Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Räpistely läpi kielellisesti runsaiden novellien

Kiukutteleva novellienlukija tässä moi. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kokoelmaa (Siltala, 2017) nousi julkaisunsa jälkeen usein esille kulttuurikuplani sisällä. Itse pääsin kokoelmaan pariin näin vuoden myöhässä ja todettakoon, että tekstit turhauttivat minua suunnattomasti. En ollut varma pidetäänkö minua pilkkana, viihdytetäänkö minua vai kenties isketäänkö silmää. Ehkä näitä kaikkia.

Novellit ovat kielellisesti ansiokkaita ja yllätyksellisiä ja jättivät olon puullapäähänlyödyksi. On riemukasta sekaisuutta, kuten Fantastinen salaatti, tai tavallisuuteen naamioitua kuumottavaa dystopiahenkisyyttä kuten Uraanilampussa. En voi silti sanoa, että olisin hurmaantunut, koukuttunut tai ihastunut ja se harmittaa minua kauheasti, sillä olisin kovasti halunnut innostua näistä teksteistä.

Toisaalta Salmenniemi kirjoittaa myös Lukeminen on terveellinen, mukava pikku pahe joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin ja siitä olen ihan samaa mieltä. Nyt en tosin kyllä enää muista että mistä novellista on ylipäätään kyse, mutta kai tämänkin kirjan lukeminen oli jonkinlaista paheellisuutta sillä en tiedä tekikö se minulle mitään hyvää mutta luin sen silti (ja osan novelleista moneen kertaan).

Peukutan tästä kokoelmasta novellia Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani piirteen hahmo osalta, koska jostain (tai oikeastaan varmaan varsin tietystä) syystä tämä novelli, jossa kirjailija, niin, tuskastelee, tuntui jonkinlaiselta avaimelta koko kokoelmaan (vaikka en kyllä varmaan löytänyt sitä oikeaa lukkoa). Jostain syystä näin tämän tapahtuvan Lauttasaaren Mutterikahvilassa (jossa en tosin ole koskaan käynyt) ja se viehättää minua ajatuksena kovasti.

Lukekaapa tämän räpistelyni sijaan vaikkapa Ompun perinpohjaisempi kirjoitus tai Kiiltomadon Paavo Kässin analyyttinen pureutuminen teokseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala, 2017. 177 s.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Ylianalyyttista, mutta muodoltaan keveää ihmissuhdepohdintaa

Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) kiinnitti makukatkelmallaan huomioni katalogin sivuilta. Kansi on aika mitäänsanomaton, vaikka sinänsä kirjalle sopiva, eli sen perusteella tuskin olisi sitä mukaani poiminut, mutta polveileva nimi ja katkelma vakuuttivat että rytmiikaltaan tämä teos sopisi minulle kuin nenä päähän ja olinpas kerrankin oikeassa.

Täytyy tosin myöntää, että olin hieman pettynyt sillä olin jostain syystä kuvitellut tämän olevan romaani. Ei lyhytproosassa mitään vikaa ole, mutta nyt jotenkin näin kertojat saman hahmon jatkumoina ja kuka tietää, ehkä ne olivatkin. Aivan hyvin voi olla jossain elämänsä vaiheessa U ja sitten N tai B. Tajusin tämän erheeni toki kunnolla vasta kolmannen tarinan kohdalla, että siinäkin mielessä posotin sitten menemään päähenkilöä varioiden. Aika samanlaisia he kyllä olivat, yksityiskohtiin fiksoituneita ja parisuhteitaan tai -suhteettomuuttaan märehtiviä ja helposti lamaantuvan oloisia.

Turusen tekstirytmiin piti sukeltaa, alussa takkusi kun olin vielä ajatuksen tasolla selkeämmässä ja vähemmän myrskyävässä tyylissä kiinni. Pian kuitenkin menin aaltojen mukana ulapalle, katsoin lunneja kiikarilla ja kävelin sileäksi kuluneissa kivirappusissa, velloin neurooseissa ja epävarmuuksissa. Tavallaan todella epämukavaa ja ikävää, mutta kun neurooseista tunnisti itseään niin tekstin seassa oli oikeastaan aika turvallista ja miellyttävää.

Vaikka eihän se sinänsä ole miellyttävää nähdä itseään tekstissä niin epätäydellisenä ja vähän jotenkin viallisen oloisena, että pitääkö nyt joka asiasta tehdä aina niin kovin vaikeaa ja vatvoa a) vuosien takaisia b) juuri tapahtuvia c) ehkä mahdollisesti tapahtuvia asioita vimmaisella intensiteetillä niin, että aika valuu käsistä, ei saa mitään suunnittelemaansa tehtyä ja ahdistuu siitä sitten lisää.

