perjantai 19. tammikuuta 2018

Seitsemän! Sju! Seven!

Minikulttuurimesenaatin (oravahupun takana) kanssa ensimmäisissä teatteriesityksissä. 

Blogi täyttää tänään seitsemän vuotta. Aika huimaa. Kouluikään ehtinyt, joka paikkaan koheltava rakas aikasyöppö kutsuu edelleen pariinsa, sormet hakeutuvat näppikselle kuin itsestään. Täytyy tosin myöntää, että taisi meillä tänä vuonna olla vähän sitä seven year itchiäkin. Välillä kirjoittaminen takkusi todella pahasti ja päässä pyörii vieläkin useampi rästiteksti, jotka haluaisin kuitenkin kirjoittaa. Kynnyksen yli on ilmeisesti päästy, tämän vuoden puolella on jo ollut helpompaa.

Viime vuosi oli muutenkin aika mullistava, sillä elokuussa perheeseen tupsahti uusi kulttuurimesenaatti. Pian jo puolivuotias tyyppi on jo ehtinyt käydä mukana aika monessa taidenäyttelyssä, yhdessä konsertissa (jonka kuuntelimme tosin pääosin tuulikaapista), Kansallisoopperan taidetuokiossa ja lastenteatterikatselmuksessa. Lisäksi olemme käyneet tekemässä aika monta blogijuttua yhdessä. Oma menojalka on tätä myöten hieman rauhoittunut, mutta onneksi meitä on kaksi vanhempaa ja tukena monta lähi-ihmistä joten kulttuuririennot jatkuvat. Aion myös raahata lapsiparkaa mukanani paikkoihin, vinkkejä vauvaystävällisistä tapahtumista saa mieluusti ehdottaa.

Viime vuonna lupailin synttäripostauksessa käydä enemmän konserteissa ja yrittää päästä katsomaan dragia. Nämä jäivät yrityksiksi, ehkä tänä vuonna?

Aika paljon kuitenkin ehdin. Kulttuuritapahtumissä kävin 77 kertaa (ja kyllä, aikaisemmin väitin että 64 mutta sitten tajusin että kirjanpidosta puuttuivat lähes kaikki touko-elokuun esitykset). Huippuhetkiä koin muun muassa seuraavissa esityksissä:

POND (Kaaos Company) - rauhoittava, lahjalta tuntunut esityskokemus
13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke) - käsittämättömän hieno ja yksityiskohtainen immersiivinen esitys
Missing Amelia Earhart (Kuuma Ankanpoikanen) - itkettävän hieno nukketeatterisoolo (joka tulee muuten huhtikuussa taas Helsinkiin)
Peggy Pickit ser Guds ansikte (Svenska Teatern) - tästä en jostain syystä ole vielä blogannut, mutta aivan huikean överi ja upea esitys, palaa myös lavalle nyt keväällä
Rikos ja rangaistus (Teatteri Jurkka) - tästäkin puuttuu bloggaus, mutta todella taitava monologiversiointi Tolstoin klassikosta, näin ilokseni kahdesti
Nightschool (Esitystaiteen seura) - upea yö, en olisi voinutkaan kuvitella kuinka vinkeää ja jännittävää olisi olla yökoulussa tuntemattomien kanssa ja matkata tuntemattomaan kohteeseen
Eva W (Musiikkiteatteri Kapsäkki) - kuulostaa kornilta, mutta tämä elämäkertamusikaali oli todella voimauttava kokemus
Jekyll ja Hyde (Salon teatteri) - ensinnäkin eka esitys joka käytiin katsomassa kaksin siipan kanssa tyypin syntymän jälkeen, toiseksi aivan järisyttävän hieno versiointi, huhhuh kuulkaas

Kirjoja luin Goodreads-tilastojen mukaan 133 kappaletta, mutta veikkaan että sieltäkin puuttuu muutamia. Fiilis on, että luin viime vuonna paljon kotimaista ja aika monta esseekokoelmaa. Lisäksi minulla oli jatkuvasti varmaan seitsemän kirjaa kesken ja keskittyminen oli hajanaista, mutta tämä ei näemmä näy luettujen määrässä. Yritin selailla sieltäkin jotain hittejä, mutta tällä univajeella ja tällä kellonajalla valinta on todella vaikeaa. Ehkä palaan tähän vielä. Lisäksi kuuntelin paljon podcasteja ja äänikirjoja, hamstrasin e-kirjoja puhelimen muistiin, totesin että käsiohjelmakokoelma pitäisi järjestää ja opettelin taas lukemaan ääneen.

Aikamoinen vuosi. Odotan innolla, mitä tänä vuonna tapahtuukaan. Kulttuuritärppipostaus on tulossa myöhemmin tammikuun aikana.

