torstai 4. helmikuuta 2016

Lavalta: Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia (Sibafest)

Kuva: Marko Kudjerski

Käyn hyvin harvoin kuuntelemassa konsertteja, siis sellaisia musiikkiesityksiä joissa istutaan penkeissä ja vain kuunnellaan. Tarjous tutustua kuudennetta kertaa järjestettävään, tällä kertaa elokuvateemaiseen Sibafestiin oli kuitenkin sen verran houkuttava, että kipitimme torstai-iltana kohti Musiikkitalon Camerata-salia ja Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttia.

Konsertissa kuultiin nimensä mukaisesti erinäisiä elokuvasävellyksiä soitettuna hieman harvinaisemmilla soittimilla. Lavalla nähtiin Otto Virtanen (fagotti), Jukka Myllys (eufonium), Petri Keskitalo (tuuba) ja Seppo Kantonen (piano). Entisenä puupuhaltajana odotin kiinnostuneena erityisesti vaskisoittimien kuulemista, ne kun eivät ole itselleni juurikaan tuttuja soittimia. Ja moneen niistä kyllä oli, vaskista ja muistakin!

Konsertti aloitettiin Keskitalon ja Myllyksen duetolla Hawaii Five-O (tunnusmusiikki samaisesta tv-sarjasta) ja siitä eteenpäin homma olikin yhtä soittamisen riemua. Mieleen jäivät erityisesti Keskitalon soolona soittama, Blown Away -elokuvassakin kuultu, With or Without You (loopperilla ja bassolla sai yllättävän äkisti taituroitua komeat taustat tuuballe), John Barryn James Bond -elokuviin tekemistä kappaleista koottu Double-O Suite ja maaliskuussa Suomeen saapuvan Ennio Morriconen säveltämä teema elokuvaan Giù la testa (eli Kourallinen dynamiittia).

Mahtui mukaan kyllä muutama hitaampikin kappale, esimerkiksi Hiljaisuus-elokuvan musiikeista kootuissa katkelmissa tunnelmoitiin hyvin suomalaisissa, haikeissa tunnelmissa ja syviin tunteisiin päästiin myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta tutusta Romanssissa, jossa Virtanen taituroi fagottinsa kanssa.

Kappaleiden välissä kuultiin myös mainioita Keskitalon välispiikkejä, joihin oli mahdutettu jos jonkinlaista nippelitietoa käsiteltävistä elokuvista ja niiden taustoista. Jollain ihmeen tavalla jokaiseen kappaleeseen saatiin myös kytkettyä Irlanti, en tiedä miksi, mutta täytyy nostaa hattua kekseliäisyydelle ja luoville aasinsilloille.

Ihailen tavattomasti vaskipuhaltajia tai puhaltajia ylipäätänsä, tämän jälkeen vielä enemmän. Tunnin konsertin aikana saa puhaltaa äänen jos toisenkin ja soittimien mekaniikka näyttää meikäläisen silmään hämmentävältä. Soittimet ovat myös sen verran massiivisia, että heikompaa (eli poikkihuiluun tottunutta) hirvittää. Jottei nyt menisi vain puhaltajien ylistykseksi niin ei pianossa kuultu Seppo Kantonen missään nimessä turha ollut, hienosti soi komea Steinway puhaltimien rinnalla.

Veikkaan, että aika monella muullakin soi loppuillan päässä John Williamsin ikimuistoinen sävellys Cantina Band ja toki myös encorena kuultu 20th Century Foxin mainio tunnari. Siippa antoi konsertille arvosanan 5/5 ja minä taidan olla samaa mieltä, lisää tällaista kiitos!

Lämmin kiitos Sibafestille kutsuvieraslipuista konserttiin! Tapahtuma jää seurantaan, tiedä vaikka ensi vuonna uskaltautuisin useampaankin konserttiin.