Nautin kuitenkin Turusen kerronnan polveilevuudesta, häpeilemättömyydestä, epäloogisistakin hypyistä ja siitä, että ei tarvitse välttämättä olla alkua tai loppua vaan on se yksi siipale elämää tai päivää tai tapahtumajaksoa. Sanat ja rytmiikka ovat runsaita ja polveilevia, paikoin aivan liian tietoisia itsestään. Kiviä, jotka tuntuvat kädessä hyvältä mutta ovat kuitenkin vähän liian täydellisiä taskuun laitettaviksi.

Pidin aivan hirvittävästi. Tällä hetkellä tarvitsen tekstiltä todellista imuvoimaa että jaksan ja maltan keskittyä, tähän ei virittäytymisen jälkeen tarvinnut käyttää energiaa vaan sitä pikemminkin sai sanoista ja tarinoista vaikka ne eivät onnellisia olleetkaan, oikeastaan vähän ahdistavia, mutta silti lempeitä. Että saahan sitä olla neuroottinen vatuloija, vaikka ehkä moni hahmoista ja minä itsekin kaipaisi välillä napakan lempeää muistutusta siitä että välillä voisi tehdä ja mennä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja kuoliaaksi.

Lumiomenan Katja on kirjoittanut tästä kirjan tyylille pokaten ja innosti minua entisestään tämän lukemiseen, Omppu toteaa Turusen kuvaavan herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja Suketus toteaa, että oli ihastuttavan raivostuttavaa tulla haastetuksi lukijana vaikka lukukokemus ei ihan nappi ollutkaan.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteessa kohtaan vuonna 2018 julkaistu kirja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala, 2018. 210 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Maria Matinmikko: Värit

Kaikkia värejä ei näe yhdellä kertaa

Ensikosketukseni Maria Matinmikon Väreihin (Siltala, 2017) oli kun yritin löytää sitä kirjakaupasta ystävälle. En löytänyt, mutta varasin sen itselleni kuitenkin kirjastosta. Jo kirjan kansi, Markus Pyörälän suunnittelema, on hämmentävä, sillä sen olemus muuttuu valaistuksen mukaan. Sisältä löytyy lisää hämmennystä kuuden osion verran. Tekstit vievät mukanaan, mutta en ole aivan varma minne niiden mukana päädyn ja jokainen sivunkääntö ellei jopa virkkeiden väli on usein hyppy aivan toiseen karttaruutuun.

Sivulla 77 sanotaan Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. Hieman tällainen fiilis minulle jäi tästä kokoelmasta, vaikka onhan siellä teemoja ja yhtenäisiä ajatuksia, mutta en nyt sitten osaa niitä kuitenkaan eritellä. Kirjan kuudella osiolla kun tuntuu olevan yhteisiä säikeitä ja ei sitten kuitenkaan. Ongelma lienee omanikin, runomuoto on useammassa osiossa kerronnallista ja vie ajatukseni pienoisromaaneihin ja siinähän sitä ollaan. Luen ahmien ja nopeasti edeten ja sitten kompastun kun en ihan pysy perässä. Ei se sinänsä haittaa.

Pidin kuitenkin hirvittävästi Matinmikon runojen yllätyksellisyydestä, yhtäkkiä silmien eteen lävähtävästä ilmassa leijailevasta nakkikeitosta ja kauko-ohjattavista dinosauruksista. Välillä leikillinen kieli vakavoituu ja painautuu hampaisiin, kun tarkastellaan esimerkiksi yhteiskunnallisia ongelmia kuten tyttöjen sukuelinten silpomista.

Veikkaan, että Värit avautuisi minulle paremmin useamman lukukerran myötä eikä se ole lainkaan huono asia. Nytkin luin kokoelman puolitoista kertaa ja toisella kierroksella uusia yhteyksiä ja merkityksiä avautui. Jos kohtaamme teoksen kanssa vielä uudelleen uskon, että löytäisimme uusia keskustelunaiheita sen kanssa.

(Tokihan huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että tämä on Matinmikon Väritrilogian kolmas osa! Voisin lukea toisetkin, Valkoisen ja Mustan.)

Lue ihmeessä myös Tekstiluolan Tuomaksen analyyttinen ja kiinnostava teksti ja Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei olisi halunnut palauttaa kirjaa kirjastoon.

Tällä myös yksi suoritus #runo18-haasteeseen.

Maria Matinmikko: Värit
Siltala, 2017.
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Nie rozumiem tej książki, ale jest w porządku

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra (Siltala, 2017) oli viime vuonna yksi Finlandia-ehdokkaista. Samalla se on toinen tästä ehdokaslistasta, jonka luin. Jos ensimmäinen luettu eli Haurun Jääkansi oli tiivis ja hiottu, on Jatkosota-extra sille melkoisen hyvä vastakappale. Hiottu se kyllä on, mutta lisäksi runsas, rönsyilevä ja massiivinen. Monta kertaa lukiessani mietin, että kirja on joko nerokas, älytön tai molempia. En ole vieläkään päässyt päätelmissäni lopputulokseen.

