maanantai 15. lokakuuta 2018

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)

Guilty pleasures: kakut ja juoruilusarjat.

Kauniiden tyttöjen synkät salaisuudet

Sara Shepardin Valehtelevat viettelijät -sarjaan olen törmännyt lähinnä oppilaiden puheissa, mutta etsiskellessäni itselleni jotain viihdyttävää ja keveää nappasin sarjan ensimmäisen osan Kaivattu luettavakseni. Olin totta puhuen luullut sarjan tulleen ennen kirjoja, joten oli positiivinen yllätys että asia onkin toisinpäin.

Rosewoodin pikkukaupunkiin sijoittuva tarina on täynnä rakkautta, salaisuuksia ja paheita. Kolme vuotta ennen kirjan tapahtumia viisihenkisen tyttöjoukkion johtajahahmo Alison katoaa salaperäisesti ja tytöt erkaantuvat toisistaan. Nyt Spencer, Hanna, Aria ja Emily ovat jälleen samassa koulussa, tällä kertaa high schoolissa, ja jokainen alkaa yllättäen saada omituisia viestejä, joissa uhataan paljastaa heidän synkimmät salaisuutensa. Kaikista oudointa on, että kukaan muu ei näitä asioita tiennyt kuin Alison ja hänenhän pitäisi olla kuollut.

Tarinan tytöt ovat keskiluokkaisia ja kauniita. Toki huolitellun pinnan alta löytyy jos jonkinlaisia salaisuuksia, mutta ulkonäkö ja tyyli ovat tässä tarinassa isossa osassa ja se näkyy muun muassa vaatteiden ja laitteiden hieman huvittavana merkkidroppailuna. Jokainen tytöistä saa olla vuorollaan kertojana ja paljastaa koko ajan lisää palasia Alisonin katoamisesta ja sitä edeltäneistä tapahtuneista. Shepard vedättää lukijaa eikä suostu paljastamaan korttejaan, mikä jossain vaiheessa alkaa olla hieman ärsyttävää vaikka tavallaan ymmärränkin, onhan sarjassa ilmestynyt kuusitoista kirjaa ja kaikkea ei luonnollisesti kannata kertoa heti kättelyssä.

Lukukokemus oli oikein kelvollinen, mutta tunnen luissani että tarina toimii minulle paremmin tv-sarjana kuin kirjana. Tyyliltään tässä oli paljon samaa kuin aiemmin oivallisena päännollaussarjana toimineessa Gossip Girlissä (tuntematon viestittelijä, kauniita nuoria, vehkeilyä jos jonkinlaista), joten jatkanen tarinan parissa toisessa formaatissa.

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)
Pretty Little Liars, 2006.
Gummerus, 2012. 270 s.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Lavalta: Kinky Boots (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Mirka Kleemola

Uupunut horjuu korkokengillä

Olin odottanut viime keväästä asti pääseväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsin. Ensimmäisten arvioiden jälkeen odotin sitä vielä enemmän. Tekijätiimi vaikutti loistavalta ja loppuunmyydyt katsomot puhuivat tietysti omaa kieltään. Lokakuisena perjantaina marssin viimein katsomoon kädessäni toinen illan kahdesta viimeisestä lipusta.

Ympäri maailmaa kiitosta kerännyt Kinky Boots on glitteriä ja punaista pursuava musikaali itsensä ja muiden hyväksymisestä ja sydämen avaamisesta. Vaikka pulaanjoutuneen tehtanperijän ja säihkyvän dragartistin yllättävästä yhteistyöstä ponnistava tarina ei sinänsä yllätä juonenkäänteillään, on Samuel Harjanteen ohjaaman esityksen sydän täyttä kultaa.

