Satunnaisia kirjapolkuja syyskaudelta

Olen lukenut tänä vuonna loppujen lopuksi yllättävän paljon, ehkä siksikin että usein kesken on ollut noin seitsemän kirjaa kerrallaan. Tämän seurauksena pää on suhissut kuin Haminan kaupunki enkä ole saanut läheskään kaikista blogattua. Halusin kuitenkin laittaa teoksista sanasen tänne, olkoon vaikka kuinka myöhäistä, joten tervetuloa kanssani astelemaan jo hieman sammaloituneelle kirjapolulle.

Ursula Poznaskin Beatrice Kaspary -sarjan kolmannen osan Äänet luin joskus syys- ja lokakuun vaihteessa. Sairaalaan psykiatriselle osastolle sijoittuva murhien sarjasta kertova teos oli pääosin epämiellyttävää luettavaa. Teot olivat raakoja, tunnelma kalsea ja kaiken tämän päälle ahdistivat päähenkilön edellisen parisuhteen aaveet. Luin kirjan silti loppuun, sillä muistin pitäväni sarjan hahmoista tavattoman paljon ja sitä myötä annoin hieman anteeksi myös juonen överiä loppuhuipennusta. Lukenen seuraavankin osan, jos se sattuu sopivasti tassuihin.

Mike Dawsonin sarjakuvaromaani Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody puolestaan lainattiin kirjastosta alunperin siipalle, onhan hän kova Freddie-fani. Itse pidän Queenista myös kovasti, mutta en laske itseäni superfaniksi. Mike Dawsonille Queen on se yhtye, joka on kulkenut mukana elämän kuohuissa. Omaelämäkerralliseksi teokseksi tämä on kuitenkin ihanan tavallinen. Dawsonin elämä on kutakuinkin normaalia ajoittaisine takaiskuineen, perhe-elämän hetkineen ja onnellisine muistoineen, mutta kaikkiin liittyy hyvin vahvasti Queen. Jotenkin tämä normaalius teki teoksesta todella samaistuttavan ja koskettavan, pidin paljon.

HelMet-haasteessa kuittasin tällä teoksessa kohdan sarjakuvakirja.

Syksyn alussa latailin puhelimeeni myös kokeiluversion BookBeatista, jäin tilaajaksi ja olen sitä kautta lataillut luettavakseni milloin mitäkin. Yksi näistä teoksista oli John Greenin Teoria Katherinesta, jonka ajattelin ottaa kevyeksi välipalakirjaksi. Kokemus ei kuitenkaan ollut kevyt, vaan tuskien taival jota en saanut lopetettua kesken. Päähenkilön pakkomielle seurustella Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja tarve kehittää matemaattinen kaava suhteilleen ei kanna koko kirjaa ja sivuhenkilöt ovat köpöisiä. Kiinnostavin osio kirjasta taisi olla lopussa ollut matematiikkaliite, ei jatkoon.

Myös Keltaisen kirjaston kirjallisuutta ruotiva esseekokoelma Keltaiset esseet (toim. Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen) tarttui luettavaksi tätä kautta. Lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarkimmat mielikuvat ovat jo haipuneet. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Calvinon Kosmokomiikkaa oli kyllä oikeasti aika mainio kirja ja että minun pitäisi vihdoin ja viimein lukea Alice Munroa ja Jennifer Egania. Helene Bützowin haastattelu kääntämisestä sai sydämeni läpättämään. Muutoin muistelen teoksen myös olevan hieman epätasainen, esseet on nimittäin kirjoitettu luentojen pohjalta, mutta kiinnostava se silti oli.

Tällä kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kokoelma esseitä tai kolumneja.

Löytyipä samaisesta sovelluksesta myös vuoden graafikko vuosimallina 2013 tunnetun Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020, jossa tekijä visioi miltä Suomen tulevaisuus tulee näyttämään vuonna 2020. Tulevaisuusvisiointi antaa melkoisen vapaat kädet kirjoittaa kaikenlaista broilereista Suomenlinnan luovuttamiseen Virolle ja joukkoliikenteen kehittymiseen. Paikoin hymistelin iloisesti mukana, välillä huumoriformaatin lukeminen kävi raskaaksi. Metromatkan viihdykkeenä teos oli oikein mainio, mutta myönnettäköön että en muista siitä näin viikon jälkeen oikein muuta kuin tuon Suomenlinnan luovuttamisen.

Päätän tämän kirjapolun kirjaston bestseller-hyllystä kaappaamaani Julian Fellowesin Belgraviaan. Katsoin tänä syksynä vihdoin ja viimein loppuun Fellowesin kiitetyn Downton Abbeyn (jos et ole vielä katsonut, katso) ja jäin monien muiden tavoin kaipaamaan sarjan maailmaan. Belgravia tarjoaa kansitekstilleen uskollisesti hieman lievitystä sarjakaipuuseen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin aikaisempaan ajanjaksoon. Alun mystisiä historiakertauspätkiä lukuunottamatta tarina on leppoisa sekasotku kahden kerroksen väen suhmurointia, kiellettyjä rakkauksia, vaiettuja salaisuuksia ja vaikka mitä muuta. Jokseenkin ennalta-arvattavaa, kyllä, mutta kovin viihdyttävää. Kriittisemmän, mutta kirjasta kokonaisvaltaisemmin kertovan bloggauksen voit lukea vaikka Lumiomena-kirjablogista.

Kylläpä helpotti saada nämä kirjat pois pään kovalevytilalta. Uusia seikkailuja kohti siis.

