maanantai 16. huhtikuuta 2018

Nicola Yoon: Everything, Everything (suom. Kaikki kaikessa)


Suloisessa nuortenkirjassa käsitellään kiinnostavasti myös äidin ja tyttären suhdetta

Nicola Yoonin Everything, Everything -kirjasta julkaistiin viime vuonna elokuva ja sitä myötä päädyin kirjan pariin. Yoonin nuorille aikuisille suunnattu esikoisteos on suloinen tarina kahdesta nuoresta, joiden välille muodostuva ystävyys ja lopulta rakkaus kannustaa heidät rohkeisiin tekoihin. Kirja on oivallinen välipalaluettava, vaikka siinä on myös synkempiä teemoja.

Teos kertoo Madelinesta, kahdeksantoista vuotta täyttävästä tytöstä, joka sairastaa SCID-oireyhtymää eli vakavaa immuunipuutosta, eikä täten voi poistua kotoaan lainkaan. Tämä ei häntä juurikaan tunnu haittaavan, sillä elämä äidin ja hoitajan kanssa on oikeastaan ihan mukavaa ja Madeline uppoutuu mielellään koulutehtäviinsä ja kirjojen maailmaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi perhe ja Madeline alkaa viestitellä kiehtovan Ollyn kanssa. Yhtäkkiä elämä lasiseinien sisällä ei enää riitäkään.

Kirja on nopea luettava. Luvut ovat pääosin lyhyitä ja mukana on myös esimerkiksi Madelinen ja Ollyn verkkokeskusteluja, piirroksia (jotka ovat kirjailijan puolison David Yoonin tekemiä) ja Madelinen lyhytarvioita tämän lukemista kirjoista. Paikoin tosin kuvitukset myös häiritsivät, ne saivat kirjan ja Madelinen tuntumaan jotenkin lapsellisilta. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, onhan hän elänyt käytännössä koko elämänsä eristyksissä, mutta tuntui etten aivan saanut luotua Madelinesta järkevää kokonaiskuvaa mieleeni. Toisaalta hän oli neuvokas ja taitava, mutta ajatukset olivat paikoin kuin yläkouluikäisen (tai ehkä vain kuvittelen ja muistan lukiolaisten olevan henkevämpiä?).

Vertailua Tähtiin kirjoitettuun virheeseen ei oikein voi välttää. Vaikka tässä teoksessa sairaita nuoria on vain yksi, on kirjoissa paljon samaa. Molemmissa muun muassa haaveillaan unelmien täyttämisestä rakkauden kannustamana ja, no, kuta kuinkin salamarakastutaan. Eivät nämä mitenkään harvinaisia teemoja ya-kirjoissa ole muutenkaan mutta kuitenkin. Jos en olisi lukenut Greenin kirjaa, olisi tämäkin saattanut tuntua tuoreemmalta.

Aika paljon onnistuin kirjan kulusta lopulta arvaamaan, sillä juoni toteuttaa romanttisista tarinoista tuttuja kaavoja melko tarkkaan. Kirjan loppu onnistui kuitenkin tarjoilemaan muutaman hieman yllättävänkin käännöksen ja siitä iso plussa. Lisäksi teoksessa on kiinnostavaa vanhemmuuden kuvausta, etenkin Maddyn ja tämän äidin suhteen kuvaus oli loppupeleissä minulle tarinan kiinnostavinta antia. Oli tämä todella suloinen kirja, joten jos vastaavat teokset ovat aikaisemmin kolahtaneet niin ei kun kokeilemaan.

Todella vaiheessa -blogissa kehutaan kirjan helppolukuisuutta mutta annetaan myös moitteita, Yöpöydän kirjoissa puolestaan pidettiin Maddyn hahmosta paljon ja jännitettiin kovasti lukemisen aikana.

YA-haasteesta raksin kohdan kirjasta on tullut/tulossa elokuva.

Nicola Yoon: Everything, Everything
Corgi Books, 2015. 310 s.
Kuvitus: David Yoon

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Kaveriksi tälle kokoelmalle käy vaikka mehevä sitruunakakku.

Kertomuksia täynnä toivoa

Ahmaisin koko Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Gummerus, 2018) muutamassa tunnissa. Tämä on sikäli merkittävää, että olen lukenut tällä tahdilla viime aikoina hyvin harvoin vaikka osasyynä tähän kiirehtimiseen olikin ohilivahtanut palautuspäivä. No, oli syy mikä tahansa on todettava, että tämän kokoelman lukeminen oli ihanaa.

Gavaldan kerrontatyyliin oli miellyttävää palata pitkän ajan jälkeen. Olen joskus lukiossa lukenut hänen esikoiskokoelmansa Kunpa joku odottaisi minua jossain ja rakastin sitä. Nyt lukiessa koin jotain sitä samaa uppoutumisen ja onnellisuuden tunnetta, tarinoihin vajosi kuin pehmeään, turvaa tuovaan sohvaan kuten Sotilaanelämää-novellissa. Gavaldalla on kyky piirtää esiin kiinnostavia ihmisiä (jotenkin perin juurin ranskalaisia, minun mielestäni) ja kirjoittaa kipeistä ja vaikeistakin asioista mutta silti toivoa herättäen ja synkkyyteen vaipumatta. Aina on valoa, lopulta.

Minusta on myös ihana yllättyä Gavaldan tarinoiden parissa, yleensä vasta siellä viimeisessä kappaleessa tai virkkeessä. Esimerkiksi tästä käy Happy Meal -tarina, jossa mies suostuu haluttomasti lähtemään seuralaisensa kanssa McDonald'siin nurkuen mielessään toivovansa että he voisivat syödä sivistyneemmin. Ehkä tarinan lopputulema oli tavallaan ilmeinen, mutta minä ilahduin siitä tavattomasti ja en todellakaan aio paljastaa sitä teille. Saatte lukea itse.

Ja toisaalta pidin hirveästi erilaisista yksityiskohdista kuten Minun kestopisteeni -tarinan rakennusteknisyydestä ja Pokémon-korteista, Jalkaväensotilaan kertojan intohimoisesta suhtaumisesta laadukkaisiin miestenkenkiin tai hänen naapurinsa rakkaudesta hyvään ruokaan ja Hollywoodin klassikkoelokuviin (voisinkin katsoa vihdoin Sabrinan, Audreyn kaula on tosiaan ihmeellinen) tai vaikkapa Ritarirakkauden pöhköistä runoista.

Lotta Toivasen suomennos tuntui hyvältä lukiessa. En osaa ranskaa, joten en tiedä millaista Gavaldan teksti alunperin on, mutta ainakin tätä Toivasen tekstiä on miellyttävää lukea myös ääneen (välillä nimittäin luin minimesenaatille, jotta en olisi aivan kelvoton kirjaan liimautunut äiti).

Viimeisin novellin Muaan poika aikana meinasin tosin kiukustua. Tällaisen typerän, krapulaisen ja ulkonäkökeskeisen miekkosenko parissa minä vietän viimeiset sivut? Onneksi tarinan loppu yllätti ja ilahdutti, jälleen kerran. Ei harmittanut enää.

Novellihaasteessa peukutan kirjan kolmatta kertomusta Koirani kuolee. Pääteemaksi siitä nostaisin surun käsittelyn, mutta voisi siitä mainita myös vanhemmuuden, parisuhteen, lamautumisen tai selviytymisen.

Että niin. Ihan nappi kertomuskokoelma tämä, pidin hurjan hurjan paljon jos ei vielä edellisistä käynyt ilmi.

Satun luetuissa iloitaan kuinka kokoelman novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmat, Kirjasähkökäyrässä todetaan novellien olevan kuin elämä itse.

Kuitattakoon tällä myös Helmet-haasteen kohta novellikokoelma, koska tämän lukeminen oli niin mainiota.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017)
Gummerus, 2018.
Suomennos: Lotta Toivanen

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti


Leppoisamman (ja epävarmuuden kyllästämän) aikuisuuden ylistys

Minulla olisi ollut tuossa äskettäin puolitoista tuntia aikaa lukea tai kirjoittaa rauhassa vauvan nukkuessa. Sen sijaan hakkasin päätä seinään ratkoessani mysteerikätköä ja googlailemalla satunnaisia asioita. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa kunnolla tästä Sarah Andersenin sarjakuvateoksesta Aikuisuus on myytti (Sammakko, 2017), mutta nyt kirjoitan sitä ikään kuin puolella silmällä ja kymmeneosalla keskittymiskyvystä. Se sopinee onneksi teoksen tyyliin.

Andersen on nuori taiteilija Brooklynistä ja kertoo näissä Sarah's Scribbles -sarjakuvissaan havaintoja Y-sukupolven näkökulmasta. Verkossa julkaistavan sarjakuvan stripeistä koottu Aikuisuus on myytti keskittyy teemoiltaan nimenomaan aikuiseksi kasvamiseen (kumma kun kaikenlaisia aikuistaitoja kuten rahankäyttöä tai tulevaisuudensuunnittelua ei heti handlaakaan), naiseutta (miksi iso osa muotivaatteista tuntuu vaativan rintaliivittömyyttä näyttääkseen hyvältä ja kuinka ne kuukautiset aina yllättävätkään) ja parisuhteita (pidin erityisesti kirjassa käytetystä termistä marinoitunut parisuhde, tunnistan).

Andersenin ote on riemukas (niin piirrosjäljellisesti kuin ajatuksellisesti) ja samaistuttava. Lukiessani tätä ensimmäistä kertaa otin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen sivuista useita kuvia ja lähettelin niitä hihitellen siipalle, kunnes totesin että eiköhän hänenkin kannata lukea tämä ihan kirjana eikä kymmeninä kännykkäkuvina. Minustakin on ihanaa olla kotona pyjamasillaan ja nuuhkia kirjoja ja todellakin märehdin minulle tapahtuneita noloja asioita piiiitkään vaikka kukaan muu ei varmaan edes muista niitä.

