torstai 28. huhtikuuta 2011

Lavalta: Kiviä taskussa (HKT)

Minulla kävi tiistaina mieletön tuuri. Olin palauttamassa erään peruuntuneen esityksen lippuja Helsingin Kaupunginteatterin lippumyymälässä kun ajattelin, että eihän kysyminen mitään haittaa ja tokaisin: Ei teillä sattuisi olemaan yhtään lippuja Kiviä taskussa-esityksiin? No, olihan heillä. Kaksi. Eiliselle. Älyttömän hyviltä paikoilta.

Itse olin katsomassa tätä loistavaa esitystä jo kolmatta kertaa. Aikaisemmin olen nähnyt sen vuosina 2004 ja 2009, esitys on pyörinyt vuodesta 2002. Eikä mikään ihme.

 Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin Kaupunginteatteri

Kiviä taskussa (Stones in his pockets) on irlantilaisen Marie Jonesin kirjoittama näytelmä pienestä irlantilaiskylästä Kerryssä, jossa kuvataan suurella budjetilla amerikkalaista elokuvaa. Lähes koko kylä on värväytynyt avustajiksi, myös paikallinen Jake Quinn (Mika Nuojua) ja muualta tullut Charlie Conlon (Martti Suosalo). Kylän tapahtumat sekoittuvat elokuvantekoon, ja elokuvat ujuttautuvat kyläläisten ajatuksiin.

Mukana remmissä huitelevat niin kimeä-ääninen kuvausavustaja Erin (Nuojua), päälle seitsemänkymppinen Mick (Nuojua), melkein viimeinen samassa kylässä kuvatun Vaiteliaan miehen avustajista, ihana amerikkalaistähtönen Caroline Giovanni (Suosalo) henkivartijoineen (Suosalo) unohtamatta muita kyläläisiä ja elokuvan ohjaajia sun muita vastuuhenkilöitä. Niin ja ne muusikot, ja river-tanssijat. Rooleja on yhteensä 15, ja Suosalo ja Nuojua vetävät kahdestaan ne kaikki.

Siitä huolimatta, että esitys on pyörinyt lähes 10 vuotta, on ote tuore. Suosalo ja Nuojua vaihtavat saumattomasti roolista toiseen puhettaan ja liikkumistaan varioimalla. Joissain arvosteluissa on valitettu sitä, että välillä murteikkaista puheista ei saa selvää, mutta minun mielestäni oli pelkästään tarkoituksenmukaista, että välillä joutui pinnistelemään tajutakseen että mitä ihmettä tuo vanha elokuvaveteraani sönköttää?! Iso osa tuoreudesta syntyy siitä, että nämä kaksi ammattilaista pyrkivät lähes jatkuvasti tiputtamaan toisiaan roolista ujuttamalla mukaan alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuulumattomia pätkiä. Voi sitä naurunremakan määrää, kun minibussissa matkustaessa aletaan yhtäkkiä keskustella banaaneja syövistä leguaaneista (mikä ihmeen legulaani?). Suosalo ja Nuojua ottavat hyvin myös yleisöä esitykseen mukaan kommentoimalla ja keskustelemalla, sillä myös yleisöllä on rooli; olemme kaikki elokuvan avustajia. Harmillista tosin on se, että suomalaisyleisö ei pahemmin osallistuvasta teatterista perusta sillä tämä näytelmä tarjoaisi pari todella herkullista kohtaa päästä mukaan näytelmän maailmaan.

Hihityksestä huolimatta näytelmä ei ole puhdas komedia, vaan traaginen sellainen. Elokuvan kuvausta varjostaa kuolemantapaus, joka vaikuttaa kaikkiin niin kylässä kuin elokuvatiimissäkin. Vakavissa kohdissa maltetaan pysähtyä ja rauhoittua, osoitetaan jotenkin hyvin suomalaisia tunteita surun edessä.

Kaiken kaikkiaan Kiviä taskussa on hengästyttävä kahden miehen näytelmä. En keksi montaakaan muuta suomalaisnäyttelijää, jotka tähän suoritukseen yltäisivät. Nostan hattua Suosalolle ja Nuojualle sekä loistavalle työryhmälle, sillä ilman esimerkillistä valo- ja äänisuunnittelua ja -toteutusta ei hyvä näytteleminenkään riitä. Niin ja mukanani ollut ensikertaa näytelmän nähnyt avokkinikin piti.

Kiviä taskussa Studio Pasilassa
kesto väliaikoineen n. 2 h 20 min
Tällä hetkellä (huhtikuu) lippuja on mahdollista saada elo- ja syyskuun vetoihin. Suosittelen.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Liikkuvaa kuvaa: Vettä elefanteille (2011)

Pääsiäisestä toipumiseen käytimme lääkkeeksi juuri ensi-iltaan tullutta elokuvaa Vettä elefanteille (Water for Elephants). Elokuva perustuu Sara Gruen samannimiseen kirjaan. Sain vasta eilen tietää, että kirja on NaNoWriMo:n eli kansallisen romaaninkirjoituskuukauden tuote. En ole kirjaan vielä tutustunut, enkä ihan heti elokuvan jälkeen haluakaan, mutta tulen kyllä lukemaan sen jossain vaiheessa.

Juonesta ja henkilöistä

Tarina sijoittuu sirkusmaailmaan. Vanhasta elämästään tipahtanut nuori eläinlääketiedettä opiskellut Jacob Jankowski (mainettaa parempi (?) Robert Pattinson) hyppää sattumalta Benzini Brothers-sirkuksen junan kyytiin. Benzini Brothers kärsii hieman lamasta, mutta sirkuksen taika on tallella ja esiintyjiä on joka lähtöön pelleistä akrobaatteihin unohtamatta tietenkään sirkuksen likaisia töitä suorittavaa miesjoukkoa.

Rivityöntekijöiden lisäksi mukana pyörivät sirkuksen johtaja August (hurja Christopher Walz) ja hänen kaunis vaimonsa Marlena (ihana Reese Witherspoon), joka esiintyy hevosiensa kanssa. Voikin sitten vain kuvitella, että kehen Jacob silmänsä iskee ja mitä siitä seuraa..

Suurimmassa (monessa mielessä) roolissa tässä elokuvassa on kuitenkin ihana elefantti Rosie, joka hankitaan sirkuksen pelastamiseksi. Rosieta esittää Tai-niminen elefantti, kaunis ja ilmeikäs. Hieman olen myös kateellinen siitä, että elefantti osaa seistä päällään paremmin kuin minä.

Mikä fiilis?

