sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku


Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava, 2016) nostettiin heti sukupolvensa ääneksi ja sitä kehuttiin milloin missäkin. Ekholmin sanotaan edustavan y-sukupolvea, siis käytännössä minun ikäluokkani, ja kertovan juuri niistä kokemuksista. Ja tavallaan kertookin. Näemmä on kuitenkin väliä sillä mihin kohtaan y:tä sijoittuu, sillä minulle sekä Rakkaus niinku että Ekholmin käsikirjoittama Kaspar Hauser -näytelmä jäivät etäisiksi kokemuksiksi vaikka ne runsaudessaan imaisivatkin mukaansa ja saivat nostamaan hattua tekijöille.

Kolmikymppinen Joona on menettänyt työnsä toimittajana ja muuttanut rahattomana Kirkkonummelle isän nurkkiin asumaan. Isän omaelämäkerrallinen kirjaprojekti ahdistaa poikaa ja niin ahdistaa maailmakin. Ihmiskontaktit löytyvät pääosin netistä, nimimerkin taakse piiloutuvan sadgirlin kanssa käytävät keskustelut muodostavat päivien olennaisimman hetken. Kustantamosta tarjotaan kuitenkin Joonalle sopimusta ja oman kirjan ajatus alkaa muodostua. Jos nauhottaisi kaikki keskustelunsa ja litteroisi ne, muodostuisiko niistä merkityksellistä sisältöä kirjaan tai edes elämään.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on aikaa jo puolitoista kuukautta, kirja uuvutti minut täysin. Joonan oman navan intensiivinen kaivelu ja reflektion tarve sai pään surisemaan ja puhekielisen tekstin lukeminen sai oman päänsisäisen ajatusmaailmankin taipumaan "musta tuntuu möyhön öyhön sivistyssana ja toinen" -tasolle. Ihan hirveää.

Osa vaikeudestani tämän teoksen kanssa oli puhtaasti visuaalinen. Kirjan pastellisävyinen kansi särki silmiä ja ysärihenkinen (?) taittotyyli sai pään räjähtämään aamujunassa. Ei kirjoja saa taittaa näin, huutaa mieli.

Tavallaan kyllä arvostan tätä kirjaa hirveästi ja samalla mietin että kuinka paljon tästä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota ja miten tämän kirjoittaminen on varmaan ollut tosi vaikeaa koska ihan oikeasti netissä käydään päivittäin satoja sellaisia keskusteluja kuin tässä kirjassa. Että en tiedä nyt sitten. Arvostan, mutten nauttinut.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa kirjoittaa tästä hirvittävän fiksusti ja hienosti, jos ette vielä ole lukeneet tätä kirjaa niin lukekaa Liisan teksti ja päättäkää vasta sitten.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan esikoisteos.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava, 2016. 414 s.
Kansi: GRMMXI

torstai 23. helmikuuta 2017

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes


Insinööriscifi ei mieltä lämmitä

John W. Campbellin, Jr.:n The Black Star Passes, jonka tarinat on alunperin kirjoitettu vuonna 1930, tuli äänikirjana vastaan Book Beatissa. Avaruusmerirosvot ja seikkailut planeetalta toiselle kuulostivat kiinnostavilta ja pituuskin oli kohtuullinen, joten hyppäsin Arcotin, Moreyn ja Waden matkaan. Kuuntelussa menikin sitten alkuinnostuksen jälkeen hieman pidempään, sillä aika ei ollut kiillottanut tästä teoksesta kummoistakaan klassikkoa.

