Lavalta: Lentävä hollantilainen (Kansallisooppera)

Kuva: Heikki Tuuli

Synkkä mies synkkine ajatuksineen

Vuoden viimeisinä päivinä kiisimme vielä Kansallisoopperaan katsastamaan Lentävän hollantilaisen viimeistä näytöstä. Richard Wagnerin ooppera on Kaspar Holtenin ohjauksessa siirretty jonnekin älypuhelinten aikakauteen, jossa Hollantilainen ei olekaan maailman merillä ikuisesti seilaava kapteeni vaan elossaolon tuskaa kärsivä kuuluisa taiteilija. Kärsimyksestä miehen voi vapauttaa luonnollisesti vain uskollinen vaimo.

Juoneltaan Lentävä hollantilainen menee näkemykseni mukaan samaan kategoriaan monien muiden valkoisen heteromiehen ahdingosta kertovien tarinoiden kanssa. Toki tarinassa on paljon kiinnostavaa, kuten Hollantilaisen (Olafur Sigurdarson) kärsimä kirous, mutta on se silti hieman pölyinen. Arvostan toki sitä, että Holtenin versiossa Sentan (Pauliina Linnosaari) ei suoranaisesti tarvitse uhrata itseään millään rakkauden alttarilla, mutta jotenkin Hollantilainen uuvutti minut sisäänpäin kääntyneellä tuskallaan ja kyvyttömyydellään kohdata maailma.

Etenkin ensimmäisessä näytöksessä tunnelma on raskas ja jollain tavalla osoittelevan šokeeraava. Naiset liikkuvat provokatiivisesta ja Hollantilainen ahmii, ahmii löytämättä silti helpotusta. Ahdistavaa, mutta ei ehkä sillä tavalla kuin on tarkoitettu. Toisaalta hienojakin voimakkaita kohtauksia oli, esimerkiksi kolmannen näytöksen Hollantilaista vainoavat kasvottomat haamut olivat vaikuttavia. Vastapainona siniselle synkkyydelle toimivat lyhyet onnenhetket Sentan kanssa, montaasimainen vaellus syksyisissä puistoissa kahvimukien kanssa oli kuin mistä tahansa romanttisesta draamasta.

Kuvassa Hollantilaisena Johan Reuter. Kuva: Heikki Tuuli

Syyskaudella näkemistäni oopperoista Wagnerin musiikki viehätti minua joka tapauksessa mahtipontisuudellaan eniten. Pauhaavat jouset jäivät mieleen kaikumaan pitkäksi aikaa. Juoneltaan tämä oli myös varsin helppo seurattava, vaikka libretto ei suurimmilta osin tuttu ollutkaan.

Visuaalisesti Kansallisoopperan produktio on myös upea. Pyörivän lavan myötä huoneet vaihtuvat sulavasti ja merelliset taustaprojisoinnit vaikuttivat. Pidin myös Hollantilaisen ja Sentan työhuoneiden tulvivista elementeistä. Livevideokuva puolestaan tuntui mielestäni hieman kuluneelta ratkaisulta, mutta se saattoi johtua siitäkin että videointi ei näkynyt kolmosparvelle kovin hyvin.

Jokseenkin ristiriitainen kokemus siis, mutta musiikillisesti tämä oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja pureskeltavaa ainakin riitti. Syksy kolmen oopperan parissa on ollut opettavainen ja vaikka en vielä aivan sisällä tässä skenessä olekaan on orastava kiinnostus herännyt.

Lentävän hollantilaisen tallenne (2.12.2016) on katsottavissa Oopperan Stage24-palvelusta.

