Lavalta: FAIL - virheellinen esitys (Kiasma-teatteri/Baltic Circle)

Kuva: Tani Simberg

Nousu häpeän alhosta

Noora Dadun FAIL - virheellinen esitys oli se Baltic Circle -festivaalin esitys, jonka halusin nähdä. Viime vuoden keväänä nähty Dadun monologi Minun Palestiinani vaikutti ja oli kiinnostavaa nähdä millainen tämä jatko-osa, joka ei ole jatko-osa, olisi. Palestiinasta tässäkin puhutaan, hetken, mutta sitten siirrytään häpeään ja masennukseen.

Edellisen esityksen jälkeen Dadun puhelin alkoi soida. Haastatteluihin, paneeleihin ja esityksiin haluttiin yhtäkkiä näyttelijä, jolla on "tausta" tai joka voisi esittää arabia. Dadua ei huvittanut. Tästä ponnistetaan pohdintaan representaatiosta. Kuka saa esittää ketä, voiko näyttelijä tehdä mitä vain? Tähänkään aiheeseen ei tosin jäädä, vaan monologissa hypellään aiheesta toiseen. Välillä katsotaan videopätkiä Noorasta 45 vuoden päästä, mitä tahansa voi tapahtua, tulevaisuus on auki. Nyt on kuitenkin nyt, ulkona on loskaa ja mieli on täynnä ahdistusta jonka on päästävä ulos.

Raja esiintyjän ja katsojien välillä on selvä, katsomme toisiamme ikkunan lävitse. Se tuntuu vähän hassulta ja samalla tärkeältä. Jotenkin ikkunan takaa sanottuja asioita kuuntelee eri tavalla, ne ovat tärkeämpiä ja painokkaampia. Vaikka tunnelma on paikoin kipeän humoristinen ja överi, on tärkeää ottaa huomioon että tässä ei vain jutustella. Yleisö laitetaan seinää vasten ja tuntuu pahalta. Kyllähän minä edellisestä esityksestä vaikutuin, mutta teinkö mitään? En. Hävettää.

Häpeä-ääntä ei kuitenkaan lähde, sanaton jos jotain. Mietin esityksen aikana myös muita häpeän aiheista, arkipäiväisempiä sellaisia, ja nauran kun Dadu demonstroi eri luokitteluihin kuuluvia häpeä-ääniä. Veikkaan, että jokaiselle löytyy sieltä se oma tuttu sadattelu tai vinkaisu.

En ole aivan varma mitä mieltä olen lavalla lopussa ryömivästä Emilia Kokon Turiseva tissi -hahmosta. Hämmentynyt ainakin. En oikeastaan muista kohtauksesta paljon mitään, verkkokalvoille on jäänyt kuva vain punaisista ilmapalloista ja vappulasien roikkuvasta silmämunasta.

Jollain tavalla tämä loppukohtaus kuitenkin vapauttaa, päästää taas hengittämään. Ahdistus ei unohdu, mutta Eeva Semerdjievin laulava koivu lohduttaa. On tässä maailmassa jotain hyvääkin. Mutta niin, se ahdistus. Mitä tälle maailmalle voisi tehdä, kun laulava puu ei sitä paranna?

Esityksiä on Kiasma-teatterissa vielä 10.12. asti.

Lavalta: Riding on a Cloud (Baltic Circle)

Kuva: Mathilde Delahaye

Ceci n'est pas Yasser

Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.

Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.

Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.

Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?

Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.

Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.

Lavalta: PLAY RAPE (Anna Paavilainen / Baltic Circle)

Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg

Olin pari viikkoa sitten Espoossa katsomassa Breaking the Wavesia. Esityksessä oli paljon sellaista mistä pidin, mutta siinä olleet lukuisat raiskauskohtaukset tuntuivat pahalta sekä katsomossa olijana että näyttelijöiden puolesta. Mietin pitkään olivatko kohtaukset tarpeellisia ja toisaalta myös sitä miten niistä on työryhmässä keskusteltu ja niitä valmisteltu. Toivottavasti oli puhuttu edes jotenkin. Tähän omaan aivotyöhöni tuntui vastaavan kuin kaikuna Baltic Circlessä esitettävä Anna Paavilaisen sooloteos PLAY RAPE, "vihaisen nuoren naisen tilitys teatteriraiskauksien problematiikasta 2000-luvun Suomessa".

