keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Urheilukirja


Mies halusi lukea Tuomas Kyrön Urheilukirjan (Teos, 2011), koska hän piti Kyrön tavasta kirjoittaa ja toisaalta halusi jonkun selittävän hänelle miksi urheilu (tai sen seuraaminen) on joillekin niin tärkeää, jopa elinehto. Kirja ei ollut miehelle loppupeleissä ihan sitä mitä hän ajatteli, mutta hän kertoo ymmärtävänsä nyt paremmin urheiluhulluutta (ja miettii nyt lukevansa Nick Hornbyn mainion Fever Pitchin silläkin ehdolla että hänestä saattaa tulla jalkapallofani).

Lasten mieli ei rajoita jalkoja ja käsiä eikä ympäröivä todellisuus rajoita mieltä. He työntävät neliön muotoista palikkaa kolmioon jos haluavat, he tekevät kakkutaikinan suolasta ja hiekasta, he muuttavat kiven palloksi, kepin mailaksi ja autotallinoven maaliksi, koska niin tehdä.

Pitihän se sitten minunkin lukea, kun kirja meillä pyöri ja kun minäkin satun pitämään kovasti Kyrön sanavalmiudesta ja ajatuksista. Yksinkertaisesti Urheilukirja kertoo urheilun sankareista, toisinaan myös häviäjistä, urheilun suhteesta politiikkaan ja kansallis-identiteettiin, Kyrön omasta suhteesta urheiluun ja niin edelleen. Itse en ole intohimoinen penkkiurheilija, vaikka seuraan jalkapalloa satunnaisesti (se on niitä harvoja lajeja, joista ymmärrän jotakin, syytän juuri tuota Fever Pitchiä) ja "sen 6-1-matsinkin" katsoin vain sen takia että heräsin 2-1-maaliin (muissa kerrostalon asunnoissa ottelua seurattiin hieman innokkaammin). Harrastamattomuuteni vuoksi aika moni opuksen nimi meni minulta vähän ohi, etenkin jos puhuttiin 80-luvun tapahtumista, mutta kyllä tässä kärryillä pysyi.

Käsittääkseni Urheilukirja on joko edeltänyt tai seurannut Tuomas Kyrön Veikkaus-lehdessä olleita kolumneja eri urheilulajeista. Nämä kolumnit mainitaan kirjassa jossain sivulauseessa ja muistan joskus sellaisen lehdestä ihan lukeneenikin. Veikkaisin, että olisin pitänyt kokonaisuudessaan lyhyemmistä kolumneista enemmän, sillä opuksessa jutut rönsyilivät mielestäni välillä vähän liikaa tai junnasivat paikoillaan. Toisaalta kun tekstin rytmiin pääsi sen lukeminen oli todella miellyttävää, sillä Kyrö nyt vain on hyvä sananiekka.

Jollakin tavalla Urheilukirja näyttäytyi minulle Miika Nousiaisen Maaninkavaaran veljenä, sellaisena vähemmän fanaattisena mutta yhtäkaikki urheilua yhtenä elämän tärkeimmistä asioista pitävänä. Kirja käsittelee niin juoksua, hiihtoa, painia kuin nyrkkeilyä unohtamatta moottoriurheilua, dopingia, urheilijoiden luonnetta ja statusta, tavallisen pulliaisen suhdetta urheiluun. Sitä, miksi lapset juoksevat futiskentällä idolinsa paita päällä ja miksi voimanostokilpailuissa on hienoa olla katsojana.

Näytelmän päätyttyä raudat, tanko ja teline poistettiin. Koska sarjoja oli lähes yhtä monta kuin kilpailijoita, kaikki saivat sympaattiset pienet palkinnot kuin ala-asteen hiihtokisoissa. Kilpailijat vaikuttivat olevan palkinnoistaan vilpittömän tyytyväisiä, taas kerran oli kiskottu rautaa. Yhä oltiin hengissä. Pienen lajin arvokkuus on pienuudessa. Miehet kasvavat, ennätykset paranevat, mutta lajin levinneisyys on vakio. Tätä on voimanosto Teheranissa ja Tohmajärvellä, aina ja iänkaikkiksesti.

Huvittavaa Mielensäpahoittajan kaveria tästä opuksesta ei saa, sillä vaikka joitain hymyä aiheuttavia juttuja opuksesta löytyy niihin suhtaudutaan lempeydellä. Tractor-pulling ja showpaini näyttäytyvät sympaattisina koko kansan lajeina. Leppeä kirja saa suoranaisia pyyhkeitä minulta ainoastaan siitä, että oikoluku oli ilmeisesti jäänyt kesken koska taivutus- ja rektiovirheitä löytyi tekstistä turhan paljon.

