keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Lavalta: Meganin tarina (Valtimonteatteri)

Kuva: David Kozma

Viestejä ihmisyyden synkältä puolelta

En muista milloin olen viimeksi istunut niin hiljaisessa katsomossa. Valtimonteatterissa pyörii nyt Tuomas Timosen kirjoittama ja David Kozman ohjaama näytelmä Meganin tarina, joka perustuu tositapahtumiin. 13-vuotias Megan tekee itsemurhan käsistä riistäytyneen nettikiusaamisen seurauksena ja jättää jo valmiiksi saumoistaan ratkeilevan perheensä kipuilemaan tyttären poismenon kanssa. Kovalla intensiteetillä esitetty teos ei innostanut katsomosta naurua, vaan sekä väliajalle että esityksen jälkeen salista poistui vakavailmeisiä ihmisiä.

Eleonoora Kauhanen esittää Megania kivuliaan aidosti ja tuo syvyyttä sekä hahmoonsa että koko esitykseen hypnoottisella laululla. Muutenkin näytelmän nuoret näyttelevät uskottavasti, esimerkiksi Meganin veljeä Briania esittävä Kasperi Kola tuo lavalle vahvaa tunnetta vaikkei tällä paljon varsinaisia repliikkejä olekaan. Mona Kortelampi ja Timo-Pekka Luoma, esityksessä Meganin vanhemmat, onnistuvat erityisesti surun ja avuttoman turhautumisen tulkitsemisessa.

Esityksessä yhdistetään lavanäytteleminen lyhyisiin elokuvapätkiin. Periaatteessa videokuva näyttämöllä tuntuu jo menneen talven lumilta, mutta Mara Jelinkon kuvaamat videot ovat sen verran laadukkaasti kuvattuja ja tukevat tarinaa niin hyvin, että yhdistelmä toimii. Videoiden avulla saadaan myös laajennusta lavakuvaan ilman turhaa lavastesäätämistä eikä näyttelijöiden tarvitse myöskään hyppiä roolista toiseen. Varsinainen lavastus on kliinisen mustavalkoinen, näyttelijät mustissa suruasuissaan, mikä omalta osaltaan tiivistää tunnelmaa. Myös Romulus Chiciucin äänisuunnittelu tukee tarinan kerrontaa.

Erityisesti ensimmäinen puoliaika, jossa seurataan Meganin kuolemaan johtavia tapahtumia, on intensiivistä katsottavaa. Herkän ja murrosikäisen Meganin innostusta uudesta ystävästä ja lopulta musertavaa surua on kamalaa seurata. Toisella puoliajalla keskitytään tapauksen jälkipyykkiin ja siinä näytelmän teho hieman rakoilee, sillä tilanne on sekava ja erityisesti aikuiset käyttäytyvät niin epämiellyttävästi että pahaa tekee. Meganista tehdyn dokumentin näyttö monelta "ruudulta" yhtä aikaa aiheutti myös keskittymisen hajoamista, sillä mistään puheesta ei oikein saanut selkoa ja koko tapauksen käsittely jäi täten hieman epäselväksi.

Nettikiusaamisesta tehtiin Meganin tapauksen jälkeen rikos Yhdysvalloissa, mutta ongelma ei ole poistunut. Verkossa kiusataan nykyään niin nuoria kuin aikuisiakin ja vaikka lopputulos ei yleensä onneksi ole yhtä vakava kuin Meganin kanssa, voivat seuraukset olla kauaskantoisia. Esityksessä kiusaaminen tapahtuu nykyään jo vanhanaikaisessa MySpace-palvelussa, sillä tapahtuma-aika on jätetty todellisten tapahtumien mukaisesti vuoteen 2006. Hieman hassua tämä on siksi, että esityksessä käytössä kuitenkin on uusia läppäreitä ja padeja, mutta katsottakoon tätä aikavääristymää tällä kertaa läpi sormien.

Näytelmä on sinänsä ongelmallinen, että tyydyttävää ratkaisua sen esittämään tilanteeseen ei saada. Oikeastaan esityksen edetessä turhauma vain kasvaa, sillä pahimman jo tapahduttua moni näytelmän henkilö käyttäytyy edelleen hirveällä ja itsekkäällä tavalla. Meganin äiti löytää ratkaisun suruunsa aktivismin kautta, isä vaipuu yhä syvemmälle mustuuteen. Näin se toisaalta menee oikeassakin elämässä, että yksinkertaisia ja takuuvarmoja ratkaisuja nettikiusaamisen ratkaisemiseen ei ole.

Hyvää mieltä Meganin tarinasta ei siis itselleen saa, mutta ajatuksia herättävän kokemuksen kyllä. Jos työskentelet nuorien kanssa, mene katsomaan. Ja vaikket työskentelisikään, niin mene silti, sillä aihe on tärkeä ja tämä tulkinta siitä hieno.

Viimeinen esitys on Valtimonteatterilla 11.11.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut


Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (Savukeidas, 2016) löytyi tammikuussa jonkun bloggaajakollegan Blogistanian Finlandia -ehdokaslistalta sen verran vakuuttavin perusteluin että varasin kirjan kirjastosta. Hetki tässä taas meni, että kirjan pariin varsinaisesti ehdin mutta odotus kannatti. Alanivan esikoisteos on väkevällä kielellä kirjoitettu hurja, lihallinen, ruma ja kaunis sukutarina.

Ellie syntyy kartanoon tuuliselle saarelle. Hiljalleen rappeutuva kartano kätkee sisälleen monen sukupolven naisen tarinat tuskineen ja salaisuuksineen. Talon naiset ovat olleet vahvatahtoisia ja omiin maailmoihinsa vaipuvia. Ellie kuuntelee vanhojen tarinoiden kuisketta ja setvii vähitellen sukuhistoriansa solmuja äidin vanhetessa vieressä.

Kirjan kielessä on tarttuva poljento, kerronta on hypnoottista ja vähän pelottavaakin. Kauniiksi kieltä on vaikea sanoa, se on niin lihallista ja oleminen välillä niin rumaa, mutta vaikuttavaa se on. Ja kauneutta kirjassa on paljon kuitenkin, rapistuvassa kartanossa kiinanruusuineen ja valaanluukorsetteineen.

