maanantai 13. elokuuta 2018

Lavalta: Aidatut unelmat (Sari Palmgren/Zodiak)

Kuva: Jouni Ihalainen

Aistit auki unelmille

Siitä on vähän alle vuosi, kun seisoin Kannelmäen Sitratorilla odottamassa Sari Palmgrenin Aidatut unelmat -teoksen alkamista. Minulla oli jalassa hyvät kävelykengät, kuten oli ohjeistettu, edessä oli reilun muutaman tunnin kävely ympäri Kannelmäkeä ja Malminkartanoa kuulokkeet korvilla ja tanssia katsellen. Esitys oli vaikuttava ja kaunis, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään viime vuonna. Kokemus on painunut kuitenkin elävästi mieleen, sillä sitä seuraavana aamuna menin sairaalaan verenpainetarkastukseen ja jäin sinne etuajassa synnyttämään. Esitys muodostui itselleni siis jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi, mutta koska Aidatut unelmat on nyt palannut ohjelmistoon, on sen muistelu jopa ajankohtaista.

Liikaa en esityksestä halua paljastaa, sillä se on yllätyksellinen ja elämyksellinen. Reitille lähdetään pienissä ryhmissä oppaiden johdolla, mutta vuorovaikutusta ei ryhmän sisällä varsinaisesti ole. Kuulokkeista kuuluu kohteisiin suunniteltu äänimaisema, mutta samalla ne tuovat tiettyä yksityisyyttä ja mahdollistavat keskittymisen esitykseen. Äänimaiseman ovat suunnitelleet Tuomas Norvio ja Esa Mattila ja siihen kuuluu myös Mikko Perkolan ja Norvion säveltämää musiikkia. Muistan esityksen kerronnalliset hetket vain hatarasti, mutta tunnelmaan ne sopivat, sen muistan. Paras äänellinen hetki reitillä minulle tapahtui kuitenkin ilman kuulokkeita, tunnistatte kyllä kohdan jos menette esitykseen.

Reitin varrella kohdataan lukuisia tanssijoita julkisissa tiloissa ja yksityisissä puutarhoissa. Tanssijat ilmestyvät usein yllätyksellisesti ja saattavat vaikuttaa hetken normaaleilta kulkijoilta, jotka intoutuvat yhtäkkiä tanssin pyörteisiin. Mieleen on jäänyt muun muassa matkalaukkunsa kanssa holtittomasti liikkuva mies. Tanssijoita on teoksessa yli 80 ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia, hatunnosto heille.

Matkan aikana keskityin kuuntelemaan ja katsomaan, joten en tiedä osaisinko kävellä ryhmämme reittiä itsekseni. Toki esitykseen uppoutumista auttoi sekin, että alue oli itselleni suurilta osin vierasta. Kun ei ihan tiedä missä on, on luotettava ryhmään. Tämä toi esitykseen myös tietynlaista myyttisyyttä, oli olo kuin liikkuisi sadussa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Makumuistoiksi reitiltä jäivät vohvelikeksi ja kirpeä omena.

Kuva: Jouni Ihalainen

Olen miettinyt tätä esitystä vuoden aikana lukuisia kertoja. Minut esitys juurrutti siihen hetkeen, sai kaipaamaan tanssia ja pohtimaan sitä, miten hienoja tiloja meillä onkaan ja millaisia salaisia puutarhahelmiä, yksityisiä ja yleisiä, lähiympäristöstä löytyykään. Multa käsissä, kallio jalkojen alla, se, että eväät maistuvat aina parhaalta ulkona.

Aidatut unelmat muodostui minulle hurjan tärkeäksi teokseksi esitykseen liittymättömistä syistä, mutta se on myös itsessään kaunis ja ympäristöönsä kiinnostavalla katseella suhtautuva. Kun omenatarha jäi taakse, oli jäsenissä hyvä taideuupumus ja himoitsin lettuja. Suosittelen lämpimästi kokemaan tämän aistit auki, esityksiä on nyt elokuussa 18.8.-26.8.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä

Kirjassa on jännittäviä ja hämmentäviä faktoja myös tutummista eläimistä, kuten hiiristä. Kuva: Maja Säfström

Omaa aikaa tarvitsevat pingviiniäidit ja mahalaukuttomat merihevoset

Tärkeitä tietoja eläimistä oli täydellinen valinta maanantaisen junamatkan seuraksi. Maja Säfströmin piirtämät eläimet ovat tavattoman sympaattisia ja faktatiedot yllättäviä ja hauskoja. Vaikka mielestäni osaan eläinkunnasta melkoisen paljon nippelitietoa, tarjosi teos paljon uutta repertuaariin lisättävää.

Tiesitkö esimerkiksi, että kengurut ja strutsit eivät osaa peruuttaa? Tai että laiskiainen poistuu puusta yleensä vain kerran viikossa mennäkseen tarpeilleen? Itseäni ilahdutti myös kovasti, että yksi hieman hupsu ärsytysaiheeni on otettu teokseen mukaan. Tiedoksi jälleen kaikille: kuorella se on kotilo, ilman kuorta etana. 

Tällä kertaa luin kirjan itsekseni lapsen vedellessä autuaasti sikeitä rattaissa, mutta voisin kuvitella että hauskat eläimet ja nippelitieto kiinnostaisivat myös eläininnokasta lasta. Niin tai näin, joskus on mahtavaa saada itselleen hyvää mieltä katselemalla kuvia söpöistä eläimistä ja lukea siitä, kuinka saukot nukkuvat käpälä käpälässä etteivät joutuisi toisistaan eroon.

Jos haluat hyvää mieltä ja liudan hauskoja ja kiinnostavia eläinfaktoja, lue tämä kirja. Yksin, kaksin, lapsen kanssa, aikuisporukassa. Uskaltaisin myös vähän kerettiläisesti väittää, että väritysintoilijalle saattaisi olla tässä puuhasteltavaa, vaikkei tämä värityskirja olekaan.

Kirjojen keskellä -blogissa ihasteltiin, kuinka paljon tietoa näin pieneen kirjaan mahtuukaan ja Lastenkirjahyllyssä kehutaan Säfströmin tapaa pitää tietomäärä minimissä mutta kuitenkin innostavan uuden oppimiseen.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä (The Illustrated Compendium of Amazing Animal Facts, 2016))
Nemo, 2018. 120 s.
Suomennos: Nina Tarvainen

sunnuntai 12. elokuuta 2018

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen

torstai 9. elokuuta 2018

Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä


Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio









Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.


Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri








perjantai 13. heinäkuuta 2018

Lavalta: FULL PULL, Woyzeck

Kuva: Sami Roikola

Yliviritetyt supertraktorit ja herkkä tanssijapoika

Siitä lienee viitisentoista vuotta, kun olin tavalliseen tapaan viettämässä muutamaa kesäistä viikkoa enoni luona Nilsiässä. Sinä kesänä koukutuin jostain syystä tractor pullingiin, katsoin sitä päivittäin ja jännitin miten kisaajille käy. Sen jälkeen en ole lajiin missään varsinaisesti törmännyt, ennen kuin näin Laura Mattilan ohjaaman FULL PULL, Woyzeckin.

