tiistai 19. maaliskuuta 2019

#tuntematonlukee eli kuinka bongata muiden lukemia kirjoja julkisilla paikoilla

Kirjabongaajan maaninen katse.

Tänään järjestetään ensimmäistä kertaa Kirjaston päivä ja sitä myöten Helmet-kirjastot haastavat ihmisiä lukemaan kirjoja näkyvästi julkisella paikalla. Haaste liittyy tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. kirja, jota tuntematon lukee. Itse aloin kerätä tammikuussa Twitteriin omia julkilukuhavaintojani #tuntematonlukee-tunnisteella ja jaan nyt parhaat vinkkini kirjojen bongaukseen, sillä muiden kirjojen vakoilu on mahtavaa. Nämä vinkit soveltuvat erityisesti julkisissa kulkuvälineissä tapahtuvaan bongaukseen.

1. Kysy, mitä toinen lukee. Rohkeimmat kirjabongaajat voivat avata suunsa ja kysyä, mitä toinen mahtaa olla lukemassa. Itse ainakin vastaan kysymykseen mielelläni, jos sellainen tulee. Saatuasi vastauksen kiitä ja anna henkilön jatkaa lukemista rauhassa.

Itse kuitenkin kuvittelen, että häiritsen muita lukijoita vähemmän, jos yritän selvittää kirjan muilla tavoin. Todennäköisesti aiheutan toimillani hämmennystä, mutta ainakaan vielä kukaan ei ole siirtynyt julkisissa kulkuvälineissä minusta kauemmaksi istumaan tai valittanut paikallislehdessä hullusta kirjastalkkerista. Jos siis olet valmis laittamaan salapoliisinkykysi testiin ja mahdollisesti harjoittamaan hieman akrobatiaa, ovat seuraavat vinkit sinua varten.

2. Ennakoi. Jos olet nousemassa junaan tai bussiin, pyri kartoittamaan mahdollinen kirjasaalis pikaisella silmäyksellä ja liiku sutjakasti bongauskohteen lähettyville. Jos olet nousemassa junaan pääteasemalta, saattaa sinulla olla aikaa kävellä junan viertä ja tarkastella mahdollista kirjatarjontaa ulkoa käsin. Junassa paras paikka on usein vinosti vastapäätä istuen tai käytävän toisella puolella olevassa loosissa. Ruuhkabussissa käytäväpaikat ovat otollisia bongaukselle, sillä näet kirjan ylhäältä käsin, otollisessa tilanteessa saatat myös päästä istumaan lukijan viereen. Lukijan taakse ei kannata istuutua, sillä näkyvyys on silloin huono ellet ole todella pitkä.

3. Kartoita kansi. Millainen kansi kirjassa on? Kirjailijan nimi on usein kirjoitettu isolla tai ainakin selkeämmin kuin kirjan nimi. Jos näet tekijän nimen (sukunimi usein riittää), voit kokeilla googlen kuvahakuun yhdistelmää "kirjailijan nimi kirja" ja saat kattavan valikoiman kansia. Niistä pääsee sitten esimerkiksi värejä vertaamalla oikean niteen ääreen. Tällä tavalla tunnistin viime viikolla Haruki Murakamin Komtuurin surman.

4. Kirjassa ei ole kuvitettua kantta, mitä teen? Tämä vaivaa erityisesti kirjoja, joissa on paperikansi. Näin on monissa julkaisusarjoissa, kuten Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto, ja moni ottaa paperikannet pois etteivät ne vaurioidu. Tällaisessa tilanteessa suosikkejani ovat Otavan kirjaston vanhat, marmorikantiset niteet, sillä 80-luvun painoksissa on noin joka kahdeksannella aukeamalla sivun alalaidassa kirjan nimi. Tämä tosin edellyttää pitkää bongausaikaa ja hyvää tuuria. Viimeksi tunnistin tällä tavalla Nathalie Sarrauten Ystäväni Martereaun. Joka tapauksessa tällaiset kirjat ovat haastavimpia bongattavia ja tunnistaminen vaatii omistautuneisuutta.

5. Etsi henkilöiden nimiä. Jos kirjan kansi ei ole näköpiirissäsi, mutta näet kirjan sivut, voit yrittää skannata tekstistä henkilöiden nimiä. Usein jo muutamalla nimellä voi saada kirjan haarukoitua, parhaita ovat tekstissä toistuvat nimet sillä ne kuuluvat usein päähenkilöille. Viimeksi tunnistin tällä menetelmällä August Strindbergin Neiti Julien.

