sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Lavalta: I'm Liquid (Kinetic Orchestra)

Kuva: Jussi Ulkunniemi

Valuu, velloo, tyrskyää

Vuoden tietää lähestyvän loppuaan, kun Stoassa voi jälleen kokea Kinetic Orchestran uuden tanssiteoksen. I'm Liquid esitellään käsiohjelmassa ryhmän tähän asti karsituimpana teoksena, määrittely tuntuu osuvalta. Lavalla nähdään pelkistetyissä puitteissa neljä liikkeestä toiseen sulavasti soljuvaa kehoa ja mieli lepää sitä katsoessa.

Tanssijat Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen todellakin osaavat asiansa. Kehot liikkuvat dynaamisesti ja kauniisti, katutansseista ja kamppailulajeista vaikutteita saava tanssi näyttää vaivattomalta. Vahva kehollinen vuorovaikutus on tuttua Jarkko Mandelinin aikaisemmista koreografioista, mutta tällä kertaa se palvelee nimenomaan liikettä eikä kanna muassaan monimutkaisten vuorovaikutusten painolastia. Keho kohtaa kehon, taipuu, soljuu ohi, kannattelee toista.

Aikaisemmista näkemistäni teoksista poiketen I'm Liquidissa liikutaan enemmän lattiatasolla. Näyttäviä hyppyjäkin on, mutta ne jäävät satunnaisiksi aallonharjoiksi muuten matalalla vellovan liikkeen oheen. Äkillisiin huippuihin ei kurkoteta myöskään Jukka Huitilan valosuunnittelun taholla, valo ei piilota tai erottele mutta tukee keskittynyttä tunnelmaa. Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu jaksottavat teosta hienosti ja vaihteleva äänimaisema tuntuu koherentilta kokonaisuudelta, vaikka se samalla kurkottaa moneen suuntaan.

Ihailin teoksen tasapainoisuutta ja kiinnitin Helsingin Sanomien Maria Säkön tavoin huomiota kehojen monipuoliseen, hierarkiattomaan käyttöön. Tiettyä liikelajia ei ole rajattu vain mies- tai naistanssijan kontolle, vaan Giordani ja Koskinen saavat olla voimakkaita ja Näkki ja Turpeinen voivat ottaa kontolleen sensuellin oloisen dueton. Sukupuoli menettää merkityksensä teoksen kehoissa, lavalla on pikemminkin hetkessä eläviä olentoja.

Välillä kuriton mieli halusi lähteä tulkitsemaan ja kehittämään liikkeelle syvempiä merkityksiä. Hätistin ajatukset kuitenkin parhaani mukaan pois. Oli vapauttavaa katsoa teosta, jonka liikekielen päälle ei tarvinnut yrittää liimata jonkinlaista monimutkaista ja minulle usein vaikeasti havaittavaa teemaa. Tällaisenaan teos öljysi miellyttävästi jotain mielen estetiikalle syttyvää koneistoa.

Teoksen ehtii nähdä Stoassa vielä sunnuntaina 16.12. klo 15.

Kiitokset Kinetic Orchestralle lipuista esitykseen.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.


Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki


Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

perjantai 30. marraskuuta 2018

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös


Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi















Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala















JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka















Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka















Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä















HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.


***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

Liv Strömquist kertoo vimmaisesti rakkaudesta ja sukuelimistä


Huolella tehty sarjakuva toimii joskus paljon paremmin kuin tietokirja. Ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvia on suositellut minulle moni ja nyt onnistuin viimein saapumaan kirjaston hyllylle samaan aikaan teosten kanssa. Lukuun pääsivät Prinssi Charlesin tunne ja Kielletty hedelmä.

Prinssi Charlesin tunne läväyttää naamalle valtavan määrän informaatiota romanttisesta (hetero)rakkaudesta, sen historiasta ja ongelmallisuudesta. Paljon pureudutaan miesten ja naisten eroihin, siihen miten sukupuolet johdatetaan omille teilleen jo lapsuudessa ja pidetään niillä monelta taholta tuutatuilla mielikuvilla. Erityisesti hämmensi se, miten näitä oletuksia vahvistetaan erityisesti elokuvilla ja tv-sarjoilla. Kyllähän minä sen tiesin, mutta jotenkin se tuntui näin ilmaistuna erityisen pahalta, että nämä ovat ne jaetut roolit ja niissä pysytään.

Käytin tämän lukemiseen yhdet minimesenaatin päiväunet ja sen jälkeen pää humisi. Oli oikeastaan vähän paha olla. Tavallaan ihan syystäkin, sillä tunnistin kirjasta paljon omia entisiä ja vähän nykyisiäkin käyttäytymismalleja, jotka eivät ole järkeviä. Lisäksi paha olo kumpusi myös kirjan huumorista tai sarkasmista tai miksi sitä haluaakin kutsua. Ymmärsin pointit, mutta en jaksanut huvittua siitä kun kieltämättä tyhmyyksiä tehneet tyypit laitetaan överisti naurunalaisiksi. Suosin itsen mieluummin sitä, että annetaan tyhmyyksien puhua puolestaan, uskoisin ymmärtäväni niiden idioottimaisuuden ilman niiden jatkuvaa korostamista.

Oli miten oli, historiaosuudet tässä olivat hirmuisen kiinnostavia, Strömquistin viiva on räväkkä ja peukutan sitä miten tässä sarjakuvassa mennään tutkimustiedon kautta eikä mutulla, hyvää painoarvoa siitä.

Kielletty hedelmä olikin sitten teoksena enemmän minun makuuni, vaikka sekin tuli käytännössä ahmittua päiväunien aikana ja itse asiassa samaisen Keravan kirjaston edustaa somistavan vesialtaan äärellä. Aiheena on "se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi" eli puhutaan niin sisäisistä kuin ulkoisistakin asioista, vaginasta ja vulvasta. Mahtavaa!

Strömquist sukeltaa päätä pahkaa naisen sukuelinten historiaan ja osoittaa, että tässä asiassa ennen on tosiaan ollut paremmin. Teos esimerkiksi alkaa listauksella miehistä, jotka ovat olleet naisen sukuelimistä aivan liian kiinnostuneita ja päättäneet reippaasti rajoittaa muun muassa naisen oikeutta omaan kehoonsa tai nautintoonsa. Hieno juttu, sedät.

Onneksi näistä asioista puhutaan ja saataisiin puhua enemmänkin. Huomaan esimerkiksi itsekin, että minun on hankala löytää kirjoittaessa luontevaa termiä "naisen sukuelimille" ja minä olen sentään biologian opettaja! Kauhistuin myös, kun kirjassa esiteltiin kuvia koulun biologian kirjoista. Ne ovat kauhean puutteellisia enkä minä ole tajunnut. Hävettää ja kiukuttaa.

Muistelin myös vuosien takaista retkeä Pariisissa silloin vielä pystyssä olleeseen erotiikkamuseoon, jossa muun muassa esiteltiin vanhoja kiinalaisia aviopareille jaettavia opastavia lautasia tai jotain vastaavia keramiikkatuotteita. Niissä esimerkiksi kerrottiin, miten vaimon voi pitää tyytyväisenä. Nuo edellä mainitut sedät olivat sitten toki sitä mieltä, että pois tuollaiset hupsutukset, lie back and think of England tai jotakin sellaista.

Kielletyssä hedelmässä Strömquist käyttää Prinssi Charlesin tunteen tavoin paljon lähdeviitteitä eikä tässä erinäisiin setiin ja muutamiin naisiinkin kohdistunut ryöpytys tuntunut pahalta. Huutomerkkien paljoutta välillä säikähdin, mutta ovat ne toisaalta ihan paikallaankin. Kirja päättyy "lukuun" kuukautisista, joka oli varsin raikasta luettavaa. Kielletyn hedelmän voisikin jossain määrin tiivistää siihen, että vapautetaan vulva ja vagina penis- ja penetraatiokeskeisestä keskustelusta ja puhutaan kuukautisista järkevästi eikä sinisiä nesteitä käyttäen ja verenvuotoa kammoksuen. Ihan tässä innostuin!