Viimeiseksi, jälleen kerran: kiitos kun olette siellä, te lukijat! Katsotaan mitä kivaa keksitään tänä vuonna, toiveita ja ideoita saa esittää.

torstai 18. tammikuuta 2018

Tanssin katsomisesta

Social eMotions. Kuva: Amulio Espinosa

Muutaman viime vuoden aikana olen yrittänyt hivuttaa katsomisohjelmistooni yhä enemmän tanssia. Parhaimmillaan tanssin katsominen on todellinen nautinto, liikkeen lumoa ja ihmiskehon ihailua. Toisaalta tanssista on myös vaikea kirjoittaa, sillä liikesanasto on hakusessa ja omien tuntemusten kuvailu välillä todella haastavaa. Ehkä siksikin viime vuodelta jäi kirjoittamatta useasta tanssiesityksestä, joista kuitenkin pidin ja joihin haluan kuitenkin nyt vielä palata.

Keväällä näin kahden tanssiteoksen illassa Johanna Nuutisen HATCHEDin ja taiteellis-tieteellisen työryhmän valmistaman Social eMotionsin. Esitysilta oli perjantai. Muistan että oli pimeää ja olin rankan viikon jälkeen todella, todella väsynyt. Halusin kuitenkin mennä katsomaan esityksiä, olisi ollut nuivaa peruuttaa kiinnostava kulttuuri-ilta ystävän kanssa.

HATCHED oli näistä lähtökohdista ja ehkä muutenkin minulle haastava teos. Vallankäytöstä, anonymiteetistä ja identiteetin muodostumisesta ammentava teos sai aivot raksuttamaan ja jälkikäteen ajatellen mietin teemoja ehkä liikaa enkä heittäytynyt liikkeeseen. Huomasin myös, että Nuutisen tanssiessa osan teoksesta kasvot peitettyinä, oli minun vaikea keskittyä liikkeen katsomiseen. Kasvot ovat minulle selvästi tärkeät, vaikka niillä ei erityisesti mitään tunnetta yritettäisi välittää. Valosuunnittelultaan teos oli vaikuttava, muistan tarkimmin juuri mustalla tanssimatolla muuttuvat neliömäiset muodot ja säksättävän valon. Haluaisin nähdä tämän esityksen uudelleen.

Aalto-yliopiston Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella toteutettu projekti Social eMotions oli puolestaan todella kiinnostava tutkimus ja herätti seuralaiseni kanssa paljon keskustelua. Stoassa sekä esiteltiin tämä projekti että esitettiin tanssillisesti kohtauksia, joissa yleisö sai äänestää tanssijoiden tunnetilat koreografioihin puhelimien avulla. Teoksessa tanssivat Nuutinen ja Jarkko Lehmus, lisäksi lavalla oli kaksi sellistiä, Ulla Lampela ja Iida-Vilhelmiina Laine.

Esityksessä oli kiinnostavaa havainnoida, miten tanssijat toivat esiin erilaisia tunnetiloja liikkeissään. Liikekieltä oli tutkittu projektin aikana paljon. Seuralaiseni pohti, että tunnetilojen päättämisen sijaan katsojana olisi ollut kiinnostavampaa yrittää tunnistaa esitetty tunnetila. Toisaalta äänestämisellä saatiin jokaisesta esityksestä erilainen ja lisää dataa tutkimukseen, mutta olisi ollut mielenkiintoista myös nähdä osaisiko itse löytää keholliset merkit eri tunteista. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa tietää onko tunteiden kehollisessa ilmaisussa paljonkin kulttuurillisia eroja. Tätä myöten voisinkin tutkia, joko projektista on julkaistu artikkelit.

FRIGID. Kuva: Marko Mäkinen

Kevätkaudella kävin katsomassa myös tiimin Raekallio, Mandelin ja Kitti esityksen FRIGID (joka on muuten katsottavissa täällä, voisin tsekata itsekin sen uudelleen). Kolmen toisensa pitkään tunteneen tekijän yhteisteos toveruudesta ja luottamuksesta oli innostavaa katsottavaa. Kitti on minulle tuttu lähinnä miekkailukoreografioiden tekijänä, Raekalliolta olen kokenut Neuromaanin ja Mandelin on tuttu Kinetic Orchestran puuhamiehenä. Tähän esitykseen otin mukaani nykytanssia tai tanssia yleensäkin vain vähän katsoneen ystäväni.

Positiivisen äijämäistä energiaa pursuava esitys oli hyvää mieltä tuova. Kolmen taitavan tekijän yhteinen ponnistus oli liikkeellisesti näyttävä sisältäen muun muassa ilmassa tapahtuvaa akrobatiaa ja aikamoisia voimannäytteitä miesten hinatessa yleisöä pitkin esitystilaa. Myös seuralainen kiitteli vauhdikasta meininkiä. Lopussa esitys meni käsitteellisemmälle tasolle ja olin sen kanssa hieman hukassa taas tulkintaodotusteni kanssa, vasta nyt jälkikäteen luin esityksessä olleen puheosion olevan katkelma kirjasta. Jäin jumiin sen ajatuksen kanssa etten tiennyt onko esityksen tarina "totta" vai ei. Vauhdikkaimmilta osioiltaan esitys oli kuitenkin tavattoman mieleenpainuva ja olen ajatellut sitä paljon jälkikäteen.