Esityksestä piti ilmeisesti alunperin tulla sellainen perinteisempi Woyzeck, mutta jossain vaiheessa esityksen fokukseksi tuli Juho Uusitalon, esityksen ainoan näyttelijän, tarina. Büchnerin tarinan elementtejä on edelleen säilytetty, mutta alkuperäisen tekstin syvällisempi tunteminen ei ainakaan minulle ollut edellytys esityksestä nauttimiseen.

Uusitalo ei solahtanut kasvuympäristössään Pohjanmaalla miehille varattuun muottiin. Perheen muut miehet harrastivat tractor pullingia, Uusitalon tehtävät siihen liittyen löytyivät vähitellen keittiöstä. Jääkiekko ei kiinnostanut, mutta tanssin parista löytyi harrastus ja intohimo. Kymmenvuotiaana Uusitalo teki ensimmäisen oman koreografiansa Yksinäisen miehen vaellus ja se nähdään myös tässä esityksessä. Hieno hetki, mutta käytännössä tanssiryhmän ainoana poikana elo ja olo ei aina ollut sitä helpointa. Kaiken lisäksi äänenmurroskin taisi jäädä tulematta tai ainakin äänen ylärekisterin käyttö tuntui nuorena luontevammalta, vaikka matalampikin taajuus lopulta löytyi käyttöön.

Uusitalon kasvutarinaan on upotettu pätkiä Woyzeckista, maanrakoon painetun miehen kamppailusta, ja lisäksi työryhmän muiden miesjäsenten (äänisuunnittelusta vastaava Markus Tapio ja valo- video- ja lavastesuunnittelun luonut Sami Roikola) näkökulmia toksiseen maskuliinisuuteen. Liikuntatuntien simputus, "oikeanlaiseen miehuuteen" liittyvä väkivalta, uhoaminen ja synkissä vesissä rypeminen näyttäytyvät esityksessä varoittavina esimerkkeinä. Mattilan ohjaus ei kuitenkaan väitä yhdenlaisen miehuuden olevan jotenkin oikeampaa, vaan lähinnä näyttää myrkyllisten oletusten mahdollisia seuraamuksia. Miehille on tilaa niin siellä yliviritetyn traktorin ratissa kuin tanssisalissakin.

Henkilökohtaisen teeman lisäksi esitys on myös fyysisiltä puitteiltaan intiimi. Kruununhakalainen asunto, jossa esitys nähdään, on Mattilan ja Uusitalon koti. Kuumana heinäkuun iltana esitystila on paahteinen, mutta hieno. Pahvilaatikot reunustavat lavaksi laitettua tilaa, hapsulamput vievät ajatukset mummolamaisiin vanhoillisiin tiloihin. Valaistus on pääasiassa hämärä.

Täytyy vielä erikseen kehua esityksen ikkunaruutuihin tehtyjä projisointeja. En tiedä minkälaiset high tech -ruudut ja systeemit siellä oli, mutta hienolta näytti ja oli mahtavaa kun kerrankin projisoinnit eivät samalla heijastuneet näyttelijän kasvoihin ja muuhun rekvisiittaan. Pohjanmaalla kuvatut videopätkät myös keskustelevat hyvin esityksen sisällön kanssa ja toivat siihen lisää syvyyttä.

Hieman yli tunnin pituinen esitys on hieno keskustelunavaus tärkeästä aiheesta. Se uskaltaa kyseenalaistaa ja kommentoida, mutta ei uhriudu vaan näyttää miten omista unelmistaan voi pitää kiinni haastavassakin ympäristössä ja löytää niistä voimaa, jota omaksi itseksi kasvamiseen tarvitaan.

Teos on Juho Uusitalon Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Esityksiä on 16.7. asti.

Anton Vanha-Majamaa on kirjoittanut Hesariin kiinnostavan, esitystä taustoittavan arvion.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Veera Salmi: Saari


Saaren iltanuotiolla korjataan kolhittuja sieluja

Kiusatut, hylätyt, yksinäiset, tervetuloa Saarelle! Veera Salmen romaanissa elämän kolhimat nuoret lähtevät seuraamaan unelmaansa Tyynenmeren autiolle saarelle. Majojen rakentamisen ja iltanuotiolle kokoontumisen lisäksi tavoitteena on myös auttaa muita lapsia ja nuoria selviämään hankalista tilanteista. Unelmaelämä yhteiskunnan ulkopuolella ei lopulta taida kuitenkaan olla sitä, mitä kaikki sydämessään haluavat.

Kirjan pääasiallinen kertoja on Hansama, poika, joka lavasti kuolemansa päästääkseen pois yksinäisestä elämästään ja joka haaveilee mielikuvituksen tuotteesta todelliseksi määränpääksi muuttuneesta saaresta. Vähitellen joukon jatkoksi saadaan muitakin kolhittuja, Malala ja Morris näin aluksi, ja matka saarelle voi alkaa. Ystävysten yhteispeli toimii mainiosti ja kaikkien osaamista tarvitaan uuden elämän alkuun saattamiseksi. Täysin eristyksissä Saarella ei kuitenkaan olla, vaan kolmikko yrittää resurssiensa rajoissa auttaa muitakin lapsia.

Tarina ei ole suoraan sanottuna kovin realistinen ja suhtauduin jossain määrin kriittisesti kirjan maailmaan. Mitä kieltä eri puolilta maailmaa saapuneet nuoret keskenään puhuvat? Voiko rikkinäisiä tavaroita korjaamalla oikeasti ansaita niin paljon rahaa? Pystyykö passeja tosiaan väärentämään lentokentän vessassa tuosta noin vain? Voinee siis todeta, että immersio ei täysin kohdallani onnistunut sillä ajattelin näitä asioita lukiessani huvittavan usein. Toisaalta tarina kuitenkin vei mukanaan, halusin tietää mitä näille sympaattisille tyypeille lopulta tapahtuu. 

Epäuskottavuuksistaan huolimatta kirjan sanoma nimittäin lämmitti mieltä ja sydäntä ja realismikakkulat kannattaakin jättää tätä lukiessa kotiin. Voimiansa yhdistämällä nuoret saivat aikaan vaikka mitä ja heidän ystävyytensä oli ilahduttavaa. Pidin myös siitä, että tarina onnistui kuitenkin väistämään mielestäni siirappisimmat mahdollisuudet ja heittää kehiin sopivasti realismia, kun sitä tarvitaan. 

