Lisa Taddeo: Kolme naista

Kolme surullista naista

Lisa Taddeon kaunokirjallinen tietokirja Kolme naista on nostettu yhdeksi Gummeruksen kevään kärkiteoksista. Yhdysvalloissa paljon julkisuutta kerännyt teos käsittelee kolmen todellisen naisen elämää erityisesti heidän seksuaalisuutensa kautta. Taddeo on seurannut kohteitaan tarkasti asuen muun muassa samoilla paikkakunnilla ja haastatellen naisia hyvin yksityiskohtaisesti. Markkinointitekstissä sanotaan, että Lopputuloksena on järisyttävän syvällinen ja koukuttava dokumentti naisten kaipauksesta ja nautinnosta.

Kaikki seurattavat naiset ovat valkoisia, käytännössä heteroita ja erityisesti heistä salanimillä esiintyvät Lina ja Sloane myös varsin hyvin toimeentulevia. Lina on kotiäiti, joka tapaa vuosien jälkeen kouluaikaisen ihastuksensa ja heittäytyy tämän kanssa suhteeseen, vaikka molemmat ovat naimisissa. Sloane pyörittää miehensä kanssa ravintolaa ja heidän seksielämänsä kulmakivenä ovat miehen valitsemat kumppanit, joiden kanssa Sloane harrastaa seksiä joko miehen katsellessa tai toiminnasta miehelleen raportoiden. Lisäksi kirjassa kerrotaan Maggiesta, jolla oli lukioikäisenä seksuaalinen suhde opettajaansa, ja joka päätyy vuosien jälkeen haastavaan opettajan oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Maggie esiintyy kirjassa omalla nimellään, sillä oikeudenkäynnistä raportoitiin mediassa laajasti.

Taddeo raportoi kohteistaan ja heidän elämästään hyvin eläväisellä ja omaan korvaani jopa epäuskottavan yksityiskohtaisella tyylillä. Yksityiskohtaisuus toki selittynee osin naisten intensiivisellä seurannalla, mutta dokumentaarisen kirjan kohdalla koin pikkudetaljit ja Taddeon värikkäät, omalaatuiset kielikuvat lähinnä outoina. Odotin kirjalta enemmän analyysia ja naisen seksuaalisuuden käsittelyä, mutta siihen paneudutaan kirjan lopussa vain henkäyksen verran. Käteen jäävät kolmen naisen tarinat, jotka tekivät minut lähinnä surullisiksi ja hämmentyneiksi.

Jos näkökulma olisi tosiaan se, että naiset(kin) haluavat seksiä ja ovat sen suhteen avoimia, hienoa. Nyt kirjaan valikoituneiden naisten tarinat kuitenkin näyttäytyvät minulle sellaisina, jossa naiset ovat ajautuneet umpikujaan omissa elämissään ja seksi on heidän elämissään peliväline tai vaihtotavara. Se kuulostaa omaan korvaani vaaralliselta ajatukselta.

Koko kirjaan suhtautumista ei auta kirjan markkinointiin valittu blurb, joka on Gwyneth Paltrow'n käsialaa. Viime aikoina omaan tutkaani Paltrow on joutunut lähinnä vaihtoehtoisia ja kyseenalaisiakin hoitomuotoja kauppaavansa liikeideansa kautta, eikä hän täten vakuuta minua kirjan suosittelijana.

Taddeon valinta kuvata tapahtumat kertojien näkökulmasta tuntuu myös kummalliselta, vaikka alussa korostetaankin että tarinat ovat nimenomaan haastateltujen naisten ja siksi muita ihmisiä ei kirjassa kuulla. Etenkin naisten sisäisen maailman yksityiskohtainen kuvaus oudoksuttaa, sillä en kykene uskomaan, että toisen, todellisen ihmisen päänsisäisiä ajatuksia pystyisi kuvaamaan niin tarkasti.

Olisin mieluummin lukenut naisesta, joka toteaa rakkaudettoman liittonsa toimimattomaksi ja päättää sen, uskaltaa etsiä parempaa. Sen sijaan Lina päätyy jakamaan tietoja skandaalinkäryisestä suhteestaan paikalliselle "naisten piirille" ja keksii kaikenlaisia temppuja, jotta saisi epäreilulta ja omasta näkökulmastani myös kusipäiseltä mieheltä seksiä. Oli se seksi sitten kuinka villiä tahansa. Toivoin myös, että joku auttaisi Maggieta ja nappaisi hänet manipuloivan opettajan otteen alta.

Ymmärrän, että asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jos naisella ei esimerkiksi ole omaa varallisuutta, voi lähtö avioliitosta olla vähintäänkin vaikea päätös. Silti minua surettaa, että tässä(kin) teoksessa naisten seksuaalisuus on alistettu miehisen vallan alle. Ymmärrän myös, että halu ei aina ole loogista tai järkevää, ei tietenkään. Silti kuulen seksipositiivisuuden ja halun todellisen hyväksymisen sijaan sanoja hyväksikäytöstä, manipuloivista suhteista, raiskauksista ja syömishäiriöistä. Lisäksi en aivan ymmärrä kirjan hyvin yksityiskohtaisten seksikohtausten tarkoitusta. Onko tarkoitus osoittaa, että seksiä voi kuvata näin lihallisesti ja se on rohkeaa? Maalailevien, naisten ajatusmaailmaan syventyvien osioiden seassa eritteitä ja kömpelösti liikkuvia ruuminosia pursuavat seksikohtaukset tuntuivat lähinnä tarkoituksellisen skandaalinhakuisilta. Naiset eivät tunnu minusta rohkeilta, vaan siltä että heidän ylitseen on kävelty.