Suosittelen lämpimästi tutustumista molempiin ja rauhallista lukuaikaa, lienevät parhaimmillaan kun ei tarvitse kahlata täyttä kyytiä albumin läpi.

Näillä kaksi merkintään Sarjakuvahaasteeseen.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017. 135 s.
Suomentaja: Helena Kulmala









Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko, 2016. 143 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Pikaista spekulointia Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta

Kuva: Kirjasäätiö

Finlandia-kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt kaunokirjallisuuden palkinnosta erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaisiin. Viime vuonna luin kaikki ehdokkaat ennen palkinnon julkistusta ja tein voittajasta oman veikkaukseni. Tänä vuonna oli tarkoitus toteuttaa sama tempaus, mutta erinäisten seikkojen vuoksi luku-urakka jäi hieman kesken. Aion silti näillä vaillinaisillakin tiedoilla tehdä omat spekulointini.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati valitsi tänä vuonna ehdokkaiksi kuusi teosta ja Riku Rantala pääsee valitsemaan virallisen voittajan. Ehdokkaina on kaksi lasten kuvakirjaa, yksi lasten tietokirja ja kolme nuortenromaania. Raadin perustelut valinnoille voi kurkata täältä, seuraavassa omia mietteitäni teoksista aakkosjärjestyksessä.

***

Anttonen, Taru & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into)

Minua on ilahduttanut ajatuksena kovasti tosisatukirjojen ilmestyminen ja olen hankkinut meille kotiin sekä "sen alkuperäisen" Iltasatuja kapinallisille tytöille että tämän kotimaisen vastineen Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). En ehtinyt vielä lukea kirjaa kokonaisuudessaan, mutta olen lukenut sen tarinoita minimesenaatille. Sadut ovat hyvin kirjoitettuja ja mukavan kompakteja kahden sivun mitassaan. Useiden eri kuvittajien kuvitukset ovat näyttäviä ja kauniita. Kirjan kautta pääsee tutustumaan monenlaisiin rohkeiisin naisiin, moniin sellaisiinkin joista ei välttämättä ole aiemmin tiennyt. Minua kuitenkin häiritsee tässä kirjassa jokin, mutta en ole aivan saanut ajatuksesta vielä kiinni.

Enoranta, Siiri: Tuhatkuolevan kirous (WSOY)

Olen Tuhatkuolevan kirouksen kanssa vasta puolivälissä, mutta olen nauttinut sen lukemisesta kovasti. Enorannan tekstiä on miellyttävää lukea ja hänen rakentamansa maailma on kiinnostava. Raati toteaa perusteluissaan, että kirja on eheä ja varma lukuelämys ja se pitää varmasti paikkansa loppuun asti. Uskon, että laadukas, maagisia elementtejä sisältävä teos onnistuu säilyttämään lumonsa myös kirjan toisen puolikkaan ajan.

Hai, Magdalena: Kolmas sisar. Royamen aikakirjat 1 (Otava)

Odotin Kolmannen sisaren ilmestymistä kovasti, sillä rakastin Hain kirjoittamaa Gigi ja Henry -sarjaa. En joutunut onneksi pettymään, sillä teos on loistava. Pohdiskelin pitkään, mitä teoksen mangahenkisyydellä tarkoitetaan, mutta lukemisen jälkeen asia on selvä. Hain luomassa maailmassa tapahtuu ihmeellisiä ja kokoluokaltaan megalomaanisia asioita, jotka voisi hyvin kuvitella manga-sarjakuviin, mutta joihin en juuri muista törmänneeni tämänkaltaisina fantasiakirjallisuudessa. Kirjan henkilöt ovat monipuolisia, teoksessa käsitellään ihastuttavan luontevasti erilaisia rakkauden muotoja ja sen juoni ehti yllättää useaan otteeseen. Vaikka kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, on kirja kuitenkin oma kokonaisuutensa.

Hurme, Maija & Anssi: Skuggorna Varjostajat (Schildts & Söderströms / S & S)

Maija Hurme on kirjoittanut ja kuvittanut Anssi Hurmeen tarinan pohjalta kauniin sadun kaipauksesta ja surun kanssa elämisestä. Lapsen elämään ilmestyvät varjostajat vaikuttavat ensin hieman pelottavilta, mutta paljastuvat vähitellen lempeiksi vaikkakin kovin tilaavieviksi. Tarina on hyvin rajattu ja kuvitus on onnistunut. Ilahduin myös siitä, että päähenkilölapsen sukupuolta ei ole määritelty, hän on yksinkertaisesti lapsi.

Mattila, Riina: Järistyksiä (WSOY)

Järistyksiä on kauniisti kirjoitettu tarina ensirakkaudesta ja rohkeudesta olla oma itsensä ulkopuolelta tulevien odotusten vastaisesti. Nuoren rakkauden ja ystävyyden kuvaus on käsinkosketeltavan tunnemyrskyistä, päähenkilön perheolosuhteet saavat minut surulliseksi. Loppu ei ole liian lässy. Rohkeuden löytäminen omana itsenään olemiseen on hyvä aihe tässä ja kaikissa muissakin ajoissa.

Vuori, Sanna Sofia ja Bondestam, Linda: Ägget Muna (Förlaget / Teos)

Muna on huiman sympaattinen kuvakirja. Tarina pihalle yllättäen ilmestyvästä munasta ja lapsikatraan etsintäretkestä sen alkuperän selvittämiseksi on mainio eikä kirja paljasta kaikkia salaisuuksiaan yhdellä lukukerralla. Se on hilpeä etsivätarina ja samalla ilahduttava kertomus erilaisista perheistä, mutta ei yritä opettaa osoittelevasti vaan jättää seikat lukijan huomattaviksi.

***

Erinomainen kuusikko siis kyseessä! Itse antaisin palkinnon kuitenkin Hain Kolmannelle sisarelle. Se on lajissaan laadukas teos, jonka hahmot ovat monipuolisia, tarina ja maailma huolella rakennettuja ja omalaatuisuutensa vuoksi se toi aivan erityistä lukuiloa myös tällaiselle spekulatiivisen fiktion kenttään kuuluvien kirjojen suurkuluttajalle. Se ei tosin ole se helpoin luettava, sillä tarina on monisäikeinen, mutta hyvän tarinan parissa toisaalta keskittyy mielellään.
'
Odotan kiinnostuksella aivan pian julkistettavaa Riku Rantalan valintaa, onnea kaikille ehdokkaille!

maanantai 19. marraskuuta 2018

Lavalta: Merten gorilla (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Sally Jones opettelee esityksessä myös korjaamaan haitareita. Kuva: Jiri Halttunen

Vauhdikas seikkailutarina saa hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa

Luin viime kesänä Jakob Wegeliuksen romaanin Merten gorilla ja ihastuin. Noin kuusisataasivuinen seikkailuromaani vei minut mennessään Portugaliin ja Intiaan, laivojen konehuoneisiin, kuuntelemaan fadoa ja selvittämään kiinnostavaa rikosta. Olin siis iloisesti yllättynyt, kun kuulin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän tästä näytelmää. Miten moniaalle rönsyilevä tarina taipuisi näyttämölle?