All Male Panel. Kuva: Mikael Ahlfors

Loppuvuodesta puolestaan palasin taas Stoaan. Ensisijaisesti lähdin katsomaan kovasti pitämäni Kinetic Orchestran uutta teosta All Male Panelia, mutta sattumoisin samana iltana esitettiin myös itävaltalaisen tanssikorkeakoulun SEADin Bodhi Projectin teos Beneath a Falling Sky.

Beneath a Falling Skyssa kiinnostavinta oli nähdä projektissa koreografina toimineen Jarkko Mandelinin kädenjälki, tunnistaa tuttu liikekieli uudessa kontekstissa. Kuuden nuoren tanssijan koreografia oli miellyttävää katsottavaa ja liikkeellisesti se oli minulle helposti sulateltavaa. Koreografiassa minua viehätti erityisesti Mandelinille tyypillisen rajun liikkeen yhdistäminen luottamukseen perustuvaan heittäytymisen. Oli myös kiinnostavaa nähdä uusia tanssijoita.

All Male Panel oli yksi syksyn tärppilistani ehdottomista esityksistä. Kävin katsomassa ensimmäisen Kinetic Orchestran esitykseni vuonna 2013 ja sen jälkeen olen yrittänyt seurata tanssiporukkaa mahdollisimman tarkkaan. Tämänkertaisessa teoksessa tarkastelun kohteeksi oli otettu ilmastonmuutos ja ilmastokokouksissa nähty poliittinen teatteri. All Male Panel on osa RRR eli Rajoja rikkovat residenssituotannot -hanketta ja tässä teoksessa yhteistyötä ovat tehneet koreografi Jarkko Mandelin ja ilmastotutkija Joonas Merikanto.

Esityksessä käytettyjen projisointien ilmastonmuutostietoiskut olivat kiinnostavia ja mykkäelokuvien tyyliä henkivä reunus oli tyylikäs, mutta diojen asetteluun olisin kaivannut huolellisuutta. Välillä tekstistä ei saanut selvää ja muutenkin tuntui että diaesitys oli tehty hieman hutaisten. Tiedeosuus, skarppaa!

Koreografia puolestaan oli paljon sitä mitä odotin ja vähän lisää. Tallella oli paljon sitä liikekieltä, minkä Mandelinin koreografioihin yhdistän, mutta mukana oli myös kaikenlaista yllättävää. Poliittisen teatterin apinointi kumivasaroineen oli slapstick-huumoria kukkeimmillaan ja valtavien pallojen sisällä esitetyt osuudet olivat todella vaikuttavia. Esitys oli humoristinen mutta samalla aika surullinen, kun sen esittämiä ajatuksia lähti miettimään tarkemmin.

Johtopäätöksinä tästä vedän, että olen tanssikatsojana tuurilla elävä. Jotta pääsen heittäytymään tarvitsen rennon mielentilan ja virkeän mielen. Tausta-ajatukseksi kaipaan jotain riittävän selkeää tai sitten minun on syytä jättää teoskuvaus lukematta, sillä muuten katsominen menee ylianalysoinniksi ja en saa keskityttyä itse tanssiin. Toisaalta kaipaan itselleni haastetta katsojana. Minulla on tällä hetkellä aika tarkka visio siitä, millaisesta tanssista pidän ja haluaisin törmäyttää tätä näkemystä. Otan mielelläni vastaan suosituksia kiinnostavista tekijöistä, joiden kanssa pääsisin laajentamaan tanssikentän tuntemustani.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lavalta: Lastenteatterikatselmus (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Ilahduttavaa teatteria koko perheelle

Teatteri Tuike aloitti uuden teatterivuoden lauantaisella lastenteatterikatselmuksella. Päivän aikana oli mahdollisuus kokea neljä lyhyttä eri-ikäisille lapsille suunnattua esitystä, kokeilla varjoteatteria ja kuunnella aistiteatterista ammentava pieni nurkkasatu. Minä suuntasin paikalle vauvan kanssa ja pienihmisen tsemppaillessa jaksoimme paikalla lähes koko päivän.

Katselmuksen aloitti Ville ja Valle. Kirsi Kunnaksen runoista ponnistava esitys on kiertänyt jo yli 20 vuotta muun muassa päiväkodeissa. Ville ja Valle haluaisivat esittää yleisölle huolella harjoittelemansa laulun, mutta esitys keskeytyy jatkuvasti mitä omituisempien tyyppien ilmestyessä paikalle häiritsemään. Lavalla nähdään muun muassa vänkä sammakko ja hurja taikuri herra Pii Poo. Yleisökin pääsee osallistumaan esitykseen ja lapset olivat innokkaasti auttamassa Villeä ja Vallea muun muassa paikallistamaan näyttämöllä hiipparoivat häiritsijät. Esityksessä on paljon hauskaa tilannekomiikkaa ja toiston kautta naurattamista, mutta onneksi vitsi uudistui aina sen verran että pitkästymään ei päässyt. 