Ehkä asetelma kertoo siitä, että maailma ei ole valmis "halukkaille" naisille ja siksi tarinat ovat näin surullisia? Ehkä raflaavammista tarinoista on helpompaa kirjoittaa vetävä kirja? Goodreadsin arvioita selatessa monet ovat kuvanneet teosta herkulliseksi ja mukaansatempaavaksi. Tavallaan ymmärrän sen. Olo oli kuunnellessa kuin paheksuttavia juoruja kuunnellessa: jokin osa minussa janosi tietää lisää likaisia yksityiskohtia. Sen osan ulkopuolella tunsin kuitenkin surua ja kiukkua. Kirjan naiset hyötyisivät mielestäni enemmän terapiasta kuin kirjailijalle elämänsä avaamisesta.

Tai ehkä kirjan tarkoitus on herättää keskustelua ja ajatuksia. Hyvä tarkoitus, sinänsä, mutta en tiedä onko tämä onnistunein tapa sille.

Kiitokset annan joka tapauksessa suomentajalle Marianna Kurtolle ja äänikirjan lukijalle Karoliina Kudjoille. Vaikka olinkin nyreällä mielellä kirjan sisällön suhteen, oli se silti sinänsä miellyttävä kuunneltava.

Lisa Taddeo: Kolme naista (Three Women, 2019)
Gummerus, 2020. 12 h 43 min.
Suomentaja: Marianna Kurtto
Lukiaj: Karoliina Kudjoi

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe

Kosmos, 2019. 5 h 20 min.

Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä

Atena, 2019. 8 h 57 min.

Lukija: Anu Vilhunen

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo

Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

Miki Liukkonen: O

Massiivinen O saa aikaan huimauskohtauksia

Miki Liukkosen O on järkäle. Sähköisessä muodossa sen kokoa ei voi hahmottaa fyysisesti, massiivisuudesta kertoi vain hyvin hitaasti kasvava prosenttiluku lukusovellukseni oikeassa yläkulmassa. Kirja kurottaa moneen suuntaan ja sen tarinaan nivoutuvat niin nuorten miesten uimajoukkue, mystiset huimauskohtaukset Meilahdessa, Nikola Teslan kokeet, liukumäet, tanskalainen teatteriryhmä, kokeelliset huumeet, espanjalainen haiseva ranta kuin aika moni muukin asia. Kerronta kiertää kehää, nousee, laskee ja keriytyy itsensä ympärille hajotakseen taas tangentteina jonnekin muualle. Yksinkertaisesti sanottuna informaatioähkyinen O oli minulle uuvuttava lukukokemus.

Todettakoon aluksi silti muutamia hyviä asioita. Liukkonen kirjoittaa välillä hengästyttävän kauniita ja osuvia kielikuvia. Aikapoimut ja kollektiiviset déjà vut olivat aiheina kiinnostavia ja niissä oli paljon potentiaalia vaikka mihin. Lisäksi näin laajan, moniäänisen ja lähes 900-sivuisen teoksen kirjoittaminen on ollut sen verran suuri työ, että nostan sille hattua. 

Toisaalta hyvätkin kielikuvat hukkuvat sinne massaan, etenkin jos niitä on useampi samassa virkkeessä. Moniulotteisuus tuo tarinaan erilaisia näkökulmia, mutta jos tarina hajoaa liian laajalle en ainakaan minä jaksanut jatkuvasti keskittyä siihen että kuka nyt puhuu ja missä suhteessa hän on kaikkiin muihin esiteltyihin henkilöihin. Romaanin laaja pituus ei myöskään ole synti itsessään, mutta itse olisin kaivannut hieman tiivistämistä ja fokusointia. 

Lisäksi tässä teoksessa oli todella suuri määrä eri tavoin ällöttäviä kohtauksia. Minä haen lukukokemuksestani nautintoa sanoista, mutta ruumiiden tökkiminen kepeillä tai jalkasilsan yksityiskohtainen kuvaaminen eivät tuoneet sitä minulle, olivat ne sitten vaikka kuinka hienosti sanoitettuja.

Pikaisen Goodreads-selailun perusteella uskallan todeta, että kirja on sellainen joka joko ihastuttaa tai jättää kylmäksi. Tai oikeastaan vaikuttaa siltä, että moni tämän lukenut on ollut sitä mieltä, että tämä on kerrassaan mainio. Tämä selittynee ehkä myös sillä, että moni saattaa olla niin fiksu että jättää näin pitkän kirjan kesken, jos se ei nappaa. Minä myönnän hyytyneeni vähän jo henkilöluettelon kohdalla ja satunnaisia innostumisen hetkiä lukuunottamatta tämä oli minulle enemmän liikunnanopettajan ankaran katseen alla suoritettu Cooperin testi kuin leppoisa metsälenkkeily. Omapa on sinnikkyyteni.

Jos aiot tähän kirjaan kuitenkin tarttua, suosittelen paperiversiota. Lähinnä siksi, että ainakin omassa lukusovelluksessani tai minun sorminäppäryyteni puutteen vuoksi alaviitteiden tarkistaminen oli kammottavan hankalaa ja kirjan kokonaishahmottaminenkin olisi varmaan ollut fyysisessä muodossa helpompaa.

Viime vuoden Helmet-haasteessa luin tämän kohtaan kirjassa on yksivärinen kansi. 

Miki Liukkonen: O
WSOY, 2017. 859 s.

Haja-ajatuksia kirjoittamisesta ja muutamasta kirjasta

Yksityiskohta Ann Victoria Janssensin teoksesta Untitled (White Glitter) Kiasmassa tammikuussa 2018.

Viimeistä kahta vuotta on omalla blogitontillani sävyttänyt hajanaisuus. Olen lukenut suurin piirtein yhtä paljon kuin aikaisemminkin, mutta pää on humissut siihen tapaan, että kirjoittaminen on sujunut vain satunnaisesti. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja ehkä juuri se on syynä tähän kirjoittamisen vaikeuteen. Minulla on ollut yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella kaikenlaista ja se on vienyt resursseja kirjoitustyöltä.

