keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin

Kuva: Salla Savolainen

Vierailukierros lapsiperheisiin ilahduttaa uteliaalla ja iloisella otteellaan

Viime vuoden satavuotisjuhlinnan aikana Ylellä oli käynnissä Kirjojen Suomi -sarja. Viimeiseksi Seppo Puttonen valitsi listalle teoksen vuodelta 2017, kirjan, joka kuvaisi mahdollisimman hyvin tätä aikaa. Valinta osui Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjaan Mennään jo naapuriin  (Tammi, 2017) ja lukemisen jälkeen olen samaa mieltä.

Kirjassa kahdeksanvuotias Vellamo vierailee kahdeksassatoista Suomessa asuvassa monikulttuurisessa lapsiperheessä. Mukana matkassa kulkevat äiti (Katajavuori) ja kuvittaja Savolainen. Kertojina toimivat sekä Vellamo että vierailtavien perheiden eri-ikäiset lapset. Perheet ovat muuttaneet Suomeen erilaisista syistä, osa pakoon sotaa, osa töiden perässä. Osassa perheistä vanhemmat ovat kotoisin samasta maasta, mutteivät läheskään kaikissa. Kirjassa tutustutaan muun muassa kreikkalais-brasilialaiseen perheeseen, jossa koiralle puhutaan vain portugalia, syödään sambusoita somalialaisessa kodissa ja lauletaan Hiihtäjän laulua vietnamilaisessa perheessä.

Olin jostain syystä luullut, että kirja on fiktiivinen, mutta eipä ollutkaan. Tekijätiimi on ihan oikeasti vieraillut kaikissa kodeissa, haastatellut, leikkinyt legoilla. Katajavuori on kirjoittanut kirjan teosta kolumnin viime vuoden toukokuussa, joka avaa tekoprosessia kiinnostavasti. Mielenkiintoinen on myös Maailman kuvalehdessä julkaistu, Anni Valtosen tekemä haastattelu.

Savolaisen kuvitukset ovat mahtavia. Mielessäni kutsun kuvitusta dokumentaariseksi, sillä käytännössä kuvat olisivat voineet olla myös valokuvia. Näin ne ovat kuitenkin paljon hauskempia. Ikään kuin laajakuvina piirretyistä huonekuvista on hauska bongata tutunnäköisiä huonekaluja ja toisaalta tutkistella minkälaisia pikkuesineitä kussakin kodissa on. Mainittakoon erikseen, että pidin hirvittävästi Savolaisen piirtämistä matoista. Visuaaliselta puolelta annan kiitokset myös sisäkansille: etukansista löytyy kartta, jonne kirjassa mainitut maat on merkitty, ja takakannesta puolestaan maiden liput.

Luin tätä vauvalle ääneen, hän katseli lähinnä värikkäitä kuvia. Veikkaan, että isomman lapsen kanssa olisi hauskaa etsiä kuvista Vellamon siiliä, nyt huvitin etsintäleikillä lähinnä itseäni. Mukava tämä oli joka tapauksessa ääneenluettuna, hirveän kivasti kirjoitettu. Mini-iltasaduksi sopi usein yhden perhetarinan luku.

Mennään jo naapuriin on todella mukava kirja. Se esittelee kiinnostavasti koteja ja perheitä, joissa vieraillaan, ja säilyttää koko matkan ajan iloisen uteliaisuuden ja lempeän kiinnostuksen. Kirjaa lukiessa opin paljon uutta ja tajusin myös, kuinka paljon Suomi on jo omanakin elinaikanani muuttunut. Väittäisin, että hyvään suuntaan. Ihmiset ovat aika mukavia, kun heihin vaan uskaltaa tutustua, toteaa Vellamo kirjan lopussa.

Luetaanko tämä? -blogissa kirjaa on luettu viisi ja puolivuotiaan lapsen kanssa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin
Tammi, 2017. 56 s.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Lavalta: Hammaspeikot (Kansallisteatteri)

Hammaspeikot (Ella Pyhältö ja Helena Vierikko) kotipuuhissaan. Kuva: Tuomo Manninen

Hauskasti hammashuollon puolesta

Kansallisteatterin lämpiössä on kuhinaa helmikuisena lauantaiaamuna, kun alkamassa on Hammaspeikkojen esitys. Thorbjørn Egnerin kirjan Satu hammaspeikoista pohjalta dramatisoitu puolituntinen esitys kertoo tarinan kahdesta Jussin suussa asuvasta hammaspeikosta Mööstä ja Paasta ja muistuttaa hampaiden harjaamisen tärkeydestä.

Herkkuja rakastavan Jussi-pojan hampaita alkaa särkeä ja hänen on lähdettävä hammaslääkäriin. Jotta myös katsomossa nähtäisiin Jussin suun tapahtumat, zoomaa esitys suoraan Jussin suuhun ihmettelemään hammaspeikkojen eloa ja oloa. Esitys liikkuu sujuvasti hammaslääkärin vastaanoton ja hammaspeikkojen elämän tarkastelun välillä.

Esityksen dramatisoineet Ella Pyhältö ja Helena Vierikko esittävät myös kaikki näytelmän roolit. Esiintyminen oli luontevaa ja lasta arvostavaa, tuli hyvä mieli. Jäin tosin pohtimaan, olivatko hammaspeikot liiankin sympaattisia, sillä olihan se hieman surullista kun heiltä lähti koti alta vaikka peikot itse tuntuivat suhtautuvan asiaan aika leppoisasti. Itse myös vähän ärsyynnyin hammaspeikkojen kimeistä äänistä, mutta tämä lienee makukysymys. Hammaslääkäri oli puolestaan mielestäni hirveän mukava ja kertoi kivasti hampaidenhoidon tärkeydestä.