Harmillisesti elämäniloa ja riemua pursuava musikaali oli yksinkertaisesti liikaa uupuneelle mielelleni. Kun on ensin jännittänyt kaksi viikkoa esityksen lipputilannetta ja nukkunut muutenkin liian vähän, olin katsomossa todella ylivirittyneessä tilassa. Rentoutuminen oli käytännössä mahdotonta enkä päässyt kunnolla musikaaliin sisään. Harmitti vietävästi, mutta vika ei ole työryhmän tai esityksen.

Työryhmä nimittäin on mahtava. Lauri Mikkolan Lola säteilee lavakarismaa parven viimeisille riveille asti ja Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Sandberg) sähköistävät lavan välittömästi sinne marssiessaan. En voi kuin tuijottaa suu auki, miten nämä säihkyvät olennot suoriutuvat energisistä tanssinumeroista korkeissa koroissaan kuin vettä vaan. Myös Petrus Kähkösen isänsä saappaisiin pujouttautunut Charlie Price on hahmona onnistunut ja vakuuttaa etenkin toisen puoliajan soolonumerossa Sielukas mies. Dynamiikka Mikkolan ja Kähkösen välillä toimii alusta asti ja he ovat toisilleen hyvät vastinparit.

Koko ensemble on muutenkin täysillä mukana toiminnassa. Laulut raikaavat ja energia pysyy koko ajan katossa. Symppasin hirvittävästi Anna Victoria Erikssonin Laurenia ja Tero Koposen Don nousi lopulta itselleni yhdeksi teoksen olennaisimmista hahmoista. Täytyy myöntää, että sydämeni läpätti myös tehtaan Georgelle, Joachim Wigeliukselle, joka ei ollut urautunut vaan oli aina valmis lähtemään tehtaan muutoksiin mukaan. Erityispisteet annan myös kapellimestari Eeva Kontulle, jonka energisestä toiminnasta saa vilauksen jos sattuu istumaan parvella sopivasti kuten minä.

Esitys on toimiva myös visuaalisesti. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografioimat tanssinumerot ovat näyttäviä kuten kuuluukin ja esityksessä nähtävä nyrkkeilykohtaus oli myös upea. Lavarakenteet (Peter Ahlqvist) luovat esitykseen hienoja tiloja monessa kerroksessa ja värikäs pukusuunnittelu (Tuomas Lampinen) on hyvässä kontrastissa tehdastilojen kuluneiden tiiliseinien kanssa.

Paljon oli siis hyvää, mutta katsoja ei tällä kertaa yltänyt samaan tasoon. Ehkä siis pääsen vielä uudestaan Kinky Bootsin pariin paremmassa vireystilassa ja silloin minäkin huudan Hei jee!

Kinky Boots jatkaa syyskauden jälkeen vielä keväällä eli tämän ehtii vielä loistavasti nähdä.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Lavalta: Underneath (Recover Laboratory)

Kuva: Sofi Häkkinen

Epäpaikan olennot kohtaavat katsojan lempeästi ja suoraan

Valitsen raskaamman oven ja laskeudun kohti kosteaa tunneliverkostoa. Portaikon puolivälin jälkeen kohtaan ensimmäisen maanalaisen olennon. Recover Laboratoryn Underneath-teokseen lähdetään katsojana yksittäin ja kohdataan labyrintissa erilaisia olentoja. Niiden kanssa saa vuorovaikuttaa, jos haluaa, mutta reitin läpi voi myös vain kävellä. Minä valitsin tällä kertaa kohtaamiset ja olin vaikutettu.

Meilahden väestönsuoja näyttäytyy labyrinttimuodossaan jonkinlaisena epäpaikkana. Ilman lavastuksiakin siellä kävely tuntuisi oudolta, halleissa on autoja ja jopa moottorivene. Taiten rakennetut lavasteet näyttäytyvät silti orgaanisina, ne eivät tunnu tilaan erikseen rakennetuilta. Tuntuu, että paikan tunnun katoamisen lisäksi myös aika menettää merkitystään. Illuusiota rikkovat ainoastaan ajoittaiset opasteet, joiden olemassaolosta olin kuitenkin iloinen. Oli mukava tietää olevansa oikealla reitillä ja saada väliaikatietoja siitä, missä kohtaa labyrinttia suurinpiirtein kulkee.

