Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin, joten toivottavasti kohtelette häntä sen mukaan, sanoo opettaja ja hymyilee reippaasti. Kukaan ei vastaa hymyyn, paitsi avustajani, joka edelleen hymyilee ja kokee suurta tyytyväisyyttä, että vaikka ei päässytkään eläinlääketieteelliseen, on silti valinnut hienon ammatin, jossa pääsee auttamaan muita ihmisiä.
Marian elämä heittää kuperkeikkaa 11-vuotiskesänä, kun mystinen sairaus iskee ja Maria päätyy pyörätuoliin. Tutkimuksia jatketaan, mutta lääkärit eivät pääse diagnoosin kanssa puusta pitkään. Pyörätuoliin joutuminen saa kaverit kaikkoamaan yläasteella, lukiossa tunnelma sentään on vähän vapautuneempi. Onneksi Marialla on piirustusharrastuksensa ja muutama hyvä ystävä, muuten elämästä ei tulisi oikein mitään. Tarina liikkuu kahdessa tasossa kerraten muutamalla luvulla Marian ala-, ylä- ja lukioaikaisen elämän ja siirtyen sitten nykyhetkeen, jossa Maria asuu jo omassa asunnossaan.
Minusta oli huimaa kuulla, että Haavistolla ei itsellään ole kokemusta pyörätuolissa olosta. Lukijana Marian kokemukset tuolista käsin ainakin tuntuivat varsin aidoilta ja sitä tosiaan alkoi Jorin tavoin miettiä, kuinka sitä pääseekään paikasta toiseen jos olisi pyörät alla.
Mitä haluaisin tehdä jos olisin terve? Millainen ihminen olisin nyt? Se oli sama kuin olisi kysynyt, millainen tyyppi olisin, jos en olisikaan nainen vaan mies. Ei sellaista voi hahmottaa. En tiedä nytkään, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Haluaisinko olla loppuikäni muiden elämien pelastaja? Voisinpa olla kuin Sini, joka sentään tietää tasan tarkkaan mitä haluaa.
Marian tarina on kiinnostava ja tärkeä, sillä se paneutuu tärkeisiin seikkoihin: miten kohtelemme pyörätuolissa istuvaa henkilöä, teemmekö hänestä välittömästi omia oletuksia? Välillä silti tuntui että kirjaan oli yritetty saada mukaan liikaa puhuttelevia elementtejä. Oli ongelmia seksuaalisuuden suhteen, anoreksiaa, itsemurha-ajatuksia, psoriaasia ja niin pois päin, ei tosin onneksi kaikki samalla henkilöllä mutta kuitenkin. Minua tarina olisi jaksanut kiinnostaa vaikka se olisikin keskittynyt "vain" Marian kokemuksiin elämästä pyörätuolissa ja sairautensa kanssa ja siitä, että hänelle on lähes mahdotonta soittaa puhelimella yhtään minnekään (tunnen kuvatunlaisia ihmisiä useamman).
Marian ilmestyskirja piirtää myös ikävän mutta myös osittain totuudenmukaisen kuvan terveydenhuollon ongelmista. Ammattitaitoa ei aina ole riittävästi ja hoitojakaan ei välttämättä voida jatkaa, jos virallista diagnoosia koodinumerolla ei ole tai hoito ei auta ns. tarpeeksi. Olen itse juossut yli vuoden eri lääkäreillä erään vaivan vuoksi, eikä minulla ole edelleenkään siihen virallista diagnoosia koska Suomessa ei ole ainuttakaan siihen alaan erikoistunutta lääkäriä. Onneksi on silti myös paljon ammattitaitoista henkilökuntaa niin sairaanhoitajissakin kuin lääkäreissäkin eikä kaikki ole aina samanlaista.
Loppu Marian tarinaan tuli vähän yllättäen ja hämmennyin kun kirja ei enää viimeisen sivun jälkeen jatkunutkaan. Ei sillä, avoimehko loppu sopii tähän ihan hyvin mutta jotain jäi kaipaamaan. Selitystä, selvitystä, conclusion.
Pdf-muotoinen lukeminen oli minulle uudehko kokemus, sen formaatin olen yleensä varannut vain tieteellisille artikkeleille. Yllättävän kivuttomasti se sujui kuitenkin ja Adobe Readerin haku-toiminto oli yllättävän kätevä silloin kun piti etsiä jotain mieleenjäänyttä kohtaa.
Suosittelen vahvoista henkilökuvista ja elämästä pyörätuolissa kiinnostuneille.
Videoita ovat Marian kanssa editoineet ainakin Jori, Vinttikamarissa, Susa, Booksy, Sanna, Venla ja Norkku.
Sain kirjan pdf-muotoisena kirjailijalta, kiitos.