Esitys tutustuttaa lapsia lempeästi teatterin maailmaan, sillä yleisölämpiössä valot pysyvät koko ajan päällä ja näyttelijät johdattavat lapset esitykseen valitsemalla sopivia roolivaatteita lasten avustuksella. Värikäs lavastus ja pukusuunnittelu on Sanna Levon käsialaa. Itse pidin erityisesti kotoisasta alaleuan hammasrivistöstä ja valtavasta hammasharjasta. Myös käsiohjelma on suunniteltu kivasti, sillä siitä voi vaikka heti tutustua näytelmän eri hahmoihin ja onpa mukana myös värityskuva.

Itselläni oli seuralaisena viisikuukautinen minimesenaatti, joka taisi esityksen sijaan seurailla lähinnä muita katsojia mutta viihtyi katsomossa kuitenkin oikein hyvin. Muutamille pienkatsojille esitys taisi olla hieman liian jännittävä, mutta etenkin eturivin lapsijoukko oli innokkaasti mukana esityksessä.

Lopuksi yleisön kanssa pohditaan, miten hampaiden harjaamisesta saisi hauskempaa vaikka jumppaamisen avulla. Omalla seuralaisellani ei ole vielä hampaita, mutta olen itse yrittänyt toteuttaa esityksessä keksittyjä ohjeita. Väitän, että samalla tehty jalkajumppa on ainakin pidentänyt hampaidenharjaustani ja tehnyt siitä järjestelmällisempää, mikä ei varmasti ole näin rautahampaidenkaan omistajalle yhtään huono asia.

Esityksiä on Kansallisteatterissa vielä tämän maaliskuun ajan. Esitystä suositellaan yli 3-vuotiaille.

Kiitokset Kansallisteatterille medialipuista!

lauantai 24. helmikuuta 2018

Piia Leino: Taivas

Nykypäivän Helsingissä Linnunlaulun sillalta voi vielä katsella junia.

Tarina lähitulevaisuudesta on ahdistava, muttei vailla toivoa

Yleishälyttimet ulvoivat samana iltana, jona aloin lukea Piia Leinon Taivasta (Kustantam S&S, 2018). Oikeaa vaaraa ei ollut, laitteet olivat vain epäkunnossa, mutta olo oli outo. Seuraavana päivänä uutisissa oli juttu Espoossa auton alle jääneestä sudesta. Siis Espoossa. Dystooppisen, neljäkymmentä vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan teoksen maailma tuntui tulevan vähän liiankin lähelle.

Akseli työskentelee lähes autiossa Helsingissä yliopiston laskuun ja tutkii tallenteita vanhalta ajalta, kun ihmiset olivat vielä kiinnostuneita asioista ja muista ihmisistä. Akseliakaan ei oikeastaan kiinnosta, lähinnä hän odottaa sitä hetkeä kun hän voi matkata Taivaan virtuaaliseen maailmaan. Taivaassa Akseli tapaa Iinan, naisen johon hän jostain syystä haluaa ottaa kontaktia vaikka yleensä onkin mieluummin yksin. Lähes samaan aikaan Akseli saa yliopistolta testattavakseen pillereitä, jotka tekevät mielelle kummia. Yhtäkkiä harmaassa maailmassa saattaisikin olla mahdollisuuksia, mutta Taivaan tuomasta turvasta ja unohduksesta on vaikea luopua.

Kertojina vuorottelevat pääasiassa Akseli ja Iina, paikoin ääneen pääsee myös Iinan työnantaja Jalo. Ratkaisu on toimiva ja henkilöt kiinnostavia epävarmuuksineen ja heikkouksineen. Täytyy myöntää, että en oikeastaan pitänyt Akselista tai Iinasta hirveästi, mutta suhtauduin heihin uteliaisuudella: mitä seuraavaksi tapahtuu, miten suhde kehittyy?

Tulevaisuuden Helsinki on Leinon käsissä synkkä paikka. Ihmiset lymyilevät omien kotiensa suojissa eristyksissä. Ruokaa on vähän, köyhyyttä ja kurjuutta paljon. Lapsia ei enää synny, eikä varmuutta tunnu olevan onko syy biologinen vai johtuuko se vain lamaantumisesta. Lukiessa ahdistaa, sillä kirjan maalaama tulevaisuudenkuva ei tunnu mahdottomalta ja tapahtumapaikkana on kaiken lisäksi oma kotikaupunki. Meidän kaupunginosamme taitaa tosin Taivaan maailmassa olla jo metsittynyttä kapinallisten aluetta.

Vastapainona lamaantuneille ihmisjoukoille kirja on myös paikoin todella lihallinen. Kontrasti tuntuu hyppäävän silmille ja tuntuu välillä vähän vaikealtakin lukea, sillä kerronta on niissä kohdissa jotenkin niin paljasta.

Pidin kovasti kirjan lopusta. Vaikka osittain osasin asioita aavistaakin, oli mukana myös muutama yllätys. Tarina myös keriytyi miellyttävällä tavalla kokoon selittelemättä liikoja. Tavallaan olisin halunnut nähdä myös Helsingin ulkopuolelle, mutta toisaalta näin tarina pysyi kompaktina ja jätti tilaa mielikuvitukselle.

Piia Leinon Taivas on oivallinen dystopia. Sen luoma maailma on tuttu, joten siihen on helppo uppoutua, mutta samalla vieras ja pelottavakin. Toivon, että minun ei tarvitse nähdä tämän kirjan kuvaamaa likaista ja surulliseksi muuttunutta Helsinkiä koskaan.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on vain yksi sana ja spefi-haasteesta kohdan dystopiakirja.