Salmi kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertojaratkaisut ovat vinkeitä. Hansama tuntuu rikkovan neljättä seinää ahkerasti puhellen välillä lukijan kanssa. Aluksi se tuntui hieman kummalliselta, mutta lopulta homma sopi oivallisesti kirjan tyyliin. Saari sai ajattelemaan, miten paljon yksinäisiä nuoria maailmassa on ja toisaalta sitä, miten pienin keinoin monia heistä voisi auttaa. Aina ei tarvitse lähteä Saarelle löytääkseen paremman huomisen. 

Kirjan innoittamana aion myös kokeilla inkiväärin kasvattamista omassa keittiössä, ehkä myös ananaksen, ja kokkailla ihastuttavan yksinkertaisen oloista porkkana-inkiväärikeittoa. 

Kirsin kirjanurkassa toivotaan kirjan pääsevän luettavaksi kouluissa, Kirjahurjake-blogissa lämmettiin vähitellen nuorten touhuille ja Luetaanko tämä? -blogissa toivotaan, että kirjaan tarttuisi moni sen ajoittain haastavasta tyylistä huolimatta.

Veera Salmi: Saari
Otava, 2018. 350 s.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀,: Älä mene pois (Lit up!)


Yllätyksellinen ja voimakas tarina eräästä avioliitosta

Ystävä sanoi, että Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n teos Älä mene pois ei todennäköisesti ole minun kirjani. Hän oli oikeassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Nigerialaisen Adébáyọ̀n tarina murenevasta avioliitosta, salaisuuksien painosta ja vanhemmuudesta on väkevästi kerrottu.

Yejiden ja Akinin intohimoisesti alkanut avioliitto natisee liitoksistaan. Toivottua lasta ei kuulu näkijöistä ja pyhiinvaelluksista huolimatta ja anoppi tuputtaa talouteen toista vaimoa. Avioparin välit kiristyvät ja valheet ja salailu kuormittavat aikaisemmin lämpimiä välejä. Akin ja Yejide pääsevät kertojiksi kumpikin vuorollaan ja vähitellen lukijalle selviävät parisuhteen synkimmät salaisuudet. Kerrontatapa on koukuttava, dramaattinen ja lukiessa saa yllättyä monta kertaa. Tarinan ohessa Adébáyọ̀ avaa Nigerian poliittista (lähi)historiaa ja perinteitä.

Joidenkin aiheidensa puolesta kirja oli minulle raskas luettava ja jouduin pitämään itseäni ikään kuin käsivarren mitan päässä. Vauvavuotta elellessä pieniin lapsiin liittyvät vastoinkäymiset ahdistavat entistä enemmän. Tämän vuoksi en voinut myöskään heittäytyä tarinan vietäväksi ja ulkopuolisena tarkkailijana tarina ei luonnollisesti vaikuta yhtä voimakkaasti kuin voisi. Haastavaksi koin myös sen, että lukujen alussa ei oltu mainittu äänessä olevaa kertojaa ja välillä jouduin palaamaan sivuja taaksepäin, sillä olin lukenut "väärästä näkökulmasta" ja siten aivot menivät hieman solmuun.

Kiinnostavaa oli kuitenkin tutustua nigerialaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kirja on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia niin nimistä, perinteistä, taikauskosta kuin hiusten laitosta. Adébáyọ̀ on hyvä kertoja ja vaikkei kirja innostaisikaan, suosittelen katsomaan ainakin tämän Laura Lindstedtin kanssa käydyn keskustelun Helsinki Litissä.

Kirsin kirjanurkassa tätä kuvataan vangitsevajuoniseksi romaaniksi, Kirjasähkökäyrän Mai meinasi pakahtua lukiessaan.

Aloitan teoksella oman Lit up! -lukusarjani, jossa luen Helsinki Litissä kuulemieni kirjailijoiden teoksia.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Stay with Me, 2017)
Atena, 2018. 300 s.
Käännös: Heli Naski

torstai 28. kesäkuuta 2018

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi


Romantiikkaa maalaismaisemassa

Minun kesääni liittyy ajatus jonkin kevyen ja höpsön lukemisesta. Tähän tarpeeseen vastaa oivallisesti Kirsi Pehkosen Jylhäsalmella salamoi, sillä Jylhäsalmi-sarjan toinen edustaja tarjoilee romanssin lisäksi kylällisen sympaattisia hahmoja, hieman epäuskottavia tilanteita väärinkäsityksineen ja aimo annoksen viehättävää maalaistunnelmaa.

Anna on pakannut tarpeelliset tavarat mukaansa ja saapuu lossilla elokuiselle Jylhäsalmelle pää ja sydän täynnä unelmia. Viehättävä Haapa-ahon talo on vuokrattu loppuvuodeksi ja miesystävä Tomin olisi tarkoitus seurata perässä pikimmiten. Suunnitelmat eivät kuitenkaan mene aivan niin kuin oli ajateltu ja lisää pohdittavaa tarjoaa naapurissa asuva Vili, jonka puuhista ja aikeista Anna ei oikein ota selvää. Vähissä ovat kuitenkin lopulta ne ongelmat, joihin ei saa edes hetkellistä helpotusta uimareissuista, saunahetkistä ja marjojen poimimisesta.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vahvasti nykyaikaan, on Pehkosen Jylhäsalmi täynnä vanhanaikaista maalaisromantiikkaa. Edellisen osan luin viime vuoden juhannuksena mökillä ja se oli sinne täydellinen seuralainen, mutta kyllä toisen osan hupsu romantiikka kelpasi kaupunkioloihinkin. Klassisuudesta seuraa tosin tietty ennalta-arvattavuus, mutta väliäkö hällä, homma toimii.

Jylhäsalmi-sarja on mahtavaa lukemista kesään. Pehkonen kirjoittaa vetävästi, kirjaa ei ole venytetty liian pitkäksi ja siitä tulee hyvä mieli. Toivottavasti Jylhäsalmen maisemiin pääsee vielä monena kesänä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa muutetaan.

Tuulevin mukaan kirjaa sopii lukea myös kesää odotellessa.

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi (Jylhäsalmi #2)
Karisto, 2018. 197 s.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2 paketoituna


Viime tinka on hyvä tinka kuten niin usein aiemminkin ja muistin Nipvetin Juhan novellihaasteen sopivasti tammikuussa, vaikka olinkin siihen viime vuoden kesäkuussa innoissani ilmoittautunut. Tavoitteena haasteessa oli innostaa ihmisiä lukemaan enemmän novelleja ja lisäpiirteenä oli peukuttaa yksittäisiä novelleja jonkin listatun seitsemän piirteen suhteen.

Itse ehdin lukea haasteeseen juurikin seitsemän kokoelmaa ja yhteensä 105 novellia. Peukutuksia sain siis tehtyä myös seitsemän eli yksi per piirre. Peukuttaminen oli ehdottomasti haastavin osuus haastetta, sillä piirteen valitseminen tuntui vaikealta ja lopussa jouduin erikseen miettimään valittavaa novellia, jotta puuttuvat piirteet saisi täytettyä.