5.1. Harjoittele sivusilmäilyä. Salapoliisin ja Vakoojan käsikirjat moneen kertaan lukeneena kuvittelen tietysti olevani vilkuilijana käsittämättömän huomaamaton (ks. yläkuva), mutta parantamisen varaa on aina. Hämäyksenä kannattaa käyttää omaa kirjaa tai puhelinta, sillä kumartuneesta lukuasennosta tehdyt vilkaisut eivät ehkä ole niin helppoja huomata. Satunnaiset, mukaspontaanit vilkaisut sivulle ovat myös käteviä.

6. Kurkota ja kumarru. Jos kansi on näkyvissä, mutta pysyy tiukasti maahan painettuna, auttaa pieni jumppailu toisinaan riittävien yksityiskohtien selvittämiseen. Itse suosin lähinnä geokätköilystä tuttua hämäystaktiikkaa eli kengännauhojen sitomista tai korjailua, mutta nauhojen puuttuessa voi vaikkapa rapsuttaa nilkkaa tai venytellä samalla kainalon alta kurkaten. Jumppaliikkeisiin liittyvä nolous hälvenee ajan myötä. Jumppailu johdatti minut viimeksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen pariin.

Miten auttaa bongaajaa? Jos luet itse julkisella paikalla ja haluat auttaa mahdollisesti paikalle osuvaa kirjabongaajaa, on suotavaa nostaa toisinaan kirjan kantta niin, että se on kunnolla näkyvissä. Esimerkiksi sivua kääntäessä voi kirjaa hieman kohottaa.

Entäs sitten ääni- ja e-kirjat? Niinpä niin. Näiden mahtavien kirjamuotojen yleistyessä kirjojen bongaus on muuttunut haastavammaksi, sillä kansia ei ole näkyvissä ja harvemmin kukaan onneksi kuuntelee kirjaansa ilman kuulokkeita. Vältän muiden puhelimien näyttöjen vakoilua, sillä se ei mielestäni ole suotavaa. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa tulee jonkinlaisia älylaseja, joiden avulla voi nähdä lukijan pään päällä kirjan paljastavan puhekuplan (vapaaehtoisesti näkyvissä oleva, tietenkin).

Toivottavasti bongausvinkeistä on apua ja iloa! Itse aion jatkaa bongailua Twitterissä tällä samalla tunnisteella jatkossakin ja ei haittaa yhtään, jos muutkin innostuvat sitä käyttämään. Itse aion tänään kiinnittää junassa erityistä huomiota siihen, että kirjani kansi on hyvin esillä. Hauskaa bongausta!

ps. Mainetta ja kunniaa hänelle, joka ensimmäisenä keksii mitä kirjaa pitelen. Takana näkyvässä hyllyssä oleva kolo saattaa johtaa oikeille jäljille.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Lavalta: Medusan huone (Q-teatteri/Turunen Company)

Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Kuva: Aino Nieminen

Medusan katse ei kivetä naista

Q-teatterin Medusan huoneeseen myydään ei-oota ja syystä. Osa suosiosta selittynee toki sillä, että Saara Turunen on tällä hetkellä yksi maamme kiinnostavimpia ja puhutuimpia kirjoittajia, mutta aihekin on innostava. Vallan epätasaisesta jakautumisesta ja sukupuolittuneisuudesta puhutaan koko ajan enemmän ja Turunen nostaa esiin tilanteita ja hetkiä, joissa nämä valta-asetelmat paljastuvat.

Lavalla pyöritään Medusa-myytin liepeillä ja nähdään muun muassa tyttö, jonka kuukautiset alkavat, selittävä setämies ja kaihokatseinen, imurinvarteen asetettu vaimo. Miehet piehtaroivat mieskirjailijoiden klassikoissa ja toteavat, että ei se Waltari Sinuhea peniksellään kirjoittanut. Sika tanssii Säkkijärven polkkaa. Kohtaukset seuraavat toisiaan, limittyvät ja lomittuvat, muodostavat kiinnostavan kudelman. Punainen lanka tai ehkä pikemminkin vahva hius kietoo kaiken kokonaisuudeksi ja vie esityksen komeaan loppuunsa.

Esitys ei ole saarnaava, vaikka sen sävystä ei voikaan erehtyä. Kohtaukset onnistuvat olemaan tunnistettavia olematta valmiiksipureskeltuja. Joudun itse täyttämään aukkoja ja tulkitsemaan. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että voin samalla nauttia esityksestä eikä tarvitse ahdistua jostain liian viitteellisesti esitetystä, jota en yksinkertaisesti tajua. Minulle tuo myös jonkinlaista helpotusta se, että teos ei ole juonivetoinen, sillä en tiedä olisiko tästä aiheesta saanut kirjoitettua sellaista tarinaa, joka onnistuisi olemaan lavalla samalla tapaa tyydyttävä.