Sukupolvien yli kurottuvaa tarinaa on hankala kuvailla sen monisäikeisyyden vuoksi enkä toisaalta halua kertoa siitä liikaa. Yhtä lankaa nykäisemällä paljastuu kuvioita ja yhteyksiä, valheita ja salaisuuksia. Hyvän mielen kirjaa tästä ei saa millään, mutta hieman vinksahtaneen ja laadukkaasti kirjoitetun proosan ystäville tämä on herkkua.

Laitan tämän HelMet-haasteeseen kohtaan sukutarina.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas, 2016. 200 s.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Matka näkymättömäksi tytöksi (eli miten tullaan tuotantojärjestäjäksi)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen jo pitkään seurannut Instagramissa Helsingin kaupunginteatterissa tuotantojärjestäjänä työskentelevää Henriikka Koskenniemeä ja iloinnut siitä, miten hän on tuonut yleensä yleisölle näkymätöntä teatterityötä esiin. Lokakuisena päivänä vihdoin rohkaistuin pyytämään Koskenniemeä haastateltavaksi ja niinpä tapasimme Kalliossa kahvila Berggassa kahvikupin äärellä. Keskustelun aikana minulle käy hyvin nopeasti selväksi, että en tosiaan ole tiennyt puoliakaan siitä mitä tuotantojärjestäjä oikeasti tekee.

Sattuman kautta unelmatöihin

Koskenniemi halusi jo pienestä pitäen töihin teatteriin ja ensimmäisenä haaveammattina olikin näyttelijä. Dramaturgina työskennelleen tätinsä vietyä tämän katsomaan Lasisen eläintarhan lukuharjoituksia Koskenniemi kuitenkin totesi, että ala ei ole häntä varten. Sen sijaan Joensuun Viulunsoittaja katolla, jossa Koskenniemi pääsi näkemään mitä näyttämön takana tapahtuu, sytytti innostuksen kulissien takaiseen työhön. Kuusitoistavuotiaana hän sitten jo haaveilikin, että pääsisi tuotantojärjestäjäksi Neil Hardwickin ohjaamaan esitykseen, jossa pääosaa esittäisi Santeri Kinnunen. Sattumoisin ensimmäinen produktio HKT:llä olikin sittemmin juuri Lainahöyhenissä.

Koulutukseltaan Koskenniemi on musiikkitieteilijä ja hän on opiskellut myös teatteritiedettä ja taidehallintoa. Opiskeluiden alussa haaveeksi oli muuttunut päästä töihin levy-yhtiöön, mutta teatterikiinnostus vei lopulta kuitenkin mukanaan. Jotta harjoittelupaikan saisi liitettyä opintoihin, piti tuotannon olla musikaali ja sattuman kautta Helsingin kaupunginteatterissa oli tällöin vapaana tuotantojärjestäjän paikka juurikin sellaiseen. Koskenniemi sai harjoittelupaikan lisäksi työpaikan ja siitä se ura kaupunginteatterissa sitten lähti Arena-näyttämön suojissa.

Ei työksi muuttunut harjoittelupaikka kuitenkaan ollut Koskenniemen ensimmäinen homma teatterissa. Vuonna 2008 hän oli omasta innostuksesta hakenut Mikkelin kesäteatteriin siellä silloin ohjanneen Jaakko Saariluoman assistentiksi. Opiskelujensa aikana Koskenniemi oli sittemmin töissä Aleksanterin teatterin narikassa, josta samainen Saariluoma tämän sitten bongasi ja pyysi siirtämään näyttämön puolelle töihin. Aleksanterin teatterissa Koskenniemi pääsi tekemään paljon erilaisia hommia muun muassa kuiskaajana ja tutustui samalla moniin teatterintekijöihin, mikä on myöhemmin auttanut kun moni on ollut jo valmiiksi tuttu.

Mitään täsmäneuvoja Koskenniemi ei siis osaa antaa siihen, miten tuotantojärjestäjäksi oikein pääsee. Eniten hän joka tapauksessa korostaa omaa innostusta ja halua tehdä, vaikka sitten aluksi ilmaiseksi että pääsee homman syrjään kiinni ja saa sekä kokemusta että kontakteja. Koskenniemi tosin toteaa, että hänellä on käynyt omalla urapolullaan aivan mieletön tuuri, mutta toimikoon se myös esimerkkinä siihen että joskus unelmat toteutuvat.

Työtä koko elämä

Mitään siistiä sisätyötä järjestäjän homma ei loppupeleissä ole, sillä tekemistä on paljon ja työpäivät ovat pitkiä. Harva suostuisi olemaan työpaikallaan kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan ja Koskenniemi toteaakin, että työn ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle ei juurikaan ole aikaa. Tällöin työstään on pakko pitää ja ainakin Koskenniemen innostuksen perusteella tässä työ on tosiaan löytänyt tekijänsä.

Työpäivien sisällöt vaihtelevat järjestäjille jonkin verran. Aamupäivisin ohjelmassa voi olla esimerkiksi tuotantopalaveri, jossa järjestäjän homma on lähinnä havainnoida ja kuunnella. Siitä jatketaan harjoituksilla, joita varten on informoitava tekniikkaa tarvittavista vaihdoista ja ohjata näyttämömiehiä. Järjestäjän työpisteeltä löytyy käsikirjoitus ja useampi valvontaruutu, päässä ovat luonnollisesti mikrofonikuulokkeet oman työryhmän kanssa viestimistä varten.

Keskellä päivää on tauko ja loppupäivä kuluu joko iltaharjoituksissa tai esityksissä. Esityspäivinä järjestäjän tehtävänä on ensinnäkin varmistaa, että kaikki ovat tulleet paikalle ja tarkistaa tekniikan kanssa, että kaikki toimii niin kuin pitääkin. Jos kompastuskiviä on, on järjestäjän tehtävä arvio kuinka paljon voidaan venyä ja soveltaa ennen kuin esitys joudutaan keskeyttämään tai perumaan. Varsinaisessa esityksessä tarkkaillaan, että esitys etenee sovitulla tavalla ja vaihdot sujuvat turvallisesti. Rauhallisessa esityksessä ehtii ajatella omiaankin, mutta teknisesti haastavammissa produktioissa, joissa on paljon vaihtoja ja liikkuvia lavaelementtejä, on oltava tarkkana.