Jos haluaa lukea urheilufanaattisuudesta, suosittelisin mieluummin Hornbyn kirjaa (joka tosin keskittyy vain jalkapalloon, mutta siitä on näköjään myös tehty elokuva jossa Colin Firth). Kyrön kirja sopinee paremmin kanssapenkkiurheilijalle, joka myös muistaa kirjassa esiteltyä tapahtumia ja henkilöitä ja osaa samaistua AI AI AI -tyyppisiin tilanteisiin paremmin kuin minä. Tai lukekaa Mauri Kunnaksen Suuri urheilukirja (linkki Sonjan arvioon), siinä on myös tuhti tietopaketti ja sopii myös muksuille.

Voimanostoa kellarissa ovat katselleet myös Jori ja Kirsi.

ps. Etsiessäni kirjaa kirjastosta ihmettelin, kun en sitä Kyrön kohdalta löytänyt. Kyselin tiskiltä ja kirja löytyikin sitten urheilutietokirjojen hyllystä. Hämmensi, kun tämä on kuitenkin aika subjektiivinen teos, mutta muillakin on ollut opuksen määrittelyssä vaikeuksia joten menköön.
pps. Pitäisiköhän katsella syksyn kursseja Tapanilan Erällä?
ppps. Kauan ne futikset EM-kisat vielä menee?

Tuomas Kyrö: Urheilukirja.
Teos, 2011. 280 s.
Kansi: Elina Warsta.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Haave

Jossain aiemmassa tektissä kirjoitin haikaillen keltaisesta mansardikattoisesta talosta. Se haave on nyt totta. Olemme asuneet talossa muutaman viikon ja vaikka osa tavaroista on edelleen laatikoissa ja kaikki hakee paikkaansa on olo onnellinen.






Haluaisin, että jotain tästä projektista jäisi mieleen. Siksi meidän remonttitouhujamme voi tulla kurkkimaan tänne. Tervetuloa, ovi on auki.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Risto Isomäki: Gilgamesin tappio


Minun on jo pitkään tehnyt mieli lukea Risto Isomäeltä jotain muuta, sillä mainion Sarasvatin hiekan lukemisesta on jo monta vuotta ja keväällä siitä nähty teatteriversio muistutti taas miten kiinnostava kirjailija Isomäki onkaan. Suketus suositteli minulle tätä Isomäen vanhempaan tuotantoon kuuluvaa Gilgamesin tappiota (Kirjayhtymä, 1994) joka jonkin aikaa kytättyäni löytyi sitten kirjastosta.

Tämänkin planeetan biosfääri on elävä olento, mutta uskon että se on suunnattoman älykäs elävä olento, jolla on mahtavia telepaattisia voimia.

Gilgamesin tappion alku sijoittuu jollekin vuodelle 2100-luvun alussa. Tutkimusalus Sundiata on laskeutunut tutkimattomalle Hazalin planeetalle ja retkikunnan toimia seurataan aluksen komentajan Anne Narainin päiväkirjan avulla. Planeetta vaikuttaa ensinäkemältä asuttavalta, sillä ilmasto on sopiva ja vaarallisia eläimiä ei löydy mailta tai halmeilta. Ihmetystä herättää planeetalta löytyvä käsittämämättömän suuri puu hermoratamaisine juuristoineen, joka vaikuttaa olevan tietoisempi kuin puut yleensä.

Sundiatan retkikunnan taipaleesta hypätään maapallolle vuoteen 2157. Maapallon ilmakehän otsonikerros on ohentunut huomattavasti lisääntyneen avaruusliikenteen vuoksi ja moni, niin ihminen kuin eläinkin, kärsii ihosairauksista ja sokeutuu. Amazonasin sademetsästä halutaan silti kaataa iso pala metsää uuden raketinlaukaisualustan tieltä eivätkä raivaustyöt ilahduta kaikkia, sillä samaisella alueella kasvaa kovasti Hazalin planeetalla kasvavaa puuta muistuttava jättiläinen.

Hypätään vuoteen 2173 ja takaisin Hazalin planeetalle, jonne tutkimusristeilijä Sheherazade on juuri laskeutumassa 15 vuoden lennon jälkeen. Planeetalla pitäisi olla aiemmin lähetetyn aluksen, Quetzalcoatlin, miehistö ja heidän perustamansa tukikohta, mutta Sheherazaden porukan hämmennykseksi kaikki ovat kuolleet tai kadonneet. Hämmentävän tapauksen tutkimiseen ei kuitenkaan riitä aikaa, vaan planeetta on päätetty saattaa asumiskelpoiseksi ja porukka aloittaakin laajamittaiset raivausoperaatiot. Tämä ei kuitenkaan vaikuta miellyttävän salaperäistä puuta eikä puu ole ainut tapahtumista närkästyvä tyyppi.

-Emme voi vielä olla varmoja siitä. Tuo lentokone voi olla millä tahansa muullakin asialla, epäili Jose Mercado.
- Et usko tuohon itsekään. Se on kierrellyt jo useana perättäisenä päivänä täsmälleen siellä, missä Puu on. Ja Puu on kasvanut liian korkeaksi - se nousee jo kymmenen kaksikymmentä metriä muiden puiden latvoja ylemmäksi. He eivät ole voineet olla havaitsematta sitä. Usko minua, Jose, he ovat tulossa.

