Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

Pauliina Susi: Seireeni

Seireenissä seilataan hieman isommalla paatilla.

Seireenin koukuttava kutsu

Voi Pauliina Susi, minkä sinä joka kerran teet. En tiedä mikä siinä on, mutta Suden tekstiä luen aina aivan hillittömällä tahdilla. Liekö sanarytmissä jotain, joka hypnotisoi? Oli miten oli, Välimeren loistoristeilijälle sijoittuva Seireeni (Tammi, 2017) koukutti minut pahemman kerran.

Leia Laine lähtee siskonsa Ripsan kanssa upealle all-inclusive-risteilylle. Tarkoitus on heittää korkkarit kattoon ja lomailla, mutta jo matkan alussa Leiasta tuntuu, että joku tarkkailee häntä. Takaraivossa nakuttavan ikävän tunteen lisäksi Ripsa käyttäytyy täysin holtittomasti, eikä Leia tiedä miten reissusta selviäisi täysjärkisenä saati sitten lopulta hengissä.

Seireeni on ikään kuin itsenäinen jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Takaikkunalle. Kun siinä fokuksessa olivat moninaiset tietoturva-asiat, perehdytään Seireenin kyydissä globaaliin epätasa-arvoon pohtimalla pakolaisasioita erityisesti Välimeren yli matkaavien ihmisten kannalta. Ei siis mitään kevyttä settiä. Kirja onnistuu herättämään paljon ajatuksia ja toisaalta myös turhautumista maailman epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallinen kritiikki on nivottu nopeatempoiseen trillerijuoneen, jossa saa jatkuvasti arvuutella kuka oikein haluaa sabotoida Leian elämää ja kuka puolestaan on tehtailemassa terrori-iskua risteilyalukselle. Juonen tahdin kiihtyessä käänteet tuntuvat riistäytyvän käsistä, mutta eipähän pääse tunnelma lässähtämään. Tiuhaan vaihtuva näkökulmakertoja pitää tahtia yllä ja useampana hetkenä huomasin lukevani aina vain "vielä yhden luvun". Oivallinen lukusukkula!

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan kannessa on kulkuneuvo ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa tämä on naisen kirjoittama dekkari, vaikka enemmän trillerin puolelle kallistuukin.

Rakkaudesta kirjoihin -blogissa teosta kuvataan päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtivaksi, Luetut.net:issä puolestaan kaipailtiin napakkuutta kirjan alkuun mutta koukututtiin loppua kohden.

Pauliina Susi: Seireeni
Tammi, 2017. 521 s.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin

Kuva: Salla Savolainen

Vierailukierros lapsiperheisiin ilahduttaa uteliaalla ja iloisella otteellaan

Viime vuoden satavuotisjuhlinnan aikana Ylellä oli käynnissä Kirjojen Suomi -sarja. Viimeiseksi Seppo Puttonen valitsi listalle teoksen vuodelta 2017, kirjan, joka kuvaisi mahdollisimman hyvin tätä aikaa. Valinta osui Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjaan Mennään jo naapuriin  (Tammi, 2017) ja lukemisen jälkeen olen samaa mieltä.

Kirjassa kahdeksanvuotias Vellamo vierailee kahdeksassatoista Suomessa asuvassa monikulttuurisessa lapsiperheessä. Mukana matkassa kulkevat äiti (Katajavuori) ja kuvittaja Savolainen. Kertojina toimivat sekä Vellamo että vierailtavien perheiden eri-ikäiset lapset. Perheet ovat muuttaneet Suomeen erilaisista syistä, osa pakoon sotaa, osa töiden perässä. Osassa perheistä vanhemmat ovat kotoisin samasta maasta, mutteivät läheskään kaikissa. Kirjassa tutustutaan muun muassa kreikkalais-brasilialaiseen perheeseen, jossa koiralle puhutaan vain portugalia, syödään sambusoita somalialaisessa kodissa ja lauletaan Hiihtäjän laulua vietnamilaisessa perheessä.

Olin jostain syystä luullut, että kirja on fiktiivinen, mutta eipä ollutkaan. Tekijätiimi on ihan oikeasti vieraillut kaikissa kodeissa, haastatellut, leikkinyt legoilla. Katajavuori on kirjoittanut kirjan teosta kolumnin viime vuoden toukokuussa, joka avaa tekoprosessia kiinnostavasti. Mielenkiintoinen on myös Maailman kuvalehdessä julkaistu, Anni Valtosen tekemä haastattelu.

Savolaisen kuvitukset ovat mahtavia. Mielessäni kutsun kuvitusta dokumentaariseksi, sillä käytännössä kuvat olisivat voineet olla myös valokuvia. Näin ne ovat kuitenkin paljon hauskempia. Ikään kuin laajakuvina piirretyistä huonekuvista on hauska bongata tutunnäköisiä huonekaluja ja toisaalta tutkistella minkälaisia pikkuesineitä kussakin kodissa on. Mainittakoon erikseen, että pidin hirvittävästi Savolaisen piirtämistä matoista. Visuaaliselta puolelta annan kiitokset myös sisäkansille: etukansista löytyy kartta, jonne kirjassa mainitut maat on merkitty, ja takakannesta puolestaan maiden liput.

Luin tätä vauvalle ääneen, hän katseli lähinnä värikkäitä kuvia. Veikkaan, että isomman lapsen kanssa olisi hauskaa etsiä kuvista Vellamon siiliä, nyt huvitin etsintäleikillä lähinnä itseäni. Mukava tämä oli joka tapauksessa ääneenluettuna, hirveän kivasti kirjoitettu. Mini-iltasaduksi sopi usein yhden perhetarinan luku.

Mennään jo naapuriin on todella mukava kirja. Se esittelee kiinnostavasti koteja ja perheitä, joissa vieraillaan, ja säilyttää koko matkan ajan iloisen uteliaisuuden ja lempeän kiinnostuksen. Kirjaa lukiessa opin paljon uutta ja tajusin myös, kuinka paljon Suomi on jo omanakin elinaikanani muuttunut. Väittäisin, että hyvään suuntaan. Ihmiset ovat aika mukavia, kun heihin vaan uskaltaa tutustua, toteaa Vellamo kirjan lopussa.