Tekniikkaa ei järjestäjän työssä tarvitse itse osata käyttää, mutta toimintaperiaatteiden tunteminen on olennaista ja Koskenniemi onkin työssään tutustunut laitteistoihin operaattoreiden johdolla. Tietynnäköiset ja -muotoiset elementit esimerkiksi liikkuvat eri nopeuksilla ja Koskenniemen tehtävänä on suunnitella vaihdot sujuviksi ja turvallisiksi yhdessä näyttämömestareiden ja operaattoreiden kanssa ja tietää, mikä milläkin systeemillä on ylipäätään mahdollista tehdä. Mielessäpidettävää työssä on siis ilmeisen paljon, sillä tällä hetkellä käynnissä olevien produktioiden lisäksi ajatuksiin on mahdutettava myös esimerkiksi ensi vuoden musikaali, joka on jo teknisesti hahmoteltu.

Näkymätön tyttö työssään. Kuva: Henriikka Koskenniemi

Fanitytön onnen hetkiä ja turhautumista kiireeseen

Hienoimpia hetkiä Koskenniemen uralla on ollut Billy Elliotin tuotantojärjestäjän homma vuonna 2015 Peacockissa. Alunperin Koskenniemen ei pitänyt olla produktiossa laisinkaan, mutta todettuaan työn olevan hänen unelmansa suostui alkuperäinen järjestäjä Pete vaihtamaan hommia tai oikeastaan vakuuttamaan esimiehet siitä, että nyt kannattaa. Yleensä järjestäjää ei missään nimessä vaihdeta kesken tuotantoa, mutta Koskenniemi vakuutti tuntevansa teoksen sillä hän on muun muassa nähnyt sen Lontoossa huikeat kymmenen kertaa. Lisäksi hän omien sanojensa mukaan itki sittemmin ilosta useammissa treeneissä, sillä tässä oltiin nyt sen unelman äärellä. Tämän siirron myötä Koskenniemi sai myös jatkaa Peacockin jälkeen töitä Suurella näyttämöllä ja on sitä myöten ensimmäinen siellä järjestäjänä työskentelevä nainen.

Koskenniemi toteaa, että tuotantojärjestäjän työ sopii hänen luonteelleen erinomaisesti. Ujo ihminen saa siinä olla osa jotain suurta, mutta ei itse tarvitse olla näkyvillä. Parasta työssä on olla kaiken keskellä ja tehdä työtä kaikkien teatterin osastojen kanssa, nähdä koko prosessi alusta loppuun. Lisäksi Koskenniemi kuvaa ammattiaan fanitytön siistiksi työksi, sillä onhan se nyt upeaa päästä näkemään kun näyttelijät työskentelevät ja oppia esimerkiksi laulun tai orkesterin ohjaamisesta lisää.

Toisaalta järjestäjänä ei aina ole kivaa, sillä kun tehtävänä on pitää tuotanto käynnissä sitä joutuu välillä patistamaan ihmisiä töihin tai vääntämään esimerkiksi ohjaajan kanssa mikä on lavateknisesti mahdollista ja mikä ei. Vastuun mukana tulee myös valtaa, sillä järjestäjä voi keskeyttää sekä harjoituksen että esityksen, jos lavalla on jotain pielessä. Koskenniemi toteaakin, että järjestäjä on jonkinlainen äitihahmo, joka pitää muista huolta ja joutuu myös ilmeisesti toisinaan hieman nalkuttamaan.

Keskustelun aikana kehuja satelee omalle työparille ja muutenkin hyvälle työympäristölle. Näyttämöryhmän tiivis yhteispeli on työviihtyvyyden lisäksi tärkeää toki myös esitysten onnistumiselle: jos kommunikaatio ei pelaa, voi näyttämöllä tapahtua isojakin vahinkoja. Koskenniemi toteaakin, että hyvä järjestäjä on sellainen, joka hoitaa työnsä niin hyvin ettei häntä juuri huomaa, mutta on tarvittaessa heti paikalla. Tätä myöten Koskenniemi onkin saanut töissä lisänimen näkymätön tyttö. Varsinaisen työn lisäksi Koskenniemeä on myös kannustettu esimiestasolta käyttämään omia kiinnostuksenkohteitaan hyödyksi ja sitä myöten hän on saanut muun muassa kokeilla valokuvausta ja somemeininkejä myös työkontekstissa.

Kamalinta työssä puolestaan on ainainen kiire. Treenaamista ei ehdi tehdä rauhassa, sillä työtahti on teatterissa kova ja aikataulut tiukkoja. Lisäksi teatterialalla on, kuten moni varmaan arvaa, töissä paljon temperamenttisia ihmisiä, joten välillä tunteet leimahtelevat ja se on vain kestettävä. Tarvittaessa voi mennä vaikka komeroon rauhoittumaan ja sitten jatketaan töitä. Kaikista kamalinta kuitenkin olisi, jos esityksessä menisi jotain pieleen ja ei ehtisi reagoida siihen riittävän nopeasti. Näin ei ole onneksi tapahtunut. Positiivisia puolia tuntuisi kuitenkin olevan roimasti enemmän ja Koskenniemi toteaakin, että olisipa hienoa päästä sanomaan 15-vuotiaalle itselleen että sinä ihan oikeasti voit päästä niihin unelmahommiisi.

Tällä hetkellä Koskenniemi työskentelee ensimmäistä kertaa itsenäisesti järjestäjänä vanhemman kollegan tsemppaamana lokakuun lopussa ensi-iltaan tulevan Mannerheim ja saksalainen suudelma -esityksen parissa.