Toki tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessa yritän parhaani mukaan larpata vastuullista ja järkevää aikuista ja siten osa Andersenin jutuista on jo menneen talven lumia (tai muuten yhteensopimattomia, en ole koskaan ymmärtänyt hoitoaineiden pointtia). Ei se kuitenkaan haittaa.

Aikuisuus on myytti tarjoaa sopivasti hihityttävän lukuhetken ja ehkä jopa pienoista vertaistukea siihen, että "normaali" aikuisuus tai aikuiselta vaikuttaminen on toisinaan pirun vaikeaa.

Kirjojen pyörteissä -blogissa naureskeltiin kirjaa lukiessa, Ei vain mustaa valkoisella -blogissa suositellaan tätä introverteille ja vaivaantuneille ihmisille.

Haastekuittauksia saadaan tällä sekä Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth, 2016)
Sammakko, 2017. 110 s.
Suomentanut: Aura Nurmi

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Epätodennäköistä ystävyyttä savannilla

Ella Brigatin kuvitusta kirjassa Haikara jolla ei ollut nimeä.

Lainasin päivänä muuanna kirjastosta Ella Brigatin lastenkirjan Haikara jolla ei ollut nimeä (Kulttuurikioski Osk, 2017) ja huomasin sen olevan osa sarjaa, joten seuraavatkin osat piti haalia käpäliin. Kun Krokotiili joka ei tahtonut syödä, Liian pieni norsu ja Puu joka puhui tähtien kanssa oli kotiutettu, luimme koko setin minimesenaatin kanssa (hän tosin keskittyi leikkimiseen, mutta kuunteli kuitenkin).

Neljän kirjan sarja kertoo kuivuuden runtelemasta savannista, sen laidalla sinnittelevästä suuresta puusta ja kolmesta eläimestä, joista kukaan ei koe sopivansa joukkoon. Nimetön haikara, muiden eläinten syömisen hylännyt krokotiili ja pikkuruinen laumastaan eksynyt norsu löytävät erinäisten vaiheiden kautta kaikki suuren, viisaan puun luokse.

Palasiksi jaettu ja täydentyvä tarina on idean puolesta kiinnostava, sillä jokaisen teoksen myötä tarinasta selviää hieman jotain uutta. Toisaalta ne eivät ehkä sovi aivan putkeen luettaviksi, sillä tarinan osat toistuvat ja kertautuvat.Varmaankin väljemmin välein luettuina kertaus puolustaa paikkaansa ja voisi toimia myös keskustelun herättäjänä siitä muistuvatko muut osat mieleen. Tekstin ja kuvien suhde oli joka tapauksessa miellyttävä ja kirjoja oli mukava lukea ääneen.

Brigatin itse tekemä kuvitus on kaunis. Liituviivat ja laveeratut laajat värit miellyttävät silmää ja etenkin viimeisessä, puun kirjassa, värejä on käytetty runsaasti ja raikkaasti kuten tarinan kaareen sopiikin.

Vaikka kirjojen sanoma (ystävyys ja apu yllättävältäkin taholta, toisten hyväksyminen) on hyvä ja tärkeä, olisin kaivannut tarinaan vielä jotain. Esimerkiksi krokotiili viittaa ikivanhaan tarinaan suuresta puusta, mutta itse puu ei ole siitä lainkaan tietoinen ja jään hämmentyneenä miettimään että mistä se on peräisin. Olisi myös ollut kiinnostavaa tietää miksi krokotiili ei tunne enää nälkää lainkaan ja miten haikara yhtäkkiä oppii lentämään. Mieleen nousee kyllä teorioita jos jonkinlaisia, mutta ne tuntuvat turhan korkealentoisilta.

Ideasta ja savannimatkasta siis kiitän kirjailijaa, mutta tarinaan olisin kaivannut vielä täydennystä.

Lastenkirjahyllyssä kiitellään muun muassa kirjojen kiireettömyyttä ja sanomaa.

Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, Krokotiili joka ei tahtonut syödä, Liian pieni norsu ja Puu joka puhui tähtien kanssa
Kulttuurikioski Osk, 2017. 24 s.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Maria Matinmikko: Värit


Kaikkia värejä ei näe yhdellä kertaa

Ensikosketukseni Maria Matinmikon Väreihin (Siltala, 2017) oli kun yritin löytää sitä kirjakaupasta ystävälle. En löytänyt, mutta varasin sen itselleni kuitenkin kirjastosta. Jo kirjan kansi, Markus Pyörälän suunnittelema, on hämmentävä, sillä sen olemus muuttuu valaistuksen mukaan. Sisältä löytyy lisää hämmennystä kuuden osion verran. Tekstit vievät mukanaan, mutta en ole aivan varma minne niiden mukana päädyn ja jokainen sivunkääntö ellei jopa virkkeiden väli on usein hyppy aivan toiseen karttaruutuun.

Sivulla 77 sanotaan Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. Hieman tällainen fiilis minulle jäi tästä kokoelmasta, vaikka onhan siellä teemoja ja yhtenäisiä ajatuksia, mutta en nyt sitten osaa niitä kuitenkaan eritellä. Kirjan kuudella osiolla kun tuntuu olevan yhteisiä säikeitä ja ei sitten kuitenkaan. Ongelma lienee omanikin, runomuoto on useammassa osiossa kerronnallista ja vie ajatukseni pienoisromaaneihin ja siinähän sitä ollaan. Luen ahmien ja nopeasti edeten ja sitten kompastun kun en ihan pysy perässä. Ei se sinänsä haittaa.

Pidin kuitenkin hirvittävästi Matinmikon runojen yllätyksellisyydestä, yhtäkkiä silmien eteen lävähtävästä ilmassa leijailevasta nakkikeitosta ja kauko-ohjattavista dinosauruksista. Välillä leikillinen kieli vakavoituu ja painautuu hampaisiin, kun tarkastellaan esimerkiksi yhteiskunnallisia ongelmia kuten tyttöjen sukuelinten silpomista.

Veikkaan, että Värit avautuisi minulle paremmin useamman lukukerran myötä eikä se ole lainkaan huono asia. Nytkin luin kokoelman puolitoista kertaa ja toisella kierroksella uusia yhteyksiä ja merkityksiä avautui. Jos kohtaamme teoksen kanssa vielä uudelleen uskon, että löytäisimme uusia keskustelunaiheita sen kanssa.

(Tokihan huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että tämä on Matinmikon Väritrilogian kolmas osa! Voisin lukea toisetkin, Valkoisen ja Mustan.)

Lue ihmeessä myös Tekstiluolan Tuomaksen analyyttinen ja kiinnostava teksti ja Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei olisi halunnut palauttaa kirjaa kirjastoon.

Tällä myös yksi suoritus #runo18-haasteeseen.

Maria Matinmikko: Värit
Siltala, 2017.
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Lue minulle, Krista Putkonen-Örn

Iloinen äänikirjakävelijä.

Olen löytänyt jälleen kerran äänikirjaflow'n, sillä yhtäkkiä tilaisuuksia kuunnella tuntuu putkahtelevan kuin itsestään. Pyykin ripustus ja aamupuuron keitto sujuu mukavammin, kun joku lukee minulle ääneen. Toisaalta olen kaivannut äänikirjoiltani myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta, joten näissä teoksissa valintakriteerinä oli jälleen lukija eli luottoääneni Krista Putkonen-Örn.

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teoksesta (WSOY, 2018) olin kuullut kehuja jo ennen aloittamistani, mutta yllätyin silti siitä kuinka hyvä kirja olikaan. Eleanor on kolmikymppinen, tarkkaan säänneltyä elämää viettävä toimistotyöläinen. Viikolla käydään töissä ja ruoat ostetaan Tescosta, viikonloput kulutetaan sumussa vodkan voimalla jottei omia asioita tarvitsisi miettiä. Rutiinit suistuvat raiteiltaan, kun Eleanor kohtaa tai oikeastaan näkee lavalla miehen, jonka aikoo saada omakseen ja saavuttaa sitä myöten mahdollisuuden täydelliseen elämään. Soppa hämmentyy entisestään, kun Eleanor päätyy auttamaan firmansa it-tukihenkilö Raymondin kanssa kadulle lyyhistynyttä vanhaa miestä. Yhtäkkiä Eleanorilla on jotain, jota voisi kutsua lähipiiriksi, ja tavoite, jota kohti pyrkiä.

Eleanor on taiten rakennettu hahmo. Häntä vaivaavat menneisyyden salaisuudet paljastetaan tarinan myötä hitaasti ja erikoiselle käytökselle löydetään syyt. Solmujen auetessa Eleanor alkaa saada valoa elämäänsä ja kehittyy luontevasti, eikä tarinan päämääränä ilokseni ollutkaan auvoinen rakkaus. Kirja on kipeän hauska, surullinen ja koukuttavasti kirjoitettu, varsinainen lukusukkula. Lisäksi siinä käsitellään kiinnostavasti mielenterveysongelmia.

Aivan huippu teos. Rakastin.

Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan kirja, jossa käy hyvin.

Esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogissa todetaan tämän olevan kirja, joka kuluu käsissä varmasti useampaan otteeseen.