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen, 2015)
Atena, 2016. 406 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä

Mike Dawson: Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody
Bloomsbury, 2008. 308 s.

John Green: Teoria Katherinesta (An Abundance of Katherines, 2006)
WSOY, 2016. 328 s.
Suomentanut: Helene Bützow

Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen (toim.): Keltaiset esseet
Tammi, 2016. 264 s.

Kasper Strömman: Kaspervisio 2020
WSOY, 2016. 316 s.

Julian Fellowes: Belgravia (Belgravia, 2016)
Otava, 2016. 477 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (kirjana ja elokuvana)

John Greenin romaanista Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013 / elokuvapainos 2014) aiheutti jonkinlaisen sensaation ilmestyessään alkukielellä vuonna 2012. Itse lähinnä törmäilin kirjan englanninkieliseen kanteen milloin missäkin, mutten tutkinut sen tarkemmin mistä on kyse. Nyt tarjoutui kuitenkin kätevä mahdollisuus sekä lukea kirja että nähdä pian ensi-iltaan tuleva elokuva, joten tartuin tilaisuuteen.

"Minähän kerroin jo. Sain diagnoosin kun - "

"En tarkoittanut syöpätarinaasi vaan omaa tarinaasi. Kiinnostuksen kohteet, harrastukset, intohimot, oudot pakkomielteet ja niin edelleen."

"Ai", minä sanoin.

"Älä vain sano, että kuulut niihin ihmisiin jotka muuntuvat sairaudekseen. Tunnen niitä jo aivan liikaa. Se on masentavaa. Niin kuin syöpä olisi kasvava bisnes. Joka vie ihmiset. Mutta sinä et varmasti ole antanut sen voittaa ennen aikojaan."

Kirja kertoo kahden nuoren syöpäsairaan, Hazelin ja Augustuksen tarinan. Hazel ja Gus tapaavat vertaisryhmätapaamisessa ja tutustuvat yhteisen ystävänsä Isaacin kautta. Ystävyys syvenee vähitellen ja Hazel saa myös Gusin kiinnostumaan suosikkikirjastaan, Viistoa valoa. Syöpäennusteiden kanssa eläminen ei kuitenkaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja molemmat tuntuvat tietävän, että tästä on otettava kaikki irti. Ja sen enempää en sitten juonesta sanokaan.

Internetissä kuullut huhut lupailivat, että tarina aiheuttaisi hillittömiä itkukohtauksia. Kirjan kohdalla on myönnettävä, että silmät vain hieman kostuivat. Tokihan tarina oli surullinen ja koskettava, mutta ehkäpä osasin varautua pahimpaan. Tai sitten minusta vain on tullut kyyninen.

Tästä huolimatta kirja oli oikein hyvä. Se ei sortunut mielestäni ylenmääräisiin kliseisiin ja voisin ajatella, että Green onnistuu kuvaamaan syöpäsairaiden nuorten arkea varsin realistisen oloisesti (tämä siis täysin mututuntumalla sanottuna). Toki fiktiiviseen tarinaan mahtuu myös uskomattoman oloisia käänteitä, mutta perustarinan tasolla pysytellään jalat maassa. 

Green kirjoittaa elämästä, kirjoista ja nuorista kauniisti. Kirjaa on helppoa lukea ja Bützowin käännös tuntuu toimivan. Jännityksellä jään odottamaan, mitä elokuva tuo tullessaan.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars, 2012)

WSOY, 2013/2014. 244 s.

Suomentanut: Helene Bützow

***

"Anteeksi, mutta voisitko kertoa mitä elokuvaa tuolla salissa näytettiin kun kaikki tulevat sieltä itkien pois?"

Periaatteessa koko elokuvakokemuksen voisi tiivistää lyhyesti tähän kysymykseen, jonka Kinopalatsin aulassa ollut mieshenkilö minulle esitti. Sanottakoon elokuvasta silti muutama sananen.

Ensinnäkin totean, että elokuva-adaptaationa tämä oli minusta varsin mainio. Juonta oli editoitu mielestäni kerrankin fiksuista kohdista ja kirjan tunnelma säilyi hyvin. Toiseksi elokuvan pääparia esittäneet Shailene Woodley ja Ansel Elgort olivat hurmaavia ja aidonoloisia. (Myönnän tosin hetken miettineeni, onko Elgort minusta Augustuksen näköinen, mutta päädyin myöntymään.)

Sivurooleissa nähdään myös hyviä suorituksia. Laura Dern tekee jälleen kerran hyvän äitiroolin (hieman kuin I am Samissa) ja Isaacia näytellyt Nat Wolff on mainio. Willem Dafoe puolestaan oli mielestäni ehkä jopa turhan karismaattinen kirjassa epämiellyttävähköä Peter Van Houtenia esittämään. Mutta pääpiirteissaan roolitus oli hyvä.

Tähän laitan vielä ihan pienellä sen asian, joka minua elokuvassa hippasen häiritsi, ei sen pitäisi varsinaisesti spoilata mutta olen varovainen. Elokuvan alku oli minusta nimittäin hippasen paljastava. 

Itkupisteitä elokuva sai enemmän kuin kirja, mutta olenkin tällainen visuaalisuusitkijä. Kaunis ja hyvin tehty elokuva, tykkäsin.

Elokuvan ensi-ilta on 11.7.2014.

Nörttitytöt-blogissa on pitkä ja mainio teksti kirjan (ja elokuvan) ympärille kasvaneesta ilmiöstä. 

***

Kirja ja elokuvaliput saatu SF Film Finlandin tarjoamina Blogatin kautta.

(Myös yksi kirjabingomerkintä lisää!)