Lyhyesti elokuva on tyylipuhdas Hollywood-spektaakkeli. Kaunis ja virheetön. Sekoitus ihanaa Big Fishiä ja lumoavaa Moulin Rouge!:a, jotka molemmat kuuluvat suosikkielokuviini. Perinteinen mutkikas rakkaustarina, surullinenkin.

Minä pidin. Siihen hetkeen tämä oli hyvä valinta. Se ei vaatinut katsojalta suuria, eikä tarjonnut mitään ennennäkemätöntä elämystä, mutta oli säteilevä ja ilahduttava. Olen iloinen, että kävin katsomassa tämän elokuvan,

Life is the most spectacular show on Earth, kuten elokuvan mainoslausekin ilmoittaa.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Pääsiäinen on vietetty muuton huipennuksessa ja kyläreissuilla. Syötyä tuli paljon hyvää ruokaa roudauksen lomassa ja eilen tutustuin hyvässä seurassa kolmen uuden lautapelin maailman. Ei hassumpaa. Tänään toivuimme muutosta käyden elokuvissa katsomassa Vettä elefanteille. Ei lainkaan hassumpi, siitä ehkä lisää huomenna.

Pikkuseikkoja (Otava, 2011; Small Ceremonies 1976) ehdin oikeastaan saada loppuun jo ennen pääsiäistä, mutta aika ei vain riittänyt siihen että olisin istunut koneen ääreen ja kirjoittanut tämän. Pikkuseikkoja oli ensimmäinen Carol Shieldsini ja moni lupaili minulle, että tulisin pitämään siitä paljon.

No, oikeassa olivat. Pikkuseikkoja oli mielestäni kertakaikkisen hurmaava pienisuuri kirja. Shieldsin ensimmäisessä, joskin vasta nyt suomennetussa, sukelletaan Judith Gillin elämään. Judith on perheenäiti, naimisissa Milton-tutkija Martinin kanssa ja heillä on kaksi lasta, Meredith ja Richard.

Kirjan nimi kertoo paljon, katsotaan sitten suomennosta Pikkuseikkoja tai alkuperäistä nimeä, Small Ceremonies. Loppujen lopuksi kirjassa, joka kattaa ajallisesti noin vuoden, ei tapahdu paljoakaan. Paitsi rivien välissä. Pieniä asioita, joille me itse annamme merkityksen.

Judith on hahmo, jota on vain pakko rakastaa. Kaikessa pikkumaisuudessaan ja suuressa uteliaisuudessaan Judith on kuitenkin lämminhenkinen, hyvin samaistuttava (kukapa meistä ei välillä olisi juuri noin yltiöpäisen utelias) ja hyvin hurmaava. Se täti, josta ei vain voi olla pitämättä. Toisaalta Judith oli mielestäni myös hieman surullinen. Tuntui, että kaikki hänen energiansa meni siihen, että hän uppoutui toisten tekemisiin ja analysoi heidän tekemisiään ja sanomisiaan eikä hän oikeastaan tuntenut itseään lainkaan. Tai muita.

On ironista, juuri sillä tavalla ironista mistä itse pidän, että minä, joka kirjoitan elämäkertoja ja saan iloa henkilöiden luokittelemisesta, en osaa lainkaan määritellä omaa tytärtäni. Eilen illalla pöydässä, juuri kun hän alkoi leikata uuniperunaa, hän nosti katseensa, hänelle harvinaisen totisen, ja vastasi johonkin arkiseen kysymykseen, jonka Martin oli hänelle esittänyt. Käden liikkeen ja ylös suunnattujen silmien väliin aukeni tila, ja olin jo vähällä tavoittaa sen jonkin.  / Sitten se livahti pois.

Shields tulee tekstillään todella lähelle. Kaikki on kerrottu niin hurmaavilla sanavalinnoilla, pienetkin asiat nostetaan esiin, ja kaikki on niin elävää ja kaunista. Kuin käsinmaalattu posliinikuppi. Parhaimmillaan Shields on mielestäni ehdottomasti kuvaillessaan asioita, oli sitten kyseessä tila tai jonkun henkilön jokin liike. Ihastuttavaa.

Pidin paljon siitä, kuinka tarina kulkee. Jokainen kuukausi muodostaa yhden luvun, ja näin meitä kuljetetaan syyskuusta toukokuuhun pistäytyen välillä muistojen kautta menneessä. Kuten oikeassakin elämässä, joinakin kuukausina tuntuu tapahtuvan todella paljon ja toisinaan vain elämme, keskustelemme, koemme. Pohdimme loputtomiin lankakerien arvoitusta, odotamme kirjettä Englannista, järjestämme juhlat tai käymme niissä.

Pikkuseikkoja on suloinen kurkistus yhden perheen ja heidän lähipiirinsä elämään Judithin ajatusten kautta. On upeaa, miten paljon saamme Judithilta tietää ja silti voimme lukea rivien välistä niin paljon sellaista mikä ei Judithille välttämättä aukene. Shieldsin ote pitää koko kirjan ajan, ja lempeä teksti kuljettaa lukijaa nopeasti eteenpäin. Toisinaan oli pakko hidastaa lukemista, jotta saisi nauttia pienistä hetkistä vähän pitempään.

Lyhyesti, Pikkuseikkoja oli, käyttääkseni vielä kerran tätä adjektiivia, hurmaava kirja. Tulen varmasti lukemaan Shieldsiä uudestaankin, sillä tällaisia kirjoja tarvitaan tähän maailmaan.

Ravintolan kaksi tarjoiijaa liihotteli sivupöydän luo kuin tummat varjot, ja siinä avarassa tilassa minusta yhtäkkiä tuntui kuin olisin noussut uudenlaiseen sfääriin: pöydässä jossain kaukana näen istumassa kaksi naista, he eivät ole onnellisia eivätkä onnettomia vaan jotain siltä väliltä, kuin ohuen, kirkkaan herkkuhyytelön sisällä, ja he hymyilevät, hymyilevät pöydän yli toiselleen, huoneen poikki, ohi tumman tahriintuneen paneeliseinän, läpi pikkuruutuisen ikkunan ulos parkkipaikalle, jonka lumipeite kasvaa hitaasti, hitaasti, ja muuttaa koko maailman valtavaksi, valtaisaksi tyhjyydeksi.

Pikkuseikkoja on ollut arvioitavana ainakin Katjalla, Leena Lumella ja Karoliinalla.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Torstain tunnustus (+ hyvää pääsiäistä!)