Iso kiitos Henriikalle, että suostuit haastatteluun!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lavalta: Vähän niin kuin Alaskassa (Malenkiteatteri)

Kuva: Sonja Järvisalo

Vähän niin kuin Alaskassa on esitys sisaruudesta ja elämän jähmettymisestä

Malenkiteatteri tuo syksyiseen Helsinkiin mahdollisuuden viettää hetken ajan ulkopuolella. Sonja Järvisalon ohjaama Vähän niin kuin Alaskassa on näytelmä unitautiin sairastuneesta Deborahista ja tämän heräämisestä 29 vuotta myöhemmin. Nuorena tyttönä sairastunut Deborah joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen nykyhetkeä ja ajan tuomia muutoksia. Vastapainona Deborahin hapuilevalle otteelle todellisuudesta on sisar Pauline, joka on juurruttanut itsensä vahvasti hetkeen ja paikkaan jääden huolehtimaan sairaasta sisarestaan. Kiinnostavinta teoksessa onkin sisarten välinen dynamiikka ja heidän luonteidensa erilaisuus.

Työryhmän tulkinta on herkkä ja intensiivinen. Tanssi ja fyysinen teatteri ovat hyvä lisä tähän unen ja valveen, ja toisaalta toden ja valheen rajamailla keikkuvaan esitykseen. Pelkkänä tekstinä tämä todennäköisesti tuntuisi turhan raskaalta. Kiinnostavaa on myös lääkärin hahmon esiintyminen vain äänenä, se tuo esitykseen lisää unenomaisuutta ja tekee Deborahin hämmennyksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi. Vesa Purokurun rauhallinen ja matala ääni sopii kohtauksiin hyvin.

Tiia Rantala on palavasilmäinen Deborah, intohimolla elämään suhtautuva mutta uudessa tilanteessa silti kovin hauras. Vastaparina tälle on huoliteltu Nuppu Koivun Pauline, joka on joutunut tekemään elämässään epätyydyttäviä valintoja mutta tuntuu suhtautuvan niihin vailla suurempaa katkeruutta. Molempien esiintyjien tanssiharrastus ja kiinnostus fyysiseen ilmaisuun näkyy kauniisti, fyysistä teatteria olisi voinut tuoda esille jopa vahvemmin. Erityisesti esityksen lopussa nähty sisarusten yhteinen "tanssi" on viehättävää katsottavaa.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty. Valkoisena kylpevä huone muutamine viherkasveineen kannustaa useisiin mielikuviin: toisaalta tilan mieltää kliiniseksi sairaalahuoneeksi, mutta toisaalta näkymä vie ajatukset myös jonnekin fyysisen maailman ulkopuolelle. Miltä näyttää sellaisen mielen sisällä, joka on ollut kuin poissa päältä viimeiset 29 vuotta?

Uskaltaudun kahden esityksen kokemuksella luonnehtimaan Harold Pinterin tekstejä hieman omituisiksi ja haastaviksi. Deborahin unitautiin vaipuminen ja sen vaikutukset erityisesti tämän siskon Paulinen elämään avautuvat vähitellen, mutta kaikkea ei paljasteta ja iso osa tapahtumien kulusta uniajan ulkopuolella jää katsojan itse pääteltäväksi. Näytelmän henkilöiden, Deborahin, Paulinen ja lääkärin, väliset suhteet ovat jopa tapauksessa kiinnostavat ja saavat ajatukset kuhisemaan tulkinnoista.

Malenkiteatterin esityksestä näkee, että se on rakkaudella tehty. Lavalta paistaa keskittyminen ja tekemisen palo. Kunnioitettavaa on myös haastavaan tekstiin tarttuminen ja liikkeellisen ilmaisun siihen lisääminen. Vähän niin kuin Alaskassa ei päästä katsojaa helpolla, sillä se vaatii suurin piirtein yhtä intensiivistä läsnäoloa niin penkilläistujalta kuin esiintyjiltäkin. Heräävän ihmisen tajunnanvirtaan heittäytyminen ei ole helppoa, mutta kiinnostavaa se on.

Esityksiä on vielä 18.-22.10. Höyhentämön tiloissa Korkeavuorenkadulla, lisätiedot täältä.

Kiitokset Malenkiteatterille lipusta esitykseen. Kurkkaa myös syyskuussa tekemäni haastattelu tämän esityksen tekemisestä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Lavalta: Eva W (Musiikkiteatteri Kapsäkki)

Ripa (Ilkka Merivaara) tsemppaa Evaa (Eriikka Väliahde). Kuva: Toivo Heinimäki

Vimmaista elämänhalua ja unelmia

Lukiessani urheilusivuja pysähdyn niille pääsääntöisesti vain yhdestä syystä ja se syy on nyrkkeilijä Eva Wahlström. Olen seurannut Wahlströmin nyrkkeilyuraa jo vuosia ja lukenut myös tämän molemmat kirjat. Sitä myöten uutinen Wahlströmin elämään perustuvasta musikaalista tuli iloisena yllätyksenä ja Jari Järvelän käsikirjoittama musikaali Eva W saikin tällä viikolla ensi-iltansa musiikkiteatteri Kapsäkissä. Paljastettakoon heti tässä kättelyssä, että musikaali oli kutakuinkin niin päräyttävä kuin toivoinkin.

Järvelän käsikirjoitus on onnistunut. Esityksessä nostetaan hyvin esiin Wahlströmin uran ja elämän avainkohtia eikä elämäkertakerronnalle tyypillisesti jumituta liikaa selittämään tai nysväämään vuosilukujen kanssa. Itsellä tosin tarinan osaset olivat varsin hyvin omassa muistissa, mutta bloggarikollegoiden kommenttien perusteella esitystä oli helppo seurata myös detaljeja tuntematta. Erityisesti pidin Evan ja Ripan dialogeista, käsittämättömän hirveäksi kirjoitetusta lääkäristä ja kokonaisuutena hyvästä esityksen rytmistä.

