi toisten ihmisten seurassa on välillä hankalaa. Ja eihän hän suorilla sanoillaan pahaa tarkoita. Upea Sanna-Kaisa Palo on puolestaan aikuiseksi kasvanut Nainen (Kvinnan), maanisesti ystävälleen soitteleva ja omia ajatuksiaan kirurgin tarkkuudella analysoiva neurootikko, ei kuitenkaan epävarmuudessaan epäuskottava.

Robert Kockin ruskeaan verhoutuneen äitihahmon olemus on hämmentävä sekoitus hemulia ja Menetetyn maan Javier Bardemia, samalla hän loihtii lavalla upeaa musiikkia milloin milläkin soittimella ja loopereilla. Viktor Idman puolestaan muuntuu hetkessä kikattavasta teinitytöstä epävarmaksi pikkuveljeksi ja energiseksi opettajaksi. Maria Ahlrothin hahmot toimivat Tytön peileinä, heidän kauttansa nähdään miten tyttö kokeilee ja yrittää löytää tapaa olla muiden kanssa usein paniikissaan epäonnistuen.

Kuva: Cata Portin

Tietyt esityksen teemat koputtavat sielussa sellaisia ovia, jotka mieluusti pitäisi kiinni. Onneksi koputtelu ei ole liian väkivaltaista, ehtii itse prosessoida ja päättää avatako vai ei. Ihmissuhteet ja perhesuhteet ovat vaikeita ja omien tunteiden käsittely, se se vasta vaikeaa onkin. Lavalle niiden kanssa kipuilu on joka tapauksessa tuotu kipeän tunnistettavasti.

Tarinan lisäksi esitys on visuaalisesti huikaiseva. Kaisa Rasilan kerrostalolähiölavastus ihmetyttää, miten tilaan onkin voitu luoda näin elävä maailma ja miten se kaikki sinne lavalle mahtuu. Tyyli on huoliteltu aivan kuten päähenkilönsäkin, sisäisesti kuitenkin kuohuu.

Milja Sarkolan Allt som sägs on komea näytelmä. Se ei ratko kysymyksiä katsojalle valmiiksi vaan pakottaa kohtaamaan keskeneräisyyden ja ihmiselämän epävarmuuden. Sisäisen äänen nakutus jää päähän kaikumaan. Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko kellekään? Ja miten tästä neuroottisesta syklistä pääsisi eroon ennen kuin jää sen vangiksi?

Kiitokset kutsuvieraslipusta Viirukselle.

torstai 10. marraskuuta 2016

Yasmina Reza: The Unexpected Man


Kaivelin hyllystä jotain nopeaa näytelmää luettavaksi, tassuun osui joskus Arkadia Bookshopista hankkimani Yasmina Rezan The Unexpected Man. Kahdelle näyttelijälle kirjoitettu näyttämöohjeeton näytelmä kuulosti sen verran kiintoisalta, että se lähti laukkuun mukaan.

Mies ja Nainen sattuvat istumaan toisiaan vastapäätä junassa. Mies on kuuluisa kirjailija, joka pohtii matkustaessaan muun muassa elämäänsä, kirjailijuuttaan, tyttärensä uutta puolisoa, suolistonsa toimintaa. Nainen ihailee kirjailijaa ja pohtii uskaltaako puhutella tätä, uskaltaako kaivaa laukustaan juuri luvussa olevaa kirjailijan kirjaa ja ajautuu toisaalta jatkuvasti sivupoluille pohtimaan omia ihmissuhteitaan.

Oikeastaan näytelmä on kaksi rinnakkaista monologia, dialogia on vasta lopussa. Miehen ja Naisen ajatuksia kuullaan vuorotellen pitkissä tajunnanvirtamaisissa pätkissä. Ensimmäinen ajatus on, että tässä on näyttelijällä kyllä opeteltavaa kun tilannekin on staattinen. Juna vain kolisee raiteilla. Sitten mietin että onko tämä tylsä ja pian tajuan että ei ole, tämä on ihan huikea. Rezan kynä on terävä.