Tämän vuoden Sibafest jatkuu vielä lauantaihin asti, itse menisin kuuntelemaan ainakin Musikaalista-konsertin (la klo 17) jos aikataulut eivät sitä estäisi.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä


Siiri Enorannan uusin teos Surunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015) on kerännyt jos jonkinlaisia kehuja. Tammikuussa sille myönnettiin sekä Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto että Topelius-palkinto, joten odotuksia teokselle toki oli. Sisällöstä olin kuitenkin onnistunut pysymään tietämättömänä ja yllätys oli suuri mutta mieluinen, kun tajusin että kyseessähän on nuorten fantasiakirja. Olin nimittäin jostain syystä lokeroinut tämän ns. tavalliseksi, siis nykyaikaan ja reaalimaailmaan sijoittuvaksi teokseksi.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia hallitsee Länsimantereen kauneinta kaupunkia Sidrineiaa lujalla otteella lasittariensa kanssa. Nuorta hallitsijaa vaivaa kuitenkin pelko siitä, että mitä jos kaikki ei käykään hyvin. Kun hän kuulee kaukaisella saarella olevista tulevaisuutta ennustavista kauriista päättää hän saada itselleen sellaisen, maksoi mitä maksoi. Surukauriin saarella puolestaan eletään eristynyttä, mutta onnellisen oloista elämää. Kaikilla on pienessä yhteisössä oma paikkansa ja tehtävänsä ja surukauriit ennustavat jokaiselle kuinka paljon surua he elämänsä aikana joutuvat kantamaan. Surukauriin saarella seurataan erityisesti päättäväisen mutta hiljaisen Uli-pojan ja hänen sisarensa elämää perhettä kohdanneen surullisen tapahtuman jälkimainingeissa.

Ihan hävettää myöntääkin, mutta palautin tämän kirjastoon kaksi päivää myöhässä (anteeksi sinä seuraavana varausjonossa oleva). Alkuvuoden lukuaikataulut kun menivät aivan solmuun ja sitten kun aloitin tämän en vain voinut jättää kesken. Lisäksi kuvittelin että runsaasta sivumäärästään huolimatta tämä olisi nopealukuinen, mutta eipä ollutkaan. Teksti kyllä soljuu kuin vesi Viidakkometsän putouksissa, mutta koko maailma ja tarina on niin runsas että siihen jää kiinni eikä ahmiminen onnistu.

En ole aikaisemmin lukenut Enorannalta mitään, mutta jos muut teokset ovat lainkaan tällaisia haluan lukea ne kaikki. Enorannan luoma maailma on kaunis ja monipuolinen ja hahmot kiinnostavia. Pidin myös kovasti vaihtuvista kertojista ja siitä, miten tapahtumat liikkuivat koko ajan eteenpäin eikä samoja tapahtumia jääty jaanaamaan eri henkilöiden kautta. Näin myös omalle ajatukselle jäi tilaa lukiessa.

Surunhauras, lasinterävä oli minulle erinomainen lukukokemus. Se osui juuri sopivaan tarinankaipuun saumaan ja tutustutti samalla hienoon kertojaan. Suosittelen.

Myös esimerkiksi Kirjakko ruispellossa uppoutui tarinaan ilolla moneksi päiväksi.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY, 2015. 473 s.
Kansi:

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Lavalta: Punainen viiva (Red Nose Company)

Mike ja Zin. Kuva: Tero Ahonen

Siipan ehkä eniten kevätkaudella odottama esitys sattui jo tähän tammikuulle, kun Red Nose Companyn Punainen viiva sai ensi-iltansa. Yhdessä Teatteri Quo Vadiksen ja Teatteri Avointen ovien kanssa tehty esitys sukeltaa Ilmari Kiannon klassikkoteoksen Punainen viiva maailmaan klovnerian keinoja käyttäen. Mainiot klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kuljettavat katsojan läpi teoksen tarinan kommentoiden samalla Kiannon elämää ja nykypäivän menoa.

Itse en ole lukenut Punaista viivaa, mutta tarina on tuttu. Korpiloukossa asuvat Tobias ja Retriika eli Topi ja Riika viiden lapsensa kanssa ja yrittävät tulla toimeen miten taitavat. Vuonna 1907 alkaa kuitenkin tapahtua, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit tekevät tuloaan ja soli-sali-ratit lupaavat köyhien olojen paranevan kuin ihmeen kaupalla. Tämän mahdollistamiseksi on vain vedettävä äänestyslipukkeeseen punainen viiva. Ryysyistä ei kuitenkaan päästä rikkauteen ja vähän jopa epäillään josko Jumala pitäisi tällaista viivojen piirtelyä synnintekona. Mollinuottiin siis lopetellaan, kuten suomalaisessa perinteessä tapana niin usein on.