***

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017) on puolestaan teoksena jokseenkin vastenmielinen toimien erikoisena vastaparina Honeymanin teokselle. Molemmissa kirjoissa nainen yrittää ratkaista elämänsä ongelmia tavoilla, jotka eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Tiffany FaNelli tai nyttemmin trendikkäästi Aniksi kutsuttava nainen on saavuttamassa unelmansa: hän on menossa naimisiin rikkaan miehen kanssa, työpaikka on tunnetussa aikakauslehdessä ja pian kuvattavassa dokumentissa Ani saisi vihdoin kertoa oman tarinansa koulussa vuosia sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Haluaisin tuntea sympatiaa Ania kohtaan, sillä etenkin kouluajan tapahtumat ovat oikeasti hirveitä. En kuitenkaan pysty siihen suurimmaksi osaksi ajasta, sillä Anin oma käytös on laskelmoivaa ja pinnallista. Lisäksi teoksessa keskitytään jatkuvasti ulkoisiin seikkoihin ja se on aika puuduttavaa.

Ei todellakaan minun kirjani, mutta puolivälin jälkeen olisi tuntunut höpsöltä jättää kesken ja kuunneltuna kirja oli kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Kirjoihin kadonnut -blogissa luonnehditaan teosta muun muassa koukuttavaksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi.

***

Annamari Marttisen Korsettia (Tammi, 2018) minulle suositteli ystäväni ja tämä olikin oikein hyvä suositus. Kirjan päähenkilö on Pauli, ihan tavallinen mies joka toisinaan pukeutuu naiseksi ja rakastaa kauniita vaatteita. Kun nuoruuden tyttöystävä pukee hänet leikillään naiseksi, avautuu Paulin sisällä jotain. Hän haluaa oman korsetin, haluaa omistaa kauniita vaatteita ja pukeutua niihin. Tyttöily on pitkään salaista, sillä asiasta puhuessaan Pauli ei ole saanut ymmärrystä eikä hän tahdo ihmissuhteidensa kariutuvan sen vuoksi. Erinäisten tapahtumien myötä tarve astua kaapista ulos muuttuu pakottavaksi ja Pauli joutuu pohtimaan, mitä hänen on tehtävä ollakseen onnellinen. Paulin ja hänestä löytyvän Suskin tarina on kerrottu kiinnostavasti, mutta kirjan lopussa tarina lähtee vähän keulimaan ja tuntuu että loppuratkaisun kanssa jotenkin kiirehditään.

En ole aikaisemmin lukenut transvestiitin näkökulmasta kerrottua kirjaa, joten jo se teki tästä teoksesta kiinnostavan. Marttisen kirjoittama tarina perustuu Mimmi Makusen elämään, mutta on fiktiota. Pidin Paulin kertojanäänestä, kuvaus on kaunista ja lukiessa olin ehdottomasti Paulin puolella, toivoin hänelle hyvää. Tuntuu uskomattomalta, että transvestismi on luokiteltu Suomessa sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Toivottavasti tämä kirja olisi omalta osaltaan tuomassa asialle positiivista huomiota.

Kirjaluotsissa ruoditaan kirjan teemaa enemmän ja pohditaan muun muassa sitä, muuttuisiko kuuntelukokemus jos lukija olisikin mies.

***

Viimeisenä kolmas kerta toden sanoo, olen nimittäin yrittänyt lukea Adam Bradleyn kehutun ja erinäisiä palkintojakin saaneen dekkarin Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jo useampaan kertaan. Se on ollut minulla lainassa kirjastosta ja aloitin sen kuuntelun englanniksi, mutta jokin mätti. Päätin kokeilla teosta taas suomeksi kuunneltuna ja nyt tähdet olivat kohdallaan, sillä tarina tuli kuunneltua todella nopeaan tahtiin.

Yksitoistavuotias Flavia de Luce on jonkinlainen omituisuus perheessään. Leskeksi jäänyt isä sulkeutuu paljolti omiin oloihinsa ja siskojen kiinnostukset ovat perinteisempää laatua, kun taas Flavi rakastaa kemiaa ja erilaisten myrkkyjen keittelyä. Taidot pääsevät käyttöön, kun perheen kartanon kuistille ilmestyy ensin kuollut kurppa postimerkki nokassaan ja seuraavana päivänä kurpitsapenkistä löytyy kuollut ruumis. Flavia ei tietenkään voi jättää tapausta vain poliisien selvitettäväksi.

Nenäkäs ja utelias Flavia on juuri sellainen rasittava päähenkilö, että en voi kuin rakastaa häntä. Oli myös miellyttävää pitkästä aikaa kuunnella rikoskirjaa, joka kaikkine englantilaisuuksineen oli todellista cosy crimea. Pitänee kuunnella loputkin sarjan osat, onhan näitä suomennettukin jo huikeat kahdeksan kappaletta ja äänikirjoja löytyy ainakin viisi.

Kirsin kirjanurkassa aloitetaan tästä kirjasta kertova postaus toteamalla olipa aivan mainio dekkari!

***

Ja tosiaan, Krista Putkonen-Örn tekee loistavaa työtä jokaisessa näistä äänikirjoista. Kiitos ja kumarrus.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017)
WSOY äänikirja, 2018. 12 h 44 min.
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn







Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, 2015)
Bazar, 2017. 14 h 27 min.
Suomentaja: Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn








Annamari Marttinen: Korsetti
Tammi, 2018. 10 h 28 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn









Adam Bradley: Piiraan maku makea (Sweetness at the Bottom of the Pie, 201)
Bazar, 2014. 11 h 29 min.
Suomentaja: Maija Paavilainen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

torstai 29. maaliskuuta 2018

Lavalta: Toista (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Liiallinen toisto vie parisuhteen kriisiin 

Teatteri Tuikkeen maaliskuuta piristää Nina Rinkisen ohjaama ja käsikirjoittama esitys Toista. Sanaton komedia pureutuu parisuhteen kipupisteisiin ja käsittelee muun muassa seksuaalista turhautumista. Pariskunta elää rutinoitunutta elämää päivien toistuessa aina vain samanlaisina, kunnes vaimon elämä suistuu raiteiltaan. Rutiinien rikkoutuminen ja halu muutokseen ajaa parisuhteen kriisiin.

Nina Rinkisen ja Kimmo Tähtivirran yhteispeli lavalla on erinomaista. Rutiinien toisto sujuu kellontarkasti ja rytmitys toimii. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mutteivät kuitenkaan niin mustavalkoisia kuin aluksi voisi ajatella. Rinkisen kotieloon turhautunut vaimo herää esityksen aikana eloon, Tähtivirta puolestaan on mainio rutiineissaan viihtyvänä aviomiehenä muuttuen tarvittaessa hurmaavaksi rakastajaksi.

Sanaton esitys ei kaipaa dialogia tuekseen, se on todennäköisesti jopa paljon parempi näin. Esityksen kuvasto on tuttua ja aukot on helppo täyttää. Toistolle annetaan kiirehtimättä tilaa ja toiminta pysyy riittävän yksinkertaisena, pääosassa on näyttelijäntyö. Mimiikan lisäksi esityksessä hyödynnetään muun muassa varjoteatteria, jonka osuudet ovat erinomaisia. Toista on hauska ja yllättävä esitys.

Esitys on alunperin saanut ensi-iltansa vuonna 2004 ja on tämän uudelleenlämmityksensä kyllä ansainnut. Teema on ajaton ja esitys myös kuvaa naisen seksuaalisuutta raikkaasti ja syyllistämättä. Ilahduin myös siitä, kuinka käsikirjoituksessa ei olla päädytty yksinkertaisimpaan ratkaisuun vaan uskalletaan myös esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa.

Vaikka esitys on komedia, antaa se naurun lisäksi ajateltavaa. Toista muistuttaa, kuinka tärkeää puhuminen parisuhteessa on. Ihmissuhteista harvemmin löytyy ajatustenlukijoita ja toisinaan rutiinien vangiksi on liiankin helppoa jäädä.

Esityksiä on vielä 30. ja 31.3., mutta lisäesityksiä saattaa tulla vielä syyskaudelle 2018 joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipusta esitykseen.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Lavalta: Putkinotko (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Vielä kerran Putkinotkoon

Joel Lehtosen Putkinotko on kotimainen klassikkoteos, jota en ole vieläkään saanut luetuksi vaikka olen tammikuusta asti niin uhonnut. Seurasin Teatteri Jurkan Putkinotkon harjoituksia tammi-, helmi- ja maaliskuussa ja reilu viikko ensi-illan jälkeen pääsin viimein katsomaan valmista teosta. Tuomo Rämön ohjaama ja dramatisoima esitys vie vierailemaan kesäiseen Putkinotkoon, jossa ihmisten halut ja unelmat törmäävät todellisuuden kanssa välillä turhankin kovaa.

Esityksen alkaessa olen lamaantua. Kun on seurannut esityksen valmistumista kolme kuukautta ja ajatellut sitä todella paljon, tuntuu jopa vähän vaikealta nähdä se vihdoin edessään valmiina. Huomaan jopa vähän vastustelevani ja kestää jonkin aikaa että pääsen ylipäänsä esityksen imuun mukaan. Hahmot tuntuvat liian karrikoiduilta, huomaan tarkkailevani liikaa, miettiväni että mitä on jätetty ja mitä otettu pois. Onneksi tunne irrottaa pian otteensa ja pääsen esityksen maailmaan. Oikeastaan tuntuu, että esityksen alun tarkoitus oli huijata minua katsojana. Kaikki alkaa näennäisen kevyesti, koomisestikin, ja lopulta suunnataan yllättävän synkkiin syvyyksiin.

Tommi Eronen loihtii näyttämölle taiten kaikki esityksen hahmot. Katsojaa ohjaavat kullekin hahmolle kuuluvat esineet, esimerkiksi huivit ja hatut, jotka tarvittaessa myös toimittavat itsessään hahmon virkaa. Pidän erityisesti voimakastahtoisesta ja yhteiskunnan ylenkatsomasta Rosinasta, joka yrittää pitää elämänsä kantimissaan ja perheensä hengissä käyttäen tarpeen mukaan myös laittomia keinoja. Hirvittävän vaikuttava on myös vain muutaman kerran esiintyvä Saara ja erityisesti kohtaus sirkuksessa on hienosti toteutettu. Ovat näytelmän miehetkin kiinnostavia, etenkin Juutaksesta avautuu monia puolia, mutta jotenkin erityisesti nämä naiset sykähdyttivät.