Lisäksi esityksen roolitus on loistava, ohjaaja Lotta Kuusisto on tehnyt hyvää työtä näyttelijöidensä kanssa. Eriikka Väliahteen tulkitsema Eva on juuri sellainen kuin hänestä samani kuvan perusteella voisi olettaa: energinen, kovapäinen ja kuitenkin herkkä. Mainion roolityön lisäksi Väliahde laulaa myös huikean hyvin ja monipuolisesti. Upea ääni on myös Netta Laurennella, joka esittää muun muassa Eevan järjen ja lääkärin roolit hyvällä energialla. Sympaattisin lavalla on kuitenkin moneen taipuva Ilkka Merivaara, joka onnistuu vakuuttamaan niin lihasaivoisena saliäijänä kuin Evan mahtavana Ripa-valmentajana.

Netta Laurenne (vas.) esittää muun muassa Evan järjen ääntä. Kuva: Toivo Heinimäki

Ensimmäisellä puoliajalla kummastelin hieman biisien sillisalaattimaisuutta. Tommi Lindellin säveltämät kappaleet ovat milloin punkia, milloin balladeja, ja homma tuntui hieman hajanaiselta. Toisella puoliajalla olin sitten jo heittänyt epäilykset romukoppaan, homma yksinkertaisesti toimii ja biisit ovat hyviä. Päähän jäi erityisesti soimaan esityksen kauniisti lopettava Muista elää, jonka sanoitus on Järvelän ja Lindellin yhdessä kynäilemä. Musiikista huolehtii esityksissä nelihenkinen Lindellin luotsaama livebändi ja se kuulosti erittäin hyvältä.

Visuaalisesti esitys on myös vänkä. Ville Virtanen on suunnitellut lavastuksen peltisten pukuhuonekaappien ympärille ja täytyy sanoa, että pidän ideasta. Pienillä kikoilla lava myös muuntuu treenisalista lääkärin vastaanotoksi ja keittiöksi mutkattoman oloisesti.

Pientä ensi-illan jännitystä esityksessä ehkä näkyi muutamissa kohdissa, kuten musiikkikohtausten koreografioissa, mutta kokonaisuutena Eva W on hieno musikaali. Pidin vaihtelevasta tunnelmasta ja siitä, että yksittäisiä asioita tai kohtauksia ei jääty liikaa vatvomaan. Pelkkään nyrkkeilyyn keskittymisen sijaan on tilaa annettu esimerkiksi äitiyden uraan tuomille muutoksille. Muun muassa sitä kautta isosti virnistävän nyrkkeilijästaran kuoren alta paljastuu myös haavoittuvainen ja unelmia täynnä oleva ihminen.

Yritin koko kirjoituksen välttää nyrkkeilyvertauksia ja yritän edelleen, vaikka mieleni vähän tekisikin kutsua esitystä tyrmääväksi. Sanon sen sijaan, että kyllä minua vähän itketti siellä katsomossa esityksen päättyessä. Wahlströmin ura ja tähänastinen elämä on ollut aikamoinen onnistumisineen ja vastoinkäymisineen, kyllä siitä kelpaa musikaali tehdä.

Esityksiä on yhteensä vain kahdeksan ja viimeinen niistä on jo 2.11., joten ole nopea jos tämän haluat nähdä.

Kiitokset Kapsäkille kutsuvieraslipusta.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Synkkä mies synkkine ajatuksineen - lyhyesti muutamien mieskirjailijoiden teoksista

H.C.Andersenilla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kirjojen kanssa.

Arvatkaa vaan muistanko hirveästi mitään keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista? En muista. Tuo upeasti keksimäni otsikko (papukaijamerkki sille, joka viittauksen keksii) vaati kuitenkin pääsemään käytettäväksi, joten päädyin kirjoittamaan ylös hataria muistikuvia neljästä mieskirjailijan teoksesta. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilö, mies totta kai, synkistelee enemmän tai vähemmän eli hilpeyttä on luvassa. Tai oikeastaan ei, paitsi viimeisessä kirjassa, joka oli näistä ainut jonka voisin lukea vielä uudelleen.

Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu kohisutti keväällä ja kirjaa oltiin nostamassa jopa vuosisadan homoromaaniksi. Bulgariaan sijoittuvassa romaanissa luonteeltaan varovainen nimettömäksi jäävä opettaja etsii seuraa miestenhuoneista yrittäen samalla löytää itsensä ja ehkä rakkauttakin. Greenwell kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi, ehkä jopa liian. Kertoja jää minulle etäiseksi. Hän ei halua jäädä rappiollisen Mitkon pauloihin, mutta ei uskalla luopuakaan. Vaikka kerronta on hiottua, jää mieleen lähinnä kipeä pyristely oman menneisyyden, halujen ja epävarmuuden muodostamassa verkossa. Kuumaa erotiikkaa tästä ei löydä oikein hakemallakaan.

Sen sijaan Greenwellin esiintyminen kevään Helsinki Litissä Jari Tervon kanssa lämmitti mieltä kovastikin, haastattelu on edelleen katsottavissa verkosta. Kiitokset Nemolle arvostelukappaleesta.

Myös Andrew Michael Hurleyn The Loney (suom. Hylätty ranta) päätyi lukulistalle Helsinki Litin myötä. Hurley kuvaa teoksessaan ahdasmielistä, omiin perinteisiinsä painavasti nojaavaa uskonnollisuutta erikoisen perheen kautta. Perhe odottaa luoteis-Englannin rannikolle suuntautuvalta pääsiäisvaellukseltaan ihmeitä, mutta harmaat rannat dyyneineen ja painostavine ilmapiireineen tuovat lähinnä eripuraa matkaseurueelle eivätkä seudun tapahtumat muutenkaan ole kovin kohottavia. Hurleyn teoksessa tunnelma on todella ahdistava ja teos kasaa jännitystä loppua kohden isolla kädellä. Painetta ei kuitenkaan saada purettua, lukemisen jälkeen tekee mieli ravistella iholta pois jotain öljyistä. Heti luettuani pidin kirjaa suhteellisen vaikuttavana, mutta mieleen jäänyt jälkimaku on epämiellyttävä. HelMet-haasteesta saan tällä kuitenkin kuitattua kohdan kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Ian McEwanin kanssa olin taas helisemässä. Olin ajatellut, että kokeilen vielä kerran jos tykkäisin, tässä kirjassa olisi nyt ilmastonmuutosasiaa ja fysiikkaa jos se auttaisi mutta ei. Poltteessa Michael Beard, arvostettu fysiikan Nobel-voittaja, löytää itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa voisi pelastaa nuutuneen uransa ihan vain pienellä kikkailulla. Hyvää tästä ei tietenkään seuraa ja kun soppaan lisätään vielä parisuhdeongelmat niin kuusikymppisen fyysikonkutaleen sietääkin hikoilla. Periaatteessa tätäkin lukiessa nyökkäilin että McEwan osaa kyllä kirjoittaa ja näin, mutta lähinnä tuskastuin päähenkilön totaaliseen vatipäisyyteen ja luin kirjan loppuun aika haluttomasti. Nyt mietin että kokeilenko vielä sitä Lauantaita vai uskoisinko jo että kolmas kerta toden sanoo ja Ian ja minä emme kuulu yhteen.