Oikeastaan teos koostuu kolmesta pienoisromaanista. Ensimmäisessä tarinassa Piracy Preferred Arcot ja Morey saavat haasteekseen napata avaruusmerirosvon, joka näkymättömyyden turvin ryövää muita aluksia ja samalla parantaa matkustajat kaikista taudeistaan (nerokasta?). Tämän selvittyä tarinassa Solarite Arcot, Morey ja Wade (ette varmaan arvaa kuka tämä Wade sitten oli) yrittävät päästä tutkimaan uusia planeettoja ja loogistelevat matkansa Venukseen. Siellä tutustutaan paikallisiin olentoihin ja luodaaan interplanetaarisia suhteita. Viimeisessä nimitarinassa Maa ja Venus yhdistävät voimansa, kun kuolleen tähden olennot yrittävät päästä ryöväämään planeetat pelastaakseen omansa. Varsinainen seikkailu tuntuu kuitenkin olevan sivuseikka, sillä Campbell käyttää kaikessa rauhassa paljon, paljon aikaa erilaisten teknisten vimpainten ja kaasukoostumusten kuvailuun ihmissuhteiden tai hahmokehityksen sijaan.

Campbellin puolustukseksi sanottakoon, että tarinat on kirjoitettu kun hän oli 19-vuotias insinööriopiskelija MIT:ssä. Kustannustoimittajaa tuskin oli ja kaipa sitä uskaltaa sanoa että scifi-kirjallisuuskin oli vielä varsin alussa tuohon maailmanaikaan. Ei sillä, Campbellillä on myös kiinnostavia ideoita ja välillä onnistuin melkein innostumaankin.

Nihkeyteni ei toisaalta ole täysin herra kirjailijan viaksi laskettavaa. Kirjalla valittu lukija Kirk Ziegler on sanoissaan kyllä selkeä, mutta innostuu täsmälleen yhtä paljon uudesta näkymättömyysvimpaimen designista kuin huimasta avaruustaistelustakin.

Googlailin kuuntelun jälkeen hieman sekä teosta että kirjailijaa. Kirjaa selvensi huomattavasti tämä oivallinen nettiarvio ja wikipediasta löytyi sen sijaan ylistyslaulu Campbellille, joka ilmeisesti laittoi alulle scifin kultaisen aikakauden. Eipä sillä, myöhemmät teokset lienevät raflaavampia ja niitä saa suositella jos joku on lukenut.

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes (The Black Star #1)
Alunperin julkaistu 1930, editoitu yhteisteokseksi 1953. Anncona Media, 2016. 7 h 34 min.
Lukija: Kirk Ziegler

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lavalta: 13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi. Kuva: Kristiina Männikkö

Taikapeili heijastaa kauneuden sijaan rumat himot ja halut

Teatteri Vapaan Vyöhykkeen immersiivinen 13. tunti -esitys olisi mennyt minulta iloisesti ohi ilman puskaradiosta kuulemaani kohinaa. Vallilassa sijaitsevaan 555 neliöiseen varastotilaan lavastettu esitys kuljettaa katsojan seikkailemaan synkkien satujen maailmaan, jossa prinsessat kisailevat julmasti keskenään, salaiset halut nousevat pintaan ja himot toteutetaan estoitta.

Immersio on toteutettu kiinnostavasti. Tilassa ei ole katsomoa tai näyttämöä, vaan siellä vaelletaan vapaasti. Katsojat saavat kasvoilleen kultaiset naamiot ja puhelimet jätetään tilan ulkopuolelle. Kun 13. tunti alkaa, ei tilassa saa puhua. Katsojat johdatetaan sisälle yksitellen ja siitä lähtien kokemus on jokaiselle erilainen. Omat valinnat ja mielihalut vaikuttavat siihen, mitä koet.

Kun minut johdatettiin esitystilaan istuin pöytään ja jäin seuraamaan baarissa tapahtuvaa kohtausta. Alkoi vähän ahdistaa. Mitä jos minulle käy kuten syksyisessä Neuromaanissa ja päädyn kulkemaan ilman päämäärää ja peläten menettäväni jotain olennaista? Onneksi 13. tunti mahdollistaa haahuilun älykkäästi ja pelastaa stressaantuneen, ajassa ajan sisällä voi esityksen asettamissa raameissa myös palata taaksepäin, nähdä siihenkin huoneeseen jossa hetki sitten kuuli seinien läpi kolinaa.