Paljastettakoon heti kättelyssä: hyvin. Perttu Leinonen (ohjaus ja sovitus) ja Arn-Henrik Blomqvist (dramatisointi) ovat löytäneet tarinasta olennaiset käänteet ja saaneet sen mahdutettua noin kahteen tuntiin. Hatunnoston arvoinen suositus. Suuri näyttämö muuttuu silmänräpäyksessä höyrylaivasta viehättäväksi lissabonilaisasunnoksi, hautausmaaksi ja sulttaanin hoviksi, kun gorilla Sally Jones (Piia Mannisenmäki) yrittää saada ystävänsä merikapteeni Henry Koskelan (Henri Halkola) vapautettua vankilasta. Onneksi Sally Jones saa rinnalleen muita ystäviä, kuten päättäväisen ja kaunisäänisen Ana Molinan (Saara Jokiaho) ja hitaasti lämpiävän mutta lempeän signor Fidardon (Hannu Hiltunen).

Mannisenmäen Sally Jones on taiten rakennettu hahmo ja tarinan sydän. Muiden hahmojen kanssa vuorovaikuttaessaan Sally Jones oli kehonkieleltään moni-ilmeinen ja eläimellinen, mutta kehoilmaisu rauhottui kun olennaiset tarinalliset asiat kerrottiin yleisölle suullisesti.

Esityksen hahmot ovat muutenkin kiinnostavia ja hauskoja. Tyyliin sopivasti ne olivat karrikoituja, mutta toisinaan lastenteatterille tyypillistä kohellusta ei esiintynyt. Maneereilla saatiin hahmoille nopeasti hieman lihaa luiden ympärille, sillä tutustumiseen ei tarinan pyörityksessä jää paljoa aikaa. Etsivä Umbelinon (Hannu Lintukoski) ilmestyessä lavalle ehdin tosin kohotella hetken kohotella kulmiani, mutta perinteinen koheltava kumijalka vei lopulta sydämeni.

Tätä myöten on muutenkin kiiteltävä näyttelijöiden muuntautumiskykyä. Kaikki paitsi Mannisenmäki tekevät useamman roolin ja paikoin piti todella siristellä silmiä, että keksi kuka näyttelijöistä hahmon takaa löytyy. Olisin melkein voinut väittää, että lavalla pyöri enemmän kuin yhdeksän näyttelijää. Isot aplodit siis koko ensemblelle!

Hudson Queen uppoaa. Kuva: Jiri Halttunen

Kuten rivien välistä on jo ilmaistu, on esitys toiminnantäyteisyyden lisäksi myös hauska. Hauskin kohtaus taisi olla Sally Jonesin saapuminen Bapurin maharadzan luokse. Jatkuva retkueen käännyttäminen maharadzan portilta sai harvinaisen koomiset mittasuhteet ja aiheutti yleisössä aikamoisia naurunremakoita. Nauroin itsekin. Tekemisestä lavalla näkyi ilo, ja se on etenkin lastenteatterin ollessa kyseessä erityisen tärkeää.

Kehuttakoon vielä visuaalisia elementtejä. Karmo Manden suunnittelemat lavasteet vaihtuivat lavalla tiuhaan tahtiin ja niitä pyörittelemällä saatiin esiin aina vain uusia maisemia. Lavan nostoelementtejä käytettiin hienosti hyödyksi ja esimerkiksi Hudson Queen -höyrylaivan uppoaminen aivan esityksen alussa on näyttävästi toteutettu.

Olin Merten gorillan jälkeen monta tuntia aivan innoissani ja hyvällä tuulella, olen itse asiassa vieläkin mikä varmasti näkyy tästä tekstistäkin. Esitys on täysiverinen seikkailukertomus, eikä se yritä saarnata tai opettaa. Toki ystävyys ja avomielisyyden merkitys nousevat rivien välistä esiin tärkeinä teemoina, mutta niitä ei alleviivata turhaan. Nyt sai yksinkertaisesti nauttia vauhdikkaasta menosta ja hienosta teatterista.

Esityksiä on jäljellä enää kolme, tarkemmat tiedot teatterin sivuilta. Esitystä suositellaan kouluikäisestä ylöspäin, mikä vaikuttaa hyvältä ikäsuositukselta.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Eveliina Nieminen: Late Bloomers


Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

torstai 8. marraskuuta 2018

Lavalta: Homoäiti (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Missä menevät minun rajani

Heini Junkkaalan Homoäidin ennakkoesityksessä minulla oli Katsojan rooli. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kuluttanut paljon äitiyttä ja vanhemmuutta käsittelevää kulttuuria ja olen joko sukeltanut teokseen pää edellä tai etäännyttänyt itseni. Nyt annoin itselleni luvan vain katsoa ilman sen suurempaa immersiota.

Osittain tässä auttoi se, että esitys kutsuu mukaan jonkinlaiseen väärässä tai oudossa tilassa olemiseen. Homoäidillä ei ole omia lavasteita, vaan se esitetään Omapohjassa Lista-esityksen lavasteissa. Valaistus on kirkas, eikä kuvita tunnelmia. Teksti esitetään kertoen, välillä jopa paperista lukien, eikä sitä juurikaan rikasteta liikkein vaan ainoastaan äänenpainoin tai äänentuottotapoja vaihdellen. Lisäksi näyttelijä Katja Küttner ja Junkkaala keskustelevat esityksen aikana keskenään, kommentoivat, säätävät mikrofoneja. Küttner on kiinnostava puhuja, häntä jaksaa kuunnella, ja neljännen seinän rikkominen ei tuntunut kikkailulta, vaan sopi esitykseen.

Siksi yllätyin, kun esityksen jälkeen purskahdin itkuun. Sisälleni oli kasvanut vajaan kaksituntisen aikana omituinen hahmoton tunnemöykky, josta en oikein saanut otetta. Tuskastelin muun muassa esityksen henkilökohtaisuutta ja rajattua näkökulmaa, jolloin ystävä totesi että ei kai kaikkien esitysten nyt tarvitse liikkua yksityisestä yleiseen. Ei tarvitse, hän on ihan oikeassa. Tuskin äitiydestä voisi muutenkaan tehdä esitystä, joka resonoisi kaikissa äitiyden kanssa tekemisissä olevissa. Sitten aloin jauhaa ahdistuksesta, siitä miten tässäkin esityksessä käsitellään myös niin sanottuja äitiyden kiellettyjä tunteita: sitä ettei aina jaksa (mitään), pysty olemaan rationaalinen ja rauhallinen vanhempi, sitä että haluaisi olla välillä yksin. Aiheista puhuminen on tärkeää, mutta huomaan kaipaavani tällä hetkellä omaan prosessiini ja asian käsittelyyni jotain muuta. Vaikkapa sitä, että olisi myös ok puhua siitä miten kivaa äitiys oikeastaan on, vaikkei aina jaksakaan tai kokee riittämättömyyttä ja ajattelee jatkuvast sitä, että oma lapsi on kuolevainen.

Yön yli nukuttuani pystyn kuitenkin jo suhtautumaan esitykseen analyyttisemmin ja rauhallisemmin. Se ei tunnu enää niin lohduttomalta kuin miltä se tunnemöykkyni keskeltä näyttäytyi. Käsiohjelma antaa uutta perspektiiviä. Asiaa ajateltuani esityksen rajauskin on hyvä. Minulle se käsitteli omien rajojen ja kontrollin menettämistä, kuolemaa ja kuolevaisuutta ja pelkoa. Ja samalla minun oli vedettävä raja itseni ja esityksen väliin ja todettava, että minä en jaksa juuri nyt ottaa tätä esitystä osaksi minua.

Minä en juuri nyt jaksa tuntea suuremmin syyllisyyttä tai sympatiaa tämän minulle vieraan ihmisen prosessoinnin äärellä ja ehkä se on ihan ok.