Luetaanko tämä? -blogissa kirjaa on luettu viisi ja puolivuotiaan lapsen kanssa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin
Tammi, 2017. 56 s.

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.

***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.

***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit

Tammi, 2017. 326 s.

Suomentanut: Marja Helanen

***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen

***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti, 2016. 355 s.

Kansi: Karin Niemi

Pauliina Susi: Pyramidi

Kun kerrot asuvasi Vantaalla, ihmiset ovat hetken hiljaa.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen piti lukea kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Olin jo optimistisesti rustannut kohtaan erään Helsinki-kirjan, mutta syvällä asuva vantaalaisuus nosti kuitenkin päätään ja vaati tulla huomatuksi. Onneksi kotihyllystä sattui löytymään Pauliina Suden romaani Pyramidi, joka oli sekä odottanut lukuvuoroaan pidempään että sijoittui Vantaalle. Ihan siellä "omilla vanhoilla hoodeilla" ei seikkailtu, mutta kirjassa esiintyvä Kulomäki on kuitenkin riittävän lähellä ensimmäistä kotipaikkaani todetakseni yhtymäkohdan olevan riittävä.

Romaani sukeltaa pää edellä verkostomarkkinoinnin maailmaan. Kaupan kassalla työskentelevä Sini liittyy vanhan koulutoverinsa kannustamana mukaan bisnekseen ja jättää päivätyönsä, helppo raha kelpaisi ja onhan superkonsultti Anto aika ihana. Uusien iiteehoiden (eli itsenäinen toiminnanharjoittaja) rekryäminen ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi ja liittymis- ja materiaalimaksujen hoitaminen alkaa käydä hankalaksi. Sinin osuuden jälkeen kertojaksi tulee nimettömäksi jäävä mies, joka tahtoo pelastaa Sinin kasvottoman verkostomarkkinointiorganisaation hampailta ja ehkä samalla kiillottaa omaa kilpeään. Loppukirja vietetäänkin sankarimme seurassa, kun hän yrittää Sinin kanssa saada driimuksen suhmureita kiikkiin.

Olen itse käynyt aikoinaan yhden verkostomarkkinointipuljun koulutuksen, mutta totesin viime hetkillä että ei tämä homma kyllä ole minua varten. Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävä vaaleanpunainen auto ei ollut riittävä motivaattori siihen, että saisin päälleni kiskottua jakkupuvun ja houkuteltua ihmisiä ostamaan tuotteita. Näin jälkikäteen ajateltuna varmaan ihan hyvä juttu.

Joka tapauksessa tästä näkökulmasta kirjan alku oli aika kamalaa luettavaa, sillä jossain määrin pystyin samaistumaan Sinin ahdistukseen ja verkostomarkkinoinnin houkuttelevuuteen. Samaan aikaan teki mieli huutaa päähenkilölle että älä nyt helvetti allekirjoita mitään ja poksautella pussi poppareita, sillä hyvinhän tämä ei pääty. Aivan samanlaista tenhoa ei ollut mieskertojan osuudessa ja tarinakin lähti välillä aika uskomattomiin sfääreihin, mutta en voi kieltää ettenkö olisi viihtynyt. Suden teksti on koukuttavaa ja onnistui kietomaan minutkin pikkusormensa ympäri, vaikka pitäisihän sitä ihmisen tietää paremmin ja lukea se pienikin präntti. Oivallinen teos.

Pauliina Susi: Pyramidi
Tammi, 2009. 255 s.
Kansi: Camilla Pentti

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä vie kahdentoista kirjailijan voimin matkalle ilmiöön nimeltä Marilyn. Novellit kertovat Marilynista, jostain Marilynin ympäriltä tai ovat hänen inspiroimiaan. Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta muistamme vahvimmin sen roolin, tuotteen joka hänestä tehtiin?

Kokoelman aloittaa Salla Simukan kertomus Drag Queen. Luin lumoutuneena tarinaa Marilyniksi pukeutuvasta henkilöstä, lopuksi hengähdin yllättyessäni. Olisihan se pitänyt arvata. Jari Järvelän Kaninkäpälä  viekin sitten aivan toiseen suuntaan värisevää kaniinia ihmettelemään, sitkeää mutta herkkää ja traagista.

Saara Turusen Minä ja se toinen saa pään pyörälle, Turusen tekstityyliin on helppo uppoutua. Pidän tarinan hatarasta otteesta todellisuuteen, siitä miten minä ja se toinen sekoittuvat ja ovat sama ja eri. Tilanne sopii omassa mielessäni hyvin Marilyniin, pyrkimykseen olla jotakin ja tulla rakastetuksi.

Tuntuu, että kokoelman lukeminen täydentää hyvin viime kesänä luetun Blondin tarinaa. Vaikka sekin on fiktiota, oli minulla teoksen lukemisen jälkeen selkeämpi mielikuva Marilynista ja Norma Jeane Bakerista. Ehkä tästä ihmisestä, hahmosta, ei muuta voi saadakaan kuin mielikuvan, totuus on ikuisiksi ajoiksi kadotettu. Jotain samaa on Peter Franzénin Nana-Jeanessa, siinä tosin kerronnan epävarmuus jää vaivaavaksi palaksi kurkkuun, itkettää vähän. Hotellikäytävien kuumuus tuntuu pakahduttavalta.

Päivi Haanpään Smart girlissä Marilyn on mukana vain postikortissa, mutta tietynlainen hauras, ihmissuhteiden vaikeus, tavoittamaton onni häilyy mukana. Kulmat rypistyvät, mutta Marilyn jää, ehkä hyvässä ja pahassa. Jatsityttökin kipuilee, hapuaa kohti tosimaailmaa tai oikeastaan sieltä pois Tommi Kinnusen tarinassa. Siinä Marilyn on vielä vähemmän, vain varjo jatsitytön mielessä.

Juhlat tuovat Marilynin näkyville höyhenenkevyenä, jo jollekin menetettynä. Milja Kaunisto sanoittaa tekstissään Hollywoodin kokaiinipölyistä elämää, juhlia vain, mutta joskus juhliakin on liikaa. Tekee mieli juoda juomia, joissa on jäitä. Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla vie jonnekin aivan muualle, suomalaiseen mökkirantaan ja huussiin istumaan, ihmisyyttä etsimään. Siellä epätoivo ei kuitenkaan ole vielä lopullista, veneen ei tarvitse antaa vajota pohjaan asti.