Lavalta: Figaron häät (Kansallisooppera)

Mari Palo kreivitär Almavivana. Kuva: Heikki Tuuli

Hulluna rakkaudesta

Pääni on sekaisin jo ennen Figaron häiden alkamista. Olin päättänyt kerrankin lukea näytöskuvaukset etukäteen, mutta juonenkäänteet ovat hurjempaa saippuaa kuin alkuillan televisiosarjoissa. Luovutin ja totesin, että katsotaan nyt sitten josko pysyisin kärryillä. Kansallisoopperan Anna Kelon ohjaama versio Figaron häistä on saanut ensi-iltansa jo vuonna 2014 ja viime viikolla näkemämme esitys oli sarjassaan 16.

Figaron häät vyöryttää lavalle tosiaan varsinaisen ihmissuhteiden sekametelisopan epookkiasujen puuteroiduilla peruukeilla höystettynä. Koska sanallinen selostaminen veisi naurettavan määrän merkkejä tyydyn jakamaan teille ihmissuhdekaavion, joka esittelee pääpiirteissään oopperan alkutilanteen.

Ennakkoon kuulin huhuja, joiden mukaan käytännössä kolmituntinen Figaro olisi puuduttava. Ja tottahan se on. Välillä toistoa on tuhottomasti ja juoni ei liiku minnekään, tuntuu että kuulin loputtomasti siitä kuinka Figaro aikoo jallittaa kreiviä kitaransoittometaforia laulaen ja toisaalla jahkailtiin että kuka nyt hyppäsi ikkunasta ja miksi. Toisella puoliajalla jatkuva toisteisuus aiheutti kolmosparvellamme jo jonkinlaista joukkohysteriaa, väsytystaktiikka toimi.

Ajoittaisesta pitkästymisestä huolimatta viihdyin silti katsomossa hyvin. Juoni oli lavalla lopulta selkeämpi kuin mitä sen kuvaus antoi ymmärtää, hahmot olivat herkullisia kaikessa överiydessään ja juonittelut niin kehnoja ettei voinut kuin nauraa. Kreivi (Jaakko Kortekangas) on hellyyttävän sinisilmäinen ja toisaalta mustasukkaisuudessaan ylpeä, viehkeä kreivitär (Mari Palo) kaipaa lopulta vain rakkautta ja jonkinlaisena pääparina myrskyn silmässä yrittävät luovia Figaro ja Susanna (Jussi Merikanto ja Hanna Rantala). Laulut kuuluvat kuulaasti kolmosparvelle asti.

Viimeistään lopun suihkulähdepainikohtauksessa olin joka tapauksessa myyty, tämähän on kuin suoraan jostain chick lit -tarinasta. Figaron juoni on epälooginen ja epäuskottava, mutta sen hahmojen rakkaudenkaipuussa, mustasukkaisuudessa ja omaan napaan tuijottelussa on jotain kovin samaistuttavaa. Naimisiin kyllä luulisi pääsevän helpomminkin kuin mitä ooppera antaa ymmärtää.

Näköjään siihen, että menen katsomaan säännöllisesti oopperaa, tarvitaan lavalla laulava tuttu. Ei hassumpi syy, sanon. Joulukuussa palaamme taas katsomoon Lentävän hollantilaisen merkeissä.

Käyhän tässä samalla myös lukemassa Lukupinon Simon asiantunteva arvio esityksestä.

Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Kansallisooppera)

Hullu Hatuntekijä (Samuli Poutanen) ja Liisa (Salla Eerola). Kuva: Mirka Kleemola

Kaunista tanssia, mutta liian vähän sieniä

Perjantaina Kansallisoopperan päänäyttämölle tuotiin jälleen uusi satubaletti, kun Jorma Elon koreografioima Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa. Klassikkoteoksesta on nähty viime vuosina useita tulkintoja elokuvissa, suomalaisten teattereiden lavoilla eivätkä siitä tehdyt baletit ole maailmalla mikään vieras asia, joten jatkumo Kansallisbaletin käsittelyyn tuntuu loogiselta.