Haasteeseen luin seuraavat kokoelmat:

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories (17 novellia)
Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (7 novellia)
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (12 novellia)
Ted Chiang: Stories of Your Life and Others (8 novellia)
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (11 novellia)
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua (25 novellia)

Sukupuolijakauma oli melko tasainen, neljä mies- ja kolme naiskirjailijaa. Kotimaisia kokoelmista oli oli kolme, käännöksiä kaksi ja englanniksi kaksi. Melkoisen monipuolisesti siis kuitenkin.

Peukutin haasteessa seuraavia novelleja:

Hahmo - Harry Salmenniemi: Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani (kokoelmasta Uraanilamppu ja muita novelleja)
Juoni - Lucia Berlin: Toda luna, todo año (kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia)
Konflikti - Maija Sirkjärvi: Ullan ja Banskun tuho (kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja)
Näkökulma - Erkka Mykkänen: Hälytys (kokoelmasta Kolme maailmanloppua)
Sävy - Tom Hanks: Alan Bean Plus Four (kokoelmasta Uncommon Type)
Tapahtumapaikka - Ted Chiang: Liking What You See: A Documentary (kokoelmasta Stories of Your Life and Others)
Teema - Anna Gavalda: Kun koirani kuolee (kokoelmasta Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja)

Kiitokset Juhalle haasteen isännöinnistä, novellien lukeminen jatkukoon!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua


Tarina lyhyt, pohdinta pitkä

Erkka Mykkäsen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua koostuu kolmeen osioon jaetuista 25 kuvitelmasta. Pääosin sivun tai muutaman pituiset, synkät ja usein aikakäsityksiltään vähintäänkin joustavat tarinat kuljettavat sumuisille järville, syöksevät alas jyrkänteeltä ja saavat näkemään Krista Kososen milloin missäkin.

Novelleissa seikkailevat lähes poikkeuksetta nimettömäksi jäävät miehet ja naiset. Jotkut heistä saavat jääpuikkoja naamoihinsa, toiset höyryttävät parsakaalia. Moni heistä tuntuu olevan jollain tavalla eksyksissä elämänsä kanssa, muutosten tai päätösten edessä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja sitä se monelle onkin.

En ole ihan varma mitä mieltä näistä novelleista olisin. Jollain tavalla ne resonoivat juuri lukemani Maija Sirkjärven novellikokoelman kanssa, samanlaista outouden tunnetta oli molemmissa. Toisaalta välillä ärsytti, erityisesti vaatteitansa alituiseet riisuvat naiset, että mikä pointti siinä alastomuudessa nyt oli ja pitääkö niitä miehiä sitten vielä sujautella sisäänsä. Välillä toiset kuvitelmat tekivät pesän jonnekin aivon harmaaseen osaan ja pulpahtanevat sieltä pintaan sopivan hetken tullen. Ajattelen jiistään riistettyä trapetsitaiteiliarta, eteisessä kompastunutta aviomiestä, aggressiivista siiliä. Minuakin on muuten purrut siili, mutta se tapahtuma ei päättynyt lainkaan niin dramaattisesti kuin tarinassa Siili.

Jotenkin aika miellyttävä lukukokemus kuitenkin. Pitkänmallinen, ohut kokoelma sopii mukavasti käteen ja sen kansi, Markus Pyörälän käsialaa, on nätti kuin mikä sekä paperikannellaan että ilman. Päässä surisee. Koska kuvitelmat olivat niin lyhyitä, voisin kuvitella palaavani niihin vielä uudelleen. Tuntuu, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai juuri siksi niissä on vielä paljon pureksittavaa jäljellä.

Viimeinen novellihaasteen peukutus lähtee novellille Hälytys ominaisuuden näkökulma kautta. Tämä on yksi kokoelman harvoja minäkertojan kautta kerrottuja tarinoita. Olen kuullut tämän pari vuotta kirjailijan itsensä ääneenlukemana ja se muistui luettuna todella vahvana mieleen. Alkaako sinullakin tinnittää?

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ilahtui Mykkäsen kyvystä yllättää kerta toisensa jälkeen, Kirjakaapin kummitus nostaa myös esiin novellien pitkän jälkimaun.



Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY, 2015. 86 s.
Ulkoasu: Markus Pyörälä

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja


Räpistely läpi kielellisesti runsaiden novellien

Kiukutteleva novellienlukija tässä moi. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kokoelmaa (Siltala, 2017) nousi julkaisunsa jälkeen usein esille kulttuurikuplani sisällä. Itse pääsin kokoelmaan pariin näin vuoden myöhässä ja todettakoon, että tekstit turhauttivat minua suunnattomasti. En ollut varma pidetäänkö minua pilkkana, viihdytetäänkö minua vai kenties isketäänkö silmää. Ehkä näitä kaikkia.

Novellit ovat kielellisesti ansiokkaita ja yllätyksellisiä ja jättivät olon puullapäähänlyödyksi. On riemukasta sekaisuutta, kuten Fantastinen salaatti, tai tavallisuuteen naamioitua kuumottavaa dystopiahenkisyyttä kuten Uraanilampussa. En voi silti sanoa, että olisin hurmaantunut, koukuttunut tai ihastunut ja se harmittaa minua kauheasti, sillä olisin kovasti halunnut innostua näistä teksteistä.

Toisaalta Salmenniemi kirjoittaa myös Lukeminen on terveellinen, mukava pikku pahe joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin ja siitä olen ihan samaa mieltä. Nyt en tosin kyllä enää muista että mistä novellista on ylipäätään kyse, mutta kai tämänkin kirjan lukeminen oli jonkinlaista paheellisuutta sillä en tiedä tekikö se minulle mitään hyvää mutta luin sen silti (ja osan novelleista moneen kertaan).

Peukutan tästä kokoelmasta novellia Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani piirteen hahmo osalta, koska jostain (tai oikeastaan varmaan varsin tietystä) syystä tämä novelli, jossa kirjailija, niin, tuskastelee, tuntui jonkinlaiselta avaimelta koko kokoelmaan (vaikka en kyllä varmaan löytänyt sitä oikeaa lukkoa). Jostain syystä näin tämän tapahtuvan Lauttasaaren Mutterikahvilassa (jossa en tosin ole koskaan käynyt) ja se viehättää minua ajatuksena kovasti.

Lukekaapa tämän räpistelyni sijaan vaikkapa Ompun perinpohjaisempi kirjoitus tai Kiiltomadon Paavo Kässin analyyttinen pureutuminen teokseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala, 2017. 177 s.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


Vähäeleisesti viskihuuruista ja surullisista naisista

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta tuntuivat loppuvuodesta puhuvan kaikki tai ainakin törmäsin siihen jatkuvasti. Yhdysvaltalainen Berlin "löydettiin" uudelleen, kun kokoelma tämän novelleja julkaistiin postuumisti vuonna 2015. Pienieleiset novellit pureutuvat elämän kipupisteisiin ja lyhyisiin kohtaamisiin, sekoittavat kerronnassaan aikatasoja ja lopulta usein yllättävät, tosin pienesti mutta kuitenkin.

