Lavalta: Mistakes (Kinetic Orchestra)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

 Kuva: Mikael Ahlfors

Virheitä ilman häpeää

Etenkin näinä viime vuosina sitä on alkanut unohtaa, miten tanssin katsominen voi elvyttää. Ehkä sitä nyt osaa arvostaa eri tavalla, toivon.

Kinetic Orchestran Mistakes -teoksen piti saada Helsingin ensi-iltansa Stoassa joulukuussa 2020. Ensi-ilta koitti lopulta Oulussa viime kesänä ja nyt teos saatiin myös Helsinkiin osana Stoassa järjestettyä Spring Break -festivaalia. Ehdin itse nähdä festivaalin esityksistä vain Mistakesin, mutta onneksi näin edes sen.

Teoskuvauksen mukaan Mistakes tutkii nimensä mukaisesti "virheen ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä". Tämän enempää asiaa ei selitellä, joten tilaa jää tehdä omia tulkintoja. Minulle Mistakes näyttäytyi kokoelmana kohtauksia, joissa venytetään tanssinäyttämöllä totutun liikelaajuuden rajoja, kokeillaan estottomasti uutta ja sekoitellaan häpeilemättä erilaisia tanssityylejä. 

Olen tottunut Kinetic Orchestran teoksissa fyysisyyteen ja orgaaniseen liikkeeseen, törmäyksiin ja kontaktiin. Tutut elementit olivat edelleen ilmaisussa mukana, mutta Mistakesissa nähtiin tosiaan myös paljon selkeitä viitteitä eri tanssilajeihin baletista paritansseihin ja lattareista diskoon. Siihen sai aluksi vähän totutella, aivot vähän nyrjähtivät, mutta oli toisaalta myös upeaa nähdä se liikkeen ja osaamisen laajuus, jota Kinetic Orchestran ensemblesta löytyy.

Lavalla nähtiin tällä kertaa Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Kalle Lähde ja Oskari Turpeinen, jotka ovat tehneet teoksen koreografian yhdessä Jarkko Mandelinin kanssa. Kaikki tanssijat saavat tilaa tuoda omaa henkilökohtaista osaamistaan esille sooloissa, mutta parhaimmillaan ensemble on mielestäni pelatessaan yhteen. Kehot kohtaavat, keskustelevat, pelaavat yhteen, ja kaiken tämän lisäksi tanssijoilla näyttää olevan hauskaa. Sitä on ilo katsoa.

Erityismaininta menköön kohtaukselle, jossa valot vilkkuivat ja tanssijat pomppivat kaikkien neljän raajan varassa. Absurdia ja ihanaa. Nauratti myös kohtaus, jossa kaikki tanssijat kiskoivat paidat pois päältään ja esiintyivät yläosattomissa, tuli mieleen Hair-musikaali mutta jotenkin kaoottisen mauttomana. Ja ehkä siksi se oli myös mahtava kohtaus, että se oli todellakin jotain sellaista mitä en odottanut ja se vedettiin kaikessa omituisuudessaan täysillä loppuun asti.

Ilahduttavasti myös teoksen musiikki oli paikan päällä tuotettua, sillä live-muusikot Janne Hast, Eero Tikkanen ja Petri Kautto tuottivat energisen äänimaiseman siinä tanssimaton reunalla. Keskityin niin kovasti liikkeeseen, että en osaa kuvailla musiikkia sen paremmin, mutta sen voi todeta että se sopi teokseen hyvin.

Noin tunnin mittainen teos oli viehättävä kokoelma tanssillisia kohtauksia. En tiedä oliko siinä varsinaista punaista lankaa, mutta en sellaista toisaalta kaivannutkaan. Kohtausten väliset siirtymät tuntuivat tosin paikoin hieman pitkiltä, toisaalta ymmärrän, ettei näin fyysisessä teoksessa voi koko ajan paahtaa täysillä kohtauksesta toiseen.

Mistakes oli liikkeen iloa, häpeämättömyyttä, yrityksiä ja erehdyksiä. Että mitä jos vain tekisi eikä miettisi lokerointia niin paljon. Tanssitaan enemmän, mietitään vähemmän.

