Lavalta: Den Andra Naturen (Teatteri Viirus)

Kuva: Mark Niskanen

Liukuhihnan rytmin kyseenalaistaja saa massan levottomaksi

Teatteri Viiruksen keväässä ehtii vielä nähdä Pipsa Longan kirjoittaman, eettisiin kysymyksiin ja ihmisen ja muiden eläinten suhteisiin pureutuvan näytelmän Den Andra Naturen. Alaotsikkona esityksellä on tragikoomisia episodeja ihmiseläimestä ja se tiivistää homman varsin mainiosti. Lyhyet katsaukset ihmisen moninaisiin suhteisiin toisiin eläinlajeihin saavat miettimään, että eivätkö nämä ajatukset sinänsä ole jo aika tuttua kuvastoa ja toisaalta sitä silti löysi itsensä pohtimasta ja vaikuttumastakin.

Ihminen on tapojensa orja, liukuhihnakulkija, tottumuksiinsa kangistunut. Muurahainen on helppo nitistää kepillä tunnontuskitta, kissan kuolema saa meidät käpertymään sikiöasentoon lattialle. Marketin lihatiskillä heitämme koriin muoviin pakattua kyljystä antamatta sille sen kummempaa arvoa ja vaivaannumme, jos joku siunaa lihan. Lihansyöntiä puolustellaan tunteella ja tavalla. Anni Kleinin ohjauksessa päällisin puolin arkiset tilanteet saavat absurdin sävyn, kun ne syöksyvät yhtäkkiä jonnekin yllättävään suuntaan ja saavat mielensäikeet nykimään epätahtiin.

Todellisesta maailmasta irtautumista korostavat näyttelijöiden kasvoilla olevat maskit, jotka saavat mikroilmeet katoamaan. Kaikki äänetkin tulevat nauhalta playbackina, tuntuu oudolta. Vaikka asetelma on jotenkin keinotekoinen ja muovinen, ovat Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas ja Oskar Pöysti lavalla mainioita. Ruumiinkieltä ei sentään saa piiloon ja silmien ilmeellä voi välittää häkellyttävän paljon.

Vaikka esityksen kieli ei sinänsä ole monimutkaista tai etene nopeasti, tunsin joissakin kohdin kielitaitoni riittämättömäksi. Ohikiitävässä hetkessä vaikea sana katoaa samoin tein ja merkitys jää epäselväksi. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että tekstityksestä olisi saattanut olla hyötyä. Oli sellainen toki tarjollakin, mutta en halunnut jäädä ruudun vangiksi. (Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että käsikirjoituksen voi ladata ja lukea esityssivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, mahtavaa!)

Kuva: Mark Niskanen

Visuaalisesti esitys on sekä kliinisen miellyttävä että silmiin koskeva. Toistuvan liukuhihnakohtauksen aikana nähtävä tehdasmainen, epäsäännöllisesti vilkkuva valo tuntuu epämiellyttävältä. Toisaalta esimerkiksi puistokohtauksessa valo on keväisen kirkasta ja kuulasta. Valosuunnittelu on Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen, sitä täydentää Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu joka vaihtelee korviahuumaavan humisevasta rauhoittavaan. Laura Haapakangas on loihtinut lavastuksen, mutta myös puvustuksen joka on beigen sävyissään ja samettipinnoissaan käsittämätön ja juuri siksi aivan huikea.

Esitys tuntui kuin jonkinlaiselta nyrjähtäneeltä novellikokoelmalta, jota lukiessa on sekä innoissaan (Voiko tällaista ollakaan? Onpa vänkää/ällöttävää/ihanan vaivaannuttavaa!) että hämmentynyt (itsensä tunteminen tyhmäksi, kun ei ole aivan varma ymmärtääkö symboliikkaa lainkaan). Tekstissä on sanomaa ja ajatusta, mutta tilaa jätetään kuitenkin omalle tulkinnalle ja pohdinnalle.

Lopun katse sian lempeään silmään on maadoittava. Poistuessa ajattelen, että olisipa kamalaa joutua nyt ravintolapöytään, jossa eteen kannetaan pihvi. Yön yli sulateltuani pidän esityksestä enemmän, kun pään sisään pyörimään jääneet kelat alkavat avautua.

Esityksiä on 11.5. asti.

Kiitokset Viirukselle lipusta esitykseen.

Kiitokset Heidille purkukeskustelusta kotimatkalla, toivottavasti en varastanut kauheasti sinun ajatuksiasi tähän tekstiin.

Lavalta: Allt som sägs (Teater Viirus)

Kuva: Cata Portin

Epävarmuuden anatomia

Teater Viiruksen syksyn näytelmä Allt som sägs kipusi katsontalistalle ensisijaisesti Sanna-Kaisa Palon vuoksi, mutta tarjosi lisäksi kokonaisvaltaisen teatterielämyksen. Avioeroperheen lapsen kasvukertomus kympin tytöstä epävarmaksi viisikymppiseksi herättää sisäisen tunnemyrskyn, saa ajattelemaan perhesuhteita ja muutenkin niitä asioita, jotka usein sanomatta jäävät.

Jessica Raita esittää näytelmän Tyttöä (Flickan) herkästi ja tarkasti. Näytelmän aikana Tyttö kasvaa aikuiseksi, kipuilee vanhempiensa avioeron kanssa ja yrittää saada selvää luonteestaan, siitä miksi toisten ihmisten seurassa on välillä hankalaa. Ja eihän hän suorilla sanoillaan pahaa tarkoita. Upea Sanna-Kaisa Palo on puolestaan aikuiseksi kasvanut Nainen (Kvinnan), maanisesti ystävälleen soitteleva ja omia ajatuksiaan kirurgin tarkkuudella analysoiva neurootikko, ei kuitenkaan epävarmuudessaan epäuskottava.

