keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja


Ihanan ällöttäviä novelleja

Minulla on kieroutunut suhde tarinoihin, joissa tapahtuu jotain yllättävää ja kamalaa. Tavallaan rakastan niitä, epäsovinnaisuutta ja yllätyksellisyyttä, toisaalta tulee vähän paha olo ja ehkä vähän hävettääkin. Ihmisten käsiä työnnetään blendereihin ja muita kauheuksia tapahtuu ja siitähän ei nyt saisi millään tasolla nauttia. Jotain tällaista tunsin lukiessani Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja.

Jotain hyvin hurrikaanimaista tässä yhdentoista novellin kimarassa on. Se kaappaa mukaansa, pyörittää, näet välähdyksiä milloin mistäkin ja lopulta tömähdät maahan aivan eri paikassa kuin mistä aloitit. Ympärilläsi on sekalainen läjä kaikenlaista sälää ja siinäpä yrität itseäsi kokoilla sitten. Jollain tavalla kyyti oli ihmeellinen ja hieno ja sitten, niin, on vähän paha olo.

Sirkjärvi aloittaa aika leppoisasti Kolmella kuulustelulla, se on vain hieman erikoinen, mutta räjäyttää pankin heti seuraavassa Ullan ja Banskun tuhossa. Eihän tuollaista voi kirjoittaa! Eihän noin voi käydä! Mutta jotain kieroutuneen nerokasta ja ällöttävää siinä on. Samalla kaavalla jatketaan, välillä vähän maltillisemmin ja sitten taas karmeuksiin sukeltaen ja niissä piehtaroiden. Teräaseet, väkivalta ja omituisuudet tulevat tutuksi.

Kieroutuneen kerronnan lisäksi kirjassa on nerokkaita kuvailuja. Sirkjärvi tiivistää hienosti, esimerkkinä kuvaillen henkilöitä esimerkiksi sanoin Hän näyttää Suomen hiihtomaajoukkueen jäseneltä Lahden vuoden 2001 kisojen jälkeen tai Hän rakasti tuota keittiötä, niin kuin rakasti Aaronia. Kielenkäyttö on kuitenkin läpi kirjan yllättävän maltillista, se on toteavaa ja pelkistettyä vaikka tapahtumissa keulitaan kuin viimeistä päivää.

Osa tarinoista jää kuitenkin mielestäni hieman tyngiksi, ne alkavat lupaavasti ja tuntuvat loppuvan hieman kesken läsähtäen seinään kuin ylikypsä spagetti. Odotan jotain vielä hirveämpää, yllättävämpää, täydempää, sillä onnistuessaan Sirkjärven kynä on tappavan terävä. Ehkä yksitoista tykitystä peräjälkeen olisi voinut olla vähän too much, mutta niin sanotusti vaatimattomammat lopetukset saivat sormeni syyhyämään karmeuksien perään.

Kokonaisuutena omaan silmääni hieman epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava novellikokoelma. Kieli on huoliteltua ja kiinnostavaa, tarinat tuntuvat epämiellyttävältä surinalta aivokuorella. Luen varmasti, jos kun Sirkjärvi kirjoittaa lisää.

Novelleista peukutan jo mainitsemaani Ullan ja Banskun tuhoa ominaisuuden konflikti osalta. Sisarusten ja lapsenvahdin uuden naapurin vakoiluoperaatio saa häkellyttävän käänteen, ei kannata mennä toisten pihoille nuuskimaan tai se saattaa päättyä, no, konfliktiin. Tämä novelli vei minulta jalat alta.

Kosminen K pohtii, mistä novellit todella pinnan alla kertoivat, Luettua elämää -blogissa pidettiin lukijalle annetusta tilasta ja Tekstiluolassa iloittiin vahvoista kauhuelementeistä.



Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos, 2018. 240 s.
Kansi: Marika Maijala

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow


Nevermoor-sarjan aloitus on fantastinen lukusukkula

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosaa mainostettiin Suomessa isosti, mikä ilahdutti minua suuresti. Itse luin teoksen alkukielellään ja The Trials of Morrigan Crow kului käsissä varsin nopeaan tahtiin. Käännöksen on kynäillyt Jaana Kapari-Jatta, joten uskallan lukematta todeta että tämä on varmasti vetävä suomeksikin.

Morrigan Crow on kirottu lapsi, jota syytetään kaikista lähialueen onnettomuuksista. Toisaalta hän on kirouksen vuoksi myös kuoleva yhdentenätoista syntymäpäivänään. Onneksi Morriganin elämään saapuu erikoinen Jupiter North, joka nappaa jo kohtaloonsa valmistautuneen tytön mukaansa ja kuljettaa Nevermooriin, ihmeelliseen taikamaailmaan. Jupiter väittää Morriganilla olevan ihmeellisiä kykyjä ja ilmoittaa tämän siksi Wundrous Societyn koetuksiin. Morrigan viihtyy uudessa asuinpaikassaan erinomaisesti ja saa ystäviä, mutta kokee silti syvää epävarmuutta pelätessään olevansa kelvoton liittymään hämmästyttävään järjestöön.

En osaa jättää vertailua Harry Pottereihin tekemättä tälläkään kertaa. Townsend saa minulta heti pisteitä siitä, että tarinassa ei sinänsä ole koulua saati varsinaisia velhoja. Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät yksitoistavuotissyntymäpäivänä, Jupiter Northissa on jotain hyvin, hyvin dumbledoremaista (ja Fenissä ehkä hitunen McGarmiwaa) ja pahis-Wundersmithiltä löytyy kieltämättä voldemortmaisia piirteitä (nimeä ei tahdota lausua, on ollut vuosikausia piileskelemässä ja näin pois päin). Toki nämä yhtäläisyydet nousevat varmasti voimakkaasti mieleen siksikin, että klikkailen tällä hetkellä menemään Harry Potter: Hogwarts Mystery -mobiilipeliä.

Jos vertailut jätetään sikseen tai vaikkei jätettäisikään, on kirjassa potentiaalia. Se käynnistyi hieman hitaasti, mutta Morriganin päästessä viimein Nevermooriin asti olin täysin koukussa. Kohdatut koetukset olivat jännittäviä, ihastuin hotelli Deucalioniin ja sen asukkaisiin ja Morrigan oli miellyttävä sekoitus Addams Familyn Fridayn mustanpuhuvaa meininkiä ja lämmintä empatiakykyä.

Kirjan brittikansi ei kutsunut puoleensa ollenkaan, mutta onneksi olin jo nähnyt suomalaisen version ja viehättynyt siitä. Oman painokseni kansi vaikutti lähinnä hupsulta lastenkirjalta, vaikka olihan tässä erityisesti lopussa synkkiäkin sävyjä. Todennäköisesti sarjan meininki tulee myös vakavoitumaan, sillä osia on suunniteltu yhdeksän ja hahmojen kasvaessa kasvavat toki lukijatkin.