Helsingin kaduille sijoittuva Antti Tuomaisen Mustavalkoinen sykähdyttää, istun henkilöiden kanssa yhdessä Orionin penkeille. Tarinassa on jotain vaivaannuttavaa ja tirkistelevää, ehkä siksi että se tuntuu todelta vaikka mieli huutaakin salaliittoteoriaa. Tuttu ympäristö, ehkä se on se.

Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan keskustelee Kauniston Juhlien kanssa, henkilöt ovat osittain samat mutta asfaltin ja liian kuuman asunnon sijaan tuoksuu punapuiden pihka ja salista kaikuvat kasinon äänet. Tarinan kertoma osa historiaa on minulle aiemmin tuntematonta. Amerikkaan ei kuitenkaan jäädä nytkään, vaan palataan takaisin suomalaiseen mielenmaisemaan Riina Katajavuoren Tästä se lähtee -tarinassa. Marilyn hymyilee seinältä teini-iän kynnyksellä kipuilevalle, jää mieleen, kannustaa. Epätoivoa on vain vähän.

Kokoelman lopettaa Siri Kolun Alas, alemmas joka näyttäytyy minulle jonkinlaisena sisarena Simukan aloitustarinalle. Marilynin kerrokset puretaan pala palalta, kunnes jäljelle jää jotain, joka on tai ei ole Marilyn. Emme voi tietää.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.): Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Tammi, 193 s.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän Se ken tulee viimeiseksi (Tammi, 2017) kuljettaa kymmenen päähenkilöään Korsikalle suorittamaan Euroopan haastavinta vaellusreittia, GR 20:ta. Kaikkia reitin kahdessa viikossa selvittäneitä odottaa maalissa massiivinen palkinto ja vaikka haasteeseen valituilla ei vaellustaitoja pääsääntöisesti ole, on raha hyvä houkutin. Matkan varrella päitä alkaa kuitenkin tippua, myös kirjaimellisesti, eivätkä kilpailijat enää tiedä kehen voivat luottaa.

Teos kumartaa Christien Eikä yksikään pelastunut -teoksen suuntaan samalla päähenkilöiden määrällä ja heidän kuljettamisellaan syrjäiseen paikkaan kuolemaan epäilyttävissä olosuhteissa. Usean hahmon samanaikainen seuraaminen tekee kirjan alusta hieman sekavan, mutta kun väki vähenee bileet paranevat tai ainakin tunnelma tiivistyy huomattavasti. Aikamoista pyöritystä Järvelä tässä tarjoilee ja itsekin meinasi hengästyä, kun vaellusporukan keskinäinen kilpailu kovenee ja ihmisluonto paljastaa synkimmät piirteensä.

Järvelä on itse vaeltanut GR 20:n enkä voi kuin nostaa hattua, sillä kirjansa ei juurikaan innosta retkelle lähtemään. Pakahduttava kuumuus, jalkoja repivät pensaat ja vähintäänkin hengenvaarallisen kuuloiset jyrkänneosiot eivät kuulosta miltään matkailuvalteilta. Tästä huolimatta reitin kuvaus oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Järvelä osaa miljöökuvauksen oivallisesti ja reitti on helppo kuvitella mielessään.

Bonuksena todettakoon, että kirjaa pystyi varsin kivuttomasti lukemaan myös todella väsyneenä ja keskellä yötä.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa liikutaan luonnossa, vaikka tervehenkinen retkeily onkin tästä melko kaukana.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi, 2017. 207 s.
Kansi: Markko Taina

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Orhan Pamuk puhui uusimmasta suomennetusta romaanistaan Kummallinen mieleni (Tammi, 2017) niin viehättävästi kevään Helsinki Litissä ja oli muutenkin niin sympaattinen, että tämäkin kirja oli sittemmin kirjastoon varattava. Lähes kahdeksansataasivuisessa teoksessa pääsee tutustumaan alati laajenevaan Istanbuliin ja jogurttikauppias-Mevlutin ja hänen perheensä elämään muuttuvassa yhteiskunnassa.

Mevlut muuttaa maalta Istanbuliin 12-vuotiaana ja oppii katukaupustelun taidon isältään. Painavissa korennoissa kannetaan päivisin jogurttia ja iltaisin bozaa. Koulujakin käydään jonkin verran, mutta katujen kutsu vie mukanaan. Elämänsä aikana Mevlut myy kannuittain bozaa ja lukuisia lautasellisia pilahvia, rakastuu, epäonnistuu, yrittää aina vain uudelleen. Vaikka ympärillä kuohuu ja muut tekevät rahaa kiinteistökaupoilla sun muilla, on Mevlut tyytyväinen vaatimattomaan elämäänsä eikä juuri viitsi tempoilla elämän heitellessä vaan kulkee virran mukana. Sympaattisesta miehestä on vaikea olla pitämättä, vaikka joskus toivoisin että elämä tai läheiset kohtelisivat häntä hiukan lempeämmin.

Kummallinen mieleni on miellyttävä teos. Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuu aika vähän vaikka se sisältääkin useamman elämällisen merkittäviä tapahtumia, mutta kerronta on niin arkipäiväistä että verenpainekin laskee lukiessa. Jostain syystä lukeminen ei myöskään vaadi hurjaa määrää keskittymistä, vaikka kertojia on useita ja aikajänne on pitkä. Tästä todistaa se, että kykenin lukemaan tätä pienissä pätkissä myös sairaalan lapsivuodeosastolla ja mielestäni pysyin varsin hyvin kärryillä.

Turkki on minulle varsin vieras paikka ja täten myös Istanbul, joten oli miellyttävä matkata muuttuvaan ja alati kasvavaan kaupunkiin Pamukin tarinan mukana. Tutuksi tulee niin ruokakulttuuri, poliittinen kähmintä kuin perhesuhteiden hoitokin. Kummallinen mieleni tarjoaa leppoisan kulttuurimatkan ja saa himoitsemaan bozaa kahviherneiden ja kanelin kera.