Olen nähnyt Rezalta aiemmin Carnagen sekä elokuvana että näytelmänä, siinä ihmissuhteiden kuvaus on viiltävää. Harvoin olen esimerkiksi istunut leffateatterissa yhtä vaivaannusahdistuneena ja samalla sairaalloisen kiinnostuneena. The Unexpected Manissa Reza näyttää toisenlaista osaamista, mutta siinäkin ihmiset tuntuvat epätäydellisyydessään tosilta.

The Unexpected Manissa olisi potentiaalia olla lavalla joko tavattoman hieno tai käsittämättömän puuduttava näyttelijöistä riippuen. Kiinnostava tämä olisi kyllä joskus nähdä, Suomessa tätä on aiemmin esitetty muun muassa Tampereen Teatterissa nimellä Satunnainen mies. Toivottavasti tätä tai jotain muuta Rezan näytelmää pääsisi jossain vaiheessa taas katsomaan.

Tänään päättyy Lukuharjoituksia-lukuhaaste, itse tavalliseen tapaan viimetinkakirillä riuhdoin saldoni seitsemään näytelmään. Koontia tulee maanantaina, älkää huoliko!

Yasmina Reza: The Unexpected Man (L'Homme du Hasard, 1995)
Faber & Faber, 1998. 71 s.
Käännös: Christopher Hampton

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest


Oscar Wilde on jälleen yksi niistä kirjailijoista, joita minun on pitänyt lukea pidemmän aikaa ja etenkin näytelmä The Importance of Being Earnest (1895) on sellainen joka on kutitellut ajatusten taustalla. Jossain Stephen Fryn elämäkerrassa Fry kertoo kuinka hän nuorna poikaa lainasi kaiken mahdollisen Wildesta ja ihastui Algernonin repliikkiin I hope, Cecily, I shall not offend you if I state quite frankly and openly that you seem to me be in every way the visible personification of absolute perfection. Esimerkiksi YouTubesta löytyy klippi, jossa Fry lausuu tämän. Oli miten oli, muistikuva Frysta ja tästä repliikistä sai minut vihdoin ja viimein nykäisemään kokoelmani Wilden näytelmiä hyllystä ja aloittamaan.

Kaikkiaan näytelmä on varsin pöhkö. John elää kaksoiselämää, sillä kotona maalla hänellä on vakaa maine ja kasvattitytär, jonka silmissä täytyy toki pysytellä puhtoisena. Kaupungissa hän kuitenkin riiaa Ernest-nimisenä viehättävää Gwendolenia ja joutuu melkoiseen piinaan, kun Gwendolen ilmoittaa ettei kerta kaikkiaan halua mennä naimisiin kuin Ernest-nimisen miehen kanssa. Samalla Johnin ystävä Algernon kuulee viehättävästä kasvattityttärestä ja päättää matkustaa Ernestiä esittäen vikittelemään tätä Cecilyä. Soppahan siitä siis syntyy, kun naiset haluavat vain Ernestejä ja miehet ovat sotkussa omien identiteettiensä kanssa. Lisämausteiksi heitetään vielä epäselviä vanhemmuuksia, jäykkäkäytöksisiä palvelijoita ja naisten välisiä hupsutuksia.

The Importance of Being Earnest on siis farssiin taittuva komedia, mutta millainen sellainen! Wilde nimittäin käyttää englannin kieltä niin terävästi ja taitavasti, että hymyilin suupielet kipeinä näytelmää lukiessani. Karikatyyrimäiset hahmot ovat herkullisia ja repliikit, voi ne repliikit!

Tavallaan ihmettelen että miksi minä en ole nähnyt tätä näytelmää missään, vaikka on se Suomessa pyörinyt kerran jos toisenkin ja tavallaan olen onnellinen, että ensikosketukseni tekstiin oli nimenomaan lukemalla. Koska en ole natiivipuhuja olisi kuunnellessa suuri osa Wilden hienouksista varmasti mennyt ohi korvien, lukiessa pystyin kertaamaan ja maistelemaan repliikkejä kerta toisensa jälkeen. Capital, capital!

Jos ette siis ole lukeneet tätä vielä, niin lukekaa. Odotan innolla millaisia muita helmiä Wilde-kokoelmastani paljastuu.

Ja tosiaan, tässä edelleen kiritän omassa Lukuharjoituksia-haasteessani, joka päättyy huomenna.

Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest
Alunperin julkaistu 1895. 76 s.
Julkaistu mm. kokoelmassa Penguin Plays.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Rosa Liksom: Family Affairs ja Rikos

Liksomin perhekertomuksessa tunnelma on hippasen erilainen.

Lukuharjoituksia-lukuhaaste päättyy tämän viikon torstaina. Vielä siis ehtii lukea näytelmiä, mutta kiriä saa ottaa myös allekirjoittanut. Hyllystä löytyvältä Rosa Liksomin tuplasetillä pääsee onneksi hyvin taas edistymiseen kiinni, kansien välistä löytyvät näytelmät Family Affairs ja Rikos. Olen lukenut Liksomilta aikaisemmin vain lyhytproosaa, mutta tämän perusteella onnistuu häneltä näytelmäkin.

Family Affairsin keskiössä on Suomisen uusioperhe, jossa äiti kauppaa huumeita ja rasvaimuja, isä yrittää löytää tarkoitusta elämäänsä kodinhoidosta, tyttäret sekoilevat kumpainenkin tavallaan, mummo on kytketty jalkarautoihin ja poika yrittää häätää koko sakin talosta perheenperustamisyritystensä tieltä. Näissäkin maininnoissa tekstiä raapaistaan vain pintapuolisesti.

Näytelmä on lähes väkivaltainen lukukokemus, teksti lyö päin näköä ja luukuttaa sisältöä karmaisevan nopeaa tahtia. Poliittinen korrektius lomailee jossain muualla. Näytelmän perhe on taantunut tasolle, jolle ei haluaisi nähdä. Lukuisat teemat kiertyvät sotkuiseksi vyyhdeksi, josta on vaikea pyristellä irti.

Kiinnostava teksti kuitenkin on ja hämmentävän ajankohtainen vaikka ensiesityksestä on jo 23 vuotta. En ihmettele, että tämä ensimmäinen lavaversio nähtiin juuri KOMissa, sinne se sopisi edelleen. Enkä toisaalta ihmettele, että teksti nähtiin viime keväänä Teatteri Kultsan lavalla. Täytyy kuitenkin sanoa, että en tiedä haluaisinko varsinaisesti nähdä tätä esitystä. Todennäköisesti en.

Rikos puolestaan etenee kerronnaltaan vähemmän maanisesti ja antaa omaa hengitystilaa. Pääasiassa viiden miesvangin välisen keskustelun ympärille kiertyvä näytelmä käsittelee valtaa, suomalaista mieskuvaa, itsekkyyttä ja uskontoa. Miehet nostelevat puntteja, laittavat ruokaa ja puhuvat, puhuvat, puhuvat. Äänessä ovat talousrikoksesta narahtanut karismaattinen Marcus, muita provosoiva tappaja Bobi, syrjäytynyt mutta elämään päin pyrkivä tappaja Jukka ja poliittinen pakolainen, murhan tehnyt Abu. Vierailulla vankilassa käy Sufi, joka yrittää opettaa Abua tulemaan ekologisesti kestäväksi muslimiksi. Naisia miesten elämässä kuullaan vain välähdyksinä.

Verrattuna Family Affairsiin Rikos on hillitty ja rauhallinen. Molemmissa on paljon samoja ajatuksia yhteiskunnasta ja sen tai ihmisyyden rappiosta, omaan napaan tuijottelusta. Näistä katsoisin joka tapauksessa mieluummin Rikoksen, tuntuu että sen aikana ehtisin sulatella asioita itsekin ja sisäistää mistä on kyse sen sijaan että kaikki heitetään päin kasvoja.

Takakannessa lukeva Häiritseviä näyttämökuvia Suomesta kuvaa siis molempia näytelmiä hyvin. Tekstit olivat ajatuksia herättäviä ja ahdistavia, hyvin kirjoitettuja ja luettuina myös aika raskaita. Jatkossa lukenen Liksomilta kuitenkin mieluummin sitä lyhytproosaa, nautin siitä enemmän.

Näillä kahdella kaksi suoritusta lisää Lukuharjoituksia-haasteeseen, kiri kiri.

Rosa Liksom: Family Affairs ja Rikos
WSOY (Näytelmäkirjasarja), 2008. 186 s.
Kansi: Rosa Liksom

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat


Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava, 2013) on kohottava kokemus. Toki huomasin lukiessani lainanneeni kirjan, joka ei käsitellyt asiaa jota sen luulin käsittelevät ja lisäksi kyseessä on Antero-romaanisarjan neljäs osa. Kerrankin kestin tällaisen epäloogisen aloituspaikan ja päädyin nauttimaan kirjasta sinä itsenään.