Henna Tanskanen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kristiina Männikkö

Ennen esitystä kerrotaan, että mitä enemmän uskaltaa sitä enemmän kokee ja tämän esityksen kohdalla se pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikkialle saa kurkistaa, tiloista löytyviä ruokia saa syödä. Luen hahmojen kirjoituksia heidän olkansa yli, tirkistelen luukuista, yritän saada auki lukollista kaappia. Koen paheellista mielihyvää, kun nappaan Hannun ja Kertun pöydästä macaron-leivoksen. Kutkuttavaa on myös se, kun toisinaan tarinan hahmo katsookin suoraan sinuun, koukistaa sormeaan ja johdattaa uuteen seikkailuun.

Esityksestä on siis käytännössä mahdotonta sanoa mitään ilman että pilaisi elämystä ja toisaalta minun kokemukseni tuskin on verrattavissa toisen kokemukseen. Esimerkiksi samaan aikaan tilassa liikkuneen puolison kanssa onnistuimme näkemään osittain eri asioita ja se oli oikeastaan hyväkin, pääsimme paikkailemaan pohtimiamme tarina-aukkoja yhdessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että 13. tunti on upeasti toteutettu. Massiivinen tila on sisustettu häiriintyneen synkästi ja satumaailmaa mukaillen. Pieniä yksityiskohtia on joka paikassa ja tästä visuaalisuuden riemuvoitosta on kiittäminen skenografi Sanna Levoa. Myös näyttelijät ovat upeita. Kymmenhenkinen esiintyjäryhmä on sukeltanut rooleihinsa komeasti ja pikkutarkasti ajoitettu esitys kulkee hengästyttävän hienosti. Vaatii taitoa viedä katsojat mukaan tarinaan ilman vuorosanoja ja pitää esitys käynnissä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Jos olet pitänyt Willinghamin Fables-sarjakuvista, olet kiinnostunut uudenlaisesta teatterielämyksestä tai nautit vinksahtaneesta tunnelmasta, on tämä ehdottomasti sinun esityksesi.

Esityksiä on vain tämän viikon loppuun asti, joten kipinkapin katsomaan josko lippuja vielä löytyisi tai ruinaamaan peruutuspaikkoja.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann


Svenska Yle kantoi tänä vuonna kortensa lukuhaasteiden kekoon ja lanseerasi den finlandssvenska läsutmaningen 2017 -haasteen, jossa luetaan yksi (ruotsinkielinen) tiettyyn teemaan sopiva kirja kuukaudessa. Tammikuun teema oli en gul bok eli keltainen kirja ja selailin Book Beatin valikoimista itselleni jo kauan lukematta olleen Jonas Jonassonin Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009).

Sata vuotta täyttänyt Allan Karlsson on pitkästynyt elämäänsä vanhainkodissa ja päättää syntymäpäivänään karata. Tie vie bussiasemalle, josta Allan saa erinäisten sattumusten myötä mukaansa rahaa täynnä olevan laukun ja sitä myöten peräänsä kostonhimoisia jengiläisiä. Onneksi raha ja sattumat tuovat eteen myös ystäviä ja lopulta Allanilla on pakomatkakumppaneinaan liuta varsin erikoisia persoonia. Vauhdikkaat käänteet seuraavat tässä tarinassa toisiaan ja kun nykyhetkessä on suvanto siirrytään kirjassa kuulemaan Allanin vaihderikkaasta elämästä räjähde-eksperttinä maailmanhistorian pyörteissä.

Periaatteessa kirja oli varsin viihdyttävä ja Jonassonin tekstiä oli helppo lukea myös ruotsiksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että lukiessa taisin tuskastua enemmän kuin nauttia, etenkin kun kirja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Tiivistämistä olisi voinut harrastaa aika reippaasti. Allanin mystiset seikkailut myös muistuttivat turhan paljon Forrest Gumpin vastaavia (miten voikin yksi ihminen olla aina "oikeassa" paikassa "oikeaan" aikaan?) ja minua ärsytti Allanin piittaamattomuus matkan varrelle jääneisiin ruumiisiin niin menneessä kuin nykyisyydessäkin.