Lähtökohtaisesti kirja kertoo perussuomalaisten eduskunta-avustaja Mika Kingelinistä, joka laitetaan tutkimaan veteraanipoliitikko Kauko Sademiehen katoamista. Katoaminen vaikuttaisi liittyvän asekauppoihin ja mystinen exoskeleton nousee esiin yhteydessä jos toisessa. Jatkuvajuonista jännityskertomusta tästä ei kuitenkaan saa edes yrittämällä, vaan kirja on sirpaleinen kokoelma tarinoita politiikasta ja sen laitamilta.

Lukukokemus on pökerryttävä. Tasaisesti ladotun tekstin sijaan aukeamilla tuntuu voivan tulla vastaan mitä tahansa. On blogitekstiä, sävellystä, lööppejä, kuvia. Osa tekstikatkelmista loppuu kuin seinään, toiset puolestaan jatkavat kulkuaan johtamatta oikein minnekään. Tekstin seassa on linkkejä, jotka vievät milloin mihinkin (todelliseen) uutiseen tai tiedotteeseen. Kaikkia jälkiä en jaksanut seurata, ties mistä jäin paitsi. Lukujärjestyksestäkään en ole aivan varma, olisiko tässä edes ollut mitään mahdollisuutta löytää "oikeaa" järjestystä? Nostan kädet ylös ja nautin kyydistä.

Sillä nautittava Jatkosota-extra on, etenkin jos sitä ehtii lukea pidemmissä rupeamissa. Silloin sen maailmaan ehtii uppoutua ja löytää niitä seitinohuita säikeitä, jotka kaikkea yhdistävät (tai sitten kaikki johtaa vain suureen umpisolmuun). Ehkä tällä hetkellä vaivaava jokseenkin tasainen väsymystilakin auttoi lukemisessa, ei tullut mietittyä liikoja vaan kykeni heittäytymään tekstin vietäväksi.

Oikeastaan mieleni tekisi hankkia kirja nyt omaan hyllyyn ja alkaa lukea sitä uudelleen saksien ja muistiinpanovälineiden ja nauhurin kanssa, koska en käsitä miten muuten voisin saada kaikista langanpäistä edes auttavasti kiinni. Huikeaa. Suosittelen.

Jos haluat pikamaistiaisen siitä, miltä tämän kirjan lukeminen tuntuu, lue Ompun bloggaus Reader, why did I marry him? -blogista.

ps. Kirjassa mainittiin jollain sivulla hiilen ja vedyn kaksoissidokset. Ei ole sellaisia kuulkaas olemassa.

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra
Siltala, 2017. 669 s.
Kansi: Markku Pyörälä

Poliitikko kirjoittaa eli aurinkoista elämäniloa ja vieraalta tuntuvaa elämää

Jani Toivolan kehutun teoksen Musta tulee isona valkoinen luin viime kesän lukumaratonillani. Kirjasta tuli yksinkertaisesti todella iloinen olo, sillä siitä huokuu sellainen elämänilo että poskiin alkaa lukiessa sattua. Toivola kertoo teoksessa elämäntarinansa, sen miten nuori poika päätti tähdätä korkealle vaikka elämä heittikin eteen milloin minkäkinlaista estettä. Taustalla kulkee tarina Toivolan matkasta isänsä synnyinseudulle Keniaan ja tutustumisesta siihen puoleen suvusta, joka ison osan elämästä oli pysynyt tuntemattomana.

Kirjan lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo aika pitkä aika, mutta joitakin juttuja on jäänyt tarkasti mieleen. Näen silmissäni nuoren, joka on päättänyt epäilyksistä huolimatta esittäytyä uusille koulutovereille upean tanssiesityksen myötä ja toisaalta onnellisen miehen, josta on juuri tullut isä kaikenlaisten vaikeuksien jälkeen. Omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirja pohtii hienosti muun muassa juuria, ihmisoikeuksia ja suomalaisuutta. Sitä, että kannattaa uskaltaa, vaikka joku sanoisi että juuri sinä et jostain syystä voi. Tämä kirja on aurinko ja kuittaan sillä Helmet-lukuhaasteen kohdan sankaritarina, sillä arjen ja uskalluksen sankari Toivola minun silmissäni on.

Marutei Tsurusen, suomalaissyntyisen ja Japanin parlamenttiin ylenneen poliitikon omaelämäkerran Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin bongasin luettavakseni Hufvudstadsbladetin kiinnostavan henkilökuvan kautta. Martti Turunen lähti aikanaan Japaniin lähetystyöntekijänä ja päätti pestin suorittamisen jälkeen jäädä maahan. Suomalainen perhe lähti takaisin Suomeen ja yhtäkkiä yksin jääneen miehen oli opeteltava sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Vähitellen Tsurunen oppi kielen, pääsi politiikkaan kunnanvaltuutetuksi ja lopulta tie vei senaatin ylähuoneen ensimmäiseksi länsimaiseksi jäseneksi. Tällä hetkellä Tsurunen elää Japanissa vaimonsa kanssa suomalaisrakenteisessa talossa luomuviljelyä ja sauvakävelyä harrastaen.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta Tsurusen tarina jäi vieraannuttavaksi ja itselleni oli haastavaa uppoutua siihen. Olisin lukenut mielelläni japanilaisesta kulttuurista ja miksei politiikastakin syvempää analyysia esimerkiksi suhteessa suomalaiseen kulttuuriin, mutta sen sijaan sain lukea lukuisia yksityiseltä tuntuvia pohdintoja Tsurusen perhe-elämästä. Koin myös, että arvomaailmani oli paikoin niin erilainen verrattuna Tsurusen omaan, että lukeminen oli vaikeaa. Nostan joka tapauksessa hattua Tsuruselle mielettömästä hypystä tuntemattomaan ja periksiantamattomasta suhtautumisesta poliittisella urallaan. Tällä teoksella kuittaan Helmet-haasteesta kohdan politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Siltala, 2016. 266 s.