Piia Leino: Taivas
Kustantamo S&S, 2018. 250 s.

torstai 22. helmikuuta 2018

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.










J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.










***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.










Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.










***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit
Tammi, 2017. 326 s.
Suomentanut: Marja Helanen









***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen









***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti, 2016. 355 s.
Kansi: Karin Niemi

Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi

Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Makkara. Kuva: Ninka Reittu

Riemukkaita talvipuuhia Prinsessa Pikkiriikin kanssa

Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava, 2017) on ihastuttava kirja riehakkaasta, iloisesta ja joskus vähän tuhmasta Pikkiriikistä ja hänen ystävistään. Kirja sisältää kolme suloista tarinaa. Pikkiriikki päättää muun muassa myydä rasittavan pikkuveljensä Urpon, rakentaa ensimmäisenä lumisena päivänä Pöjöläisen kanssa lentävän lumiauton ja päättää ryhtyä samaisen Pöjöläisen kanssa tontuiksi, jotka vievät lahjoja ihan kaikille. Meillä näitä tarinoita luettiin vauvalle vähän pidempinä iltasatuina, mutta myönnän lukeneeni tarinoita riemulla itseksenikin.

Prinsessa Pikkiriikki on hurmaava tyyppi. Ihastuttavan Makkara-taikakoiransa ja ystäviensä kanssa hän ryntää kohti seikkailuja ja on pääsääntöisesti hyväntahtoinen, vaikka välillä pikkuveli ja naapuruston Räkä-Eetu ovatkin kammottavan ärsyttäviä. Minusta on ihanaa, että Pikkiriikki voi olla prinsessa ja samalla ajaa lumiautolla ja vaikka mitä muuta.

Lampelan kerronta on värikästä ja sanasto rikasta. Lukiessa naurattaa ja vähän myös epäilyttää, että onkos se nyt reilua paljastaa, että aikuiset saattavat esimerkiksi syödä joulusuklaita salaa lasten mentyä nukkumaan. Toisaalta tarinoihin on ympätty rivien väliin vähän itkettäviäkin juttuja. Tytöt eivät esimerkiksi ymmärrä, miksi ihmeessä äkäinen naapurin setä purskahtaa itkuun saadessaan joululahjaksi piparin, mutta omaa sydäntä vähän puristaa.

Ninka Reitun kuvitus on riemukasta, erityisesti pidän Makkara-koirasta ja muutenkin hahmojen ilmeikkyydestä. Jo pelkästään kirjaa kantta katsoessa alkaa hymyilyttää.

Yksinkertaisesti: ihana kirja. Pitää lukea pian myös tätä edeltävä teos, Prinsessa Pikkiriikki (Otava, 2016), joka meiltä löytyykin kotihyllystä.

Pikkiriikin kanssa on talviseikkailtu myös Sininen keskitie -blogissa, jossa teksti sai aikuisenkin nauramaan vaikka tekstin määrä oli paikoin pikkiriikkisen liiallista.


Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi
Otava, 2017. 58 s.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lavalta: Veriruusut (KOM-teatteri)

Oman elämän haltuunotto herättää riemua Maijassa ja Sigridissä (Oona Airola ja Helmi-Leena Nummela). Kuva: Marko Mäkinen

Kukkikoot ruusut muistoksenne

Ihan suorilta myönnän, että sisällissota tai sota yleensä ei ole minua lähtökohtaisesti kiinnostava aihe. Anneli Kannon Veriruusut-romaanin sentään tiesin, mutta en ole sitä lukenut. Näillä eväillä lähdin siis kutakuinkin ilman ennakko-odotuksia katsomaan KOM-teatterin kevään ensi-iltaa, Lauri Maijalan ohjaamaa ja dramatisoimaa Veriruusut-näytelmää. Vaikka tapahtumat ovatkin menneisyydessä, on teoksesta helppo löytää yhtymäkohtia tämän päivän keskusteluun tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

On vuosi 1918 Valkeakoskella ja 15-vuotta täyttänyt Sigrid ohjataan hakemaan töitä paperitehtaalta, sillä onhan sen ikäisenä jo tuotava kotiin rahaa. Onneksi paperitehtaan naisjoukko ottaa aran tytön suojiinsa, auttaa välttämään tehdaspampun kourivia käsiä ja opastaa naisen elämän tärkeissä asioissa kuten muodissa. Pian kaupunkiin kuitenkin perustetaan punakaarti, sisällissota alkaa ja tehdas suljetaan. Naiset eivät tahdo jäädä syrjään ja toimettomiksi vaan päättävät perustaa naiskaartin. Jalkaan vedetään vanhempia pöyristyttävät housut ja opetellaan ampumaan kiväärillä. Sodan aikana pisteitä ei kuitenkaan saa jaloista aikomuksista saati aina rohkeudestakaan, mutta onneksi on ystäviä joiden kädestä pitää pahimmalla hetkellä.

Ensemble on hieno. Helmi-Leena Nummela on vakuuttavasti tarinan myötä kasvava Sigrid ja Oona Airola ihastuttava tämän ystävänä, lempeän kotikasvatuksen saaneena Maijana. Inka Reyesin palavasilmäinen Saima ei tarvinnut sanoja tehdäkseen vaikutuksen ja näyttelijän muutos hiljaiseksi Maijan sulhaseksi, Anttoniksi oli häkellyttävä. Vilma Melasniemi oli viehättävän rempseä kaartilainen, Saga Sarkola puolestaan roolissaan suloinen ja herkkä. Ursula Salo sukkuloi vimmalla vahvoista naisrooleista inhottavaksi tehtaanpampuksi, ihan puistattaa. Ja vielä Eeva Soivio, joka vuoroin on sydäntäsärkevän ihana Lyyti ja sitten kiroileva, muistoihinsa jumiin jäänyt äiti. Nähdään lavalla myös miesnäyttelijöitä, KOMin vakiokasvot Juho Milonoff ja Niko Saarela sekä Antti Autio hoitavat roolinsa hienosti. Tila on kuitenkin selvästi tällä kertaa annettu naisille ja hyvä niin.