Loppuun todettakoon, että palaan varmasti Morriganin seikkailuiden pariin, toinen osa onkin jo ilmestynyt englanniksi. Toiminnantäyteistä ja mukaansatempaavaa (nuorten)fantasiaa lukee aina ilokseen.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa on lohikäärme, vaikkeivät ne tässä missään suuressa roolissa olleetkaan, lisäksi tällä saa yhden pojon Jatkumo-haasteeseen.

Yöpöydän kirjoissa kehutaan teoksen ahmittavuutta, Suketus toteaa että Morriganista voi odottaa päähenkilönä vielä paljon.

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow
Orion Childrens Books, 2017. 374 s.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sara Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo #1)


Uusi sankari teinietsivien joukkoon

Sara Rubinin Näkymätön vihje, Alice Jones koodaa ja ratkoo -sarjan ensimmäinen, nappasi huomioni jo ulkoasullaan. Kirkkaat värit houkuttivat tarttumaan karkkimaiseen kirjaan enkä mysteerikirjojen entisenä suurkuluttajana voi olla tarttumatta uuden tyttösankarin edesottamuksiin. Ilokseni sisältökin oli oikein mainio, vaikka tarjosi itselleni pääasiassa iloisia nostalgiahuuruja.

Kesäloman koittaessa matematiikkaa rakastava Alice pääsee ratkomaan kadonneen tutkijan arvoitusta. Näkymättömyyspukua kehitellyt tohtori Learner on jotenkin kadonnut suljetusta laboratoriostaan juuri ennen tärkeää lehdistötilaisuutta. Loppupeleissä varsin jännittäväksi käyvään etsintäpuuhaan tuovat omat kiemuransa hieman kinkkiset perhesuhteet ja jaloissa pyörivät luokkatoverit Sammy ja Kevin.

Lukiessa ajatukset karkaavat väistämättä omiin varhaisteinivuosiin, kun käsissä kuluivat Mystery Clubit, Neiti Etsivät ja lukuisat muut kirjat joissa vaikeitakin rikoksia ratkovat nuoret. Alice on tälläkin mittapuulla hyvin nuori, vain 12-vuotias, mutta selviää nokkelasti tilanteesta kuin tilanteesta. Pesunkestävää uskottavuutta tässä teoksessa tuskin on kuitenkaan haettu, joten olkoon.

Kirjan sarjanimen perusteella odotin sisällöltä enemmänkin matematiikkaa ja koodausta, nyt teemat näkyivät lähinnä satunnaisina matemaattisina viittauksina ja loogisten päättelyketjujen arvostamisina. Toisaalta Alicen innostus matematiikkaan on mieltälämmittävää. Pitänee haalia itsellekin jotain pientä ratkottavaa, kun pää selvästi sellaista nyt halajaa.

Näkymätön vihje on leppoisa etsivätarina, joka sopii oivallisesti alakouluikäisille kohderyhmälleen mutta kuluu kyllä vanhemmankin käsissä. Itse olisin varmasti pitänyt tästä aikanaan todella paljon, nyt lähinnä hymistelin hyville muistoille, mutta toivotan Alicen joka tapauksessa ilolla teinietsivien iloiseen joukkoon.

Sivutiellä-blogissa pidettiin teoksesta vaikka samalla kritisoidaan hieman kirjan miehistä maailmaa.

Sara Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo #1)
(Alice Jones - The Impossible Clue, 201)
Otava, 2018. 331 s.
Suomentaja: Ulla Selkälä

torstai 14. kesäkuuta 2018

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani


Maistuva matka yrityssuhmuroinnin kiemuroihin

Anniina Tarasovan esikoisromaani Venäläiset tilikirjani on asenteeltaan mainio teos. Bisnesmaailmaan sijoittuva viihderomaani rikostutkinnalla ja vaarallisilla tilanteilla höystettynä on lähtökohtana kiinnostava ja kun sankarinsa on vielä jokseenkin epäsovinnainen ja rempseä nuori nainen, ovat tämän ajan hömppäkertomuksen ainekset kasassa.

Tilintarkastaja Reija Wren matkaa junalla Pietariin suorittamaan yrityksen Venäjän konttorin sisäistä tutkintaa. Suomeen jäävät sulhasehdokas Veli-Pekka ja kotimaan konttorin hermoja rassaavat ihmissuhteet. Pietarissa Reija heittäytyy yrityspapereiden kimppuun, mutta ei osaa jättää tonkimatta myöskään firman entisen juristin salaperäistä katoamista. Nämä puuhat eivät luonnollisesti kaikkia miellytä ja kapuloita lentää rattaisiin suunnasta jos toisestakin. Vastapainona tutkimustyölleen Reija kumoaa oluita, pelaa pleikkaria ja vaaniipa kulman takana myös entinen ihastus Konsta, jolla saattaa olla Reijan tarvitsemia tietoja.

Tarasovan kielenkäyttö on värikästä ja täynnänsä kuvailevia, ei ehkä kielitoimiston hyväksymiä mutta silti ymmärrettäviä sanoja. Tekstiä on miellyttävä lukea, se rönsyilee ja kuplii iloisesti ja rullaa jouhevasti eteenpäin. Toisaalta runsaus on paikoin puuduttavaa. Tekstiä olisi voinut hieman karsia ja tiivistää, sillä yli nelisataasivuisena kirja tuntui himpun verran liian pitkältä.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti eläväinen ekspatriaattielämän ja venäläisen kulttuurin kuvaus, josta Tarasovalla onkin ensikäden tietoa. Itselleni kirjan ympäristö tai kulttuuri eivät ole erityisen tuttuja, joten nautin kovasti matkasta kaalipiirakoiden ja venäläisen byrokratian pariin.

Lukiessa mieleen palasi muistikuvia Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoista ja Reijassa ja Reissä onkin paljon samaa. Myös Rei sotkeutuu rikoksiin kuin vahingossa, yrittää luovia vieraassa kulttuurissa itsenäisenä naisena ja muistaakseni Rein miessuhteetkin ovat usein varsin monimutkaisia. Täytyy tosin myöntää, että vaikka Reija herättikin sinänsä positiivisia mielleyhtymiä ei hänestä aina ollut helppo pitää. Toisaalta symppasin häntä, mutta tietty röyhkeys ja leväperäisyys ihmissuhteissa hieman pänni.