Yli kuusivuotiaille suositeltu tiede-esitys Kärrynpyörä kertoi yleisölle painovoimasta ja tasapainosta. Asiallinen tutkija Kontio suorittaa erilaisia kokeita avustajansa Ulpukka-pellen kanssa ja selvittää muun muassa putoavatko erimassaiset esineet yhtä nopeasti ja voiko nestettä sisältävää astiaa pyörittää nesteen putoamatta. Esityksessä on paljon selkeästi selitettyä tietoa, informaatiota tasapainotetaan hienoilla aiheeseen liittyvillä sirkustempuilla. Myös tässä esityksessä yleisö pääsee useaan otteeseen avustajaksi ja lopuksi lavalla pääsevät tasapainoaan kokeilemaan myös aikuiset.

Kummallinen kahvila on sanaton sirkusta ja hauskoja tiedetemppuja yhdistelevä esitys. Iloisen kahvilanpitäjän päivä näyttäisi menevän täysin pieleen, kun kaikki paikalle saapuneelle rouvalle tarjoillut juomat käyttäytyvät todella omituisesti. Loppu on kuitenkin onnellinen. Hienosti rytmitetty esitys huvittaa kaikenikäistä katsojaa, sillä esitys on visuaalisesti näyttävä ja sen huumori on sekä lempeää että hullutteluun perustuvaa. Kummallinen kahvila taisi olla oma suosikkini näistä esityksistä, sillä se oli yllätyksellinen, monenikäiselle sopiva ja tarinaltaan sympaattinen.

Varsinaisten esitysten välissä oli mahdollista kokeilla varjoteatterityöpajaa ja kuunnella lyhyt aistiteatterityyppinen satu Aurinko ja tuuli. Klassikkotarina toistensa kanssa kilpailevista auringosta ja tuulesta muuttui heti kiinnostavammaksi, kun mukana oli tuulettimia ja kirkkaasti paistava aurinkolamppu. Rauhallista kerrontaa oli miellyttävää kuunnella toimeliaampien esitysten välissä.

Vauvakin viihtyi katselmuksessa oivallisesti nukkuen tosiaan esityksistä kahdessa ja kukkuen kaksi. Tähän on varmasti osittain syynä se, että kaikkien esitysten äänimaailma oli varsin miellyttävä ja äkkinäisiä, kovia ääniä taisi olla vain muutama vaikka menoa ja meininkiä olikin paljon.

Viimeisenä katselmuksessa oli vielä Pieni tulitikkutyttö -aistiteatteriesitys, jossa Andersenin klassikkosatu tuodaan koettavaksi ilman näköaistia. Esitys soveltuu siis myös näkövammaisille. Minä olen kokenut esityksen jo vuonna 2013 ja vauvan kanssa silmikko silmillä koettava esitys olisi voinut olla muutenkin hippasen haastava. Hieno esitys se on varmasti edelleen.

Kokonaisuutena lastenteatterikatselmus oli erittäin onnistunut, hyvin tehty lastenteatteri ilahduttaa pitkäksi aikaa. Yleisöä osallistettiin mielestäni sopivasti ja esimerkiksi avustustilanteissa lapset otettiin hienosti huomioon. Esitykset viihdyttivät aikuistakin, mutta oli ilo katsoa kiinnostuneita ja esitykseen osallistuvia lapsia. Lapsiyleisö on yleensä se kaikkein haastavin ja Tuike taisi saada pikkukriitikoilta korkeat pisteet.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipusta ja seisomapaikkamahdollisuudesta.

torstai 11. tammikuuta 2018

Lavalta: Missing Amelia Earhart (Kuuma Ankanpoikanen)

Kuva: Jussi Virkkumaa

Tyttö, joka halusi lentää

Viime kevätkauden yksi minulle rakkaimmista esityksistä oli Oh My Puppets! -festarin yhteydessä nähty Merja Pöyhösen sooloteos Missing Amelia Earhart. Harmitti, etten saanut siitä silloin kirjoitettua. Nyt kuitenkin huomasin, että teos on tulossa Helsinkiin sekä tänä viikonloppuna nukketeatteri Sampoon (loppuunmyyty) että huhtikuussa KokoTeatteriin, joten siitä puhuminen on taas ajankohtaista. Esityksiä on tänä keväänä myös Turussa.

En ole aivan varma, mistä viehätykseni ilmailusankari Amelia Earhartiin johtuu. Ehkä osittain siitä, että vuonna 1937 maailmanympärilennollaan kadonnut Earhart jätti jälkeensä Amelia Earhartin muotoisen aukon. Kukaan ei tiedä, mitä hän olisi vielä voinut tehdä, mihin hän olisi voinut pystyä. Earhart ei varmaankaan ollut täydellinen ihminen, mutta kiinnostava hän oli ja esimerkillinen siinä, että unelmiaan voi toteuttaa vaikka muut niille nauraisivatkin.

Nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhösen käsissä Earhartin tarina herää eloon. Taivaalle kaipaavan herkän lentäjän kulkua eivät voi lopulta estää röhöttävät rahamiehet tai pulloon turvautuvat, katoavaisuuttaan parkuvat kartanlukijat. Karikatyyrimaiset mutteivät falskit hahmot on taiten tehty, nuket ovat Pöyhösen ja Heini Maarasen valmistamia. Inhottavimpia tekee mieli paiskoa millä tahansa käteen osuvalla, Ameliaa puolestaan haluaisi kannustaa ja halata. Pöyhönen tuo myös itsensä osaksi esitystä nimittäen itseään Earhartin ulkonäkökaimaksi, mutta löytäen myös syvempiä merkityksiä heidän väliselleen suhteelle. Unohtaa ei saa myöskään maailman sympaattisinta lemmikkipingviiniä, joka omalta osaltaan keventää tunnelmaa ja tuo huumoria esitykseen..

Viime maaliskuussa kuvasin esitystä sanoilla ilmava, kaunis, rikkinäinen ja toiveikas esitys. Vimmaisen ja rohkean Amelian tahto päästä lentämään resonoi kehossa edelleen. Silmien eteen nousee välähdyksiä pienistä lentokoneista, hiekasta muovautuvista hahmoista, yksin tikkailla istuvasta Ameliasta, Pöyhösestä itsestään nahkainen lentäjänlakki päässään. Menisin katsomaan tämän koska tahansa uudestaan eli lienee sanomattakin selvää, että suosittelen.

Making of Putkinotko: Biisien viilausta ja hahmojen hahmottelua

Tiina Weckström harjoittelee Putkinotkon lauluja.

Joel Lehtosen Putkinotko soittaa päässäni kelloja vain vaimeasti. Tästä alunperin vuosina 1919-1920 julkaistusta teoksesta ollaan joka tapauksessa tekemässä Teatteri Jurkassa päivitettyä versiota Tuomo Rämön ohjaamana ja jos kerran tarjotaan mahdollisuutta päästä seuraamaan sen harjoituksia, niin minähän lähden vauva kainalossa seuraamaan harjoituksia. Maaliskuussa ensi-iltaan tulevan esitys lupaa keskittyä muun muassa tänäkin päivänä valitettavan yleiseen tahallaan väärinymmärtämiseen riihipaitanostalgisoinnin sijaan.

Omat ennakkotietoni Putkinotkosta rajoittuivat tosiaan vähän nolosti siihen, että yksi lukioni äidinkielenluokka oli sen niminen. Pohjatyöskentelynä matkasin Jurkan teosesittelyn kautta Wikipedia-artikkeliin ja latasin kirjan Project Gutenbergistä lukuun, siitä oli hyvä aloittaa. Parikymmentä sivua ehdin teosta ennen Jurkkaan pölähtämistä lukea ja se oli teostiivistelmän ohella sen verran hyvä perehdytys, että pysyin treeneissä kärryillä.

Esityksen harjoittelu oli aloitettu jo ennen joulua ja käyntikerrallani olivat ohjelmassa ensimmäiset musiikkitreenit sitten joulutauon. Hiippailin paikalle kesken treenejä, joten pahimmat pölyt oli ilmeisesti ehditty karistella ja teoksen lauluja harjoiteltiin täyttä häkää. Äänisuunnittelija ja musiikin tehnyt Jani Orbinski sääti juuri erään kappaleen tempoa kohdalleen näyttelijä Tiina Weckströmin ideoiden pohjalta.

Promokuvan ja esittelytekstin perusteella odotin ehkä jotain taistolaislauluhenkistä räimettä, mutta sainpa tämänkin ajatuksen heittää romukoppaan. Voi toki olla että sellaistakin on, sillä kaikkia biisejä en kuullut, mutta kuulemani perusteella tunnelma vaihtelee kiinnostavasti hilpeästä herkempään. Odotan kovasti, miltä esimerkiksi Hurja-koiran vänkä kappale tulee lopulta näyttämään tanssisooloineen.

En ole aiemmin ollut katsomassa monologin harjoittelua, joten tämä projekti on siitäkin näkökulmasta kiinnostava. Toki Weckström kokeneena näyttelijänä ohjaa myös itseään, mutta odotan mielenkiinnolla varsinaisten näytelmäharjoitusten seuraamista. Intensiivistä meno ainakin on, kun samaa kohtausta tai tällä kertaa laulua ehditään viilata ja pohtia keskittyneesti pienellä porukalla. Tämän kerran harjoituksissa muun muassa pohdittiin sitä, voiko hahmon kadottaa, jos laulukorkeutta muuttaa ja voisiko kappaleiden esittäjähahmoja vielä viilata, kunhan ajatus säilyy.

Vaikka näissä harjoituksissa ei vielä paljoa tapahtunut ja lavastuksenakin olivat vielä Kikka Fan Clubin hempeät verhot, olen jo nyt paljon kiinnostuneempi esityksestä kuin aamulla esitykseen tutustuessani. Kirjasta olen lukenut lähinnä paljon kansallisromanttishenkistä luontokuvausta, mutta vähitellen esiteltävät hahmot vaikuttavat siltä että heistä voi saada teatterilavalla paljon irti.