Useampikin ihminen kysyi minulta viime vuonna miksi en laita blogia hetkeksi tauolle. Se ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka olisi näin jälkikäteen ajateltuna voinut olla hyvä juttu. Lapun luukulle laittaminen edes hetkeksi olisi tuntunut luovuttamiselta ja pelkäsin, että en palaisi blogin pariin enää ollenkaan ja sitä en halua.

Viime päivien pohdinnan myötä olen kuitenkin todennut, että on ihan ok, jos en saa kirjoitettua kaikista viime vuonna luetuista kirjoista tänne mitään. Mielenrauhan sain sillä, että sain ne merkattua edes Goodreadsiin, lukutilastointi tuo minulle selvästi iloa.

Muutamista kirjoista haluan kuitenkin sanoa jotain, pidemmin tai lyhyemmin. Tässä postauksessa on joitain sellaisia teoksia, joista minulla on nimenomaan lyhyttä sanottavaa. 

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo
Atria Books, 2017. 388 s.

Kirjastosta lainattu e-kirja.

Helmet-haasteessa kohtaan kirja kertoo elokuvan tekemisestä.







Rakastin Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugoa. Bongasin kirjan alunperin Twitteristä, lainasin sen matalin odotuksin ja koukutuin täysin. Kirjassa ikääntynyt Hollywood-tähti Evelyn Hugo on viimein valmis avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan omasta elämästään ja seitsemästä aviomiehestään, mutta suostuu antamaan tehtävän ainoastaan varsin tuntemattomalle nuorelle toimittajalle, Moniquelle. Hugon kuvitteellinen elämä on tapahtumarikas tarina noususta tähteyteen ja rakkauden etsimisestä ja se nivoutuu lopulta yhteen myös Moniquen oman tarinan kanssa. En ole aivan varma mikä tässä oli niin mahtavaa, loppupeleissä kirja taitaa olla "vain" perushyvä romaani, mutta siinä hetkessä tämä kirja vei minulta jalat alta.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Gummerus, 2018. 237 s.
Suomennos: Marianna Kurtto

Luin lukuoikeussovelluksella.








Tämä heinäkuussa luettu kirja on ollut yksi tämän vuoden pienistä helmistä, jonka haluaisin lukea uudelleen. Olisin voinut aloittaa sen uudelleen vaikka heti lukemisen jälkeen, sillä teksti on häikäisevän kaunista ja lukiessa teki vain mieli pysähdellä ja nauttia.

Syvien pohdintojen jaosto on kirja naisesta, ihmissuhteista, äitiydestä, rakkaudesta, surusta, ilosta, elämästä. Marianna Kurton suomennos on upea ja kirja on kokonaisuudessaan kaunis, herkkä ja hauskakin. Puhelimeen olen tallentanut muun muassa kohdan Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa. Kirja kaikesta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016. 205 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteeseen kohtaan palkittu tietokirja.






Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunattu Yhden lapsen kansa oli nopealukuinen, kiinnostava ja ahdistavakin kuvaus Kiinan yhden lapsen politiikasta. Mari Manninen käsittelee ilmiötä monipuolisesti ja haastatellen laajaa kirjoa sen koskettamia ihmisiä. On vaikeaa käsittää, kuinka valtio voi yksinkertaisesti asettaa tällaisia rajoitteita ja ajaa ihmiset niin ahtaalle, että lapsia piilotetaan (eikä heille sitä myöten saada henkilöllisyyspapereita) tai surmataan. Nyt kumotun politiikan jälkimainingit tulevat huuhtomaan Kiinan rantoja varmasti vielä pitkään.

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo
Simon Schuster Audio, 2016. 8 h.

Kuuntelin lukuoikeussovelluksella.









Tuntuu nololta sanoa, että en muista tästä kirjasta oikeastaan mitään. Ihan totta. Muistan vain sen, että kävelin tätä kuunnellessani usein Kruununhaassa matkalla luennolle ja nauroin, itkin ja fiilistelin. Schumer lukee tämän itse ja on siinä todella hyvä, onhan hän puhetyöläinen ammatiltaan. Varmaankin tässä on ollut kyse naiseudesta ja ihmisyydestä ja elämisestä ylipäätään. Suosittelen silti, vaikken mitään muistakaan.

Ina Westman: Henkien saari
Kosmos, 2018. 237 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.









Ina Westmanin edellinen romaani Syliin oli minulle tärkeä, joten Henkien saaren lukeminen tuntui luonnolliselta jatkumolta vaikkei se samaa aihetta käsittelekään. Teoksessa ollaan perheen kesken viettämässä kesää karulla saarella. Äiti Emma ei oikein muista mitä ennen kesää on tapahtunut, isä Joel yrittää jotenkin luovia uudessa tilanteessa ja perheen lapsi Fanni toimii niin kuin lapset nyt toimivat. Parisuhteen kipupisteet, muistin syövereistä pintaan pulpahtavat muistot, pakolaisvirrat ja levälautat ajautuvat kaikki kohti kalliosaarta ja iskeytyvät sen rantaan. Kirja tuntuu samanaikaisesti ajankohtaiselta ja tärkeältä sekä viihdyttävältä, ei huono kombinaatio. Voisin lukea tämänkin uudelleen.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain, 2018. 80 s.

Lainattu kirjastosta.









Tuija Takalan Lauralle oikea oli ensimmäinen lukemani selkokirja ja oikein positiviinen lukukokemus. Nuorille suunnattu tarina 25-vuotiaasta, elämässään paikkaa etsivästä Laurasta oli lämminhenkinen ja sydämeltään kultainen. Ilahduin rivien rytmityksestä ja nautin tekstin poljennosta. Kerronta oli toki suoraviivaista ja selkeää, kuten selkokirjassa kuuluukin, mutta sen ei tarvitse olla juonesta pois. Lauran elämään mahtui kommelluksia ja mutkia juuri sopivasti niin, että jaksoin kiinnostua tarinasta loppuun asti.

Kaisa Kariranta: Ihmeellinen matkakirja
Kirjapaja, 2018. 183 s.

Lainattu kirjastosta.