***

Lämmin kiitos Kinetic Orchestralle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: I'm Liquid (Kinetic Orchestra)

Kuva: Jussi Ulkunniemi

Valuu, velloo, tyrskyää

Vuoden tietää lähestyvän loppuaan, kun Stoassa voi jälleen kokea Kinetic Orchestran uuden tanssiteoksen. I'm Liquid esitellään käsiohjelmassa ryhmän tähän asti karsituimpana teoksena, määrittely tuntuu osuvalta. Lavalla nähdään pelkistetyissä puitteissa neljä liikkeestä toiseen sulavasti soljuvaa kehoa ja mieli lepää sitä katsoessa.

Tanssijat Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen todellakin osaavat asiansa. Kehot liikkuvat dynaamisesti ja kauniisti, katutansseista ja kamppailulajeista vaikutteita saava tanssi näyttää vaivattomalta. Vahva kehollinen vuorovaikutus on tuttua Jarkko Mandelinin aikaisemmista koreografioista, mutta tällä kertaa se palvelee nimenomaan liikettä eikä kanna muassaan monimutkaisten vuorovaikutusten painolastia. Keho kohtaa kehon, taipuu, soljuu ohi, kannattelee toista.

Aikaisemmista näkemistäni teoksista poiketen I'm Liquidissa liikutaan enemmän lattiatasolla. Näyttäviä hyppyjäkin on, mutta ne jäävät satunnaisiksi aallonharjoiksi muuten matalalla vellovan liikkeen oheen. Äkillisiin huippuihin ei kurkoteta myöskään Jukka Huitilan valosuunnittelun taholla, valo ei piilota tai erottele mutta tukee keskittynyttä tunnelmaa. Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu jaksottavat teosta hienosti ja vaihteleva äänimaisema tuntuu koherentilta kokonaisuudelta, vaikka se samalla kurkottaa moneen suuntaan.

Ihailin teoksen tasapainoisuutta ja kiinnitin Helsingin Sanomien Maria Säkön tavoin huomiota kehojen monipuoliseen, hierarkiattomaan käyttöön. Tiettyä liikelajia ei ole rajattu vain mies- tai naistanssijan kontolle, vaan Giordani ja Koskinen saavat olla voimakkaita ja Näkki ja Turpeinen voivat ottaa kontolleen sensuellin oloisen dueton. Sukupuoli menettää merkityksensä teoksen kehoissa, lavalla on pikemminkin hetkessä eläviä olentoja.

Välillä kuriton mieli halusi lähteä tulkitsemaan ja kehittämään liikkeelle syvempiä merkityksiä. Hätistin ajatukset kuitenkin parhaani mukaan pois. Oli vapauttavaa katsoa teosta, jonka liikekielen päälle ei tarvinnut yrittää liimata jonkinlaista monimutkaista ja minulle usein vaikeasti havaittavaa teemaa. Tällaisenaan teos öljysi miellyttävästi jotain mielen estetiikalle syttyvää koneistoa.

Teoksen ehtii nähdä Stoassa vielä sunnuntaina 16.12. klo 15.

Kiitokset Kinetic Orchestralle lipuista esitykseen.

Tanssin katsomisesta

Social eMotions. Kuva: Amulio Espinosa

Muutaman viime vuoden aikana olen yrittänyt hivuttaa katsomisohjelmistooni yhä enemmän tanssia. Parhaimmillaan tanssin katsominen on todellinen nautinto, liikkeen lumoa ja ihmiskehon ihailua. Toisaalta tanssista on myös vaikea kirjoittaa, sillä liikesanasto on hakusessa ja omien tuntemusten kuvailu välillä todella haastavaa. Ehkä siksikin viime vuodelta jäi kirjoittamatta useasta tanssiesityksestä, joista kuitenkin pidin ja joihin haluan kuitenkin nyt vielä palata.

Keväällä näin kahden tanssiteoksen illassa Johanna Nuutisen HATCHEDin ja taiteellis-tieteellisen työryhmän valmistaman Social eMotionsin. Esitysilta oli perjantai. Muistan että oli pimeää ja olin rankan viikon jälkeen todella, todella väsynyt. Halusin kuitenkin mennä katsomaan esityksiä, olisi ollut nuivaa peruuttaa kiinnostava kulttuuri-ilta ystävän kanssa.