Mihin  tästä siis jatketaan? Mikä mahtaa olla keskusteluissa useaan otteeseen mainittu härveli? Mistä Muttisen vene saapuu? Mikä on kanan lopullinen kohtalo? Nukkuuko vauva seuraavallakin kerralla kiltisti ja kyllästyykö hän kuulemaan äidin laulamaa versiota eräästä Rosinan kappaleesta? Nämä asiat ehkä selviävät, kun reissaan harjoituksiin taas helmikuussa. Pysykää messissä!

Putkinotko ensi-illassa Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Kirjeitä ja tajunnanvirtaa 1700-luvulta


Toissavuoden Helmet-haasteeseen oli tarkoitus lukea 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Kyselin ystäviltäni vinkkejä ja minulle ehdotettiin painokkaasti sekä de Laclosin Vaarallisia suhteita (1782) että Sternen Tristram Shandya (1759-1767). Päätin siis lukea molemmat, mutta kuten tästä alustuksesta voinee jo päätellä, eivät teokset aivan ehtineet vuoden 2015 haasteeseen. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä nämä molemmat tiiliskivet olivat aivan oivallisia romaaneja.

Choderlos de Laclosin moneen kertaan versioidusta kirjeromaanista nautiskelin useamman kuukauden ajan. Siinä monissa liemissä keitetyt markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont raportoivat toisilleen edesottamuksistaan ja pelaavat kieroa viettelypeliä viattomampien kustannuksella. Viettelijämestareiden verkkoon joutuneina kirkasotsaiset ritari Danceny ja nuori Cécile Volanges ovat käytännössä hävinneet pelin jo kättelyssä eikä vaurioitta selviä myöskään hurskas rouva de Tourvel.

Kirjeromaanin muoto toimii teoksessa hienosti. Kieleltään terävien Merteuilin ja Valmontin sanailu on pistävyydessään herkullista ja omat harmaat aivosolut pysyvät virkeinä, kun yrittää löytää kaikki rivien väleihin piilotetut viestit. Vaikka tunnelmat ovat paikoin hyvin synkät, oli kirjeiden lukeminen nautinnollista. Luin tätä usein muutaman kirjeen aina ennen nukkumaanmenoa.

Seuraavaksi voisin katsoa jonkin niistä elokuvaversioista, tätä ennen olin tutustunut viettelypelin kiemuroihin vain teatteriesityksen muodossa.

Tristram Shandy olikin sitten hieman erikoisempi lukukokemus. Luin tätä kirjaa muistaakseni vähän yli puoli vuotta, mutta tajunnanvirtamaisen kerronnan vuoksi tarinaan oli aina suhteellisen helppo palata, aihe kun tulisi kuitenkin kohta taas vaihtumaan. Vaikka teoksen alaotsikko on elämä ja mielipiteet, sisältää kirja paljon enemmän jälkimmäisiä sillä Tristramin elämästä saadaan vain hyvin viitteellinen kuva. Sen sijaan pitkiä pätkiä saa lukea muun muassa Tristramin isän lukuisista ahdistuksen aiheista ja Toby-sedän linnoituspuuhista ja rakkaustouhuista.

Alunperin tämä Laurence Sternen teos on julkaistu yhdeksänä erillisenä niteenä ja suomeksikin on saatavilla ainakin näistä se ensimmäinen taskuun sopiva laitos. Koko setti on suomennettu vuonna 1998 ja Kersti Juva on tehnyt siinä aikamoisen urakan. Teos on nimittäin oikeastaan aika käsittämätön ja hillitön rönsyilyvyydessään, eikä siitä meinaa löytää päätä tai häntää. Kirjasta löytyy muun muassa kymmenen tyhjää sivua kertojan todettua ne kelvottomiksi, satoja ajatusviivoja ja, kuten aiemmin mainittu, enemmän poikkeamia aiheesta kuin siinä pysymistä.

En oikeastaan osaa pitää tätä teosta minään muuna kuin nerokkaana. Se on käsittämättömän raivostuttava, sillä se ei kerro mistään, mutta toisaalta ihanan viihdyttävä ja lukiessa pärjää univajeisillakin aivoilla. Vain kokeilemalla selviää, tekeekö sinun mieli heittää tämä kirja seinään (useita kertoja), hihitteletkö sen älyttömyydelle vai teetkö näistä molemmat vuoronperään.

Tristramin sanojen parissa on seikkaillut myös esimerkiksi Kirjavinkkien Mikko, käännöstä puolestaan kritikoidaan ansiokkaasti Kiiltomadon puolella.

