torstai 28. heinäkuuta 2016

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio


Oli juhannus ja mökkimatka ja minä, joka unohdin Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Tammi, 2002) kotiin. Onneksi on myös mies, joka suostutteli piipahtamaan Myrskylän kirjastossa, hankkimaan kortin ja lainaamaan kirjan ja niinpä sain viettää taas laatuaikaa Tylypahkan käytävillä.

Sarjan toisessa osassa kotitonttu Dobby yrittää kuumeisesti estää Harrya palaamasta Tylypahkaan, sillä siellä tulee kuuleman mukaan tapahtumaan seuraavana lukuvuonna jotain kamalaa. Harry ei kuitenkaan suostu neuvoa noudattamaan saati eteen pölähtävistä esteistä välittämään, vaan kirjaimellisesti kaahaa koululle Ronin kanssa. Pian alkaakin tapahtua, sillä Harry kuulee murhanhimoisia ääniä koulun seinien sisältä ja lopulta sairaalasiipeen kiikutetaan niin oppilaita kuin kummituksiakin. Koulun väkeä kauhistuttaa, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart ei tunnu säkenöivän hymynsä takana olevan aivan tehtäviensä tasalla ja koulu uhataan sulkea, jos syyllistä hyökkäyksiin ei löydetä.

Minulla on monta vuotta ollut päässäni sellainen ajatus, että Salaisuuksien kammio olisi jotenkin kehno ja hieman tylsä osa sarjassaan. Tämä uudelleenlukukerta kuitenkin pölytti tätä käsitystä, sillä tarinahan oli tavattoman mainio eikä lainkaan tylsä. Koulun käytävillä kuiskaileva uhka, käsittämättömän ärsyttävä ja ihastuttava Lockhart, Ginnyn saapuminen Tylypahkaan ja jännittävä loppunäytös tekevät tästä oikein oivan teoksen. Ehkä oli hyväkin, että edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja toisaalta se, että tietää jo mitä jatkossa tulee tapahtumaan?

Täytyy tosin myöntää, että olin todella yllättynyt siitä että a) kirjassa on niin vähän Hermionea ja b) teoksessa käsitellään koulunkäyntiä Tylypahkassa verrattain vähän. Voi olla, että nämä seikat johtuvat siitä että ne ovat seuraavissa osissa eri tavalla ja velhomaailmaa niin pitkään hengittäneenä tuntuu hassulta, että siitä tuntuu tietävän enemmän kuin mitä luvun alla olevassa kirjassa kerrotaan.

Nyt odotan innolla Azkabanin vangin kimppuun pääsemistä, tavataanhan siinä vihdoin muutamia suosikkihahmojani ja päästään kumartamaan Hiinokalle.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999. 365 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

Lavalta: Lapualaisooppera 2016 (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Ylioppilasteatteri viettää tänä vuonna 90-juhlavuottaan ja on sen kunniaksi tuonut Mustikkamaan kallioille musiikkinäytelmän Lapualaisooppera 2016 Sirpa Riuttalan ohjaamana. Esitys myötäilee 50 vuotta sitten kantaesitetyn Lapualaisoopperan tarinaa, mutta käsittelee pääasiassa nykypäivän ilmiöitä. Kuka kuljetetaan rajalle ja ketä sananvapaus koskee? Voiko pehmeitä arvoja noudattaa?

Alkuperäinen Lapualaisooppera paljasti Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet muilutuksista murhiin. Ylioppilasteatterissa esille nostetaan internetissä tapahtuva vouhotus sananvapaudesta ja suvakeista, pohditaan maahanmuuttopolitiikkaa ja vaaditaan rajoja kiinni kyltein ja nyrkein. Epäilijöitä ei suvaita ja vaikka välillä hommat tuntuvat menevän hieman yli, eivät jarrut enää toimi. Vastapuolen toiminta jää paljolti katsojan pääteltäväksi, pehmeämpiä arvoja edustavat henkilöt näyttäytyvät muun muassa ravintolapäivän kannattajina ja maailmaaparantavien selfieiden ottajina.