Esitystä katsoessa minuun taisi iskeä niin sanottu Wonder Woman -efekti. Yhtäkkiä tutunoloisen tarinan pääosassa olivat ihan oikeasti naiset ja siihen oli niin paljon helpompi samaistua. Tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta, sillä eihän tällä tarinalla arvattavastikaan mitään kovin onnellista loppua ollut vaikkei se vailla toivoa ollutkaan. Itketti.

Koko esityksessä ihailen sitä, miten pienellä voidaan saada vaikuttavaa aikaan. Markku Pätilän lavastus on pienieleinen mutta tehokas. Pyörönäyttämöä käytetään hienosti hyväksi ja katsomon läpi kulkeva käytävä mahdollistaa erilaisia sisääntuloja lavan takaosassa olevien oviaukkojen lisäksi. Esimerkiksi paperitehtaan toimintaa kuvaavat musiikilliset kohtaukset olivat upeaa katsottavaa. Myös valaistuksella (Tomi Suovankoski) onnistutaan rajaamaan tilaa ja keskittämään katsetta. Valo on tarvittaessa terävää tai pehmeää. Kerronnan lomaan on ujutettu työväenlauluja ja niillä onnistutaan joko viemään tarinaa eteenpäin tai kertomaan jotain hahmoista ja se oli hienoa se, etenkin kun näyttelijät myös itse soittivat milloin mitäkin soitinta.

Lähes kolmituntinen esitys kantaa pituutensa yllättävän hyvin. Erityisesti ensimmäisellä puoliajalla ei kellon vilkuilu käy mielessäkään ja toinenkin puolisko käynnistyy vaikuttavasti. Loppupuolella ilmaa on sitten hieman liikaa, tarina päästää otteestaan. En tiedä onko ongelma rytmityksellinen, tuntuu hieman että toiseen puoliskoon on yritetty saada lisää pituuttaa ettei se olisi liian lyhyt. Onneksi loppu on hieno, mieleen tulee Les Misérablesin loppukohtaus enkä ihmettelisi vaikka se olisi jonkinlaisena esikuvana tässä ollutkin.

Lopulta verkkokalvoille jää vahvimpana kuva naisjoukosta, joka on jähmettynyt kesken liikkeen rynnätessään kohti mahdollista vapautta. Se on hieno kuva.

Kiitokset KOM-teatterille lipusta esitykseen ja mukavan bloggari-illan järjestämisestä!

ps. Mainittakoon vielä, että esitykset alkavat jo klo 18 mikä oli kyllä mainio juttu näin pitkän esityksen ollessa kyseessä!

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Kirjan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa.

Pienten voima on suuri

Pieni tyttö tapaa matkallaan valtavan, kurnivamahaisen kissan, joka päättää pistellä tytön suihinsa. Tyttö lupaa kissalle, että etsii tälle päivässä syötävää. Jos ruokaa ei löydy, saa kissa syödä tytön. Kummallinen kaksikko vaeltaa läpi köyhtyneen maan kissan mahan kurniessa entistä kovempaan ääneen.

Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa on hieno ja isoon teemaan tarttuva satu. Erityisesti tähän maailmanaikaan, kun eriarvoisuus lisääntyy entisestään, on kirjan sanomassa pontta. Onko tosiaan oikein, että yksi saa syödä ja kasvaa, kun kaikki muut köyhtyvät?

Teemu Juhanin mustavalkoiset kuvitukset ovat upeita. Kurnivamahainen kissa saisi muuttaa meidän seinälle päivänä minä tahansa. Pienemmät somistekuvat vuorottelevat mukavasti koko aukeaman kokoisten, yksityiskohtia pursuilevien kuvien kanssa ja tukevat hyvin tarinaa.

Kirja toimii hyvin myös ääneenluettuna, se soljuu kieleltä mukavasti. Aika jännittävä tämä kuitenkin on, sillä pohjavire on kiristynyt jonkin pahan uhkan leijuessa koko ajan aivan lähellä. Lopun kamppailukin sai sydämen pamppailemaan. Kirja ei siis liene aivan pienimmille, vaikka itse tämän vauvalle luinkin.

Kurnivamahainen kissa tuntuu perinteiseltä sadulta ja luottaa hyväksitodettuihin elementteihin, joissa pienellä on lopulta se suurin voima, paha on hirmuinen ja hyvän ystävän voi pelastaa välittämällä. Teos uskaltaa nostaa esiin isoja kysymyksiä ja herättää varmasti keskustelua oikeasta ja väärästä ja siitä, mikä elämästä tekee elämisen arvoista. Kirja sopii ehdottomasti myös aikuisille.

Kirja on Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Kirjanurkkauksessa viisivuotias lukija on ihastunut kirjaan kovasti, Kirjapöllön huhuiluja -blogissa suosituksia puolestaan antaa yhdeksänvuotias.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017. 46 s.
Kuvitus: Teemu Juhani

torstai 15. helmikuuta 2018

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?