Choderlos de Laclos: Varallisia suhteita (Les liaisoins dangereuses, 1782)
Otava, 1962. 408 s.
Suomentanut: Leena Kekomäki









Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, 1759-1767)
WSOY, 1998/2003. 562 s.
Suomentanut: Kersti Juva

perjantai 5. tammikuuta 2018

Pauliina Susi: Pyramidi


Viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen piti lukea kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Olin jo optimistisesti rustannut kohtaan erään Helsinki-kirjan, mutta syvällä asuva vantaalaisuus nosti kuitenkin päätään ja vaati tulla huomatuksi. Onneksi kotihyllystä sattui löytymään Pauliina Suden romaani Pyramidi, joka oli sekä odottanut lukuvuoroaan pidempään että sijoittui Vantaalle. Ihan siellä "omilla vanhoilla hoodeilla" ei seikkailtu, mutta kirjassa esiintyvä Kulomäki on kuitenkin riittävän lähellä ensimmäistä kotipaikkaani todetakseni yhtymäkohdan olevan riittävä.

Romaani sukeltaa pää edellä verkostomarkkinoinnin maailmaan. Kaupan kassalla työskentelevä Sini liittyy vanhan koulutoverinsa kannustamana mukaan bisnekseen ja jättää päivätyönsä, helppo raha kelpaisi ja onhan superkonsultti Anto aika ihana. Uusien iiteehoiden (eli itsenäinen toiminnanharjoittaja) rekryäminen ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi ja liittymis- ja materiaalimaksujen hoitaminen alkaa käydä hankalaksi. Sinin osuuden jälkeen kertojaksi tulee nimettömäksi jäävä mies, joka tahtoo pelastaa Sinin kasvottoman verkostomarkkinointiorganisaation hampailta ja ehkä samalla kiillottaa omaa kilpeään. Loppukirja vietetäänkin sankarimme seurassa, kun hän yrittää Sinin kanssa saada driimuksen suhmureita kiikkiin.

Olen itse käynyt aikoinaan yhden verkostomarkkinointipuljun koulutuksen, mutta totesin viime hetkillä että ei tämä homma kyllä ole minua varten. Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävä vaaleanpunainen auto ei ollut riittävä motivaattori siihen, että saisin päälleni kiskottua jakkupuvun ja houkuteltua ihmisiä ostamaan tuotteita. Näin jälkikäteen ajateltuna varmaan ihan hyvä juttu.

Joka tapauksessa tästä näkökulmasta kirjan alku oli aika kamalaa luettavaa, sillä jossain määrin pystyin samaistumaan Sinin ahdistukseen ja verkostomarkkinoinnin houkuttelevuuteen. Samaan aikaan teki mieli huutaa päähenkilölle että älä nyt helvetti allekirjoita mitään ja poksautella pussi poppareita, sillä hyvinhän tämä ei pääty. Aivan samanlaista tenhoa ei ollut mieskertojan osuudessa ja tarinakin lähti välillä aika uskomattomiin sfääreihin, mutta en voi kieltää ettenkö olisi viihtynyt. Suden teksti on koukuttavaa ja onnistui kietomaan minutkin pikkusormensa ympäri, vaikka pitäisihän sitä ihmisen tietää paremmin ja lukea se pienikin präntti. Oivallinen teos.

Pauliina Susi: Pyramidi
Tammi, 2009. 255 s.
Kansi: Camilla Pentti

torstai 4. tammikuuta 2018

Satu Taskinen: Lapset


Ajatusten virrassa koko elämä

Satu Taskisen Lapset on pyörryttävä lukukokemus. Tekstimassa iskee silmille tasaisena mattona, kappalejakoja ei ole kuin muutama, alussa tuntuu että sanojen virtaan hukkuu eikä sieltä oikein löydä mitään. Vähitellen siellä kuitenkin oppii kellumaan ja uimaan, sukeltamaan merkityksiä esiin vaikka ne yrittävät piilotella jossain pilkkujen ja pisteiden takana.

On mies, jonka pitäisi mennä tyttärensä lasten syntymäpäiville. Hakea lahja, vaihtaa vaatteet, saapua ajoissa paikalle, selittää se asia johon hän ei vielä itsekään oikein osaa suhatutua. Fokus siirtyy jatkuvasti epäolennaisuuksiin, jotka oikeastaan ovat tärkeitä asioita elämästä, ihmissuhteista, vanhemmuudesta. Ihan hyvin voi pysähtyä ottamaan hotellihuoneen, syömään grillattua kalaa. Ja on yritettävä ymmärtää, miksei yhtäkkiä pääsekään maasta ylös, vaikka eihän sen pitäisi olla mitenkään vaikeaa. Nostatte vain, kyllä tämä tästä.

Teksti on sellaista vyörytystä, että parhaimmillaan lukukokemus oli kun teokseen ehti keskittyä pidemmän ajan kerrallaan. Jos lukuhetki pirstaloitui, joutui aina hetken hengittelemään ja ihmettelemään että pääsi tajunnanvirtamaiseen rytmiin mukaan. Teksti on kuitenkin helppolukuista ja jotenkin loogisesti etenevää, näin sitä voisi kuvitella itsekin sanoittavansa ajatuksiaan. Jne. ja ns. lyhenteiden käyttäminen tosin vähän tökki, joutui pysähtymään lukuflow'ssa, avaamaan lyhenteen ja sitten jatkamaan, mutta ei tämäkään nyt mikään iso juttu ollut.