Teoksen pääkertojina toimivat Anne Narain, Maassa asuva tutkija Irina Mercado sekä Randall Hayes, Sheherazaden mukana matkaava telepaatikko. Myös muita kertojia löytyy ja se onkin mielestäni tämän kirjan suurin heikkous, sillä henkilökavalkadi on todella laaja. Tokihan sen ymmärtää, Sheherazaden miehistössä kun on se 1000 jäsentä, mutta toisinaan jatkuva kertojan vaihtelu etäännytti minua itse tarinasta ja jouduin pohtimaan että kuka nyt olikaan kuka. Asiaa ei myöskään auta se, että henkilöt edustivat vaikka mitä eri kansallisuuksista ja nimet vaihtelevat Rebeccasta Thoriin ja Trinhiin.

Gilgamesin tappio on selvästi sci-fimpi teos kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa, mutta ei se silti ole mielestäni pohjattoman epäuskottava. Toki antimateriapommit ja kilometrin pituiset avaruusalukset tuntuvat toisinaan vierailta, samoin lähes kaikkien aurinkokuntamme planeetojen asuttaminen, mutta perustason teemat ovat käytännönläheisempiä. Mikä on ihmisen oikeus asuttaa ja raivata, miksi juuri me olemme ainut eläinlaji, joka käytännössä kykenee aiheuttamaan sukupuuttoja ja miten luonto voi korjata meidän tekemiämmä tekoja vai voiko?

Hyvää mieltä Gilgamesin tappio ei kyllä lukijalleen tuo eli sitä on turha odottaa. Sen sijaan se on mielenkiintoinen teos, jossa, myönnettäköön, henkilökemiat jäävät hieman ekologia-asioiden varjoon. Hieman yksioikoisia ja stereotyyppisiä henkilöitä muka-vitsikkäästä italialaisesta tyhmiin monni-pilli-pulla-tyyppisiin raakalaisiin siis oli, mutta ei se kyllä pääosin haitannut laisinkaan kun pääasiana kuitenkin selvästi on se tieteellinen puoli. Olisin jopa ollut ihan tyytyväinen, jos osa ihmissuhdelöpinöistä olisi vain jätetty pois ja keskitytty rehellisesti ekologiaan. Mutta minä olenkin puoli-luonnontieteilijä.

Täysin sci-fi-angstisille en tätä kirjaa välttämättä suosittelisi juuri noiden laserien sun muiden vuoksi, mutta ympäristöasioista kiinnostuneille kyllä. Isomäki on kuitenkin kovan linjan tiedetoimittaja ja pääfaktat ovat kunnossa. Kirjan takakannessa kirja tiivistetään seuraavasti: Avaruusoopperan kulissit omaava ekologinen tieteisromaani ihmisen ahneuden ja luonnon järjestyksen välisestä tasapainosta. Kutinsa vaikuttaisi pitävän, vaikken ooppera-vertauksesta ihan pysy selvillä, ehkä se liittyy noihin moniin henkilöihin. Sanon siis että lukekaa, mutta jos sci-fimäisyys ei innosta niin lukekaa Sarasvatin hiekkaa. Edes sarjakuvana.

Risto Isomäki: Gilgamesin tappio.
Kirjayhtymä, 1994. 312 s.
Kansi: Sanna Koivisto (on muuten upeasti kirjaan sopiva kansi)

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Hannele Huovi & Jukka Lemmetty: Urpo ja Turpo avaruudessa


Eräs ei-niin-kiireinen aamu oli hyvä aloittaa matkustamalla tähtien taakse lukemalla Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn kirjan Urpo ja Turpo avaruudessa (Tammi, 2011). Nimensä mukaisesti hellyttävät lelukarhut seikkailevat tässä opuksessa avaruudessa ja tutkivat sen salaisuuksia.

Mutta Urpo jatkoi lukemista. Urpo oli rauhallinen karhu, mutta nyt outo kiihtymys valtasi karhun. Sen silmät laajenivat. Sen oli pakko pysähtyä miettimään. Maailma oli suuri ja ihmeellinen ja täynnä salaisuuksia. Samalla Urpo oli mielissään siitä, ettö lastenhuone oli tuttu, mukava ja turvallinen paikka.

Kaikki alkaa siitä, kun tuo harmaa ja rauhallinen Urpo tutustuu lastenhuoneen kirjahyllystä löytyneeseen avaruuskirjaan. Kirjassa kerrotaan muun muassa mystisestä vetovoimasta ja kuista, tähtien syntymisestä ja mustista aukoista. Pelkkä lukeminen ei tietenkään uteliaalle karhulle riitä, vaan avaruutta on päästävä myös tutkimaan. Niinpä lastenhuoneen lelut alkavat rakentaa rakettia ja koota retkikuntaa avaruusmatkaa varten. Suurin selvitettävä kysymys lienee onko avaruudessa elämää.