Mielessäni en voi olla vertailematta Erosen ja esitykseen aiemmin kiinnitetyn Tiina Weckströmin luomia hahmoja. Roolitöitä ei voi luonnollisesti arvottaa suhteessa toisiinsa, onhan kyseessä kaksi aivan erilaista näyttelijää, mutta on kiinnostavaa miten hahmojen ydin on nähdäkseni kuitenkin säilynyt samankaltaisena läpi intensiivisen harjoitusprosessin. Eronen luo omat hahmonsa melko pienesti, kasvonilmeillä ja eleillä, ja se toimii hyvin.

Esitys etenee väläyksittäin jättäen paljon tapahtuvaksi myös kohtausten välisiin hetkiin. Minusta on miellyttävää, että niin paljon jätetään katsojan itse täydennettäväksi, luotetaan ja annetaan tilaa ajatella. Kontekstistaan irrotettuina kohtaukset voi käsittää koomisina, sketsimäisinäkin, mutta minulle ne näyttäytyivät loppupeleissä melko surullisena kokonaisuutena. Huonommassa asemassa olevaa on lupa nöyryyttää, mutta huolensa on huipullakin. Erityisesti kyvyttömyys todella sanoittaa omia halujaan ja päästää irti oravanpyörästä, hengähtää, tuntuu olevan hahmoille vaikeaa.

Saku Kaukiaisen valosuunnittelu ansaitsee erityiskehut, se saa Jurkan pienen esitystilan elämään ja muuttumaan kauniisti. Alun pehmeä tähtitaivas on mykistävä ja Putkinotko kylpee kesän kirkkaassa, pehmeässä valossa. Kaupunki on terävä, teollisesti valaistu, aivan oma maailmansa. Yhdessä Jani Orbinskin luomien äänimaisemien ja musiikin kanssa valot tekevät esityksestä jotain enemmän. Paljon voi näyttelijä tehdä ja välittää, mutta kyllä taiten tehdyt valot ja äänet nostavat tätä esitystä korkeampaan arvoon.

Lisäksi ilahdun esityksessä pienistä asioista. En tiedä, ovatko Erosen jalkapohjat tarkoituksella likaiset, mutta se sopii kesätunnelmaan oivallisesti. Muttisen venematka ja nerokkaasti käytetty hiustenkuivaaja hymyilyttävät. Viimeisistä harjoituksista muistan myös pulman, kun erinäiset asiat eivät tahdo pysyä halkoihin ripustettuina, nyt ne pysyvät.

Jurkan Putkinotko tuntuu ajattomalta, vaikka se sijoittuu jonnekin sisällissodan alkulaukausten tienoille. Teemat ovat hyvin tätä päivää: eriarvoisuus yhteiskunnassa on puhuttava aihe ja kommunikointi puolten välillä ja niiden sisälläkin on vaikeaa. Teos myös tarkentaa kiinnostavasti hahmoihinsa, esittää heidät kaikki inhimillisinä ja rikkinäisinä. Kaikki haluavat jotain, eivätkä osaa aivan välittää toiveitaan ympärilleen tai sitten ympäristö murskaa ne välittömästi. Toiset selviävät iskuista paremmin kuin toiset.

Putkinotko on Jurkan ohjelmistossa 24.5. asti.

Kiitokset Teatteri Jurkalle lipusta esitykseen ja koko yhteistyöprojektista.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Emmi Valve: Armo

Kuva: Emmi Valve

Matka varjoista valoon

Varasin Emmi Valveen Armon kirjastosta, sain sen odotuksen jälkeen vihdoin kotiin ja lopulta odotin palautuspäivään ennen kuin sain aikaiseksi tartuttua teokseen. Ajattelin, että kerta-ahmaisulla onnistun lukemaan ja näin teinkin, lopulta ilman vaikeuksia. Valve avaa teoksessa ikkunan omaan mieleensä ja sen sairauksiin, luisuun kohti pimeää ja lopulta kapuamisen takaisin kohti valoa.

Olin positiviisesti yllättynyt kuinka paljon toivoa teoksessa on, vaikka se on paikoin todella raskas ja synkkä. Jo teoksen kansi on sellainen, että ahdistaa katsoa. Sama jatkuu sisäsivuilla, silloin kun on paha olla ovat kuvatkin rujoja. Iho liukenee sisäelimien päältä, mustelmat kirjovat koko kehoa ja pimeys valtaa mielen. Toisaalta hyvinä hetkinä värit hehkuvat ja sivut ikään kuin tulvivat valoa.

Valveen ilmaisu on näyttävää tussiviivaa. Jälki on tarkkanäköistä muttei turhan huoliteltua, tuntuu että asiat on vain saatettu paperille eikä jääty turhaan hiomaan yhtä viivaa. Ikään kuin silloin kun jotain on saatava sanottua ja se ei onnistu kuin rykäisemällä sanaoksennus kerralla ulos. Tämä tekee kuvailmaisusta myös elävää, eläväistä. Tosielämässä teos ei tietenkään ole mikään pikarykäisy, käsittääkseni Valve työsti Armoa kolme vuotta.

Armo on henkilökohtainen ja kipeäkin katsaus Valveen omaan mielenhistoriaan ja välillä itselläkin kuristaa kurkkua, kun kuvien välityksellä elää toisen pahaa oloa. Huomasin, että oli oikeastaan pakko pitää pientä etäisyyttä välillä, ei päästää tarinaa liikaa ihon alle. Tuntuu lamauttavalta, että tämä on ollut jonkun elämää ja että samanlaisia kokemuksia on monia. Valveen tarinassa on onneksi valoisa loppu.

Todella hieno sarjakuvaromaani, suosittelen vaikkei se varsinaisesti rentouttavaa luettavaa olekaan.

Lukupinossa kehutaan muun muassa tekstin ja kuvan olevan harvinaisen upeassa harmoniassa, Kirjanurkkauksessa teoksen todetaan olevan anteeksipyytelemätön.

Kuittaan tällä Helmet-haasteesta kohdan kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, ruksin kohdan Sarjakuvahaasteesta ja Prinsesseja ja astronautteja -haasteesta sijoitan tämän kohtaan naisen tekemä sarjakuva.

Emmi Valve: Armo
Asema, 2017. 304 s.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Lavalta: Ice (Klockriketeatern/Von Krahli Teater)

Riina Maidre, Matti Raita ja jää. Kuva: Herkko Labi

Epämiellyttävien ihmisten lukupiiri

En tiennyt Klockriketeaternin ja Von Krahli Teaterin yhteisproduktiosta ICE, etukäteen muuta, kuin että se on monikansallinen ja -kielinen projekti ja perustuu Vladimir Sorokinin romaaniin Ice. Tätä myöten esityskokemus oli varsin hämmentävä, epämiellyttäväkin, sillä en ollut aivan varma ollaanko tässä nyt tosissaan ja mitä ihmettä oikein tapahtuu. Jälkikäteen selvisi toki kyseessä olevan satiiri, mutta erikoista oli silti.

Esityksen keskiössä on lukupiiri, joka suhtautuu harvinaisen ihtohimoisesti Sorokinin romaaniin ja siinä esiteltyyn kulttiin. Ajatus siitä, että vain pieni osa maapallolla elävistä ihmisistä on harvinaisia valittuja ja loput ovat uhrattavissa parempien tieltä resonoi tässä ajassa. Kyseenalaistajia ei sallita. Kuusihenkinen, suomalaisista ja virolaisista näyttelijöistä koostuva ensemble eläytyy kirjan hahmoihin ja uppoutuu romaanin hengessä syleilemään ajatusta omasta erinomaisuudestaan.

Kielellisesti esitys on kylläkin kiinnostava. Näyttämöllä kuullaan suomea, ruotsia, viroa ja englantia sekaisin, tekstitystä ei ole. En tiedä millaisen kuvan esityksestä saa, jos osaa kielistä vain esimerkiksi yhtä. Itse selvisin kaikista muista paitsi virosta, vaikka sitäkin osaa tai ainakin kuvittelee osaavansa tulkita edes vähän.

Katsoessa olo on vaivaantunut, en oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Esityksen ihmiset ovat niin syvällä kuplassaan, että pahaa tekee. Lisäksi minua ahdistaa näyttämöllä olevan veden kanssa läträäminen, kaikki tuntuu niin tavattoman epähygieeniseltä ja infektioherkältä. Yleisön osallistaminenkin hämmentää, olin helpottunut kun hurmostilaiset kulttilaiset eivät tulleet mikrofonin kanssa kysymään minulta mitään. Sinänsä voi siis kiitellä näyttelijäntyötä, sillä omaan ideologiaansa uponneisiin tyyppeihin ei todellakaan halunnut sekaantua. Kirjan aion kuitenkin jossain vaiheessa lukea, olisi kiinnostava tietää minkälaisesta alkutekstistä Iida Hämeen-Anttilan dramaturgia ja Essi Rossin ohjaus ovat peräisin.

Poistuessa esityksestä minua puistatti, kokemus ei ollut miellyttävä. Kotimatkalla kelat alkavat vähitellen avautua, etenkin kun teatteriseuralaiseni alkaa kertoa mistä Ice-romaani todella kertoo ja millainen se on. Ennen nukkumaanmenoa pää käy jo ylikierroksilla tulkinnoista ja alan ehkä ymmärtää esitystä tai ainakin olen löytänyt siihen näkökulman. Minulle ICE oli esitys epämiellyttävistä ihmisistä ja yhteen ideologiaan fakkiutumisen vaaroista. En voi sanoa pitäneeni, mutta kiinnostavat kelat tästä ainakin sai.

