Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Aloitin taannoisen lukuhaasteeni pokkarihyllystäni kaivamalla Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman -romaanilla, joka oli julkaisuvuonnaan 2005 Finlandia-ehdokkaanakin. Ehdokkuus ei ole kirjan luettuani yllätys, sillä vaikka teksti on ihon alle hiipivän ahdistavaa, on kirjoitus taidokasta ja aihe tärkeä.

Annan äiti soittaa ja pyytää tätä käymään tapaamassa veljeään Joonaa mielisairaalassa. Vierailu ahdistaa niin paljon, että matkallaan Anna vitkuttelee ja käy samalla mielessään sekä veljen hoitoon päätymiseen johtanutta tapahtumaketjua että yhdysvaltalaisen miesystävänsä Ianin perhehistoriaa. Kummassakin suvussa kipukohdat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle eikä niiden prosessointi ole mitenkään helppoa. Ajatukset sodasta ja terrorismista kulkevat tiiviisti tarinan mukana, mutteivät korostu liikaa.

Romaani on mitaltaan vain 158 sivua, mutta ei sen pitempi tarvitse ollakaan. Hirvonen saa kirjoitettua sivuille kaiken sen olennaisen, surun ja epätietoisuuden, voimattomuuden. Päälinjat kirjasta tuntuvat haipuvan nopeasti mielestä, mutta tässä muutamaa viikkoa lukemisen jälkeen on helppo palauttaa mieleen väläyksiä kirjan kohtauksista. Sinne ne jäivät mieleen, vaikka pyyhkiä yrittäisi.

Vaikutuin hurjasti, mutta tämän jälkeen oli pakko lukea jotain kevyempää. Pää ei kestä kerrallaan kuin tietyn määrän tunnekuohuja.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan esikoisteos.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005. 158 s.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Osa Sanna Koiviston Huomaa minut -teoksesta Iin ympäristötaidepuistossa.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY, 2015) on varmaan yksi kevään kehutuimpia kirjoja. Olen jo kahteen kertaan kuullut Hirvosen puhuvan romaanistaan ja moneen kertaan ajatellut lukemista, tarttuminen tuntuu vaikealta kun odotukset ovat korkealla. Odotukset palkittiin, monin kerroin, ja kirja onnistui vielä yllättämäänkin vaikka luulin tietäväni mistä se kertoo.

"Moni on jo päättänyt, että toivoa ei enää ole", sanon.
"Mutta toivon ylläpitäminen silloin, kun ongelmat näyttävät mahdottomilta, on tärkeintä mitä meillä on."

Noin kaksikymmentä vuotta tulevaisuudessa nuori mies seisoo Lasipalatsin katolla ja alkaa ampua ihmisiä. Tästä lähtökohdasta aloitetaan pureutuminen Anttilan perheen elämään ja ihmiskunnan yhteen mahdolliseen tulevaisuuteen. Laura, perheen äiti, luennoi yliopistolla ilmastonmuutoksesta ja kannustaa opiskelijoita tekemään parempaa tulevaisuutta. Aava, tytär, on lääkärinä Somaliassa ja yrittää auttaa, vaikka voimattomuuden tunne iskee usein työntekijöille tarkoitetun aidatun alueen suojissa. Ja sitten on Aslak, nuori mies joka varastaa aseen ja kaipaa jotain enemmän.

Raflaavasta alusta huolimatta Hirvonen osaa yllättää. Odotin jonkinlaista sisäisen tutkiskelun ahdistusta ja jotain samanlaista sisältä jäytävää tunnetta, kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinin kanssa. Sen sijaan sain moneen suuntaan kurkottavan, mutta moniäänisyydestään huolimatta yhtenäisen tarinan huolesta maapallon tilaa kohtaan ja siitä, miten eri tavoin ihmiset reagoivat toivottomuuteen ja ehkä jopa yksinäisyyteen.

Pitkästä aikaa huomaan kirjan lopussa silmien kostuvan. Ei varsinaisesti ehkä surusta, mutta liikutuksesta. Siitä, että joku on näin tarkkanäköisesti osannut kuvata maailmaa ja sitä mitä siitä voisi tulla, tulevaisuutta jossa Pohjoisnavalle voidaan purjehtia ja mitä se tarkoittaa. Tai oikeastaan se maailmankuva on vähän surullinen, se missä on paljon yksinäisiä ihmisiä ylikansoitetulla pallolla, joka kaiken lisäksi voi huonosti.

Minä toivon, että kenenkään ei tarvitsisi kiivetä Lasipalatsin katolle. Ja että Pohjoisnavalle ei voida purjehtia 20 vuoden päästä.

HelMet-haasteesta ruksaan kohdan tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015. 215 s.
kansi: Ville Tietäväinen