Onneksi itse esitys ei sentään ole kokonaisuudessaan mollivoittoinen, vaikka toisella puoliajalla eivät vakavuudet juuri nauratakaan. Klovnit kertovat Otso Kauton ohjauksessa Topin ja Riikan tarinaa sitä samalla kommentoiden ja yhteneväisyyksiä Ilmari Kiannon elämään vetäen pitäen kuitenkin tarinan punaisen langan käsissään. Välillä myös lauletaan ja musisoidaan harmonikkaa, kitaraa ja erilaisia rytmisoittimia käyttäen. Laulut istuvat näytelmän maailmaan sulavasti, vaikka omassa päässään ei välttämättä osaisikaan yhdistää Kiantoa ja esimerkiksi Manic Street Preachersia.

Kuva: Tero Ahonen

Esityksessä on mukana myös paljon improvisaatiota. Mainiot klovnit ottavat impulsseja yleisöltä, kommentoivat, jäävät tuijottamaan. Nyökkäävät, kun yleisön edustaja (eli allekirjoittanut) osaa vihdoin lopettaa nauramisen. Yhteistyö sujuu Miken ja Zinin välillä hienosti ja ihmehän se olisi jos ei, on tätä esitystä sen verran ilmeisesti harjoiteltu ja samaa konseptia aikaisemminkin kokeiltu Juoksuhaudantien parissa.

Myönnettäköön, että Punainen viiva ei nasahtanut omaan makuhermoon yhtä hyvin kuin Juoksuhaudantie viime keväänä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen tämä kuitenkin on, siitä ei ole epäilystäkään. Mieleen jää pohdintaa vihapuheesta ja vaalilupauksista, mystisiä tiedonmuruja Ilmari Kiannon elämästä ja käsittämättömän mainio kursailukohtaus (todellakin, siitä voi tunnistaa tuttuja asioita jos on savolaisten kanssa koskaan ollut lähemmissä tekemisissä).

Kiitos Mike ja Zin työryhmineen riemukkaasta perjantai-illasta!

Esityksiä on toukokuulle asti niin Helsingissä, Riihimäellä kuin Lahdessakin, joten näkemismahdollisuuksia riittää ja näidenkin jälkeen esitys jatkaa kiertueohjelmistossa. Rientäkäähän siis lippuhankintoja tekemään!

Kiitokset Red Nose Companylle kutsusta esitykseen.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Riskillä leffaan - Finnkinon Mystery-näytöksistä

Mystery-näytöksiä markkinoidaan muun muassa tällaisella kuvalla. Kuva: Finnkino

Käyn nykyisin melko harvoin elokuvissa. Tarjontaa on niin paljon ja lippuhinnat kohonneet sen verran, että kynnys lähteä on suuri. Mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan teatteriin, jos sen kuitenkin näkee pian streamauspalvelun kautta kotitelkkarista? Kulutan kuitenkin katsomon penkkejä mielelläni, joten Finnkinon viime vuonna lanseeraamat Mystery-näytökset ovat olleet itselleni sopivan stressitön vaihtoehto.

Ensimmäistä kertaa testasimme konseptia viime marraskuussa. Silloin elokuvana oli Spielbergin uusin raina Vakoojien silta, jossa pääosaa esittää Tom Hanks. Mystery-näytöksessä sen pääsi näkemään 10 päivää ennen virallista Suomen ensi-iltaa. Kylmän sodan keskelle panttivankineuvotteluihin joutuvasta vakuutusjuristista kertova elokuva oli kiinnostavaa katsottavaa. Kerronnaltaan se oli mukavan kiihkoton (eli ei siis sortunut tarpeettomaan ylidramaattisuuteen) ja Hanks vain paranee vanhetessaan. Muutoin elokuvaa ei olisi varmaan leffassa tullut katsottua, mutta eipä harmittanutkaan. Vakoojien silta oli perusvarmaa jenkkidraamaa ja varmaan solahti mukavasti monen katselumakuun.

Toinen kerta Mystery-näytöksen parissa koitti eilen ja mies veikkasi edellisen kerran perusteella elokuvaksi tänään ensi-iltaan tulevaa Spotlightia. Yllätys olikin suuri, kun valkokankaalla alkoi pyöriä noin kolmen viikon päästä ensi-iltansa saava kuuden Oscarin ehdokas Carol. 1950-luvulle sijoittuva ihmissuhdedraama kahden naisen (Cate Blanchett ja Rooney Mara) suhteesta yhteiskunnan paheksuvan katseen alla oli kaunista katseltavaa, joskin paikoin hieman hidastemponen. Lisäksi se oli aikamoinen loikka helpostipureskeltavasta vakoojatrilleristä ja hyvä näin.