Liisa elää rauhallista perhe-elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa. Isän ja tyttären suhde on hyvin läheinen, kun taas äiti näyttäytyy tytölle julmana persoonana. Isän kuoltua traagisesti perheen dynamiikka särkyy ja sittemmin Liisalle kaavailtu pakkoavioliitto saa nuoren naisen pakenemaan valkoisen kanin perässä mystiseen Ihmemaahan. Ihmemaassa Liisa kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja ja löytää vähitellen rohkeuden palata takaisin reaalimaailmaan.

Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut Peilimaassa ovat erikoisia teoksia. Sanoilla kikkailuun perustuva kerronta hämmentää ja itselleni juonen seuraaminen jo kirjoissa oli haastavaa, etenkin kun sitä ei paikoin juuri ollut. Sama vaivaa balettia. Kohtauksien hahmot olivat kyllä tuttuja, mutta syvempien merkitysten esiin kaivamiseksi oli käsiohjelma tarpeellinen.

Paikoin esitys tuntuu junnaavaan paikoillaan. Alussa keskitytään lähes tuskastuttavan kauan kuvaamaan Liisan pakoilua sulhasehdokkaansa tanssiinkutsusta ja toisella puoliajalla nähty pelikortti- ja šakkinappula-armeijoiden koreografiat tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi seassa on myös hengästyttävän hienoja hetkiä. Portaikkojen käyttö sekä alussa että lopussa vaikuttavasti saa ympyrän sulkeutumaan ja monessa kohtauksessa erityisesti miesten esittäminä nähtiin kauniita koreografioita.

Michal Krčmář Valkoisena Ritarina. Kuva: Mirka Kleemola

Tanssissa itsessään ei toisaalta ole mitään vikaa. Salla Eerola on viehättävä todellisuuspakoisena ja leikkisänä Liisana ja Frans Valkama saa monta hienoa soolo-osuutta Liisan veljenä. Valkoinen ritari Michal Krčmář puolestaan taistelee urheasti aika ajoin painostavasti esiin ilmestyvää lohikäärmettä vastaan ja Xiaoyu He on vinkeä Valkoinen Kani. Yökorennon ilmestyessä jää hetkeksi kaipaamaan paksua savurenkaita puhaltevaa toukkaa, mutta koreografia on kohtauksessa hieno. Harmittamaan jäi lopulta se, että kiinnostava Irvikissa joutui jäämään vain lavastukselliseksi elementiksi.

Visuaalisesti Liisa on komea ja siitä on kiittäminen Robert Perdziolaa. Lavalle on tuotu muun muassa carllarssonmainen ja hämmentävän kaksiulotteinen hienostokoti, pössyttelyyn sopiva sieniröykkiö vesipiippuineen ja Herttakuningattaren järjestelmällinen puutarha. Lisäksi tanssijoiden puvut ovat upeita, viehätyin kovasti muun muassa Herttakuninkaallisten asuista.

Lopputulemana Liisa Ihmemaassa on kaunista, mutta paikoin pitkästyttävää katsottavaa tarinankerronnan pysähtyessä liian usein liian pitkiin kohtauksiin. Tuotos on tanssillisesti laadukas ja klassinen kokonaisuus, joten katsominen ei harmita, mutta parhaimmat tarinan tarjoamat mahdollisuudet vaikutuksen tekemiseen jätettiin mielestäni käyttämättä.

Baletin esitykset on myyty käytännössä jo loppuun, mutta televisiointi lähetetään 29.10. Ylen toimesta.

Lavalta: Elektra (Kansallisooppera)

Kuva: Stefan Bremer/SKO

Olen nähnyt omien laskujeni mukaan tätä ennen neljä oopperaa, joten siitä näkövinkkelistä katsoen Richard Straussin Elektra ei ehkä ole se ensimmäinen jota kannattaisi lähestyä. Ensiesityksestään lähtien ooppera on herättänyt keskustelua ja ihmetystä massiivisella orkestroinnillaan ja haastavilla lauluosuuksillaan. Ja tottahan se oli, että Elektra oli lamauttava, jopa niin että en esityksen päättyessä osannut kuin olla tunnekuohussani kiukkuinen kun en muuten osannut sitä käsitellä.