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta esitykseen ja ystävälle upeasta keskustelusta esityksen jälkeen.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Lavalta: Proxima 8 - kauhumatka avaruuteen (Teatteri Tuike)

Kuva: Aarne Linden

Avaruusmatkailun karmea arki 

Teatteri Tuike tuo syksyn hämärään jälleen uuden aistiteatteriesityksen. Aikaisempien esitysten kauhupainotteisuudesta ollaan siirrytty avaruusmatkustuksen maailmaan. Proxima 8:n maailmassa avaruuslennot eivät ole enää vain harvoille ja valituille ja tällä kertaa katsojat eli matkustajat suuntaavat kohti eksoplaneetta Proxima Centauri B:tä. Luonnollisesti kaikki ei suju suunnitelmien mukaan eikä ole lainkaan varmaa selvitäänkö tästä matkasta hengissä perille.

Esitys koetaan silmät peitettyinä, joten muut aistit terävöityvät havainnoimaan ympäristöä hajuineen ja äänineen. Huomasin myös oman kehon reagoivan voimakkaasti avaruusmatkan hibernaatioon; sormet nykivät ja ajatus siitä, että olisi noussut pois istuimesta kesken esityksen, tuntui lähes mahdottomalta. Onneksi ylösnousu ei tullut tarpeelliseksi, sillä vaikka esitys on jännittävä ja intensiivinen, ei se ainakaan itselleni ollut varsinaisesti pelottava.

Tarinan voi havaita saaneen inspiraatiota useista scifi-klassikoista, mutta se on selkeästi kuitenkin oma kokonaisuutensa. Oivallinen äänisuunnittelu (Aarne Linden ja Miika Elmgren) vie tutuilla äänillä ajatukset avaruusaluksen sisälle paukkuvien metalliovien ja jalkojen alla kalisevien metalliritilöiden avulla. Lentoonlähtöhuminan aikana olin aivan varma siitä, että myös istuimeni tärisi samalla tavoin kuin lentokoneen kiihdyttäessä. Otso Heloksen tunnelmallinen musiikki täydensi omalta osaltaan elämystä.

Näyttelijät (Riina Nieminen (meidän näytöksessämme poikkeuksellisesti ohjaaja Nina Rinkinen), Miika Elmgren, Veera Aaltonen ja Ann-Mari Ohtamaa) hoitivat hommansa hyvällä intensiteetillä. Nostan hattua sille, että tunnelmassa pysyttiin koko ajan vaikka ei välttämättä ole ollenkaan helppoa näytellä kun lavasteita ei varsinaisesti ole ja katsojatkin istuvat silmät peitettyinä. Toisaalta en ole yllättynyt, sillä tällaista laatua odotan Tuikkeen tuotannoilta muutenkin. Kaiken lisäksi aistiteatteriesitykset ovat parantaneet laatuaan koko ajan ja Proxima 8 oli kokonaisvaltainen tarinallinen elämys.

Todettakoon varsinaisen esitystilanteen ulkopuolelta vielä, että businessluokassa matkustaminen oli hauska elämys. Ennen esitystä pääsimme luonnollisesti omaan loungeen, jossa saimme tarjoilua ja aluksessa pääsimme mukaville istumapaikoille. Hauska ja hyvin toteutettu idea, kannatti pulittaa peruslipun hinnan päälle hieman ekstraa.

Jos avaruusseikkailu kutkuttaa mielikuvitustasi, suosittelen varaamaan piletin Proxima Groupin lennolle. Turvallista lentoa en rohkene toivottaa, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita lipun hinnalla kyllä saa!

ALEKOODI Saat 11.11. asti -15% pois lipun hinnasta käyttämällä Holvissa koodia Kujerruksia.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Makoto Yukimura: Planetes

Ruutu albumista Planetes #3.

Maailma näyttää pieneltä ja kauniilta avaruudesta käsin

Kyselin elokuussa Twitterissä spefiin kallistuvia mangasuosituksia ja kolme ihmistä suositteli minulle Makoto Yukimuran neliosaista Planetes-sarjaa. 2070-luvulle sijoittuvassa sarjassa Kuussa on jo siirtokunta, Marsiin on lähetetty miehitetty lento ja suunnitteilla on retkikunnan lähettäminen Jupiteriin. Avaruus on kirjassa enemmän kuin paikka, sillä sen kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja omaa merkitystä maailmassa.

Sarjan keskiössä on joukko avaruuden roskakuskeja, jotka keräävät vaarallista avaruusromua Maan ja Kuun kiertoradoilta. Jurilla, Hachimakilla, Feellä ja myöhemmin Ailla on kaikilla omat syynsä kerätä romua, vaikka työ on vaarallista eikä kiitosta siitä tunnu juuri heruvan. Parhaimmillaan Yukimuran kerronta on, kun keskitytään henkilöiden elämäntarinoiden kipupisteisiin. Toki sarjasta löytyy myös huumoria ja tasapaino näiden piirteiden välillä säilyy hyvin.

Avaruusromutilanteen kriisiytyminen ja Jupiter-lentoon liittyvät välillä pöyristystä herättävät päätökset saivat ajattelemaan tällä hetkellä käynnissä olevaa ilmastonmuutoskeskustelua. Voiko pieni joukko ihmisiä vaikuttaa? Miksi ihmisellä on tarve valloittaa avaruus, eikä pitää huolta omasta planeetasta? Millainen on ihminen, joka kokee voivansa tehdä uhrauksia oman kunnianhimonsa nimissä?

Vaikka olen lukenut mangaa viimeksi joskus lukiossa ilahduin, kuinka luontevasti oikealta vasemmalle lukeminen kuitenkin sujui. Oikeastaan eniten sai nikotella suomen kielen kanssa, sillä erityisesti erilaiset äänitehosteet kuten läps ja ärrh näyttävät mangassa silmääni kovin vääriltä. Käännöksessä itsessään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan Antti Kokkosen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Yukimuran piirrostyylin kehityskaari sarjan aikana on hienoa seurattavaa. Muistan ensimmäisen osan kohdalla hieman nyrpistelleeni jotenkin huolimattoman oloisesti piirretyille hahmoille, mutta neljänteen osaan päästessä piirrosjälki oli jo aivan erilaatuista. Kauneimpia olivat mielestäni avaruuteen sijoittuvat, yksityiskohtiin keskittyvät piirrokset.

Planetes oli paljon ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa avaruus on kaunis ja laaja ja ihminen lopulta hyvällä tavalla pieni. Avaruustaistelun himoon tämä ei toimi, mutta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä on hyvä istuskella kuun pinnalla ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen.

Tästä sarjasta kuittaan neljä pistettä Sarjakuvahaasteeseen ja Spefi-haasteesta kohdan spefimanga.

Makoto Yukimura: Planetes #1-4 (Puratenesu #1-4, 2001-2004)
Punainen jättiläinen, 2011-2012.
Suomennos: Antti Kokkonen

torstai 1. marraskuuta 2018

Lavalta: Syklit (Valtimonteatteri)

Sirja Sauros ja Outi Ikonen puhuvat kuukautisista. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Puhutaanpa vähän kuukautisista

Ah, kuukautiset. Aihe, josta pitäisi tietää ja josta ei oikein osata puhua. Asia, joka tilanteesta riippuen saattaa aiheuttaa iloa, surua, kipua ja vaikka mitä. Aihe, josta on kymmeniä kamalia vitsejä. Tähän aiheeseen tarttuu Valtimonteatterin huomenna perjantaina ensi-iltansa saava Syklit (itse näin siis ennakkonäytöksen). Asta Honkamaan ohjaama ja dramatisoima esitys ottaa kymmenen "luvun" myötä kantaa kuukautisiin ja niitä ympäröivään keskusteluun ja kehottaa pitämään kuukautisista meteliä.