HATCHED oli näistä lähtökohdista ja ehkä muutenkin minulle haastava teos. Vallankäytöstä, anonymiteetistä ja identiteetin muodostumisesta ammentava teos sai aivot raksuttamaan ja jälkikäteen ajatellen mietin teemoja ehkä liikaa enkä heittäytynyt liikkeeseen. Huomasin myös, että Nuutisen tanssiessa osan teoksesta kasvot peitettyinä, oli minun vaikea keskittyä liikkeen katsomiseen. Kasvot ovat minulle selvästi tärkeät, vaikka niillä ei erityisesti mitään tunnetta yritettäisi välittää. Valosuunnittelultaan teos oli vaikuttava, muistan tarkimmin juuri mustalla tanssimatolla muuttuvat neliömäiset muodot ja säksättävän valon. Haluaisin nähdä tämän esityksen uudelleen.

Aalto-yliopiston Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella toteutettu projekti Social eMotions oli puolestaan todella kiinnostava tutkimus ja herätti seuralaiseni kanssa paljon keskustelua. Stoassa sekä esiteltiin tämä projekti että esitettiin tanssillisesti kohtauksia, joissa yleisö sai äänestää tanssijoiden tunnetilat koreografioihin puhelimien avulla. Teoksessa tanssivat Nuutinen ja Jarkko Lehmus, lisäksi lavalla oli kaksi sellistiä, Ulla Lampela ja Iida-Vilhelmiina Laine.

Esityksessä oli kiinnostavaa havainnoida, miten tanssijat toivat esiin erilaisia tunnetiloja liikkeissään. Liikekieltä oli tutkittu projektin aikana paljon. Seuralaiseni pohti, että tunnetilojen päättämisen sijaan katsojana olisi ollut kiinnostavampaa yrittää tunnistaa esitetty tunnetila. Toisaalta äänestämisellä saatiin jokaisesta esityksestä erilainen ja lisää dataa tutkimukseen, mutta olisi ollut mielenkiintoista myös nähdä osaisiko itse löytää keholliset merkit eri tunteista. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa tietää onko tunteiden kehollisessa ilmaisussa paljonkin kulttuurillisia eroja. Tätä myöten voisinkin tutkia, joko projektista on julkaistu artikkelit.

FRIGID. Kuva: Marko Mäkinen

Kevätkaudella kävin katsomassa myös tiimin Raekallio, Mandelin ja Kitti esityksen FRIGID (joka on muuten katsottavissa täällä, voisin tsekata itsekin sen uudelleen). Kolmen toisensa pitkään tunteneen tekijän yhteisteos toveruudesta ja luottamuksesta oli innostavaa katsottavaa. Kitti on minulle tuttu lähinnä miekkailukoreografioiden tekijänä, Raekalliolta olen kokenut Neuromaanin ja Mandelin on tuttu Kinetic Orchestran puuhamiehenä. Tähän esitykseen otin mukaani nykytanssia tai tanssia yleensäkin vain vähän katsoneen ystäväni.

Positiivisen äijämäistä energiaa pursuava esitys oli hyvää mieltä tuova. Kolmen taitavan tekijän yhteinen ponnistus oli liikkeellisesti näyttävä sisältäen muun muassa ilmassa tapahtuvaa akrobatiaa ja aikamoisia voimannäytteitä miesten hinatessa yleisöä pitkin esitystilaa. Myös seuralainen kiitteli vauhdikasta meininkiä. Lopussa esitys meni käsitteellisemmälle tasolle ja olin sen kanssa hieman hukassa taas tulkintaodotusteni kanssa, vasta nyt jälkikäteen luin esityksessä olleen puheosion olevan katkelma kirjasta. Jäin jumiin sen ajatuksen kanssa etten tiennyt onko esityksen tarina "totta" vai ei. Vauhdikkaimmilta osioiltaan esitys oli kuitenkin tavattoman mieleenpainuva ja olen ajatellut sitä paljon jälkikäteen.

All Male Panel. Kuva: Mikael Ahlfors

Loppuvuodesta puolestaan palasin taas Stoaan. Ensisijaisesti lähdin katsomaan kovasti pitämäni Kinetic Orchestran uutta teosta All Male Panelia, mutta sattumoisin samana iltana esitettiin myös itävaltalaisen tanssikorkeakoulun SEADin Bodhi Projectin teos Beneath a Falling Sky.