Moni ei kuitenkaan ollut kanssani samaa mieltä siitä, että elokuva oli hyvä valinta. Finnkino avasi nimittäin eilen omalla sivullaan keskustelun siitä, mitä mieltä Mystery-valinnasta oltiin ja ainakin aluksi palaute oli murskaavaa. Elokuvaa parjattiin ja osa tuntui olevan järkyttynyt siitä, miten  K12-leimalla varustetussa elokuvassa voitiin esimerkiksi näyttää naisten välistä seksiä, sillä katsomossa oli myös lapsia. Usea myös totesi, että ei aio osallistua tapahtumaan uudelleen.

Onneksi mukana oli myös vastakkaisen mielipiteen edustajia, joihin itsekin ja myös seurana ollut mieheni kuulumme. Mystery-näytöstä mainostetaan Finnkinon sivuilla seuraavasti:

Etsitkö uudenlaista elokuvaelämystä? Oletko valmis haastamaan elokuvan katsomiskokemuksen? 

Tervetuloa Mystery-näytökseen, jossa näet ensimmäisten joukossa pian kaikkien huulilla olevan puheenaiheen. Elokuvaa emme paljasta, mutta viihtyminen on taattua.

Itse olen tulkinnut tämän siten, että vastaan voi tulla mitä tahansa. Viihtymistakuu on tosin riskialtis ilmaisu, koskaan ei voi tietää pitääkö yleisö elokuvasta varmasti, mutta itse olen valmis haastamaan omat ennakkoajatukseni ja katsomaan elokuvia, joita en muuten välttämättä näkisi. On todella sääli, jos palautteen vuoksi Finnkino alkaa muuttaa linjaansa mysteerielokuvia valitessaan ja valikoimaan tulisi vain ns. helpostinieltävää valtavirtaa tai lopettaisi näytökset kokonaan.

Keskustelimme asiasta pitkään siipan kanssa ja ryhdyimme miettimään miten tästä voisi jatkaa. Itse haluaisin mennä Mystery-näytöksiin yllättymään ja kokemaan jotain, mitä en muuten välttämättä isolta kankaalta katsoisi. On ihan ok, jos elokuva ei aina natsaisi omaan katselumakuuni, koska eihän sitä voi kukaan ennakkoon taata. Sen sijaan moni tuntuisi haluavan mennä Mystery-näytökseen katsomaan jotain perusvarmaa, joka ei ainakaan suututa tai paheksuta ja jonne mukaan voisi mahdollisesti ottaa myös lapset.

Mies ehdotti tähän rinnakkaista Mystery-konseptia, jonkinlaista "perhemysteerielokuvaa". Elokuva valittaisiin siten, että mukaan voisi huoletta ottaa myös lapset eli kyseessä voisi olla esimerkiksi seikkailuelokuva. Tällainen elokuva olisi esimerkiksi viime toukokuussa näytetty Tomorrowland. Toki nykyäänkin Mystery-elokuvasta voi päätellä jotain Finnkinon tunnisteiden perusteella, Carolissa nämä olivat ikäraja (12) ja sisältömerkinnät "sisältää seksiä" ja "voi aiheuttaa ahdistusta" (ks. alla), mutta jos nämä jättää huomiotta voi edessä olla yllätys eikä aina mieluinen.

Kuvakaappaus Finnkinon sivuilta otettu 29.1.2016.

Henkilökohtaisesti toivon Finnkinon jatkavan Mystery-näytösten suhteen vaihtelevaa linjaa, jotta elokuviin voi todella mennä yllättymään. Kiitos konseptin tuomisesta Suomeen!

Oletko itse käynyt Mystery-näytöksissä? Oletko tykännyt? Mitä ehdotuksia sinulla olisi Finnkinolle jatkon suhteen?