Onpahan kuitenkin nyt tämäkin moderni hittiromaani luettu ja koettu ja ruotsinkielinen lukuhaaste saatu hyvälle alulle.

Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa tämä on kuunneltu Kari Ketosen lukemana äänikirjana ja sielläkin manailtiin teoksen pituutta.

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann
2009 (e-kirja 2013). 371 s.

torstai 16. helmikuuta 2017

Lavalta: Kirka - Surun pyyhit silmistäni (HKT)

Nuorisojengi ja Kirka (Kalle Lindroth) hengailemassa. Kuva: Tapio Vanhatalo

Ruumista polttaa yöllinen taivallus

Tartuimme puolison kanssa Helsingin kaupunginteatterin ystävänpäivätarjoukseen ja porhalsimme tiistaina kohti Peacock-teatteria katsastamaan Kirka - Surun pyyhit silmistäni -musikaalia. Elämäkerrallinen musikaali tuo lavalle liudan Kirkan ja muiden Babitzinien tunnetuksi tekemiä kappaleita.

Oma Kirka-tietämykseni on varsin kursorista ja olin tyytyväinen, että lueskelin ennen esityksen alkamista käsiohjelman artikkelin Kirkan elämänvaiheista. Moni asia olisi varmasti enemmän tai vähemmän ohi ja aikajanalla olisin ollut täysin hukassa ilman tätä etukäteispreppausta. Tätä ongelmaa ei katsojalla liene jos on Kirkan uraa seurannut lähempää, ainakin väliajalla takanani istuneet henkilöt kiittelivät esimerkiksi Sammyn kuolonkolarin viitteellistä kuvausta.

Nimiroolissa nähtiin tiistain esityksessä Kalle Lindroth, joka suoriutui roolistaan erinomaisesti. Kirkamainen soundi löytyi äänestä ja esiintyminen oli vakuuttavaa. Nuoren, innokkaan pojan matka suureksi tähdeksi ja oman elämänsä kanssa kamppailevaksi mieheksi on kuvattu hyvin. Kirkan roolissa voi nähdä myös Heikki Rannan ja uskon myös hänen selviytyvän roolistaan oivallisesti, ainakin viimevuotisessa Käyttöohje kahdelle -musikaalissa vakuutuin kyvyistään.

Kirkan rinnalla nähdään esityksessä muita tähdekkäitä nimiä kuten Remu Aaltonen (Petrus Kähkönen) ja Danny (Jon-Jon Geitel). Yleisön reaktioista päätellen roolit olivat onnistuneita, itse en omassa tietämättömyydessäni osaa tätä vakuuttavasti arvioida. Myös Babitzinien perheen elämää Huvilakadulla seurataan tarkasti. Heistä erityisesti Sammyn rinnalla kuljetaan enemmänkin ja Sami Hokkasen versio roolista oli hieno. Raili Raitala puolestaan on ihana Muska Babitzin etenkin fanityttöhetkinään. Erityiskiitokset työryhmästä saa nuorisojengi, jotka vastasivat isosta osasta vauhdikkaimpia tanssikoreografioita, tykkäsin!

Visuaalisesti musikaali on suoraan sanottuna sympaattisen kämäinen ja se sopii tyyliin oikein hyvin. Antti Mattilan liikuteltavat pahvikulissit ovat huvittavia, Helsingin kattojen ylle nouseva kattomaisema puolestaan kaunis. Kiitosta saa minulta myös Elina Kolehmaisen aikakausille kumartava puvustus, ai että.