Näyttelijät Outi Ikonen ja Sirja Sauros ovat lavalla ihailtavan läsnä. Esityksen tyyli vaihtelee absurdiksikin muuttuvasta ilmaistusta hyvin henkilökohtaiseen ja pieneen tekemiseen, mutta ote on koko esityksen ajan lämmin ja luja. Dynamiikka näyttelijöiden välillä toimii ja uskon esityksen hiotuvan vielä rytmitykseltään valmiimmaksi ja ilmaisultaan terävämmäksi ensi-iltaan mennessä.

Milja Ahon lavastus on mahtava. Sairaalanvihreät seinät ja lattia saavat ajattelemaan kliinisiä ajatuksia ja nostavat esityksessä käytetyn kuriositeettitarpeiston hienosti esille. Näyttelijöiden päällä olevat valkoiset tennisasut vievät niinikään ajatuksia lääkärintakkeihin, vaikka symboloivat toki kaikenlaista muutakin. Visuaalisesti esitys kiehtoo minua. Pidin siitä, että puvustuksen ja lavan raamien selkeyden sisällä tarpeisto on tosiaan jotenkin vähän epämääräistä ja monimerkityksellistä, liiankin runsasta.

Esityksen myötä aloin luonnollisesti miettiä omia noloja kuukautismuistojani. Kirkkaimmin mielen kankaalle on kirjoutunut hetki kuudennen luokan liikuntatunnilta. Kuukautiset olivat alkaneet yllättäen eikä sidettä kehdannut kysyä lainaksi keneltäkään. Tunkin alushousut täyteen vessapaperia ja painuin sählykentälle. Jossain vaiheessa joku (oikeasti muistan erittäin hyvin, kuka luokkatovereistani se oli) huutaa vastenmielisyyttä tihkuvalla äänellä "kenen toi on" ja tajuan verisen paperitollon vaeltaneen pelin tiimellyksessä verkkarinlahkeesta lattialle (ei olisi tätäkään tapahtunut, jos ysärillä olisivat olleet tiukat urheiluhousut muotia). En muista kenenkään muun reaktiota, muistan vain että jollain tekosyyllä poimin paperin lattialta ja vein sen roskikseen. Muistaakseni aiheeseen ei palattu, mutta se jumppasalin lattian värikkäiden viivojen lomaan solahtanut paperitollo ei ehkä koskaan poistu mielestäni.

Onneksi nykyisessä ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, joiden kanssa voi puhua kuukautisista. Tunnen yhä suurta ylpeyttä eräiden oppilaitteni puolesta, kun he kerran tulivat aivan normaalilla äänellä kysymään olisiko minulla mahdollisesti sidettä. Tehtävää kuitenkin on vielä, eikä siihen auta varmaankaan mikään muu kuin puhuminen perhepiirissä, kouluissa ja julkisuudessa. Tunnen itsekin suurta halua pyyhkiä tuon edellisen kappaleen pois, mutta jätän sen nyt tähän.

Koska kyseessä oli ennakkoesitys, tuntuu hassulta kommentoida tarkemmin esityksen rakennetta, etenkin kun etukäteen painotettiin ettei esitys ole vielä valmis. Ehkä tämän kommentin perusteella tulin tarkastelleeksi esitystä nimenomaan keskeneräisenä, mikä oli hieman hassua. Esityksen päätyttyä jäin vielä kaipaamaan jonkinlaista synteesiä tai kokoavaa ajatusta aiheesta, mutta näin yön yli nukuttuani viimeinen kohtaus taisi kuitenkin toimia sellaisena. Ajatusta jäi kuitenkin hämäämään päättävän luvun otsikko "Runsaat kuukautiset", joka tuntui uudelta aloitukselta eikä lopulta. Mainittakoon vielä, että esityksessä on riemastuttava tuotesijoittelua sisältävä kohta, josta ilahduin aivan kauheasti. Harvemmin sitä näkee kesken esityksen ihan oikeaa mainosta.

Kokonaisuutena pidin esitystä kuitenkin ilahduttavana keskustelunavaajana. Kuukautisia käsitellään monesta eri näkökulmasta ja niin, että verisetkin yksityiskohdat tuntuvat luontevilta (mitä ne tietysti ovatkin) eivätkä tarkoituksellisen huomiohakuisilta. Toivon esityksen katsojilta vuorostaan rohkeutta tarttua kuukautisiin keskusteluissa aiheena, jota ei tarvitse hävetä. Harjoitellaan yhdessä.

(Sitä jäin kyllä miettimään, miksi Huutavaa naista symboloitiin karhupumpulla, johon oli takertunut jonkinlainen epämääräinen, viemärinharmaa karvatuppo. Saatan nähdä siitä painajaisia.)

Kiitokset Valtimonteatterille kutsusta esitykseen.

maanantai 29. lokakuuta 2018

Joutokummussa ahdistava muovi ja roska saavat uuden elämän

Minimesenaatti tutustuu T2+R kollektiivin PLAY-teokseen.

Toisinaan on hyvä laajentaa seikkailuhorisonttia pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja niinpä hyppäsimme minimesenaatin kera junaan ja suuntasimme kohti Tampereen Finlaysonin aluetta. Vooningissa pääsee tutustumaan vielä viikon ajan Joutokumpuun, jossa toisen roskat näyttäytyvät näyttelykävijälle aarteina. Yhdentoista taiteilijan luomat, kertakäyttökulttuurista ponnistavat installaatiot ja taideteokset ihastuttivat koko seuruettamme paikan päällä ja saivat aivot raksuttamaan kotimatkalla.

Pääosin kierrätysmateriaalista valmistetut teokset kutsuivat pariinsa kokeilemaan ja ihmettelemään. Satuimme paikalle hiljaisena hetkenä, joten saimme kuljeskella näyttelytilassa vapaasti ja tutustua teoksiin omaan tahtiimme. Myös minimesenaatti nautti vapaudestaan ja tutki teosten lisäksi innolla myös tilan arkkitehtuuria. Lapsen uteliaisuuden perässä tulikin loppupeleissä tutustuttua teoksiin monesta eri tasosta, mikä varmasti toi myös omaan näyttelykokemukseen lisää sisältöä. Esimerkiksi Anne Roinisen teoksessa Varjot vallitseva tunnelma tuntui itsestäni jopa hieman ahdistavalta, mutta pienihminen porhalsi tilassa iloista rataansa ja ihmetteli teosta antaumuksella.

Joutokumpu oli siis mitä oivallisin kohde vauhdikkaasti konttaavan, uteliaan taaperon kanssa. Kun kaikkiin teoksiin sai koskea, ei tarvinnut olla jatkuvasti sydän syrjällään siitä että pienet kätöset ovat kokeilemassa jotain turhan raisuin ottein. Toki joitakin haasteita tuli vastaan, minimesenaatti oli nimittäin esimerkiksi sitä mieltä, että aikuisnäkökulmasta varsin matalalle ripustetun kaihtimen alta oli mahtavaa ryömiä.

Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -teoksen liepeillä oli mukavaa konttailla.

Kiinnostavimman teoksen tittelin minimesenaatilta sai tilassa viimeisenä oleva T2+R kollektiivin PLAY-teos. Itse lattialla olleet lelut jaksoivat kiinnostaa hetken, mutta paras osio oli tietenkin midipiano, jonka säätimillä sai luotua jos jonkinlaisia valoilmiöitä teokseen. Ilmeisesti teos on ollut laajalti pienempien näyttelyvieraiden suosiossa, enkä ihmettele. Itse vaikutuin eniten Eero Erkamon Merellä ilman aurinkoa -teoksesta, jossa soutulaitetta soutamalla saa eteensä ilmestymään ihmeellisen, suhisevan meren. Minimesenaatin mielestä pimeässä tilassa ollut teos taisi tosin olla hieman pelottava.