Onneton Elektra (Evelyn Herlitzius) suree palatsin pihalla isänsä Agamemnonin murhaa ja hautoo vimmaisesti kostoa äitiään ja tämän rakastajaa kohtaan. Elektra ei kuitenkaan kykene toimimaan ja toivoo vain kauan poissa olleen veljensä (Tommi Hakala) tulevan veritöihin. Painajaisista kärsivä äiti Klytaimnestra (Waltraud Meier) ei puolestaan tiedä mitä tekisi tyttärelleen ja sisar Krysotemis (Elisabet Strid) toivoo vain, että pääsisi pois talosta jatkamaan elämäänsä ilman koston varjoa. Yksinäytöksisessä oopperassa jännite kasvaa kasvamistaan kohti vääjäämätöntä loppua ja koston katkeransuloista toteutumista.

Herlitzius on esittänyt Elektran roolia jo useamman vuoden ajan eikä suotta. Kolmannelle parvellekin asti välittyy yksisilmäinen kiihkeys kostonhimon pyörteissä ja järkkyneen mielen häilyvä tasapaino. Muutenkin esiintyjät ovat hyviä, laulu kiirii kirkkaasti orkesterin yli. Komeasti soittavaa orkesteria johti Esa-Pekka Salonen.

Pelkistetty lavastus ja lavailmaisu toimivat runsaan musiikin kanssa. Murretut sävyt ja hillityt valot toimivat taustana tunteiden pyöritykselle. Erityistehosteita ei tarvita, tarina riittää.

Oopperan seuraaminen haastaa minua itseäni katsojana. Ajattelin, että lukisin synopsiksen ja sitten vain katsoisin ja kuuntelisin, mutta katse harhautui jatkuvasti tekstityksiin ja se puolestaan katkaisi keskittymiseni lavatapahtumiin. Näin sisältäpäin tunnepitoisessa esityksessä olisin myös kaivannut esiintyjien kasvojen näkemistä, mikä on kolmannelta parvelta hankalaa ilman teatterikiikareita vaikka paikat muuten oivat olivatkin.

Kokonaisuutena Elektra oli tunteikas ja hieno kokemus, joka kytee sisällä edelleen. Tarina on lohduttomuudessaan musertava ja sen hahmot niin kovin onnettomia, mutta jotain hyvin samaistuttavaa tarinassa silti on ja ehkä sitä siksi on antiikin ajoista asti kerrottu.

Täytyy vielä lopuksi myöntää, että en välttämättä olisi mennyt katsomaan Elektraa ellei ystäväni Anu Ontronen olisi tehnyt siinä debyyttiään Kansallisoopperan lavalla. Olen joka tapauksessa iloinen, että menin ja kiinnostuin. Josko sitä oppisi oopperaakin katsomaan ja oikeasti arvostamaan, ei mikään huono tavoite.

Tämänhetkisen lipputilanteen mukaan Elektran viimeisiin esityksiin on vielä saatavilla hajapaikkoja.

Lavalta: Par(r)asvaloissa esittää: Risteys (Kansallisooppera)

Kuva: Heikki Tuuli

Joskus esitys vaikuttaa niin paljon, että siitä jää sanattomaksi. Näin kävi eilen, kun pääsin kammottavan säätämisen ja hookaamisen päätteeksi Oopperalle katsomaan nuorten Par(r)asvaloissa-ryhmän tämän vuoden produktiota Risteys. Ainut päähän mahtuva ajatus esityksen jälkeen oli, että olivatpa nämä nuoret huikean taitavia.