Näyttelijät pelaavat upeasti yhteen, mikä on erityisesti näin ensemblevetoisessa teoksessa olennaista. Yksittäisten suoritusten esiinnostaminen ei tunnu mielekkäältä sinänsä, sillä kaikki ovat mahtavia mitä osasin tältä joukolta toisaalta odottaakin. Liikekieli on vähäeleistä, huomio kiinnittyy olennaiseen. Hahmona rakastin silti eniten Elina Knihtilän keltamekkoista naista.

On todettava myös, että en ymmärrä, miten kaikki salamannopeilta vaikuttavat pukuvaihdot on saatu tehtyä. Epäilen madonreikää tai vastaavaa. Joka tapauksessa Suvi Matinaron puvustus oli viehättävän pölyisen näköinen ja keskusteli kauniisti Milja Ahon lavastuksen kanssa. Tavallisuuden aaveessa huumaannuin näyttämölle ilmestyvistä beigen eri sävyistä, nyt nautin Ada Halosen meren väreissä väikkyvästä valaistuksesta.

Medusan huone ja keltamekkoinen nainen tulivat elämääni otollisella hetkellä. Tarvitsin tätä tuuppausta, huutoa, riemua, meren ääniä. Kiitos.

Suosittelen esityksen lisäksi myös Turusen mainiota tekstiä esityksen teemasta, se löytyy sekä käsiohjelmasta että esityksen blogista.

Jos liput ovat vielä saamatta, kannattaa kytätä Tikettiä ja mahdollisesti vapautuvia varauksia. Esityksiä on toukokuuhun asti.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.


Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Lavalta: Niskavuoren Heta (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Oletettua moniulotteisempi Heta

Olen nähnyt Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta -näytelmän edellisen kerran noin viisitoista vuotta sitten. Muistikuvat ovat hatarat, muistan lähinnä vahvatahtoisen Hetan, uhrautuvanoloisen Akustin ja surullisen Siipirikon. Toissakesänä koin puolestaan Järvenpään teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, jossa Heta näyttäytyi itsepäisenä mutta silti haavoittuvaisena hahmona. Tältä pohjalta oli kiinnostavaa lähteä katsomaan millainen Heta oli tuotu Teatteri Jurkan versioon.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ottavat tekstistä niskalenkin ja luovat kahdestaan lavalle koko näytelmän henkilökavalkadin Henri Tuulasjärven ohjauksessa. Teksti on työryhmän yhdessä sovittama. Ihastuin jo kolme vuotta sitten kolmikon taitoon tuoda lavalle elävä ja hengittävä Lokki ja vaikka Heta osoittautuikin minulle haastavammaksi palaksi, onnistui se silti viehättämään. Suurin kiitos menköön tälläkin kertaa Mettäsen ja Ojalan loistavalle yhteispelille. Hahmot on otettu omiksi ja niiden nahkoihin solahdetaan silmänräpäyksessä. Koskettavin ja täysin oli ehdottomasti Mettäsen kovapintainen Heta, jota ehkä onnistuin viimein oikeasti jollain tavalla ymmärtämään. Toisaalta yllätyin Ojalan Akustista, joka näyttäytyi muistamaani moniulotteisempana ja paljon kiinnostavampana hahmona.

Täytyy silti myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla minua ärsytti hahmojen koomisuus. Piereskelevä Akusti ei sopinut hahmosta luomaani mielikuvaan, kierosilmäinen rovasti hämmensi ja muutenkin teksti vaikutti muuttuneen mystiseksi hupinäytelmäksi. Tämänhän pitäisi olla hyvänen aika draamaa, onnettomia ihmisiä ja surullisia kohtaloita!

Ja olihan siinä lopulta niitäkin, niinkin paljon että kurkkua kuristi. Toisella puoliskolla koomiset elementit tuntuivat jäävän yksi kerrallaan pois ja lopulta lavalla oli vain perinnönjaossa täysin murtunut Heta. Kontrasti hihityttävään alkuun oli massiivinen ja erittäin toimiva. Jos läpi näytelmän oltaisiin kahlattu tuskastuneina, ei loppu varmasti olisi ollut niin voimakas. Esityksen näkemisestä on jo monta viikkoa, mutta edelleen sen tehokas loppukuva kouraisee jotain sisälläni.

Eiköhän ole siis niin, että jatkossakin tulen saapumaan ilolla katsomaan tämän kolmikon tekemisiä. Tämän voi ottaa toiveena: haluan ja kaipaan lisää tällaisia klassikkotulkintoja ja -tuuletuksia. Ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti siltä, että todella haluaisin myös lukea Wuolijoen näytelmät.

Esityksiä teatteri Jurkassa 13.4. asti.

Kiitokset lipusta Teatteri Jurkalle.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo








Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...