Mehevän ja viihteellisen lukemisen kaipuuseen kirja sopii joka tapauksessa oivallisesti. Venäläiset tilikirjani on aistimuksia täynnä oleva matka kiinnostavaan Pietariin ja sen monimutkaisiin bisneskuvioihin ja Reija on oivallinen opas, jos ajoittainen krapulahuuruisuus ja säätäminen ei ota liikaa kupoliin.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa suositellaan tätä lällyviihdettä välttäville, Luetut lukemattomat -blogissa kirja puolestaan todettiin liian juonivetoiseksi mutta kehuttiin silti miljöön kuvausta.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018. 469 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Lavalta: Kolme pientä porsasta (Teatteri Tuike)

Possujen puntit tutisevat sutta ajatellessa. Kuva: Nina Rinkinen

Sikamaista meininkiä Tapanilassa

Kesäteatterikausi on taas alkanut ja mainiosta teatterikelistä saatiin nauttia myös meillä Tapanilassa, kun Teatteri Tuikkeen ensimmäinen ulkotiloissa esitettävä musiikkipitoinen kesäteatteriesitys Kolme pientä porsasta sai ensi-iltansa. Tapanilan Kylätilan pihamaalla nähtävä, luonnollisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattu esitys ilahduttaa tutun tarinan raikkaalla päivityksellä.

Kolme pientä porsasta on passitettu kotoa ja seuraavaksi tulisi rakentaa omat talot. Laiskanpulskeat Huilu (Sinikka Isoaho) ja Viulu (Anna Norros) haluavat päästä helpolla ja rakentavat kotinsa oljista ja risuista, Ponteva (Sallamaari Rapo) puolestaan aikoo panostaa ja saada aikaiseksi kestävän kodin. Rakennuspuuhia terrorisoi hurja Susi Hukkanen (Riina Nieminen/Ia Nissinen), jolla on kyljyksenhimon lisäksi myös ongelma: mitä tehdä Pikku-Hukan (Noora Kääriäinen) kanssa, joka pekonin sijaan popsisi mieluummin kaalia?

Teatteri suosittelee esitystä 4-vuotiaasta ylöspäin, mutta myös yhdeksän kuukauden ikäinen minimesenaatti viihtyi katsomossa oivallisesti. Ensi-illassa lapsiyleisö vaikutti muutenkin nauttivan ja erityisesti toisella puoliajalla nauru oli herkässä (mikä saattaa johtua osittain myös väliaikatarjoilusta, tiedä häntä). Huumoria on paljon, samoin sopivasti kesäteatteriin sopivaa slapstick-kohellusta. Tarinan lomaan on myös ujutettu kivoja oivalluksia ja nykyaikaistuksia. Taloa rakennellessa voi hyvin kuunnella possumaisia pop-kappaleita ja Susi Hukkanen tuskastella vanhemmuuden paikoin epäreiluilta tuntuvien vaatimusten kanssa.

Esitys käyttää hienosti hyväksi Kylätilan piha-aluetta ja sen valmiita elementtejä. Lavastus on yksikertaisuudessaan hauska ja ihailin kovasti heppoisempia taloja ja sitä, miten ne jäivät auttamatta toiseksi Susi Hukkasen puhkumisvoiman edessä. Puvustus (Riina Nieminen ja työryhmä) on onnistunut, samoin maskeeraukset: mukana on sopivasti väriä ja mielikuvitusta. Erityisesti possujen asut olivat todella sympaattiset.

Aikuiskatsojana arvostin kovasti näyttelijöiden eläytymistä ja tekstiin ujutettuja, häkellyttävän lukuisia possuvitsejä. Muutenkin Kolmesta pienestä porsaasta oli saatu viriteltyä Nina Rinkisen ohjauksessa hyvin koossa pysyvä väliajallinen esitys, jossa riitti naurua ja jännitystä loppumetreille saakka vaikka tarina tuttu olikin. 

Olennaisina lisätietoina todettakoon vielä, että katsomo on katettu ja esityksiä on kesä- ja elokuussa, viimeinen näytös 19.8. Lisää informaatiota löytyy teatterin sivuilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipuista esitykseen!

maanantai 4. kesäkuuta 2018

André Aciman: Call Me By Your Name


Mullistava ensirakkaus matkaa mukana läpi elämän

Alkaa olla yleisesti tunnustettu tosiasia, että näen kehutut elokuvat vuosia myöhässä mutta toisinaan onnistun lukemaan sentään kirjan, johon ne perustuvat. Vaikka Call Me By Your Namea on moni kehunut ja ihaillut en saanut itseäni teatteriin, mutta sain sentään varattua André Acimanin romaanin kirjastosta.

Italian Rivieralla aurinko hohkaa ja kultaa kaiken. 17-vuotias Elio viettää kesää kuten aina ennenkin, kunnes taloon saapuu professori-isän kesän tutkimusassistentti, amerikkalainen Oliver. Siniseen, hulmuavaan paitaan ja milloin minkäkin värisiin uimahousuihin pukeutuva mies sytyttää Elion intohimot. Ikäerostaan huolimatta älykkäät nuoret miehet heittäytyvät vähitellen salaisen kesäromanssin pauloihin, joka jättää heihin vuosia kestävät jäljet.

Acimanin kirjoitustyyli on intensiivinen. Etenkin kirjan kaksi ensimmäistä osiota hehkuvat, sykkivät Elion nuoruuden tuskaa ja vimmaa. Ihastuminen, rakastuminen ja himo on kuvattu voimakkaasti. Kun kesäparatiisista poistutaan, menettää kirja hetkeksi tehoaan kuin hahmojen epävarmuuden aika heijastuisi myös tekstiin. Tarinan loppupuoli vetää kuitenkin asioita komeasti yhteen ja havainnollistaa, miten vimmainen ensirakkaus voi kulkea mukana läpi elämän muuttaen muotoaan mutta silti vahvasti mukana pysyen. Muutosta sävyttää haikeus.

Paikoin olo oli lukiessa todella vaivaantunut, sillä tunnekuvaus oli niin intiimiä ja henkilökohtaista. Ei sellaisia asioita pääse todistamaan toisten ihmissuhteista, siis muualla kuin kirjallisuudessa, olo on tirkistelevä. Toisaalta tunteen vahvuus veti mukaansa, vellontaan sai heittäytyä ja löytää tunnemyrskystä tuttuja hetkiä.

Näin jälkikuohuissa kirjan lukeminen oli myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarinassa katsotaan nuoruutta ja rakkautta lopulta lempeästi, niin Elion kuin myös erityisesti tämän isän kautta. 

Call Me By Your Name on tunteiden vuoristorata täynnä aurinkoa, ladattuja katseita, odotusta, rakkautta ja väistämättä myös pettymyksiä. Vahvatunnelmainen romaani vie mukanaan, vaikka sen lukeminen olikin välillä raskasta ja takkuavaa juurikin tunteiden palon ja niissä vellomisen vuoksi. Kaunis, kehollinen, kuristava, kiinnostava.

André Aciman: Call Me By Your Name
Atlantic Books, 2017 (alkup. 2007). 248 s.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kylläisenä Helsinki Litistä


Takki on kahden Helsinki Lit -päivän jälkeen melkoisen tyhjä. Pää ja sydän ovat täynnä kirjallisuuskeskustelua ja ajatuksia erityisesti vanhemmuudesta, parisuhteista ja ihmisen tekemistä valinnoista. Tuntui, että nämä teemat toistuivat lähes jokaisen kirjailijan teoksissa tai ainakin näihin teemoihin päädyttiin keskustelujen aikana.