Taivaanvartijat seuraa Anteroa hänen Kuvataideakatemiasta valmistumisensa jälkeen. Kotikaupunki kutsuu Anteron suunnittelemaan alttaritaulua rakenteilla olevaan kirkkoon, mutta taiteellisista ansioista huolimatta seurakunnan edustajia ei vakuuteta niin helposti valituista väreistä, symboliikasta tai teoksen sopivuudesta heidän kirkkoonsa. Nämä "taivaanvartijat" eivät myöskään jää viimeiseksi. Välillä käydään myös Tukholmassa ripustamassa sinne näyttely ja kohtaamassa loistava, omalaatuinen Greta.

Antero on Väisäsen alter ego ja sitä myöten suuri osa teoksesta ponnistaa tosielämästä. Esimerkiksi yksi teoksessa kuvatuista alttaritauluista avaimineen kaikkineen löytyy Kontulan Mikaelinkirkosta. No, oli mikä osa totta ja mikä ei niin pääsin tämän kirjan kanssa jonnekin ihan omiin sfääreihini. Toisaalta vaivuin kirkkotaiteen kuvaukseen ja pohdiskeluun kuin Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneiden askeleiden kanssa ja lisäksi ajattelin paljon Toulouse-Lautrecista kertovaa Pierre La Muren teosta Punainen mylly (ja raakaa umbraa, mutta sitä ei taidettu tämän teoksen tauluissa käyttää).

Taisin jäädä jonnekin öiseen kirkkoon kuuntelemaan oboekonserttoja ja miettimään ruusujen väriä, pesuvateja. Hieno kirja, hyvä tunnelma, luen muutkin ja odotan että milloin löydän ne taivaanvaihtajat joita tästä teoksesta lähdin etsimään.

HelMet-haasteessa tämä olkoon suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Antero #4)
Otava, 2013. 284 s.
Kansi: Anna Lehtonen

lauantai 5. marraskuuta 2016

Lavalta: Mazing Cities (Ingo Toben)

Otimme oppaani Lean kanssa selfien kierroksen jälkeen.

Helsinki toisen silmin

Kaikkea sitä pääseekin Helsingissä kokemaan kun vain pitää silmät ja korvat auki ja on valmis kikkailemaan kalenterinsa kanssa. Viime viikolla Mad House Helsinki ja FFT Düsseldorf toivat yhdessä sekä Helsinkiin että Düsseldorfiin mielikuvitukselliset Mazing Cities -kaupunkikierrokset, joissa oppaina toimivat toisessa kaupungissa olevat nuoret.

Osittain aikataulusyistä ja osittain haastaakseni kokemaani kammoa öistä Helsinkiä kohtaan lähdin mukaan illan viimeiselle kierrokselle kello 21.30. Yksin ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä samalle kierrokselle lähti toinenkin katsoja ja yhteensä meitä olisi mukana kulkevan tabletin ääreen mahtunut neljä. Luurit korville, skype päälle ja matkaan.

Oppaanamme toimiva Lea johti meidät CityCenteristä kohti Ruttopuistoa ja alkoi samalla kertoa tarinaa puiston fiktiivisestä historiasta soittaen välillä kitaraa. Pimenevä ja syksyinen kaupunki tarjosi kauhuelementeillä höystetylle tarinalle hienot puitteet, vähän jännitti. En muista myös koskaan katsoneeni Ruttopuistoa näin ajatuksella. Se on kirkon portailta iltahämärissä katsottuna todella hieno, kokeilkaa vaikka.

Lea oli mahtava ja innostunut opas. Hänen rakentamansa hieman alle tunnin pituinen kierros tarjosi jännitystä ja kiinnostavia ajatuksia ihmisyydestä. Oli myös mahtavaa olla näin suorassa kontaktissa esiintyjään. Tarvittaessa pystyimme kysymään tarkentavia kysymyksiä ja Lea vastaili hyvällä meiningillä.