Suuren tehtaan keksijä kehittää uuden hittituotteen, Ilox-pillerin, jolla saadaan onnelliseksi niin masentuneet nuoret kuin vanhainkodin asukkaatkin. Tuotteesta tulee hitti ja sitä valmistetaan jo ympäri maailman, kunnes tajutaan että lääkkeen tutkiminen jäi hieman puolitiehen ja sivuvaikutukset ovat vakavampia kuin arvattiin. Ihmiset mellakoivat lääkkeen valmistuksen lopettamiseksi, mutta se ei kaikkia enää auta: mitä tapahtuu heille, jotka joutuvat mystiseen risteykseen tekemään elämänsä ehkä tärkeintä valintaa?

Nuoret ovat ohjaaja Pinja Hahtolan sekä Katja Thomsonin (musiikki) ja Teemu Tainion (koreografia) kanssa käsikirjoittaneet ja valmistaneet upean musiikkiteatteriesityksen, joka sai innoituksensa Kansallisoopperassa pyörivästä Indigo-oopperasta. Onnellisuus-teemaa on käsitelty teoksessa monipuolisesti ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Esitys on lähes läpilaulettu ja musiikki on monipuolista, koreografiat puolestaan ovat näyttäviä ja taitavaa tanssia katsoo ilokseen.

Kuva: Heikki Tuuli

Dramaturgisesti esitys oli myös hienosti suunniteltu. Tarina on ehjä, mutta ei kuitenkaan puhkiselitetty ja loppu jättää päähän pyörimään kysymyksiä onnellisuudesta ja valinnoista, joita teemme. Tuntuu, että tämä oli tähän kohtaan juuri sellainen esitys, jonka todella tarvitsin.

Hirveän vaikea tästä esityksestä on nyt kirjoittaa mitään, se yksinkertaisesti oli todella, todella hyvä. Jäi hyvä mieli ja sain sopivasti polttoainetta ajatuksille. Lyhyestä virsi kaunis: Kiitos upeat nuoret ja kiitos Kansallisooppera että teillä on näin hieno yleisötyöprojekti kuin Par(r)asvaloissa.

Lavalta: Oopperan kummitus (Kansallisooppera)

Ilkka Hämäläinen Phantomina. Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Yksi syksyn kulttuuritapauksia on eittämättä ollut Kansallisoopperan Oopperan kummitus. Aivan uutena versiona esitettävä Andrew Lloyd Webberin musikaali on kerännyt kiitosta monelta taholta ja esityksiin on myyty eioota jo jonkin aikaa. Olikin siis huikeaa päästä itse katsomaan, mistä tässä kaikessa kuhinassa on kyse.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1861 Pariisin komeaan Opéra Populaireen, jonka pimeissä sopukoissa vaikuttaa Oopperan kummitus. Kummitus on ottanut tanssityttö Christine Daaén oppilaakseen ja toivoo tästä uutta tähteä. Oopperan uudet johtajat, monsieurit Firmin ja André, eivät kuitenkaan aio tehdä kompromisseja epämääräisen kummituksen käskyjen vuoksi ja asettuvat vastarintaan. Christinen lapsuudenystävä, varakreivi Raoul, ei myöskään suhtaudu myötämielisesti omistavasti käyttäytyvään naamion taakse kätkeytyvään mieheen. Kummitus ei tästä tietenkään ilahdu ja tapahtumat muuttuvat pian kuolemanvakaviksi.

Näkemässämme esityksessä, joka oli produktion yhdeksäs, nähtiin pääparina Sofie Asplund ja Ilkka Hämäläinen. Oiva pari olikin, Asplund oli oikein mainio Christine ja Hämäläinen toi kummitukseensa sopivasti ylimielisyyttä, herkkyyttä ja mahtipontisuutta, tykkäsin. Tero Harjunniemi lauloi komeasti Raoulina ja Sauli Tiilikainen ja Juha Riihimäki viihdyttivät uusina oopperanjohtajina. Hanna-Leena Haapamäki ja Mika Pohjonen vetivät ihastuttavan pompöösit roolit Carlottana ja Ubaldona, Elli Vallinoja puolestaan oli viehättävä Meg Giry. Myös muu roolitus oli oikein onnistunut, siitä pisteet Oopperalle. Oli myös ilahduttavaa nähdä, kuinka esityksessä käytettiin koko talon osaamista eli lavalla nähtiin myös esimerkiksi Kansallisbaletin tanssijoita.