Aikaisemmista vuosista poiketen en kirjoittanut muistiinpanoja lähes ollenkaan. Jostain syystä sanat eivät siirtyneet paperille, sen sijaan luonnostelin kirjailijoita istumassa lavalla mikä sinänsä on outoa, koska piirrän harvoin. Ihmisen sivuprofiilia on todella vaikea piirtää, se tuli ainakin huomattua.

Kirjailijakattaus oli tänäkin vuonna monipuolinen ja kiinnostava eikä vähiten siksi, että mukana oli minulle monta uutta nimeä. Olen ottanut Litin mahdollisuutena avartaa kirjailija- ja kirjallisuustietämystäni ja pääsääntöisesti olen yllättynyt iloisesti. Tällaisiakin kirjailijoita on, ympäri maailman, ja sitten meillä on upeita kääntäjiä, jotka vielä saattavat tekstit eloon suomeksi. Huimaa!

Suosikkihetkeni tämän vuoden Helsinki Litistä ovat (satunnaisessa järjestyksessä) seuraavat:

* Ayòbámi Adébáyò lauloi pätkän nigerialaista laulua Iya ni wur, iya ni wura iyebiye ti a ko ke f'owo ra osana kirjansa luentaa
* Only in literature all words have meaning sanoi Ilmar Taska ja puhui hirvittävän kiinnostavasti kuvallisen ja sanallisen ilmaisun eroista
* Naja Marie Aidt luki upean läsnäolevasti pätkän teoksestaan Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin ja puhui kauniisti surun kanssa elämisestä (You have to learn how to live in your grief)
* Samanta Schweblinin ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelu siitä, miten romaanin nimi voi ohjata lukemista (esimerkkinä Schweblinin Houreuni, jonka alkuperäinen nimi on Distancia de rescate eli englanniksi Rescue distance)
* Juha Hurmeen ja Morten Strøksnesin dynamiikaltaan sekopäinen keskustelu merestä ja kielellä leikittelystä
* Berlin Sound Poetsin konsertti perjantain päätteeksi, riemastuttava kitalaen puhdistaja
* Kim Leine lukemassa pätkän Kuilusta tanskaksi, miten voikin kieli kuulostaa samaan aikaan ymmärrettävältä ja käsittämättömältä
* Leena Taavitsainen-Petäjän häkellyttävän hieno tulkkaus Domenico Starnonen ja Philip Teirin keskustelussa

Täytyy tosin myöntää, että hieman jäin kaipaamaan edellisinä vuosina olleita teemoitettuja keskusteluita. Niissäkin oli omat sudenkuoppansa, mutta onnistuessaan ne ovat olleet loistavia. Tänäkin vuonna joissain keskusteluissa päästiin tähän, mutta useasti jumituttiin myös puhumaan mielestäni hieman liikaa itse kirjoista. Kirjat voin (ja luenkin) myöhemmin, Litissä minua kiinnostavat kirjallisuusihmisten rikkaat ajatukset ja sivupoluille eksyminen.

Toisaalta aion silti kuunnella osan keskusteluista uudelleen. Vielä jonkinasteisesta univajeesta kärsivänä vieraskieliseen puheeseen keskittyminen monta tuntia putkeen oli paikoin haastavaa ja jotkin hetket surisivat sisäistämättä ohitse. Lisäksi haluan kuunnella "kisastudion" kommentit, sillä ne pätkät mitä Aleksis Salusjärveltä ja kommentaattoreilta kuulin, olivat oivallisia.

Tajusin myös, että minulla on aivan huima kasa edellisten vuosien Lit-kirjoja lukematta, joten päätin aloittaa blogissa Lit Up! -sarjan, jossa palaan niihin. Katsotaan kuinka käy.

Ensi vuoteen, Lit!

Kaikki festivaalin keskustelut löytyvät Yle Areenasta ja niihin on myös tulossa myöhemmin tekstitykset.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Helmiä Helsinki Litistä


Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others


Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.


Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

tiistai 15. toukokuuta 2018

Lavalta: Lennä lennä leppäkerttu (Nukketeatteri Sampo)

Kuva: Nikke Puskala

Värikäs matka metsän hyönteisten maailmaan sopii monenikäisille

Olen käynyt Nukketeatteri Sampossa edellisen kerran oletettavasti ollessani vaahtosammuttimen kokoinen, joten oli jo aikakin palata sen katsomoon ja tutustuttaa samalla minimesenaatti uuteen teatteriin. Viime viikolla ensi-iltansa sai monenikäisille sopiva sanaton esitys Lennä lennä leppäkerttu. Pieni leppäkerttu turhautuu epäonnisiin lentoharjoituksiinsa ja lähtee kuljeskelemaan metsään tutustumaan muihin siellä eläviin hyönteisiin ja etsimään omaa paikkaansa.

Iivo Barićin käsikirjoittama ja ohjaama esitys on lämminhenkinen. Tahti on mukavan verkkainen ja katsomossa ehtii hyvin ihmetellä milloin mistäkin ilmestyviä hyönteisiä, metsään kasvavia kasveja ja sieniä. Äänimaisema on pehmeä ja kiinnostava ja sen avulla esitys kulkee miellyttävästi eteenpäin. Meillä kotona lauleskellaan edelleen hyönteistrion popiti-pom-laa -laulua.

Perinteishenkisiin puutarhahaalareihin sonnustautuneet esiintyjät Sofia Airas ja Satu Lankinen ovat lavalla läsnäolevia ja keskittyneitä. Hymyileväkasvoisia hyönteisiä nuketetaan hienosti ja esiintyjien yhteispeli on toimivaa. Soitinvalikoimakin on monipuolinen. Minua ilahduttaa joka kerta, kun näen lämmöllä ja taidolla pienille tehtyä teatteria, sillä näistä tyypeistähän ne tulevaisuuden katsojat saadaan.

Kuva: Nikke Puskala

Visuaalisesti Lennä lennä leppäkerttu oli viehättävän runsas ja elinvoimainen. Värit ovat kirkkaita ja sekä nuket että lavasteet (Tape ja Emma Komulainen) on tehty upeasti. Erityisesti ihastelin soivia kukkia ja sieniä sekä eri tavalla viriteltyjä hyönteisiä ja nilviäisiä. Esimerkiksi oopperaa laulava kotilo oli kerrassaan hurmaava. Immanuel Paxin valosuunnittelu toi kauniin lavastuksen hienosti esille.

Minimesenaatin fiilistelyreaktioiden perusteella hänen suosikkejaan olivat loppupuolella lavalle levittäytynyt tähtitaivas rauhallisen musiikin kera ja hämähäkin soolokappale. Muutkin vauvaikäiset katsojat, joita ilokseni oli useampia, jaksoivat katsoa hieman yli puolituntisen esityksen varsin hyvin ja myös hieman vanhempi lapsiyleisö oli innostuneesti mukana. Lastenteatterin aikana saa onneksi välillä hieman sipistä ja riemuita.