Mitä muita Pamukin teoksia kannattaisi lukea?

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Kafamda Bir Tuhaflik, 2014)
Tammi, 2017. 778 s.
Suomentanut: Tuula Kojo

Äänikirjahömppä best

Palasin kesäksi BookBeatin asiakkaaksi ja olen onnellisena kuunnellut ja lukenut palvelusta jos jonkinlaista. Pakko on kuitenkin myöntää, että äänikirjana kuuntelen kaikista mieluiten hömppää ja sitä sieltä onneksi löytyy runsain mitoin.

Olin aikaisemmin vahvasti sitä mieltä, että Sophie Kinsellaa tuskin voi kuunnella muulla kielellä kuin englanniksi. Leena Pöystin lukema Kuka on pomo pisti minut kuitenkin pyörtämään päätökseni. Markkinoinnin maailmaan sijoittuva hupsuttelu kertoo Katie Brenneristä, joka yrittämisestään huolimatta ei onnistu Lontoon kovassa markkinointibisneksessä ja päätyy työskentelemään isänsä ja äitipuolensa vastaperustettuun maatilaluksuslomabisnekseen. Ja siis toki niin, että huiputtaa olevansa vain sapattivapaalla, sillä eihän epäonnistumista kerrota. Vaikeudet alkavatkin viimeistään siinä vaiheessa, kun entinen pomo saapuu perheensä kanssa lomailemaan ja liittyyhän tähän se rakkaustarinakin mutta ei siitä nyt sen enempää. Juoni on jälleen aika ennalta-arvattava, mutta eipä tuo haitannut. Katie on symppis joskin paikoin hieman vatipäinen päähenkilö (ihan oikeasti, joskus voisi kertoa sen totuuden oi kinsellasankaritar) ja kerronta eteni sutjakkaasti. Peukku siis Pöystille lukusuorituksesta ja Kaisa Kattelukselle oivankuuloisesta käännöksestä.

Seuraavaksi meninkin lukija edellä, sillä kiinnosti miten Heljä Heikkinen suoriutuu Sari Luhtasen Linssit huurussa -teoksen lukemisesta. Siinä sukelletaan valokuvauksen maailmaan, sillä Kristiina eli Riki on maailmallakin tunnettu valokuvaaja, joka tekee keikkaa milloin missäkin. Sisilian komennuksellaan Riki tutustuu sattumalta ihanaan mieheen, mutta juttu jää yhden illan rupeamaksi. Elämä heittelee eteen kuitenkin lisää kierrepalloja, kun Rikin Pariisin asunto on yllättäen vallattu ja lakimiehen selvitellessä asiaa Riki lähtee Suomeen viettääkseen aikaa lapsuudenystäviensä Mannan ja Oskun kanssa. Helsingissä Riki joutuu sittemmin pohtimaan suhdettaan niin työhönsä, miehiin kuin ystäviinsä, koskaan kun ei tiedä mitä voi tapahtua. Linssit huurussa oli varsin viihdyttävää siivousseuraa, mutta täytyy myöntää että välillä toivoin pääseväni vähän ravistelemaan Rikiä ja vielä enemmän läpsimään tuota Sisilian matkan miestä. Voi hyvää päivää hei. Mutta hömppänä oikein jees.

Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa osui seuraavaksi silmiin hömppä-äänikirjoja selaillessa ja kirjailijan ollessa tuttu totesin että mikä ettei. Lukijana sattui kaiken lisäksi olemaan Anni Kajos, jota olin edellisenä päivänä kuullut Lahden Uuden kesäteatterin Hyvät siskot -esityksessä, joten tähtien asento vaikutti olevan kohdallaan. Teoksessa Pihla muuttaa Tornionjokilaaksoon mummoltaan perimäänsä mökkiin ja yrittää pohjoisen rauhassa selvittää päätään ja selviytyä täysipäisenä raskausajastaan. Avopuoliso Otto on lähtenyt puolipaniikissa Intiaan joogaamaan, naapurissa asuu vain vanha Arvo ja autoakaan ei Pihlalla ole, mutta kyllä sisukas nainen keinot keksii ja niitä mukavia apumiehiä ja tilanteessa tukevia naisihmisiäkin alkaa löytyä. Ilman erilaisia rakkausdraamoja ei siis tietenkään selvitä. Eniten symppasin kirjassa naapurin Arvoa, siinä oli mainio ukkeli. Pihlan toiminta puolestaan vaikutti paikoin hieman omituiselta ja olipa hän välillä vähän rasittavakin. Kajos joka tapauksessa luki kirjan oikein miellyttävästi ja teos toimi hyvin siivousurakan taustalla, joten suht tyytyväinen peukku tällekin.

Olisikos teillä vielä hyviä äänikirjahömppäsuosituksia?

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (My Not So Perfect Life, 2017)

WSOY äänikirja, 2017. 12 h 11 min.

Lukija: Leena Pöysti

Suomennos: Kaisa Kattelus

Sari Luhtanen: Linssit huurussa

Tammen äänikirja, 2016 (2014). 8 h 36 min.

Lukija: Heljä Heikkinen

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Tammen äänikirja, 2017. 5 h 49 min.

Lukija: Anni Kajos

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Joskus mieli yksinkertaisesti huutaa hömppää. Siis että äkkiä jotain kevyttä ja ihanaa ja sellaista, että tiedän lopussa käyvän hyvin vaikka välissä vähän kipuillaan. Joku oli suositellut tuttavalleni Veera Vaahteraa hyvänä kevyenä kirjallisuutena ja riemukseni löysin teoksia useamman Book Beatista. Nappasin satunnaisotannalla luettavaksi uusimman teoksen Kevyesti kipsissä (Tammi, 2016), jossa seikkaillaan sopivasti kirjallisuuden ja rakkaussuhteiden sekamelskassa.