Esityksestä jäi valoisa mieli, vaikka tarina paikoin synkkä olikin. Konsepti on kiinnostava, voi aistia että ohjaaja Ingo Toben on kehitellyt erilaisia taideprojekteja nuorten kanssa jo pitempään. Tekee vain mieli hihkua miten voikin olla näin hienoja tapahtumia! Ja vielä ilmaiseksi! Olen innoissani.

Tapahtuma päättyi jo, mutta Mazing Cities -esityksistä on tekeillä dokumentti. Itse odotan sitä kiinnostuksella, sillä Suomesta käsin oppaina toimineiden maahanmuuttajanuorten kierrokset Düsseldorfissa olivat varmasti kiinnostavia ja Helsingissäkin mahdollisia kierroksia oli kolme erilaista.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Lavalta: Figaron häät (Kansallisooppera)

Mari Palo kreivitär Almavivana. Kuva: Heikki Tuuli

Hulluna rakkaudesta

Pääni on sekaisin jo ennen Figaron häiden alkamista. Olin päättänyt kerrankin lukea näytöskuvaukset etukäteen, mutta juonenkäänteet ovat hurjempaa saippuaa kuin alkuillan televisiosarjoissa. Luovutin ja totesin, että katsotaan nyt sitten josko pysyisin kärryillä. Kansallisoopperan Anna Kelon ohjaama versio Figaron häistä on saanut ensi-iltansa jo vuonna 2014 ja viime viikolla näkemämme esitys oli sarjassaan 16.

Figaron häät vyöryttää lavalle tosiaan varsinaisen ihmissuhteiden sekametelisopan epookkiasujen puuteroiduilla peruukeilla höystettynä. Koska sanallinen selostaminen veisi naurettavan määrän merkkejä tyydyn jakamaan teille ihmissuhdekaavion, joka esittelee pääpiirteissään oopperan alkutilanteen.


Ennakkoon kuulin huhuja, joiden mukaan käytännössä kolmituntinen Figaro olisi puuduttava. Ja tottahan se on. Välillä toistoa on tuhottomasti ja juoni ei liiku minnekään, tuntuu että kuulin loputtomasti siitä kuinka Figaro aikoo jallittaa kreiviä kitaransoittometaforia laulaen ja toisaalla jahkailtiin että kuka nyt hyppäsi ikkunasta ja miksi. Toisella puoliajalla jatkuva toisteisuus aiheutti kolmosparvellamme jo jonkinlaista joukkohysteriaa, väsytystaktiikka toimi.

Ajoittaisesta pitkästymisestä huolimatta viihdyin silti katsomossa hyvin. Juoni oli lavalla lopulta selkeämpi kuin mitä sen kuvaus antoi ymmärtää, hahmot olivat herkullisia kaikessa överiydessään ja juonittelut niin kehnoja ettei voinut kuin nauraa. Kreivi (Jaakko Kortekangas) on hellyyttävän sinisilmäinen ja toisaalta mustasukkaisuudessaan ylpeä, viehkeä kreivitär (Mari Palo) kaipaa lopulta vain rakkautta ja jonkinlaisena pääparina myrskyn silmässä yrittävät luovia Figaro ja Susanna (Jussi Merikanto ja Hanna Rantala). Laulut kuuluvat kuulaasti kolmosparvelle asti.

Viimeistään lopun suihkulähdepainikohtauksessa olin joka tapauksessa myyty, tämähän on kuin suoraan jostain chick lit -tarinasta. Figaron juoni on epälooginen ja epäuskottava, mutta sen hahmojen rakkaudenkaipuussa, mustasukkaisuudessa ja omaan napaan tuijottelussa on jotain kovin samaistuttavaa. Naimisiin kyllä luulisi pääsevän helpomminkin kuin mitä ooppera antaa ymmärtää.

Näköjään siihen, että menen katsomaan säännöllisesti oopperaa, tarvitaan lavalla laulava tuttu. Ei hassumpi syy, sanon. Joulukuussa palaamme taas katsomoon Lentävän hollantilaisen merkeissä.

Käyhän tässä samalla myös lukemassa Lukupinon Simon asiantunteva arvio esityksestä.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016) vie mukanaan heti kättelyssä. Nousen ensimmäisessä osiossa rekan matkustamoon ja poistun tarinan kyydistä vasta paljon myöhemmin. Sirpaleiseen tarinaan pystyy palaamaan pitemmänkin lukutauon jälkeen, kerronta kiskaisee hihasta ja olen taas keskellä tapahtumia.