Leppäkertun matkaan ehtii kevätkaudella 26.5. asti, esityskausi jatkuu syksyllä.

Kiitokset Nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Tiedoksi muille (vauva)vanhemmille: nukketeatteri Sampoon pääsevän alle 1-vuotiaat veloituksetta ja jos lapsella menee hermo ja joutuu poistumaan esityksen alkupuolella, voi lipun vaihtaa uuteen.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


Ylianalyyttista, mutta muodoltaan keveää ihmissuhdepohdintaa

Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) kiinnitti makukatkelmallaan huomioni katalogin sivuilta. Kansi on aika mitäänsanomaton, vaikka sinänsä kirjalle sopiva, eli sen perusteella tuskin olisi sitä mukaani poiminut, mutta polveileva nimi ja katkelma vakuuttivat että rytmiikaltaan tämä teos sopisi minulle kuin nenä päähän ja olinpas kerrankin oikeassa.

Täytyy tosin myöntää, että olin hieman pettynyt sillä olin jostain syystä kuvitellut tämän olevan romaani. Ei lyhytproosassa mitään vikaa ole, mutta nyt jotenkin näin kertojat saman hahmon jatkumoina ja kuka tietää, ehkä ne olivatkin. Aivan hyvin voi olla jossain elämänsä vaiheessa U ja sitten N tai B. Tajusin tämän erheeni toki kunnolla vasta kolmannen tarinan kohdalla, että siinäkin mielessä posotin sitten menemään päähenkilöä varioiden. Aika samanlaisia he kyllä olivat, yksityiskohtiin fiksoituneita ja parisuhteitaan tai -suhteettomuuttaan märehtiviä ja helposti lamaantuvan oloisia.

Turusen tekstirytmiin piti sukeltaa, alussa takkusi kun olin vielä ajatuksen tasolla selkeämmässä ja vähemmän myrskyävässä tyylissä kiinni. Pian kuitenkin menin aaltojen mukana ulapalle, katsoin lunneja kiikarilla ja kävelin sileäksi kuluneissa kivirappusissa, velloin neurooseissa ja epävarmuuksissa. Tavallaan todella epämukavaa ja ikävää, mutta kun neurooseista tunnisti itseään niin tekstin seassa oli oikeastaan aika turvallista ja miellyttävää.

Vaikka eihän se sinänsä ole miellyttävää nähdä itseään tekstissä niin epätäydellisenä ja vähän jotenkin viallisen oloisena, että pitääkö nyt joka asiasta tehdä aina niin kovin vaikeaa ja vatvoa a) vuosien takaisia b) juuri tapahtuvia c) ehkä mahdollisesti tapahtuvia asioita vimmaisella intensiteetillä niin, että aika valuu käsistä, ei saa mitään suunnittelemaansa tehtyä ja ahdistuu siitä sitten lisää.

Nautin kuitenkin Turusen kerronnan polveilevuudesta, häpeilemättömyydestä, epäloogisistakin hypyistä ja siitä, että ei tarvitse välttämättä olla alkua tai loppua vaan on se yksi siipale elämää tai päivää tai tapahtumajaksoa. Sanat ja rytmiikka ovat runsaita ja polveilevia, paikoin aivan liian tietoisia itsestään. Kiviä, jotka tuntuvat kädessä hyvältä mutta ovat kuitenkin vähän liian täydellisiä taskuun laitettaviksi.

Pidin aivan hirvittävästi. Tällä hetkellä tarvitsen tekstiltä todellista imuvoimaa että jaksan ja maltan keskittyä, tähän ei virittäytymisen jälkeen tarvinnut käyttää energiaa vaan sitä pikemminkin sai sanoista ja tarinoista vaikka ne eivät onnellisia olleetkaan, oikeastaan vähän ahdistavia, mutta silti lempeitä. Että saahan sitä olla neuroottinen vatuloija, vaikka ehkä moni hahmoista ja minä itsekin kaipaisi välillä napakan lempeää muistutusta siitä että välillä voisi tehdä ja mennä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja kuoliaaksi.

Lumiomenan Katja on kirjoittanut tästä kirjan tyylille pokaten ja innosti minua entisestään tämän lukemiseen, Omppu toteaa Turusen kuvaavan herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja Suketus toteaa, että oli ihastuttavan raivostuttavaa tulla haastetuksi lukijana vaikka lukukokemus ei ihan nappi ollutkaan.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteessa kohtaan vuonna 2018 julkaistu kirja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala, 2018. 210 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

tiistai 8. toukokuuta 2018

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti


Äiti auta, auta äiti

Mikäs tää tilanne niinku on.
Mä oon tällases tilassa ruumin kanssa ja on paljastunu, et ruumis on äiti.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti (Teos, 2017) ei päästä helpolla. Jo alkutilanne on hätkähdyttävä. Mona päätyy yllättäen, kesken työpäivän, kirkkaasti valaistulle näyttämölle, jolla on ruumisvaunut ja sen päällä äidin ruumis. Tilasta ei tunnu olevan ulospääsyä. Aina välillä sinne tuntuu avautuvan ikkunoita ja ovia, joista kulkee sisään puolisoita ja perunoita ja pomoja, mutta äidin ruumiista ei pääse eroon eikä oikein päätä pyörryttävästä tunteestakaan. Lukukokemuksena kirja on pökerryttävä.

Lukeminen on uuvuttavaa ja keskittymistä vaativaa. Välillä tekee mieli heittää kännykkä, jonka ruudulta tätä luen, seinään tai ainakin haudata se sohvatyynyn alle. Tulee huono olo. Tätä ei myöskään oikein voi lukea lyhyissä pätkissä, sillä tajunnanvirran heiteltäväksi on antauduttava ja sitä ei kykene hetkessä tekemään. Niemen teksti rönsyää, tikkaa eteenpäin, toistaa itseään. Monan päänsisäinen maailma on niin kovassa turbulenssissa, että omakin pää tahtoo mennä sekaisin.

En minä oikein osaa vieläkään sanoa tästä tarinasta kauheasti mitään enkä oikeastaan haluakaan, sillä minulle tämä oli ensisijaisesti matka pimeään tunneliin ja siitä tunnelista ulos tullessa oli vain tosi helpottunut olo siitä että selvisin tästä henkisestä höykytyksestä ja tunnevyörystä. Olen myös tosi tyytyväinen, etten oikein tiennyt mihin heittäydyin, vaikka olinkin tästä julkaisun tienoilla jotain lukenut.

Tarinan paljastaessa sisimpänsä vähitellen huomaan nimittäin ihastuneeni siihen. Tai oikeastaan tarina pelottaa ja ahdistaa minua edelleen aivan helvetisti, mutta huomaan tuntevani sitä kohtaan myös lempeyttä. Sipulimaisesti esiin kuoriutuva ydin on myös niin kiehtova, että en osannut odottaa sellaiseen keskiöön pääseväni vaikka matka on näin jälkikäteen ajatellen ihan looginen ja selvä.