Puoliso halusi erikseen kiitellä sitä, että Surun pyyhit silmistäni -kappaleen esittely Kirkalle oli tehty perimätiedon mukaisesti ja ihastelimmepa myös kyseenalaisen ihastuttavaa orkesterisovitusta kyseisestä biisistä.

Koska en kuitenkaan laske itseäni millään tavalla suureksi Kirka-faniksi ei musikaali päässyt erityisemmin kiipimään ihon alle. Nautin hienoista musiikkinumeroista ja taitavista laulajista, mutta tarina jäi hieman etäiseksi. Massiivisena keikka- tai konserttielämyksenä tämä oli joka tapauksessa oikein mainio. Born to be wild!

ps. Otsikko on omistettu bloggaajakollegalleni Tallelle.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Lavalta: Äidinmaa (Espoon kaupunginteatteri)

Nuorta rakkautta kesällä 1939. / Kuva: Andreas Janett

Äidinmaa on tarina rakastetuksi tulemisen vaikeudesta

Espoon kaupunginteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa isosti rummutettu uutuusmusikaali Äidinmaa. Kahdessa aikatasossa liikkuva musikaali nostaa näkyville suomalaisten naisten tarinoita rakkauksineen ja uhrauksineen. Monisukupolvinen naiskertomus on ollut varsin yleinen viime vuosien kaunokirjoissa, mutta samantyyppisen tarinan katsoi ilolla vielä teatterin lavaltakin. Äitien päätökset vaikuttavat tyttäriin ja rakkaudettomuuden tunteen ketju jatkuu, kunnes se uskalletaan katkaista.

Anni on palannut vanhoilla päivillään kotikyläänsä tyttärentyttärensä Lauran kanssa katsastamaan äidin perintöään. Tutut maisemat innoittavat Annin kertomaan Lauralle nuoruudestaan ja kesäiltana syttyneestä rakkaudesta Helsingistä saapuneeseen Olaviin. Kylän tunnelma ei ole kuitenkaan lämmin: juopunut tehtailija pitää nyrkkinsä alla niin lapsiaan Sofiaa ja Veikkoa kuin kyläläisiäkin. Annin äiti Vieno yrittää selvitä vaikeista ajoista opportunistisella otteella ja nimismies yrittää höykyttää rikoksentekijöitä pysytellen samalla tehtailijan hyvissä kirjoissa. Sota laittaa ihmissuhteet viimeistään täysin sekaisin ja saa ihmiset tekemään vaikeita valintoja, joilla on kauskantoisia seurauksia.

Esityksen vahvuus on sen näyttelijöissä. Laulu sujuu jokaiselta viimeisen päälle ja isot kappaleet kuulostavat hienoilta. Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola hoitavat ihailtavasti roolinsa molempien aikojen Anneina vahvatahtoisina mutta herkkinä naisina. Mikael Saari ja Peter Nyberg ovat viehättäviä nuoria, kirkasotsaisia miehiä. Kirkkaana mieleen jäi myös esimerkiksi Vilma Kinnunen säpäkkänä tehtailijan tytär Sofiana. Ihailen sitä, että työryhmällä on ollut uskallusta laulaa myös rumasti, siis ääni väristen ja sortuen, silloin kun tunnelma sitä vaatii.

Erikseen voisi mainita synkkäsävyisen hääkohtauksen. En tiedä, liukastuiko Saari oikeasti vaeltaessaan näyn läpi, mutta laulu ei katkennut traagisessa kohtauksessa hetkeksikään. Muutenkin hääkohtaus jäi mieleen vahvan tunteellisena, siinä hahmojen perusluonteet nousivat komeasti esiin.