Jos PLAYn kimpussa kulutettua aikaa ei lasketa, taisimme nautiskella pisimpään Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -instaallation kuukuppipuun varjossa. Teos ilahdutti minua hirvittävästi, se oli visuaalisesti näyttävä ja kommentoi tärkeää aihetta. Lisäksi tila olisi ollut oivallinen eväiden syöntiin ja näyttelyyn tosiaan saisi tuoda omat syömiset mukanaan. Me tyydyimme tällä kertaa kuitenkin vain kahviin.

Retki Tampereelle oli siis kokonaisuudessaan todella onnistunut. Taidekokemuksen kruunasi pyörähdys Pikku Kakkosen leikkipuistossa ja mukaan hankitut Pyynikin munkkikahvilan munkit. Lämpimät kiitokset Mysteeri Co.:lle lapsiperheystävällisen ja riemukkaan näyttelykokonaisuuden luomisesta!

Joutokumpuun ehtii vielä retkelle tällä viikolla. Viimeinen aukiolopäivä on lauantai 3.11. ja tarkemmat tiedot löytyvät täältä.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Minimesenaatin kera Helsingin Kirjamessuilla


Omat kirjamessusuunnitelmani menivät hieman uusiksi ja pääsin paikan päälle vasta perjantaina, mutta oli hyvä messupäivä tämä perjantaikin! Omaa ohjelmaa en juuri haarukoinut, sillä nämä olivat minimesenaatin ensimmäiset kunnolliset kirjamessut (viime vuonna hän vain nukkui ja aiheutti ihastunutta kujerrusta matkustellessaan siipan kantoreppukyydissä). Tavoitteenamme oli käydä katsomassa Pikku Kakkosen leikki- ja lauluhetkeä ja Ella ja kaverit -konserttia.

Nyt tosin vähän huijasin, sillä olin minä yhden ohjelman itselleni katsonut. KirjaKallion päivän paneelina oli Kuka saa määritellä mut?, jossa olivat keskustelemassa Maiju Ristkari, Jaana Pirskanen, Mio Kivelä ja Jani Toivola aiheenaan sukupuolen moninaisuus. Keskustelu oli hyvin johdettu (on ne kalliolaiset vaan taitavia!), mutta minimesenaatti päätti suunnitelmieni vastaisesti olla hereillä ja niinpä keskustelun seuraamiseni oli puolinaista. Onneksi paneeli kuvattiin ja se löytyy Yle Areenasta, joten katson sen sieltä loppuun ja katsokaa te myös. Muutenkin Areenasta löytyy paljon messuohjelmaa ja taidan viettää ensi viikolla aikaa kirjapuheen parissa.

Kallio-lavalta suuntasimme minimesenaatin kanssa Kumpula-lavalle, jossa oli käynnissä juuri sopivasti Pikku Kakkosen satuhetki loruineen ja leikkeineen. Tämä aiheutti pikkukuulijassa suurta riemua, joka olisi varmasti joraillut kappaleiden tahdissa pidempäänkin. Lisämusiikkia olisikin ollut tarjolla, mutta koska joku äiti (buu) muisti alkamisajankohdan väärin, saavuimme Ella ja kaverit -konserttiin vasta viimeisen biisin aikana. Onneksi siippa lupasi saapua minimesiksen kanssa vielä huomenaamuna messuille ja he yrittävät päästä fiilistelemään Pikku Kakkosen meininkiä uudestaan.

Tässä vaiheessa pieni messuilija simahti täysin, joten minä laitoin vaunuista verhot kiinni ja suuntasin tutkimaan myyntipöytiä. Mitäänhän minun ei suinkaan pitänyt hankkia, mutta niin vain mukaan tarttui teos jos toinenkin. Petolliselle kahden euron alueelle ei onneksi maastokelpoisten vaunujen kanssa ollut asiaa, joten sinänsä hankinnat pysyivät varsin maltillisina. Puolustaudun sillä, että suurin osa näistä oli minimesenaatille hankittuja. Tai no, minulle oli kuusi ja minimesenaatille seitsemän kirjaa, mutta eihän näitä nyt varsinaisesti kukaan laske?


Yleisesti ottaen uudistetut kirjamessut ilahduttivat ilmeellään. Ronja Salmen puikkoihin astumisen myötä asettelua oli laitettu jonkin verran uusiksi, mitä pidän hyvänä asiana. Päälava löytyi tällä kertaa aivan hallin perältä ja tällä tavalla väkijoukko mahtui suosituissa ohjelmissa mielestäni helpommin hengailemaan lavan liepeille. Siitä olin kyllä erään bloggaajakollegan kanssa samaa mieltä, että jotain somistetta sinne olisi voinut piristykseksi laittaa, nyt vaikutelma oli kätevyydestään huolimatta hieman kolho.

Lasten alue Kumpula- ja Toukola-lavoineen oli puolestaan perin juurin kätevästi aivan hallin luoteiskulmassa ja tavattoman kutsuva. Siellä olisi voinut viettää aikaa enemmänkin ja uskon, että jos alue vain saa tuollaisena pysyä saavumme sinne ensi vuonna vaikka koko päiväksi satuja ja musiikkiesityksiä kuuntelemaan. Alueella oli tilaa temmeltää ja ohjelmakattaus oli kiinnostava, mahtavaa!

Muutenkin vaunujen kanssa oli yllättävän leppoisaa luovia ja ainakin vielä näin perjantaina ihmismäärä oli iltapäivään asti sen verran maltillinen, että suuremmilta törmäyksiltäkin vältyttiin. Ainoat jonotuskohdat taisivat olla hissit (toinen oli remontissa) ja lastenhoitohuone, mutta varsin kivuttomasti sujuivat nämäkin prosessit. Lapsen kanssa luoviessa en myöskään ahdistunut yhtään niin paljon siitä, että en jaksa tai ehdi seurata mitään ohjelmia, nyt vaan mentiin ja hengattiin ja nyt on tuo Areenakin ja mahtavien bloggarikollegoiden messuraportit vielä siihen päälle. 

Hauskoja kirjamessuja kaikille, saa tulla moikkaamaan jos onnistuu minut vielä huomenna aamupäivällä bongaamaan! Todennäköisesti olen minimesiksen kanssa lasten alueella tai Kallio-lavan liepeillä.

tiistai 23. lokakuuta 2018

Mahtavaa, Hel-YA!


Syyskuun lopulla järjestettiin kaikkien aikojen toinen Hel-YA! -festivaali, jossa keskitytään young adult -kirjallisuuteen. Glorian tiloihin siirtynyt tapahtuma keräsi helmoihinsa aimo joukon lukemisesta kiinnostuneita nuoria ja myös meitä vähän vanhempia kirjallisuuden ystäviä kuuntelemaan kiinnostavia paneelikeskusteluja kirjoista ja niiden liepeiltä.

Sekä dystopiaa että fantasiaa käsittelevissä paneeleissa mainittiin useaan kertaan se, kuinka kirjailija on ikään kuin ennustaja tai herkille taajuuksille virittäytynyt tyyppi. Jos onni osuu kohdalle, ajoittuu kirjan julkaisu juuri sellaiseen saumaan kun aiheesta puhutaan. Toisinaan tuntuu, että moni samaan aikaan julkaistu kirja kertookin samasta aiheesta. K.K. Alongi pohti tämän johtuvan siitä, että kirjailijat tulevat tarttuneiksi ilmassa leijuviin aiheisiin ja lähtevät niistä omiin suuntiinsa. Dystopiapaneelissa todettiin, että dystopiakirjoissa on aina pakko olla toivoa. Se oli minusta lohdullinen ajatus.