Sain ihanalta Absolutely Whiteltä blogitunnustuksen. Tunnustukseen kuuluu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Koska olen tämän jo kirjallisesti tehnyt aikaisemmin, lainaan A W:n ideaa jonka hän oli lainannut Luumuttarelta eli teen tämän kuvallisesti. Kiitos A W!




Kuvat: Korkeasaari




Jaan tämän eteenpäin seuraaville hurmaaville bloggaajille
Katja / Lumiomena
Hanna
Sara

Hyvää pääsiäistä te kaikki hurmaavat ihmiset! Palaan mahdollisesti viikonloppuna Pikkuseikkojen kanssa asiaan mikäli riennoilta ja muutolta ehdin. Nyt kuitenkin juhlistan kiirastorstaita lähtemällä Ukkosmaineen levynjulkkarikeikalle!

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kevätsäätä ja huhtihaaste osat 3 ja 4

Taas on aika palata huhtihaasteen kimppuun. Tänään ajattelin päsäyttää kerralla kaikki kymmenen väliltä 11-20 jotta pysyisin tahdissa mukana.

Kuva on otettu huhtikuussa 2008 Hakaniemen torin kulmilla.
 

11 - kirja, jota inhosin

Kuten moni muukin, en nyt vain osannut kääntää tuota alkuperäistä "hate"-termiä vihaksi kun en minä oikeastaan ole koskaan mitään kirjaa vihannut. No, joka tapauksessa. Mietin, että olisiko minun sitten pitänyt laittaa tuo murheenkryynini Tuulen viemää tähän mutta meni jo. Siispä päädyn samaan kuin esimerkiksi P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara eli Joanne Harrisin Sinisilmään. Omistan kaikki Harrisilta käännetyt kirjat ja tämä oli suuri pettymys sillä mielestäni kirja oli hirveä. Lukemisen jälkeen sain tietää, että Harris oli jossain haastattelussa sanonut haluavansa kokeilla kirjoittaa kirjan, jossa ei olisi yhtäkään pidettävää hahmoa. No, mielestäni hän onnistui hyvin sillä minä inhosin tätä kirjaa vaikka sinnittelinkin sen loppuun. 

12 - kirja, jota rakastin mutten enää

Minulle tuli, kuten taas monille muillekin, monia nostalgisia kirjoja mieleen. Esimerkiksi nuoruuteni suurta rakkautta, Eric Knightin Lassie palaa kotiin-kirjaa en ole uskaltanut lukea vaikka se hyllyssä onkin. Mitä jos minun rakas Lassieni ei olekaan hyvä enää? Mietiskelyn jälkeen voisin kuitenkin sanoa tähän kirjasarjan, jota yläasteella ystävien kanssa luimme. Sarja oli nimeltään Ihan oikeesti! ja kirjoilla oli nimiä kuten Iskin parhaan ystäväni poikaystävän ja Kaikki pitää mua tosi helppona. Yläasteikäisille siis jännittäviä, vähän kiellettyjäkin aiheita ja vielä muistaakseni puhekielisesti kirjoitettuja. En nyt sanoisi, että rakastin näitä kirjoja mutta ahmin niitä kyllä vaikka kuinka monta. Veikkaisin, että nykyään pitäisin kirjoja aika kamalina.

13 - suosikkikirjailijasi

Tähän voisi toki vaatia pitkän listan. Ihanat naiset Anna Gavalda, Audrey Niffenegger, Siri Hustvedt. Hienot miehet Paul Auster, Erlend Loe, Douglas Adams. 

Menen silti vastaamaan tämänhetkisellä suurella rakkaudellani Jonathan Carrollilla, jota jaksan hehkuttaa joka välissä. Herra Carroll avasi minulle ovet maagiseen realismiin, sai minut rakastumaan ihaniin ja vähän kamaliinkin hahmoihinsa, jaksaa aina yllättää ja lohduttaa.. Onneksi hyllyssä on vielä muutama lukematon ja muutama on vielä metsästämättä. Mutta kaikki aion hankkia.

14 - suosikkikirjasi suosikkikirjailijaltasi

Valinta on tavallaan vaikea, ja ei sittenkään. Carrollin esikoisteos Naurujen maa (Land of Laughs) on minulle rakkain, koska luin sen ensimmäisenä. Mutta suosikkini tällä hetkellä on Sleeping in Flame. Sleeping in Flamessa sukelletaan vähän satuihin, rakastutaan, rakennetaan pieniä kaupunkeja, pelätään, nähdään valoa. Kammottavan ihana kirja.

15 - suosikkimieshahmoni

Vaikeaksi menee. Oi voi. No, minulla on tapana suhtautua hellin tuntein kaikkiin vähän renttumaisiin ja tumpeloihin mieshahmoihin. Ainakin Naurujen maan Thomas, The Gun Sellerin Thomas (!) Lang ja Henry Aikamatkustajan vaimosta ovat tällaisia ihania miehiä joita en vain voi vastustaa. Tai vähän fiksumpi tapaus, nuoruuden idolini (ja vähän edelleen) Sherlock Holmes Arthur Conan Doylen kynästä.

Valitsen tähän kuitenkin tuohon heikkous-mies-joukkooni kuuluvan Edwin de Valun, joka on päähenkilö Will Fergusonin aivan loistavassa OnniTM-opuksessa. OnniTM kertoo elämäntaito-oppaasta, joka oikeasti toimii. Ja sehän on hyvä asia, vai onko? (ja nyt minun on pakko päästä taas lukemaan Onni!)

16 - suosikkinaishahmoni

Ihania naisiakin on aivan liian paljon. Rakas roolimallini Maija Poppanen P.L. Traversin kynästä. Ihana Saxony Naurujen maassa. Aikamatkustajan vaimon urhea, upea Clare. Valitsen tällä kertaa ihanan Maggien novellista Miljoonan taalan tyttö (Million dollar baby) joka on osa samannimistä novellikokoelmaa F.X.Toolen kynäilemänä. Maggie on suosikkinaisiani, johon tutustuin alunperin myös Million Dollar Baby-elokuvassa jossa hienon roolisuorituksen tekee hurmaava Hilary Swank. Maggie on itsepintainen, sitkeä ja sielultaan kaunis nainen.

17 - suosikkilainaus suosikkikirjastasi

Tämäkin on nyt Sleeping in Flamesta. Lause tarttui minuun heti kun sen luin. Vaikka se lainaakin sananlaskua, tämä on mielestäni ihana.
Do you know the German phrase, "You can steal horses with him"? It means a person you can both make love with all night, passionately, then wake up with the next morning and be completely silly. And they never make you embarrassed or self-conscious about anything you do.