Ihan sairaan hieno ja raskas ja vaikea ja helppo ja itkettävä ja itkunaurattava ja silitystä kaipaava. Kirja on Runeberg-palkintonsa ansainnut.

Muistaakseni Päivi Koiviston hieno kritiikki Kiiltomadossa sai minut alunperin uskaltautumaan tämän kirjan pariin ja Tekstiluolan Tuomas on kirjoittanut tästä hienon, omaani analyyttisemman arvion.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017. 203 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

maanantai 7. toukokuuta 2018

Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Lavalta: Cabaret Noir (Ilmaisukoulu Tuike)

Kuva: Nina Rinkinen

Parrasvalojen katveessa on pimeää

Teatteri Tuikkeen kevätkausi päättyy tuttuun tapaan ilmaisukoulu Tuikkeen ryhmien esityksiin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai viime viikolla jatkotason Tuli-ryhmän Cabaret Noir, jossa akrobatia ja sanaton teatteri yhdistyvät tarinaan tähteyden tavoittelusta. Tummasävyisessä esityksessä onnellisia loppuja ei juuri nähdä, vaan varjot häivytetään glitterillä.

Nuori nainen (Henna Karekari) paiskii hanttihommia haaveillen samalla parrasvaloista ja glamourista. Kun limainen vuokraisäntä ja valittavat asiakkaat alkavat ottaa riittävästi hattuun, nappaa nainen tanssikenkänsä ja lähtee kiertämään koe-esiintymisiä. Lavalle pääsy ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin hän on kuvitellut eikä esiintyjän elämäkään täytä odotuksia. Mistä nainen on valmis luopumaan unelmiensa vuoksi?

Työryhmä on tehnyt käsikirjoituksen devising-menetelmällä Nina Rinkisen ohjauksessa. Elementeiltään tarina on tuttu, joten osittain tarina on turhankin ennalta-arvattavissa. Toisaalta muutamia ilmeisimpiä kliseitä onnistutaan välttämään taitavasti ja loppu oli viitteellisyydessään onnistunut, vaikkei katsomosta tätä myöten iloisena päässytkään poistumaan. Tarina vie ajatukset muun muassa musikaaleihin Cabaret ja Chicago.

Työryhmä pelaa esityksessä hyvin yhteen. Karekarin lisäksi lavalla nähtävät Miika Elmgren, Johanna Fallström, Sinikka Isoaho, Noora Kääriäinen, Susanna Melander, Auri Näres ja Kati Repo tekevät kaikki useampia rooleja milloin herätyskelloina, kryptisinä mutta kaivattua kevennystä tuovina kylpyankkoina ja luonnollisesti cabaretin muina esiintyjinä. On kiinnostavaa katsoa, miten näytteleminen muuttuu kun puheilmaisu käytännössä poistetaan paletista kokonaan.

Sanna Warsellin esitykseen suunnittelemat akrobatiaosuudet ovat onnistuneita. Temput ovat sopivan näyttäviä ja tukevat samalla tarinan kulkua. Myös Warsellin ja Karekarin tekemät koreografiat näyttävät hyvältä ja erityisesti cabaretin esiintyjien yhteinen tanssi oli hieno. Esityksen liikekieli on hiottua ja miellyttävää katsoa.

Kokonaisuutena Cabaret Noir on onnistunut esitys ja ihailen sitä, miten ilmaisukoulun aikuisten ryhmä haastaa itseään esityksissä vuosi toisensa jälkeen. Esitysvalinnat ovat raikkaita ja rohkeita eivätkä näyttelijät päästä itseään helpolla. Bravo.

Cabaret Noirin pariin ehtii vielä tänään 5.5., lisäksi toukokuussa nähdään myös muiden ilmaisukoulun ryhmien esityksiä.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Maailmalla palkittuja teoksia


Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti









Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka

torstai 26. huhtikuuta 2018

Paperi T: post-alfa

Yksityiskohta Myyrmäen juna-aseman graffitista.

Rytmikäs sukellus rap-miehen mielenmaisemaan

En kulje nykyrunouden trendien aallonharjalla, joten julkaisuvuotensa hittituote Paperi T:n post-alfa (Kosmos, 2016) oli minulta vielä lukematta. En itse asiassa ole aivan varma, olenko koskaan tietoisesti kuullut yhtään Paperi T:n kappaletta. Todennäköisesti en. Yhden haastattelun olen sentään lukenut.

Ei tämä runojen lukemista kuitenkaan haitannut, tämä sivistymättömyyteni, vaan ahmaisin kokoelman yhdeltä istumalta. Niin, sekään ei toki ole runojen suhteen yleensä se paras tapa, mutta tällä mennään. Olisi niissä varmasti ollut enemmänkin pureksittavaa, jos olisi malttanut ja ehtinyt pysähtyä. Intellektuellin nuoren miehen mielenmaisema on betoniseinää, kaupungin jylyä, kuuluisuuden kiroa, viiniä ja tupakkaa.

Luin kokoelman jonkinlaisena pitkänä rap-kappaleena, biitti löytyi pään sisästä. Osittain tykkäsin, osittain en. Joitain asioita oli sanottu hirvittävän hienosti ja rytmiikka oli, kuten olettaa saattaa, erinomaista, mutta toisaalta välillä tuntui että olen ihan liian tyhmä näitä lukemaan kun en tiennyt kaikkia runoissa mainittuja henkilöitä ja ehkä vähän myös tuntui, että minulle kettuillaan. Yleisfiilis on kuitenkin ehdottoman positiivinen ja kokonaisuutena tämä oli mukavan helppolukuinen olematta turhan heppoinen.

Visuaalisesti tämä oli myös kiinnostava, mustat sivut ja valkoinen teksti. Romaanin kohdalla ei varmaankaan olisi kovin miellyttävää lukea, mutta runojen väljällä taitolla tuntui silmissä miellyttävältä. Muutenkin teos on esineenä jotenkin harvinaisen onnistunut.

Sanottakoon vaikka, että ei lainkaan harmittanut tämän kokoelman lukeminen ja jos tämä on runokokoelmana toiminut edes jollekulle porttihuumeena nykyrunouteen niin aivan huippua. 

Amma innostui tämän myötä 2010-luvun runoudesta, Tuijata löysi teoksesta tiivistettyjä elämäntilatuntoja.