Fantasiakirjallisuuskeskustelussa keskusteltiin erityisesti siitä, mikä tekee fantasiasta kiinnostavan kirjallisuudenlajin. Erika Vik muun muassa totesi, että fantasiassa voi kehitellä kokonaisia maailmoja teemoineen ilman meidän maailmamme painolastia ja Elina Pitkäkangas täydensi fantasian poistavan ennakko-odotuksia. Tällöin lukija voi itse havahtua esimerkiksi ongelmallisiin rakenteisiin ja parhaimmillaan vetää niistä yhtäläisyysmerkkejä reaalimaailmaan. Suomalaista spefiä kuvattiin keskustelussa erittäin kantaaottavaksi, mutta pelättiin myös että kritiikki saattaa jäädä ns. maagisen tilpehöörin alle piiloon. Mediassa myös keskitytään helposti kirjan ns. kärkipointtiin, mikä voi antaa kirjasta yksipuolisen kuvan. Esimerkiksi keskusteluun osallistuneen Magdalena Hain Kolmas sisar -teos on ollut viime aikoina paljon esillä panseksuaalisuuden ja muutenkin vapaamman seksuaalisuuden teemojen kautta ja huomasin itsekin yllättyväni siitä, miten paljon kaikkea kiinnostavaa kirja edellämainittujen lisäksi sisältää.

Useaan otteeseen pohdiskeltiin myös sitä, vähentävätkö fantasia- ja young adult -leimat jollain tavalla kirjojen uskottavuutta. Tämä on mielestäni hirvittävän surullinen kysymys, mutta onneksi tapahtuman kirjailijat seisoivat ylpeästi kirjojensa takana. Muun muassa Hai myös totesi, että ihminen on narsistinen eläinlaji, joten myös lähtökohtaisesti vaikkapa avaruushämähäkeistä kertovat teokset kertovat kuitenkin "meistä". Tarinoissa on erilaisia tasoja ja syvemmät pohjavirrat saattavat fantasia- ja dystopiakirjoissa olla niin sanottuja realistisia tai aikuisten kirjoja kiinnostavampia, jos vain osataan katsoa luokittelujen ohi. Toisaalta kirjoja voi ja saa lukea myös niiden sisältämien seikkailu- ja eskapismitasojen vuoksi.

Feminismiä käsitelleessä paneelissa pääsivät rinnakkain Anu Holopaisen SydänhengitystäEssi Ihosen Ainoa taivas ja Laura Lähteenmäen Yksi kevät. Keskustelussa todettiin näiden teosten sopivan temaattisesti erittäin hyvin yhteen ja olen koko kolmikon laittanut jo omalle lukulistalleni, mahtavaa. Itse pidin tässä keskustelussa erityisesti siitä, että esimerkiksi abortista puhuttiin asiallisesti ja monipuolisesti. Tästä paneelista minulla on vain vähän muistiinpanoja, olen näemmä unohtanut kirjoittaa, mutta muistan hyvin sen mieleni vallanneen ilon siitä, miten lavalla keskusteltiin hienosti feminismistä.

Suurimman hämmennyksen päivän aikana aiheutti paneeli, jossa keskusteltiin kirjojen siirtämisestä valkokankaalle tai televisioon. Keskustelemassa olivat Emmi Itäranta ja Elina Rouhiainen, sillä molempien teoksista on suunnitteilla versiot joko elokuvaksi tai televisioon. Hämmennykseni ei johtunut siitä, etteikö näitä teoksia kannattaisi versioida. Minusta olisi mahtavaa nähdä Teemestarin kirja elokuvana ja Väki-sarja televisiossa. Oli nimittäin kamalaa huomata, että en osannut nimetä yhtään kotimaista näkemääni hyvää kirja-adaptaatiota viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tottahan toki on tullut Nälkäpelejä ja muita, mutta kotimaisia en vain keksinyt. Kysyin samaa Twitterissä ja iso osa vastauksistakin viittasi vanhempiin sovituksiin. Uudemmista aion nyt viimein katsoa Aleksi Delikouraksen Nörtti: Dragonslayer 666 -sarjan. Toivokaamme siis, että paneelissa keskusteluun nostetut sovitukset realisoituvat pian ja ovat loistavia, jolloin ehkä kotimaisiin tuotantoihinkin saadaan uutta puhtia.

Yksi eniten odottamani paneeli oli otsikolla Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa? Paneelissa keskustelivat Bookish Tea Party -blogin Katri, vloggari Kalenterikarju eli Mikko Toiviainen, kirjailija ja kirjavinkkari Sini Helminen sekä lukiolainen Maiju Koivula. Ongelmalliseksi koettiin muun muassa nuortenkirjallisuuden laaja skaala eli se, että saman kattokäsitteen alle mahtuu niin söpöjä ja turvallisia romansseja kuin teemoiltaan rajujakin kirjoja.

Nuorille suunnattuihin kirjoihin toivottiin hyvän tarinan lisäksi jotain yhteiskunnallista teemaa ja muistutusta siitä, että nuorilla on myös valtaa muuttaa asioita. Viime vuosina nuortenkirjoissa ovat olleet nousussa "vahvojen naisten" tarinat ja Helminen muun muassa haaveili siitä, että näiden naisten ei tarvitsisi aina potkia. Samaa aihetta sivuttiin myös fantasiakeskustelussa, jossa odotettiin päivää jolloin voidaan puhua vain hahmoista eikä ihmetellä esimerkiksi herkkää mieshahmoa. Toiveissa siintävät lisäksi ei-toksiset poikahahmot, vässykkänaiset ja -miehet ja monipuolisuuden kasvattaminen esimerkiksi muunsukupuolisten tai sateenkaarevien päähenkilöiden muodossa.

Sen lisäksi että nuortenkirjoja toivottiin paremmin esille kirjakaupoissa ja kirjastoissa toivottiin lisää kirjatrailereita ja haikailtiin enemmän pöhinää Instagramiin ja etenkin Youtubeen. Ehdin jo hetkeksi ahdistua tästä ja tuntea itseni kävyksi, kunnes tajusin tällä hetkellä itsekin poimivani suurimman osan lukuvinkeistäni Instasta. Lisäksi kirjabloggarit ovat juuri perustaneet upouuden Kirjakultti-kanavan, jossa on jo useita videoita, mahtavaa!

Viimeisimpinä pointteina nousi Toiviaisen toive siitä, että muistettaisiin puhua myös lukemisen epähyödyllisyydestä. Tänä hyggeilyn aikakautena onkin syytä muistuttaa, että hyvään kirjaan tarttuminen ja sohvannurkkaan käpertyminen on ihanan hyödytöntä. Nostattakaamme siis lukuintoa ja -iloa vaikka tämän näkökulman kautta.

Minulle päivän viimeiseksi keskusteluksi jäi Salla Simukan ja Siri Kolun yhteisshow. Tästäkään keskustelusta en kirjoittanut ylös muuta kuin että lentokoneeseen ei kannata laittaa tyllihametta. Muistiinpanojen puuttuminen johtuu siitä, että keskityin fanittamaan näitä kahta valovoimaista kirjailijaa, jotka puhuivat mahtavasti aikuisiällä löytämästään ystävyydestä ja syvästä yhteydestä. Kun niin paljon puhutaan siitä, kuinka naisten välinen ystävyys on vaikeaa ja kauheaa, oli yksinkertaisesti ihanaa kuunnella innostunutta puhetta ystävyyden kantavasta voimasta. Toki ystävyydessäkin on aina ryppyjä, tietysti, mutta niistä selvitään. Huippua, kiitos!

Minua ilahdutti myös kovasti, että tauoilla näytettiin valkokankaalta ulkomaisten tai paikalle muuten pääsemättömien kirjailijoiden tervehdyksiä. Lisäksi ohjelmaa oli Glorian aulatilassa, jossa keskusteltiin muun muassa idean kehittämisestä peliksi tai kirjaksi ja laulujen muuttumisesta tarinoiksi. Itse en näitä keskusteluja ehtinyt seurata, mutta kuulemani mukaan nekin olivat kiinnostavia ja vähintäänkin keräsivät paljon väkeä.

