tiistai 15. toukokuuta 2018

Lavalta: Lennä lennä leppäkerttu (Nukketeatteri Sampo)

Kuva: Nikke Puskala

Värikäs matka metsän hyönteisten maailmaan sopii monenikäisille

Olen käynyt Nukketeatteri Sampossa edellisen kerran oletettavasti ollessani vaahtosammuttimen kokoinen, joten oli jo aikakin palata sen katsomoon ja tutustuttaa samalla minimesenaatti uuteen teatteriin. Viime viikolla ensi-iltansa sai monenikäisille sopiva sanaton esitys Lennä lennä leppäkerttu. Pieni leppäkerttu turhautuu epäonnisiin lentoharjoituksiinsa ja lähtee kuljeskelemaan metsään tutustumaan muihin siellä eläviin hyönteisiin ja etsimään omaa paikkaansa.

Iivo Barićin käsikirjoittama ja ohjaama esitys on lämminhenkinen. Tahti on mukavan verkkainen ja katsomossa ehtii hyvin ihmetellä milloin mistäkin ilmestyviä hyönteisiä, metsään kasvavia kasveja ja sieniä. Äänimaisema on pehmeä ja kiinnostava ja sen avulla esitys kulkee miellyttävästi eteenpäin. Meillä kotona lauleskellaan edelleen hyönteistrion popiti-pom-laa -laulua.

Perinteishenkisiin puutarhahaalareihin sonnustautuneet esiintyjät Sofia Airas ja Satu Lankinen ovat lavalla läsnäolevia ja keskittyneitä. Hymyileväkasvoisia hyönteisiä nuketetaan hienosti ja esiintyjien yhteispeli on toimivaa. Soitinvalikoimakin on monipuolinen. Minua ilahduttaa joka kerta, kun näen lämmöllä ja taidolla pienille tehtyä teatteria, sillä näistä tyypeistähän ne tulevaisuuden katsojat saadaan.

Kuva: Nikke Puskala

Visuaalisesti Lennä lennä leppäkerttu oli viehättävän runsas ja elinvoimainen. Värit ovat kirkkaita ja sekä nuket että lavasteet (Tape ja Emma Komulainen) on tehty upeasti. Erityisesti ihastelin soivia kukkia ja sieniä sekä eri tavalla viriteltyjä hyönteisiä ja nilviäisiä. Esimerkiksi oopperaa laulava kotilo oli kerrassaan hurmaava. Immanuel Paxin valosuunnittelu toi kauniin lavastuksen hienosti esille.

Minimesenaatin fiilistelyreaktioiden perusteella hänen suosikkejaan olivat loppupuolella lavalle levittäytynyt tähtitaivas rauhallisen musiikin kera ja hämähäkin soolokappale. Muutkin vauvaikäiset katsojat, joita ilokseni oli useampia, jaksoivat katsoa hieman yli puolituntisen esityksen varsin hyvin ja myös hieman vanhempi lapsiyleisö oli innostuneesti mukana. Lastenteatterin aikana saa onneksi välillä hieman sipistä ja riemuita.

Leppäkertun matkaan ehtii kevätkaudella 26.5. asti, esityskausi jatkuu syksyllä.

Kiitokset Nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Tiedoksi muille (vauva)vanhemmille: nukketeatteri Sampoon pääsevän alle 1-vuotiaat veloituksetta ja jos lapsella menee hermo ja joutuu poistumaan esityksen alkupuolella, voi lipun vaihtaa uuteen.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


Ylianalyyttista, mutta muodoltaan keveää ihmissuhdepohdintaa

Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) kiinnitti makukatkelmallaan huomioni katalogin sivuilta. Kansi on aika mitäänsanomaton, vaikka sinänsä kirjalle sopiva, eli sen perusteella tuskin olisi sitä mukaani poiminut, mutta polveileva nimi ja katkelma vakuuttivat että rytmiikaltaan tämä teos sopisi minulle kuin nenä päähän ja olinpas kerrankin oikeassa.

Täytyy tosin myöntää, että olin hieman pettynyt sillä olin jostain syystä kuvitellut tämän olevan romaani. Ei lyhytproosassa mitään vikaa ole, mutta nyt jotenkin näin kertojat saman hahmon jatkumoina ja kuka tietää, ehkä ne olivatkin. Aivan hyvin voi olla jossain elämänsä vaiheessa U ja sitten N tai B. Tajusin tämän erheeni toki kunnolla vasta kolmannen tarinan kohdalla, että siinäkin mielessä posotin sitten menemään päähenkilöä varioiden. Aika samanlaisia he kyllä olivat, yksityiskohtiin fiksoituneita ja parisuhteitaan tai -suhteettomuuttaan märehtiviä ja helposti lamaantuvan oloisia.