Väliaikatviitissä seuralaisena ollut mies tiivisti ensimmäisen puoliajan juonen.

Oopperan kummitus on toteutettu Oopperan Suurelle näyttämölle komeasti. Lavasteet vaihtuvat tiuhaan ja mieli on nyrjähtää, kun yrittää miettiä miten kaikkea säilytetään oopperan kulisseissa. Teos olisi katsomisen arvoinen jo upean visuaalisuutensa ansiosta. Omia suosikkejani olivat ehdottomasti moninaiset oopperalavasteet ja laskeutuminen kummituksen luolastoon. Myös se kuuluisa kattokruunu oli toteutettu kauniisti ja sopivasti vaaran tuntua luoden.

Esityksen kielivalinta on Suomen oloissa kiinnostava eli esityshän on kokonaan englanniksi. Tällöin käännöstä ei toki tarvitse tehdä. Itse yllätyin positiivisesti, miten hyvänkuuloista englantia lavalla puhuttiin ja erityisesti laulettiin, ennakko-oletukset istuvat näemmä tiukassa. Vain muutamassa kohdassa dialogi hieman tökki muttei pahasti ja kärryiltä tippumisen vaaraa ei ole, jos katsahtaa tarvittaessa tekstityksiin.

Lähes parasta koko esityksessä on sen huumori. Läskiksi ei ole millään tavalla laitettu, mutta työryhmä on selvästi ottanut kaiken irti kuvitteellisen oopperan poikkeavasta menosta. Oopperatähdet Carlotta ja Ubaldo ovat ihastuttavan kliseisiä, lavasteet pompöösejä ja koko lavalle herätetty rakennus pelkkää goottiromantiikkaa. Hauskaa tämä on siksikin, että Oopperan kummitusta ei lähtökohtaisesti pidä mitenkään erityisen huvittavana, mutta huumori pukee esitystä erityisen hyvin.

Masquerade. Edessä Tero Harjunniemi ja Sofie Asplund. Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Poistuimme Oopperan kummituksesta vaikuttunein mielin. Kehut olivat ansaittuja, sillä produktio on pieteetillä tehty mutta ei vakavoidu turhista vaan osaa myös nauraa itselleen. Tällaista on ilo nähdä, kiitos.

Erittäin lämpimät kiitokset Oopperalle kutsuvieraslipusta.

Vinkki: Jäikö lippu uupumaan ja nyt harmittaa? "Täynnä" tarkoittaa usein loppuunvarattua ja lippuja saattaa vapautua myyntiin jopa päivittäin. Itse muun muassa hankin tällä viikolla yhden lipun ystävälle vain soittamalla Lippupisteeseen sopivalla hetkellä. Kannattaa siis kokeilla, toisinaan onnistaa!

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Lumikuningatar (Kansallisooppera)

Kuva: Sakari Viika

Äiti oli taikonut jostain liput tammikuiseen Lumikuningattaren esitykseen. Olen käynyt baletissa viimeksi joskus vuosikausia sitten katsomassa Pähkinänsärkijää, mutta nyt balettiharrastuksen myötä on kiinnostukseni tähän taidemuotoon kasvanut. Siispä mekko päälle ja Oopperalle!