Pyhiinvaellusmatka kiinnostaa minua konseptina hirvittävän paljon, joten Kaisa Karirannan matkakirja sopi minulle kuin nenä päähän. Kariranta käy Etelä-Euroopan kuuluisissa pyhiinvaelluskohteissa, mutta matkailee myös lähempänä Suomessa ja Virossa. Pyhiinvaelluksella olo ja pyhyyteen keskittyminen ei aina suju matkalla kuten toivoisi, joka toisaalta oli sympaattista ja toisaalta välillä vähän rasittavaa. Sain kuitenkin kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja viihdyin sen seurassa erittäin hyvin.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes: A Memoir, 1996)
Seven, 2006. 398 s.
Suomennos: Juhani Lindholm

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.






Seitsemännen portaan enkeli on saapunut hyllyyni suklaan kylkiäisenä ja muuttanut kanssani kolme kertaa. Olen kuullut kirjasta aikanaan paljon kehuja ja mitä ilmeisemmin se on maailmalla suosittu ja pidetty. Lienee siis aikaa painaa päänsä ja todeta mutisten, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Tuntuu pahalta sanoa niin, onhan tämä Frank McCourtin elämästä kertova teos eikä se elämä ollut helppo. Köyhän suurperheen vanhimpana olo on ollut melkoista selviytymistaistelua isän ryypätessä ruokarahat, patjojen kuhistessa syöpäläisiä ja pikkusisarusten kuollessa joukoittain. En tiedä johtuiko se lapsikertojasta, joka toteaa asiat siten kuin ne ovat ilman sen kummempia krumeluureja, vai mistä, mutta tämän kirjan lukeminen oli minulle aikamoista vääntöä. Sain sen luettua pakottamalla itseni sen kimppuun hampaidenpesun yhteydessä, olihan tämä yksi hyllynlämmittäjäkirjoistani. No, nyt se on luettu ja kirjaston kierrätyshyllyyn viety, josta joku muu jo adoptoi sen omakseen.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto, 2018. 176 s.

Lainattu kirjastosta.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.






Kesä kasiysi tuli napattua kirjastosta mukaan Helmet-haasteen syntymävuosikymmenkohtaa varten. Sirpa Saarikosken esikoisromaani oli keveä lukupala, joka tarjoili sympaattisen matkan yhteen kasarikesään ja kirjastoautonkuljettaja Katin rakkauselämään. Täytyy myöntää, että kirjan peruskäänteet olivat minulle melko nopeasti selvät ja Katin vatipäisyys sai minut lähes hakkaamaan päätä seinään, mutta oli minulla silti varsin hauskaa tämän kanssa. Voisin hyvin kuvitella paniikkipäissäni käyttäväni käpyjä papiljotteina. Tekstiin upotetut viittaukset kasarielämästä olivat runsaudessaan huvittavia, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Nyt niitä oli niin paljon, että kirja tuntui välillä sketsiviihteeltä.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2000)
Otava, 2001. 319 s.
Suomennos: Arja Gothoni

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.







Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru on tullut hyllyyni aikanaan McCourtin tavoin suklaan kylkiäisenä. En suoraan sanottuna odottanut kirjalta paljoakaan, etenkään McCourtin jälkeen, joten yllätyin positiivisesti. Sisäänpäinkääntynyt ja vähäeleinen tarina taiteilija Vermeerin piiaksi saapuvasta Grietistä tuntui jollain tavalla todelliselta. En aina ollut sen hahmojen kanssa samaa mieltä ja harmittelinkin joitain valintoja, mutta joskus elämä ei ole sen ihmeellisempää kuin se on. Positiivinen yllätys vuoden loppuun.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

Roppakaupalla Moyesia ja Moriartya

Rakastan Sivumennen-podcastia. Kuuntelen sitä aivan liian harvoin, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen monta jaksoa putkeen. Viime keväänä kuuntelin jakson, jossa Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen olivat lukeneet kasan Jojo Moyesin ja Liane Moriartyn kirjoja. Innostuin jaksosta niin paljon, että päätin tehdä saman. Moyesilta päätin tarttua Me Before You -sarjaan ja Moriartylta luin Mustat valkeat valheet - ja Nainen joka unohti -teokset.

Mustat valkeat valheet on samanaikaisesti todella koukuttava lukusukkula että ahdistava kuvaus ihmisyydestä. Pirriween koulun aikuisten joukosta löytyy harvinaisen epämiellyttäviä tyyppejä ja lapsiperheiden idyllisten kulissien takaa löytyy synkkiä salaisuuksia kuten syrjähyppyjä ja parisuhdeväkivaltaa. Moriarty on rakentanut teoksensa niin, että lukija yritetään saada koukkuun heti ensisivuilla ja sen jälkeen hänet kelataan hitaasti niin syvälle tarinaan, että irti on turha pyristellä.

Kirjasta tehty tv-sarja ei onnistunut koukuttamaan minua alusta asti lainkaan näin tehokkaasti. Katsoin sarjan kyllä loppuun ja siinä oli hienoja roolisuorituksia, mutta ehkä olisi ollut syytä pitää versioiden välillä enemmän taukoa. Kun loppuratkaisun tiesi, ei jaksojen kanssa ollut tarvetta pitää kiirettä. Hieman myös kyseenalaistin sarjan kakkoskauden järkevyyden, kunnes huomasin että näyttelijäjoukkion jatkoksi on saatu Meryl Streep. Streepiä en voi vastustaa, joten katsottava on kunhan sarja oletettavasti ensi vuoden puolella ilmestyy.

Nainen joka unohti oli viimeinen teos, jonka luin tähän omaan pikku haasteeseeni. Alice Love kaatuu steppitunnilla, lyö pahasti päänsä ja kertakaikkiaan unohtaa kaiken edellisen kymmenen vuoden tapahtumista. Pian neljäkymmentä täyttävä kolmen lapsen aivan liian tehokas äiti kokee olevansa kolmikymmenvuotias ja ensimmäistä lastaan odottava ja palavasti mieheensä rakastunut hupsuttelija. Luonnollisesti tästä seuraa kaikenlaista hankaluutta, kun Alice yrittää jälleen saada otteen elämästään.