Lotta työskentelee kirjaston vahtimestarina ja viihtyy työssään hyvin. Luppoaikana voi hyvin sukeltaa kirjojen maailmaan ja ihmisten kanssa tarvitsee olla tekemisissä verrattain vähän. Ihmisistä on kuitenkin välillä oltava riippuvainen, etenkin jos sattuu murtamaan jalkansa ja joutuu samaan aikaan muuttamaan siskon luokse vesivahinkoa pakoon. Sisko avopuolisoineen alkaa tietysti puuhata Lotalle jotain sutinaa ja miesehdokkaita onkin yhtäkkiä kaksin kappalein. Fiksun Jirin kanssa puhuttavaa riittäisi kirjoista vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin musiikkiosaston Ollen välittömyys ja rentous vetää myös puoleensa vaikka mies onkin muista ihmisistä aivan liian kiinnostunut. Samalla kun Lotta yrittää seurata sydämensä ääntä hautautuu hän entistä pahemmin keskeneräisten kirjojen suohon. Onko kaikki aloitetut kirjat pakko lukea loppuun?

Vaahtera kirjoittaa leppoisaa ja fiksua kaunoa, jonka parissa viihdyin erinomaisesti. Nautin Lotan kirjallisuuskeskusteluista ja tuskailusta päälle kaatuvista kirjapinoista, symppasin miesehdokkaita (joista molemmat olivat omalla tavallaan kivoja, kerrankin) ja pidin myös lukuisista sivuhenkilöistä. Läpi kirjan kulkee lämminhenkisyys, tällaista tämä nyt välillä on (vaikka huuruiset lemmenhetket vaksikopissa vähän naurattivatkin, rajansa nyt kaikella hei!).

Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteesta kohdan salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon toinen kirjailijanimi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika viehättyi lukuhimoisesta Lotasta, Pihi nainen hieman paheksui Lotan paikoin töykeää käytöstä ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja nautti teoksen tuomasta kevyestä hengähdyshetkestä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016, 243 s.

Matti Kosonen & Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä

Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. Matti Kososen ja Heidi Ruotsalaisen Agenttikoulun naiset lupaa antaa naisnäkökulmaa suomalaiseen sotahistoriaan, mutta ei mielestäni lunasta tätä. Toki teoksessa käsitellään monipuolisesti ja paikoin turhankin yksityiskohtaisesti tiedustelusodankäynnin tapahtumia, mutta otsikon naiset jäävät harmillisesti miesten edesottamusten alle.

Kirjan kuvaa tapahtumia jatkosodan aikana keskittyen Suomen armeijan tiedusteluyksiköiden Osasto Kuismasen ja Osasto Raskin toimintaan. Tiedustelupartioita lähetettiin suuntaan jos toiseen, agentteja värvättiin ja radiosanomia kuunneltiin. Vastavakoilun uhka oli jatkuvasti läsnä, mutta riskejä oli otettava. Naiset olivat osastoilla kirjan mukaan töissä lähinnä sanomien puhtaaksikirjoittajina, tai tällainen kuva ainakin minulle jäi. Vasta kirjan lopussa tutustutaan lyhyesti natsi-Saksaan varsinaiseen vakoilukoulutukseen lähteneiden naisten tarinoihin.

Suurin osa teoksesta keskittyy erilaisten vakoiluoperaatioiden kuvaukseen ja osastojen hierarkiaan. Naiset lempinimineen vaikuttavat taustalla kirjoittaen raportteja, rakastuen milloin kehenkin ja keksien milloin minkäkin laisia huvituksia asemapaikasta riippuen. Kirjan mainostama naisnäkökulma jää aivan liian pieneksi, olisin ollut kiinnostunut kuulemaan heidän tekemästään työstä tai taustoistaan enemmän. Sen sijaan pääsin lukemaan lukuisia henkilökuvia miespuolisista osastojen toimintaan olennaisesti liittyneistä hahmoista ja heidän operaatioistaan.

Luettavuudeltaan Agenttikoulun naiset ei myöskään ollut ihmeellinen, ainakaan jos sitä selasi puhelimen näytöltä. Vuosiluvut vilisivät silmissä ja välillä en ollut aivan varma asioiden tapahtumajärjestyksestä. Tekstin lomaan sijoitetut valokuvat olivat kuitenkin kiinnostavaa katseltavaa ja toivat kirjan lähemmäs todellisuutta.

Kiinnostava teos tämä kyllä oli, suomalaisesta tiedusteluorganisaatioista en olekaan aiemmin lukenut. Tarkemmin jäsenneltynä tämä olisi voinut olla oikein hyvä tietokirja, nyt se toimi minulle lähinnä kiinnostuksen herättäjänä muttei jättänyt selkeää kokonaiskuvaa ajan tapahtumista.

Helmet-haasteesta (vuosi 2016) kuittaan tällä kohdan historiasta kertova tietokirja.

Matti Kosonen ja Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä
Tammi, 2015. 285 s.

Satunnaisia kirjapolkuja syyskaudelta

Olen lukenut tänä vuonna loppujen lopuksi yllättävän paljon, ehkä siksikin että usein kesken on ollut noin seitsemän kirjaa kerrallaan. Tämän seurauksena pää on suhissut kuin Haminan kaupunki enkä ole saanut läheskään kaikista blogattua. Halusin kuitenkin laittaa teoksista sanasen tänne, olkoon vaikka kuinka myöhäistä, joten tervetuloa kanssani astelemaan jo hieman sammaloituneelle kirjapolulle.

Ursula Poznaskin Beatrice Kaspary -sarjan kolmannen osan Äänet luin joskus syys- ja lokakuun vaihteessa. Sairaalaan psykiatriselle osastolle sijoittuva murhien sarjasta kertova teos oli pääosin epämiellyttävää luettavaa. Teot olivat raakoja, tunnelma kalsea ja kaiken tämän päälle ahdistivat päähenkilön edellisen parisuhteen aaveet. Luin kirjan silti loppuun, sillä muistin pitäväni sarjan hahmoista tavattoman paljon ja sitä myötä annoin hieman anteeksi myös juonen överiä loppuhuipennusta. Lukenen seuraavankin osan, jos se sattuu sopivasti tassuihin.