Esityksiä on Viiruksen tiloissa vielä huhtikuun alussa ja Kansallisteatterissa toukokuussa, lisätietoja täältä.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Lavalta: Nature Morte (Honkasalo-Niemi-Virtanen/Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ihminen ihmiselle ihmisestä

Mad Housen viidennen kauden viimeinen viikko on nyt käsillä, itse kävin katsomassa viimeisen esitykseni lauantaina. Työryhmä Honkasalo-Niemi-Virtasen Nature Morte kuljettaa katsojat Levänluhdan lähteelle, josta on löydetty yli sata rautakaudella sinne haudattua ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia. Teoksessa kuullaan muun muassa pätkiä asiantuntijoiden haastatteluista, joissa pohditaan millaisia nämä ihmiset ovat kenties voineet olla, mitä kieltä he ovat puhuneet, miksi heidät on haudattu sinne. Toisaalta lähestymistapa on myös pehmeä ja liikkeellinen, kun pohditaan voiko toista kauan sitten elänyttä ihmistä saati nyt aivan lähellä olevaa todella tavoittaa tai määrittää.

Emilia Kokko ja Elina Pirinen saapuvat esitystilaan lähes huomaamatta. Heidän saapumistaan on edeltänyt mystisen äänimaiseman luonti, samalla olen ihmetellyt näyttämöllä olevia pieniä muovisia vesipulloja, pyöreitä säiliöitä, punaisia muoveja ja pulputtavaa valaistua lähdettä. Mutta niin, sieltä he saapuvat, toisiaan kantaen, lempeästi koskettaen. Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, puhutaan paljon, naksutetaan hampaita, kirjoitetaan kirjeitä menneisyyden ihmiselle.

Teoksen asiajärjestys on päässäni puuroa, mutta ehkä sillä ei ole väliäkään. Mieleen on jäänyt paljon sekä kauniita että huvittavia näyttämökuvia. Puhetta julkisista dissektionäytöksistä historiassa. Naksuttavat hampaat ja tuijottavat silmät. Välillä naurattaakin, esityksessä on myös paljon huumoria, jotain sellaista kun puhuja ei aivan tavoita kysymystä vaan lähtee tangentille, merkitys ei välity. Milloin ihmisen ruumis ei ole enää hänen, menetetäänkö omistusoikeus kun aivot eivät enää toimi? Kokon ja Pirisen läsnäolo esitystilassa on valloittava, puolitoistatuntinen esitys ei tunnu pitkältä, olo on keskittynyt ja hyvä.

Teoksen äänimaiseman luovat Akuliina Niemi ja Ilkka Saastamoinen. Lasiset, kiekuraiset torvet soivat hypnoottisesti ja en voi olla ihmettelemättä, miten niistä saa aikaan sellaisen äänen. Vastapainona torvien ikiaikaiselle äänelle on konemusiikin jytkettä, se toimii yllättävän hyvin. Mystistä tunnelmaa lisäävät Valdemar Virtasen pehmeät valot.

Nature Morte on erikoisen rauhoittava esitys, vaikka sen keskiössä onkin epävarmuutta ja hapuilua. Ajatukset toisen ihmisen saavuttamisesta, mielen ja kehon yhteydestä, kuolemastakin, saavat oman mielen hyrisemään miellyttävästi. Koko kotimatkan olen edelleen jonkinlaisessa transsissa, kuljen automaattivaihteella, ja ajattelen. Onko sielulla massaa, voiko menneisyyden ihmistä tuntea? Tämä oli ehdottomasti kaunein Mad Housen tämän kauden esityksistä, kiitos.

Teos on osa kolmiosaista teoskokonaisuutta. Toinen osa, installaatio Chimera, on esillä Galleria Sinnessä 8.4. asti. Kolmas osa, paikkasidonnainen ääniteos, toteutetaan Levänluhdan lähteelle syksyllä 2018.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Vauvan nukuttaminen kirjallisesti


Jos jostain asiasta olen tässä vanhemmuuden alkutaipaleella puhunut paljon muiden kanssa, niin unesta. Meillä ollaan päästy alkukaaoksen jälkeen aika helpolla, mutta tilanne voi tietysti muuttua hetkenä minä hyvänsä. Onneksi aiheesta on kirjoitettu kirjoja ja minä päädyin lukemaan kaksi suhteellisen tuoretta kotimaista opusta aiheesta.

Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun Unihiekkaa etsimässä – ratkaisuja vauvan ja taaperon uniongelmiin (Duodecim, 2015) -teosta minulle suositteli eräs äitiytymässä oleva ystäväni ja hyvä suositus se olikin. Kotimaisessa teoksessa kerrotaan kattavasti lapsen unesta, nukuttamisesta ja univaikeuksista elämän ensipäivistä noin taaperoikäiseksi saakka. Oma osionsa on omistettu myös vanhempien nukkumiselle rentoutusharjoituksineen, mikä oli minusta mukavaa. Uni on tärkeää kaikille iästä riippumatta.

Kiitän kirjaa erityisesti selkeästä ilmaisusta ja kiihkottomuudesta. Erilaisia nukuttamisen helpottamiseksi kehitettyjä vaihtoehtoja esitellään kattava määrä ja mitään ei erityisesti nosteta mutulla toista paremmaksi. Kaikkien esimerkkien kohdalla viitataan perustelujen yhteydessä eri puolilla maailmaa tehtyihin tutkimuksiin. Selkeyttä lisää myös se, että jokaisen luvun ja myös kirjan lopussa on tiivistelmät esimerkiksi unikoulumenetelmien kulusta, joten niitä ei tarvitse väsyneillä silmillä etsiä muun tekstin joukosta.

Vauvan ja taaperon unipulmien lisäksi kirjassa esitellään myös erilaisia uneen vaikuttavien sairauksien hoitoa ja joitain uneen liittyviä erityisongelmia. Suurin osa näistä ei meitä vielä koske ja osa jutuista aiheutti vähän ahdistustakin, mutta toisaalta minusta on mukavampi tietää asioista, jolloin ne mahdollisesti kohdatessa osannee suhtautua vähän järkevämmin.

Plussaa annan myös ymmärtäväisestä, muttei paapovasta kirjoitustyylistä. Tietorikasta tekstiä tasapainottavat vanhempien kertomukset nukahtamisvaikeuksista ja unikouluista. Osa pätkistä on aika hurjaa luettavaa, mutta toisaalta ehkä helpottaa siinä, että tajuaa ongelmia olevan muillakin ja että niistä voi selvitä eri tavoin. Yhtä oikeaa tietä ei ole ja sekä lapset että perheet ovat aina omansalaisia.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä tietoteos, suosittelen. Kirjan selkeyttä on kehuttu myös esimerkiksi Sininen keskitie -blogissa.

Luetaanko tämä? -blogin jutun perusteella päädyin vielä lainaamaan kirjastosta Laura Anderssonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään (Atena, 2016). Myönnetään heti alkuun, että lähdin lukemaan hieman skeptisenä, sillä jo kirjan jossain määrin provosoiva nimi nosti karvoja vähän pystyyn.

Andersson kertoo kirjassaan, kuinka lähti tutkimaan vauvojen nukahtamista ja soveltamaan oppeja kuopuksensa nukkumaan opettamisessa. Kirja ei ole tietokirja, kuten Andersson itsekin toteaa, vaan pikemmin jonkinlainen tapaustutkimus, jonka oheen on koottu vinkkejä ja vertaistukea. Kirjaa varten Andersson on lukenut monia erilaisia unioppaita sekä haastatellut asiantuntijoita ja muissa maissa asuvia vanhempia lasten nukuttamisesta ja unitiedosta.

Voit nukkua -teoksen fokuksessa on tavoite opettaa vauvalle hyviä unitapoja jo pienestä pitäen niin, että koko perhe saisi lopulta riittävästi lepoa ja että tilanne ei pääsisi kriisiytymään. Andersson on jakanut vinkit aihealueittain seitsemään lukuun ja jokaisen luvun lopussa on koottu aiheen tiivistävät Tee näin - ja Älä tee näin -listat. Moni jutuista, kuten esimerkiksi rutiinit ja "huonojen" uniassosiaatioiden välttäminen, olivat tuttuja jo Unihiekkaa etsimässä -teoksesta.

Minä koin Anderssonin teoksen lukemisen hieman vaikeana, mikä johtunee siitä että kyseessä oli tosiaan ennemmin kertomus yhden perheen unitapojen opettelusta. Andersson kirjoittaa kylläkin oikein selkeästi ja kirjaa oli helppo lukea, mutta paikoin koin teoksen hieman kapeakatseiseksi. Teoksessa ei suoranaisesti tuomita mitään muita menetelmiä, mutta itselleni tuli hieman sellainen tunne että olen suorastaan hölmö jos en nyt heti ryhdy noudattamaan näitä oppeja juuri näin.

Samaa mieltä olen Anderssonin kanssa joka tapauksessa siitä, että unitietoisuutta olisi hyvä jakaa vanhemmille jo esimerkiksi ennen synnytystä. Osa asioista lienee ihan maalaisjärjellä pääteltävissä ja "oikeisiin" ratkaisuihin voi päätyä vahingossakin, mutta esimerkiksi hyvien unitapojen käyttöönotosta jo pienille vauvoille voisi puhua enemmänkin. Lisäksi kirja muistutti siitä, miten onnekasta on että Suomessa saa olla äitiysvapaalla näinkin pitkään.

Kirjasta on oikein hyvä bloggaus myös Taikasaappaat-blogissa, jonka kirjoittaja Heli muun muassa pitää uniluentoa vanhemmille.