Tästä kohdasta myös alkaa hieno dialogi Marisin ja Walkerin, Sleeping in Flamen eräiden päähenkilöiden, välillä mutta en nyt viitsi kopioida sitä tänne kokonaan koska se pitää löytää.

18 - Kirja, joka tuotti pettymyksen

Täytyy sanoa tähän Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina, josta olen kirjoittanut tänne blogiinkin. Ei siinä mitään vikaa ollut, sinänsä, mutta ihanan Aikamatkustajan vaimon jälkeen olin vähän pettynyt. Ennakko-odotuksista tässä lähinnä oli kyse. Toisaalta, kirjassa oli myös pari juttua jotka eivät olleet niin minun makuuni joten eiköhän tämä ole ihan oikeutetulla paikallaan tässä. 

19 - suosikkisi elokuvaksi muunnetuista kirjoista

Ensimmäisenä tuli mieleen Michael Cunninghamin Tunnit-kirjaan perustuva samanniminen elokuva. En ihan rehellisesti muista kumman tein ensin, luin vai näin, mutta olin molemmista todella vaikuttunut. Olen jopa kirjoittanut elokuvakurssille esseen vertailusta yhdestä kohtauksesta kirjassa ja elokuvassa.

On myös mainittava elokuva Million dollar baby, joka perustuu tosiaan F.X. Toolen novellikokoelmaan. Hienoa tässä kirjasta elokuvaksi siirrossa on se, että päätarina on otettu novellista Miljoonan taalan tyttö ja osa muista hahmoista sekä muutama sivujuoni ja piirre muista novelleista. Voi sitä riemua, kun oli nähnyt elokuvan, luki kokoelman, ja katsoi sitten elokuvan uudestaan ja huomasi miten hienoista palasista se oli koottu (kiitos tästä Clint! <3 )
Muita ihania kirja/elokuva-pareja ovat Ylpeys ja ennakkoluulo (tai no, tarkoitan sitä IHANAA BBC-versiota) sekä Bridget Jonesin päiväkirja (sekä kirja että elokuva ovat minulle lohdullisia ystäviä). On niitä muitakin mutta näillä tänään.

20 - suosikkini romanssikirjoista

Hmhm. Mainitsin jo sekä Bridgetin että Ylpeyden ja ennakkoluulon joten yritänpä keksiä jotain muuta ihanaa. Viimeksi olen lukenut varmaankin Belinda Jonesin California Clubin. Tai se on ainakin jäänyt mieleeni. Ihanan kevyt, lempeä, hyväntuulinen ja sopivan kiemurainen romanssisekamelska, täydellinen loma- tai rentoutumiskirja. Näitä käyn aina välillä englanninkieliseltä puolelta kirjastossa arpomassa, ihan vaan rentoutukseksi ja mielihyväksi. Kevyt kirjallisuus kunniaan!

***

Pian on myös lopussa ihana Carol Shieldsin Pikkuseikkoja.  Sen jälkeen on uppouduttava hetkeksi tenttikirjoihin, mutta toisaalta ihan hauskaa. Kasveja ja lintuja ja muita jalallisia ja jalattomia. Monta. Kyllä se siitä. Jostain syystä muistan tällä hetkellä vain, että tavi on latinaksi Anas crecca.

Niin ja tänään julkaistiin myös virallinen arvosteluni Kvanttivarkaasta verkkolehti Luovassa. Suosittelen tutustumaan lehteen muutenkin, hyvä sisältö ja hienot sivut!

Aurinkoista viikkoa kaikille!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Hugh Laurie: The Gun Seller (suom. Järein asein)

Huh. Eilen palasin ihanasta huhtikuisesta Pariisista. Tämän päivän olen viettänyt siivoten asuntoa, kahvitellen appivanhempikokeilaiden kanssa ja lukenut kaikkia niitä blogitekstejä jotka poissaollessani missasin. Mutta asiaan.

Otin reissulukemiseksi Hugh Laurien kirjan The Gun Seller (1996, julkaistu suomeksi Tammen toimesta nimellä Järein asein). Luin The Gun Sellerin muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon.

Laurien tyyli ei pettänyt uudellakaan lukukerralla. Peruskaavaltaan kirja on melko perinteinen jännitysromaani ja voisi sillä perusteella olla vaikkapa John Grishamin kirjoittama. Kirjassa hieman rentuhkon oloinen armeijan leivissä (Scots Guard) ollut Thomas Lang sotkeutuu rikos- ja terroristibisneksiin ja siitähän saadaan kehiteltyä melkoinen toimintapläjäys oveline juonenkäänteineen, moottoripyörineen ja kauniine naisineen. Oma suosikkihahmoni on mukana pyörivä herra Solomon, Langin työtoveri, vähän kuin James Bondin Q muttei kuitenkaan, mies, joka kulkee pukeutuneena in a ghastly brown raincoat that he'd bought from the back pages of the Sunday Express.

The Gun Seller ei siis ole juoneltaan mitenkään maailmoja järisyttävän erikoinen, mutta loistavan kirjan siitä tekee herra Laurien kirjoitustyyli. En osaa sanoa kirjan suomennoksesta mitään (en varmaan edes osaisi lukea tätä suomeksi enää), mutta toivon että asialla on ollut rautainen ammattilainen; verbaalinen tulitus on aikamoista ja nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen (jota en yleensä tee, korkeintaan hymähdän, mutta nyt nauroin). Kirja on täynnä pieniä oivaltavia hetkiä, punchlineja, jotka tekevät sen lukemisesta varsin riemukkaan elämyksen. Yritin löytää tähän kohtaa, jossa kulmakarvan kohotusta kuvattiin varsin hupaisasti, mutta se pysyi piilossa joten mennään seuraavalla katkelmalla.

I was definitely getting the hang of this skating thing. I'd started to copy a fancy cross-over turn from a German girl in front of me, and it was working pretty well. I was just about keeping up with her too, which was pleasing. She must have been about six.

Haluaisin ehdottomasti suositella tätä kirjaa, vaikka ei jännityskirjoja niin muuten lukisikaan. Varsinkin jos pitää brittiläisestä huumorista, sillä se tällä opuksella on hallussa. Toisaalta, mitään muuta en olisikaan odottanut herra Laurielta. Toivottavasti teoksen jatko-osaksi kaavailtu teos Paper Soldiers ilmestyisi joskus. Nyt Laurie pääsee hyllyyn paikalleen vastahankitun Stephen Fryn Making Historyn viereen. Muuten meillä on hyllykohtainen aakkosjärjestys mutta emme hennonneet erottaa näitä kahta herraa.