Turusen tekstirytmiin piti sukeltaa, alussa takkusi kun olin vielä ajatuksen tasolla selkeämmässä ja vähemmän myrskyävässä tyylissä kiinni. Pian kuitenkin menin aaltojen mukana ulapalle, katsoin lunneja kiikarilla ja kävelin sileäksi kuluneissa kivirappusissa, velloin neurooseissa ja epävarmuuksissa. Tavallaan todella epämukavaa ja ikävää, mutta kun neurooseista tunnisti itseään niin tekstin seassa oli oikeastaan aika turvallista ja miellyttävää.

Vaikka eihän se sinänsä ole miellyttävää nähdä itseään tekstissä niin epätäydellisenä ja vähän jotenkin viallisen oloisena, että pitääkö nyt joka asiasta tehdä aina niin kovin vaikeaa ja vatvoa a) vuosien takaisia b) juuri tapahtuvia c) ehkä mahdollisesti tapahtuvia asioita vimmaisella intensiteetillä niin, että aika valuu käsistä, ei saa mitään suunnittelemaansa tehtyä ja ahdistuu siitä sitten lisää.

Nautin kuitenkin Turusen kerronnan polveilevuudesta, häpeilemättömyydestä, epäloogisistakin hypyistä ja siitä, että ei tarvitse välttämättä olla alkua tai loppua vaan on se yksi siipale elämää tai päivää tai tapahtumajaksoa. Sanat ja rytmiikka ovat runsaita ja polveilevia, paikoin aivan liian tietoisia itsestään. Kiviä, jotka tuntuvat kädessä hyvältä mutta ovat kuitenkin vähän liian täydellisiä taskuun laitettaviksi.

Pidin aivan hirvittävästi. Tällä hetkellä tarvitsen tekstiltä todellista imuvoimaa että jaksan ja maltan keskittyä, tähän ei virittäytymisen jälkeen tarvinnut käyttää energiaa vaan sitä pikemminkin sai sanoista ja tarinoista vaikka ne eivät onnellisia olleetkaan, oikeastaan vähän ahdistavia, mutta silti lempeitä. Että saahan sitä olla neuroottinen vatuloija, vaikka ehkä moni hahmoista ja minä itsekin kaipaisi välillä napakan lempeää muistutusta siitä että välillä voisi tehdä ja mennä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja kuoliaaksi.

Lumiomenan Katja on kirjoittanut tästä kirjan tyylille pokaten ja innosti minua entisestään tämän lukemiseen, Omppu toteaa Turusen kuvaavan herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja Suketus toteaa, että oli ihastuttavan raivostuttavaa tulla haastetuksi lukijana vaikka lukukokemus ei ihan nappi ollutkaan.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteessa kohtaan vuonna 2018 julkaistu kirja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala, 2018. 210 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

tiistai 8. toukokuuta 2018

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti


Äiti auta, auta äiti

Mikäs tää tilanne niinku on.
Mä oon tällases tilassa ruumin kanssa ja on paljastunu, et ruumis on äiti.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti (Teos, 2017) ei päästä helpolla. Jo alkutilanne on hätkähdyttävä. Mona päätyy yllättäen, kesken työpäivän, kirkkaasti valaistulle näyttämölle, jolla on ruumisvaunut ja sen päällä äidin ruumis. Tilasta ei tunnu olevan ulospääsyä. Aina välillä sinne tuntuu avautuvan ikkunoita ja ovia, joista kulkee sisään puolisoita ja perunoita ja pomoja, mutta äidin ruumiista ei pääse eroon eikä oikein päätä pyörryttävästä tunteestakaan. Lukukokemuksena kirja on pökerryttävä.

Lukeminen on uuvuttavaa ja keskittymistä vaativaa. Välillä tekee mieli heittää kännykkä, jonka ruudulta tätä luen, seinään tai ainakin haudata se sohvatyynyn alle. Tulee huono olo. Tätä ei myöskään oikein voi lukea lyhyissä pätkissä, sillä tajunnanvirran heiteltäväksi on antauduttava ja sitä ei kykene hetkessä tekemään. Niemen teksti rönsyää, tikkaa eteenpäin, toistaa itseään. Monan päänsisäinen maailma on niin kovassa turbulenssissa, että omakin pää tahtoo mennä sekaisin.