Marutei Tsurunen: Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin
Gummerus, 2015. 327 s.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Tietokirjoja lukiessani tartun mieluiten joko sellaisiin joiden aihe kiinnostaa tai sitten niihin, joita on minulle painokkaasti suositeltu. Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittu Pohjolan Leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala, 2014) on kerännyt palkintonsa lisäksi paljon kiitosta kirjabloggareilta, joten sota-aihetta vierastavanakin tartuin rohkeasti teokseen.

Pohjolan Leijona kertoo yhtäläisesti sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin elämästä, Ruotsin valtiokoneiston kehittymisestä että Suomen roolista siinä kaikessa. Kustaa II Aadolf määritellään teoksessa sotaisaksi kuninkaaksi, joka nousi valtaan teini-ikäisenä ja oli kansansa kovasti arvossa pitämä. Kuningas kuitenkin piti tärkeänä Itämeren herruuden saavuttamista ja valta-asemansa vahvistamista, joten sotatoimissa viihtyvän kuninkaan tueksi piti samalla kehittää valtionhallinto myös ilman kuninkaan jatkuvaa läsnäoloa toimivaksi systeemiksi. Kustaa II Aadolfin lisäksi suureen osaan nousevatkin muun muassa hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna sukulaisineen ja suojatteineen sekä lukuisa aatelin jäsen. Kyseessä ei siis ole niinkään itse Kustaa II Aadolfin elämäkerta, vaikka sitäkin käsitellään, vaan enemmänkin historiikki yhden aikakauden tapahtumista ja kuningasmyytin inspiroimista tapahtumista.

Lappalainen kirjoittaa selkeästi läpi koko teoksen. Termit selitetään samoin tein ilman alaviitteitä ja kerronta rullaa jouhevasti. Helppolukuisuus onkin varmasti ollut yksi niistä tärkeimmistä seikoista, jotka ovat antaneet tälle teokselle kiitosta ja kunniaa. Lappalainen kykenee myös kertomaan aiheestaan kiinnostavasti, jopa sen verran että loppupuolen teoksesta luin suht kevyesti puolessa päivässä eräpäivän hönkiessä niskaan.

Itselleni suurin haastavuus kirjaa lukiessa olivat sen teemoihin jaetut luvut. Toki tällainen teemoittelu esimerkiksi tiettyihin sodan vaiheisiin ja valtakunnassa aloitettuihin uudistuksiin on selkeyttävää, mutta itse huomasin välillä hukkuvani vuosilukujen viidakkoon. Kronologia kun, luonnollisesti, alkaa jossain määrin alusta jokaisen aiheen kohdalla ja välillä tipuin kärryiltä että missä se Kustaa nyt mahtoi ollakaan vai oliko vielä edes kuninkaan hommissa.

Sota-aihetta vierastavallekin Pohjolan Leijona tarjosi kiinnostavan lukuelämyksen. En lupaa muistaa teoksesta detaljeja ja briljeerata tiedoillani, mutta nyt ainakin tiedän pääpiirteissään mitä Ruotsin valtakunnan alueella Kustaa II Adolfin valtakautena tapahtui ja kuka Axel Oxenstierna oikein on.

Tarukirjan Margitin teksti rohkaisi minua tarttumaan tähän teokseen, Suketus puolestaan kirjoittaa teoksesta ammattimaisin ja kiinnostavin ottein.

Kuitataanpa tällä vielä lisäksi HelMet-haasteen kohta muistelmateos tai elämäkerta.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Siltala, 2014. 321 s.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

On kesä 2011 ja Nilsiän kesäteatterissa pyörii näytelmä Rosvo-Roope 4-ever. Näytelmästä on tässä vaiheessa enää vain hämäriä muistikuvia, mutta sen verran kuitenkin että pääosan esittäjä lauloi hyvin. Kolme vuotta myöhemmin alan lukea Antti Heikkisen Pihkatappia (Siltala, 2013) ja tajuan kirjailijan olevan tuo sama laulava näyttelijä. Pieni on maailma.

Ruudussa on kukkakasa, sen alla kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.