***

Vielä pari kuvaa sunnuntain summaamiseksi. En ole mikään shoppailuihminen, mutta jonkin verran ostoksia tuli Pariisissa tehtyä. Nimittäin kirjakaupassa. Kävimme kahdesti ihanassa Shakespeare & Companyssa (kuten kaimalleni Linnealle tuli luvattua), josta mukaan raahasimme seuraavan pinon kirjoja.

Lisäksi tänään testasimme ensimmäistä kertaa äidiltäni adoptoitua Kosmos-astiastoa kahvin ja sitruunamarenkipiirakan merkeissä (aivan loistava Hesarista löytynyt resepti, ollut pitkään suosikkileipomuksiani).


Huomisaamuna kahvit juon sen sijaan ihanasta uudesta Muumi-mukien sarjaan liittyneestä Sosuli-mukista. Olin juuri murehtinut, että eihän Hiihtokilpailu-mukista voi juoda kahvia keväisin kun luin Leenan blogia ja sieltähän se löytyi, ratkaisu ongelmaan, joka päätyi ostoskoriin kauppareissulla.


Nyt pääsen vihdoin aloittamaan odottamaani Carol Shieldsin Pikkuseikkoja. Ehdin jo lukea muutaman sivun ja olen melkoisen varma, että tulen ellen rakastumaan niin ainakin ihastumaan. Huomenna tosin pitäisi aloittaa toden teolla tentteihin lukeminen ja tehdä kirjoitustöitä mutta jos illalla sitten.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Huhtihaaste osa 2 ja sunnuntaijuttuja


Toinen sukellus huhtihaasteeseen tulee tässä. Viikonloppu oli sen verran kiireinen, että sunnuntaillehan tämä sitten meni. Eilen lauantaina olin Tampereella kuuntelemassa mieheni bändin keikkaa, perjantaina roudasimme loput kirjat uuteen kotiinsa ja katsoimme illalla The Producersin (mikä elokuva, mikä musikaali!) nollaukseksi. Mutta haasteeseen..

Päivä 06 – kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Tähän on vastattava Josh Groganin Marley ja minä, hurmaavasta koirasta kertova tositarina. Oikeastaan surullinen on vähän väärä ilmaus tähän, haikea olisi oikeellisempi, sillä luin tämän kirjan vähän sen jälkeen kun rakas kultainennoutajani Meri lähti muille maille. Tämä kirja sekä lietsoi ikävää että auttoi sen surun kanssa. Meri on edelleen ajatuksissani joka päivä. (yllä olevassa kuvassa kaunotar vuonna 2005)
Päivä 07 – mielestäni aliarvostetuin kirja

Tätä kohtaa pohti moni muukin bloggari myös siltä kannalta, että tokihan monella kirjalla on aina oma kannattajakuntansa mutta siitä ei välttämättä ole sitten kohkattu yleisesti niin paljon. Minä voisin taas nostaa esille rakkaat Jonathan Carrollit, jotka eivät nyt liene aliarvostettuja mutta Suomessa kovin vähälle huomiolle jääneitä. Carrollilta on suomennettu teokset Naurujen maa ja Valkoiset omenat. Maagista realismia, ihania ja kamalia hahmoja, mielettömiä ajatuksia. Minä pidän.

Päivä 08 – mielestäni yliarvostetuin kirja

No niin, nyt ennen kuin joku hyökkää minun kimppuuni niin selitän vähän. Tuo yliarvostettu on aika kova sana tässä, ja mietin että voinko nyt valita tätä Tuulen viemää tähän kohtaan sillä arvostan kyllä kirjaa siinä mielessä, että onhan se hieno ajankuvaus, siinä on tehty ihan mieletöntä taustatyötä ja se on hyvin kirjoitettukin. Mutta. En tiedä mikä siinä oli mutta minä en vain lämmennyt Scarlettille. En sitten yhtään. Täytyy tosin tunnustaa että luin Donald McCaigin Rhett-kirjan, koska rupesi kiinnostamaan että olisiko siinä sitten lisää jotain uutta ja hienoa. Mutta Scarlett ja minä, ehei, ei toiminut meillä. Että oikeastaan tämä on enemmän henkilöiden välistä skismaa kuin puhdasta kirjavihaa. 

Päivä 09 - kirja, josta en uskonut pitäväni mutta johon rakastuin

Komppaan tässä nyt P.S.Rakastan kirjoja-blogin Saraa. En todella uskonut pitäväni Pottereista kun silloin aikanaan kesäpäivänä, jona en jaksanut lähteä kirjastoon, kävin tonkimassa pikkuveljeni kirjahyllystä ensimmäisen Potterin. Ja sinnepä sukelsin, velhojen ja muiden maailmaan. Sen kesän päiväkirja on täynnä Potter-hehkutusta, samaistuin Hermioneen niin todella paljon. Ja kaikki Potterit ovat edelleen hyllyssä, englanniksi tosin, ja niihin palaan aina silloin tällöin uudelleen. Etenkin kolme ensimmäistä ovat sellaisia lohtukirjoja. Ja täytyy myöntää, että olen vähän ylpeä siitä että kuin Pottereita ennen kuin ne olivat niin iso juttu. Tai sitten en vaan ollut kuullut mistään että se oli iso juttu.
 
Päivä 10 – suosikkiklassikkoni

Tähän olisi varmaan voinut vastata jollain Hemingwaylla, ja mietin myös voisiko Pierre La Muren Punaisen myllyn laskea klassikoksi mutta päädyin kuitenkin Austeniin. Ylpeys ja ennakkoluulo on minun ehdoton suosikkini Austeneista, ainakin tähän mennessä. Hauska, hurmaava, jännittäväkin. Katsoin BBC:n version vähän kirjan lukemisen jälkeen ja olin onnesta soikeana, sillä kaikki oli juuri niin kuin olin sen päässäni nähnyt. Hip hei Elizabeth ja herra Darcy!

***
Ai niin, täytyy nyt vielä esitellä, että se kirjahylly ei näytä enää niin kamalalta kuin edellisessä kuvassa. Olen aika onnellinen, kun kaikki kirjat asuvat nyt taas samassa kodissa minun kanssani.