Laitetaan loppuun vielä jotain positiivista, sillä luinpa tuossa keväällä vihdoin ja viimein myös Nick Hornbyn High Fidelityn ja se oli ihana. Robille tulee ero Lauran kanssa ja tämä ero syöksee miehen introspektiiviselle matkalle niin levyhyllynsä syövereihin kuin omaan elämäänsä ja sen merkityksellisiin asioihinl. Aikamoinen vätyshän Rob on, tavallaan, ja ihan pöljäkin välillä, mutta Hornby kirjoittaa niin herkullisesti ja tarttuvasti ja naurattavasti että tätä lukiessa ei voinut kuin hymyillä. Voisin lukea vaikka heti uudelleen.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Nemo, 2017. 216 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Andrew Michael Hurley: The Loney
2014. 368 s.










Ian McEwan: Polte (Solar, 2010)
Otava, 2010. 377 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm









Nick Hornby: High Fidelity
1995. 253 s.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Mielekkäästi ja sydämeenkäyvästi mielenterveydestä - Depressiopäiväkirjat ja Oonko ihan normaali?

Noomi ei ole ihan normaali, mutta on silti ihan paras.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat (Kosmoskirjat, 2017) on tiivis ja tärkeä paketti masennuksesta ja siitä, miten helvetillistä sen kanssa eläminen voi olla. Se ei riitä, että masennus voi lamauttaa ihmisen totaalisesti, vaan mukaan paiskataan aimo läjä vaatimuksia jotka on selätettävä päästäkseen kunnolliseen hoitoon. Saastamoinen kuvaa omaa matkaansa masennuksen kanssa pistävän tarkkanäköisesti, mikä johtaa siihen että lukiessa sekä naurattaa että itkettää.

Voisin kirjoittaa tämän teoksen innoittamana vaikka mitä, mutta oman möhinän purkaminen tänne blogiin tuntuu vieraalta. Todettakoon siis vain, että teos on hyvää luettavaa niin masennuksen kanssa painineille kuin heille, joiden läheinen on masentunut. Miten muuten onkin niin, että se terapeutin pöydällä oleva hiivatin nenäliinapaketti on aina niin painostava?

Jos lukeminen ei jostain syystä inspiroi löytyy Saastamoisen pohdintaa myös noin viiden minuutin pituisina podcast-jaksoina Yle Areenasta. Itse en ole näitä ehtinyt vielä kuunnella, mutta siippa kehui kovasti.

Hyvänä jatkumona Depressiopäiväkirjoille toimi Holly Bournen nuortenkirja Oonko ihan normaali? (Gummerus, 2017). Tarinassa seurataan lukioikäistä Evietä, joka kamppailee OCD:n kanssa ja yrittää kaikin keinoin olla "normaali". Oireet ovat alkaneet vähitellen helpottaa terapian ja lääkityksen avulla, mutta Evie pelkää jatkuvasti paljastuvansa ystävilleen. Lisästressiä aiheuttavat toki myös pojat, sillä kiinnostavia tyyppejä pyörii lähiympäristössä useampiakin mutta heidän käytöksestään ei Evie ota selvää sitten millään.

Evien tuskastumiseen normaaliuden tavoittelussa on helppo samaistua, vaikkei itsellä OCD:tä olisikaan, murheet ovat kuitenkin loppupeleissä samanlaisia. Kelpaanko minä, miksen kelpaa, mitä jos muut hylkäävät paljastaessani haavoittuvan osan itsestäni? Tämän lisäksi pakko-oireisuuden kuvaus kirjassa on käsittääkseni varsin autenttinen, joten tarinan kautta on mahdollista lisätä omaa ymmärrystään toisista, kasvattaa empatiakykyä.

Bournella on tärkeänä agendana kirjassaan myös feminismi. Evie perustaa ystäviensä Amberin ja Lottien kanssa Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he ruotivat valitsemiaan aiheita feminismin avulla. Nuorten naisten tunteenpalosta tulee mieleen oma lukioaika, symppaan näitä tyyppejä hirveästi ja iloitsen että sarjan seuraavissa osissa päästään tutustumaan myös heihin paremmin. Teinipojista tai siis nuorista miehistä tämä kirja ei puolestaan anna mitenkään mairittelevaa kuvaa, mitä Bourne loppusanoissaan pahoitteleekin.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmoskirjat, 2017. 160 s.
Kansi: BIFU


Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (Normaali #1) (Am I Normal Yet?, 2015)
Gummerus, 2017. 412 s.
Suomentanut: Kristiina Vaara

maanantai 9. lokakuuta 2017

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden

Kuvanottohetkellä vartalo oli jo mallia manaatti, mutta vesijuoksu onnistui edelleen.

En lue urheilukirjoja juuri lainkaan, mutta Jenni Tuokon Liiku läpi raskauden -teokseen (Nemo, 2016) vaikutti sen verran kiinnostavalta ja oli itselle ajankohtainen, joten motivaatio lainaukseen löytyi. Tuokko on muun muassa raskausliikuntaan erikoistunut personal trainer ja kiinnostui aiheesta oman raskaudenjälkeisen kuntoutumisensa kautta. Kirjasta löytyy tekstejä myös yhdeksältä kirjoittajavieraalta, joiden joukosta löytyy muun muassa lantionpohjanfysioterapeutti, fitnessmalli ja -kilpailija sekä urheiluvalmentaja.