Jussi syntyy lehmätilallisen pojaksi, nimi annetaan Jussi Virolaisen mukaan ja perillisestä odotetaan tilanjatkajaa. Äidin kuoleman jälkeen isän kanssa kaksin jäävä poika ei kuitenkaan lehmistä innostu, vaan veri vetää kirjoittamaan ja näyttelemään. Monta vuotta myöhemmin Jussi alkaa kirjoittaa suvun miehistä ja itsestään, kaikilla oma ristinsä kannettavana.

Oli virkistävää lukea sukupolviromaani miesnäkökulmasta. Sukupolvien yli kurottelevia (esikois)romaaneja on tuntunut tulevan useampi tässä viime vuosina ja nimenomaan naisnäkökulmasta. Sellaista en olisi ehkä juuri nyt lukenutkaan, mutta tähän tohdin tarttua kun riittävän erilaista odotin. Ja olihan se. Mutta samanlaista kipuilua sukupolvien välillä se täälläkin oli, syyt vain hieman erit.

Heikkinen kirjoittaa elävästi elämästä pienellä kylällä, isistä ja pojista, sodasta ja maatilan töistä. Toraisuudesta ja ajoittaisista välirikoista ja sodan haamuista huolematta Pihkatappi on jotenkin leppoisaa luettavaa. Teksti rullaa, Jussin elämä menee rataansa, lapsuudenmuistot täydentävät kuvaa. Huumori on savolaista. Välillä ollaan synkkiä, enemmän kuin vähemmän, mutta ei tämä kirja jaksa masentaa kuitenkaan.

Jotenkin pirun symppis tämä romaani. En jotenkin osaa sanoa tästä mitään. Mutta symppis. Ja kiva. Ja napsakasti luettava. Ja lopussa jotenkin huokaisee, että niin.

Amma huastelee tästä savoksi ihan hirveän kivasti, Booksy tykästyi melkein vasten tahtoaan.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala, 2013. 275 s.
Kansi: Pekka Loiri

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

Long Play -julkaisun perustajajäseniin kuuluvat Hanna Nikkanen ja Antti Järvi ovat kirjoittaneet asiantuntevan kirjan Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen (Siltala, 2014). HI-virukseen liittyen on julkaistu viime aikoina useampia hyviä kirjoja, kuten Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogia ja elokuvia kuten The Dallas Buyers Club. Karanteenin näkökulma on kuitenkin omanlaisensa, sillä se on ensisijaisesti tietoteos ja keskittyy viruksen leviämiseen ja sen aiheuttamiin reaktioihin nimenomaan Suomessa.

Maan ensimmäinen aids-potilas istahti raitiovaunuun heti diagnoosin saatuaan. Hän oli rauhallinen. Välskärinkadulta hän matkusti Helsingin yliopistollisen keskussairaalan ihotautiklinikalle Snellmanninkadulle valokuvaan ja Kaposi-koepalan ottoon, sitten Auroran sairaalaan.

Nikkanen ja Järvi ovat tehneet kirjaa varten paljon tutkimustyötä ja haastatteluja. Jossain määrin kronologisesti etenevä kerronta etenee varhaisajan tutkimuksista viruksen väistämättömältä tuntuvaan leviämiseen ja hoitokeinojen kehittymisen kautta kohti nykypäivää. Kirja valottaa myös niitä ristiriitoja, joita tutkijapiirien, yhteiskunnan ja homopiirien sisällä ja välillä kipinöi. Tarinaa kertovat niin tutkijat, Setan aktiivit, sairastuneet kuin heidän läheisensä.

Itselleni tuli yllätyksenä muun muassa se, kuinka tärkeässä asemassa Suomi on ollut varhaisvaiheen tutkimuksessa. Suomessa alettiin tutkia virusta ja sen leviämistä jo 1980-luvun alkupuolella ennen kuin yhtään tartuntaa oli maassa edes varmistettu. Tutkimusryhmä myös keräsi laajan aineiston, jota käytettiin myöhemmissä vaiheissa hyödyksi. Ennakkovalmistautumisesta huolimatta ei tartunnoilta kuitenkaan vältytty, vaikka loppujen lopuksi taudin leviämisen pahimmasta vaiheesta selvittiin Suomessa varsin hyvin.

Kirjaa lukiessa mielen valtaa myös paikoittainen epäusko, suru ja jopa kiukku. Sairastuneiden kohtalo tuntuu epäoikeudenmukaiselta, mutta vielä karummalta tuntuu median ja muun yhteiskunnan reaktio. Esimerkiksi päättäjien ehdotukset Ruotsissa omasta saaresta sairastuneille tuntuvat käsittämättömiltä, vaikka jollain tavalla pelon ilmapiiriä tuntemattoman viruksen ympärillä voi ymmärtääkin.