Eurooppalaiset unet koostuu tarinoista, jotka tapahtuvat eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Alkuun tarinat tuntuvat irtonaisilta, toisiinsa liittymättömiltä, mutta vähitellen säikeet ihmisten välillä nousevat esiin. Syntyy verkosto, jonka jäsenet ovat tahallaan tai tahattomasti vaikuttaneet toistensa elämiin, sysänneet käyntiin tapahtumia. Taustalla kuohuu Eurooppa mielenosoituksineen ja epävarmoine ihmisineen. Minne tämä maailma on menossa, mitä meille ihmisille tapahtuu?

Episodit eivät maalaa kauniita kuvia, mutta ne antavat lupauksen toivosta. Asioihin voi vaikuttaa pienilläkin teoilla, joskus riittää että on ihminen ihmiselle. Kontrastina toivolle on toki ihmisten vellova paha olo ja julmuus, itsekkyys ja kyky runnoa toinen alleen jos sen oikeaksi näkee.

Puikkonen kirjoittaa kirkkaasti ja tarttuvasti. Mitä tästä osaa sanoa kuin että hieno, tärkeä kirja. Lue, jos et vielä lukenut. Erityisesti nyt, kun teos nostettiin tänään yhdeksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016. 173 s.

torstai 3. marraskuuta 2016

Lavalta: Kissa kuumalla katolla (Turun kaupunginteatteri)

Maggie ja Brick. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ihmismielen rumempi puoli

On esityksiä, joiden näkemisestä on tavattoman iloinen ja joita ei samanaikaisesti halua nähdä enää uudelleen. Turun kaupunginteatterin versiointi Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä Kissa kuumalla katolla on juuri tällainen. Näytelmässä ei ole yhtään mukavaa ihmistä ja kesäisen puuvillaplantaasin painostava tunnelma lamauttaa koko kehon. Upeaa.

Plantaasilla juhlitaan Big Daddyn syntymäpäiviä, jolle lääkäri on juuri antanut vapauttavan lausunnon syöpäepäilyistä. Tunnelma on riehakas, vaikka todellisuudessa kaikki tuntuvat odottavan perinnönjakoa. Maggie tuntee itsensä puolisonsa perheen keskellä ulkopuoliseksi, heillä kun ei alkoholin syövereihin vaipuvan ja jalkansa murtaneen Brickin kanssa ole lapsia ja viiden lapsen perhettä luotsaava Gooper uteliaine vaimoineen yrittävät kovasti tehdä itseään plantaasin seuraaviksi omistajiksi. Ilotulitusraketit paukkuvat, salaisuudet paljastuvat, tunnelma kiristyy ja katsomossa ei voi kuin odottaa väistämätöntä räjähdystä.

Kissa kuumalla katolla on huoliteltu kokonaisuus. Jani Uljaksen ränsistyneen elegantti lavastus ja Henna-Riikka Taskisen puvustus asettuvat vaivattomasti osaksi tarinankerrontaa. Ääni- ja valosuunnittelu, jotka ovat Janne Teivaisen ja Jari Tengströmin käsialaa, pelaavat samaan pussiin. Nyt ollaan perusasioiden, laadukkaan puhenäytelmän äärellä. Joskus perinteinen tapa tehdä toimii parhaiten, mausteeksi sallittakoon huolitellut videoprojisoinnit.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Näyttämölle lopullisen tunnelman luovat kuitenkin näyttelijät. Tunnelma on kohdallaan jo ensi-illassa, dynamiikka näyttelijöiden välillä on loistavaa. Toisen puoliajan aloittava Brickin ja Big Daddyn yhteinen kohtaus on tavattoman hyvä, Mäkelä ja Nikkilä pelaavat saumattomasti yhteen. Niina Koponen on hengästyttävän upea epävarma ja päättäväinen Maggie. Hahmot eivät ole miellyttäviä, mutta heidän kamppailuaan epävarmassa maailmassa kykenee jollain tasolla ymmärtämään.