Seuraamista olisi varmaan helpottanut, jos alkuperäinen Lapualaisooppera olisi ollut paremmin tuttu. Nyt henkilöhahmot ja heidän poukkoilunsa nykypäivän henkilöiden ja tapahtumien seassa hämmensi. Joidenkin kohtausten kuvitukset myös nostivat pään päälle kysymysmerkkejä, symboliikkaa oli niin paljon että en pysynyt mukana. Lavan taustalla myös tapahtui paljon, kaikkea ei katsomon sivusta aivan nähnyt mutta toisaalta oli hienoa että miljöön mahdollisuuksia oli hyödynnetty.

Joka tapauksessa lavalla nähdään paljon osaavia näyttelijöitä. Toiminnan rauhoittuessa esiin nousee kirkkaita hetkiä ja sanomakin selkeentyy. Kaj Chydeniuksen laulut myös soivat kauniisti metsämaisema taustanaan, vahvana solistina mieleen jäi Lyytin roolissa nähty Inkeri Hyvönen. Mieleen jäivät muun muassa myös lavakarismallaan vakuuttanut useita rooleja tehnyt Judith Regwan ja kannattajiensa suosiota nauttinut Kosola Axel Laurén.

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016:ssa on paljon vimmaa ja osaamista, mutta syvin sanoma jäi kaiken metelin ja touhun alle. Kirkkaimpana mieleen jäivät loppupuolen kuulas laulu, ilmapallot ja metsän hiljaisuus. Toisaalta näytelmä onnistui myös nostamaan kiinnostusta alkuperäisteosta kohtaan ja se on nyt varattuna kirjastosta tekstinä ja äänilevynä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen. Lapualaisooppera 2016 pyörii Mustikkamaalla 20.8. asti.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Lavalta: Mökkinaapurit (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Muutama kesäteatteri on vakiinnuttanut paikkansa kesäohjelmistossamme ja edellisten vuosien onnistunutta kuviota noudattaen suuntasimme siipan kanssa jälleen Messilän Markkinaravintolan suojiin katsastamaan Lahden Uuden Kesäteatterin tämänvuotista tuotosta. Mökkinaapurit, alaotsikoltaan kesän salarakkain musiikkikomedia, kuljettaa katsojat rauhallisen järven rannalla sijaitsevalle mökille. Musiikkina kuullaan männävuosien oivallisia käännöshittejä ja niiden myötä paljastetaan totuus jos toinenkin.

Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) nauttii mökillään omasta rauhasta ja iloitsee jo etukäteen siitä, kuinka tulee pian saamaan myös naapurimökin omakseen. Suunnitelmat sotkee yllättäen paikalle ilmestyvä serkkupoika Kristian (Peter Nyberg), joka on päättänyt jäädä koko kesäksi mökille parantelemaan burnoutiaan. Rauhaa ei kuitenkaan ole luvassa, sillä pian paikalle pelmahtavat myös Kristianin huolehtiva äiti (Maruska Verona) ja hänen vaativin asiakkaansa, glamour-tanssija Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) kuskinaan mykistävästä ihmispelosta kärsivä iskelmälaulaja Nelli Kaneli (Anni Kajos). Mökkimeiningeissä tunnelma tiivistyy, kipinät lentelevät ja salaisuudet paljastuvat eikä rakkauttakaan puutu kun käkikellot käyvät kukkumaan.

Näyttelijät ovat tunteiden tulkkeina parhaimmillaan laulukohtauksissa. Ääntä ja karismaa löytyy ja, kuten kapellimestari Asko Turkia käsiohjelmassa toteaa, kornitkin sanoitukset onnistuivat välittämään aitoja tunteita. Nybergin Olen jäänyt oven taa on ollut korvamatona nyt viikon. Jäin myös kaipaamaan ensimmäisessä kohtauksessa vilahtanutta iskelmätähti Simo Tapiota ja taustalaulajiaan uudestaan lavalle. Mies hehkutteli esityksen jälkeen kovasti myös stemmalauluja, harvoin sitä pääsee tällaista kuulemaan.