Tuntuu hämmentävältä ja pahalta lukea siitä, kuinka sairastuneet pyrkivät säilyttämään anonymiteettinsä ja jättävät kertomatta sairaudesta läheisilleen. Toki aidsin leima oli (ja on ehkä edelleenkin) niin voimakas että kertomista varmasti pelättiin. Toisaalta samalla kuormitettiin sekä itseä että niitä harvoja läheisiä, joille saatettiin kertoa mutta joita painostettiin salaisuuden säilyttämiseen. Taakka on ollut varmasti raskas kantaa. Nykyään tieto on onneksi lisääntynyt ja sen tartuntamekanismit ymmärretään paremmin, vaikka ennakkoluulojakin toki on.

"Kerroin siinä Meritullinkadun mäessä, että heteromiehestä on löytynyt tartunta. Silloin tilanteen vakavuus tuntui vihdoin valkenevan Ruokolalle. Hän totesi, että kyllä nyt täytyy ryhtyä toimeen."

Vaikka aidsia pystytään nykyään hoitamaan diagnoosin jälkeen varsin hyvin, on matkaa täydelliseen hoitokeinoon vielä jäljellä. Loppupeleissä hi-virus on vielä varsin vähän tunnettu ja uusi, sillä leviäminen on alkanut vasta 1900-luvun alussa. Tutkimusta tehdään kuitenkin jatkuvasti. Matka on myös ollut pitkä homotaudin leiman saaneesta epidemiasta siihen, että taudin tunnustetaan koskettavan kaikkia ihmisiä ja että parannuskeinojen löytäminen on yhteinen tavoite.

Karanteeni on hyvin ja asiallisesti kirjoitettu tietokirja. Lisäksi se on helppolukuinen ja kiinnostava. Aihe on tärkeä ja Nikkanen ja Järvi avaavat sairauden ympärillä vallinnutta tutkimusta ja asenneilmapiiriä monipuolisesti.

Suketus ja Liisa saivat kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan nousemaan entisestään.

ps. Hyvää kirjaa tukeakseni mainittakoon, että sitä saa myös Long Playn sivuilta e-kirjana. (itse en hyödy tästä "mainoksesta" mittään!)

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen
Siltala, 2014. 228 s.
Kansi: Eija Kuusela

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin romaania Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2014) kuvaillessa tulee minulle mieleen ensimmäisenä sana älykäs. Tämä tukee vaikutelmaa, jonka sain kirjasta jo etukäteen luettuani muutaman tekstin. Älykkyys ei Anderssonin tapauksessa kuitenkaan tarkoita kuivakkuutta, ei tosiaan, sillä ote pitää ja kirja vie mukanaan.

Ester ei ollut rakastunut omaan luomukseensa, eihän hän ollut luonut miestä, vaan tämä oli olemassa hänestä riippumatta. Mutta sanat olivat hänen, ja niillä hän kuvaili hyväillen miehen teoksia, jotka puolestaan olivat mies.

Ester Nilsson on järkevä ihminen, runoilija ja esseisti, järkevässä parisuhteessa. Järkevyys ei kaikesta huolimatta auta, kun kuvaan astuu taiteilija Hugo Rask, mies jota Ester kokee ymmärtävänsä. Ja niin Raskista tulee myös mies, johon Ester rakastuu intohimoisesti. Parisuhde saa jäädä, kaikki toiveet on nyt heitetty Hugon varaan. Esterin epäonneksi Rask ei kuitenkaan tunnu ottavan parisuhdetta yhtä vakavasti kuin hän.

Edellisen asetelman ohella Omavaltaisesta menettelystä löytyy muutamia chick litin piirteitä, sillä mukana on neuvoja antava lauma ystäviä ja toisinaan irrationaalista käytöstä. Tässä silti painaa se mitä kirjassa ei ole, siis ei hihitteleviä tyhjäpäisiä ystäviä, tahatonta kömpelyyttä, ei mystisiä miehiä kulmien takaa. Andersson on kirjoittanut älykkään ja hillityn, mutta silti viihdyttävän rakkausromaanin.

Ester Nilsson, joka ei tavallisesti piitannut häpeästä ja kunniasta, koska ne tekivät ihmisestä muiden mielipiteiden orjan, mietti nyt, minkä verran ulkovaatteita hän voisi riisua paljastamatta rakkauttaan.

Vaikka teos koostuu pääasiallisesti siitä, kuinka Ester pohtii ja analysoi tunteitaan ja Hugoa suuntaan ja toiseen, ei se ole missään nimessä tylsä. Kun kirja vie mukanaan, se vie kokonaan. Esterin pohdinnat lienevät niin mielenkiintoisia juuri siksi, että ne tuntuvat tosilta ja aidoilta. Tällaista rakkaus (tai ehkä pikemminkin rakastuminen) voi olla, epätasaista, epätoivoista, toisinaan euforista, irrationaalista, rumaa. Ja tunteet, ne riipivät, vaikka voivat olla samalla myös hitusen huvittavia.