Huomenna kohti Pariisia. Pakkaus on tehty ja miettiminen on jo tässä vaiheessa kuumeinen; mitä jos unohdin jotain tosi olennaista ja kaikki tämä perinteinen matkahäsläys. No, olennaiset passi, liput ja kamera on ainakin jo messissä joten eiköhän tästä kunnialla selvitä. Ihana ihana Pariisi <3 Nyt sohvalle; tortilloja letuilla (koska unohdimme ostaa niitä tortilloja..) ja Amélie valmistautumiseksi huomiseen. Palaan blogin ääreen sitten viikon päästä taas. Au revoir!


perjantai 8. huhtikuuta 2011

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras


Kvanttivaras (Gummerus, 2011) eksyi lukupinooni vahingossa, sillä sain työtehtäväksi kirjoittaa siitä arvostelun nuorten tiedeverkkolehti Luovaan. Kvanttivarasta on nyt viime aikoina hehkutettu mediassa, onhan se suomalaisen kirjailijan alunperin englanniksi kirjoitettu teos. Kirjan on suomentanut Antti Autio. Kvanttivaras on kaavaillun trilogian ensimmäinen osa.

Tarina alkaa, kun varas Jean le Flambeur on vankina dilemmavankilassa, josta hänet yllättäen pelastetaan. Pelastava enkeli, nainen nimeltä Mieli, ei kuitenkaan ole hommissa pelkkää hyväntahtoisuuttaan, vaan hänen omalla pomollaan on varkaalle tehtävä, joka pitäisi vastapalveluksena suorittaa. Tästä päästäänkin sitten sekä suorittamaan rikosta että selvittämään varkaan hieman kadoksissa olevaa identiteettiä.

"On minulla nimikin, nuori neito." Ojennan kättäni oksiston takaa. "Jos vain sallitte." Nainen tarttuu empivästi käteeni ja puristaa sitä. Rutistan takaisin niin lujaa kuin kykenen, mutta naisen ilme ei värähdäkään. "Jean le Flambeur palveluksessanne. Tosin minun on myönnettävä, että olitte äskenkin oikeassa", jatkan ja avaan toisen käteni. Jalokivikoristeinen nilkkaketju kiemurtelee kämmenelläni kuin säihkyvä käärme. "Olen todellakin varas."

Pääosin tarina sijoittuu Oubliette-nimiseen liikkuvaan kaupunkiin, joka sijaitsee Marsissa, ja on ilmeisesti Jean le Flambeurin entinen kotikaupunki. Oubliettessa tapaamme myös yhden päähenkilön lisää, Isidore Beautrelet, joka toimii etsivän ammatissa. Isidore oli henkilöistä suosikkini; arkkitehtuuria opiskeleva etsijänplanttu oli perinteisesti fiksu, mutta ihmissuhteissaan hieman tumpelo, suoraan sanoen hurmaava tyyppi. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Perhonen, Mielen luoma avaruusalus jolla on niin ikään oma persoonansa, Herrasmies-niminen tzaddik (jonkinlaisia paikallisia yksityisiä lainvartijoita) ja Pixil, zoku-rotuinen nainen ja Isidoren tyttöystävä.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista. Siellä on ovia, jotka näyttäytyvät vain, jos tietää oikean tunnussanan tai on syönyt edellisenä päivänä tiettyä ruokaa tai on rakastunut.

Kyse on siis, luonnollisesti, sci-fi-romaanista ja täytyy myöntää, että minussa asuva pieni nörtti nautti tämän lukemisesta suunnattomasti. On kvanttipisteaseita, arkontteja, robotteja, neutriinoja ja vaikka mitä toisinaan käsittämättömiä tieteellisiä termejä. Kirjan lukemiseen vaaditaan myös suhteelliseen hyvää tai jopa laajempaa yleistietoa tiedeasioissa, sillä paljon puhutaan myös peliteoriasta, eschermaisista kuvioista sun muista. Sci-fiin liittyvät populaarikulttuurin tunteminenkaan ei liene pahitteeksi.

Kiinnostavinta kirjassa olivat varmaankin kaikki jännittävät keksinnöt, joita sen maailmasta löytyi. Esimerkiksi Oubliettessa kaikkia ihmisiä suojaa gevulot, eräänlainen aura. Ihmiset voivat päättää, kuinka paljon jakavat gevulotistaan ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa; sen suojiin voi piiloutua tehden itsensä lähes näkymättömäksi, jakaa vain vähän tietoja ja saada jopa keskustelukumppanin unohtamaan koko käydyn keskustelun. Oubliettessa on myös käytössä yhteismuisti, josta voi hakea erilaista tietoa. Viestejä voidaan lähettää joku gevulotien kautta tai kuptaamalla (tämä oli sitten zokujen tyyli). Esineitä ja myös ruokia ja juomia pystyi tuottamaan valmistimien avulla, joita löytyi vähän joka paikasta. Jännittävä oli myös tässä kaupungissa käytetty elämisjärjestelmä; jokainen saa tietyn aikamäärän, joka näkyy kaikilla olevasta kellosta. Aikaa käytetään maksamiseen; esimerkiksi hämähäkkitaksikyydin voi maksaa tietyllä määrällä sekunteja. Kun henkilön aika on kulunut, siirretään hänen ruumiinsa säilytykseen ja hänen sielunsa, gevulotinsa, siirretään tietyksi aikaa Hiljaisen ruumiiseen. Hiljaiset ovat koneita, jotka tekevät kaupungin toimintaa hyödyttäviä tehtäviä, eli esim. rakentavat, hoitavat puutarhoja tai sotivat. Palvelusajan päätyttyä päästään taas omaan kehoon asumaan.

Kvanttivaras oli aikamoista tulitusta alusta loppuun. Tällainen herrasmiesvaras-asetelma on mielestäni aina kiehtova, ja siksi kirja osittain varmaan pitikin otteessaan. Toisaalta välillä tarina oli jopa naurettava, kun väliin oli ympätty turhankin paljon eroottisia kohtauksia ja kummallisia repliikkejä. Normaalien lukujen väliin oli myös ympätty Välinäytöksiä, katsauksia menneeseen, joista suurimman osan tarkoitusta kirjan juonen kannalta en oikeastaan ymmärtänyt. Myös informaatiovirta ja kuvailun määrä tuottivat toisinaan lievää infoähkyä.

Kvanttivaras oli reippaasta 400 sivustaan huolimatta varsin nopealukuinen ja kahlasinkin sen läpi parissa päivässä. En nyt listaisi tätä minnekään suosikkikirjojeni joukkoon, mutta luonnehtisin lukukokemusta huvittavaksi. Tarkoittaen siis enemmän englanninkielistä lausahdusta it amused me. Ei huono veto ensimmäiseksi sci-fi-tekeleeksi ja lopussa heitetyt pari koukkua saavat minut varmaan lukemaan seuraavatkin osat kun ne julkaistaan.

