Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

Lavalta: Hämeenlinna (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin Hämeenlinna kuului myös omiin syksyn kiinnostuksiini eikä vähiten siksi, että kevään kantaesitys oli niin riemukas. Toisekseen Hämeenlinnassa kiinnosti myös sen kirjoittaja, Juha Itkonen, jolta olen tosin lukenut vain yhden kirjan mutta joka tapauksessa. Teatteriseuraksi sain siipan lisäksi houkuteltua myös ihanan Kirjainten virrassa-Hannan siippoineen, joten teatteri-ilta tulisi ainakin alkamaan hyvin.

Joskus 70-luvulla tähtitoimittajan tittelistä nauttinut Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) lähetetään tekemään juttua Hämeenlinnasta ja siellä asuvista aivan tavallisista ihmisistä. Ensisijaiseksi kontaktiksi pääsee Paulan muuttumisleikissä vieraillut Päivi Paukku (Pirjo Lonka), hieman elähtänyt mutta nuorekkuuta haikaileva perheenäiti. Mukaan lupautuvat myös Päivin vanhempi tytär Kati Lehto (Saara Kotkaniemi) miehineen (Eero Ritala), nuorempi tytär Santtu (Lotta Kaihua) heiluu taustalla vastentahtoisemmin ja yrittää suorittaa armeijaa. Kaiken taustalla hiippailee Martti-isä (Hannu Kivioja), jonka ainoana toiveena tuntuu olevan päästä vielä istumaan perheensä kanssa samaan pöytään.

Hämeenlinna oli minulle näytelmä perheestä ja sen suhteiden vaikeudesta, siitä hauraudesta. Kuinka helposti asiat voikaan sotkea ja kuinka vaikea niitä on korjata jälkikäteen. Unohdukset, laiminlyönnit ja paha olo kasaantuvat ja saavat ihmisen voimaan pahoin. Tunteista on hankala puhua, mutta aina ei ole liian myöhäistä. Samalla käsitellään hellästi pieniä kaupunkeja, junaratoja ja sitä, onko Rosso oikea ravintola.

Kuulin väliajalla katsomosta paheksuvaksi tulkitsemani kommentin siitä, että miten ihmeessä Itkonen on kirjoittanut tällaisen näytelmän kun hänhän on itse hämeenlinnalainen. Niinpä niin. Pohdimme tätä glögin ja pullan ääressä ja totesimme, että omaa kotiseutuaan taitaa olla jopa lupa vähän pilkata ja kertoa siitä lämpimästi mutta myös vähän julmasti. Pienen kaupungin karrikoitu elämä Prisman käytävineen ja Rossoineen naurattaa, mutta samalla sieltä ostoskärryjen massasta löytää myös itsensä.

Kuva: Pate Pesonius

Ensimmäinen puoliaika tuuditti minut katsojana turvalliseen tunteeseen. Pohjavireet olivat synkkiä, mutta huumoria oli paljon ja nauratti ääneen. Toisella puoliajalla tunnelma muuttuu tai vähintäänkin tiivistyy. Nauraa uskaltaa enää vain harvoin ja tummuus alkaa hivuttaa itseään pään sisään. Ongelmat kasaantuvat, ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan. Pelottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, en tiedä päättyykö hyvin, mutta ehkä jollain tavalla lohdullisesti. Päättäkää itse.

Erityismaininnat saavat tällä kertaa ihastuttavan aito ja sopivan kärjistetty Sanna-Kaisa Palo sekä hurmaavan lakonisesti puhuva uskottava nuori aikuinen Lotta Kaihua. Hahmokehityksessä pisimmän korren veti tosin Pirjo Longan hieno mutta rankka Päivi Paukku. Lisäksi ihastelin kovasti kohtausten vaihtumista ja sen saumattomuutta, valon ja pimeyden vaihtelua ja näyttelijöiden suuntavaistoa. Hienoa.

Jos on valmis altistamaan itsensä nauramaan ja ehkä vähän ahdistumaan, on Hämeenlinna varsin oivallinen valinta. Q-teatterista saa myös väliajalla mainiota pullaa ja nyt oli glögiäkin tarjolla, kivaa!

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005, Teos) vihdoin loppuun viikonloppuna. Kirja oli tarttunut mieleeni Keskisuomalaisen julkaisemalta 100 kirjaa-listalta.

Ja täytyy sanoa että olin varsin vaikuttunut. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti musiikin maailmaan, jossa kuunnellaan Bob Dylania ja Carole Kingiä, sekä luetaan Edith Södergrania. Kirjan spottivaloon nostettu henkilö on Suvi Vaahtera, megaluokan musiikkitähti. Kertojina toimivat Suvin äiti Leena ja Antti Salokoski, Suvin entinen poikaystävä.

Pääosin kirjassa käydään läpi Leenan ja Antin suhdetta Suviin ja sitä, miten tämä suhde vaikutti heihin ihmisenä. Kummallakkin on omat selvittämättömät ongelmansa elämänsä ja rakkauden suhteen. Kumpikin käsittelee asiat omalla tavallaan, ja juuri tämä rakkauden ja elämän pohtiminen oli minulle kirjan suurinta antia. Ajatukset siitä, miten rakkaus ja sen muisto meihin vaikuttavat ja mitä elämältä (ja rakkaudelta) todella haluamme, ovat mielenkiintoisia. Paljon käsitellään myös sitä, miten kiire ja kuuluisuus voi ihmiseen vaikuttaa ja sukelletaan rockmaailman omituisuuksiin ja arkipäivään.

Kirja tuntui todella aidolta ja elämänmakuiselta paljolti siksi, että fiktiivisen tarinan lomaan on nivottu ovelasti tuttuja nimiä, paikkoja ja aikoja. Irakin sota ja suomalaisten muusikoiden nimet vilisevät tekstissä niin, että fiktio liittyy toteen lähes saumattomasti. Aina välillä olisi tehnyt mieli tarkistaa, onko Summer Maple todella olemassa ja onko Lost in Translationin soundtrackilla biisi nimeltä Mercury (ei ollut, olin vähän pettynyt).

Mahtavaa kirjassa oli myös se, että se onnistui viimeisillä metreillä todella yllättämään. Rakastan ja vihaan kirjoja, jotka vievät viimeisillä aukeamilla maton jalkojesi alta ja onnistuvat tekemään sen tyylillä ja taidolla.

Ammattitaidolla ja intohimolla kokoon sävelletty tarina.