Noin puoliväliin kokoelmaa olin jokseenkin välinpitämätön. Ilmaisu on lakonista, jopa väsyneen oloista, en tiedä miksi minun pitäisi innostua näistä. Samat aiheet tuntuvat toistuvan, toistuvan ja toistuvan. Lopulta jotain naksahti, pääsin kiinni rytmiin ja maltoin keskittyä rivien väleihin. En edelleenkään tosin aivan hurmaantunut, mutta lopputeoksen jaksoin lukea mieli virkeänä.

Esipuheiden (jota ei kannata lukea, jos haluaa säilyttää kaikki novellit yllätyksellisinä) perusteella novelleissa on paljon omakohtaisuutta. Neljä poikaa, alkoholismi, Berlinille tutut työpaikat sairaanhoitajasta siivoojaan. Etenkin putkeen luettuna toistuvat aiheet tuntuvat paikoin tylsiltä, tuntuu siltä kuin lukisin samasta henkilöstä eri rinnakkaisuniversumeissa. Ehkä näin onkin ja ajatuksena se on kiehtova.

Peukutan kokoelmasta novellia Toda luna, todo año ominaisuuden juoni osalta. Tämän novellin aikana aloin kiinnostua Berlinin kerronnasta ja nauttia kielestä, toisaalta nautin myös novellin päähenkilön heräämisestä, värien lisääntymisestä. Vähän hassua, koska tarina on tavallaan aika naiivi ja pöhkö, mutta jotain siinä oli. Sinänsä tämä on myös kokoelmassa poikkeuksellinen novelli, sillä siinä tapahtuu paljon konkreettisesti, ei vain ajatuksen tasolla.

Vaikka innostumiseni oli siis loppupeleissä maltillinen, lukenen syksyllä kuitenkin myös toisen Berlinin suomeksi ilmestyvän kokoelman toisen osan Tanssia ruusuilla. Tiedä josko tätä aikaisempaa lukiessa olisin jäänyt liikaa ennakko-odotusten vangiksi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ihastui kokoelmaan vaikkei yleensä pidä novelleista, Lukuisa-blogin Laura toteaa löytäneensä uuden lempikirjailijan.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, 2015)
Aula & Co, 2017. 293 s.
Käännös: Kristiina Drews

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja


Ihanan ällöttäviä novelleja

Minulla on kieroutunut suhde tarinoihin, joissa tapahtuu jotain yllättävää ja kamalaa. Tavallaan rakastan niitä, epäsovinnaisuutta ja yllätyksellisyyttä, toisaalta tulee vähän paha olo ja ehkä vähän hävettääkin. Ihmisten käsiä työnnetään blendereihin ja muita kauheuksia tapahtuu ja siitähän ei nyt saisi millään tasolla nauttia. Jotain tällaista tunsin lukiessani Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja.

Jotain hyvin hurrikaanimaista tässä yhdentoista novellin kimarassa on. Se kaappaa mukaansa, pyörittää, näet välähdyksiä milloin mistäkin ja lopulta tömähdät maahan aivan eri paikassa kuin mistä aloitit. Ympärilläsi on sekalainen läjä kaikenlaista sälää ja siinäpä yrität itseäsi kokoilla sitten. Jollain tavalla kyyti oli ihmeellinen ja hieno ja sitten, niin, on vähän paha olo.

Sirkjärvi aloittaa aika leppoisasti Kolmella kuulustelulla, se on vain hieman erikoinen, mutta räjäyttää pankin heti seuraavassa Ullan ja Banskun tuhossa. Eihän tuollaista voi kirjoittaa! Eihän noin voi käydä! Mutta jotain kieroutuneen nerokasta ja ällöttävää siinä on. Samalla kaavalla jatketaan, välillä vähän maltillisemmin ja sitten taas karmeuksiin sukeltaen ja niissä piehtaroiden. Teräaseet, väkivalta ja omituisuudet tulevat tutuksi.

Kieroutuneen kerronnan lisäksi kirjassa on nerokkaita kuvailuja. Sirkjärvi tiivistää hienosti, esimerkkinä kuvaillen henkilöitä esimerkiksi sanoin Hän näyttää Suomen hiihtomaajoukkueen jäseneltä Lahden vuoden 2001 kisojen jälkeen tai Hän rakasti tuota keittiötä, niin kuin rakasti Aaronia. Kielenkäyttö on kuitenkin läpi kirjan yllättävän maltillista, se on toteavaa ja pelkistettyä vaikka tapahtumissa keulitaan kuin viimeistä päivää.

Osa tarinoista jää kuitenkin mielestäni hieman tyngiksi, ne alkavat lupaavasti ja tuntuvat loppuvan hieman kesken läsähtäen seinään kuin ylikypsä spagetti. Odotan jotain vielä hirveämpää, yllättävämpää, täydempää, sillä onnistuessaan Sirkjärven kynä on tappavan terävä. Ehkä yksitoista tykitystä peräjälkeen olisi voinut olla vähän too much, mutta niin sanotusti vaatimattomammat lopetukset saivat sormeni syyhyämään karmeuksien perään.

Kokonaisuutena omaan silmääni hieman epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava novellikokoelma. Kieli on huoliteltua ja kiinnostavaa, tarinat tuntuvat epämiellyttävältä surinalta aivokuorella. Luen varmasti, jos kun Sirkjärvi kirjoittaa lisää.

Novelleista peukutan jo mainitsemaani Ullan ja Banskun tuhoa ominaisuuden konflikti osalta. Sisarusten ja lapsenvahdin uuden naapurin vakoiluoperaatio saa häkellyttävän käänteen, ei kannata mennä toisten pihoille nuuskimaan tai se saattaa päättyä, no, konfliktiin. Tämä novelli vei minulta jalat alta.

Kosminen K pohtii, mistä novellit todella pinnan alla kertoivat, Luettua elämää -blogissa pidettiin lukijalle annetusta tilasta ja Tekstiluolassa iloittiin vahvoista kauhuelementeistä.



Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos, 2018. 240 s.
Kansi: Marika Maijala

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow


Nevermoor-sarjan aloitus on fantastinen lukusukkula

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosaa mainostettiin Suomessa isosti, mikä ilahdutti minua suuresti. Itse luin teoksen alkukielellään ja The Trials of Morrigan Crow kului käsissä varsin nopeaan tahtiin. Käännöksen on kynäillyt Jaana Kapari-Jatta, joten uskallan lukematta todeta että tämä on varmasti vetävä suomeksikin.