Jos näistä kirjoista pitäisi valita toinen, suosittelisin Keski-Rahkosen ja Nalbantoglun teosta. Pidin kirjassa siitä, että sen väitteille ja opeille oli annettu lähdeviitteet ja ilmaisu oli verrattain tiivistä ja kiihkotonta. Anderssonin teos oli tyyliltään enemmän kaunokirjallinen tai populaaritieteellinen ja antoi kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten vauvojen nukkumiseen suhtaudutaan ympäri maailmaa ja esitteli yhden tavan siitä, miten asiaa voi perheessä lähestyä.

Anna Keski-Rahkonen ja Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä – ratkaisuja vauvan ja taaperon uniongelmiin
Duodecim, 2015 (alkup. 2011). 240 s.









Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään
Atena, 2016. 233 s.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Making of Putkinotko: Loppukiri!

Tommi Eronen ja tekemisen meininki.

Helmikuun alun harjoitusten jälkeen on tapahtunut paljon, kuun lopussa nimittäin tiedotettiin Tiina Weckströmin jäävän pois Putkinotkosta terveydellisistä syistä ja tilalle astuisi Tommi Eronen. Tässä vaiheessa ensi-iltaan oli aikaa enää vajaa kuukausi. Näistä lähtökohdista olikin sitten kiinnostava painella harjoituksiin katsomaan, miltä toiminta näytti kolme päivää ennen ensi-iltaa.

Edellisenä päivänä oli tehty viimeiseksi läpimeno ja päivän harjoitukset aloitettiin sen läpikäynnillä. Paikalla oli koko työryhmä eli Erosen lisäksi ohjaaja Tuomo Rämö, äänisuunnittelija Jani Orbinski ja valosuunnittelija Saku Kaukiainen. Kahvikuppia eteen ja purkamaan. Palaverissa päätettiin muun muassa vetää tekstistä vielä mutkia suoriksi, karsia ja selkeyttää. Lisäksi pohdittiin yksittäisiä teknisiä ratkaisuja, kuten miten saada tietty ääni kuulostamaan siltä kuin se tulisi kauempaa. Uusi kellopelikin pitäisi hankkia (ja se muuten hankittiin, katsokaa vaikka!).

Palaveria ja harjoituksia seuratessa ihmettelin, miten porukka voi olla niin rauhallinen. Itse olisin varmaan ollut ihan solmussa ensi-illan ja vielä lähempänä olevan ennakon hengittäessä niskaan, mutta Jurkan lavalla viilattiin kohtauksia näennäisen rauhallisesti. Todettakoon Erosen toisaalta pohtineen, voisiko Rosina puuhissaan sitaista kattoon hirttosilmukan ja esimerkiksi teknistä läpimenoa kaipailtiin valojen ja äänten osalta, mutta läpärille luvattiin löytää aika ja hirttosilmukatkin jätettiin askartelematta. Sitä en tietenkään tiedä kuinka tiiviisti Putkinotkon urhot aikovat viettää aikaansa esitystilassa, eiköhän siellä tässä loppuviikolla kulu tunti jos toinenkin. Lienevätköhän siellä tälläkin hetkellä?

Ehdin seurata alkukohtauksen hahmottelua, osittain samaa mitä näin helmikuussa ensimmäisellä harjoitusvierailullani. Väistämättä mielessäni vertailin Weckströmin ja Erosen roolityöskentelyä, hahmot kyllä tunnistaa mutta kummallakin on ihan omanlaisensa tatsi tekemiseen. Roolihahmojen rakentamista jaksan hyvin seurailla tuntikausia, onhan se nyt mielenkiintoista katsella ammattilaisia työssään.

Lavastus näyttää jo valmiilta ja hienolta. Halkoja löytyy jos jonkinlaista, on pinoa, katosta riippuvaa yksittäistä versiota ja jonkinlaisiksi karmeiksi aseteltuina. Vähän tulee kyllä myös mieleen jonkinlainen suomidesignhelvetti, esimerkiksi kattoon ripustettavista halkorimpsuista voisi alan liikeessä saada hyvät rahat. Kattoon on viritelty myös upea tähtitaivas ja olipa nurkassa yhdet jouluvalotkin, niitä en vielä nähnyt tositoimissa. Halkonaureskelustani huolimatta näyttää hyvältä. Irtonaista tarpeistoa näin osittain, siinä on Rämön mukaan pyritty siihen että esineistö ei olisi liikaa menneisyydessä kiinni jottei esitystäkään sinne liiaksi sijoitettaisi.

Katossa loistavat tähdet.

Aikamoista. Tätä kirjoittaessa ensi-iltaan on jäljellä kaksi yötä. Se on aika vähän, mutta kyllä minulla on kova luotto tähän tiimiin. Itse ehdin katsomaan valmista esitystä vasta vähän myöhemmin ja odotan kovasti pääsenkö vihdoin näkemään sokean kanan, miten koira liikkuu tässä versiossa, mikä ihme on "teenjuonti ja koira -jakso" ja miltä ne biisit valmiina kuulostavat. Ja kiinnostaa myös, että mitä tässä ylipäätänsä käy, en ole nimittäin vieläkään saanut sitä kirjaa luettua. Ehkä ensi-illan kunniaksi rykäisen?

Mietiskelin eilen illalla tätä projektia ja on myönnettävä olon olevan hieman haikea. Teatterientusiasti minussa hihkui riemusta, kun pääsi seuraamaan projektin valmistumista näin läheltä ja tarkkailemaan ammattilaisia työssään. Kiitos Jurkan poppoolle, että kutsuitte meidän mukaan ja olitte niin mukavia! Minimesenaatti jäänee kaipaamaan myös yhtä parhaista päikkäripaikoistaan eli Jurkan mukavaa takahuonetta.

Lopuksi todettakoon vielä kerran, että menkää nyt ihmeessä katsomaan tätä esitystä. Ensi-ilta on tosiaan 17.3. ja esityksiä on 24.5. asti.

Tekstisarja tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Lavalta: Little Wonders (Sproutheater Project/Bravo-festivaali)

Kuva: Bravo!-festivaali

Värikästä ja lempeää teatteria vauvoille

Bravo!-festivaali on taas saapunut pääkaupunkiseudulle ja tarjoaa viikon ajan kuttuurielämyksiä lapsille ja nuorille. Minimesenaatin kulkiessa mukana minua kiinnostivat erityisesti vauvoille suunnatut esitykset ja alle vuoden ikäisille oli tällä kertaa tarjolla vierailuesitys Etelä-Koreasta asti.

Sproutheater Projectin Little Wonders -esitys sisältää kolme noin kymmenminuuttista vauvoille suunnattua esitystä. Sanattomissa esityksissä tarinallisuus on näin vauvojen ollessa kyseessä hyvin viitteellistä, enemmän on satsattu värikkäisiin esiintymisasuihin, selkeisiin ilmeisiin ja kiinnostaviin ääniin.

Hyejin Baen Time, belly button kuvaa lapsen ja äidin välistä yhteyttä kohdussa, Haejin Leen ja Mila Leen Promenade puolestaan kuljettaa katsojat kävelylle tarkastelemaan maailmaa taaperon silmin. Viimeisenä nähty Sira Hurin Jajang Jajang my baby on lempeä kehtolaulu, jossa tavattiin myös erilaisia eläimiä. Esiintyjät olivat lavalla ilmeikkäitä ja tuntuivat suhtautuvan vauvoihin todella lempeästi ja ilolla, tuli itsellekin hyvä mieli.

Vauvat viihtyivät esityksessä erinomaisesti ja suurin osa seurasi esitystä koko ajan äärimmäisen keskittyneinä. Tilassa oli kuitenkin lupa myös liikkua, joten vilkkaimmat saivat myös mönkiä katsomossa. Epäilin kerran minimesenaatin torkahtaneen, mutta hän katseli silmä kovana lavan tapahtumia. Myös itselle tällaisten visuaalisuuteen ja erilaisiin ääniin satsaaviin esityksen seuraaminen oli oikeastaan aika vapauttavaa, vaikka pää yrittikin kovasti tulkita ja miettiä mitä mikäkin tarkoitti.

Noin 40 minuuttia kestänyt esityskokonaisuus oli ohi yhdessä hujauksessa. Useampi vanhempi kiitteli esiintyjiä vielä erikseen mukavasta hetkestä, tunnelma oli leppoisa. Ei voi kuin ihailla esiintyjiä, jotka tekevät näin hienoja esityksiä pienihmisille. Kiitos.

Esityksen ehtii vielä nähdä tällä viikolla torstaina 15.3. Entressen kirjastossa ja 16. ja 17.3. Lastenkulttuurikeskus Pikku-Aurorassa. Lisätietoja Bravo!-festivaalin sivuilta.

Odotan myös innolla ensi vuoden festivaalia, silloin minimesenaattikin on jo isompi ja ainakin tänä vuonna pienihmisille on kivan kattava tarjonta.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Lavalta: Tulppaanikupla - pörssiromahdus ja rahan synty (TOTEM-teatteri)

Kuva: Tomi Suovankoski

Raha maailmaa pyörittää

TOTEM-teatterilaisilla eivät pussihousujen puntit vähästä tutise, sillä tämän vuoden kiertue-esityksessä tartutaan rohkeasti haastavaan aiheeseen eli rahaan. Vuoteen 1637 sijoittuva esitys Tulppaanikupla - pörssiromahdus ja rahan synty kuljettaa katsojat osallistumaan Amsterdamin tulppaanihuutokauppaan, jossa kauppa käy kovana niin kukkasipuleista kuin niistä tehdyistä ostosopimuksistakin. Hinnat eivät kuitenkaan voi nousta loputtomasti ja lopulta kuuluu väistämättä poks, kun kupla puhkeaa.