Vaikka näytelmä on väliaikoineen liki kolmituntinen ei katsomossa ehdi tylsistymään. Williamsin tekstimassa vyöryy yli, hengästyttää ja ahdistaa. Ensimmäisellä puoliajalla Maggien ohikiitävät tosin unikohtaukset tuntuvat hieman irrallisilta ja rikkovat näytelmän tunnelmaa kuin uhkaavana seisovan veden pinnan. Toisen puoliskon tiivistyvä tunnelma vetää mukanaan ihmismielen synkimpiin syövereihin, tuntuu että unohdan hengittää. Välillä on pakko naurahtaa ettei alkaisi itkeä.

Nostan hattua ohjaaja Sini Pesoselle. Särkyneistä ja toisilleen rakkaudessakin julmista ihmisistä voisi saada aikaan rumaa draamaa, mutta Kissa kuumalla katolla onnistuu olemaan myös inhimillinen. Elämä ei ole aina kaunista ja joskus on tehtävä valintoja, joista kukaan ei tule pitämään, ei edes itse.

Kiitokset Turun kaupunginteatterille kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Niin kauas kuin omat siivet kantaa (Teatteri Jurkka)


***

1.11.2016 Niin kauas kuin omat siivet kantaa -monologin vierailu Teatteri Jurkassa.

Tämä "teksti" on Jurkan #Teatterikritiikin syventävälle jatkokurssille tehty kokeellisen kritiikin kurssitehtävä.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lavalta: Häivähdys ja All I Have Learned (TeaK)

Häivähdys. Kuva: Alpo Juusti

Rajatilakokemuksesta lempeään synninpäästöön

Virpi Leppäniemen Häivähdys haastaa katsojan välittömästi tilaan astuessa, sillä on valittava kummalle puolelle keskelle lavaa asettuvaa kangasta menee istumaan. Kipitän kankaan taakse, lattialla makaa mustiin pukeutunut ihminen. Samanlainen hahmo oli myös toisella puolella kangasta. Esityksen alkaessa molemmat hahmot alkavat tanssia, mutta toiselle puolelle nähdään vain varjojen kautta.

Alku tuntuu hämmentävältä, mietin jäänkö jostain paitsi kun en näe toiselle puolelle. Pian esityksen rytmi vie mennessään meditatiiviseen tilaan, äänimaisema turruttaa. Tuntuu kuin katselisin rinnakkaisuniversumiin, Mia Jalervan valosuunnittelua on pakko ihailla.

Koreografia on vaikuttava, etenkin sen lopun sotatannermainen jyrinä ravistelee sisimpää. Valon ja varjon vuoropuhelua on käytetty taitavasti mutta ei turhia kikkaillen, rajatilakokemuksen tuntu on vahva loppuun astii. Esitys jättää vaikuttuneen olon, tuntuu kuin olisin ollut osa alkuvoimaista rituaalia.

All I Have Learned. Kuva: Alpo Juusti

Väliajan jälkeen alkava All I Have Learned on kuin toisesta maailmasta. Esitystilan on valinnut sekalainen valikoima kitch-henkisiä esineitä ja seitsemän tanssijaa seisovat rivissä paljetein ja rimpsuin koristelluissa, paikoin satiinikankaisissa asuissaan. Huvittaa.

Teoksessa koreografi Tiina Santavuo on halunnut käsitellä elämästä oppimiaan asioita. Asiat tuodaan esille liikkein ja sanoin. Oudoksun ensin esityksen englanninkielisyyttä, mutta käsiohjelma selkeyttää asiaa. Myönnän olevani Santavuon kanssa samaa mieltä siitä, että joskus vieraalla kielellä on helpompi sanoa vaikeita ja kipeitä asioita. Moni asia osuu maaliin, toisaalta tuntuu että samalla saan myös anteeksi.

Esityksestä tulee hyvä mieli. Tanssi tuntuu luonnolliselta, esiintyjät eivät niinkään tunnu esiintyvän kuin ilmaisevan itseään. Välillä he katsovat silmiin ja hymyilevät, minä hymyilen takaisin. Henkilökohtainen ote koskettaa ja samalla lohduttaa, puhekohtauksissa on jotain yleisinhimillistä. Poistun salista hymyillen, lempeästi vaikutettuna.

Molemmat esitykset olivat koreografien taiteellis-pedagogisia opinnäytetöitä. Näin molemmat TeaKin kausikutsulla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...