Nykyisyyden ja menneisyyden Annit laulavat dueton. / Kuva: Andreas Janett

Tarina puolestaan tuntuu tutulta, jopa arvattavalta. Se ei ole huono, mutta ei toisaalta yllätyksellinenkään. Ensimmäinen puoliaika tuntuu myös tasapainoisemmalta kuin toinen, toisen puoliskon lopussa ratkaisuja kiirehditään turhankin paljon ja juonenkäänteet tuntuvat paikoin suoraksivedetyiltä. Pidin joka tapauksessa siitä, että keskiössä kerronnassa olivat nimenomaan naiset.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty, mikä sopii sen tunnelmaan. Lavalle tarvitaan vain tuolit, jotka muuttuvat tarpeen mukaan vaikka autoksi, ja pöytä, joka toimii muun muassa kaupan tiskinä ja pianona. Lavan sivuilla ja taustoilla on myös sermejä, joille aika ajoin heijastetaan lyhyitä, lähikuvista koostuvia videopätkiä. Pidin kovasti paperisermeistä ja tarvittaessa valaistuista ja tummennetuista väliseinistä, mutta videoista en pääasiallisesti niin välittänyt. Niiden hektinen, särisevä tunnelma tuntui olevan kuin toisesta maailmasta suhteessa esitykseen.

Kokonaisuutena Äidinmaa on hieno musikaali. On ilo nähdä huolella tehty uusi kotimainen musikaali, jossa Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin säveltämät ja Annina Enckellin ja Sinikka Svärdin sanoittamat laulut soivat kauniisti. Tarinallisesti yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta työryhmä on sanalla sanoen hieno ja Maria Sid on tehnyt ohjauksessa nähdäkseni hyviä ratkaisuja suhteessa tekstin haasteisiin. Suosittelen, jos kotimainen voimannäyte kiinnostaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Espoon kaupunginteatterille.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Lavalta: Teloitetut tarinat (Juha Valkeapää / Mad House)

Kuva: Tani Simberg

Kirveellä, kivellä, hirressä roikkuen

Harvoin sitä jaksaa istua teatterissakaan yli kahta tuntia paikoillaan täysin tyytyväisenä. Juha Valkeapään Teloitetut tarinat -esityksessä jaksoin. Teloitusten, kuolemanrangaistusten ja teloittajien historiasta kertova, lukemattomia yksityiskohtia sisältävä luento ja esitys piti otteessaan enkä malttanut edes nousta hakemaan virvokkeita, vaikka niitä tarjolla olikin.

Juha Valkeapää on esittänyt Teloitettuja tarinoita jo vuodesta 2013, mutta vasta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa suomeksi. On nostettava hattua sille, miten hyvin polveileva ja lukuisilla yksityiskohdilla höystetty teos pysyy kasassa ja jaksaa kiinnostaa. Asia maltetaan esittää kiirehtimättä, välillä voi pysähtyä kuuntelemaan kaikessa rauhassa Christoph Willibald Gluckin Dance of the Blessed Spirits -teoksen ja jatkaa sitten siihen liittyvällä anekdootilla.

Puhetta täydennetään demonstraatioilla erilaisista teloitustavoista. Sähkötuoli, teilipyörä, tuomitun repiminen kappaleiksi hevosten vetäminä, kivittäminen. Yleisökin saa auttaa, mutta itse en tällä kertaa saa itseäni nostettua tuolista ylös. Tuntuu väärältä heittää kivi, olkoon se sitten teipattu paperipallo ja kohteena täytetty tyyny.

Katsominen on oikeastaan ristiriitaista. Tuntuu väärältä viihtyä, kun lavalla esitellään henkilö toisensa jälkeen, kuolleita ja kuoleman tuoneita, ihan lähihistoriastakin. Toisaalta ei voi kieltää etteikö minua kiinnostaisi kuulla esimerkiksi pyövelin ammatin siirtymisestä isältä pojalle ja kaikenmoisista erikoisuuksista, mitä ihmiset ovat toisen ihmisen teloittamiseksi keksineet.

Esitys päättyi siihen, että eräs katsojista sai syödä toivomansa viimeisen aterian koko yleisön edessä. Nuori mies oli tästä kyseenalaisesta kunniasta ehkä hieman hämmentynyt, mutta ruoka näytti maistuvan. Mahdottoman kiinnostava esitysformaatti ja mainio toteutus viimeistä piirtoa myöten.