Teoksen kuvauksessa kerrotaan sen tutkivan ihmistä ja ihmisyyden kokemusta. Suuria teemoja eivätkä niin helppoja toteuttaa, mutta minulle ne näkyivät. En ajatellut etukäteen virittäytyväni mitenkään niitä havainnoimaan, kunhan yritin lähteä avoimin mielin, ja yllätyin siitä, miten varkain minut johdateltiin ihmisyyttä pohtimaan. Pohtiminen ei toisaalta ole aivan oikea sana, sillä en myöskään kokenut aktiivisesti prosessoivani mitään, pikemminkin olin jollain tavalla ihmisyyden ytimessä. Sellaisessa paikassa, jossa voi katsoa toista silmiin ilman pelkoa tai häpeää ja tuntea tulevansa nähdyksi kokonaisena.

Ihastuin labyrintista löytämiini olentoihin. Ne olivat selvästi paikkasidonnaisia, omille reviireilleen jämähtäneitä ja osa myös hiukan ilkikurisia. Labyrintissa kulkijaa ne lähestyivät kukin omalla tavallaan, impulsseja tarjoten mutteivät pakottaen. Minä vietin aikaa niistä kaikkien kanssa. En halua pilata kenenkään kokemusta erittelemällä hetkiä tarkemmin eivätkä kohtaamiset varmasti näyttäydykään kaikille samanlaisina. Rohkaisen kuitenkin lämpimästi ottamaan impulsseja vastaan, sillä jaetut hetket jäivät väikkymään mieleen.

Kuva: Sofi Häkkinen

Tunnelissa vietettävä aika arvioidaan järjestäjän taholta puolesta tunnista kahteen tuntiin. Itse viihdyin kosteissa käytävissä ja luolissa hieman yli tunnin kiirehtimättä kulkien. Yllätyin siitä, että en kohdannut muita juuri lainkaan, vaikka tiesin labyrintissa olevan ainakin kuusi ihmistä samaan aikaan kanssani. Kokemus oli yksityinen ja miellyttävä.

Labyrintin keskivaiheilla on eräänlainen taidenäyttelyosuus, joka oli sekä rauhoittava että hieman pitkäveteinen. Olin itse labyrintissa sen verran korkeassa viritystilassa, että koin vain katsottavien teosten äärelle pysähtymisen haastavaksi. Teokset, joita sai koskea tai joiden kanssa sai tehdä jotain, tuntuivat mielekkäämmiltä. Oma suosikkini oli Pillow Talk, taiteilijaa en valitettavasti muista.

Elämyksenä Underneath on kokonaisvaltainen ja hyvin suunniteltu. Itse huomaan jännittäväni vapaasti läpikuljettavia teoksia, pelkään usein ohittavani epähuomiossa jotain, mutta täällä ohjeistus oli sen verran selkeä, että kokemukseen pystyi rauhassa uppoutumaan.* Suosittelen siis lukemaan odottelutilan lärpäkkeet huolella ja heittäytymään sitten labyrintin kiemuroihin itselle sopivalla intensiteetillä. Reitti on turvallinen ja olennot kilttejä.

Poistuttuani tunnelista aurinkoiseen syyspäivään oli pakko hengähtää hetkeksi. Olo oli läpikotaisin kohdattu. Labyrintin olennot katsoivat kohti suoraan ja lempeästi, tunsin itseni hyväksytyksi maan alla kulkiessani. Kiitos.

Labyrinttiin pääsee 20.12. asti.

Kiitokset lipusta esitykseen Recover Laboratorylle.