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Lavalta: Cthulhun kutsu (Tikkurilan teatteri)

Kuva: Leena Tiuri

Kiireinen viikonloppu reissussa takana ja kotiin olisi voinut jo mennä, mutta universumi oli ilmeisesti päättänyt että minun on nähtävä Tikkurilan Teatterin näytelmä Cthulhun kutsu. Olin siis viime vuoden puolella jo kahdesti varannut esitykseen liput, unohtanut lunastaa ne, sitten esitykset olivat loppuunmyytyjä ja lopulta kuin ihmeen kaupalla minulle kilahti viesti että sunnuntaille olisi liput varattuna. Eihän siitä voinut kieltäytyä. Kahvia siis naamariin ja portaita ylös pieneen Vernissan huoneteatteriin.

Tarina alkaa, kun toimittaja Frances Thurston alkaa tutkia setänsä professori George Angellin vähintäänkin epäilyttävään kuolemaan liittyviä seikkoja. Setänsä arkistolaatikoista Frances löytää lukuisia muistiinpanoja ja kirjoituksia, jotka johdattavat Francesin yhä vain syvemmälle kammottavan mysteerin saloihin. Johtolangat vievät häntä ympäri maailmaa jahtaamaan niin eläviä kuin kuolleita eikä ole lainkaan varmaa kestääkö Francesin mielenterveys mysteerin selvittämistä.

Esitys perustuu H.P. Lovecraftin samannimiseen novelliin ja on ohjaaja Aarne Lindenin itsensä dramatisoima. Alkuteksti ei ole minulle tuttu, totta puhuen käytännössä ainoa kosketukseni Cthulhu Mythokseen on vuonna 2013 samaisessa teatteritilassa nähty esitys Charles Dexter Wardin tapaus eikä seurana ollut siippakaan ole kovin sivistyneempi tällä saralla. Tietämättömyys ei kuitenkaan haitannut esityksen seuraamista lainkaan. Todettakoon silti myös, että asiasta enemmän tietäviltä kuului myös kiittäviä kommentteja eli ilmeisesti toteutus on siinäkin mielessä onnistunut.

Kyseessä on siis kosminen kauhunäytelmä, mutta ilahduttavasti kauhua ei haeta tälläkään kertaa säikyttelystä vaan ihmismielen syövereistä ja meren alta nousevista kauhukuvista. Paljon pelottavuuksista tapahtuu katsojan mielessä valo- ja ääniefektien luotsaamana. Meikäläiselle tällainen on juuri sopivaa ja muutamaa säpsähdystä lukuunottamatta selvisin esityksen kiltisti paikallani istuen.

Tässä kohtauksessa meikäläisellä sukat vähän tutisivat. Kuva: Leena Tiuri

Viisihenkinen näyttelijäkaarti selviää rooleistaan oivasti. Francesia esittävä Riina Nieminen on vakuuttava mielenterveydeltään järkkyvänä mutta päättäväisenä naisena ja hänellä on tarvittaessa myös tavattoman uskottava hullun maaninen katse. Jukka Hurjanen on ihastuttavan hillitty professori Angellina ja Linus Tuomenvirta esittää mainiosti muun muassa hurjia unia näkevää taiteilijaa. Marko Löllö on oivasti roolitettu muun muassa kultteja tutkivaksi poliisiksi ja Joona Tuoriniemi saa enemmän lava-aikaa näytelmän loppupuolella esittäessään tuntemattomille vesille joutunutta merimiestä. Kaiken kaikkiaan näyttelijät esittävät useampia rooleja jokainen. Kiitosta ansaitsevat samalla myös hienot puvustus ja lavastus. Pienessä huoneteatterissa massiivisille lavaste-elementeille ei ole sijaa, mutta tilaa on käytetty hyvin hyödyksi ja pienillä jutuilla on saatu 1900-luvun alkupuoli tuotua lavalle.

Hieman yli tunnin pituinen esitys ei vanu turhan pitkäksi ja pitää tarinan hyvin kasassa. Itse huomasin yllätyksekseni kaipaavani jopa piinaavaampaa jännitystä esitykseen, mutta toisaalta oli mukavaa ettei tarvinnut pitää silmiä kiinni. Voisin ottaa nyt tämän vuoden tavoitteeksi lukea Lovecraftilta edes jotain, jotta osaisin mahdollisella seuraavalla kerralla fiilistellä vielä enemmän.

Esityksiä on vielä helmikuussa, mutta ne ovat kaikki loppuunmyytyjä. Lipputilanteen mahdollisista muutoksista tullee ilmoituksia tapahtuman facebook-eventiin.