Idealtaan kirja on aika pöhkö, mutta sitä oli todella vaikea laskea käsistään. Alicen muistin palautuessa vähitellen sitä arvioi itsekin hänen tekemiään valintoja ja sitä, miten kieltämättä hieman raiteiltaan suistuneen elämän saisi takaisin kestävälle pohjalle. Loppuratkaisua sai jännittää loppuun asti enkä tosiaan tiedä, olinko siihen tyytyväinen vai en. Lisämaustetta tuovat Alicen siskon Elizabethin ja tämän "varamummon" Frannien puheenvuorot, jotka mehevöittävät kirjan tarinaa omilla sivujuonteillaan. Yllättävän kiinnostava romaani!

Moriarty osaa siis kirjoittaa koukuttavasti ja osansa on varmasti myös Helene Bützowin sujuvilla käännöksillä. Kirjoja tulee helposti luettua "vielä yksi luku" ja vaikka ne ovatkin ensivaikutelmaltaan aika keveitä, on rullaavan tarinan oheen upotettu painavia teemoja.

Moyesin otin haltuun äänikirjoina, sillä kuuntelin kehuja keränneen Me Before You -sarjan kaikki kolme osaa. Kirjoissa seurataan paikoilleen jämähtäneen Louisa Clarkin elämänmuutosta hänen päästyään töihin onnettomuudessa halvaantuneen ja siitä katkeroituneen Will Traynorin avustajaksi. Jätettäköön juonen tarkempi kommentointi sikseen, mutta todettakoon että luvassa on kärrykaupalla suuria tunteita ja noin miljoona juonenkäännettä.

Kirjoja vaivaa jossain määrin uskomattomien sattumusten ja erikoisten tapahtumien runsaudenpula. Esimerkiksi toiseen osaan on onnistuttu ahtamaan vakava onnettomuus, kammottava työpaikka, paikoin erikoiseksi käyvät selviytymisryhmän istunnot, äidin feministinen herääminen, yllättäen löytyvä erään hahmon jälkeläinen ja aimo liuta väärinkäsityksiä. Toisaalta hyväksyn kevyeltä kirjallisuudelta tietynlaisen turboahtauksen ja kaikesta huolimatta sisällön myötä tuli itsekin ajateltua ihan järkeviä juttuja. En voi myöskään väittää, etteivätkö kirjojen tapahtumat olisi yhtään koskettaneet, vaikka en nenäliinoja kuunnellessa tarvinnutkaan.

Kolmannessa osassa nautin New Yorkin kuvauksesta ja jälleen älyttömistä sattumuksista. Henkilöhahmojen kavalkadi on täynnä kliseitä, esimerkiksi kelvatkoon kiukkuinen naapurinmummo, jonka elämä onkin sitten ollut aivan huikean mielenkiintoinen ja jonka kanssa lopulta ystävystytään. Ihmissuhderyöpytys on ylitsevuotavaa läpi koko kirjan tai oikeastaan koko sarjan, mutta entäs sitten. Erityisesti tämän kolmannen osan kohdalla ajattelin itsekin paljon muun muassa elämässä tehtäviä valintoja ja kiltteyttä eli höpsöttelyn ohella sain myös paljon ajateltavaa.

Kaksi ensimmäistä osaa sain kuunnella suomeksi Heli Naskin käännöksinä ja Mervi Takatalon hienoina lukutulkintoina. Takatalon lukurytmi on miellyttävä ja totta puhuen paahdoin nämä lähes tuplanopeudella, sillä hyvien lukijoiden kanssa niin voi tehdä. Kolmas osa löytyi tätä sarjaa kahlatessani vain englanniksi, joten siinä sain tyytyä Ann Actoniin, joka hänkin luki teoksen oikein mainiosti. Englanniksi nopeutta ei tosin voi lisätä aivan niin paljon kuin suomeksi kuunnellessa.

Lämmin kiitos Sivumennen-podcastin Jonnalle ja Johannalle innostamisesta tähän luku-urakkaan. Olette mainioita!

Mustat valkeat valheet menee minulla Helmet-lukuhaasteessa kohtaan palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014)
WSOY, 2015. 447 s.
Suomennos: Helene Bützow

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (What Alice Forgot, 2010)
WSOY, 2016. 495 s.
Suomennos: Helene Bützow

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012)
Gummerus, 2015/2018. 15 h 48 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (After You, 2015)
Gummerus, 2016/2018. 14 h 51 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Still Me
Penguin Books, 2018. 13 h 37 min.
Lukija: Anna Acton

Pauliina Susi: Seireeni

Seireenissä seilataan hieman isommalla paatilla.

Seireenin koukuttava kutsu

Voi Pauliina Susi, minkä sinä joka kerran teet. En tiedä mikä siinä on, mutta Suden tekstiä luen aina aivan hillittömällä tahdilla. Liekö sanarytmissä jotain, joka hypnotisoi? Oli miten oli, Välimeren loistoristeilijälle sijoittuva Seireeni (Tammi, 2017) koukutti minut pahemman kerran.

Leia Laine lähtee siskonsa Ripsan kanssa upealle all-inclusive-risteilylle. Tarkoitus on heittää korkkarit kattoon ja lomailla, mutta jo matkan alussa Leiasta tuntuu, että joku tarkkailee häntä. Takaraivossa nakuttavan ikävän tunteen lisäksi Ripsa käyttäytyy täysin holtittomasti, eikä Leia tiedä miten reissusta selviäisi täysjärkisenä saati sitten lopulta hengissä.