Urop selitti, että tähdet syntyvät juuri noin: kaasu ja pöly kasvattavat tähteä ja loppujen lopuksi siitä tulee suuri ja kirkas. Lastenhuoneessa oli nyt pieni tähtivauva.

Urpon ja Turpon lisäksi retkikuntaan pääsevät mukaan myös peltinen robotti Hakke sekä reipas Barbi. Keni sen sijaan ei reissusta välitä ja Molla-Maija hoitaa asioita maankamaralla hoivaten tähteään ja siivoten muiden jälkiä. Avaruusmatkailun lisäksi kirjassa esitetään hyviä syvällisiä kysymyksiä (Mistä tuli ensimmäinen karhu?) ja otetaan toisia huomioon hellästi silittäen tai kauniita sanoja kertoillen. Vaikka ollaan sitä välillä vähän ilkukurisiakin.

Avaruustarina etenee lyhyinä lukuina, joissa perehdytään siis erilaisiin avaruusasioihin. Toisinaan puhutaan jopa ihan tieteellisiä, toisinaan ihmetellään Barbin kuukenkäostoksia tai sitä miten jediksi voi tulla. Tarina kulkee leppoisasti ja hauskasti, minä ainakin hymystelin lukiessani.

Urpo ja Turpo ovat minulle lapsuudesta tuttuja niin kirjoista kuin televisiostakin ja mielestäni on mukavaa, että sarja jatkuu edelleen. Jukka Lemmetyn piirrokset ovat suloisen värikynämäisiä ja Huovin kirjoitustyyli uppoaa minuun tietyllä lempeydellään. Mielestäni on myös mukavaa, että voidaan tehdä myös tällaisia mietteliäämpiä lastenkirjoja; aina ei tarvitse olla ängriböödsiä tai muita. Voi olla vain lelukarhuja, lastenhuone ja mielikuvitus.

-Äiti on avaruuden olento siinä missä muutkin, Turpo sanoi asiallisesti. -Aika arvaamaton olento.
-Mutta hellä, kuiskasi Urpo.

Ja jotta teidän ei tarvitsisi uskoa vain minun sanaani, suosittelen tutustumaan myös Penjamin ja Juhan arvioihin. He ovat nimittäin lukeneet kirjan isän kunnioitettavassa roolissa.

Hannele Huovi & Jukka Lemmetty: Urpo ja Turpo avaruudessa
Tammi, 2011. 89 s.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Kupista: Mormor Cupcakes


Keväinen päivä ja tapaaminen hyvän ystävän kanssa houkuttelivat suuntaamaan viime joulukuussa avattuun Mormor Cupcakesiin (Lönnrotinkatu 15). Pikkuruisesta liikkeestä saa ostaa cupcakeja mukaan, vaikka liikkeen ulkopuolelta löytyi kyllä yksi pieni pöytäkin. Me matkasimme kuitenkin Robert´s Coffeesta hankittujen cappucinojen kanssa Ruttopuiston kulmalla olevalle penkille nauttimaan herkuista.

Pääsimme liikkeeseen vasta puoli viiden aikoihin joten valikoima oli jo aika vähissä (liike sulkeutuu arkisin klo 18). Vitriinistä löytyi kuitenkin ainakin viittä erilaista cupcakea, joista itse valitsin kesämaku marenki-raparperin ja ystävä taisi ottaa jonkin suklaacupcaken (pahoittelen allekirjoittaneen huonoa muistia).

Joka tapauksessa suloiset cupcaket lähtivät rasiassa mukaan. Myyjä suositteli odottamaan, että kakkusten ideaali lämpötila olisi huoneenlämpö. Nämä jäivät vähän viileämmiksi (ei jaksettu odottaa) mutta maistuivat silti hyvältä. 3,10 euroa maksava cupcake on ulkonäöllisesti kaunis ja maullisesti herkullinen. Ainut ongelma oli cupcaken haukkaus, oli nimittäin aika korkea. Mutta se on toki vain hidaste, ei miinus.

Suosittelen Mormor Cupcakesin cupcakeja siis oikein lämpimästi. Jos mahdollista menkää ennen puoli viittä. Tai tilatkaa etukäteen.

ps. Niin ja ei se ollut yhtään hassumpi se Robert´sin cappuccinokaan!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Jan Salminen: Äidinmaa


Jan Salmisen esikoisteos Äidinmaa (Tammi, 2012) lyö vaihtoehtoisen todellisuutensa vasten lukijan kasvoja ja pakottaa pohtimaan: mitä jos näin kävisi? Äidinmaassa ollaan jossain tulevaisuudessa, ajassa jossa maapallolla on tapahtunut erilaisia väestönkasvuun ja ympäristöongelmiin liittyviä katastrofeja. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä, vaan maassa, joka ennen oli Suomi, ovat myös valtarakenteet kääntyneet päälaelleen ja aluetta kutsutaan nykyään Vapaiden kansalaisten sisarusliitoksi eli Äidinmaaksi. Miehiä ei tässä yhteiskunnassa arvosteta, vaan heidät on alennettu koiraiksi, hyljeksityiksi olennoiksi.