Yleisö pääsee osallistumaan esityksen kulkuun monellakin tavalla. Katsomosta poimitaan lavalle tulppaanikauppiaita ja ostajia, lisäksi tarvitaan muun muassa korkeamman oikeuden tuomareita ja poliiseja. Tässä EMMAssa nähdyssä esityksessä avustajiksi huolittiin myös aikuisia mikä oli hauskaa, mutta toisaalta olisin ollut kiinnostunut siitä miten lapset olisivat vastanneet korkeimmalle oikeudelle esitettyihin vaikeisiin kysymyksiin. Osallistaminen joka tapauksessa tuo jokaiseen esitykseen omaa jännitystään.

Upeissa pussihousuissaan ja sulkahatussaan patsasteleva meklari (Pasi Lappalainen) ohjaa huutokaupan kulkua ja huolehtii tarjouksien vastaanottamisesta ja nuijan paukuttamisesta. Rahan arvosta ja huutokaupan lainalaisuuksista puolestaan kertoo huutokauppaan itsekin osallistuva Roope (Päivi Rissanen), joka silkkipytyssään ja nilkkaimissaan tuo erehdyttävästi mieleen erään kuuluisan miljardöörin. Puvustus (Paula Koivunen) on oivallinen, se kuljettaa ajatukset heti ajassa taaksepäin ja luo hauskaa tunnelmaa. Tässä huutokaupassa ei muovinen pankkikortti vingu, vaan kauppaa käydään kultaisilla guldeneilla.

Esitys on kiinnostavaa katseltavaa vaikkei itse olisikaan huutokaupan osallistujana. Sitä huomasi jännittävänsä kiinnostuneena ostajien taktiikoita ja sitä, kuka upeat sipulierät lopulta saa. Loppusuoralla käytettiin vielä hetki rahan synnyn historian kertaamiseen ja se tehdään häkellyttävän selkeästi.

Noin tunnin kestävä esitys pysyy hyvin kasassa ja pelillisyys tuo siihen paljon lisäarvoa. Rahan abstrakti luonne vielä kasvattamattomia sipuleita kaupatessa korostuu ja huutokauppatilanteessa joutuu todella miettimään, mihin roponsa sijoittaa ja kuinka paljon rahaa on valmis uhraamaan. Lisäksi on kutkuttavaa kun tietää, että ainakin jossain määrin lopputulos on aina erilainen, kun huutokauppaan osallistuvat näyttelijöiden lisäksi myös katsojat.

TOTEM-teatteri onnistuu Janne Saarakkalan ohjauksessa hienosti selittämään vaikean asian havainnollisesti ja herättänee myös lisäkeskusteluja niin rahan arvosta kuin moraalisista vääryyksistäkin. Oman jälkikasvun kanssa näitä keskusteluja ei tosin tarvinnut vielä käydä ja myönnän olleeni helpottunut välttäessäni pörssin konseptin selittämisen, nyt ehdin vielä harjoitella.

Esitykseen pääsi museolipun hinnalla ja etukäteen tehtävällä lippuvarauksella, meillä oli käytössä museokortit ja minimesenaatti pääsi veloituksetta.

ps. Jos tulppaanimanian historia kiinnostaa, voit klikkailla itsesi esimerkiksi Maailman historia -nettisivulle.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Lavalta: Medeia: klovnin raivonhallintaopas (Kanneltalo)

Kuva: Mika Haaranen

Raivonhallintaa paperia repimällä

Martta-klovnin päivä ei ala hyvin. Jalkaa särkee ja perunat eivät pysy kulhossa millään. Suututtaa. Onneksi päivän valaisee Hollywoodista asti tuleva puhelu: Martta saa roolin Medeiana. Mutta mistä se Medeia oikein kertoikaan? Martta lähtee urheasti rakentamaan rooliaan, vaikka tarinassa esiintyvät julmuudet askarruttavat. Jaksaako kukaan olla niin vihainen koko ajan?

Medeia: klovnin raivonhallintaopas on Taina Mäki-Ison tulkinta kreikkalaisesta myytistä, mutta pelkän tarinankerronnan sijaan se muuttuu kommentaariksi kiukun ja raivon tunteiden hallinnasta. Martta-klovni rakentaa roolihahmoaan suurella innolla, vaikkei toisaalta niele purematta kaikkia roolin vaatimia asioita. Voiko lapset (tässä esityksessä ihastuttavat perunat) tosiaan tappaa näyttämöllä? Ja kaipaisiko Medeiakin mahdollisesti raivonhallintakeinoja, sillä ovathan hänen ratkaisunsa harvinaisen äärimmäisiä.

Yleisö pääsee osallistumaan Medeian tarinaan kuoron roolissa. Martta johdattaa yleisön tehtäväänsä napakasti ja tarttuu viipymättä innokkaiden kuorolaisten töppäilyihin, mutta kuitenkin sellaisella tavalla että naurattaa. Muutenkin Mäki-Iso pitää yleisöä upeasti otteessaan, tunnelma on hämmentävän yhteisöllinen ja lämmin.

Martta-klovnin raivonhallintapyrkimyksiin on helppo samaistua. Hermo keittää toisinaan itse kullakin ja hyvät keinot ovat kullankalliita. Hetkeen pysähtyessä sitä tulee kuitenkin usein huomanneeksi, että harmi ei välttämättä ollutkaan niin kovin suuri. Toki on niitäkin hetkiä, jolloin manaaminen ja syvään hengittäminen on todella, todella tarpeen, mutta arjessa pienen harmin saanee selätettyä mukavasti paperin silppuamisella ja pienellä jupinalla (manaussanat valittakoon tarpeen mukaan).

Sivuhuomautuksena todettakoon tässä, että taisin olla ensimmäistä kertaa katsomassa esitystä, jossa oli viittomakielinen tulkkaus. Sitäkin oli hirvittävän kiinnostavaa katsoa, mahtavaa että tällaisia järjestetään.

Olin ollut esitystä edeltävän viikon itse hieman apealla mielellä ja väsynyt, kiukkuinenkin, joten esitys osui juuri oikeaan saumaan. Paperin repiminen ja syvään hengittely teki oikeasti hyvää eikä nauraminenkaan harmittanut. Kannatti selättää oma harmi ja väsymys ja lähteä Kanneltalolle.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Max Porter: Surulla on sulkapeite


Surun käydessä taloksi apu on usein tarpeen

Max Porterin Surulla on sulkapeite (Gummerus, 2018) on kaunisniminen pienoisromaani surusta ja siitä selviytymisestä. Perheen äiti kuolee ja isä ja pojat jäävät yksin kykenemättöminä käsittelemään menetystä, kunnes ovelle saapuu varis, joka ottaa perheen siipiensä suojaan. Surutyö voi alkaa eikä se ole aina helppoa saati kaunista katsella.

Kirjan kertojina toimivat niin isä, pojat kuin variskin. Aina ei ole ihan selvää mitä tapahtuu tai missä aikatasossa ollaan. Lisäksi surussa vellominen on tosiaan rumaa puuhaa, välillä on tarve huutaa ja antaa kyynelten valua variksen siipien suojaan. Varis ei ole mikään kiltti lohduttaja, mutta vimmainen se tehtävässään on, ei luovuta ennen kuin tilanne on selätetty.

Ihmettelin variksen valikoitumista kirjan linnuksi, en osannut sijoittaa tätä harmaa-mustapukuista lintua surun selättäjäksi. Ajattelin, että kyseessä olisi ollut korppi, kun kirjassa viitattiin useassakin kohtaa linnun esiintymiseen runoissa, mutta todennäköisesti en vain tunne brittiläistä runoutta läheskään riittävästi. Varis on toisaalta mielestäni paljon sympaattisempi kuin korppi, joten ehkä se siksikin on parempi valinta.

Lukemisen jälkeen jäi olo, että jotain meni pahasti ohi. Kirja on pettävän nopealukuinen, mittaa vain reilut sata sivua, mutta rivien välissä olisi tulkittavaa varmasti toiseksikin mokomaksi. Äidin kuolemasta puhutaan etenkin aluksi vain vihjaillen eikä sekään ole aina ihan selvää, miten isä ja pojat surustaan selviävät ja mikä varis loppujen lopuksi on vai onko se mitään. Laina-aika painoi kuitenkin päälle, joten tuuttasin kirjan nopeasti kannesta kanteen.

Vaikka vähän harmittikin, en pitänyt kirjasta niin paljon että olisin lainannut sen uudelleen ja palannut siihen. Vertaukset tuntuivat hankalilta ja tunnelma oli jotenkin epämiellyttävä. En ehkä halunnutkaan päästää kirjaa ihon alle. Kirja on markkinointitekstinsä mukaan kuitenkin hurmannut --- niin kriitikot kuin lukijatkin ja sitä on kehuttu paljon Goodreadsissa, joten kehotan muodostamaan tästä oman mielipiteen.

Yöpöydän kirjoissa kirjoitetaan tästä todella kauniisti, Kosmisen K puolestaan erittelee hienosti variksen roolia surutyössä.

Max Porter: Surulla on sulkapeite (Grief Is the Thing with Feathers, 2015)
Gummerus, 2018. 119 s.
Suomentanut: Irmeli Ruuska

tiistai 6. maaliskuuta 2018

E.L.James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey)


Fifty Shades of Grey päästää sisäisen jumalattaren valloilleen – tai sitten ei

E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey, Twilight-fanifiktiosta ponnistanut eroottinen romaani, julkaistiin alunperin vuonna 2011 ja se puhuttaa ihmisiä edelleen. Trilogiaksi muodostuneen kirjasarjan viimeisestä osasta tehty filmatisointi sai ensi-iltansa tänä vuonna, joten leffakansipokkaria näkee tällä hetkellä kirjakaupoissa. Itse totesin aika varhaisessa vaiheessa, että tulen kirjaa tuskin lukemaan, mutta viimevuotisen ruotsinkielisen lukuhaasteen innoittamana päätin lukea teoksen ruotsinnoksen Femtio nyanser av honom elokuun haastekohtaan en bok som du inte vill andra ska se dig läsa. Tämän tekstin ajankohdasta voinette jo päätellä, että lukeminen ei suinkaan tapahtunut elokuussa saati nopeasti, vaan luin kirjaa hitaasti syyskuusta tänne maaliskuulle asti.