Rytmillisesti esityksen ensimmäinen puoliaika jäi hieman valjuksi, vaikka näyttelijäsuorituksissa sinänsä ei mitään vikaa ollutkaan. Toinen puoliaika onneksi nostatti tunnelmaa kiitettävästi ja juonenkäänteitäkin oli niin monta että kaikkia emme edes arvanneet oikein, bonukset siitä. Kokonaisuutena Mökkinaapurit oli kuitenkin toimiva ja stereotyyppisiin hahmoihin oli löydetty myös syvempiä näkökulmia. Esimerkiksi pinkkiin pukeutuvasta Barbista olisi voinut tehdä totaalibimbon, mutta pintaa vähän raaputtamalla alta löytyi kuitenkin sellainen kunnon tyttö. Visuaalisesti esitys oli myös hienoa katseltavaa, Sari Paljakan lavastus on mökkiperinteitä kunnioittaen valmistettu.

Laukes vakuutti minut jo kolmatta vuotta peräkkäin siitä, että taitaviin laulajiin ja hyviin sekä paikoin yllättäviin biisivalintoihin nojaava konsepti toimii. Tarinallisesti Mökkinaapurit ei ehkä ollut se kesän kaunein kukkanen, mutta viihdyttää se osasi ja reissu Lahden suuntaan oli onnistunut. Odotan innolla mitä Laukes kehittää ensi kesäksi.

Esitys pyörii Messilässä enää tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Helena Waris: Uniin piirretty polku


Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.

Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.

Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.

*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana

Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu #1)
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta


Kesäklassikoiden ja muiden paksumpien kirjojen oheen kaipasi jotain kevyempää, joten otin mökkireissulle hyllystä mukaani näytelmän. Satunnaisotannalla käsi osui Elina Snickerin tekstiin Maamme - nykykuvia Suomesta (Kirja kerrallaan, 2011) ja se osoittaitui erinomaiseksi valinnaksi.

Ilmavalokuvaaja Mandy tahtoo tehdä uuden Maamme-kirjan Topeliuksen ja Donnerin jalanjäljissä. Kirjaan on tarkoitus saada kuvia suomalaisista kansallismaisemista ja saada ihmisten ääni kuuluviin: mitä synnyinmaa merkitsee, entä asuinalueenne, sota tai rajat? Näytelmä sijoittuu pienelle asuinalueelle peltoaukion reunalla. Pellon omistajaa selvittäessään Mandy tapaa niin Ydinperheen lapsen, Talkooväkeä, internetpelimaailmassa hengaavaa nuorisoa ja Sotaveteraanin. Dialogin lisäksi kuullaan tai oikeastaan voidaan lukea Mandyn päänsisäistä dialogia ja tämän perheenjäsenten kommentteja.

Maamme on julkaistu vuonna 2011, mutta se on edelleen hyvin ajankohtainen. Ilokseni huomasin, että tämä on huomattu myös teattereissa ja näytelmä pyörii tällä hetkellä muun muassa Fiskarsissa sijaitsevassa Teatterivalimossa elokuun alkuun asti. Olisi kiinnostava nähdä, miten päänsisäiset äänet ja esimerkiksi virtuaalipelimaailma PeasantWorld on lavalle toteutettu, niillä kuitenkin on tekstissä suuri rooli.

Ajankohtaisen näytelmästä tulee sen herättämät kysymykset vastaanottokeskusten rakentamisesta, siitä mitä ihmiset asuinalueelleen haluavat tai eivät halua, ulkopuolisuudesta ja ulkopuoliseksi tekemisestä, ihmisten säälimättömyydestä silloin kun omat tunteet oikeuttavat teot. Ehdottoman mainio teksti. Ja vaikka näytelmän asuinalueen ihmiset ovat kärjistettyjä, voi maiseman trampoliineineen, rivi- ja rintamamiestaloineen ja haravineen tunnistaa. Hurjaa.

Tämä näytelmä on vihdoin myös oma ensimmäinen osallistumiseni lanseeraamaani Lukuharjoituksia-haasteeseen. Näytelmiä ehtii lukea vielä 10.11. asti, joten mukaan ehtii mainiosti. Ja jos tämän näytelmän haluaa lukea, niin sitä on saatavilla ainakin HelMet-alueella asuville kirjastosta.

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta
Kirja kerrallaan, 2011. 63 s.
Kannen kuva: Heli Sorjonen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...