* Myönnetään, että esityksen jälkeen minuun iski kauhea jälkiahdistus siitä, että jätinkö kuitenkin jonkin nurkan tutkimatta ja ohitinko jotain vahingoss. Tuottajan kanssa keskusteltuani sain todettua, että ainakin löysin kaikki olennot tunneleista ja pääsin ahdistuksesta eroon. Huh.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Lavalta: Rosemaryn huone (Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset)

Kuva: Aino Kannisto

Pelot tulevat näkyviksi vinksahtaneen kesäsiirtolan huoneissa

Minä en pidä kauhusta tai pelottavista jutuista. Jotenkin silti löysin itseni kävelemästä lokakuisena iltana Lammassaaren pitkospuita kohti Jenni Kivelän ja Kilttien ihmisten uutta teosta Rosemaryn huone. Esitys käsittelee pelkoa ja kauhua ja voi olla paikoin oikeasti hurja katsojasta riippuen, mutta itse päädyin nauttimaan kovasti pelkojen monipuolisesta käsittelystä.

Rosemaryn huoneesta on hankala kertoa paljastamatta liikoja. Kolmeen osioon jakautuva, omituiseen kesäsiirtolaan sijoittuva esitys on yllätyksellinen ja nerokas. Siinä on koko ajan jotakin perustavanlaatuisesti vinossa. Hymyt valahtavat kasvoilta, silmät tuijottavat maanisesti. Tanssijat liikkuvat paikoin kuin riivattuna. Tarjottu keitto epäilyttää, vaikka kerrotaan, että se ei sisällä pelottavaa botuliinia.

Kiinnostavimmassa osuudessa katsojat jaetaan ryhmiin ja siirretään istumaan pieniin huoneisiin eräänlaiseen asuntolaan. Ovi suljetaan ja jäämme istumaan sängyille. Huone on täynnä näennäisen merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta luonnollisesti Liisa Pesosen lavastuksessa ja puvustuksessa kaikki on tarkkaan mietittyä. Esiintyjät tuovat mukanaan huoneeseen erilaisia kauhuja ja pelkoja. Osa ahdistaa ja välillä tekee mieli ravistella hiipivää pelkoa kehosta pois. Säikyttelyä ei onneksi ole, eikä esitys sitä tarvitsekaan. Myönnettävä toisaalta on, että jos jokin käsiteltävistä peloista osuu liian hyvin omaan kauhukarttaan, saattaa esityksessä tulla tukalat oltavat. Poistua kyllä saa kesken, eli esitys on siinä mielessä turvallinen.

Esityksen äänimaailma on upea. Jokaisella katsojalla on kuulokkeet ja niistä kuuluu yksilöllinen ääniraita. Tämän lisäksi myös esiintyjillä on omat laitteet. Esityksen keskimmäinen osa tapahtuu tosiaan samanaikaisesti useassa tilassa ja ajoitukset ovat niin tarkat, että ilman ohjeita esitys ei toimisi katsojien ääniraitojen kanssa. En voi kuin nostaa hattua, sillä esiintyjät kykenevät ohjeiden kuuntelemisen lisäksi esittämään omat osionsa täysin keskittyneesti. Hatunnostonsa ansaitsee luonnollisesti siis myös äänisuunnittelija Joonas Outakoski, sillä tällaista en ole ennen kokenut ja olen kuitenkin kulkenut viime vuosina aika monessa esityksessä kuulokkeet päässäni.

Rosemaryn huoneessa palaset ovat siis monella tavalla kohdallaan. Lammassaaren miljöötä käytetään hyvin hyödyksi ja siitä saadaan luotua vino paikka jossain nyrjähtäneessä ajassa. Tunnelma on mukavan epämiellyttävä koko esityksen ajan, tanssijat pysyvät roolissaan eivätkä vaikuta edes palelevan ohuissa vaatteissaan, vaikka ilma on todella kolea. He eivät tunnu todellisilta. Palatessa takaisin sivistyksen pariin mantereelle tekee mieli vain puhua esityksestä, pelon psykologiasta ja siitä, miten jotkut pelot puhuttelevat ja miksi.