Seireeni on ikään kuin itsenäinen jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Takaikkunalle. Kun siinä fokuksessa olivat moninaiset tietoturva-asiat, perehdytään Seireenin kyydissä globaaliin epätasa-arvoon pohtimalla pakolaisasioita erityisesti Välimeren yli matkaavien ihmisten kannalta. Ei siis mitään kevyttä settiä. Kirja onnistuu herättämään paljon ajatuksia ja toisaalta myös turhautumista maailman epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallinen kritiikki on nivottu nopeatempoiseen trillerijuoneen, jossa saa jatkuvasti arvuutella kuka oikein haluaa sabotoida Leian elämää ja kuka puolestaan on tehtailemassa terrori-iskua risteilyalukselle. Juonen tahdin kiihtyessä käänteet tuntuvat riistäytyvän käsistä, mutta eipähän pääse tunnelma lässähtämään. Tiuhaan vaihtuva näkökulmakertoja pitää tahtia yllä ja useampana hetkenä huomasin lukevani aina vain "vielä yhden luvun". Oivallinen lukusukkula!

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan kannessa on kulkuneuvo ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa tämä on naisen kirjoittama dekkari, vaikka enemmän trillerin puolelle kallistuukin.

Rakkaudesta kirjoihin -blogissa teosta kuvataan päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtivaksi, Luetut.net:issä puolestaan kaipailtiin napakkuutta kirjan alkuun mutta koukututtiin loppua kohden.

Pauliina Susi: Seireeni
Tammi, 2017. 521 s.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio

Rahatynnyreitä, tekstiviestejä ja tuomioita

Helsingin Sanomien toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth ovat kirjoittaneet lehteen jo vuosia juttuja liittyen Jari Aarnion tapaukseen. Viime vuonna julkaistiin teos Keisari Aarnio, jossa Passi ja Reinboth selostavat yksityiskohtaisesti ja massiivista lähdeaineistoa käyttäen, mistä niin sanotussa Aarnio-tutkimuksessa on oikein kysymys.

Teoksessa käydään läpi Aarnion poliisiuraa ja tapahtumia, jotka lopulta johtivat pidätykseen, useisiin oikeudenkäynteihin ja lopulta tuomioihin. Pääosa teoksesta on todisteiden ja lähteiden esittelyä, mutta toimittajat kertovat myös omia päätelmiään. Vaikka alussa todetaan, että lukijalla on mahdollisuus harkita asioita itse - ja päätyä halutessaan erilaisiin päätelmiin kuin me, on kirjan sävy selvä. Passilta ja Reinbothilta ei heru armoa tai ymmärrystä Aarniolle, vaan tämän toimet pyritään selvittämään pienintä piirua myöten ja sympatiat kohdistuvat aivan muualle kuin huumepoliisiin. Toimittajien sanavalinnat ovat myös paikoin todella latautuneita, mistä annan hieman miinusta. Nyt tuntuu, että arvostelukykyyni ei aivan luoteta, vaan yritetään vaikuttaa päätelmiini luomalla "oikeanlaisia" mielikuvia epäillyistä.

Välillä kirjaa lukiessa kuitenkin lähes naurattaa. Ihanko oikeasti on tapahtunut näin? Yllätyskäänteet tuntuvat välillä dekkareista repäistyiltä, mutta juonipyörityksestä ei voi kuitenkaan sanottavasti nauttia kun tajuaa asioiden tapahtuneen oikeasti. Toimittajat onnistuvat kertomaan tapahtumista sen verran vetävästi, että sivut kääntyvät varsin tiuhaan tahtiin kun haluaa saada kaikki käänteet selville.

Kun oma keskittymiskyky on tällä hetkellä rajallinen, oli kirjaan uppoutuminen kuitenkin välillä haasteellista. Nimet ja tapahtumat vain vilisivät silmissä, lähdeviitteiden kurkkaamista en edes ajatellut. Kirjan tempo on myös nopea, rönsyilyjä ei juuri ole vaan toimittajat pysyvät melko tiukasti asiassa. Kiitosta annan tässä selkeästi jaotellusta sisällöstä. Tiukan kronologian sijaan asiat käsitellään aihepiireittäin ja täten hommaa on hieman helpompi hahmottaa.

Oikein kiinnostava ja häkellyttävä kirja. Kokonaiskuvaa täydentääkseni ajattelin katsoa vielä samannimisen tv-sarjan, kun se siippaakin kiinnostaisi ja tieto on ystävän lausunnon mukaan siinä hieman helpommin sulateltavassa muodossa.

Tällä hetkellä Aarnio on vapautettuna ja tapauksen käsittely jatkuu nyt syksyllä, joten uusia käänteitä on vielä luvassa.

Olkoon tämä Helmet-haasteessa kohta kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa, sillä tästä löytyy painotuotteen lisäksi e-kirja ja äänikirja. Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa saan tällä yhden merkinnän kohtaan naisen kirjoittama tietokirja.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio: huumepoliisi Jari Aarnion uskomaton tarina
Helsingin Sanomat, 2017. 408 s.

Koukussa jatkosarjoihin

Aktivoin vaihteen vuoksi taas Storytel-tilaukseni ja tähän ovat syynä nimenomaan Storytelin omat jatkoäänikirjat, joita ei luonnollisesti muualta kuunteluun saa. Pääasiassa kymmenosaiset tarinat tulee jostain syystä kuunneltua normaalia tehokkaammalla tahdilla, tässä vaiheessa voisi oikeastaan puhua jonkinlaisesta binge-kuuntelusta.

Raikkaan tuulahduksen kevyen kirjallisuuden maailmasta toi Elina Kilkun Vaimovallankumous Maruska Veronan lukemana. Anni seurustelee kaikin puolin upean Mikan kanssa, mutta täydellisen kosinnan edessä Anni ei kykene sanomaan kyllä vaan toteaa haluavansa erota. Ihan näin radikaaleihin toimenpiteisiin ei heti ryhdytä, mutta selkeyttääkseen ajatuksiaan Anni lähtee unelmiensa New Yorkiin ystävänsä Irenen luokse. Voiko romanttisten komedioiden parisuhdemalli olla kuitenkin väärässä vai löytyykö rakkaus sittenkin Empire State Buildingin huipulta?