Kuten alussa totesin ei urheilukirjatietämykselläni pääse pätemään, mutta uskallan silti väittää tätä hyväksi sellaiseksi. Tietosisältöä on riittävästi ja se on kirjoitettu selkeästi turhia yksinkertaistamatta. Osasta aiheista, esimerkiksi lihaskorjausleikkauksista, olisin selvinnyt vähemmälläkin tiedolla, mutta parempi näin päin. Pidin kovasti myös kirjan positiivisesta ja sallivasta asenteesta. Teksteissä otetaan hyvin huomioon se, miten raskaudet ovat erilaisia ja kannustetaan liikkumaan omien kykyjen ja tilanteen mukaan. Vaikka hikiliikunta ei olisi mahdollista, voi treenata esimerkiksi aina tärkeitä lantionpohjanlihaksia.

Kirjassa olevien jumppaliikkeiden ohjeet olivat selkeitä ja mukana oli myös valmiita harjoitusohjelmia, mikä ainakin itselleni olisi suureksi avuksi. Plussaa annan myös ohjeistuksesta leikkipuistoliikuntaan ja jumppailuun vauvan kanssa, aina ei tarvitse mennä salille saati osata käyttää niitä siellä olevia (mielestäni) pelottavia laitteita. Todettakoon tässä vielä, että minulta suurin osa liikkeistä jäi vielä testaamatta, sillä raskaudenaikaisia en ehtinyt käytännössä tehdä ollenkaan ja muita en saa vielä tehdä. Lainaan tämän varmaan myöhemmin vielä uudestaan ja testaan sitten kun saan.

Uskallan peukuttaa raskaana oleville tai synnyttäneille, joita kiinnostavat raskauden aiheuttamat kehomuutokset ja niiden vaikutus liikuntaan sekä heille, jotka haluavat vinkkejä raskauden jälkeisessä liikunnassa alkuunpääsemiseen.

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden
Nemo, 2016. 239 s.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteeseen kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)


Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa The Bronze Key. Tuttuun tapaansa kirja lähtee vauhdikkaasti käyntiin eikä juuri jarruttele ennen viimeistä sivua. Tapahtumat jatkuvat kutakuinkin edellisen kirjan rymistelystä, mitä nyt taas on välissä vietetty kesälomaa. Callin henki on siis edelleen uhattuna, vaikka maagiyhteisön suurin uhka onkin tavallaan eliminoitu. Sen kummemmin en kuitenkaan juonesta tässä avaudu, sillä koko kirjan ollessa aikamoista jatkuvaa tykitystä tuntuu hassulta yrittää tiivistää sitä muutamaan virkkeeseen spoilaamatta liikoja.

En nyt muista kenen kirjailijan tai kuuluisuuden suusta kannessa ollut blurb oli ongittu, mutta siinä joka tapauksessa todettiin Magisterium-sarjan solahtavan mukavasti Harry Pottereiden jättämään niin sanottuun tyhjiöön. Tavallaan ymmärrän ja allekirjoitan, sillä maagikoulumeiningissä on paljon samaa kuin Pottereissa, mutta kuitenkin niin, että kirjat eivät tunnu kopioilta. Toisaalta paljon jää myös puuttumaan.

Sinänsä on arvostettavaa, että Black ja Clare ovat pyrkineet pitämään sarjan kirjat suhteellisen napakoina paketteina, sillä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla monisataasivuisia järkäleitä. Silti näissä olen jäänyt kaipaamaan nimenomaan lisää lihaa luiden ympärille. Olen kolmen kirjan lukemisen jälkeen edelleen hieman pihalla siitä, miten maagikoulu toimii, keitä siellä opiskelee tai opettaa, miten siellä opiskellaan ja ylipäätänsä miten Blackin ja Claren luoma maailma toimii. Myös henkilöhahmot ovat jääneet etäisiksi, ja siten minua ei nyt hirveästi hetkauttanut eräskään traaginen tapahtuma tässä viimeisessä osassa. Potentiaalia kyllä olisi ja minulla kiinnostusta, joten harmittaa tällainen suurpiirteisyys.

Lukenen silti sarjan seuraavatkin osat (neljäs ilmestyy jo lokakuussa), sillä köykäisyydestään huolimatta teokset lukee nopeasti ja elättelen toivoa josko jotain kehitystä tapahtuisi.

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)
Corgi Childrens, 2016. 256 s.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Erkki Palolampi: Kollaa kestää (Kirjablogit ja 101 kirjaa)


Suurtaistelu on pirullinen, koko elimistöä turruttava yhdistelmä ryöppyävää maata, kiviä, puunkappaleita, teräksen siruja, räjähdysainetta, pirstoutuvaa ainetta ja verisiä ihmisjäseniä, yhtämittaista jylinää ja räiskettä, tuskasta vavahtelevaa maata, joka alituiseen muuttaa kamaransa muotoa, ja kuolemaa, kaikkialla kuolemaa...

Muun muassa näin kirjoittaa Erkki Palolampi kirjassaan Kollaa kestää (WSOY, 1940) kokemuksistaan Kollaanjoen taistelussa. Palolampi toimi talvisodassa valistusupseerina ja kertoo romaanissaan Kollaan sotilaiden vimmaisesta taistelutahdosta ylivoimaisen vihollisen edessä. Ylläoleva katkelma on kuitenkin kirjan yleisestä tyylistä poikkeava, sillä enimmäkseen Palolampi keskittyy sodan vaiheiden erittelyyn ja tapahtumien selostamiseen vähemmän runollisella otteella.

Sotakirjallisuus ei ole minun mukavuusalueellani olevaa luettavaa. Tuntemattoman olen toki lukenut, mutta mitään muuta genren kirjallisuutta en juurikaan. Tästä johtuen etenkin kirjan alku oli haastavaa läpikahlattavaa: pp:t, pk:t, JR:t ja kk:t vain vilisivät silmissä ja en tosiaan ollut perillä mistä sotilaasta tai upseerista nyt puhuttiin kun kaikilla tuntui olevan ristimänimen lisäksi vielä rintamalla saatuja liikanimiä kuten "Marokon kauhu" ja "Simuna".