Gaia, Diana, Kali, Tellervo.
Neito, soturi, äiti, eukko.
Athene, Artemis, Hekate, Hestia.
Pimeä maa, valkea maa,
vettesi elävä kohtu,
ytimesi tuli ikuinen koti.

Teoksen toisena kertojana on Anna-Liisa, joka työskentelee koirasvahtina. Hän elää pienessä naisheimossa rakastamansa Belindan, Eleonooran ja nuoren Maria-Teresan kanssa. Heimoissa kaikki jaetaan, myös rakkaus, sillä pariseksuaalisuutta pidetään täysin luonnottomana ja jopa hävettävänä asiana, vähintäänkin yhtä pahana kuin koiraisiinsekaantumista. Anna-Liisan myötätunnon herättää koiras jota hän vahtii. Kirjan toinen kertoja, vanha koiras Benjamin, joka vielä hatarasti muistaa ajan kun sanoja isä ja poika sai vielä käyttää ja kun hänellä oli vain yksi äiti.

Lukemisesta on tätä kirjoittaessani jo jonkin aikaa ja tarinan yksityiskohdat jo hieman haalistuneet, mutta tunnelma on helppo palauttaa mieleen. Salminen kirjoittaa tunteella ja pakottaa lukijankin uppoamaan synkän yhteiskunnan syvyyksiin. Tummia sävyjä luovat niin piiloteltu väkivalta, jollain tavalla nyrjähtäneen oloinen seksuaalisuuskäsitys kuin koiraiden huonot olot - jos koiraalla ei ole työlupaa, ei vaihtoehtoina ole oikeastaan kuin huoraus. Äidinmaa on ruma, raaka ja pelottavan kiehtova, teräväkulmainen. Onneksi välistä löytyy myös hitunen empatiaa ja jopa rakkautta, muuten teos olisi voinut olla jopa liian rankka.

Sitten olin raottanut silmiäni. Näin vieläkin isän kasvot sellaisina kuin silloin. Kyyneleet vääristivät ne hahmottomiksi, niin etten tunnistanut häntä lainkaan. Kasvot olivat kirkasta, valuvaa vettä, jonka yksityiskohdat eivät erottuneet, mutta olen melko varma, että hän hymyili lempeää, kerrankin pilkallisuudesta riisuttua hymyä.

Äidinmaa ei ole hauska kirja, taitava se sen sijaan on. Naisvaltainen yhteiskunta on ujutettu ovelasti niin kielenkäyttöön kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kaatuneiden muistopäivä on vaihtunut kantaneiden muistopäiväksi. Paikoin kieli on rönsyilevää, jopa ajatusvirtamaista. Tämä oli ehkä kirjan haittapuoli, sillä ahmiessani kirjaa eteenpäin oli näihin kohtiin hankala keskittyä. Suuren kiitoksen annan sen sijaan lyhyille historiakatsauksille, jotka kirjaan oli liitetty: vaikka aina oikeutesi eivät riitä kaikkien tietojen lukemiseen selvensivät nämä katsaukset sekä ennen Äidinmaan nousua edeltäneitä tapahtumia että syvensivät tietämystä syrjintään perustuvasta hallinnosta.

Peili olisi pitänyt takavarikoida, särkeä heti, mutta en voinut lakata tuijottamasta kuvajaistani. Olin oman itseni lumoama ja unohdin, kuinka väärin sellainen oli. --- Oliko tuo kaunis nainen?

Kirja on kiinnostava myös biologian näkökulmasta. Yhteiskunta, jossa lisääntymiseen tarvitaan lisääntymislupa ja jossa käytetään erilaisia geeniseulontoja ei nyt näin suoraan sanottuna kuulosta kovin hyvältä. Tokihan tässä olisi nyt ratkaisuja väestönkasvuun ja näin pois päin, mutta luonnollisuus touhusta on kyllä kaukana.

Naisvihaajaa Salmisesta on turha yrittää leipoa, sillä mistään naisvastaisuudesta tässä ei mielestäni ole kysymys. Minulle pääasiaksi nousi pikemminkin se, miten valta ja kansalaisten  arvotus voi korruptoida mielen, niin hallitsijan kuin kansalaisenkin. Hyvistä ajatuksista voi loppupeleissä tulla synkkiä lopputuloksia. Ja toki on myös se kysymys, että mikä tekee meistä naisia, mikä miehiä, mikä meistä tekee ihmisiä. Todella kiinnostava kirja, vahva esikoinen.

Tytöt ovat tyttöjä.