Morrigan Crow on kirottu lapsi, jota syytetään kaikista lähialueen onnettomuuksista. Toisaalta hän on kirouksen vuoksi myös kuoleva yhdentenätoista syntymäpäivänään. Onneksi Morriganin elämään saapuu erikoinen Jupiter North, joka nappaa jo kohtaloonsa valmistautuneen tytön mukaansa ja kuljettaa Nevermooriin, ihmeelliseen taikamaailmaan. Jupiter väittää Morriganilla olevan ihmeellisiä kykyjä ja ilmoittaa tämän siksi Wundrous Societyn koetuksiin. Morrigan viihtyy uudessa asuinpaikassaan erinomaisesti ja saa ystäviä, mutta kokee silti syvää epävarmuutta pelätessään olevansa kelvoton liittymään hämmästyttävään järjestöön.

En osaa jättää vertailua Harry Pottereihin tekemättä tälläkään kertaa. Townsend saa minulta heti pisteitä siitä, että tarinassa ei sinänsä ole koulua saati varsinaisia velhoja. Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät yksitoistavuotissyntymäpäivänä, Jupiter Northissa on jotain hyvin, hyvin dumbledoremaista (ja Fenissä ehkä hitunen McGarmiwaa) ja pahis-Wundersmithiltä löytyy kieltämättä voldemortmaisia piirteitä (nimeä ei tahdota lausua, on ollut vuosikausia piileskelemässä ja näin pois päin). Toki nämä yhtäläisyydet nousevat varmasti voimakkaasti mieleen siksikin, että klikkailen tällä hetkellä menemään Harry Potter: Hogwarts Mystery -mobiilipeliä.

Jos vertailut jätetään sikseen tai vaikkei jätettäisikään, on kirjassa potentiaalia. Se käynnistyi hieman hitaasti, mutta Morriganin päästessä viimein Nevermooriin asti olin täysin koukussa. Kohdatut koetukset olivat jännittäviä, ihastuin hotelli Deucalioniin ja sen asukkaisiin ja Morrigan oli miellyttävä sekoitus Addams Familyn Fridayn mustanpuhuvaa meininkiä ja lämmintä empatiakykyä.

Kirjan brittikansi ei kutsunut puoleensa ollenkaan, mutta onneksi olin jo nähnyt suomalaisen version ja viehättynyt siitä. Oman painokseni kansi vaikutti lähinnä hupsulta lastenkirjalta, vaikka olihan tässä erityisesti lopussa synkkiäkin sävyjä. Todennäköisesti sarjan meininki tulee myös vakavoitumaan, sillä osia on suunniteltu yhdeksän ja hahmojen kasvaessa kasvavat toki lukijatkin.

Loppuun todettakoon, että palaan varmasti Morriganin seikkailuiden pariin, toinen osa onkin jo ilmestynyt englanniksi. Toiminnantäyteistä ja mukaansatempaavaa (nuorten)fantasiaa lukee aina ilokseen.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa on lohikäärme, vaikkeivät ne tässä missään suuressa roolissa olleetkaan, lisäksi tällä saa yhden pojon Jatkumo-haasteeseen.

Yöpöydän kirjoissa kehutaan teoksen ahmittavuutta, Suketus toteaa että Morriganista voi odottaa päähenkilönä vielä paljon.

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow
Orion Childrens Books, 2017. 374 s.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sara Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo #1)


Uusi sankari teinietsivien joukkoon

Sara Rubinin Näkymätön vihje, Alice Jones koodaa ja ratkoo -sarjan ensimmäinen, nappasi huomioni jo ulkoasullaan. Kirkkaat värit houkuttivat tarttumaan karkkimaiseen kirjaan enkä mysteerikirjojen entisenä suurkuluttajana voi olla tarttumatta uuden tyttösankarin edesottamuksiin. Ilokseni sisältökin oli oikein mainio, vaikka tarjosi itselleni pääasiassa iloisia nostalgiahuuruja.

Kesäloman koittaessa matematiikkaa rakastava Alice pääsee ratkomaan kadonneen tutkijan arvoitusta. Näkymättömyyspukua kehitellyt tohtori Learner on jotenkin kadonnut suljetusta laboratoriostaan juuri ennen tärkeää lehdistötilaisuutta. Loppupeleissä varsin jännittäväksi käyvään etsintäpuuhaan tuovat omat kiemuransa hieman kinkkiset perhesuhteet ja jaloissa pyörivät luokkatoverit Sammy ja Kevin.

Lukiessa ajatukset karkaavat väistämättä omiin varhaisteinivuosiin, kun käsissä kuluivat Mystery Clubit, Neiti Etsivät ja lukuisat muut kirjat joissa vaikeitakin rikoksia ratkovat nuoret. Alice on tälläkin mittapuulla hyvin nuori, vain 12-vuotias, mutta selviää nokkelasti tilanteesta kuin tilanteesta. Pesunkestävää uskottavuutta tässä teoksessa tuskin on kuitenkaan haettu, joten olkoon.

Kirjan sarjanimen perusteella odotin sisällöltä enemmänkin matematiikkaa ja koodausta, nyt teemat näkyivät lähinnä satunnaisina matemaattisina viittauksina ja loogisten päättelyketjujen arvostamisina. Toisaalta Alicen innostus matematiikkaan on mieltälämmittävää. Pitänee haalia itsellekin jotain pientä ratkottavaa, kun pää selvästi sellaista nyt halajaa.

Näkymätön vihje on leppoisa etsivätarina, joka sopii oivallisesti alakouluikäisille kohderyhmälleen mutta kuluu kyllä vanhemmankin käsissä. Itse olisin varmasti pitänyt tästä aikanaan todella paljon, nyt lähinnä hymistelin hyville muistoille, mutta toivotan Alicen joka tapauksessa ilolla teinietsivien iloiseen joukkoon.

Sivutiellä-blogissa pidettiin teoksesta vaikka samalla kritisoidaan hieman kirjan miehistä maailmaa.

Sara Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo #1)
(Alice Jones - The Impossible Clue, 201)
Otava, 2018. 331 s.
Suomentaja: Ulla Selkälä

torstai 14. kesäkuuta 2018

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani


Maistuva matka yrityssuhmuroinnin kiemuroihin

Anniina Tarasovan esikoisromaani Venäläiset tilikirjani on asenteeltaan mainio teos. Bisnesmaailmaan sijoittuva viihderomaani rikostutkinnalla ja vaarallisilla tilanteilla höystettynä on lähtökohtana kiinnostava ja kun sankarinsa on vielä jokseenkin epäsovinnainen ja rempseä nuori nainen, ovat tämän ajan hömppäkertomuksen ainekset kasassa.