Viimeiseksi suosittelen, että jos menet katsomaan esitystä laita todella lämpimästi päälle. Lokakuiset illat ovat kylmiä eivätkä Lammassaaren tilat ole lämmitettyjä. Kerrastot siis alle ja pipot ja hanskat mukaan!

Rosemaryn huoneen esityksiä on 20.10. asti, liput ja muut tiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkoesitykseen.

torstai 4. lokakuuta 2018

Lavalta: Prinsessa Pikkiriikki (Kansallisteatteri/Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Prinsessa Pikkiriikki (Helmi-Leena Nummela) ja taikakoira Makkara (Hanna Vahtikari). Kuva: Kristiina Männikkö

Prinsessa Pikkiriikin riemukkaat tuhmuroinnit

Prinsessa Pikkiriikki oli yksi eniten odottamistani syksyn ensi-illoista. Kansallisteatterin Suuren Näyttämön lämpiössä esitettävä lastenteatteriesitys lunasti ilokseni odotukset täysin. Hannele Lampelan ja Ninka Reitun teokseen perustuva tarina kertoo ilkikurisesta pikkutytöstä, Prinsessa Pikkiriikistä, joka järkyttyy kuullessaan äidin vatsassa kasvavasta Rasittavasta Urposta. Taikakoira Makkaran kanssa he taikovat aikuiset Himpskattiin ja lähtevät säännöttömälle seikkailulle omin päin. Tuhmuroinnin lomassa kohdataan mahtavia tyyppejä ja leikitään vaikka mitä, mutta loppujen lopuksi on kuitenkin lohdullista päästä takaisin äidin syliin.

Helmi-Leena Nummela on yksinkertaisesti huikea Prinsessa Pikkiriikki tyllihameineen ja vessapaperirullakruunuineen. Yhteispeli muita rooleja esittävän Hanna Vahtikarin kanssa toimii. Vahtikarille nostan hattua tehokkaista roolivaihdoista ja nopeasta heittäytymisestä, taikakoira Makkara muuntautuu silmänräpäyksessä ärsyttäväksi Räkä-Eetuksi tai lempeäksi äidiksi. Molempien esiintyjien meininkiä on mahtavaa katsoa, lavalla tuntuu olevan oikeasti hauskaa.

Kati Lampun lavastus on värikäs ja sen perustana olevat sermit muuntautuvat moneksi. Puvustus mukailee Reitun kuvituksia ja iloiset värit ovat mielestäni olleet olennainen osa Pikkiriikki-kirjojen viehätystä, joten on mahtavaa nähdä sen siirtyneen lavalle näin hyvin. Kiinteitä lavasteita ei käytännössä ole ja hyvä niin, sillä tilat piirtyvät esiin hienosti valikoitujen rekvisiittojen ja ilmeikkään näyttelijätyöskentelun kautta. Esitys onkin tehty myös kiertuekäyttöön.

Esityksen suositusikäraja on 3 vuotta, mutta tämän vauhdikkaan esityksen jaksoi katsoa juuri yksi vuotta juuri täyttänyt minimesenaattikin. Hänen suosikkikohtiaan olivat nimenomaan rytmikkäät laulut ja myös maatuskoja sisältänyt kohtaus herätti suurta mielenkiintoa. Muutenkin noin 40 minuuttia kestävä esitys oli Lija Fischerin ohjauksessa hyvin rytmitetty ja vaikutti pitävän lapsikatsojien mielenkiintoa oivallisesti yllä. Oheisesta lienee selvinnyt, että myös minä, aikuiskatsoja, viihdyin katsomossa erinomaisesti.

Nummelan lisäksi Prinsessa Pikkiriikin roolissa voi nähdä Miila Virtasen

Prinsessa Pikkiriikin esityksiä on Kansallisteatterissa marraskuuhun asti, lisäksi esitys kiertää Itä-Helsingin päiväkodeissa.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...