Kiellettyihin peileihin ovat katsoneet myös Minna (johon kirja vaikutti niin paljon, että lähes vei yöunet), Suketus (joka kuvailee kirjaa arviossaan todella mainiosti), Tuulia (joka ei yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta ja vaikuttui kovasti) sekä Norkku (joka ei ihastunut täysin mutta oli lukemisestaan tyytyväinen).

Jan Salminen: Äidinmaa
Tammi, 2012. 392 s.
Kansi: Saku Heinänen.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste


Heipä hei ja terveisiä täältä muuttokaaoksen keskeltä! Tosiaan, blogin ollessa muuttotauolla Marjis ehti laittaa käyntiin maanmainion Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen. Minä sain haasteen itselleni kolmesta eri blogista ja yllytyshulluna otan toki kaikki ne vastaan. Laitetaanpa ensin kuitenkin haasteen säännöt näkyviin:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Luetut, lukemattomat -blogin Liisa haastoi minut lukemaan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Kamala kissa, Sinisen linnan kirjaston Maria kehotti tarttumaan joko Pieneen runotyttöön tai Annan nuoruusvuosiin ja Tarukirjan Margit laittoi lukulistalleni Sigrid Undsetin Ida Elisabetin.

Liisa lukee monipuolisesti kaikenlaista kirjallisuutta, mutta päätänkin heittää hänelle haasteeksi lukea Bill Brysonin mainion "yleistajuisen tietokirjan" Lyhyt historia lähes kaikesta. Hyväksyn tästä luettuana myös kirjan jossain määrin lyhennetyn ja kuvitetun lasten version.

Myös Marialle heitän vähän luonnontieteitä sivuavan täkyn eli ehdotan hänelle Richard Powersin Suopeutta. Kirjassa on muutamia geeniteknologian nippelitietoa sivuavia pätkiä, mutta ne voi ohittaa pikaluvullakin, kirjan anti ei ole näissä tietoiskuissa.

Melko klassikkopainoitteisesti lukevalle Margitille sen sijaan suosittelen Johan Bargumin ihanaa Syyspurjehdusta. Siitä saat kätevästi uuden pisteen Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen!

Haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa enkä tiedä missä kaikkialla tarkalleen, mutta laitan tämän silti eteenpäin. Jos teidät on jo haastettu saatte toki kieltäytyä, tai saa tästä muutenkin. Mutta kiva jos nappaatte mukaanne!

Downshiftaava ihana pihi nainen, joka vastikään ihastui Edith Södergraniin saa luettavakseen toista Edithiä eli Simone Berteaut'n kynäilemän Piaf. Jumalani kuinka olen elänyt! (meinasin ehdottaa sinulle sitä Brunnerin Södergran-elämäkertaa mutta Leena ehtikin sen jo sinulle vinkkaamaan ;).

Hurmaavan Suketuksen sen sijaan haastan lukemaan ehkä (?) hieman mukavuusalueensa ulkopuolelta Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan

Ja haastanpa vielä ihan piruuttani Morren lukemaan Jonathan Carrollin Naurujen maan, koska hän ei Valkoisista omenoista vielä ihan vakuuttunut ja toivoisin että hän kokeilisi vielä tätä toista.

Näin.

Ja sitten takaisin puuhaamaan tämän työmaan, jota kai kodiksikin kutsutaan, kanssa.

Edit:
Pihiltä naiselta sain itselleni luettavaksi Sabira Ståhlbergin Pilvivaeltajan, Morrelta Stephen Kingin Liseyn tarinan ja Suketukselta Gaetan Soucyn Tulitikkutytön.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot (suom. Naimapuuhia)


Olin odottanut Jeffrey Eugenideksen uutuuden The Marriage Plotin (2011) lukemista vähintäänkin siitä asti kun näin herran Helsingissä järjestetyssä Literary Death Matchissa. Olen aikoinaan lukenut hänen aikaisemmat teoksensa Virgin Suicidesin ja Middlesexin ja muistini mukaan pitänyt erityisesti jälkimmäisestä.

Reading a novel after reading semiotics was like jogging emptyhanded after jogging with hand weights. --- How wonderful it was when one sentence followed logically from the sentence before! What exquisite guilt she felt, wickedly enjoying narrative! Madeleine felt safe with nineteenth-century novel. There were going to be people in it. Something was going to happen to them in a place resembling the world.

1980-luvun Yhdysvalloissa kolme erilaista opiskelijaa ovat valmistumassa. Madeleine opiskelee kirjallisuutta, ihastelee Jane Austenia ja on kiinnostunut kirjoissa esiintyvästä kosiskelun kaavasta, siis marriage plotista. Madeleinen ystävä Mitchell puolestaan etsii itseään uskonnollisista opinnoista ja on täysin vakuuttunut siitä, että hän kuuluu Madeleinen kanssa yhteen. Kolmanneksi osapuoleksi tähän draamaan lisätään Leonard, maanisdepressiivinen ja komea biologi, johon Madeleine tietenkin iskee Mitchellin sijaan silmänsä.