Sitä vain toivoisin, että tämä esityksessä kuultu Elvis Costellon Let Him Dangle vaihtuisi johonkin muuhun korvamatoon, alkaa jo riittää tämä roikkuminen.

torstai 9. helmikuuta 2017

Lavalta: Pond (Kaaos Company, Maija Mustonen, Erno Aaltonen / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Hetki lammen rannalla

Kaaos Companyn, Maija Mustosen ja Erno Aaltosen Pond oli kuin lahja. Tammikuisena lauantaina matkasimme bussilla kuin luokkaretkeläiset, eväät paperipusseissa, Suvilahdesta Korpilammelle. Matkapuhelimet pyydettiin sulkemaan ja pääsimme yhdessä retkelle lammen rannalle.

Hotelli Korpilampi on miljöönä mystinen. Sateisena iltapäivänä kivinen ja kostea julkisivu ei ole millään tavalla kutsuva. Allasosastolla tunnelma on kuitenkin omanlaisensa, kuin tasku ajan ulkopuolella. Ei ole kuin allas, sauna, avanto, kehot vedessä, metsä ikkunoiden ulkopuolella. Hyvä niin.

Varsinainen esitys koetaan heti saapumisen jälkeen. Tanssijat liikkuvat ja kelluvat vedessä, me katsojat altaan laidoilla. Taustalla jyllää Erno Aaltosen luoma äänimaailma. Suoraan sanottuna en muista esityksestä hirveästi mitään yksityiskohtia, olin sen alkaessa jostain syystä levoton ja oikeaa asentoa oli vaikea löytää. Lopulta mielen valtasi rauha ja ajatus siitä, että vesi on upea elementti. Siinä voi ihminen kellua, oli millainen tahansa. Vesi tasoittaa, mahdollistaa, rauhoittaa.

Esityksen jälkeen meillä katsojakokijoilla oli noin puolitoista tuntia aikaa vain olla. Sai saunoa, käydä avannossa, tulla kellutetuksi. Minä istuin kerrankin rauhassa saunassa ja vihdoin katajavastalla, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni avannossa ja olin kellutettavana. Mieli oli rauhallinen ja tyyni.

Mieli on tyyni edelleen, kun ajattelen esitystä. Kirjoittaminen vain on jäänyt, kokemusta on vaikea sanoittaa. Tuntuu turhalta ja höperöltä yrittää selittää miten vedessä kuului vain satunnaisia kilahduksia kun minua kannateltiin, miten avanto oli hyytävä mutta lempeä, kuinka katajavasta pistelee muttei satuta. Selitinpä kuitenkin. Kiitos tästä lahjasta koko työryhmälle.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Lavalta: Goodbyes (Erich Weidle / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Jäähyväisten ilta

Mad Housessa tehtiin alkuvuonna ohjaaja ja käsikirjoittaja Erich Weidlen luotsaamana näyttämöteos Goodbyes. Esitys valmistettiin improvisaatio- ja käsikirjoitusharjoitusten kautta työryhmässä, joka koostui pääasiassa teatteriharrastajista. Kohtaukset käsittelevät kaikki jäähyväisiä omasta näkökulmastaan, jäähyväisiä kun voi jättää niin rakkaille ihmisille, työpaikalle kuin ihmisyydellekin.

Kaksitoistahenkisen työryhmän esitys on sympaattinen. Koska esiintyjät tosiaan olivat joko ensikertalaisia tai harrastajia, tuli esitystä katsottua hieman erilaiset lasit päässä. Ammattiteatterilta voi mielestäni odottaa erilaisia asioita, harrastajia katsoessa huomaan keskittyväni enemmän innostukseen ja yhteispeliin. Työryhmä onnistui tässä esityksessä mielestäni hyvin yhdessä ja kohtaukset vaihtuivat varsin sujuvasti.