Kilkun teksti pursuaa kliseitä, mutta hyödyntää niitä nerokkaasti ja kyseenalaistaa romanttisen komedian konventioita. Iskut osuvat ja uppoavat ja välillä tulee itsekin irvisteltyä, kun tulee taas muistaneeksi miten sekopäisiä ajatuksia romanttiset tarinat syöttävät meille täysin hyväksyttävinä.

Annin ja Irenen New York -sekoilu oli omaan makuuni hieman liian viinanhuuruista (itse olisin sammunut jo alkumetreillä ja tarina olisi jäänyt kokematta), mutta muutoin menevää. Oli mukava vierailla elokuvista tutuilla paikoilla kirjallisesti. Lisäksi Kilkku onnistuu kirjoittamaan tarinalle niin mahtavan lopun, että melkein itketti. Oli siinä sitä siirappiakin, mutta eri tavalla kuin voisi odottaa. Sydän tälle.

Miina Supisen Lumottu elämä ryömii synkemmissä tunnelmissa. Tarinan keskiössä ovat Youtube-tähdet Sakura ja Margit ja psykologian väitöskirjaansa pakertava Ahti. Sakura kutsutaan osallistumaan mullistavaan tosi-tv-ohjelmaan, Salaisuuksien kartanoon, jossa kauhut kirjaimellisesti kaivetaan osallistujien alitajunnasta uuden teknologian avulla. Sattumoisin sarjaa kuvataan Pihjalavirran kartanossa, jossa vuosia sitten tapahtuneen tragedian salat Margit ja Ahti tahtovat selvittää saadakseen tietää totuuden vanhempiensa kohtalosta.

Lumottu elämä etenee koukuttavasti ja kuuntelin kaikki kymmenen osaa likimain vuorokaudessa. Vauhdikkaita käänteitä riittää ja arvoitus aukeaa vähitellen, Anni Kajos lukee hyvällä intensiteetillä. Harmillisesti tuntui että lopetus oli turhan kiireinen ja viimeinen jakso jätti ilmaan aikamoisen liudan kysymyksiä siitä, ymmärsinkö ollenkaan mitä lopussa tapahtui vai ajattelenko asiaa liian monimutkaisesti. Mukaansatempaava tarina, mutta jätti jälkeensä kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Valikoimasta löytyy myös muutamia lyhyempiä sarjoja kuten JP Koskisen neliosainen Helppoa rahaa. Alunperin tarina on ilmestynyt Me Naisten jatkokertomuksena, äänikirja on tehty 2016 ja näemmä Helppoa rahaa on tänä keväänä ilmestynyt myös romaanimuodossa Likeltä. Joka tapauksessa tarinassa hypätään kosmetiikkateollisuuden maailmaan, jossa kauniin ja kiiltävän pinnan alta voi löytyä jos jonkinlaisia salaisuuksia.

Entinen Miss Kesäheinä Jonna on kurjassa tilanteessa. Töitä ei ole ja mieskin on alkanut karsastaa sohvalla makoilevaa puolisoa. Pelastus saapuu uuden kosmetiikkayrityksen Lux Lunan muodossa Jonnan päästessä firmaan malliksi ja tuotetestaajaksi. Palkka on huikaiseva ja työ on helppoa, työyhteisökin tuntuu mukavalta ja hyväksyvältä. Vähitellen homma alkaa kuitenkin vaikuttaa kummalliselta: yrityksen toimintaan tuntuu liittyvän naurettava määrä salailua eikä oloa helpota kohtaaminen firman entisen mallin kanssa. Helppo raha ei yhtäkkiä tunnukaan ihan niin mukavalta asialta.

Elina Aallon lukema tarina on nopeasti kuunneltu, mikä ei ole oikeastaan yhtään hassumpi juttu. Kerronta pysyy napakkana ja tarina pitää otteessaan. Ihan suosikikseni se ei Koskisen tuotannosta pääse, mutta ei tosiaan lainkaan pöllömpi. Intensiivinen ja kiva välipala.

Kira Poutasen aurinkoa ja ihastusta pulppuava Ibiza ei puolestaan lähtökohtaisesti tuntunut osuvan omaan lukumakuuni lainkaan, mutta kun nyt tähän kuuntelumaratoonaamiseen tuli lähdettyä niin pitihän tätäkin kokeilla. Poutanen lukee kasarille sijoittuvan lomatarinansa itse.

Kertoja Jutta löytää valokuvan ystävästään Tarjasta vuodelta 1986 ja sukeltaa päätä pahkaa muistoihin samasta vuodesta. 19-vuotiaiden tyttöjen bilematka Ibizalle muuttuu jännittäväksi, kun he tutustuvat samassa hotellissa asuvaan trendikkääseen ruotsalaisseurueeseen ja etenkin komeaan Stefaniin. Lisämakua tuo mystinen, jumalista voimaa tihkuva Es Vedran saari, joka vaikuttaa etenkin Juttaan häkellyttävän voimakkaasti.

Lähtökohtaisesti Ibiza tuntuu olevan tarina lomaromansseista, mutta Poutanen onnistuu myös tekemään kiinnostavia havaintoja ihmisistä ja siitä, miten pinnan alla oleva persoona on yleensä paljon monipuolisempi kuin päältäkatsoen näyttää. Hahmot ovat monitahoisia ja herättävät kuunnellessa tunteita, esimerkiksi juuri Stefan on tavattoman iljettävä ja puistatuksia herättävä mutta tunnistettava kusipää.

Ihan niin koukkuun en tähän Poutasen tarinaan jäänyt, mutta tuli se ihan näppärästi kuunneltua loppuun ja viime metreillä saatiin tarinaan vielä vähän yllätyksiäkin. Leppoisa, mutta yllättävän synkkäsävyinen lomatarina siis.

Muutamia kotimaisista jatkosarjoja on vielä kuuntelematta, niiden kimppuun siis seuraavaksi. Oletko itse kuunnellut Storytelin jatkosarjoja? Mitä olet pitänyt?