Elämän kanssa kipuilua Ecuadorissa

Michaela von Kügelgenin esikoisteos Vad heter ångest på spanska? (Förlaget, 2017) osui tutkaani Instagramissa. Kirja oli voittanut Helsingin Kirjamessuilla palkinnon Snyggaste boken i Svenskfinland ja pistinkin sitten kirjan varaukseen hienon kannen ja kiinnostavan nimen perusteella.

Erikalla on kaikki hyvin. Hän on juuri allekirjoittanut työsopimuksen arvostetusta lakifirmasta ja on lähtenyt ennen sitä Ecuadoriin opiskelemaan espanjaa ja näkemään maata. Paitsi että mielessä kaihertaa ero miesystävästä ja tunne siitä, että elämä ei ole sittenkään menossa aivan oikeaan suuntaan. Kaikki olisi helppo turruttaa alkoholilla ja yhdenillanjutuilla, mutta matkallaan Erika tajuaa että hänen on päätettävä, mitä hän itse elämältä haluaa. Apuna tässä hänellä on Ecuadorissa tavattuja uusia ystäviä, kuten rempseä norjalainen Ingrid ja baaritiskin takaa löytyvä komea Jacques.

Ruotsin kielen lukuharjoituksena kirja on oivallinen. von Kügelgenin tyyli on yksinkertainen ja siten helppolukuinen, Erikan mielenmaisemia ei juuri kielikuvilla maalailla. Ei tarina niitä toisaalta tarvitsekaan. 

Tarina on nimittäin todella tavallinen. Lukiessa se jotenkin vähän ärsytti, että tähänkö minä nyt aikaani kulutan. Nuori nainen kipuilee elämänsä kanssa, ihastuu salskeisiin ulkomaalaisiin ja kipuilee vähän lisää. Lisäksi tunnistin Erikassa ja tämän epävarmuudessa paljon itseäni ja se tekee lukukokemuksesta minulle usein vaikean, mikä ei sinänsä ole huono asia. Tuleepahan kohdattua niitä omia kipukohtia, mietittyä että miksi itsekin huolehtii usein asioita etukäteen (ehdin esimerkiksi eräänä päivänä diagnosoida pahanhajuishengitykselliselle koiralle ientulehduksen ja elimellisen sairauden, ennen kuin tajusin sen syöneen haisevan sonninsudin).

Lukukokemuksena Vad heter ångest på spanska? ei siis ollut maailmaa mullistava, mutta jotenkin mukava se oli. Jos haaveilet reissaamisesta Ecuadoriin tai kaipailet vähän potkua takamuksille oman hookaamisen suhteen, lue tämä. Kummasti sitä nimittäin ärsyyntyy siitä omastakin edeltäkäsinhuolehtimisesta, kun on ensin ärsyyntynyt kirjan päähenkilölle.

Litterarumin Julia kirjoittaa viisaita tästä kirjasta ja nostaa esiin muun muassa seikan, että hän ei ainakaan osaa nimetä yhtään toista tällaista suomenruotsalaista romaania.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?
Förlaget, 2017. 250 s.
Kansi: Linn Henrichson

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Lavalta: Kangastus 38 (Kansallisteatteri)

Rouva Wiik (Cécile Orblin), Milja-neiti (Noora Dadu) ja Matilda (Edith Holmström). Kuva: Mitro Härkönen

Vuoden 1938 Helsinki ihmisineen elää ja hengittää Kansallisteatterin lavalla

Se on hieno hetki, kun sielu halajaa päästä näkemään puheteatteria ja sitten pääsee katsomaan jotain sellaista kuin Kansallisteatterin Kangastus 38. Näyttelijöiden yhteispelistä elävä, Kjell Westön romaaniin perustuva näytelmä on visuaalisesti kaunis ja kerronnallisesti ehjä. Vuoteen 1938 sijoittuva esitys tuo lavalle koskettavien ihmiskohtaloiden lisäksi ihanan, sumuisen Helsingin.

Keväällä 1988 rouva Wiik työskentelee varatuomari Claes Thunen konttoristina ollen korvaamattomana apuna, mutta jakaen itsestään vain vähän. Eräänä päivänä Thunen keskiviikkokerhon miehet kokoontuvat toimistolla ja eräs heistä herättää rouva Wiikin kipeät muistot eloon. Enää hän ei aio alistua hiljaisena. Samaan aikaan otsikot kertovat Kolmannen valtakunnan noususta, tanssilavoilla soi iskelmä ja Helsingin Olympiastadion avataan pian.

Ratkaisu tuoda Milja Matilda Wiik lavalle kolmen näyttelijän voimin on aluksi hämmentävä, mutta pian ihastuttavan toimiva. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin näyttelevät upeasti yhteen ja tuovat hienosti esille rouva Wiikin eri puolia. Ei kestä kauaa, että heitä alkaa katsella yhtenä. Hahmo on menneisyytensä vainoama ja kolmella näyttelijällä sisäiset ristiriidat ja muutenkin päähenkilön monitahoisuus saadaan kiinnostavasti esille. Ihminen kantaa sisällään kaikkia versioita itsestään.

Koko ensemble. Kuva: Mitro Härkönen

Asianajaja Thune (Timo Tuominen) on näytelmän mieshahmoista kiinnostavin. Vaikka keskiviikkokerhon tapaamisissa hän saattaa esiintyä koväänisenä ja rempseänä, on Thunessa kuitenkin kiinnostavaa herkkyyttä jonka Tuominen tuo esiin. Kerhon miehet (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) jäävät jokseenkin etäisiksi juutalaista näyttelijää ja runoilijaa "Jogia" (Kristo Salminen) lukuunomatta, vaikka roolityöskentely onkin kaikilta oikein oivallista. Toisaalta ehkä hyväkin näin, tarina on kuitenkin rouva Wiikin.