Hieno romaani, jonkinlainen elämän kuvaus yhden päivän otteella. Oli miellyttävää rakentaa itse kuvaa tapahtumista, tulla huijatuksi, korjata olettamia. Suosittelen.

Lapset oli viimeinen viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen lukemani kirja kohtaan yhdenpäivänromaani. Lukeminen kesti uuden vuoden puolelle, mutta se ei haittaa.

Satu Taskinen: Lapset
Teos, 2017. 285 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä


Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä vie kahdentoista kirjailijan voimin matkalle ilmiöön nimeltä Marilyn. Novellit kertovat Marilynista, jostain Marilynin ympäriltä tai ovat hänen inspiroimiaan. Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta muistamme vahvimmin sen roolin, tuotteen joka hänestä tehtiin?

Kokoelman aloittaa Salla Simukan kertomus Drag Queen. Luin lumoutuneena tarinaa Marilyniksi pukeutuvasta henkilöstä, lopuksi hengähdin yllättyessäni. Olisihan se pitänyt arvata. Jari Järvelän Kaninkäpälä  viekin sitten aivan toiseen suuntaan värisevää kaniinia ihmettelemään, sitkeää mutta herkkää ja traagista.

Saara Turusen Minä ja se toinen saa pään pyörälle, Turusen tekstityyliin on helppo uppoutua. Pidän tarinan hatarasta otteesta todellisuuteen, siitä miten minä ja se toinen sekoittuvat ja ovat sama ja eri. Tilanne sopii omassa mielessäni hyvin Marilyniin, pyrkimykseen olla jotakin ja tulla rakastetuksi.

Tuntuu, että kokoelman lukeminen täydentää hyvin viime kesänä luetun Blondin tarinaa. Vaikka sekin on fiktiota, oli minulla teoksen lukemisen jälkeen selkeämpi mielikuva Marilynista ja Norma Jeane Bakerista. Ehkä tästä ihmisestä, hahmosta, ei muuta voi saadakaan kuin mielikuvan, totuus on ikuisiksi ajoiksi kadotettu. Jotain samaa on Peter Franzénin Nana-Jeanessa, siinä tosin kerronnan epävarmuus jää vaivaavaksi palaksi kurkkuun, itkettää vähän. Hotellikäytävien kuumuus tuntuu pakahduttavalta.

Päivi Haanpään Smart girlissä Marilyn on mukana vain postikortissa, mutta tietynlainen hauras, ihmissuhteiden vaikeus, tavoittamaton onni häilyy mukana. Kulmat rypistyvät, mutta Marilyn jää, ehkä hyvässä ja pahassa. Jatsityttökin kipuilee, hapuaa kohti tosimaailmaa tai oikeastaan sieltä pois Tommi Kinnusen tarinassa. Siinä Marilyn on vielä vähemmän, vain varjo jatsitytön mielessä.

Juhlat tuovat Marilynin näkyville höyhenenkevyenä, jo jollekin menetettynä. Milja Kaunisto sanoittaa tekstissään Hollywoodin kokaiinipölyistä elämää, juhlia vain, mutta joskus juhliakin on liikaa. Tekee mieli juoda juomia, joissa on jäitä. Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla vie jonnekin aivan muualle, suomalaiseen mökkirantaan ja huussiin istumaan, ihmisyyttä etsimään. Siellä epätoivo ei kuitenkaan ole vielä lopullista, veneen ei tarvitse antaa vajota pohjaan asti.

Helsingin kaduille sijoittuva Antti Tuomaisen Mustavalkoinen sykähdyttää, istun henkilöiden kanssa yhdessä Orionin penkeille. Tarinassa on jotain vaivaannuttavaa ja tirkistelevää, ehkä siksi että se tuntuu todelta vaikka mieli huutaakin salaliittoteoriaa. Tuttu ympäristö, ehkä se on se.

Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan keskustelee Kauniston Juhlien kanssa, henkilöt ovat osittain samat mutta asfaltin ja liian kuuman asunnon sijaan tuoksuu punapuiden pihka ja salista kaikuvat kasinon äänet. Tarinan kertoma osa historiaa on minulle aiemmin tuntematonta. Amerikkaan ei kuitenkaan jäädä nytkään, vaan palataan takaisin suomalaiseen mielenmaisemaan Riina Katajavuoren Tästä se lähtee -tarinassa. Marilyn hymyilee seinältä teini-iän kynnyksellä kipuilevalle, jää mieleen, kannustaa. Epätoivoa on vain vähän.

Kokoelman lopettaa Siri Kolun Alas, alemmas joka näyttäytyy minulle jonkinlaisena sisarena Simukan aloitustarinalle. Marilynin kerrokset puretaan pala palalta, kunnes jäljelle jää jotain, joka on tai ei ole Marilyn. Emme voi tietää.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.): Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Tammi, 193 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...