Helsingin Kirjamessujen kolkutellessa jo ihan konkreettisesti ovelle huomaan ajattelevani Hel-YA:ta kaipauksella. Minusta on suoraan sanottuna ihanaa kuunnella hyvin vedettyjä paneelikeskusteluja kirjallisuudesta ja sen ilmiöistä rauhallisessa tilassa. Tiedän, että messuhallissa käydään hyviä keskusteluja päivittäin, mutta katon kohotessa korkealle ja äänten puuroutuessa en ainakaan itse pysty keskittymään kovin pitkiä aikoja. Hel-YA:n aikana sain istua ja nauttia ihan rauhassa ja se oli mahtavaa. Ensi vuotta siis odotellen, kiitos!

Sain kutsuvieraslipun festivaalille, kiitos järjestäjille.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1


Poikien välisestä ystävyydestä

Olen ottanut itselleni haasteeksi tutustua tarkemmin mangasarjakuvaan. Somekuplastani sain paljon hyviä vinkkejä, mutta niiden jatkoksi pulpahti esiin uusi kotimainen manga. Mae Korvensivun Clownfish Twister lupaa leikittelyä sukupuolirooleilla, teinihuumoria ja romantiikkaa. Se on tehty alunperin nettisarjakuvaksi ja sekä tämän ensimmäisen osan osuus että jatkoa sille löytyvät tekijän Webtoon-sivustolta.

Maru ja Ren ovat hyvät ystävät, jotka kohtaavat toisensa kahden vuoden tauon jälkeen. Ren odottaa saapuvaksi machoa lihaskimppua, mutta yllättäen Marusta onkin tullut tyttö eikä hän itsekään oikein tiedä miksi. Ystävyys ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään ja Ren alkaa auttaa Marua muutoksen syiden selvittelyssä huomaten samalla hänellä olevan mitä erikoisempia tunteita Marua kohtaan. Juoni ei edisty tämän ensimmäisen osan puitteissa kovinkaan paljon, vaan keskittyy lähinnä Renin vaihtelevan tunneskaalan kuvaamiseen. Kauniistikin kuvatun poikien välisen ystävyyden ja välittämisen ohella sarjakuvassa on jos jonkinlaista sekoilua ja erikoisia hahmoja.

Korvensivun piirrostyyli on sanalla sanoen vänkä. Hahmot ovat kasvoiltaan nöpönenäisiä ja söpöjä, mutta vartaloiltaan todella lihaksikkaita ja paikoin jopa fotorealistisia. Kontrastiin tottuminen kesti jonkin aikaa, mutta kirjan loppupuolella silmät olivat jo skaalautuneet tähän ilmaisuun. Seikka, johon puolestaan en niinkään totu, on mangaan yhdistämäni satunnaisesti tapahtuva ylitsepursuava vouhotus, joka yleensä näyttäytyy ylenmääräisenä väkivaltana. Lisäksi milloin miltäkin sivulta silmille hyppivät huomiotaherättävästi tissit ja pyllyt, jotka saattavat aiheuttaa hämmennystä satunnaisissa vierustovereissa esimerkiksi bussissa.

Oma mangatietämykseni on parhaimmillaankin rajoittunutta, joten en osaa sen kummemmin sijoittaa teosta genren kentälle. Olen kuitenkin vuosia sitten lukenut joitakin osia Rumiko Takahashin Ranma ½ -mangasta, jolle Clownfish Twister on tiedotteen mukaan tribuutti. Ranma ½:ssa sen keskushenkilö Ranma on pudonnut taikalähteeseen ja sen seurauksena muuttuu aina kylmään veden vaikutuksesta tytöksi. Marun muutoksesta ei saada tämän ensimmäisen osan myötä kovinkaan paljon tietoa, mutta klovnikalaviittausten perusteella asiaan saattaisi hyvinkin myös liittyä vesi.

Suhtaudun tähän albumiin varauksellisen positiivisesti. Minusta on hienoa, että kotimainen mangataiteilija on saanut kustantamon taakseen. Tyyli on persoonallinen ja tarina lähtökohtaisesti kiinnostava. Minua jäi kuitenkin harmittamaan, että sarjan käännös tuntui hieman hutiloiden tehdyltä ja siten jätti koko teoksesta hieman ristiriitaisen tunnelman. Marun muutoksen tausta jäi kuitenkin kiinnostamaan, sillä siitä vilautettiin vihjettä jo sivulla 16 mutta aiheeseen ei tämän albumin puitteissa palattu.

Tällä albumilla myös yksi piste Sarjakuva-lukuhaasteeseen.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Arktinen Banaani, 2018. 192 s.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman


Matilda herättelee vanhempia maailmanpelastustalkoisiin

Viime viikkojen aikana minä ja varmasti moni muukin on ajatellut paljon ilmastoa ja ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen leudon lokakuun luettavaksi sopiikin sitä myöten Juha-Pekka Koskisen uusin lastenkirja Matilda pelastaa maailman. Siinäkin tuskastellaan ilmastoahdistuksen parissa, mutta pohditaan myös keinoja sen vähentämiseksi.

Juhani ja Hanna Virtasen elämä heittää kuperkeikkaa, kun perheeseen syntyy Matilda. Lapsen ensimmäinen sana on napakka "miksi" eikä kyselyille näy loppua, vaan neuvokas tyttö alkaa etsiä tietoa myös itsenäisesti. Päiväkodissa ollaan helisemässä tiedostavan Matildan vaatiessa tehokkaampia kierrätystoimia eikä uudistuksilta säästytä kotonakaan. Leppoisaan eloon tottuneet vanhemmat saavat huomata, että arkipäivän toimissa on parantamisen varaa itse kullakin.

Oikeastaan kivointa on, että kirjassa näytetään lapsen voivan vaikuttaa asioihin ja että vanhemmat joutuvat ottamaan opiksi ja ottavatkin niin hyvin, että alkavat ajatella asioita itsekin. Pienien ympäristötekojen hyötyä on vähätelty, mutta itse tahdon ajatella että kun riittävän moni tekee ja tahtoo, syntyy myös muutosta.

Paula Melan kuvitus tuo kirjaan eloa ja näyttävyyttä. Matilda on ulkonäöltään jonkinlainen nykyajan Peppi Pitkätossu, mutta ei jää esikuvansa jalkoihin vaan niin sanotusti jallittaa aikuisia omalla tyylillään. Kuvitus on paikoin myös aika hurjaa, sillä ilmastoahdistuksesta kumpuavat ajatukset piirtyvät hurjina esiin sekä tekstistä että kuvista.

Toivoisin siis, että kirjaa luettaisiin yhdessä aikuisen kanssa. Vaikka tarina ei sinänsä ole pelottava, saattavat Matildan ajatuksissa vellovat mustat tulevaisuudenkuvat tuhkassa kahlaavista ihmisistä ja synkissä vesissä ajelehtivista valaiden luurangoista aiheuttaa ahdistusta. Saavat ne toisaalta aiheuttaakin, sillä tilanne on vakava, mutta voin hyvin kuvitella pienen itseni vaipumassa ahdistuspyörteeseen ilman keskustelukumppania. Eikä tämän lukeminen varmasti ole haitaksi aikuisellekaan, sillä keneltäpä lapsi voi niitä parempia tapoja muuten oppia?

Lue meille äitikulta -blogissa pohditaan, onko kyseessä kuitenkin kierrätysopas vanhemmille ja myös Lastenkirjahyllyssä ajatellaan kirjan fokuksen olevan enemmän aikuisissa.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Karisto, 2018. 43 s.
Kuvitus: Paula Mela
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...