Mike Dawsonin sarjakuvaromaani Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody puolestaan lainattiin kirjastosta alunperin siipalle, onhan hän kova Freddie-fani. Itse pidän Queenista myös kovasti, mutta en laske itseäni superfaniksi. Mike Dawsonille Queen on se yhtye, joka on kulkenut mukana elämän kuohuissa. Omaelämäkerralliseksi teokseksi tämä on kuitenkin ihanan tavallinen. Dawsonin elämä on kutakuinkin normaalia ajoittaisine takaiskuineen, perhe-elämän hetkineen ja onnellisine muistoineen, mutta kaikkiin liittyy hyvin vahvasti Queen. Jotenkin tämä normaalius teki teoksesta todella samaistuttavan ja koskettavan, pidin paljon.

HelMet-haasteessa kuittasin tällä teoksessa kohdan sarjakuvakirja.

Syksyn alussa latailin puhelimeeni myös kokeiluversion BookBeatista, jäin tilaajaksi ja olen sitä kautta lataillut luettavakseni milloin mitäkin. Yksi näistä teoksista oli John Greenin Teoria Katherinesta, jonka ajattelin ottaa kevyeksi välipalakirjaksi. Kokemus ei kuitenkaan ollut kevyt, vaan tuskien taival jota en saanut lopetettua kesken. Päähenkilön pakkomielle seurustella Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja tarve kehittää matemaattinen kaava suhteilleen ei kanna koko kirjaa ja sivuhenkilöt ovat köpöisiä. Kiinnostavin osio kirjasta taisi olla lopussa ollut matematiikkaliite, ei jatkoon.

Myös Keltaisen kirjaston kirjallisuutta ruotiva esseekokoelma Keltaiset esseet (toim. Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen) tarttui luettavaksi tätä kautta. Lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarkimmat mielikuvat ovat jo haipuneet. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Calvinon Kosmokomiikkaa oli kyllä oikeasti aika mainio kirja ja että minun pitäisi vihdoin ja viimein lukea Alice Munroa ja Jennifer Egania. Helene Bützowin haastattelu kääntämisestä sai sydämeni läpättämään. Muutoin muistelen teoksen myös olevan hieman epätasainen, esseet on nimittäin kirjoitettu luentojen pohjalta, mutta kiinnostava se silti oli.

Tällä kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kokoelma esseitä tai kolumneja.

Löytyipä samaisesta sovelluksesta myös vuoden graafikko vuosimallina 2013 tunnetun Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020, jossa tekijä visioi miltä Suomen tulevaisuus tulee näyttämään vuonna 2020. Tulevaisuusvisiointi antaa melkoisen vapaat kädet kirjoittaa kaikenlaista broilereista Suomenlinnan luovuttamiseen Virolle ja joukkoliikenteen kehittymiseen. Paikoin hymistelin iloisesti mukana, välillä huumoriformaatin lukeminen kävi raskaaksi. Metromatkan viihdykkeenä teos oli oikein mainio, mutta myönnettäköön että en muista siitä näin viikon jälkeen oikein muuta kuin tuon Suomenlinnan luovuttamisen.

Päätän tämän kirjapolun kirjaston bestseller-hyllystä kaappaamaani Julian Fellowesin Belgraviaan. Katsoin tänä syksynä vihdoin ja viimein loppuun Fellowesin kiitetyn Downton Abbeyn (jos et ole vielä katsonut, katso) ja jäin monien muiden tavoin kaipaamaan sarjan maailmaan. Belgravia tarjoaa kansitekstilleen uskollisesti hieman lievitystä sarjakaipuuseen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin aikaisempaan ajanjaksoon. Alun mystisiä historiakertauspätkiä lukuunottamatta tarina on leppoisa sekasotku kahden kerroksen väen suhmurointia, kiellettyjä rakkauksia, vaiettuja salaisuuksia ja vaikka mitä muuta. Jokseenkin ennalta-arvattavaa, kyllä, mutta kovin viihdyttävää. Kriittisemmän, mutta kirjasta kokonaisvaltaisemmin kertovan bloggauksen voit lukea vaikka Lumiomena-kirjablogista.

Kylläpä helpotti saada nämä kirjat pois pään kovalevytilalta. Uusia seikkailuja kohti siis.

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen, 2015)
Atena, 2016. 406 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä

Mike Dawson: Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody
Bloomsbury, 2008. 308 s.

John Green: Teoria Katherinesta (An Abundance of Katherines, 2006)
WSOY, 2016. 328 s.
Suomentanut: Helene Bützow

Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen (toim.): Keltaiset esseet
Tammi, 2016. 264 s.

Kasper Strömman: Kaspervisio 2020
WSOY, 2016. 316 s.

Julian Fellowes: Belgravia (Belgravia, 2016)
Otava, 2016. 477 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä

Masha Gessen: Ester ja Ruzja: miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta

Masha Gessen oli viime vuonna puhumassa Helsinki Litissä. Keskustelussa nousi esiin hänen isoäideistään kirjoittamansa teos, joka oli juuri saamasaa ruotsinnostaan. Suomennoksen perään haikailtiin, liityin joukkoon twitterissä. Onneksi valveutuneimmat tiesivät, että suomennos on saatu Tammelta jo vuonna 2006 joten ongelma ratkesi nakuttelemalla itsensä kirjaston varausjonoon.

Gessenin kertoma tarina tuntuu ihmeelliseltä, se voisi olla myös fiktiota. Ester syntyy Puolan Bialystokissa ja pääsee rajoituksista huolimatta ja venäjää osaamatta opiskelemaan Moskovaan kirjallisuutta samalla kun lähes kaikki muut kaupungin juutalaiset päätyvät keskitysleireille. Ruzja on syntynyt Venäjällä, juutalainen tosin hänkin, ja sodan aikana hän pystyy pysyttelemään pois pahimmista paikoista mutta jää yksinhuoltajaäidiksi. Sodan jälkeen on pysyteltävä hengissä, Puolaan ei voi palata ja haave Israeliin muutosta on kaukainen. Esteristä tulee lopulta taitava kääntäjä, Ruzja työskentelee valvovan silmän alla sensorina. Naisten tiet kohtaavat, lopulta heidän lapsensa menevät naimisiin ja saavat lapsia. Yksi näistä lapsista on Masha Gessen, toimittaja, joka kertoo lopulta isoäitiensä ihmeellisen tarinan.