Mitchell päättää jättää menneisyyden edes jossain määrin taakseen ja ottaa avuksi unohdukseen jo kauan haaveillun opiskelunpäätösmatkan Eurooppaan ja Intian seutuville. Madeleine sen sijaan painiskelee oman tulevaisuutensa ja haaveidensa kanssa painiskellen samalla omalta osaltaan Leonardin sairauden oireiden kanssa. Kaikki kolme henkilöä pääsevät kirjassa vuorollaan ääneen.

Eugenides on eittämättä pätevä ja intellektuelli kirjailija. Itse jouduin alkumetreillä hieman pohtimaan ja pallottelemaan kirjallisuustieteellisiä termejä päässäni jotta ne aukeaisivat, suomeksi olisi voinut onnistua helpommin. Sen sijaan hiivoja ja niiden lisääntymistä koskevat biologian osuudet ymmärsin sentään jo paremmin. The Marriage Plot ei kuitenkaan ole kirja tieteestä, vaan tarina rakkaudesta, sairaudesta, riippuvuudesta ja oman itsen löytämisestä.

"I'm sorry that I suffer from a mental disease, Madeleine. I know it's terribly uncouth. If my parents had only brought me up better, maybe I wouldn't be this way."

Kaikki kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia, aitoja huolineen ja haaveineen. Leonardin sairaskuvausta on kehuttu muuallakin ja niin kehun minäkin: mieleen vaikuttavan sairauden kuvaus, se tyhjyys ja neuvottomuus ja turhautuneisuus, kaikki se tulee hyvin lähelle. Mitchell on jollain tavalla äärimmäisen sympaattinen itseään etsivä nuori mies ideaaleineen ja pelkoineen, Madeleine toisinaan suloisen kirkasotsainen, toisinaan niin kovin realistinen ja käytännöllinen. Pidin heistä kaikista, vaikka kirja kokonaisuudessaan jäikin minulle hieman etäiseksi.

Luin nimittäin The Marriage Plotin todennäköisesti liian pian Freedomin ja One Dayn lukemisen jälkeen. Jokaisella näistä kirjoista on omat meriittinsä, mutta niissä on myös paljon samaa. Sekä Marriage Plotissa että Freedomissa keskitytään enemmän tai vähemmän kolmen ihmisen linkittyviin elämiin ja kertoja vaihtuu. Lisäksi myös One Dayssa pääparin mies lähtee matkalle etsimään itseään, aivan kuten Marriage Plotin Mitchell. Tämän jonkinasteisen samankaltaisuuden vuoksi en aina ihan jaksanut keskittyä Madeleinen ja Mitchellin elämiin. Harmillista.

Eipä sillä, herra E kirjoittaa mainiosta ja suurella sydämellä. Henkilöhahmot ovat aitoja ja heidän kohtalonsa kiinnostavat ja hän kirjoittaa omanlaisiaan kirjoja. Vaikkei tästä siis suosikkiani tullutkaan arvostan kirjailijaa edelleen kovasti ja luen varmasti hänen seuraavankin kirjansa. Ja Middlesexin toivottavasti pian uudelleen.

Pokkaanpa tällä pisteen So American -haasteen Modern Men Writers -kategoriaan sekä osavaltiopisteen Michiganilla ja avaan pistetilin kiinnostavassa Mieleni on rajaton -haasteessa.

Naimapuuhissa ovat olleet myös muun muassa Suketus (joka arvosti etenkin kirjan mainiota maanis-depressiivisyys-kuvausta), Karoliina (joka piti erityisesti kirjan alentumattomasta ja älykkäästä huumorista) sekä Katja (jolle tämä oli täydellinen kirja, jonka kannet voi sulkea kaikin tavoin tyytyväisenä). Näistä kahdesta viimeisestä arviosta löytyy yllinkyllin lisää linkkejä muiden arviohin, eli tsekatkaapa sieltä lisää vakuutteluja miksi tämä kirja kannattaisi ehkä lukea.

Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot.
Fourth Estate, 2011. 406 s.
Alkup. painos: Farrar, Strauss & Giroux, 2011.

Suomennos: Naimapuuhia
Otava, 2012. 599 s.
Suomentanut: Arto Schroderus.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Kupista: Classic Pizza ja jälkiruokapizza


Tällä kertaa poikkean vähän normaalista formaatista, sillä yleensä en kirjoittaisi tässä sarjassa pizzeriasta. On kuitenkin tehtävä poikkeus, sillä viimeisten Espoo-viikkojen kunniaksi päätimme käydä kerrankin syömässä Ison Omenan Classic Pizzassa ihan paikan päällä ja kokeilla puljun erikoista jälkiruokaa.

En tässä siis syvenny syömääni pizzaan (Pomodooro, todella hyvää) vaan seurueemme tuhoamaan jälkiruokaan joka siis oli pizza. Tämä pizza löytyy listalta numerolla 22 ja on nimeltään Sweet Dreams, täytekuvauksena Hedelmäsekoitus ja vaniljajäätelöä, hintaa 8,70. Otimme jälkkärin nelistään.