Beneath a Falling Skyssa kiinnostavinta oli nähdä projektissa koreografina toimineen Jarkko Mandelinin kädenjälki, tunnistaa tuttu liikekieli uudessa kontekstissa. Kuuden nuoren tanssijan koreografia oli miellyttävää katsottavaa ja liikkeellisesti se oli minulle helposti sulateltavaa. Koreografiassa minua viehätti erityisesti Mandelinille tyypillisen rajun liikkeen yhdistäminen luottamukseen perustuvaan heittäytymisen. Oli myös kiinnostavaa nähdä uusia tanssijoita.

All Male Panel oli yksi syksyn tärppilistani ehdottomista esityksistä. Kävin katsomassa ensimmäisen Kinetic Orchestran esitykseni vuonna 2013 ja sen jälkeen olen yrittänyt seurata tanssiporukkaa mahdollisimman tarkkaan. Tämänkertaisessa teoksessa tarkastelun kohteeksi oli otettu ilmastonmuutos ja ilmastokokouksissa nähty poliittinen teatteri. All Male Panel on osa RRR eli Rajoja rikkovat residenssituotannot -hanketta ja tässä teoksessa yhteistyötä ovat tehneet koreografi Jarkko Mandelin ja ilmastotutkija Joonas Merikanto.

Esityksessä käytettyjen projisointien ilmastonmuutostietoiskut olivat kiinnostavia ja mykkäelokuvien tyyliä henkivä reunus oli tyylikäs, mutta diojen asetteluun olisin kaivannut huolellisuutta. Välillä tekstistä ei saanut selvää ja muutenkin tuntui että diaesitys oli tehty hieman hutaisten. Tiedeosuus, skarppaa!

Koreografia puolestaan oli paljon sitä mitä odotin ja vähän lisää. Tallella oli paljon sitä liikekieltä, minkä Mandelinin koreografioihin yhdistän, mutta mukana oli myös kaikenlaista yllättävää. Poliittisen teatterin apinointi kumivasaroineen oli slapstick-huumoria kukkeimmillaan ja valtavien pallojen sisällä esitetyt osuudet olivat todella vaikuttavia. Esitys oli humoristinen mutta samalla aika surullinen, kun sen esittämiä ajatuksia lähti miettimään tarkemmin.

Johtopäätöksinä tästä vedän, että olen tanssikatsojana tuurilla elävä. Jotta pääsen heittäytymään tarvitsen rennon mielentilan ja virkeän mielen. Tausta-ajatukseksi kaipaan jotain riittävän selkeää tai sitten minun on syytä jättää teoskuvaus lukematta, sillä muuten katsominen menee ylianalysoinniksi ja en saa keskityttyä itse tanssiin. Toisaalta kaipaan itselleni haastetta katsojana. Minulla on tällä hetkellä aika tarkka visio siitä, millaisesta tanssista pidän ja haluaisin törmäyttää tätä näkemystä. Otan mielelläni vastaan suosituksia kiinnostavista tekijöistä, joiden kanssa pääsisin laajentamaan tanssikentän tuntemustani.

Lavalta: Animals (Kinetic Orchestra)

Kuva: Aino Huovio

Yhdessä eläiminä

Kinetic Orchestran tämän vuoden ensi-ilta Animals on esitys, jonka olen merkinnyt kalenteriin jo viime keväänä. Tanssiryhmän edelliset kolme teosta ovat vaikuttaneet enkä aikonut jättää tätä väliin. Odotus palkittiin, sillä ryhmä tarjosi katsottavaksi jälleen vahvaa ja omannäköistään tanssia.

Tanssijat törmäävät toisiinsa, painivat ja leikkivät. Välillä meno näyttää vaaralliselta ja todellista luottamusta vaativalta, tässä voisi helposti käydä pahasti. Osa liikkeistä tuo mieleen kuvia luontodokumenteista, savannilla kiitävistä sulavista kissapedoista ja eteenpäin jyristelevistä isoista kasvinsyöjistä. Esityksen tarina muuntuu myös omassa päässä jonkinlaiseksi kuvaukseksi luonnon kiertokulusta. Täällä elomme on sarja hetkiä ja kohtauksia, lopussa kohtaa kuolo ja se on ihan luonnollista. 

Kehot paiskautuvat toisiaan vasten, kaatuvat, liikkuvat sulavasti pitkin lattiaa. Ihailen tanssijoiden vahvaa liikettä. Tunnelma on alkuvoimainen, esityksen nimen mukaisesti eläimellinen. Koko ajan tapahtuu jotain, suvantokohtia ei juuri tarjoilla. Välillä lava on täynnä räjähtävää toimintaa, siitä siirrytään luontevasti hallittuihin duettoihin. Pää ei taivu tajuamaan sitä, miten kaksi tai kolme ihmistä voi liikkua tuolla tavalla kuin yhtenä.