Monologissaan Paavilainen roolittaa itsensä vanhemman näyttelijättären nahkoihin ja alkaa hahmon kautta puida teatteriraiskauksia, niiden tekemistä ja seurauksia. Hahmon takaa paistaa kuitenkin kirkkaana omakohtaisuus ja se, että tämä Verna Piponiuksen puhe on Paavilaisen omaa prosessia. Tilanteet puskevat läpi, viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että yhden puheen kohteena olevista esityksistä on nähnyt. Nuoren naisen näyttelijänuran alku on niin rankka, että lopulta burnoutien kierre johtaa taukoon koko näyttelemisestä. Paavilainen vetää koko esityksen tavattoman hienolla preesensillä lähtien kaikkien katsojien kättelystä heidän saapuessaan esitykseen ja olemalla lavalla tavattoman auki.

Esitys pui teatterimaailman lainalaisuuksia ja rakenteita. Kuka päättää mitä ja miten tehdään ja miten tietyt asiat esitetään ja sitä hankaluutta mikä on sanoa, että minä en halua, voi tai pysty esittämään tätä näin. Ja toki myös sitä, että tämä teatteriraiskauksien problematiikka on nimenomaan naisten ongelma. Miesnäyttelijä joutuu harvoin työssään raiskatuksi, naisnäyttelijä saattaa illasta toiseen maata lavalla selällään ja tuijottaa teatterin katon freskoa. Välillä on turvauduttava defenssinauruun ja komiikkaan, vaikka eihän tämä hauskaa ole.

Minulle tämä kysymys on tärkeä myös teatterikatsojan näkökulmasta. Onko tosiaan tarpeellista altistaa näyttelijä (kuvitteelliselle) väkivallalle illasta toiseen ja toisaalta näyttää tätä katsojille? Itse en katso raiskauskohtauksia ajatellen, että onpa tässä nyt väkevää näyttelemistä. Ne aiheuttavat fyysistä ahdistusta. Lavalta käsin voi vaikuttaa muutenkin, silmille hyökkäävää väkivaltaa konkreettisesti tai viitteellisesti en kaipaa. Siksikin tämä Paavilaisen puheenvuoro oli minulle tärkeä, se antoi ehkä jotain avaimia käsitellä esimerkiksi tuota Breaking the Wavesia. Toivottavasti tämä on myös alku sille, että voi ja pitää keskustella ja avata ja rikkoa rakenteita.

Hyvää keskustelua oli myös esityksen jälkeen Klockrikenin tiloissa järjestetyssä paneelissa, jossa keskustelijoina olivat Paavilaisen lisäksi Mika Myllyaho, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Hanna Helavuori. Muutosta on ehkä tapahtumassa, hitaasti ja ainakin nuoremmassa polvessa, mutta avauksia tarvitaan. Paljon puhuttiin siitä, kuinka vaikeaa näyttelijän voi olla vetää rajoja siihen mitä voi tai kykenee tehdä ja että kenen on viime kädessä vastuu siitä että mitä näyttämöllä (tai tv-ruudulla tai elokuvissa) näytetään. Keskustelematta tosin jäi se, että miten asiaan puututaan tai miten sitä hoidetaan sen jälkeen kun ikävyyksiä on jo tapahtunut. Millainen on paranemisprosessi ja millaista tukea siihen saa, sekin olisi tärkeää.

Pohdituttava ja silmiäavaava ja jollain tavalla myös puhdistava ilta. Kiitos Anna Paavilainen. Kiitos keskustelunavauksesta ja, no, ajatuksista.