Paperi T: post-alfa
Kosmos, 2016. 96 s.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Lavalta: Den Andra Naturen (Teatteri Viirus)

Kuva: Mark Niskanen

Liukuhihnan rytmin kyseenalaistaja saa massan levottomaksi

Teatteri Viiruksen keväässä ehtii vielä nähdä Pipsa Longan kirjoittaman, eettisiin kysymyksiin ja ihmisen ja muiden eläinten suhteisiin pureutuvan näytelmän Den Andra Naturen. Alaotsikkona esityksellä on tragikoomisia episodeja ihmiseläimestä ja se tiivistää homman varsin mainiosti. Lyhyet katsaukset ihmisen moninaisiin suhteisiin toisiin eläinlajeihin saavat miettimään, että eivätkö nämä ajatukset sinänsä ole jo aika tuttua kuvastoa ja toisaalta sitä silti löysi itsensä pohtimasta ja vaikuttumastakin.

Ihminen on tapojensa orja, liukuhihnakulkija, tottumuksiinsa kangistunut. Muurahainen on helppo nitistää kepillä tunnontuskitta, kissan kuolema saa meidät käpertymään sikiöasentoon lattialle. Marketin lihatiskillä heitämme koriin muoviin pakattua kyljystä antamatta sille sen kummempaa arvoa ja vaivaannumme, jos joku siunaa lihan. Lihansyöntiä puolustellaan tunteella ja tavalla. Anni Kleinin ohjauksessa päällisin puolin arkiset tilanteet saavat absurdin sävyn, kun ne syöksyvät yhtäkkiä jonnekin yllättävään suuntaan ja saavat mielensäikeet nykimään epätahtiin.

Todellisesta maailmasta irtautumista korostavat näyttelijöiden kasvoilla olevat maskit, jotka saavat mikroilmeet katoamaan. Kaikki äänetkin tulevat nauhalta playbackina, tuntuu oudolta. Vaikka asetelma on jotenkin keinotekoinen ja muovinen, ovat Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas ja Oskar Pöysti lavalla mainioita. Ruumiinkieltä ei sentään saa piiloon ja silmien ilmeellä voi välittää häkellyttävän paljon.

Vaikka esityksen kieli ei sinänsä ole monimutkaista tai etene nopeasti, tunsin joissakin kohdin kielitaitoni riittämättömäksi. Ohikiitävässä hetkessä vaikea sana katoaa samoin tein ja merkitys jää epäselväksi. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että tekstityksestä olisi saattanut olla hyötyä. Oli sellainen toki tarjollakin, mutta en halunnut jäädä ruudun vangiksi. (Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että käsikirjoituksen voi ladata ja lukea esityssivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, mahtavaa!)

Kuva: Mark Niskanen

Visuaalisesti esitys on sekä kliinisen miellyttävä että silmiin koskeva. Toistuvan liukuhihnakohtauksen aikana nähtävä tehdasmainen, epäsäännöllisesti vilkkuva valo tuntuu epämiellyttävältä. Toisaalta esimerkiksi puistokohtauksessa valo on keväisen kirkasta ja kuulasta. Valosuunnittelu on Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen, sitä täydentää Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu joka vaihtelee korviahuumaavan humisevasta rauhoittavaan. Laura Haapakangas on loihtinut lavastuksen, mutta myös puvustuksen joka on beigen sävyissään ja samettipinnoissaan käsittämätön ja juuri siksi aivan huikea.

Esitys tuntui kuin jonkinlaiselta nyrjähtäneeltä novellikokoelmalta, jota lukiessa on sekä innoissaan (Voiko tällaista ollakaan? Onpa vänkää/ällöttävää/ihanan vaivaannuttavaa!) että hämmentynyt (itsensä tunteminen tyhmäksi, kun ei ole aivan varma ymmärtääkö symboliikkaa lainkaan). Tekstissä on sanomaa ja ajatusta, mutta tilaa jätetään kuitenkin omalle tulkinnalle ja pohdinnalle.

Lopun katse sian lempeään silmään on maadoittava. Poistuessa ajattelen, että olisipa kamalaa joutua nyt ravintolapöytään, jossa eteen kannetaan pihvi. Yön yli sulateltuani pidän esityksestä enemmän, kun pään sisään pyörimään jääneet kelat alkavat avautua.

Esityksiä on 11.5. asti.

Kiitokset Viirukselle lipusta esitykseen.

Kiitokset Heidille purkukeskustelusta kotimatkalla, toivottavasti en varastanut kauheasti sinun ajatuksiasi tähän tekstiin.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet


Runo valaisee mielen 

Torstaiaamu bussissa matkalla kaupunkiin. Luen Joni Pyysalon Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY, 2006) läpi lähes kokonaan ja räpyttelen kyyneliä silmistä. Miten voikin olla runous näin hyvää(tekevää)?

Erityisesti pidin kokoelman keskimmäisestä osasta Rakkaus on rikkaruoho. Siinä rakkaus eli ja hengitti sanoissa, rivien välissä, väljillä sivuilla. Sen olisin voinut lukea läpi uudelleen ja uudelleen. Pidin minä niistä kahdesta muustakin, mutta timanttisin osuus oli siellä keskellä turvassa. Voisi ajatella että rakkaus ja arkipäivän kauneus ovat hieman banaaleja runoaiheita ja ehkä niin, mutta minuun Pyysalon ilmaisu osui ja upposi.

En minä osaa tästä kokoelmasta sanoa muuta kuin että se oli hieno, ihana ja itkettävä ja että toivon muistavani sen hetken bussissa, kun oli runoja, vauva nukkui, aurinko paistoi ja tuntui että tähän maailmaan mahtuu surujenkin keskelle rakkautta.

Melkein, melkein ehti harmittaa että onnistuessani jokin aika sitten löytämään tästä kappaleen (lukematta sitä ensin itse) lahjoitin sen suorilta ystävälle. Toisaalta tiedän, että hänen käsissään tämä kokoelma on loistavissa käsissä. Lisäksi universumi selvästi tahtoi olla minulle kiltti, sillä ajattelin tätä kirjoittaessani tarkistaa josko tämä kuitenkin jostain löytyisi omaan hyllyyn ja löytyihän se.

Analyyttisempaa ja perinpohjaisempaa analyysia kokoelmasta löytyy esimerkiksi Kiiltomadosta.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
WSOY, 2006. 82 s.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Nicola Yoon: Everything, Everything (suom. Kaikki kaikessa)


Suloisessa nuortenkirjassa käsitellään kiinnostavasti myös äidin ja tyttären suhdetta

Nicola Yoonin Everything, Everything -kirjasta julkaistiin viime vuonna elokuva ja sitä myötä päädyin kirjan pariin. Yoonin nuorille aikuisille suunnattu esikoisteos on suloinen tarina kahdesta nuoresta, joiden välille muodostuva ystävyys ja lopulta rakkaus kannustaa heidät rohkeisiin tekoihin. Kirja on oivallinen välipalaluettava, vaikka siinä on myös synkempiä teemoja.