Tilintarkastaja Reija Wren matkaa junalla Pietariin suorittamaan yrityksen Venäjän konttorin sisäistä tutkintaa. Suomeen jäävät sulhasehdokas Veli-Pekka ja kotimaan konttorin hermoja rassaavat ihmissuhteet. Pietarissa Reija heittäytyy yrityspapereiden kimppuun, mutta ei osaa jättää tonkimatta myöskään firman entisen juristin salaperäistä katoamista. Nämä puuhat eivät luonnollisesti kaikkia miellytä ja kapuloita lentää rattaisiin suunnasta jos toisestakin. Vastapainona tutkimustyölleen Reija kumoaa oluita, pelaa pleikkaria ja vaaniipa kulman takana myös entinen ihastus Konsta, jolla saattaa olla Reijan tarvitsemia tietoja.

Tarasovan kielenkäyttö on värikästä ja täynnänsä kuvailevia, ei ehkä kielitoimiston hyväksymiä mutta silti ymmärrettäviä sanoja. Tekstiä on miellyttävä lukea, se rönsyilee ja kuplii iloisesti ja rullaa jouhevasti eteenpäin. Toisaalta runsaus on paikoin puuduttavaa. Tekstiä olisi voinut hieman karsia ja tiivistää, sillä yli nelisataasivuisena kirja tuntui himpun verran liian pitkältä.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti eläväinen ekspatriaattielämän ja venäläisen kulttuurin kuvaus, josta Tarasovalla onkin ensikäden tietoa. Itselleni kirjan ympäristö tai kulttuuri eivät ole erityisen tuttuja, joten nautin kovasti matkasta kaalipiirakoiden ja venäläisen byrokratian pariin.

Lukiessa mieleen palasi muistikuvia Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoista ja Reijassa ja Reissä onkin paljon samaa. Myös Rei sotkeutuu rikoksiin kuin vahingossa, yrittää luovia vieraassa kulttuurissa itsenäisenä naisena ja muistaakseni Rein miessuhteetkin ovat usein varsin monimutkaisia. Täytyy tosin myöntää, että vaikka Reija herättikin sinänsä positiivisia mielleyhtymiä ei hänestä aina ollut helppo pitää. Toisaalta symppasin häntä, mutta tietty röyhkeys ja leväperäisyys ihmissuhteissa hieman pänni.

Mehevän ja viihteellisen lukemisen kaipuuseen kirja sopii joka tapauksessa oivallisesti. Venäläiset tilikirjani on aistimuksia täynnä oleva matka kiinnostavaan Pietariin ja sen monimutkaisiin bisneskuvioihin ja Reija on oivallinen opas, jos ajoittainen krapulahuuruisuus ja säätäminen ei ota liikaa kupoliin.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa suositellaan tätä lällyviihdettä välttäville, Luetut lukemattomat -blogissa kirja puolestaan todettiin liian juonivetoiseksi mutta kehuttiin silti miljöön kuvausta.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018. 469 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Lavalta: Kolme pientä porsasta (Teatteri Tuike)

Possujen puntit tutisevat sutta ajatellessa. Kuva: Nina Rinkinen

Sikamaista meininkiä Tapanilassa

Kesäteatterikausi on taas alkanut ja mainiosta teatterikelistä saatiin nauttia myös meillä Tapanilassa, kun Teatteri Tuikkeen ensimmäinen ulkotiloissa esitettävä musiikkipitoinen kesäteatteriesitys Kolme pientä porsasta sai ensi-iltansa. Tapanilan Kylätilan pihamaalla nähtävä, luonnollisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattu esitys ilahduttaa tutun tarinan raikkaalla päivityksellä.

Kolme pientä porsasta on passitettu kotoa ja seuraavaksi tulisi rakentaa omat talot. Laiskanpulskeat Huilu (Sinikka Isoaho) ja Viulu (Anna Norros) haluavat päästä helpolla ja rakentavat kotinsa oljista ja risuista, Ponteva (Sallamaari Rapo) puolestaan aikoo panostaa ja saada aikaiseksi kestävän kodin. Rakennuspuuhia terrorisoi hurja Susi Hukkanen (Riina Nieminen/Ia Nissinen), jolla on kyljyksenhimon lisäksi myös ongelma: mitä tehdä Pikku-Hukan (Noora Kääriäinen) kanssa, joka pekonin sijaan popsisi mieluummin kaalia?

Teatteri suosittelee esitystä 4-vuotiaasta ylöspäin, mutta myös yhdeksän kuukauden ikäinen minimesenaatti viihtyi katsomossa oivallisesti. Ensi-illassa lapsiyleisö vaikutti muutenkin nauttivan ja erityisesti toisella puoliajalla nauru oli herkässä (mikä saattaa johtua osittain myös väliaikatarjoilusta, tiedä häntä). Huumoria on paljon, samoin sopivasti kesäteatteriin sopivaa slapstick-kohellusta. Tarinan lomaan on myös ujutettu kivoja oivalluksia ja nykyaikaistuksia. Taloa rakennellessa voi hyvin kuunnella possumaisia pop-kappaleita ja Susi Hukkanen tuskastella vanhemmuuden paikoin epäreiluilta tuntuvien vaatimusten kanssa.

Esitys käyttää hienosti hyväksi Kylätilan piha-aluetta ja sen valmiita elementtejä. Lavastus on yksikertaisuudessaan hauska ja ihailin kovasti heppoisempia taloja ja sitä, miten ne jäivät auttamatta toiseksi Susi Hukkasen puhkumisvoiman edessä. Puvustus (Riina Nieminen ja työryhmä) on onnistunut, samoin maskeeraukset: mukana on sopivasti väriä ja mielikuvitusta. Erityisesti possujen asut olivat todella sympaattiset.

Aikuiskatsojana arvostin kovasti näyttelijöiden eläytymistä ja tekstiin ujutettuja, häkellyttävän lukuisia possuvitsejä. Muutenkin Kolmesta pienestä porsaasta oli saatu viriteltyä Nina Rinkisen ohjauksessa hyvin koossa pysyvä väliajallinen esitys, jossa riitti naurua ja jännitystä loppumetreille saakka vaikka tarina tuttu olikin. 

Olennaisina lisätietoina todettakoon vielä, että katsomo on katettu ja esityksiä on kesä- ja elokuussa, viimeinen näytös 19.8. Lisää informaatiota löytyy teatterin sivuilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipuista esitykseen!

maanantai 4. kesäkuuta 2018

André Aciman: Call Me By Your Name


Mullistava ensirakkaus matkaa mukana läpi elämän

Alkaa olla yleisesti tunnustettu tosiasia, että näen kehutut elokuvat vuosia myöhässä mutta toisinaan onnistun lukemaan sentään kirjan, johon ne perustuvat. Vaikka Call Me By Your Namea on moni kehunut ja ihaillut en saanut itseäni teatteriin, mutta sain sentään varattua André Acimanin romaanin kirjastosta.