Tarina on yksinkertainen. Kömpelö ja omasta mielestään tavallistakin tavallisempi, juuri collegesta valmistuva Anastasia Steele kirjaimellisesti kompuroi suoraan häikäisevän komean miljonäärin Christian Greyn syliin. Erinäisten tapahtumaketjujen kautta Ana pääsee Christianin kanssa treffeille, mutta järkyttyy ymmärtäessään että Christian ei suinkaan halua perinteistä parisuhdetta vaan solmia Anan kanssa sopimuksenalaisen dominanssiin ja alistuvuuteen perustuvan seksisuhteen. Neitsyenkaino Ana pohtii kuitenkin mielessään, että Christianin kovan kuoren alla täytyy olla myös rakastumiseen kykenevä mies ja niinpä Ana päättää suostua ehtoihin, tietyin varauksin.

Tämän myötä kirjassa harrastetaan paljon seksiä (anteeksi, pannaan, kuten Christian asian tuskastuttavan usein tahtoo ilmaista), tuskastellaan Christianin pidättyväisyyttä sekä pyöritellään silmiä ja purraan huulta (mikä johtaa lähes joka kerta piiskaukseen ja seksiin). Lisäksi Christianin luulisi olevan lähellä kaljuuntumista, sillä hän haroo hiuksiaan todella, todella usein. Luonnollisesti Anan ja Christianin suhde myös muuttuu monimutkaisemmaksi ja kirja päättyykin jonkinlaiseen cliffhangeriin, jonka lopputulos on kuitenkin helposti pääteltävissä. Totta puhuen juoni muistuttaa varsin paljon alkuperäisen Twilightin juonta, tosin siinä ensimmäisessä osassa ei muistaakseni harrastettu seksiä lainkaan.

Wikipedian mukaan tätä teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta, mikä tuntuu aika hurjalta. Itsekin olen nyt osa tätä tilastoa, vaikka käyttämäni summa olikin vaatimattomat 3,61 euroa Stockmannin alennuslaarilla käynnin myötä. En suoraan sanottuna aivan ymmärrä kirjan suosiota: se ei ole mitenkään erityisen upeasti kirjoitettu ja ainakin ruotsinkielisenä yli 500 sivun mitta tuntuu todella ylimitoitetulta. Kirjassa jaksetaan kertoa hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti jokainen kosketus ja hyväily, mutta toisaalta se häveliäästi viittaa asioita tapahtuvaksi där nere. Toki muistetaan myös kertoa jokaisesta kondomipakkauksen repäisystä ja siitä, miten Ana muistaa ottaa ehkäisypillerinsä joka aamu. Ei sillä, ehkäisy on tärkeää ja hieno juttu, mutta luottakaa nyt vähän lukijaankin. Minun mielestäni Christian oli lisäksi ärsyttävä kontrollifriikki ja Anassa ärsyttävintä taisi olla hänen jatkuva selostuksensa sisäisestä jumalattarestaan (inre gudinna!), joka tilanteesta riippuen tanssi salsaa, murjotti, valmistautui kilpajuoksuun tai heitti kärrynpyöriä.

Lähdin sitten googlaamaan ja löytyihän sieltä artikkeli poikineen siitä, miksi kirja on niin järkyttävän suosittu. Elite Dailyn jutussa on haastateltu psykologi ja parisuhdeneuvoja tohtori Dardashtia, joka listaa seitsemän tieteellistä (?) syytä siihen, miksi sarja on niin suosittu. Syiksi on listattu muun muassa Christianin ihmeellinen täydellisyys (rikas, vastaa nopeasti sähköposteihin, tahtoo hemmotella), Christianin ja Anan välinen seksuaalinen jännite ja se, että kirja mahdollistaa "lepohetken" naisille, joista tuntuu että heidän täytyy olla koko ajan kontrollissa. Tavallaan syyt ovat ihan loogisia mutta, kuten Colette Bennett CNN:n GeekOut-blogissa toteaa, minä en vaan tajua. Ei iske. Toisaalta jos tämä kirja saa jonkun lukemaan kirjoja enemmänkin tai jos kirja yksinkertaisesti viihdyttää ja tuo iloa elämään niin hei, siitä vaan.

Pakko vielä loppuun mainita siitä kohtauksesta eli internetissäkin lukuisista paikoista luettavissa olevasta tamponikohtauksesta, Kadeen Griffits tiivistää nettijutussaan aika hyvin sen hyvät ja huonot puolet. Ihan kiva sinänsä, että kuukautisten aikana harrastettavan seksin tabua rikotaan, mutta älä nyt hyvänen aika mene siitä vain kysymättä repimään toisen tamponinnarusta ja sitten vielä heitä sitä tamponia vessanpönttöön, senkin ympäristörikollinen.

En siis voi sanoa nauttineeni orgastisesti tämän teoksen lukemisesta, mutta tulipahan kerrattua kehosanastoa ruotsiksi (oli muuten helppolukuista kieltä, siinä mielessä plussaa). Ja en aio lukea seuraavia osia, sillä minä olen jo Twilightini lukenut, kiitos vain. Sori vaan, oi sisäinen jumalattareni.

Suketuskaan ei löytänyt sisäistä jumalatartaan, Pihin naisen elämää -blogissa puolestaan kiitellään kirjaa viihdyttävyydestä.

E.L. James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey, 2011)
Norstedts, 2012. 553 s.
Kääntäjä: Jimmy Hofsö
Ulkoasu: Jennifer McGuire

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Lavalta: Kätketyt kasvot (Wusheng Company)

Freia Stenbäck ja Nora Sandholm-Azémar esittävät sisaruksia. Kuva: Annika Saloranta

Pienieleinen Kätketyt kasvot on kaunis ja yllättävän pelottava esitys

Wusheng Companyn uusin teos, Antti Silvennoisen ohjaama Kätketyt kasvot on aasialaisesta teatteriperinteestä ja japanilaisista kummitustarinoista ammentava herkkä näyttämöteos. Kaksi siskosta on hylännyt kotinsa paremman elämän toivossa ja matkaa kohti parempaa, mutta nuorempi ei onnistu irtautumaan menneisyyden painolastista. Vaikka innoittajana ovatkin kummitustarina, on esitys pelottavan lisäksi myös hyvin herkkä ja surullinen.

Sisarusten (Nora Sandholm-Azémar ja Freia Stenbäck) keskinäinen dynamiikka on vaikuttava. Kun he tarttuvat toisiaan ensimmäistä kertaa kädestä, nousevat karvat pystyyn. Tunteiden välittäminen pelkin ilmein ja elein onnistuu upeasti ja myös muutamassa kohdassa kuultu laulu sopii tunnelmaan hyvin. Fyysisesti esitys on omaan silmääni haastava ja raskaskin, mutta esiintyjät selviytyvät kaikesta kovin helpon ja kevyen näköisesti.

Markus Rantasen säveltämä ja esittämä musiikki luo esitykseen hienon tunnelman. Yhdessä Anniina Veijalaisen valosuunnittelun kanssa se riittää oivallisesti esityksen puitteiksi. Musiikki ja valo tukevat esityksen tunnelmaa ja saavat esimerkiksi pelottavat kohdat tuntumaan oikeasti niin pelottavilta, että oikein yllätyin. Vaikka esityksen demoni olisi voinut olla lipovine kielineen ja toljottavine silmineen myös huvittava ilmestys, huomasin jännittäväni joka kerta sen saapuessa lavalle.

Kuva: Eero Alava

Aasialainen teatteriperinne on minulle varsin vierasta, oikeastaan kaikki kokemukseni siitä ovat Wusheng Companyn käsialaa. Esitystä katsoessa jäin miettimään, jääkö minulta paljonkin ymmärtämättä, sillä en tiedä merkitsevätkö esimerkiksi tietyt käsien asennot ja hypyt jotain erityistä, onko niillä symbolista merkitystä. Tarinan kerrontatapa eroaa myös sen verran paljon minulle tutummasta länsimaisesta ilmaisusta, että tarinan seuraaminen tuntui erilaiselta vaikkei teoksen perusajatuksen ymmärtäminen sinänsä vaikeaa ollutkaan. Ilmaisun tietynlainen hitaus myös haastoi minua katsojana, on maltettava odottaa ja kestettävä toistoa.

Esityksen kesto on vajaan tunnin, mutta jotenkin se tuntuu hyvällä tavalla pidemmältä, täydemmältä. Sisarusten keskinäinen välittäminen koskettaa. Kätketyt kasvot on kaunis ja surullinen kummitustarina. Sen pelottavuus näyttäytyi minulle pelkona ihmisen sisäisiä demoneita kohtaan ja on sitä kautta tarinana hyvin samaistuttava.

Esityksiä on vielä tämän viikon ajan WHS Teatteri Unionin tiloissa, viimeinen esitys on 11.3.

Kurkkaa myös kriitikko Jussi Tossavaisen arvio Helsingin Sanomista, siinä kommentoidaan osaavasti muun muassa juuri teoksen liikekieltä. Ylen Jussi Mankkisen jutussa puolestaan tekijät kertovat esityksen tekemisestä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...