***

Tästä höpöttelystä käytän viralliseen arvioon varmaan sitten vain osan. Sitä en kuitenkaan jaksaa enää tänään viilata, vaan nyt menen kököttämään olohuoneen nurkkaan lajittelemaan kirjoja ja järjestelemään niitä hyllyyn kun kaikki rakkaat kirjani (tai ainakin ne, jotka pääsevät hyllyyn) muuttivat tänään uuteen kotiinsa!

Onnistuin myös vihdoin aloittamaan kohkatun yrttiprojektini. Basilika on jo lähtenyt itämään, samoin ruohosipuli. Rosmariini selvästi ujostelee vielä.

Huomenna, jos vain ehdin lähtöä Tampereelle, riipustelen seuraavan osan tuohon 30 days of books-haasteeseen. Ihanaista viikonloppua kaikille teille!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Sylvia Beach: Shakespeare & Company


Eksponentiaalisesti kasvavassa Pariisin kaipuussani (alle viikko lähtöön!) tartuin Suomalaisen pokkarialesta bongaamaani Sylvia Beachin omaelämäkertaan Shakespeare & Company (1959, suomennettu Tammi 2003). Kirjassaan Beach kertoo, kuinka tuli perustaneeksi Pariisiin kuuluisan kirjakauppansa, joka toimi vuosina 1919-1941 Rue de l'Odéonilla.

Ja hurmaannus! Beachin kertojanääni on lämmin ja intiimi ja minä uppouduin kirjakaupan elämään aivan täysin. Viimeistään siinä vaiheessa kun Beach vieraili myös kirjakauppaa pitävän ystävättärensä Adrienne Monnierin kanssa Gertrude Steinin ja Alice Toklasin luona. Vaikken Steinia olekaan lukenut, olen tutustunut häneen sekä Francoise Gilotn teoksessa Elämää Picasson rinnalla ja Hemingwayn Nuoruuteni Pariisissa-opuksessa. ("tuttuja" on aina hauska tavata!)

Parhaimmillaan Beach on mielestäni kuvatessaan James Joycea, jonka kanssa Beach oli hyvinkin läheisissä väleissä. Shakespeare & Company on nimittäin Odysseuksen alkuperäinen julkaisija. Beach ei selvästikään päässyt Joycen kanssa helpolla, mutta ystävyys ja kumppanuus oli ehdottomasti kiinnostava. Beach on loistava havainnoiva ja kertoo monista tuttavistaan lempeällä ja tarkalla otteella. Seuraava pätkä kuvaa James Joycea.

Hän ilmaisi itseään hillitysti: hänellä ei ollut käyttöä superlatiiveille. Pahimpiakin tapauksia hän luonnehti "ikäviksi". Ei edes "hyvin ikäviksi", vain ikäviksi. Luulen hänen inhonneen sanaa "hyvin". "Miksi pitäisi sanoa "hyvin kaunis"?" kuulin hänen kerran valittavan. ""Kaunis" on kylliksi."

Shakespeare & Companyn piirissä pyörii myös muita tuttuja nimiä kuten jo mainittu Hemingway, Ezra Pound, D.H.Lawrence ja niin edelleen. Unohtamatta suorastaan hurmaavia muita ihmisiä, jotka liittyivät Beachin elämään tavalla tai toisella. Beachin muistoja on hupaisaa, kaihoisaa ja joskus surullistakin lukea.

Suosittelen tätä lämpimästi kaikille Pariisin kaihoisille ja lämpimistä historiikeista pitäville. Minä en osaa sanoa tästä kirjasta mitään pahaa koska tämä oli ihana!

Kirjakauppa ja lainaamo ovat edelleen toiminnassa, mutta nykyään se sijaitsee osoitteessa Rue de la Bûcheriella. Sylvia Beach jätti kauppansa nimen perinnöksi George Whitmanille vuonna 1962, ja ennen nimellä Le Mistral toiminut kauppa muutettiin Shakespeare & Companyksi.

(minulla on nyt pakottava tarve päästä lukemaan Odysseys jossain vaiheessa)

***

Melkein kaikki kirjat on muuten nyt muutettu. Hylly on vielä kokoamatta; otimme ensin mukaan vääränkokoisen Lundian takaristikon ja oikean kokoisen irrottamiseen tarvittiin pihtejä (luovuus huipussaan!). Nyt hyllyssä on kaaos kun kirjat ovat vielä kasseissa ja loput vielä vanhassa asunnossa, mutta jos hyvin käy saan nekin kannettua jo perjantaina uuteen kotiin ja ehtisin ainakin alustavasti järjestää ne ennen matkaa!


Tein myös monen muun tavalla värikirkastuksen blogin värimaailmaan. Mietin vielä vähän uusia sisustuselementtejä, mutta varmaan vasta parin viikon päästä kun ehtisin oikeasti räplätä näitä juttuja. Miten tämä kiire aina valtaakin kalenterin.. Onneksi on myös hyviä asioita, kuten melkein varmistunut kesätyö, matka, mies joka lupasi tehdä katkarapupastaa..

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Lavalta: RENT (Suomen Musiikkiteatteriensemble ry)


RENTistä tuli kertarysäyksellä yksi suosikkimusikaaleistani, kun näin viime elokuussa siitä vuonna 2005 tehdyn hienon elokuvaversion. Kun kuulin, että vastaperustettu Suomen Musiikkiteatteriensemble ry oli tehnyt siitä version Lahden Vaahterasaliin, oli liput varattava heti.

Täytyy myöntää, että jännitti. Mitä jos ne ovat menneet pilaamaan RENTin? Mitä jos käännökset ovat huonot? Mitä jos mitä jos? Tiesin esittäjistä nimeltä entuudeltaan ainoastaan Petrus Kähkösen, joka teki hienon roolin Kaupunginteatterin Next to Normal-musikaalissa.

Kuva: Suomen musiikkiteatteriensemble ry.

RENT on rock-ooppera, jonka on sanoittanut ja säveltänyt Jonathan Larson, ja se perustuu osittain Giacomo Puccinin oopperaan La Bohéme. RENTin henkilöhahmot ovat nuoria, pääosin taiteilijoita ja muusikoita, jotka yrittävät selvityä elämästä New Yorkissa ilman rahaa. Unohtamatta suurinta osaa henkilöitä varjostamaa AIDSia. Kevyillä teemoilla ei siis mennä. Kertojana toimii elokuvia tekevä Mark Cohen, joka asuu entisen addiktin ja AIDSia sairastavan kitaristi Roger Daviesin kanssa. Heidän alakerrassaan asuu kissamainen Mimi Marquez, joka on nykyinen addikti ja sairastaa myös AIDSia. Lisäksi mukana pyörivät filosofian professori Thomas B. Tom Collins, ihastuttava drag-queen Angel, Markin ex-tyttöystävä, performanssitaiteilija Maureen ja hänen tyttöystävänsä Joanne, lakimies. RENTin teemoina käsitellään mm. erilaisuutta, ihmisten arvoa, bi- ja homoseksuaalisuutta.