Jos näytelmän taustaprosessi kiinnostaa, kannattaa lukea esimerkiksi Nörttitytöt-blogissa julkaistu Lindenin haastettelu ja samaan syssyyn sitä seuraava arvio esityksestä.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Marlo Morgan: Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta

Läpi tämän hieman pohjoisemman "erämaan" vaellettiin kumitassut alla.

Etsiskelin viime vuonna alkuperäiskansoihin liittyviä lukuvinkkejä ja useampikin bloggaajakollega vinkkasi Marlo Morganin teosta Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta (Otava. 1995). Viime vuoden lukulistalle teos ei mahtunut, mutta otin sen käsittelyyn nyt tammikuussa.

Amerikkalainen Marlo Morgan työskentelee Australiassa terveydenhuoltoprojektin parissa kun hän saa kutsun vierailla erämaassa asuvan aboriginaaliheimon, Oikeiden Ihmisten, luona. Lyhyeksi juhlaksi luultu tilaisuus paljastuu kuitenkin neljän kuukauden mittaiseksi vaellukseksi läpi Australian erämaan. Vaelluksen aikana Morgan pääsee tutustumaan Oikeiden Ihmisten ajatusmaailmaan ja tapoihin ja vierailemaan pyhässä paikassa. Samalla hän saa tehtävän viedä Oikeiden Ihmisten viestiä maailman tilasta eteenpäin. Kirjan alkusivuilla teoksen mainitaan olevan kaunokirjallinen teos, mutta kerronta viittaa vahvasti sen perustuvan tositapahtumiin (muun muassa esipuhe alkaa sanoin Olen kirjoittanut tositapahtumien jälkeen ja todellisen kokemuksen innoittamana) ja tosiaan, on käynyt ilmi että Morgan ei ole vaellellut yhtään missään aboriginaalien kanssa ja kirjan tarina on keksitty. Kieltämättä tunnen itseni hieman petetyksi, sillä illuusio oli vahva vaikka jokin tuntui mielessä nakertavankin.

Täytyy myöntää, että minun aboriginaalituntemukseni perustuu hyvin paljon Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -kokoelman Australiaan sijoittuviin jaksoihin. Eipä sillä, paljon sieltä tuttua tuli tässä teoksessa esiin kuten juuri uniaika ja erilaiset taiteen tekemisen tekniikat. Voisikin itse asiassa lukea Rosan tarinat uudestaan, mutta palataan nyt vielä Morganiin.

Viestin lukeminen oli paikoin ristiriitainen kokemus. Toisaalta olin tavattoman kiinnostunut heimon elintavoista ja vaelluksesta läpi karun aavikon ja toisaalta pieni skeptikko minussa kiljui kovaan ääneen. Heimon jäsenet keskustelevat ajatuksen voimalla ja heillä tuntuu olevan jonkinlaista salattua tietoa. Morganin pohdinnat heimon ajatusmaailmasta tuovat paikoin myös mieleen self help -henkisen opastuksen. Paljon hyviä ajatuksia kirjassa toki on esimerkiksi maailman tilasta ja toisten ihmisten kunnioittamisesta.

Kirjoitin alunperin tämän tekstin heti luettuani ja se oli hyvin erilainen. Päädyin nimittäin googlailemaan ja törmäsin sitten useisiin lähteisiin, jossa kirjan todettiin olevan suoranainen huijaus. Olen nyt hieman harmissani, vaikka lukukokemuksena tämä olikin kiinnostava. Jos jollakulla on vinkata (ajantasoista) kirjallisuutta tai artikkeleita aboriginaaleista, otan vinkit kiinnostuksella vastaan!

Tämä teos olkoon myös yksi osasuoritus Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen vaikka huijaus onkin, edustakoon vaikka sitä kuinka alkuperäiskansoista yritetään monin tavoin hyötyä, ja HelMetin lukuhaasteessa kuitattakoon kohta keskustelua herättänyt kirja.

Marlo Morgan: Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta (Mutant Message from Down Under, 1991/1994)
Otava, 1995. 224 s.
Suomentanut: Jaana Lehtinen
Kannen kuva: Jeff Gnass/Suomen Kuvapalvelu

torstai 21. tammikuuta 2016

Lavalta: Kultatähti (Tikkurilan lukio)

Kuvassa Kultatähti-musikaalin juliste.