En ole lukenut tätä Westön romaania vielä, mutta hänen tyylinsä on helppo tunnistaa myös näytelmästä. Esitys on itse asiassa melko tekstipohjainen sanoittaessaan henkilöiden sisäisiä tuntoja. Paikoin tekstin määrä tuntuu ylitsevuotavalta, mutta jotenkin sen kanssa onnistutaan luovimaan niin, ettei puutumisen tunne iske.

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu on kaunista katseltavaa. Etenkin rouva Wiikin tyylikkäät, viimeisen päälle laitetut asut ihastuttavat kenkiä myöten. Miehet ovat liiveissään ja puvuissaan klassisen tyylikkäitä. Ville Toikan valosuunnittelu, Katri Rentton lavastus ja Paula Lehtosen videosuunnittelu tuovat lavalle menneisyyden Helsingin elävänä. Erityisesti videoiden käyttö ilahdutti minua kovasti, sillä tuntui että niillä oli todella merkitystä ja ne toivat lisäarvoa.

Ensimmäisellä puoliajalla mietin vielä menneisyyden Kapteenin henkilöllisyyttä ja pohdin, yritetäänkö minua huiputtaa pyörittämällä kaikkia keskiviikkokerhon jäseniä lavalla rouva Wiikin kanssa. Täytyy myöntää, että hieman harmistuin arvatessani henkilöllisyyden heti, mutta toisaalta, ehkä siinä ei ollut mitään arvattavaa? Jostain syystä keittelin tästä päässäni mysteerinäytelmää, vaikka salaperäisyys saattoi olla vain päässäni. Tästä lievästä harmittelusta huolimatta Kangastus 38 on upeasti kerrottu tarina naisesta ja menneisyyden painosta, uusista aluista ja umpikujista.

Vielä monta viikkoa myöhemminkin ajattelen, että olipas hieno ja tyylikäs. Bravo.

Kevään esityksiin on vielä lippuja, viimeinen näytös on 22.5.

Kuva: Mitro Härkönen

tiistai 13. helmikuuta 2018

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

Karhu on juuri tajunnut nähneensä hattunsa jossain.

Hauskasti kuvitettu kirja yllättää aikuisenkin

Ystävä suositteli minulle Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -teosta sanoilla aivan mahtavaa settiä. Eihän tällaista suositusta voinut jättää väliin, joten varaus linjoille ja kirjaa odottamaan.

Juoni on hyvin yksinkertainen. Karhun hattu on kadonnut ja hän lähtee etsimään sitä. Hatun perään tiedustellessa törmätään muun muassa kettuun, jänikseen ja luullakseni vyötiäiseen. Kun etsinnät ovat jatkuneet jo pitkään on karhu vähällä luovuttaa, kunnes tajuaa yhtäkkiä nähneensä sittenkin hattunsa jossain ja lähtee kiireen vilkkaa vaatimaan päähinettään takaisin. Loppu on vähintäänkin hämmentävä, mutta samalla vinksahtaneen riemukas.

Mies luki tätä ensin vauvalle ääneen ja sitten tämä oli pakko lukea vielä itsekin. Ja vauvalle uudestaan, sillä onhan tämä nyt aivan loistava kirja. Toisella sivulla on kuva, toisella isosti painettua yksinkertaista tekstiä. Sivuja on hulppeat 21 kappaletta eli tarina on lyhyt, mutta hihityttää niin paljon että tekee mieli lukea heti uudestaan. Klassen on myös kirjoittanut kirjalle kaksi jatko-osaa (This Is Not My Hat, 2012 ja We Found a Hat, 2016), jotka on käännetty myös ruotsiksi.

Kirjan kuvitus on mielestäni ihana. Yksinkertaisesti piirretyistä hahmoista saadaan yllättävän ilmeikkäitä jo pelkästään silmiä hieman muuttamalla ja päähenkilö-karhu on kaikessa juroudessaan mahtava. Vaikka rakastankin usein runsasta kuvitusta, on tässä teoksessa pienieleisyydellä ehdottomasti tarinaa rikastuttava vaikutus.

Ilahdutti myös, että kirjaa käsittelevä Instagram-postaukseni käynnisti pienoisen keskustelun erään kirjan hahmon lopullisesta kohtalosta. Selvästi kirjalla on ollut siis suosiota kohdeyleisön tai ainakin kohdeyleisön vanhempien keskuudessa. Kukin tehköön kuitenkin itse päätelmänsä mainitsemattoman hahmon lopusta.

Lukiessa heräsi myös toive nähdä tämä teatterilavalla. Yksinkertainen juoni ja hauskat kohtaamiset mahdollistaisivat melkoisen herkullisen esityksen, jonka aikana varmasti katsomossa kiherrettäisiin syystä jos toisestakin. Kuka tekisi?

Lisäjuttuja tästä, linkkien takana kuitenkin spoilereita syyllisistä ja lopusta! Lukuneuvojan lapselle tätä jouduttiin aikanaan lukemaan joka ilta ja Hesarissa tarinaa pidettiin puolestaan moraalittomana. Muissa blogeissa tätä taas sitten kehuttiin, ilmeisesti kirja on ilmestymisvuonnaan ollut jonkinlainen hittituote lapsiperheissä.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin (I Want My Hat Back, 2011)
WSOY, 2013. 21 s.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Making of Putkinotko: Taivaalta tippuva maitotonkka ja lennossa editoitavat kohtaukset

Käsikirjoituksen viilausta. Taustalla Tuomo Rämö ja Tiina Weckström.