Robert Kockin ruskeaan verhoutuneen äitihahmon olemus on hämmentävä sekoitus hemulia ja Menetetyn maan Javier Bardemia, samalla hän loihtii lavalla upeaa musiikkia milloin milläkin soittimella ja loopereilla. Viktor Idman puolestaan muuntuu hetkessä kikattavasta teinitytöstä epävarmaksi pikkuveljeksi ja energiseksi opettajaksi. Maria Ahlrothin hahmot toimivat Tytön peileinä, heidän kauttansa nähdään miten tyttö kokeilee ja yrittää löytää tapaa olla muiden kanssa usein paniikissaan epäonnistuen.

Kuva: Cata Portin

Tietyt esityksen teemat koputtavat sielussa sellaisia ovia, jotka mieluusti pitäisi kiinni. Onneksi koputtelu ei ole liian väkivaltaista, ehtii itse prosessoida ja päättää avatako vai ei. Ihmissuhteet ja perhesuhteet ovat vaikeita ja omien tunteiden käsittely, se se vasta vaikeaa onkin. Lavalle niiden kanssa kipuilu on joka tapauksessa tuotu kipeän tunnistettavasti.

Tarinan lisäksi esitys on visuaalisesti huikaiseva. Kaisa Rasilan kerrostalolähiölavastus ihmetyttää, miten tilaan onkin voitu luoda näin elävä maailma ja miten se kaikki sinne lavalle mahtuu. Tyyli on huoliteltu aivan kuten päähenkilönsäkin, sisäisesti kuitenkin kuohuu.

Milja Sarkolan Allt som sägs on komea näytelmä. Se ei ratko kysymyksiä katsojalle valmiiksi vaan pakottaa kohtaamaan keskeneräisyyden ja ihmiselämän epävarmuuden. Sisäisen äänen nakutus jää päähän kaikumaan. Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko kellekään? Ja miten tästä neuroottisesta syklistä pääsisi eroon ennen kuin jää sen vangiksi?

Kiitokset kutsuvieraslipusta Viirukselle.

Lavalta: Sånger vid randen av ett grått hav (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

Toiveikkaita lauluja meren rannalta

Jossain päin Itämeren rannikkoa on kylä, jonka asukkaat ovat tapoihinsa kangistuneita ja rutiineihinsa jumittuneita. Muutos on kuitenkin tulossa uhkaavasti nousevan veden muodossa, lopulta alue määritetään asumiskelvottomaksi. Tästä alkaa Pipsa Longan käsikirjoittama palkittu näytelmä Sånger vid randen av ett grått hav, jonka Janne Reinikainen on nyt ohjannut Svenska teaternin Suurelle näyttämölle.

Ensimmäisellä puoliajalla tunnelma on onnistuneesti mereinen. Harmaan ja sinisen sävyissä kylpevällä lavalla sataa ja tihuuttaa, mereltä hiipivän kosteuden voi tuntea. Lavalle on rakennettu muutaman kyläläisen asunnot, joissa hiljainen elo kuluu maalaten, ryypäten ja nukkumisesta haaveillen, kipupisteensä kullakin. Mieleen jäävät erityisesti etäisenä esiintyvä mutta merta rakastava Aila (Nina Hukkinen) ja Katri Helena -ikoniaan rakkaudella viimeistelevä uniongelmainen Tytti (Celia Hakala). Ja piipahtaa siellä lavalla Jumalakin suunnistamassa rastien perässä ja nauttimassa ulkoilmasta valkoisissa verkkareissaan.

Väliajalla lueskelin käsiohjelmaa ja sen kiinnostavia tekstejä, mieleen jäi kytemään erityisesti Maria Säkön kirjoitus Pipsa Lonka och det samtida Emma-Sara Raunion kääntämänä. Sen myötä näytelmän tulkintakin muuttui päässäni, tuntui kun hahmot olisivat toisella puoliajalla päässeet valoisaan elämän odotushuoneeseen, josta on mahdollisuus päästä eteenpäin niin halutessaan. Tai ainakin toivon, että on, sillä Happiness Centerin vanhainkodin seinien sisällä eivät unelmat pääse kovin paljoa kasvamaan.

Kuva: Cata Portin

Visuaaliselta toteutukseltaan Sånger vid randen on kaunista katsottavaa etenkin ensimmäisellä puoliajalla. Pyörivän näyttämön hyötykäyttö on esimerkillistä ja lisäksi käytössä on greenscreen, jota käytetään oivaltavasti videoiden kanssa. Kaikki tapahtumat näytetään tosiaan videoituna myös näyttöjen kautta valokuvien reunastamina, tämä oli positiivista myös siksi että en takarivissä istuessani muuten aina nähnyt mitä lavalla tapahtuu. Toisen puoliajan toteutus on perinteisempi ja tapahtuman sijoittuvat käytännössä vain vanhainkodin ruokasaliin, videoiden käyttö jatkuu tosin edelleen.

Näytelmässä ihastuttivat erityisesti näyttelijäsuoritukset, tulkinta oli vahvaa ja koomiset hetket tulivat paljolti omalla painollaan, liioittelematta. Pidin myös kovasti siitä, että näytelmässä oli niin suuri rooli kertojalla, miellyttävä-äänisellä Oskar Silénillä, joka lasikuutiostaan kommentoi ihmisten tilanteita ja ajatuksia. Sånger vid randen av ett grått hav antaa toivonkipinän muutokseen ja muistuttaa haaveilun tärkeydestä.

Esityksen ehtii vielä nähdä huhti- ja toukokuun aikana Stora scenillä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Svenska Teaternille.