tiistai 28. tammikuuta 2020

Lavalta: Vedenalainen (Nukketeatteri Sampo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Syvyyksissä voi kohdata kaikenlaista. Kuva: Miso Macura

Kohtaa syvyys, kohtaa itsesi

Nukketeatterin Sampon Vedenalainen liikkuu sujuvasti kahden maailman välillä. Tila on pilkkopimeä, hätäuloskäyntien kyltitkin kajastavat vain ajatuksina. Mustuuden keskelle ilmestyy veden eliöitä, valoa hohtavia ja mystisiä. Pieni mietiskelijäkala liikkuu vaivattomasti veden halki. Maan pinnalla sairaalasängyn valaisee kelmeä valo ja laiturilta ei näe pintaa syvemmälle. Pinnan alle on kuitenkin helppo valua, kun todellisuuden rajat hämärtyvät.

Vanha käpertyy sängyssään koko ajan tiukemmalle sykkyrälle, käsi ei jaksa enää kurottua vesilasia kohti. Jossain pimeydessä kelluu pieni sikiö, jonka sydän sykkii tasaiseen rytmiin. Pieni poika sukeltaa lampeen ja ui kimaltavan kalan perään. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä kaunista nukettamista kuin tässä esityksessä. 

Hämmästelen jälleen sitä, miten nuket elävät ja hengittävät taitavien nukettajien käsissä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, hauraita, surullisia. He kaipaavat. Nukettajat Perrine Ferrat, Johanna Kultala, Linda Lemmetty ja Mila Nirhamo havaitaan lavalla vain mustina hahmoina, jos heitä nähdään lainkaan. Ihmettelen, miten he näkevät liikkua pimeässä loihtien samalla ihmeitä esiin. 

Kuva: Miso Macura

Vedenalainen on visuaalisesti ja rytmillisesti harkittu kokonaisuus. Jenni Rutasen luomaa visuaalista maailmaa täydentävät Luca Sirviön valosuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu. Tuntuu, että Maria-Elina Koivulalla, joka on ohjannut ja käsikirjoittanut esityksen sekä myös rakentanut sen nuket, on ollut vahva visio

Jos jotain olisin esityksestä ottanut pois, olisin ottanut puheen. Äänet kertoivat tärkeitä asioita hahmoista ja ajasta, kyllä, mutta ne myös kiskoivat minua irti esityksen maailmasta. Olisin halunnut olla veden vietävänä. Toisaalta, niinhän se oli esityksessäkin. Veden alta voi löytää vastauksia, siellä voi käydä, mutta jäädä sinne ei voi. 

Todelliset asiat on tehtävä pinnalla, ihmisten parissa. Piirrettävä omat rajat. Tehtävä valintoja. Oltava parempi. Oltava parempi, jotta muutkin voivat sukeltaa. 

Vedenalainen on yksinkertaisesti upea esitys. Se ei ole kevyt, mutta veden alla on loppujen lopuksi yllättävän helppo hengittää. Pimeydessä, lumpeenvarsia katsellen.

Kun minä kuolen, toivon että voin kohdata loistavasilmäisen suuren kalan pelotta.

Esitys on mahdollista nähdä nukketeatteri Sampossa vielä 21. ja 22.2. 

***

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Lavalta: Trog (Wusheng Company)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Antti Silvennoisen Trog etsii itseään. Kuva: Teemu Ullgrén

Melun hälvetessä ihminen voi löytää itsensä

Wusheng Companyn teokset kutkuttavat mieltäni. Peking-oopperaa ei juurikaan pääse Suomessa näkemään ja kaikki omatkin kokemukseni ovat juuri kyseisen ryhmän tuotantoja. Tällä kertaa ensi-iltansa Kanneltalossa on Trog, jossa lavalla nähdään ryhmän perustajajäsen ja taiteellinen johtaja Antti Silvennoinen. Teos perustuu kirjailija John Evansin runoon. Tarinassa Trog on suojannut itsensä isänsä kuoleman jälkeen kovettamalla itseään, mutta mystisen Crystalmanin johdatuksessa hän tajuaa, että pelkällä raa'alla voimalla ei yhteiskunnassa pärjää.

Silvennoisen lisäksi esityksessä nähdään lavalla teoksen musiikista vastaava Pekka Saarikorpi. Saarikorpi sekä soittaa rumpuja hypnoottisesti että jalkautuu Trogin seuraksi Crystalmanin roolissa. Jos Silvennoisen liikekieli on esityksessä perkussiorytmien kanssa keskustelevaa, on Saarikorpi itse oma rytminsä hänen tuodessaan lavalle myös kiehtovaa kehorytmiikkaa. 

Trogin tarina on fyysinen ja kauniskin. Vähitellen hahmosta kuoritaan turha mahtailu ja saadaan esille jotain aidompaa, sielukkaampaa. Melu ja kohina hiipii taustalle, kun olennainen löytyy. 

Peking-ooppera haastaa minua katsojana, sillä sen ilmaisu on edelleen omaan silmääni ja korvaani outoa ja keskittymistä vaativaa. Perkussioilla korostetut liikesarjojen aksentit viehättävät. Mieli ei tunnu tajuavan sitä, miten Silvennoisen jalka voi nousta niin hullun korkealle ja niin vaivattoman näköisesti tai miten esityksen alussa jaloissa olevilla korokepohjakengillä kykenee liikkumaan noin upeasti. Ääniäkin saa kuunnella eri tavalla, sillä Markus Rantasen esitykseen sovittamat perinteiset peking-ooppera-melodiat eivät laulettuna kuulosta ensin suomelta laisinkaan painotusten ollessa niin paljon puherytmistä eroavia.

Saarikorven äänisuonnittelu kietoo esityksen kiehtovaan äänimaisemaan. Ääntä tuotetaan sekä tavallisella rumpusetillä että aktivoimalla erilaisia äänielementtejä MI.MU-hanskoja käyttäen. Hanskat saatiin kuulemma käyttöön vasta juuri joulun aikaan, mutta ilmeisesti hyvin suunniteltu on puoliksi tehty sillä ne tuntuivat istuvan esitykseen saumattomasti. Hanskojen käyttö ei myöskään tuntunut pelkältä kikkailulta, sillä Saarikorven liikekieli niitä käyttäessä sopi kauniisti koreografiaan.

Esitystä katsoessa kohtasin myös jälleen heikon kohtani. Pimeys yhdistettynä hypnoottiseen rummutukseen ja matalataajuiseen äänimaisemaan saa pääni vaipumaan jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Tavallaan tämä on esitykselle suuri kohteliaisuus, rentoudun harvoin niin kokonaisvaltaisesti. Kanssakatsojat ja pahimmassa tapauksessa esiintyjät saattavat sen sijaan luulla minun nukahtelevan, noloa.


Kiitokset Wusheng Companylle kutsusta esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...