En minä oikein osaa vieläkään sanoa tästä tarinasta kauheasti mitään enkä oikeastaan haluakaan, sillä minulle tämä oli ensisijaisesti matka pimeään tunneliin ja siitä tunnelista ulos tullessa oli vain tosi helpottunut olo siitä että selvisin tästä henkisestä höykytyksestä ja tunnevyörystä. Olen myös tosi tyytyväinen, etten oikein tiennyt mihin heittäydyin, vaikka olinkin tästä julkaisun tienoilla jotain lukenut.

Tarinan paljastaessa sisimpänsä vähitellen huomaan nimittäin ihastuneeni siihen. Tai oikeastaan tarina pelottaa ja ahdistaa minua edelleen aivan helvetisti, mutta huomaan tuntevani sitä kohtaan myös lempeyttä. Sipulimaisesti esiin kuoriutuva ydin on myös niin kiehtova, että en osannut odottaa sellaiseen keskiöön pääseväni vaikka matka on näin jälkikäteen ajatellen ihan looginen ja selvä.

Ihan sairaan hieno ja raskas ja vaikea ja helppo ja itkettävä ja itkunaurattava ja silitystä kaipaava. Kirja on Runeberg-palkintonsa ansainnut.

Muistaakseni Päivi Koiviston hieno kritiikki Kiiltomadossa sai minut alunperin uskaltautumaan tämän kirjan pariin ja Tekstiluolan Tuomas on kirjoittanut tästä hienon, omaani analyyttisemman arvion.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017. 203 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

maanantai 7. toukokuuta 2018

Konkarinäyttelijät lenkkareissaan

Erkki Saarela. Kuva: Rauno Träskelin

Tänä keväänä Teatteri Jurkan lavalla oli mahdollista nähdä kaksi konkarinäyttelijää monologipuuhissa. Erkki Saarelan jo vuodesta 1982 esitetty Mysteerio Buffo johdatti Dario Fon neljän lyhyen näytelmän pariin, Pekka Laihon Ylpeys puolestaan syventyi ruotimaan sellissä istuvan miehen elämäntarinaa. Kovin paljon yhteistä näillä kahdella esityksellä ei siis ollut, lähinnä pelkistetty lavastus ja se, että molemmat miehet esiintyivät lenkkareissa.

Mysteerio Buffon koomisissa raamatullisissa kertomuksissa käytiin Kaanaan häissä,  todistettiin ilveilijän syntyä, nähtiin Lasaruksen kuolleista herääminen ja lopulta tutustuttiin paheelliseen paavi Bonifacius VIII:n. Saarela piti yleisöä tiukasti hyppysissään ja vaikka Fon teksti ei itsessään tehnyt minuun suurensuurta vaikutusta, oli Saarelan lavatyöskentelyä huumaavaa seurata. Tuntui melkein siltä, että tulisi istua aivan penkin reunalla ettei menettäisi mitään. Se ei toisaalta olisi ollut järkevää, sillä aika ajoin Saarelan ääni kajahtaa niin kovaa että reunallaistuja todennäköisesti tömähtäisi takamukselleen maahan. Tuolilta tippumisen voisi toisaalta aiheuttaa myös naurunpurskahdukset, joten itsensä oli syytä asemoida istuimelleen kunnolla.

Lopuksi sain vielä laulaa paavi Bonifaciuksen kuorossa ja se oli hienoa se. Poistuessani kuuntelin vanhemman pariskunnan keskustelua, jossa he totesivat Saarelan olleen aivan yhtä loistava myös kolmekymmentä vuotta sitten. Voin hyvin uskoa tämän.

Pekka Laihon Ylpeys. Kuva: Marko Mäkinen

Jos Buffon katsomossa nauratti, veti Ylpeys mielen vakavaksi. Teksti on Laihon itsensä kirjoittama, ensimmäinen laatuaan, ja esitys Pasi Lampelan ohjaama. Tarinallisesti se putoaa siihen syvään poteroon, jossa vellovat jo monet aikaisemmat synkkiin mielialoihin vaipuvien miesten tarinat. Kertoja on mies, kotoa aikaisin lähtenyt, merille karannut. Naiset kuvataan paljolti seksuaalisuuden kautta, on tissiä ja persettä, kauniit sanat pääsevät ilmoille vain sivulauseissa. Toisinaan mielestä ottaa otteen "tuttu musta", joka saa järjen hiljenemään ja nyrkit heilumaan.