Tällaisia fiksuja ja viihdyttäviä romaaneja rakkaudesta lukisi mieluusti enemmänkin. Samaa mieltä on ollut selvästi moni muu, sillä romaani on muun muassa voittanut August-palkinnon. Toivokaamme runsasta jatkoa (ja suomennoksia) Anderssonilta.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Edellä linkattujen Katjan ja Suketuksen tekstien lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Minna (joka ei vakuuttunut teoksesta) ja Liisa (jota kirja houkutteli viipyilemään).

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (Egenmäktig förfarande - en roman om kärlek, 2013)
Siltala, 2014. 214 s.
Suomentanut: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) on kerännyt puoleensa tänä vuonna jos jonkinlaista suitsutusta, viimeisenä lienee kärkikahinapaikka Finlandia-palkintoehdokkaana. Nälkävuosi sijoittuu nimensä mukaisesti Suomeen suuriin nälkävuosiin ajalle 1867-1868.

Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa.

Toisaalla ovat hyväosaiset Renqvistin veljekset, toinen senaatin palveluksessa, toinen lääkäri. Vaikka ruokaa on vähän, sitä on kaupungissa vielä jonkin verran. Lars elää onnellisehkossa avioliitossa, mutta Teon tilanne ei ole rakkauden suhteen kummoinen. Toisaalla ovat Marja, Mataleena ja Juho. Perhe, jolla ei ole ruokaa eikä enää juuri voimiakaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, vaan oma kotitila on jätettävä ja aloitettava matka kauas kohti Pietaria.

Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.

Ollikaisen kieli on ilmavaa ja jäisen pistävää, kaunista ja julmaa kuin huuruava hengitys kirkkaassa talvipäivässä. Toisinaan kirja on peittelemättömän ja suoran realistista ja toisinaan liikutaan varsin hurjissa unikuvitelmissa. Pieneen kirjaan mahtuu monta tarinaa, eikä liene yllättävää että monellakaan niistä ei ole onnellista loppua.

Pohdin huumasivatko blogisavut minuun nyt väärällä tavalla. Odotin Ollikaiselta jotain ja sitten en ehkä saanutkaan sitä mitä odotin. Ehkä odotin väärin tai väärällä tavalla. Ei Nälkävuosi silti ollut missään nimessä huono lukukokemus eikä varsinaisesti pettymyskään. Ollikainen kirjoittaa ehdottoman hienoa kieltä ja osaa maalata lukijan silmien eteen niin lämmittäviä kuin suorastaan pelottaviakin mielikuvia.

Joka tapauksessa Nälkävuosi on kuulaan kaunis ja jäisen viiltävä esikoinen. Tarina jäänee mielen nurkkiin tuivertamaan, vaikkei kirja ehkä sydämeen asti tällä kertaa päässytkään.

Saralle Nälkävuosi oli pieni helmi, Kirsi kuvaa tätä kypsäksi esikoisromaaniksi.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012. 141 s.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta / Solmu

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala, 2012; La contadora de peliculas 2009) tarttui mukaani kirjastosta hetken mielijohteesta. Olin toki nähnyt kirjan kannen useamman blogitekstin yhteydessä, muistaakseni lukenutkin muutaman niistä, mutta minulla ei ollut kirjasta mitään selkeää mielikuvaa. Kirjan pieni koko sai minut kuitenkin ottamaan sen mukaan.

Kun valot sammutettiin, kaikki suoristivat selkänsä ja jäykistyivät valkokankaan edessä. Paitsi minä. Käänsin päätäni nähdäkseni valonsäteen, joka tuli projektorihuoneen pienestä ikkunasta ja kulki ylitsemme kunnes iskeytyi kankaalle räjähtäen kuviksi ja ääniksi. Usein - jos elokuva ei ollut niin kiinnostava kuin olisin toivonut (paljon puhetta ja vähän toimintaa) - keskityin tarkastelemaan haltioituneena taianomaista pölyistä sädekimppua. Minusta oli ihmeellistä, miten se kykeni välittämään niin vaikuttavia kuvia: junia joita intiaanit ajoivat takaa hevosen selässä, merirosvolaivoja myrskyssä, vihreitä lohikäärmeitä, jotka syöksivät tulta seitsemästä kidastaan.

Salpietaria louhivassa chileläisessä kylässä ei juuri muuta huvitusta ole kuin kaupungin elokuvateatteri. Liput kuitenkin maksavat paljon eikä kyläläisillä ole varaa lähteä teatteriin sankoin joukoin. Niinpä viisilapsisen perheen isä järjestää lapsilleen kilpalun: se, joka kertoo katsomansa elokuvan parhaiten saa käydä jatkossa katsomassa kaikki elokuvat perheelleen. Kilpailun voittaa María Margarita, kuopus ja ainut tyttö, jolle elokuvat ja niiden kertominen avaavat aivan uuden maailman.