Jokaisella tanssijalla on oma tapansa liikkua, omat vahvuutensa. Sanni Giordanin, Anni Koskisen, Jarkko Mandelinin, Mikko Makkosen ja Oskari Turpeisen liikekavalkadista muodostuu monipuolinen kokonaisuus. Pieni keho liikkuu eri tavalla kuin iso. Kaikki erottuvat yksilöllisinä ja taitavina tekijöinä, mutta vahvuutena on kuitenkin se että tanssijat näyttäytyvät tasa-arvoisina yhdessätekijöinä.

Vaikka Janne Hastin luoma äänimaisema on melko synkkä ja tunnelma paikoin jopa pelottava, on esityksessä paljon sisäistä lämpöä. Tuntuu, että tanssijoilla, eläimillä on hauskaa keskenään. Voi kilvoitella, kiusata toista, huijata ja vääntää, huudella puun latvasta. Joskus tulee yhteentörmäyksiä, mutta kaunaa ei kanneta.

Esitys jättää hengästyneen olon. Tarkkaavaisuus on ollut kovilla kun koko ajan tapahtuu jotain, mieli yrittää tulkita näkemäänsä. Nautinnollisinta oli kuitenkin heittäytyä liikkeen vietäväksi, katsoa lattiasta pystyyn nousevaa kehoa, jalan heittoa, tanssijan vahvuutta. Ihmiskeho on hieno instrumentti.

Kiitokset Kinetic Orchestralle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Rohkeat (Kinetic Orchestra)

Anni Koskinen ja Iiro Näkki. Kuva: Anni Huovio

Miten onkin usein juuri niin, että niistä eniten kolahtaneista esityksistä on kaikkein vaikeinta kirjoittaa? Kävin katsomassa Kinetic Orchestran tanssiteoksen Rohkeat Stoassa jo huhtikuun alussa. Esitys oli minulle energisoiva ja koskettavakin kokemus ja olen ajatellut sitä sittemmin paljon, mutta vasta nyt koin että osaan muodostaa kokemuksesta jotain sanallista.

Rohkeat on vuorovaikutusta ihmisten tai vähintään hahmojen välillä erilaisissa tilanteissa. Kohtaukset ovat Mandelinin sanojen mukaan kuin rohkeita leikkejä lapsille ja aikuisille, siis omien rajojen kokeilua, luottamusta, yhteispeliä. Tanssin lisäksi esityksessä hyödynnetään musiikkia, ajellaan hienolla autoradalla, potkutellaan pyörällä ja hypitään trampoliinilla, koko ajan tapahtuu jotakin. Huomaan ilahtuvani ja myös liikuttuvani, lavalla näkyy liikkumisen ja yhdessä tekemisen iloa ja keskittymistä. Runsaslukuinen lapsiyleisökin vaikutti viihtyvän.

Lavalla nähdään neljä tanssijaa, pääkoreografi Jarkko Mandelinin lisäksi Anni Koskinen ja Iiro Näkki (kaikki kolme minulle jo entuudestaan tuttuja tanssijoita) ja Mandelinin poika Oiva. Taitavia tanssijoita he ovat kaikki, mutta Oiva Mandelin varastaa silti show'n suvereenilla lavaolemisellaan. Liikkeet sujuvat näppärästi ja tuntuu, että kuusivuotiaalla nuorukaisella on lavalla kivaa. Tuli tavattoman hyvä mieli. Lisäksi yhteispeli muiden tanssijoiden, niin isä Jarkko Mandelinin kuin Koskisen ja Näkin kanssa toimii, ja komiikan ajoituksen tajuakin löytyy.

Esityksen päätyttyä alkoi yleisökeskustelu, joka muuttui äkkiä iloiseksi leikkituokioksi katsomossa olleiden lasten rynnätessä lavalle testaamaan autorataa, trampoliinia ja pyörää. Mahtavaa. Toki oli myös perinteisiä kysymyksiä ja vastauksia, mutta suurin anti tässä taisi tosiaan olla kokeile itse -meinigissä.