Kansallisoopperan Lumikuningatar perustuu H.C.Andersenin samannimiseen satuun, mutta on muokattu suomalaiseen asuun. Esityksen on dramatisoinut baletin koreografi Kenneth Greve Pirjo Toikan kanssa. Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että ystävykset Kerttu ja Kai asuvat Helsingissä ja Lumikuningattaren peili on matkannut sinne isoäidin (kertojana toimiva Minna Haapkylä) mukana Lapin markkinoilta. Kun Lumikuningatar yrittää saada peilinsä takaisin apureidensa avulla, rikkoutuu peili ja sen siru lentää Kain silmään. Kai kaapataan korjaamaan peiliä ja Kerttu lähtee pitkälle matkalle etsimään rakasta ystäväänsä. Matkallaan hän kohtaa paljon erilaisia ihmisiä ja jännittäviä olentoja ja oppii uutta maailmasta.

Ensimmäinen puoliaika vei minut heti mukanaan ja katselin vain onnessani taitavia tanssijoita ja upeaa lavastusta. Esityksen Helsinki on kaunis ja tunnelmallinen, lapsitanssijat sympaattisia. Kain saatua sirpaleen silmäänsä tanssijat vaihtuvat aikuisiksi, Kain roolia tanssi Johan Pakkanen ja Kertun suloinen Linda Haakana. Toisella puoliajalla pidin kovasti Kertun matkojen aikana esitetyistä maakohtaisista tansseista. Oma suosikkini oli ilahduttava japanilainen tanssi, mutta myös persialainen tanssi väriloistossaan ja iloisuudessaan viehätti silmää. Lopun jännittävät kohtaukset olivat myös melkoista visuaalista ilotulitusta, nautin kovasti erityisesti Lapin velhon (hurmaava Tuukka Piitulainen) mainion joukkion liikehdinnästä.

Itse Lumikuningatar oli äärimmäisen vaikuttava kylmyydessään ja taitavuudessaan. Mai Komorin jäätävä katse ja jotenkin Black Swan -elokuvasta muistuttava maskeeraus toivat hahmoon ovelaa pahuuden tuntua. Sirot Lumihiutaleet olivat viehättävä "armeija" tälle viileälle kuningattarelle, noidat kiljahduksineen veivät ajatukset synkemmille poluille. Tosin myönnettäköön, että hieman hihittelin sisäisesti ensimmäisellä puoliskolla kuningattaren glitteröidylle segwaylle. Se ei ihan mielestäni sopinut esitykseen.

 Kuva: Sakari Viika

Aivan lopussa katsoja yllätetään vielä kerran ja esitys loppuu yllättävän hämyisiin tunnelmiin. Minä tosin tiesin, mikä se lopun yllätys on, mutta hieman se hämmensi. Äidin kanssa spekuloimme asiaa kotimatkalla ja löysimme lopulta onneksi tyydyttävän selityksen joten loppu saa hyväksymis-merkinnän.

Baletin musiikin on säveltänyt Tuomas Kantelinen. Musiikki soi jylhästi ja esitykseen sopivasti. Etenkin Lumikuningattaren kohtauksiin oli saatu upeaa jännitystä niin, että itse ainakin kökötin eturivin penkissäni kuin liimattuna. Myös lavastukseen ja puvustukseen on panostettu, erityiskiitokset Lumikuningattaren ja lumihiutaleiden puvuille sekä Manta-patsaalle.

Miinusta annan kyllä siitä, että Kertun auttamiseen tarkoitettuja taikasauvoja annettiin väliajan jälkeen vain lapsille. Kyllä tällainen päälle kaksikymppinen lapsikin olisi mielellään avustanut Kerttua ja Lapin seitaa. Huokaus.

Lumikuningatar oli ehdottomasti näkemisen arvoinen balettiesitys. Esityksen ulkonäkö niin lavastuksen kuin puvustuksen suhteen oli huikea, tanssijat upeita ja tunnelma taianomainen. Ensimmäisen puoliajan aikana ihan liikutuin siitä, että on se ihmiskeho hieno systeemi ja kuinka jotkut osaavat sitä käyttää niin hienosti. Lisää balettia, kiitos!