Helmikuu koitti ja samalla on taas aloitettu Putkinotkon harjoitukset Teatteri Jurkassa. Ensi-iltaan on noin puolitoista kuukautta aikaa. Minä olen edellisten harjoitusten jälkeen onnistunut lukemaan vasta kahdeksan lukua kirjaa, tavoitteena on saada se luettua tässä kuussa. Hiippailen torstaiaamuna vauvan kanssa sisään henkilökunnan ovesta ja painun saliin katsomaan jo täydessä käynnissä olevia harjoituksia. Mitäköhän on luvassa?

Paikalla treeneissä ovat ohjaaja Tuomo Rämö, näyttelijä Tiina Weckström ja äänisuunnittelija Jani Orbinski. Yhteispeliä on kiinnostava seurata, sillä toiminta vaikuttaa varsin tasaveroiselta ja ehdotuksia tulee kaikilta. Muun muassa lennossa tapahtuvaa äänisuunnittelu oli mielenkiintoista tarkkailtavaa.

Tällä kertaa näytelmää harjoitellaan Putoamisen taidon lavasteissa, mutta osa Putkinotkon rekvisiitasta on jo paikoillaan. Aivan täysin niihin ei selvästikään ole vielä totuttu, sillä esimerkiksi halossa roikkuva pieni maitotonkka rämähtää yllättäen alas kun sitä roolihahmon toimintaa hakiessa läpäyttää. Tämäkään ei toisaalta ollut huono asia, sillä tonkan putoamisen seurauksena pohdittiin, voisiko sitä ehkä sittenkin käyttää tässä kohtauksessa juuri näin ja miten se vaikuttaisi muuhun toimintaan. Näillä näkymin idea tosin hylättiin, mutta kokeilu oli kuitenkin kiinnostava.

Parin tunnin aikana, jotka olin paikalla, ehdittiin harjoitella kahta kohtausta. Viimeksi sain tutustua enemmän Rosinaan, tällä kertaa näin lavalla pääasiassa Juutasta ja Muttista. Minua viehättää kovasti, miten pienillä jutuilla hahmot muuttuvat Weckströmin käsittelyssä toiseksi. Tällä kertaa käytössä on tosin kaikenlaista pienrekvisiittaa kuten piipun virkaa toimittava lusikka ja hattu, mutta pääasiallisesti hahmot muuttuvat ruumiinkielen kautta. Muttisesta olen kirjoittanut ensivaikutelmana kovasti kuplassa elävä ihminen ja Juutaksesta vähän reppana mutta aika symppis. Muttisen hahmo tosin saa jo yhdessä kohtauksessa kovasti syvyyttä, sillä ei hän ehkä ollutkaan siellä kansallisromanttisessa kuplassaan niin tiiviisti kuin aluksi ajattelin.

Kohtaukset muuttuivat parin tunnin aikana melko radikaalisti ja hioutuvat varmasti vielä lisää ensi-illan lähestyessä. Tekstikatkelmien järjestystä muuteltiin, repliikkejä poistettiin ja tunnelmaa säädettiin. Esimerkiksi Muttisen kohtauksen ensimmäinen versio oli aikamoista kohellusta ja draamaa, mutta piakkoin se jo näyteltiin kuumottavan vakavasti. Samalla oli hauska havainnoida, miten musiikkivalinnalla saatiin korostettua tunnelmaa entisestään.


Ihailen työryhmän keskittymiskykyä. Kökötän tyytyväisenä salin nurkassa ja siinä saankin ihan rauhassa istua ja ihmetellä, olo on kuin jonkinlaisella teatterin kummituksella. Vauvakin herää jossain vaiheessa ja siirrymme aulan puolelle tarkkailemaan. Vauvalla olisi kovasti kommentoitavaa ohjaukseen, mutta onneksi salin puolella kyetään edelleen keskittymään itse asiaan eikä lattiantasosta kuuluvaan hihkuntaan.

Vitsi ootan että millai tää on valmiina! lukee muistikirjassani epämääräisillä harakanvarpailla. Lukee siellä toisaalta myös, että sellaisena ihan perusteatterina ja monella näyttelijällä tämä voisi olla ihan helvetin tylsä. Kirja on nimittäin mielestäni välillä turhankin hidastempoinen ja maalaileva kuvauksissaan, vaikka ihmiset ja teemat ovatkin kiinnostavia. Onneksi on dramatisointi ja mahdollisuus tehdä toisilla tavoilla.

Odotan kiinnostuksella, miltä esitys näyttää maaliskuun alussa kun taas reissailen Jurkkaan harjoituksia katsomaan. Silloin ei olekaan enää kuin pari viikkoa ensi-iltaan, joten saa nähdä ovatko kohtaukset jo kutakuinkin lopullisessa muodossaan ja miltä nämä tänään harjoitellut kohtaukset näyttävät. Saadaankohan silloin jo treenata omissa lavasteissa? Otettiinko sitä maitotonkkaa lopulta kohtaukseen mukaan? Ja kuinkakohan monta perunaa Rosina ehtii harjoituskauden aikana kuoria? Palataan asiaan maaliskuussa.

Putkinotkon ensi-ilta Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

torstai 8. helmikuuta 2018

Tittamari Marttinen: Linnean laiskanlinna


Leppoisasti nuorien pulmista

Silloin harvoin kun vastaan tulee kirja, jossa päähenkilö on kaimani, otan sen lukuun. Oikeastaan en kyllä tämän kirjan lisäksi tiedä kuin yhden sellaisen, mutta kaksihan on jo suorastaan perinne. Tittamari Marttinen on kirjoittanut teoksen Linnean laiskanlinna (Karisto, 2017), jossa kuusitoistavuotias Linnea alkaa kirjoittaa TET-harjoittelun seurauksena paikallislehteen kysymys-vastauspalstaa. Kysymyksiin vastaamisen lomassa Linnea kertoo myös omasta elämästään.