Noin tunnin kestänyt esitys jätti päähän monia ajatuksia ja kiehtovia kuvia yhteistyössä toimivista kehoista ja luottamuksesta siihen että toinen ottaa kiinni ja varmuudesta. Kinetic Orchestran teoksissa on minulle ollut jotain alkuvoimaista, puhdasta ja tarkkanäköistä, niin tässäkin. Viimeiseksi jään ajattelemaan lentoonlähtöä lavalta trampoliinilla ja naksauttaen laskeutuvaa pimeyttä.

Rohkeat on mahdollista nähdä syksyllä vielä ainakin Manifest- ja Tanssin aika -tapahtumissa. Seuraava teos Animals esitetään 14.12. Stoassa.

Kiitokset Kinetic Orchestralle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Myrskyjä vesilasissa (Kinetic Orchestra / Stoa)

Iiro Näkki ja Jarkko Mandelin. Kuva: Aino Huovio / Kinetic Orchestra

Torstai-iltaan saa kummasti vireyttä, kun lähtee kohti Stoaa ja nykytanssia, luvassa oli Kinetic Orchestran uuden teoksen, Myrskyjä vesilasissa, ensi-ilta. Esitys kantaesitettiin Norjan Hammerfestissä marraskuun alussa, eli kyseessä on hyvinkin tuore teos.Viime metreillä sain myös miehen liittymään seuraksi, vaikka lipunsaanti jäikin tiukille kun esitys oli ilahduttavasti tupaten täynnä.

Jo pelkkä lava herättää saliin astuessa kunnioitusta. Lavan rajaaville kapeille rimoille on aseteltu 200 täyttä vesilasia, jotka resonoisivat esityksen liikkeen kanssa. Itse laseja en kuitenkaan muistanut esityksen kuluessa pahemmin katsoa, sillä liike vei mennessään ja keskityin siihen mitä lavalle ilmestyvät tanssijat tekevät.

Tanssijoita on kolme, lavalla nähdään esityksen koreagrafian valmistanut Jarkko Mandelin, Iiro Näkki ja Anni Koskinen. Kaikki tanssijat näin myös viime keväänä Kinetic Orchestran teoksessa Wolfpack, josta pidin kovasti. Tyyli on kuitenkin tällä kertaa erilainen, sillä tapahtumat sijoittuvat japanilaiseen puutarhaan ja vaikutteita on otettu muun muassa buto-tanssista.

Mies toteaa, että katsojalta otetaan luulot pois heti esityksen alussa. Mandelinin ja Näkin parikoreografia yhtenäisine hyppyineenja pyörähdyksineen vakuuttaa ja vaikuttaa. Toisinaan vilkkuvia karvaisia miesten jalkoja en välttämättä kuvaisi kauniiksi, mutta liike sen sijaan on nimenomaan sitä eli kaunista, hallittua ja tarkkaa. Vaikutuin kovasti myös Koskisen voimakkaasta ja vahvasti läsnäolevasta tanssista. Liikkeet näyttävät helpoilta, vaikka ne vaativat varmasti tavattoman paljon keskittymistä, kehonhallintaa ja toisaalta myös luottoa parikoreografioiden osalta. Kaiken taustalla kuullaan Janne Hastin musiikkia.

Anni Koskinen. Kuva: Aino Huovio / Kinetic Orchestra

Esityksessä nähdyt hahmot oli napattu Kinetic Orchestran aikaisemmasta teoksesta Geezers. Kaksi viiksekästä herraa lähtevät Japaniin etsimään vaihtoehtoja länsimaisen elämäntyylin suorituskeskeisyydelle ja päätyvät puutarhuri Shono Tanakan hengelliseen opastukseen. Koulutukseen taipuminen ei kuitenkaan suju herroilta aivan ongelmitta, vaikka Tanakan pinna tuntuu olevan lähes loppumaton. Huumori pilkahtelee liikkeiden lomassa, vaikka suurin osa huvituksesta kumpusi ainakin itselläni Abraham Sakuhatsin (Näkki) viiksistä. Tarinan voi joka tapauksessa esityksessä havaita ja mies seuraili sitä kiinnostuneena, itse keskityin tällä kertaa lähinnä liikkeeseen ja sen tunnelmoimiseen.