Kertomus oli minulle parhaimmillaan, kun María kertoi elokuviaan. Esiintymisen jännitys, suosionosoitusten pauhu, nuoren tytön onni siitä että hän on jossain hyvä. Tarinassa on kuitenkin myös toinen puoli, synkempi sellainen. Se kertoo kylästä, jonka elinkeino ei tule olemaan pysyvä, ihmisistä joihin kuiva pampa on jättänyt merkkinsä, surusta ja menetyksistä. Vaikka toisinaan Elokuvankertoja on täynnä iloa, pölyhiukkasia teatterin valokiilassa, näyttäytyi sen tarina minulle kuitenkin pääosin kuivan pölyisenä, liian kuumana nautittavaksi, liian surullisena.

Letelier kertoo ja kirjoittaa kauniisti ja hänen hahmonsa heräävät eloon kirjan valkokankaalla. Minä en tähän tarinaan kuitenkaan päässyt sisään, en ehkä niin paljon kuin olisin halunnut. Kaipasin itselleni lohdullisempaa oloa, mutta kirjan suljettuani tunsin itseni lähinnä hölmistyneeksi, ehkä jopa vähän pettyneeksi. Kirja on kuitenkin kaunis ja uskallan suositella sitä pienien suolaisten tarinoiden ystäville.

Elokuvia ovat kuunnelleet myös Norkku (joka olisi lukenut Maríasta mielellään lisääkin) ja Karoliina (joka ihasteli Letelierin kykyä luoda niin paljon niin pienessä sivumäärässä). Heidän arvioistaan myös monta linkkiä muihin teksteihin.

Hermán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (La contadora de peliculas, 2009)
Siltala, 2012. 133 s.
Kannen kuva: Will Immink Design / Getty Images
Suomentanut: Terttu Virta

Antti Leikas: Melominen

Kiinnostuin Antti Leikkaan Melomisesta (Siltala, 2011) joskus kesällä blogitekstien perusteella eli siis varasin, ja odotin, ja nyt se on täällä.

Melominen kuvaa yhtä päivää perheenisä ja toimistotyöntekijä Jaakkolan elämässä. Toimiston arki jää taka-alalle kun oma mieli harhailee työpäivän aikana missä sattuu ja kotikin on melkoinen sirkus. Teksti etenee päiväkirjamaisesti, tosin päivämäärien sijaan meillä on kellonaikoja. Kirja on myös jaettu kahteen osaan, työpäivään ja kotona vietettyyn aikaan. Joskus arki on ihmeellisempää kuin voisi kuvitella.

Toimiston ilma tuntuu tihentyneen. Käytävän seinällä oleva kello naksuttaa kuuluvasti, kopiokoneen lajittelulaite ronksuttaa kuin haaskalinnun nokka. Puheääniä ei kuulu, vain sormien hyppelyä näppäimistöllä.

Toimistokuvaus itsessään ei tekisi tästä opuksesta kiinnostavaa, sillä meininki on juuri sellaista mitä tuollaisella työpaikalla voisi odottaakin. Pureutuessaan Jaakkolan syvimpiin mietteisiin Leikas kuitenkin pääsee vauhtiin ja tutustuttaa lukijan pohdintoihin niin laskevasta korpista, itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista kuin lahnan arvosta ruokakalana. Aikamoista tykitystä siis.

Ääni on tässä hommassa tärkein työväline ja muutenkin jos on tarpeen puhella kanssaihmisilleen jotakin, toisaalta sopii tietenkin kysyä miksi yleensä puhutaan? Monet eläimet pärjäävät kohtalaisesti vaikka eivät ikinä suutaan aukaise... Toki jotkin lörpöttävät holtitta kaiken aikaa kuten punapersepaviaanit ja sininärhet, mutta niiden puheesta ei ihminen ota selvää kuin saduissa. Sellaisissa joissa jokin tonttu tai muu taikaotus antaa ihmiselle kyvyn ymmärtää eläinten kieltä ja siitä seuraa loputtomasti hankaluuksia, tyrskähdyksiä väärissä paikoissa ja selityksiä ja valheiden vyyhtejä; satujen opetus on että elukat puhuvat mitä puhuvat ja niiden ymmärtäminen ei kuulu kenellekään.

Tyylillisesti Leikas toi mieleeni kaksi minua viehättävää mieskirjailijaa Pohjolasta nimittäin maanmiehensä Petri Tammisen sekä norjalaisen Erlend Loen. Tajunnanvirtamainen kirjoittaminen, sanojen pohtiminen ja yleinen ote tekstiin tuntui tutulta ja mukavalta.

Täytyy kyllä myöntää, että Melominen eksyi lukulistalle hieman huonoon rakoon heti Stephen Fryn Mrs Fry's Diaryn jälkeen, sillä huumorikiintiö alkaa olla täynnä. Vaikka Melomisen huumori onkin ehkä, hm, paikoin älykkäämpää kuin Fryn, kaipasin hetkittäin vakavampaa luettavaa. Vika ei siis ollut Leikaksen, mutta en ehkä siltikään pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Tyrkkään tämän joka tapauksessa myös miehelle luettavaksi.

Melomassa ovat käyneet ainakin Kirjainten virrassa/Hanna, Kaiken voi lukea!/Jori, Kirsin kirjanurkka sekä Sallan lukupäiväkirja.