Italian Rivieralla aurinko hohkaa ja kultaa kaiken. 17-vuotias Elio viettää kesää kuten aina ennenkin, kunnes taloon saapuu professori-isän kesän tutkimusassistentti, amerikkalainen Oliver. Siniseen, hulmuavaan paitaan ja milloin minkäkin värisiin uimahousuihin pukeutuva mies sytyttää Elion intohimot. Ikäerostaan huolimatta älykkäät nuoret miehet heittäytyvät vähitellen salaisen kesäromanssin pauloihin, joka jättää heihin vuosia kestävät jäljet.

Acimanin kirjoitustyyli on intensiivinen. Etenkin kirjan kaksi ensimmäistä osiota hehkuvat, sykkivät Elion nuoruuden tuskaa ja vimmaa. Ihastuminen, rakastuminen ja himo on kuvattu voimakkaasti. Kun kesäparatiisista poistutaan, menettää kirja hetkeksi tehoaan kuin hahmojen epävarmuuden aika heijastuisi myös tekstiin. Tarinan loppupuoli vetää kuitenkin asioita komeasti yhteen ja havainnollistaa, miten vimmainen ensirakkaus voi kulkea mukana läpi elämän muuttaen muotoaan mutta silti vahvasti mukana pysyen. Muutosta sävyttää haikeus.

Paikoin olo oli lukiessa todella vaivaantunut, sillä tunnekuvaus oli niin intiimiä ja henkilökohtaista. Ei sellaisia asioita pääse todistamaan toisten ihmissuhteista, siis muualla kuin kirjallisuudessa, olo on tirkistelevä. Toisaalta tunteen vahvuus veti mukaansa, vellontaan sai heittäytyä ja löytää tunnemyrskystä tuttuja hetkiä.

Näin jälkikuohuissa kirjan lukeminen oli myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarinassa katsotaan nuoruutta ja rakkautta lopulta lempeästi, niin Elion kuin myös erityisesti tämän isän kautta. 

Call Me By Your Name on tunteiden vuoristorata täynnä aurinkoa, ladattuja katseita, odotusta, rakkautta ja väistämättä myös pettymyksiä. Vahvatunnelmainen romaani vie mukanaan, vaikka sen lukeminen olikin välillä raskasta ja takkuavaa juurikin tunteiden palon ja niissä vellomisen vuoksi. Kaunis, kehollinen, kuristava, kiinnostava.

André Aciman: Call Me By Your Name
Atlantic Books, 2017 (alkup. 2007). 248 s.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kylläisenä Helsinki Litistä


Takki on kahden Helsinki Lit -päivän jälkeen melkoisen tyhjä. Pää ja sydän ovat täynnä kirjallisuuskeskustelua ja ajatuksia erityisesti vanhemmuudesta, parisuhteista ja ihmisen tekemistä valinnoista. Tuntui, että nämä teemat toistuivat lähes jokaisen kirjailijan teoksissa tai ainakin näihin teemoihin päädyttiin keskustelujen aikana.

Aikaisemmista vuosista poiketen en kirjoittanut muistiinpanoja lähes ollenkaan. Jostain syystä sanat eivät siirtyneet paperille, sen sijaan luonnostelin kirjailijoita istumassa lavalla mikä sinänsä on outoa, koska piirrän harvoin. Ihmisen sivuprofiilia on todella vaikea piirtää, se tuli ainakin huomattua.

Kirjailijakattaus oli tänäkin vuonna monipuolinen ja kiinnostava eikä vähiten siksi, että mukana oli minulle monta uutta nimeä. Olen ottanut Litin mahdollisuutena avartaa kirjailija- ja kirjallisuustietämystäni ja pääsääntöisesti olen yllättynyt iloisesti. Tällaisiakin kirjailijoita on, ympäri maailman, ja sitten meillä on upeita kääntäjiä, jotka vielä saattavat tekstit eloon suomeksi. Huimaa!

Suosikkihetkeni tämän vuoden Helsinki Litistä ovat (satunnaisessa järjestyksessä) seuraavat:

* Ayòbámi Adébáyò lauloi pätkän nigerialaista laulua Iya ni wur, iya ni wura iyebiye ti a ko ke f'owo ra osana kirjansa luentaa
* Only in literature all words have meaning sanoi Ilmar Taska ja puhui hirvittävän kiinnostavasti kuvallisen ja sanallisen ilmaisun eroista
* Naja Marie Aidt luki upean läsnäolevasti pätkän teoksestaan Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin ja puhui kauniisti surun kanssa elämisestä (You have to learn how to live in your grief)
* Samanta Schweblinin ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelu siitä, miten romaanin nimi voi ohjata lukemista (esimerkkinä Schweblinin Houreuni, jonka alkuperäinen nimi on Distancia de rescate eli englanniksi Rescue distance)
* Juha Hurmeen ja Morten Strøksnesin dynamiikaltaan sekopäinen keskustelu merestä ja kielellä leikittelystä
* Berlin Sound Poetsin konsertti perjantain päätteeksi, riemastuttava kitalaen puhdistaja
* Kim Leine lukemassa pätkän Kuilusta tanskaksi, miten voikin kieli kuulostaa samaan aikaan ymmärrettävältä ja käsittämättömältä
* Leena Taavitsainen-Petäjän häkellyttävän hieno tulkkaus Domenico Starnonen ja Philip Teirin keskustelussa

Täytyy tosin myöntää, että hieman jäin kaipaamaan edellisinä vuosina olleita teemoitettuja keskusteluita. Niissäkin oli omat sudenkuoppansa, mutta onnistuessaan ne ovat olleet loistavia. Tänäkin vuonna joissain keskusteluissa päästiin tähän, mutta useasti jumituttiin myös puhumaan mielestäni hieman liikaa itse kirjoista. Kirjat voin (ja luenkin) myöhemmin, Litissä minua kiinnostavat kirjallisuusihmisten rikkaat ajatukset ja sivupoluille eksyminen.

Toisaalta aion silti kuunnella osan keskusteluista uudelleen. Vielä jonkinasteisesta univajeesta kärsivänä vieraskieliseen puheeseen keskittyminen monta tuntia putkeen oli paikoin haastavaa ja jotkin hetket surisivat sisäistämättä ohitse. Lisäksi haluan kuunnella "kisastudion" kommentit, sillä ne pätkät mitä Aleksis Salusjärveltä ja kommentaattoreilta kuulin, olivat oivallisia.

Tajusin myös, että minulla on aivan huima kasa edellisten vuosien Lit-kirjoja lukematta, joten päätin aloittaa blogissa Lit Up! -sarjan, jossa palaan niihin. Katsotaan kuinka käy.

Ensi vuoteen, Lit!

Kaikki festivaalin keskustelut löytyvät Yle Areenasta ja niihin on myös tulossa myöhemmin tekstitykset.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Helmiä Helsinki Litistä


Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others


Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.


Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...