Ja oli muuten hyvää. Vähän omituista oli toki syödä makeaa pizzaa, mutta kyllä toimi. Jäätelö ja säilykehedelmiä, rapea ja ohut pohja. Myös gluteeniton versio oli hyvää vaikka vähän vaikeammin leikeltävissä (kävi nimittäin moka ja saimme ensin normaalin pizzan, sitten vielä sen gluteenittoman). Jälkiruokakahvi oli puolestaan sopivan vahvaa.

Erityisplussat Classic Pizzalle siitä, että kaikki pizzat saa gluteenittomana.


Pizzaa ei myöskään tarvitse lähteä hakemaan Isosta Omenasta, vaan ketjulla on ravintolat myös Sellolla, Itäkeskuksessa, Jumbossa, Hangossa, Rukalla ja Vuokatissa.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Bill Willingham & Matthew Sturges: Jack of Fables #2-4

Jack of Fablesin spin-off-sarja koheltaa aivan omassa luokassaan. Tarinat ovat edelleen mainioita, ovathan ne puoliksi Willinghamin kynästä. Sturges selvästi lisää oman kohellusaspektinsa ja Jackin tarinoista saadaan eeppisiä mittoja saavuttavia episodeja.

Jack of Fables #2 Jack of Hearts

Sarjan kakkosalbumissa Jack on karkumatkalla Golden Boughista ja on päättänyt hankkia takaisin mittavan omaisuutensa. Albumin ensimmäisessä tarinassa kuitenkin tehdään pieni hyppäys taaksepäin ja saadaan tietää, miksi lumikuningatar Lumi on niin katkera ja kiukkuinen (Jack saattaa liittyä asiaan jotenkin). Suomipisteet myös muiden vuodenaikaneitojen nimeämisestä suomeksi (Kevat, Kesa ja Syksy). Kynän varressa Steve Leialoha.

Kuva: Willingham&Sturges / Tony Akins / Lee Loughridge / Vertigo Comics.

Toisessa tarinassa Jack matkaa Garyn eli Pathetic Fallacyn (siis tyyppi, joka voi tehdä elottomasta elotonta, ks. täältä) Las Vegasiin. Tavoitteena on siis tietysti järjettömän rahasumman kokoon haaliminen ja naikkosten hyväksikäyttö, mutta Lady Luck ei olekaan mikään tyhjäpäinen muusa vaan harvinaisen paljon vaarallisempi vastustaja. Las Vegas-tarinan kynänjälkestä vastaavat sen sijaan Tony Akins ja Andrew Pepoy.

Piirustustyylistä sen verran, että näissä Jack-tarinoissa hyväksyn auliimmin Mark Buckinghamin tyylistä poikkeavaa menoa. Etenkin duo Akins&Pepoy piirtää Jackin hauskan kulmikkaaksi, mikä sopii hahmolle.

Jack of Fables #3 The Bad Prince

Tämä on se albumi jossa on a thing with a sword in a canyon (mainittu albumissa Fables #13) tai siis se albumi missä juoni ainakin alkaa. Lisäksi Jack saa tarinan aikana ikäviä uutisia esimerkiksi hahmonsa ainutlaatuisuudesta. Suurin osa tarinasta hengataan Grand Canyonin syvyyksissä. Minitarinassa perehdytään tällä kertaa Jackin historiaan Jack O'Lanternina ja saadaan selville millaisia diilejä hän on tehnyt eri paholaisten kanssa.

Jouduin palauttamaan albumin, ennen kuin ehdin ottaa ylös kuka piirsi minkäkin tarinan, mutta kynän varressa joka tapauksessa Tony Akins, Brian Bolland, Andrew Robinson ja Russell Braun. Tuo vieressä oleva kansikuva on Bollandin käsikirjaa, copyrightit Vertigolle ja hänelle.

Jack of Fables #4 Americana

Americanan päätarinassa ollaan, jälleen kerran, etsimässä rikkauksia. Tällä kertaa matkan määränpäänä on mystinen aarrekaupunki Americanassa, siis amerikkalaisten fablejen maassa johon pääsy ei ole ihan yksinkertaista.

Americanassa tavataan muun muassa kaupungillinen zombeja ja perustetaan salakapakka Ganglandin kaupunkiin sekä tavataan muutama tuttu hahmo aikaisemmista opuksista. Albumin lopusta löytyy lyhyt tarina Golden Boughsin ajoilta, jossa näytellään Shakespearea ja näytetään, että Wicked John ei tosiaan ole kovin erilainen kuin ystävämme Jack.

Parasta antia tässä albumissa ehkä Garyn edesottamukset sekä Baben, pienen sinisen härän, yksisivuiset Tenavien Ressun päänsisäisiä seikkaluja muistuttavat tähtihetket. Päätarinan piirtojäljestä vastaa Russ Braun, lyhyttarinan Tony Akins.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...