Esityksen jälkeen olo on outo. Laiholla on karismaattinen ääni ja sinänsä tekstiä oli suurimman osan aikaa miellyttävää kuunnella, mutta sen sisältö ei tuntunut samaistuttavalta tai tarjonnut minulle juuri mitään uutta. Vain muutamassa kohdassa kerronnassa onnistuttiin tekemään koskettavia havaintoja, nousemaan jonnekin korkeammalle ja silloin tuntuu hyvältä. Mustarastas olisi saanut laulaa enemmän. Muutoin teksti jäi vieraaksi, en löytänyt vankilassa istuvan miehen mietteistä tarttumapintaa vaikka enpä toisaalta ensisijaista kohdeyleisöä tainnut ollakaan. Esityksen miehisyys tuntui synkältä ja vähän pölyiseltäkin, eikö tällaisesta ajatusmaailmasta päästä eteenpäin?

Toisaalta meillä oli esityksen jälkeen teatteriseuralaisteni kanssa todella kiinnostava keskustelu esitettäväksi valittavista tarinoista, muutoksentarpeesta, oppivasta ihmisestä ja kehollisuudesta, joten siinä mielessä esitys lunasti paikkansa kevään menokalenterissani.

Pekka Laihon Ylpeyden ehtii nähdä Jurkassa vielä tällä viikolla 8. ja 9.5. ja syyskaudella Turussa, Saarela puolestaan kiertää Buffon kanssa edelleen ja esityksen voi esimerkiksi Teatterifesteillä heinäkuussa.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Lavalta: Cabaret Noir (Ilmaisukoulu Tuike)

Kuva: Nina Rinkinen

Parrasvalojen katveessa on pimeää

Teatteri Tuikkeen kevätkausi päättyy tuttuun tapaan ilmaisukoulu Tuikkeen ryhmien esityksiin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai viime viikolla jatkotason Tuli-ryhmän Cabaret Noir, jossa akrobatia ja sanaton teatteri yhdistyvät tarinaan tähteyden tavoittelusta. Tummasävyisessä esityksessä onnellisia loppuja ei juuri nähdä, vaan varjot häivytetään glitterillä.

Nuori nainen (Henna Karekari) paiskii hanttihommia haaveillen samalla parrasvaloista ja glamourista. Kun limainen vuokraisäntä ja valittavat asiakkaat alkavat ottaa riittävästi hattuun, nappaa nainen tanssikenkänsä ja lähtee kiertämään koe-esiintymisiä. Lavalle pääsy ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin hän on kuvitellut eikä esiintyjän elämäkään täytä odotuksia. Mistä nainen on valmis luopumaan unelmiensa vuoksi?

Työryhmä on tehnyt käsikirjoituksen devising-menetelmällä Nina Rinkisen ohjauksessa. Elementeiltään tarina on tuttu, joten osittain tarina on turhankin ennalta-arvattavissa. Toisaalta muutamia ilmeisimpiä kliseitä onnistutaan välttämään taitavasti ja loppu oli viitteellisyydessään onnistunut, vaikkei katsomosta tätä myöten iloisena päässytkään poistumaan. Tarina vie ajatukset muun muassa musikaaleihin Cabaret ja Chicago.

Työryhmä pelaa esityksessä hyvin yhteen. Karekarin lisäksi lavalla nähtävät Miika Elmgren, Johanna Fallström, Sinikka Isoaho, Noora Kääriäinen, Susanna Melander, Auri Näres ja Kati Repo tekevät kaikki useampia rooleja milloin herätyskelloina, kryptisinä mutta kaivattua kevennystä tuovina kylpyankkoina ja luonnollisesti cabaretin muina esiintyjinä. On kiinnostavaa katsoa, miten näytteleminen muuttuu kun puheilmaisu käytännössä poistetaan paletista kokonaan.

Sanna Warsellin esitykseen suunnittelemat akrobatiaosuudet ovat onnistuneita. Temput ovat sopivan näyttäviä ja tukevat samalla tarinan kulkua. Myös Warsellin ja Karekarin tekemät koreografiat näyttävät hyvältä ja erityisesti cabaretin esiintyjien yhteinen tanssi oli hieno. Esityksen liikekieli on hiottua ja miellyttävää katsoa.

Kokonaisuutena Cabaret Noir on onnistunut esitys ja ihailen sitä, miten ilmaisukoulun aikuisten ryhmä haastaa itseään esityksissä vuosi toisensa jälkeen. Esitysvalinnat ovat raikkaita ja rohkeita eivätkä näyttelijät päästä itseään helpolla. Bravo.

Cabaret Noirin pariin ehtii vielä tänään 5.5., lisäksi toukokuussa nähdään myös muiden ilmaisukoulun ryhmien esityksiä.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Maailmalla palkittuja teoksia


Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti









Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...