Esityksen tunnelma vaihtelee humoristisesta traagiseen. Koomiset, sketsimäiset kohtaukset tuntuvat olevan niitä helpoimpia, niissä voi helposti laittaa homman vähän överiksi eikä se haittaa. Esimerkiksi Airport Café - Goodbye Job lähti menemään niin reippaasti tragikoomisen puolelle, että en voinut olla nauramatta. Haastavimpia olivat vastavuoroisesti ne traagiset kohtaukset, ihmiskauppa, vankilat, toisistaan erotetut perheenjäsenet. Ei ole helppoa siirtyä hupailusta vakavaan. Käsittely myös tuntui paikoin turhan kliseiseltä, kuvasto oli liian tuttua ja jollain tavalla siistiä.

Kirkkaimpana esityksestä jäi kuitenkin mieleen sen ensimmäinen kohtaus Share The Moon - Goodbye Tenerife, joka esitettiin lukudraaman tapaan ja vain vähän kuvittaen. Punaiset tomaatit ja keltaiset banaanit viltillä, lämmin uimaranta, äidin ja tyttären välinen yhteinen, tärkeä hetki. Siitä jäi lämmin tunne.

torstai 2. helmikuuta 2017

Lavalta: Vertigo (Lahden kaupunginteatteri)

Kuva: Aki Loponen

Liian raskaat salaisuudet kannettavaksi

Lahden kaupunginteatterin versiointi Vertigosta on hengästyttävää katsottavaa. Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin rikosromaanin tuntevat monet varmasti laillani paremmin Hitchcockin elokuvana ja olin yllättynyt kuinka hyvin tämä psykologinen trilleri taipuu myös näytelmäksi. Siitä lienee kiittäminen ohjaaja Tommi Kainulaista, joka on saattanut lavalle läpikotaisin tyylikkään tarinan rakkaudesta, intohimosta ja salaisuuksista.

Ammatillisen tragedian myötä virkansa jättänyt etsivät Flaviéres palkataan varjostamaan tuttavansa vaimoa. Vaimo Madeleine on käyttäytynyt oudosti jo pitkään, aivan kuin hän ei olisi aivan läsnä. Tapahtumat törmäyttävät varjostajan kuitenkin yhteen kohteensa kanssa ja rakkaus syttyy. 

Elämyksenä Vertigo on kokonaisvaltainen. Kaikki on suunniteltu viimeistä piirtoa myöten. Pekka Korpiniityn ruskeasävyinen ja pelkistetty lavastus nostaa henkilöt keskiöön, Maija Korsun pukusuunnittelu on puolestaan täydellisen eleganttia. Vähäeleinen tausta pakottaa näyttelijät antamaan parastaan, tässä ei voida piilottaa mitään visuaalisen ilotulituksen taakse. Vain muutamassa kohtauksessa annetaan harkittua tilaa projisoinneille ja muutamalle näyttävämmälle, no, tempulle. 

Teemu Palosaari on upea Flaviéres, salaperäinen ja intohimossaan periksiantamaton. Vastaparina tarinaansa kertovalle miehelle toimii etsivä, hetki hetkeltä tarinaan syvemmälle vajoava Tapani Kalliomäki. Maiju Saarinen puolestaan on upea, eteerinen Madeleine, johon Flaviéresin on helppo kohdistaa huomionsa. Sanalla sanoen roolitus on erittäin onnistunut niin pää- kuin sivurooleissa. 

Näytelmän loppu on melkomoista pyöritystä, katsomossa saa todella keskittyä jotta ei menetä yhtäkään tiedonmurusta. Onneksi oma muistini on sen verran hatara, että elokuvasta oli jäänyt mieleen vain otteita, sain todella jännittää mitä tulee tapahtumaan. En pettynyt. Uskoin epätoivoon ja vimmaan, salaisuuksien verkkoon josta ei ollut pois pyristelemistä.

Kiitos Lahti. Tällaista pitää teatterin olla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, suosittelen lämpimästi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...