Riittävästi kun sai sivuja alle alkoi tämänkin lukeminen silti sujua. Rintaman rakenne hahmottui, tekstityyli ei enää kalskahtanut niin vieraalta. Palolammen kirjoitustavasta mielestäni huomaa sekä tämän toimittajataustan että voi ounastella tulevaa urheiluvaikuttajan titteliä, sillä paikoin tilanteiden kuvaus muistuttaa kiivasta urheiluselostusta. Tapahtumat etenevät nopeasti, kranaatit paukkuvat ja konekiväärit tikittävät. Lukemisen sujumisesta huolimatta mieleen jää lähinnä tilanteiden kaoottisuus, oli vaikeaa välillä hahmottaa mitä tapahtuu missäkin. Toisaalta oma keskittyminen ei myöskään ollut aina parhaimmillaan, sillä luin kirjaa välillä keskellä yötä kännykän näytöltä tihrustaen ja yöneljältä sitä harvoin on terävimmillään.

Vuoden 1940 kirjana Kollaa kestää puoltaa paikkaansa, sillä talvisota ei, luonnollisesti, ole minnekään unohtunut tänäkään päivänä. Palolammen kuvauksessa suomalainen sisukas sotilas nostetaan jalustalle. Vaikka loppuvaiheessa täydennysjoukkoja ei saatu ja tarpeisto oli vajavaista, ei rintamalla luovutettu. Rauhansanoma maanmenetyksineen otetaan katkerasti vastaan, sotilas painaa päänsä pettyneenä. Kirjan lopussa maalataan hartaasti kuvaa siitä, miten menetetty Karjala jätetään taakse katkerin mielin.

Omasta näkökulmastani teos ei ole ongelmaton, vaikka hyvähän se on täältä lähes kahdeksankymmenen vuoden päästä huudella. Sodan tai oikeastaan taistelutahdon ihannointi tuntuu vieraalta, kuolemaan suhtaudutaan välillä kuin kädenheilautuksella. Toisaalta voisi kyseessä olla suojamekanismikin, sillä jos jokaista rintamalla kaatunutta jäisi suremaan lamaantuisi siinä ihminen kuin ihminen. Ei teos kuitenkaan kylmä ole. Eläväisimmillään Palolampi on kuvatessaan rintamalla olevia miehiä arkisissa puuhissa, kahvinkeitossa tai leikkiä laskemassa.

Uudessa painoksessa on lopussa liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan essee aiheesta Kollaan rintama - Talvisodan pienoiskuva, jossa selostetaan hyvin Kollaan merkitystä talvisodassa suhteessa muihin taistelupaikkoihin. Lisäksi teoksessa on laaja kuvaliite Palolammen ottamia kuvia, joiden vakavailmeiset sotilaat lakanoista tehdyissä lumipuvuissaan ovat vaikuttava näky.

Ylen sivuilla on kiinnostava video Sari Näreen haastattelusta kirjan tiimoilta. Näre luki kirjaa muun muassa sotatrauman kuvauksena, näkökulma jota itse en lukiessani osannut niinkään ajatella.

Kuittaan tällä samalla HelMet-haasteesta kohdan Suomen historiasta kertova kirja.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää
WSOY, 1940 (uusin painos 2011). 104 s.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)


Erika Vikin esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) pääsi yllättämään iloisesti, vaikka olinkin kuullut jo kehuvia huhuja taholta jos toiselta. Steampunk-henkinen fantasiatrilogian aloitusosa nappasi mukaansa heti alkumetreiltä ja piti napakasti otteessaan koko reilun 500-sivuisen mitan ajan. Kyllä kelpaa tällaista fantasiaa Suomessa painaa!

Corildon on seleesi, joka toimii Seuran kartografina Dwyrin mantereella. Myrskyisenä talvipäivänä hänen majakapaikkansa portille lyyhistyy tyttö, joka ei muista itsestään tai menneisyydestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildon ottaa Aleian vastahakoisesti kattonsa alle, huolia kun on jo muitakin hänen havaitessaan poikkeamia seleesien aistimassa mahdissa. Vähitellen selviää, että Aleia ei kuitenkaan ole tavallinen ihmistyttö vaan pystyy myös aistimaan poikkeamat ja omaa muutenkin erikoisia kykyjä. Kaksikko lähtee vauhdilla kohti Seleesiaa selvittämään asioita, mutta taho jos toinenkin haluaa estää heidän etenemisensä.

Päähenkilöiden lisäksi myös useat tärkeisiin asemiin nousevat sivuhahmot ovat kiinnostavia persoonia. Kirjassa maltetaan syventää ja kertoa heistä riittävästi, mutta ovelasti jätetään koukku jos toinenkin seuraavia osia varten. Pidin kovasti itsepäisestä katujen kasvatti Mateosta, sympaattisesta Arata Errenistä ja räiskyvästä Esmestä, oikeastaan voisin luetella tähän lähes koko hahmokavalkadin. Kovasti odotan myös oppivani lisää fennekeistä ja amargundeista.

Vikin luoma maailma on runsas ja kiinnostava, omanlaisensa mutta silti tutun oloinen. Tiedättehän, sellainen että tuntuu kuin olisi käynyt siellä aiemminkin. Se on hyvä merkki (fantasia)kirjassa minulle se. Kerronta on muutenkin sujuvaa ja kieli hiottua, tätä luki ilokseen. Tekisi mieli hehkutella useampaankin kohtaa, mutta tuntuu että enempää puhuminen spoilaisi liikaa ja jotenkin tämän tyytyväisyyshyrinän haluaa myös pitää itsellään.

Kehumiseksihan tämä siis meni, mutta menköön. Onneksi sarjan toinen osa Seleesian näkijä tuli jo elokuussa, odotan lukemista innolla!

HelMet-haasteesta pokattakoon kohta fantasiakirja.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)
Gummerus, 2017. 532 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...