Liikekieli muistutti esityksen erilaisuudesta huolimatta paljon Wolfpackissa nähtyä voimallista ilmaisua. Tanssijoiden kontakti on esityksessä olennaista, toisessa ollaan toisinaan aivan iholla ja toisinaan tehdään yhdessä mutta erillään. Itse viehätyin nimenomaan tanssin intensiivisyydestä ja tehosta, siitä miten ihmiskeho voikin olla noin notkea, ketterä ja toisaalta täydellisessä hallinnassa.

Esityksen ehtii nähdä Stoassa vielä huomenna 13.12. ja sunnuntaina 14.12. Videopätkän esityksestä voi katsoa täällä.

Kiitokset Jarkko Mandelinille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Wolfpack (Stoa)

Kuva: Hanna Käyhkö/Kinetic Orchestra

Stoassa oli mahdollisuus nähdä tänä viikonloppuna tanssiryhmä Kinetic Orchestran uusi työ Wolfpack. Lavalla nähdään neljä tanssijaa (kuvassa vasemmalta Anni Koskinen, Jarkko Mandelin, Jyrki Kasper ja Elina Saavalainen) sekä varsin susimainen ja massiivisen kokoinen alaskanmalamuutti Ansa. Esityksessä yhdistellään erilaisia tanssityylejä ja pariakrobatiaa, lisäksi koiran läsnäolo tuo oman lisäpiirteensä teokseen.

Tunnelma on tiivis, eläimellinen. Lavan lattia on musta ja sitä reunustavat metallipalkit, osassa on valoja. Inhimillisyys on kadonnut jonnekin tanssin taakse. Lavalla nähdään upeaa liikehdintää yhdessä ja erikseen. Huomaan yrittäväni tulkita lauman toimintaa. Tässä ehkä metsästetään, seuraavaksi taistellaan, lopulta ollaan taas yhteisymmärryksessä, laumana. Voimasuhteiden tarkastelu on kiinnostavaa, se miten vahvempi voi täysin yllättäen käydä töytäisemässä alemman takaisin ruotuun.

Nykytanssi on kiinnostavuudestaan huolimatta minulle vielä jokseenkin vieras taidemuoto. Eniten siinä ehkä jopa jännittää se, että osaanko minä nyt tulkita tätä oikein. Käsiohjelmassa kerrotaan, kuinka teoksessa käsitellään henkilökohtaisten rajojen hämärtymistä sekä lauman sääntöjen epähumaanisuutta. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, jotain samaa olisin sanonut itsekin, en tosin varmaan yhtä hienosti. Lauman liikekieli ja toiminta joka tapauksessa nousee hienosti esiin. Ja tulipa mieleen sekin, että ehkä se ei ole edes niin vakavaakaan jos nyt ei käytä koko katseluaikaansa siihen, että yrittää kovasti tulkita. Aina voi vain nauttia näkemästään. 

Kuva: Aino Huovio-Airaksinen

Kehonhallinta on nimittäin upeaa, sitä katsoo ilokseen. Kaikki näyttää kevyeltä ja ilmavalta, vaikka huomaakin tanssijoiden kasvoilla virtaavan hien. Huomaan myös miettiväni, että yksi väärä tukiasento, hallitsematon ilmalento, siinä voisi käydä huonosti. Hallitut kaatumiset ja tipahdukset hätkähdyttävät. Erityisesti huomaan ihailevani sitä, kuinka neljä tanssijaa kykenevät toimimaan niin yhtenäisesti, koordinoidusti

On vaikea sanoa kuinka paljon koiran osallistuminen on suunniteltua niissä kohdissa, jolloin se ei ole vapaana lavalla. Niin tai näin, samaan aikaan lempeän ja hurjan Ansan tassuttelut ja ulvonnat sopivat esityksen luonteeseen hyvin. Koiran läsnäolo vahvistaa esityksen tunnelmaa, alkukantaista ulvontaa ei musiikilla voi matkia. Toisaalta Ansa tuo esitykseen myös huumoria ja keveyttä käydessään tervehtimässä eturivissä istujoita ja leikkiessään pallollaan.

Kinetic Orchestran Wolfpack oli kaunis ja voimakas tanssiteos, jota sai katsoa lumoutuneena ja ilahtuneena. Se myös tarjosi mainion kokemuksen tanssiteoksista ja vahvistaa sitä, että pitäisi muistaa tarkastella myös muita kulttuurimuotoja kuin teatteria. Kiitos.

Kiitokset kutsusta esitykseen Jarkko Mandelinille.