Kysymyksissä käsitellään paljon ystävyyttä, oman identiteetin löytämistä ja mahtuupa mukaan myös nykypäivän "muotiaiheita" kuten veganismia ja vloggausta käsitteleviä pohdintoja. Linnea vastaa kysymykseen kuin kysymykseen reippaasti ja hitusen besserwissermäisesti. Vastausten lomassa seurataan Linnean elämää, jossa keskiössä ovat paras ystävä Sini ja kaupunkiin muuttamassa oleva söpö Jalmari-poika. Kaiken kaikkiaan elo ja olo pienessä kaupungissa kesäloma-aikaan on aika sympaattista, tavallista eloa ja sellaisena ihan mukavaa luettavaa.

Minussa tämä kirja herätti kuitenkin lopulta enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Mietin (tylsästi), että kuinkakohan paikallislehdessä tosiaan julkaistaisiin tällaista palstaa? Lisäksi pohdin, ovatko tällaiset kysymys-vastauspalstat vielä voimissaan. Bees & Honey joutui kuopatuksi Suosikin myötä, mutta ehkäpä Demissä tällainen vielä elää ja hengittää? Oli tai ei, nimimerkit ainakin henkivät omaan silmääni vahvaa ysäriä, Kiira Karu-Selli ja Greta Perusgimma näin muutamia mainitakseni. Lisäksi Linnean vastauksia ja omasta elämästä kertovia katkelmia oli toisinaan vaikea erottaa toisistaan ja jäsennellympi rakenne olisi ollut enemmän mieleeni, vaikka kirjan lopussa tälle asialle annettiin selkoa.

Tällä kertaa en siis aivan viehättynyt kaimani seurasta. Sinänsä oli mukavaa lukea kirjaa, jossa draama oli verrattain pientä. Symppis ja helppolukuinen tämä kuitenkin oli, vaikka oma kokemus jäi kädenlämpöiseksi.

Tittamari Marttinen: Linnean laiskanlinna
Karisto, 2017. 194 s.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra


Nie rozumiem tej książki, ale jest w porządku

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra (Siltala, 2017) oli viime vuonna yksi Finlandia-ehdokkaista. Samalla se on toinen tästä ehdokaslistasta, jonka luin. Jos ensimmäinen luettu eli Haurun Jääkansi oli tiivis ja hiottu, on Jatkosota-extra sille melkoisen hyvä vastakappale. Hiottu se kyllä on, mutta lisäksi runsas, rönsyilevä ja massiivinen. Monta kertaa lukiessani mietin, että kirja on joko nerokas, älytön tai molempia. En ole vieläkään päässyt päätelmissäni lopputulokseen.

Lähtökohtaisesti kirja kertoo perussuomalaisten eduskunta-avustaja Mika Kingelinistä, joka laitetaan tutkimaan veteraanipoliitikko Kauko Sademiehen katoamista. Katoaminen vaikuttaisi liittyvän asekauppoihin ja mystinen exoskeleton nousee esiin yhteydessä jos toisessa. Jatkuvajuonista jännityskertomusta tästä ei kuitenkaan saa edes yrittämällä, vaan kirja on sirpaleinen kokoelma tarinoita politiikasta ja sen laitamilta.

Lukukokemus on pökerryttävä. Tasaisesti ladotun tekstin sijaan aukeamilla tuntuu voivan tulla vastaan mitä tahansa. On blogitekstiä, sävellystä, lööppejä, kuvia. Osa tekstikatkelmista loppuu kuin seinään, toiset puolestaan jatkavat kulkuaan johtamatta oikein minnekään. Tekstin seassa on linkkejä, jotka vievät milloin mihinkin (todelliseen) uutiseen tai tiedotteeseen. Kaikkia jälkiä en jaksanut seurata, ties mistä jäin paitsi. Lukujärjestyksestäkään en ole aivan varma, olisiko tässä edes ollut mitään mahdollisuutta löytää "oikeaa" järjestystä? Nostan kädet ylös ja nautin kyydistä.

Sillä nautittava Jatkosota-extra on, etenkin jos sitä ehtii lukea pidemmissä rupeamissa. Silloin sen maailmaan ehtii uppoutua ja löytää niitä seitinohuita säikeitä, jotka kaikkea yhdistävät (tai sitten kaikki johtaa vain suureen umpisolmuun). Ehkä tällä hetkellä vaivaava jokseenkin tasainen väsymystilakin auttoi lukemisessa, ei tullut mietittyä liikoja vaan kykeni heittäytymään tekstin vietäväksi.

Oikeastaan mieleni tekisi hankkia kirja nyt omaan hyllyyn ja alkaa lukea sitä uudelleen saksien ja muistiinpanovälineiden ja nauhurin kanssa, koska en käsitä miten muuten voisin saada kaikista langanpäistä edes auttavasti kiinni. Huikeaa. Suosittelen.

Jos haluat pikamaistiaisen siitä, miltä tämän kirjan lukeminen tuntuu, lue Ompun bloggaus Reader, why did I marry him? -blogista.

ps. Kirjassa mainittiin jollain sivulla hiilen ja vedyn kaksoissidokset. Ei ole sellaisia kuulkaas olemassa.

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra
Siltala, 2017. 669 s.
Kansi: Markku Pyörälä

torstai 1. helmikuuta 2018

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord









***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...