Myös Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu Storytelin jatkiksia ja pohdittu muutenkin äänikirjakuunteluaan, käy ihmeessä lukemassa.

ps. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä Storytelin kanssa vaan olen pulittanut kuuntelujakson ihan itse, viime syksynä sain kyllä heiltä ilmaisen kuukauden kokeilujakson.

Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀,: Älä mene pois (Lit up!)

Yllätyksellinen ja voimakas tarina eräästä avioliitosta

Ystävä sanoi, että Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n teos Älä mene pois ei todennäköisesti ole minun kirjani. Hän oli oikeassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Nigerialaisen Adébáyọ̀n tarina murenevasta avioliitosta, salaisuuksien painosta ja vanhemmuudesta on väkevästi kerrottu.

Yejiden ja Akinin intohimoisesti alkanut avioliitto natisee liitoksistaan. Toivottua lasta ei kuulu näkijöistä ja pyhiinvaelluksista huolimatta ja anoppi tuputtaa talouteen toista vaimoa. Avioparin välit kiristyvät ja valheet ja salailu kuormittavat aikaisemmin lämpimiä välejä. Akin ja Yejide pääsevät kertojiksi kumpikin vuorollaan ja vähitellen lukijalle selviävät parisuhteen synkimmät salaisuudet. Kerrontatapa on koukuttava, dramaattinen ja lukiessa saa yllättyä monta kertaa. Tarinan ohessa Adébáyọ̀ avaa Nigerian poliittista (lähi)historiaa ja perinteitä.

Joidenkin aiheidensa puolesta kirja oli minulle raskas luettava ja jouduin pitämään itseäni ikään kuin käsivarren mitan päässä. Vauvavuotta elellessä pieniin lapsiin liittyvät vastoinkäymiset ahdistavat entistä enemmän. Tämän vuoksi en voinut myöskään heittäytyä tarinan vietäväksi ja ulkopuolisena tarkkailijana tarina ei luonnollisesti vaikuta yhtä voimakkaasti kuin voisi. Haastavaksi koin myös sen, että lukujen alussa ei oltu mainittu äänessä olevaa kertojaa ja välillä jouduin palaamaan sivuja taaksepäin, sillä olin lukenut "väärästä näkökulmasta" ja siten aivot menivät hieman solmuun.

Kiinnostavaa oli kuitenkin tutustua nigerialaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kirja on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia niin nimistä, perinteistä, taikauskosta kuin hiusten laitosta. Adébáyọ̀ on hyvä kertoja ja vaikkei kirja innostaisikaan, suosittelen katsomaan ainakin tämän Laura Lindstedtin kanssa käydyn keskustelun Helsinki Litissä.

Kirsin kirjanurkassa tätä kuvataan vangitsevajuoniseksi romaaniksi, Kirjasähkökäyrän Mai meinasi pakahtua lukiessaan.

Aloitan teoksella oman Lit up! -lukusarjani, jossa luen Helsinki Litissä kuulemieni kirjailijoiden teoksia.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Stay with Me, 2017)
Atena, 2018. 300 s.
Käännös: Heli Naski

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vähäeleisesti viskihuuruista ja surullisista naisista

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta tuntuivat loppuvuodesta puhuvan kaikki tai ainakin törmäsin siihen jatkuvasti. Yhdysvaltalainen Berlin "löydettiin" uudelleen, kun kokoelma tämän novelleja julkaistiin postuumisti vuonna 2015. Pienieleiset novellit pureutuvat elämän kipupisteisiin ja lyhyisiin kohtaamisiin, sekoittavat kerronnassaan aikatasoja ja lopulta usein yllättävät, tosin pienesti mutta kuitenkin.

Noin puoliväliin kokoelmaa olin jokseenkin välinpitämätön. Ilmaisu on lakonista, jopa väsyneen oloista, en tiedä miksi minun pitäisi innostua näistä. Samat aiheet tuntuvat toistuvan, toistuvan ja toistuvan. Lopulta jotain naksahti, pääsin kiinni rytmiin ja maltoin keskittyä rivien väleihin. En edelleenkään tosin aivan hurmaantunut, mutta lopputeoksen jaksoin lukea mieli virkeänä.

Esipuheiden (jota ei kannata lukea, jos haluaa säilyttää kaikki novellit yllätyksellisinä) perusteella novelleissa on paljon omakohtaisuutta. Neljä poikaa, alkoholismi, Berlinille tutut työpaikat sairaanhoitajasta siivoojaan. Etenkin putkeen luettuna toistuvat aiheet tuntuvat paikoin tylsiltä, tuntuu siltä kuin lukisin samasta henkilöstä eri rinnakkaisuniversumeissa. Ehkä näin onkin ja ajatuksena se on kiehtova.

Peukutan kokoelmasta novellia Toda luna, todo año ominaisuuden juoni osalta. Tämän novellin aikana aloin kiinnostua Berlinin kerronnasta ja nauttia kielestä, toisaalta nautin myös novellin päähenkilön heräämisestä, värien lisääntymisestä. Vähän hassua, koska tarina on tavallaan aika naiivi ja pöhkö, mutta jotain siinä oli. Sinänsä tämä on myös kokoelmassa poikkeuksellinen novelli, sillä siinä tapahtuu paljon konkreettisesti, ei vain ajatuksen tasolla.

Vaikka innostumiseni oli siis loppupeleissä maltillinen, lukenen syksyllä kuitenkin myös toisen Berlinin suomeksi ilmestyvän kokoelman toisen osan Tanssia ruusuilla. Tiedä josko tätä aikaisempaa lukiessa olisin jäänyt liikaa ennakko-odotusten vangiksi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ihastui kokoelmaan vaikkei yleensä pidä novelleista, Lukuisa-blogin Laura toteaa löytäneensä uuden lempikirjailijan.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, 2015)
Aula & Co, 2017. 293 s.
Käännös: Kristiina Drews