RENTiä on esitetty ensimmäisen kerran vuonna 1994, ja se pyöri aikanaan pitkään Broadwaylla. Broadway-projekti loppui vuonna 2008 ja sen viimeisestä esityksestä tehtiin myös dvd (joka minulla odottelee hyllyssä).

Lahden versiossa ehdottomiksi suosikeikseni nousivat Angelia loistavasti tulkinnut Jyri Numminen ja Collinsin ruumiillistuma Mikael Haavisto. Ei sillä, kaikki olivat hyviä. Tango Maureen oli upealla energialla vedetty kohtaus, samoin Saisko sulta tulta? (Would you light my candle?) Ihanaa, ihanaa, ihanaa.

Kuva: Suomen musiikkiteatteriensemble ry.

Toinen puoliaika räjäytti pankin totaalisesti. En muista milloin olisin ollut noin voimakkaasti liikuttunut. Ja unohdin vielä ottaa nenäliinoja, joten siellä sitten kyyneleet valuen yritin olla vollottamatta suureen ääneen. En oikein voi suitsuttaa tätä tämän enempää kuulostamatta täysin hysteeriseltä mutta on vaan pakko sanoa että upeaa, tuollainen porukka, toki suurin osa jo useammassa pienemmässä tai isommassa produktiossa ollutta, mutta niin nuoria (joo joo, minun ikäluokkaani mutta silti) ja niin hyviä.

Aplodeerasin seisten. En ole koskaan aikaisemmin niin tainnut tehdä, mutta nyt oli pakko. Tämä produktio ansaitsi sen varastamalla sydämeni. Tämä tulkinta teki kunniaa Larsonin hienolle musikaalille. Bravo. Tästä lähin on mentävä katsomaan kaikki Suomen Musiikkiteatteri Ensemblen jutut.

Esityskuvien oikeudet kuuluvat Suomen Musiikkiteatterensemblelle.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Huhtikuun haaste ja katkaraputsatsikia

Jo moni seuraamieni blogien pitäjistä on tarttunut Saran P.S. Rakastan kirjoja-blogissa jakamaan 30 days of books-haasteeseen, joka löytyy tuon linkin takaa. Ainakin Leena Lumi ehti pamauttaa omat vastauksensa yhteen postaukseen ja moni muu on ainakin pohtinut liittymistä (ainakin Karoliina ja Katja?). Minä tein hiljattain samanlaisen haasteen elokuvista tuolla ihanankamalalla yhteisösivulla, tai huomenna on viimeinen päivä.

Kirjoittamiseen kirjoista joka päivä tässä kuussa ei minulla kuitenkaan ole aikaa tai resursseja, joten nappaan Katjan ilmaan heittämän ajatuksen ja jaan joka viikon lopulla (olen niin huonosti päiväsidonnainen etten lupaa mitään!) viisi vastausta.

1 - paras viime vuonna lukemani kirja
Tämä oli kovin kovin vaikea päättää. Päädyin kuitenkin Paul Austerin Illuusioiden kirjaan (suom. 2002), joka oli toinen lukemani Auster. Isäni suosittelema, tämä räjäytti potin siinä että ihastuin myös Austeriin. Hieno ja hämmentävä, vähän surullinenkin kirja.

2 - kirja, jonka olen lukenut enemmän kuin 3 kertaa
Laitetaan tähän nyt suuri rakkauteni Jonathan Carrollin Naurujen maa (suom. 2005). Se ei ole enää suosikkini Carrollin tuotannosta, mutta se ensimmäinen lukemani ja monella tavalla tärkeä kirja. Olen lukenut tämän sekä suomeksi että englanniksi ja ääneen avomiehelleni. Jotain upeaa tässä on.

3 ja 4 - suosikkisarjani (ja suosikkini sarjan kirjoista)
Oli taivuttava nostalgiavaatimusten alla ja laitettava tähän Guy Gavriel Kayn Fionavarin kuvakudos-trilogia. Ensimmäisellä lukukerralla silloin joskus tämä oli jotain todella uutta ja hienoa. Luin ensimmäisen osan uudelleen toissa vuonna ja se toimi edelleen. Puhdasta fantasiaa. Hieno tarina. Pidin myös Kayn Tigana-kirjoista ja löysin antikvariaatista joku aika sitten jonkun sarjan mitä en ollut lukenut ja jonka nimeä en nyt muista koska se on ystävälläni lainassa.

En nyt osaa sanoa suosikkiani noista kun en löydä niistä merkintöjä koska ne taitavat olla siinä vanhemmassa kirjavihkossani ja se on vielä vanhemmassa asunnossani. Aion kyllä lukea nämä uudestaan jossain vaiheessa, ehkä englanniksi.

5 - kirja, joka tekee minut iloiseksi
Tämän olen lukenut vasta kerran mutta siellä se hyllyssä odottaa minua.. Erlend Loen L oli minusta ihastuttavan riemukas kirja. Siinä seitsemän miestä lähtee 23 päivän ajaksi autiolle saarelle ja tutkii, onko mahdollista että Etelä-Amerikan intiaanit ovat hiihtäneet Etelämeren saarille kun Tyynimeri jäätyi. Ja siis ihan oikeasti lähtivät. Todella hilpeä reissukirja ja minun ehdoton suosikkini Loen kirjoista.

***

Huh mikä perjantai. Olin ekologian tentissä (joka taisi mennä ihan hyvin, muistin jopa mikä on fanerofyytti!), kävin töissä, kävin hakemassa loputkin rakkaat Carrollit vanhasta asunnosta kotiin, tein katkaraputsatsikia, siivosin keittiön, pesin pyykkiä ja nyt odotan josko saisin kohta seuraa tänne kotiin. Ajattelin laittaa saunan päälle.

Huomenna on kahden ystävän häät. Mekko pitäisi ottaa kaapista tuulettumaan ja miettiä, kummat kengät sitä laittaisi. Sunnuntai on vapaapäivä. Siis vapaapäivä. Päätin näin. (tosin sovimme että teemme tunnin tehosiivouksen kun tämä asunto on taas vähän mullinmallin kun ei olla oltu kotona..) Ja katsomme Pariisi-elokuvia, en vielä tiedä mitä mutta katsomme silti.

Ihanaa viikonloppua te kaikki!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...