Luin teosta hitaasti ja hartaudella. Lukiessani koukutuin nopeasti, sivut kääntyivät tiuhaan. Lukuhetken päättyessä saatoin kuitenkin laskea kirjan sivuun pitkäksikin aikaa. Tarinaa sorrosta, epäonnisista parisuhteista, painostavasta vallan ilmapiiristä, kuolemasta on paikoin hyvin raskasta lukea. On siellä myös ihmeellisiä tarinoita, valoisia ystävyyden hetkiä ja onnenpotkuja, mutta antisemitismi ja muut koetut vääryydet värittävät koko kerrontaa.

Suosittelen joka tapauksessa. Vaikka minulla väsyneinä aamuina tuppasi menemään paikoin sekaisin kummasta isoäidistä puhutaan ja missä kaupungissa tai ajassa ollaan olivat kirjan ihmiskohtalot tarttuvasti kerrottuja ja historia tuli siinä samassa ilman puuduttavia listoja nimistä tai vuosiluvuista.

HelMet-haasteessa tämä sijoittuu kohtaan elämäkerta tai muistelmateos.

Masha Gessen: Ester ja Ruzja: miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta (Ester and Ruzya: How My Grandmothers Survived Hitler's War and Stalin's Peace, 2004)
Tammi, 2006. 397 s.
Suomentanut: Veli-Pekka Ketola

Liekehtivästä pikarista Feeniksin kiltaan

En voinut vastustaa.

Potterkesä jatkuu, tai no, sehän ei lopu koskaan, mutta Okklumeus-lukuhaaste sen sijaan loppuun ensi viikon maanantaina ja meikäläinen ottaa loppukiriä. Tokihan kuvittelin lukevani kaikki kirjat rauhassa ja uppoutuen tuntikausiksi (kuten teininä), mutta henkinen keski-ikä on ottanut voiton. Onneksi varsinaisen tarinan lumo ei ole hävinnyt mihinkään vaikka turnauskestävyys rykiikin.

Harry Potter ja liekehtivään pikariin (Tammi, 2001) tartuin pienoisella jännityksellä. Edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja Azkabanin vangin aiheuttaman nostalgiapettymyksen jälkeen mietin mitä tästä nyt tulee. Hyvä tuli, onneksi.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan normiarki menee sekaisin, kun koulussa järjestetään monta vuotta kiellettynä olleet kolmivelhoturnajaiset ja paikalle saapuu oppilaita kahdesta muusta velhokoulusta. Periaatteessa kilpailuun huolitaan vain vanhempia oppilaita, mutta jotenkin Harryn nimi putkahtaa osallistujat valitsevasta pikarista ja siinä sitä sitten ollaan. Lisäksi kirjassa käydään huispauksen maailmanmestaruuskisoissa, saadaan jälleen kerran uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, tanssitaan vaivaannuttavat joulutanssiaiset ja pelätään Voldemortin paluuta.

Liekehtivä pikari on jostain syystä ollut minulle sellainen epämääräinen Potter-kirja, ei huono muttei mikään suuria tunteita herättävääkään. Tällä kertaa kuitenkin sytytti, nukkumaanmenot venyivät ja jännitin kolmivelhoturnajaisia tosissani. Paljon pikkuyksityiskohtia oli myös päässyt unohtumaan, joten jonkinmoisia yllätyksiäkin tuli vastaan. Lopussa myös liikutuin, vaikka tiesinkin mitä tulee tapahtumaan.

Tätä myöten Feeniksin kilta (Tammi, 2004) tuli aloitettua aika rivakkaan tahtiin Pikarin sulkemisen jälkeen, mutta muut kirjat kiilailivat ikävästi sen eteen. Syyslomalla kaipasin jotain tuttua ja turvallista, joten raahasin Kiltaa mukanani bussissa ja jopa lyhyellä Kööpenhaminan lomareissulla. Kannatti raahata, sillä vaikka Kilta on kirjaksi aikamoinen paksukainen oli siihen uppoutuminen joka kerralla helppoa.

Feeniksin killassa velhomaailman turbulenssi jatkuu. Ministeriö kieltäytyy uskomasta hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluuta ja mustamaalaa sitä myöten sekä Harrya että Dumbledorea. Tylypahkaan lähetetään uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi kammottava ministeriön virkamies Dolores Umbridge, joka yrittää kaikin keinoin samalla sorssia koulun normaalia järjestystä. Tällaista ei toki purematta niellä ja niinpä Voldemortin paluuseen uskovat herättävät vastatoimena henkiin Feeniksin killan. En nyt selosta sen tarkemmin, mutta kirja on täynnä ahdistusta ja lopulta myös surua.

Kilta oli hämmentävän tunteikas lukukokemus. Ensinnäkin ärsyynnyin Harryyn kaikesta teinikiukuttelusta (joo joo, 15-vuotiaana on vaikeaa mutta eläpä jaksa koko ajan huutaa ystävillesi), pelkäsin Umbridgea (höm, höm on karmivimpia tietämiäni kirjarepliikkejä) ja tunteilin kaikesta siitä mikä tapahtui ja minkä tiedän olevan edessä. Koko tarina tuntui entistä monisyisemmältä, ehkäpä juuri siksi että tietää ne taustalla olevat syyt ja tarinat eikä joudu ihmettelemään.

Erinomainen lukukokemus siis, vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään epäilystä ollut. Jaana Kapari-Jatan suomennos on mannaa mielelle ja tarinan pariin on aina lohdullista sukeltaa. Esimerkiksi aamujunassa on mahdollista elää aivan omassa Harry-kuplassaan, se on parasta.

J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi, 2001. 768 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of Phoenix, 2003)
Tammi, 2004. 1050 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelän Metro-trilogia on avannut silmäni katsomaan graffiteja entistä tarkemmin ja kestämään kirjallista jännitystä. Täten trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) oli luonnollinen lisäys kesän lukulistalle. Kotkan kaduilla ja lähiympäristössä spreijataan ainakin näillä näkymin viimeinen piste Metron värikkäille ja vaarallisille edesottamuksille.