Teos kertoo Madelinesta, kahdeksantoista vuotta täyttävästä tytöstä, joka sairastaa SCID-oireyhtymää eli vakavaa immuunipuutosta, eikä täten voi poistua kotoaan lainkaan. Tämä ei häntä juurikaan tunnu haittaavan, sillä elämä äidin ja hoitajan kanssa on oikeastaan ihan mukavaa ja Madeline uppoutuu mielellään koulutehtäviinsä ja kirjojen maailmaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi perhe ja Madeline alkaa viestitellä kiehtovan Ollyn kanssa. Yhtäkkiä elämä lasiseinien sisällä ei enää riitäkään.

Kirja on nopea luettava. Luvut ovat pääosin lyhyitä ja mukana on myös esimerkiksi Madelinen ja Ollyn verkkokeskusteluja, piirroksia (jotka ovat kirjailijan puolison David Yoonin tekemiä) ja Madelinen lyhytarvioita tämän lukemista kirjoista. Paikoin tosin kuvitukset myös häiritsivät, ne saivat kirjan ja Madelinen tuntumaan jotenkin lapsellisilta. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, onhan hän elänyt käytännössä koko elämänsä eristyksissä, mutta tuntui etten aivan saanut luotua Madelinesta järkevää kokonaiskuvaa mieleeni. Toisaalta hän oli neuvokas ja taitava, mutta ajatukset olivat paikoin kuin yläkouluikäisen (tai ehkä vain kuvittelen ja muistan lukiolaisten olevan henkevämpiä?).

Vertailua Tähtiin kirjoitettuun virheeseen ei oikein voi välttää. Vaikka tässä teoksessa sairaita nuoria on vain yksi, on kirjoissa paljon samaa. Molemmissa muun muassa haaveillaan unelmien täyttämisestä rakkauden kannustamana ja, no, kuta kuinkin salamarakastutaan. Eivät nämä mitenkään harvinaisia teemoja ya-kirjoissa ole muutenkaan mutta kuitenkin. Jos en olisi lukenut Greenin kirjaa, olisi tämäkin saattanut tuntua tuoreemmalta.

Aika paljon onnistuin kirjan kulusta lopulta arvaamaan, sillä juoni toteuttaa romanttisista tarinoista tuttuja kaavoja melko tarkkaan. Kirjan loppu onnistui kuitenkin tarjoilemaan muutaman hieman yllättävänkin käännöksen ja siitä iso plussa. Lisäksi teoksessa on kiinnostavaa vanhemmuuden kuvausta, etenkin Maddyn ja tämän äidin suhteen kuvaus oli loppupeleissä minulle tarinan kiinnostavinta antia. Oli tämä todella suloinen kirja, joten jos vastaavat teokset ovat aikaisemmin kolahtaneet niin ei kun kokeilemaan.

Todella vaiheessa -blogissa kehutaan kirjan helppolukuisuutta mutta annetaan myös moitteita, Yöpöydän kirjoissa puolestaan pidettiin Maddyn hahmosta paljon ja jännitettiin kovasti lukemisen aikana.

YA-haasteesta raksin kohdan kirjasta on tullut/tulossa elokuva.

Nicola Yoon: Everything, Everything
Corgi Books, 2015. 310 s.
Kuvitus: David Yoon

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Kaveriksi tälle kokoelmalle käy vaikka mehevä sitruunakakku.

Kertomuksia täynnä toivoa

Ahmaisin koko Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Gummerus, 2018) muutamassa tunnissa. Tämä on sikäli merkittävää, että olen lukenut tällä tahdilla viime aikoina hyvin harvoin vaikka osasyynä tähän kiirehtimiseen olikin ohilivahtanut palautuspäivä. No, oli syy mikä tahansa on todettava, että tämän kokoelman lukeminen oli ihanaa.

Gavaldan kerrontatyyliin oli miellyttävää palata pitkän ajan jälkeen. Olen joskus lukiossa lukenut hänen esikoiskokoelmansa Kunpa joku odottaisi minua jossain ja rakastin sitä. Nyt lukiessa koin jotain sitä samaa uppoutumisen ja onnellisuuden tunnetta, tarinoihin vajosi kuin pehmeään, turvaa tuovaan sohvaan kuten Sotilaanelämää-novellissa. Gavaldalla on kyky piirtää esiin kiinnostavia ihmisiä (jotenkin perin juurin ranskalaisia, minun mielestäni) ja kirjoittaa kipeistä ja vaikeistakin asioista mutta silti toivoa herättäen ja synkkyyteen vaipumatta. Aina on valoa, lopulta.

Minusta on myös ihana yllättyä Gavaldan tarinoiden parissa, yleensä vasta siellä viimeisessä kappaleessa tai virkkeessä. Esimerkiksi tästä käy Happy Meal -tarina, jossa mies suostuu haluttomasti lähtemään seuralaisensa kanssa McDonald'siin nurkuen mielessään toivovansa että he voisivat syödä sivistyneemmin. Ehkä tarinan lopputulema oli tavallaan ilmeinen, mutta minä ilahduin siitä tavattomasti ja en todellakaan aio paljastaa sitä teille. Saatte lukea itse.

Ja toisaalta pidin hirveästi erilaisista yksityiskohdista kuten Minun kestopisteeni -tarinan rakennusteknisyydestä ja Pokémon-korteista, Jalkaväensotilaan kertojan intohimoisesta suhtaumisesta laadukkaisiin miestenkenkiin tai hänen naapurinsa rakkaudesta hyvään ruokaan ja Hollywoodin klassikkoelokuviin (voisinkin katsoa vihdoin Sabrinan, Audreyn kaula on tosiaan ihmeellinen) tai vaikkapa Ritarirakkauden pöhköistä runoista.

Lotta Toivasen suomennos tuntui hyvältä lukiessa. En osaa ranskaa, joten en tiedä millaista Gavaldan teksti alunperin on, mutta ainakin tätä Toivasen tekstiä on miellyttävää lukea myös ääneen (välillä nimittäin luin minimesenaatille, jotta en olisi aivan kelvoton kirjaan liimautunut äiti).

Viimeisin novellin Muaan poika aikana meinasin tosin kiukustua. Tällaisen typerän, krapulaisen ja ulkonäkökeskeisen miekkosenko parissa minä vietän viimeiset sivut? Onneksi tarinan loppu yllätti ja ilahdutti, jälleen kerran. Ei harmittanut enää.

Novellihaasteessa peukutan kirjan kolmatta kertomusta Koirani kuolee. Pääteemaksi siitä nostaisin surun käsittelyn, mutta voisi siitä mainita myös vanhemmuuden, parisuhteen, lamautumisen tai selviytymisen.

Että niin. Ihan nappi kertomuskokoelma tämä, pidin hurjan hurjan paljon jos ei vielä edellisistä käynyt ilmi.

Satun luetuissa iloitaan kuinka kokoelman novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmat, Kirjasähkökäyrässä todetaan novellien olevan kuin elämä itse.

Kuitattakoon tällä myös Helmet-haasteen kohta novellikokoelma, koska tämän lukeminen oli niin mainiota.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017)
Gummerus, 2018.
Suomennos: Lotta Toivanen

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...