Vähintään kahden vuoden välein on palattava oman entisen lukion penkille tai ainakin auditorioon, sillä jälleen on koittanut aika kun Tikkurilan lukiossa esitetään omaa musikaalia. Tällä kertaa estradille on tuotu Kultatähti-musikaali, jossa sukelletaan musiikkibisneksen ja haaveiden maailmaan. Unelmia on jokaisella, mutta niiden toteuttaminen ei ole aina helppoa.

Esitys alkaa Kultatähti 2016 -laulukilpailulla, jonka lopputuloksena tyttökolmikko Kerttu, Juuli ja Eeva signataan tuottajan talliin matkalle parrasvaloihin. Kerttu haluaisi saada oman musiikkinsa kuuluviin eikä antautua pyöräksi tuotantokoneistoon, ujolle Eevalle oikeastaan riittäisi jos hän saisi laulaa omalle J-P:lleen ja Juuli puolestaan haluaa mainetta, faneja ja glitteriä. Popcorni Recordsin levymoguli ottaa PR-vastaavansa kanssa ohjat käsiinsä ja tytöille tuupataan valmista biisipohjaa, playback-keikkaa ja bileitä, mutta jokin hommassa mättää. Kerttu tuntuu törmäävän jatkuvasti ystävälliseen sokeaan katusoittajaan, Eeva kipuilee parisuhteensa kanssa ja Juuli hapuilee joka suuntaan. Komediana alkanut spektaakkeli saa vähitellen traagisia sävyjä ja kukin joutuu lopulta valitsemaan oman tiensä.

Antti Pentikäinen on sekä ohjannut että käsikirjoittanut musikaalin ja koulun musiikinopettaja Erkki Ylimäki on luotsannut opiskelijoita kappaleiden sävellystyössä. Musikaalin aikana kuullaan 32 kappaletta ja se on aikamoinen määrä, vaikka siitä tiputettaisiin koelauluissa käytetyt neljä coveria. Koko paketti on siis luotu kasaan oman talon voimin, Tilun somekanavien mukaan iltaisin ja lomilla kuusitoistatuntisia päiviä kaihtamatta, ja yhteishenki näkyy lavalla hienona meininkinä. Toki nuoria näyttelijänalkuja välillä näyttää hieman jännittävän, mutta hahmot on luotu uskottavasti ja ne on selvästi otettu omiksi.

Käsikirjoituksessa viljellään viittauksia jos jonkinlaisiin ohjelmaformaatteihin ja julkkiksiin, ja jos on seurannut yhtäkään laulukilpailua televisiosta tietää kyllä mistä puhutaan. Huumori taiteilee hyvin totaaliöverin rajalla, on Nico Ceellä, superartisti Poski ja mitä näitä on. Komediasta uskalletaan kuitenkin heittäytyä myös vakavaksi, muun muassa tyttötrion kolmisin laulama Sylityksin oli hienosti rakennettu kappale siitä miltä tuntuu kun ensimmäistä kertaa lähdettiin pois kotoa tähtien perään.

Pääosakolmikon rooleissa on kaksoismiehitys, meidän esitysiltanamme lavalla nähtiin Janina Mäyry (Kerttu), Daniela Taddele (Juuli) ja Aino Nyman (Eeva). Valovoimaa riitti ja nimenomaan sitä uskottavuutta, sillä viimeistään viimeisessä kohtauksessa omat kyynelkanavat aukesivat ja kunnolla. Minkäs teet, kun näkee teatteria tehtävän sydämellä. Myös muut näyttelijät (ja tanssijat! ja orkesterin jäsenet!) ovat mainioita, iso yhteinen kiitos myös heille! Koko setti pyörii kuin paraskin tuotantokoneisto.

Musikaalin ehtii nähdä vielä tänään torstaina ja huomenna perjantaina, joten kipinkapin vain Tiluun jos aikataulu lainkaan suo! Lisätietoja esityksestä löydät esimerkiksi täältä.

Toim. huom. Tikkurilan lukio on tosiaan oma entinen kouluni, joten käyntejä kuorruttaa aina tietty iloinen nostalgisuus ja osa tekijöistä on tuttuja, mutta musikaali seisoo omana hienona teoksenaan eikä sitä kehuessa tarvitse kaunistella tai liioitella.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...