Sarjan edellinen osa Tyttö ja rotta jätti Metron tukalaan tilanteeseen. Kannoilla on venäläinen oligarkki, Rustin murhaaja on edelleen hengissä ja kotona ei ole turvallista. Metro ei silti aio luovuttaa, hommat on hoidettava katkeraan loppuun asti. Turvallinen tukikohta löytyy persoonallisen Voltin, äidin entisen poikaystävän, syrjäisestä talosta ja sieltä käsin onnistuvat myös täsmäiskut Kotkaan. Vastapuoli on kuitenkin vähintään yhtä sinnikäs eikä ratkaisua tilanteeseen tulla saavuttamaan puhumalla.

Ilahduttavasti Metro on siirtynyt päätösosassa takaisin Kotkan kaduille. Vaikka kaupunki ei sinänsä ole minulle tuttu, tuntuu sinne palaaminen Metron kanssa mukavalta kaikesta mukana seuraavasta kauheudesta huolimatta. Kerronta on pakattu jälleen täyteen toimintaa ja väkivaltaisuuksiakin, mutta jollain tavalla mikään ei Metron seurassa tunnu liian överiltä vaikka tapahtumat välillä ovatkin kuin toimintaelokuvan käsikirjoituksesta.

Järvelän vinoutuneisiin hahmoihin kiintyy ja etiikan harmaalla alueella seikkailevasta Metrosta ei voi olla pitämättä. Jos toiset ovat perässä tappaakseen, ei itse voi käyttää silkkihansikkaita. Paikoin kerronta on raakaakin, mutta pahin mässäily skipataan vaikka luut välillä rusahtelevat ja veri virtaa milloin mistäkin suonesta.

Tyttö ja seinä päättää komeasti Metro-trilogian. Viimeinen osa vie tarinan sopivasti loppuun saakka ja syventää myös Metron hahmoa ja historiaa. Sähäkän kuoren alla sykkii lämmin ja suuri sydän.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2016. 262 s.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Viimeiset ties kuinka monta vuotta olen todennut, että Harry Potter ja Azkabanin vanki (Tammi, 2000) on ehdottomasti lempi-Potterini. Tämän uudelleenlukukerran jälkeen en kuitenkaan ole siitä enää niin varma. Toki viihdyin Harryn ja kavereiden kanssa myös tällä lukukaudella, mutta jokin taikamaailmassa hieman puudutti.

Harryn kolmas kouluvuosi alkaa huolestuttavilla uutisilla. Vaarallinen vanki Sirius Musta on karannut Azkabanin velhovankilasta ja lisäksi Harry taikoo suutuspäissään kesälomalla ja karkaa Poimittaislinjalla Lontooseen. Rangaistusta ei kuitenkaan tule ja Harry lähtee takaisin Tylypahkaan Ronin, Hermionen ja kumppaneiden kanssa. Koulussa tunnelma on vankikarkurin vuoksi kireä, porteille on asetettu kammottavia ankeuttajia ja kirsikkana kakun päällä Musta kuuluu olevan Harryn perässä. Vaa'an positiivisella puolella ovat kuitenkin uutena oppiaineena alkava taikaeläinten hoito, huispausottelut ja vierailut velhojen kylä Tylyahossa.

Azkabanin vanki heittää kehään monia suosikkiasioitani Potter-sarjassa. Kirjassa esitellään yhdet suosikkihahmoistani eli Lupin ja Potter, näkymättömyysviittaa käytetään paljon, hevoskotkat ovat huikeita ja oppiaineita esitellään monipuolisesti. En sitten tiedä mikä iski, olenko kenties lukenut kirjan liian monta kertaa, mutta etenkin teoksen alkupuolella kahlasin kuin suossa. Onneksi viimeinen kolmannes nappasi taas mukaansa ja olin onnessani kaikesta jännityksestä ja suojeliuksista ja vaikka mistä.

Tästä natinasta huolimatta olen jo aloittanut Liekehtivän pikarin ja se onkin vienyt mukanaan aivan uudella tavalla. Potterkesä jatkukoon, ihan sama vaikka kuukaudet kääntyvätkin jo syksyn suuntaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi, 2000. 456 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

Katri Lipson: Jäätelokauppias

Helsinki Litin myötävaikutuksella tuli varattua kirjastosta monta kotimaista teosta, Katri Lipsonin Jäätelökauppias (Tammi, 2012) oli niistä yksi ja ensimmäinen luetuksi tullut. Kirjaan tarttumista vauhditti sen elokuvateemaisuus ja perin viehättävä ja plyysituoleillaan vetoava kansi.

Teos alkaa elokuvan kuvauksista. Jäätelökauppias-filmiä kuvataan kronologisessa järjestyksessä, pääsosanäyttelijätär turhautuu mystisyyteen ja kemia vastanäyttelijän kanssa rykii paikoitellen. Ohjaaja on kummallinen. Tähän kuvioon ei kuitenkaan jäädä, vaan seurataan myös Estheriä ja Tomasta, jotka pakenevat ja esittävät olevansa aviopari. Ja vielä mennään Prahaan, naisen luo joka katsoo Jäätelökauppiasta kerta toisensa jälkeen, ja tämän pojan kanssa matkustetaan muualle.

Monisäikeinen ja moniaalle kurottava rakenne ei sovi väsyneelle lukijalle, jollainen itse tätä kahlatessani olin. Äkisti vaihtuvat maisemat ärsyttivät, en saanut jossain kulkevasta punaisesta langasta kiinni. Potentiaalia kyllä oli, paljon. Elokuvan kuvaaminen, kuvakulman vaihdot ja kaikkea verhoava mystisyys viehättivät, jaksaminen ei riittänyt. Harmittaa näin jälkeenpäin, kunpa osaisi jättää lupaavat kirjat odottamaan oikeaa lukuhetkeä.

Kirjoittaa Lipson joka tapauksessa osaa. Teksi on miellyttävää lukea ja rytmitys on kiinnostava. Ehkä palaan joskus Jäätelökauppiaan tarinaan, uusimman teoksen Detroitin aion ainakin lukea. Suosittelen haastavamman kerronnan ja hyvän nykykirjallisuuden ystäville.

Katri Lipson: Jäätelökauppias
Tammi, 2012. 300 s.
Kansi: Markko Taina