maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän, joka on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai ladulle, miten se haluaa ajatella, tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden, saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lavalta: Body Notes (Mimoart Company/Stoa)

Kuva: Kai Kuusisto

Läsnäolon tuntu liikkeessä

Viime vuonna perustettu Mimoart Company on tuonut ensimmäisen kantaesityksensä Stoan Teatterisaliin. Body Notes on erilaisia liikeilmaisun tyylejä ja valo- ja äänisuunnittelua yhdistelevä kokonaisuus, vakavasta huvittavaan taipuva ylistys ihmiskeholle.

Saliin astellessa en tiedä vielä mitä ajatella, esiintyvät hipsivät jo lavalla ees taas huitoen ja ääniä päästellen. Mietin, että perjantaipäällä illasta tulee raskas, en ehkä pysty keskittymään. Alku oli kuitenkin vielä tulossa, valot sammuvat ja koordinoidumpi toiminta alkaa. Pimeydestä ilmestyvät ihmiskehot vääntyvät hypnoottisesti, jopa pelottavasti. Tästä lähdetään matkalle, jossa liike on välillä huvittavaa, toisaalla rumaa ja viimein taas hengästyttää, kun ei voi kuin ihailla ihmiskehon kauneutta. Kehollisuuden lisäksi lavalle tuodaan erilaisia elementtejä, joilla leikitellään. Kehoilla voi maalata, kehot voi kuorruttaa, keho voi näyttää pieneltä kun se sijoittuu jonkin suuremman äärelle.

Ohjaaja Mimosa Lindahlin esityskonseptin pohjalta syntynyt esitys on taiteellisesti kunnianhimoinen. Lavalla nähdään neljä, no, liikkujaa (Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen, Mikael Kuosmanen), sellisti Sergio Castrillón ja toisaalta myös lavastaja Arto-Oskar Reunanen, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja valosuunnittelija Ilmari Karhu. Koko työryhmän näkyminen ja osallistuminen lavalla ei tunnu osoittelevalta tai siltä, että nyt tehdään tässä rakenteita kuulkaa näkyväksi. Yhteistyö yksinkertaisesti toimii, kokemus on kokonaisvaltainen.

Esityksen määrittely sanallisesti on vaikeaa, mutta ei toisaalta ehkä tarpeellista. Tarina on tai sitten ei, käsiohjelmassakin luvataan että jokainen tulkinta on oikea. Minulle Body Notes oli meditaatio, evoluutio, maalaus, sielun venytys. Nautin liikkeestä, kevyestä komiikasta, tarttuvasta naurusta, harkitusta visuaalisuudesta, sellon äänistä.

Poistuessa jotain viikon uupumuksesta on jäänyt pois harteilta, lapojen välissä on enemmän tilaa. Suosittelen lämpimästi, vielä ehditte.

Kiitokset Mimoart Companylle kutsuvieraslipusta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lavalta: Taide (Kaarina-Teatteri)

Serge, Yvan ja Marc kinastelevat taiteesta. Kuva: Henna Salminen

Kuka määrittää taiteen arvon?

Kaarina-Teatteri pääsi yllättämään huhtikuussa iloisesti. Teatterissa esitetään nyt Yasmina Rezan tekstiä Taide Mikko Rantanen ohjauksessa ja nimensä mukaisesti esityksessä sukelletaan pää edellä taiteen maailmaan. Varsinaisen näytelmätekstin lomaan on ripoteltu erilaisia performansseja, jotka rikkovat esityksen rakennetta ja sopivat sen teemaan erittäin hyvin. Mikä on (hyvää) taidetta ja kuka sen saa määritellä?

Näytelmässä Serge (Jukka-Pekka Katajisto) on ostanut naurettavan kalliin taulun, joka on kaiken lisäksi kokovalkoinen. Mitä siinä on nähtävää? Hänen ystävänsä Marc (Jussi Tanhuanpää) on ostoksesta tavattoman pöyristynyt, Yvan (Kari Rantanen) puolestaan yrittää ymmärtää taidevalintaa sen minkä onnettomilta avioliittojärjestelyiltään ehtii. Kolmen miehen ystävyyssuhde joutuu moneen koetukseen, kun kukin väärinymmärtää toista vuoron perään ja taiteen tulkinta aiheuttaa yllättäviä erimielisyyksiä.

Ensimmäisellä puoliajalla jaksan hetken kummastella tyylilajien vaihdoksia sekä kohtausten sisällä että niiden väleissä. Toiminta siirtyy performanssitaiteesta nykytanssiin ja täysin liioiteltuun näyttämöilmaisuun. Melko pian vaihdokset alkavat kuitenkin tuntua järkeviltä ja tuovat jo valmiiksi herkulliseen tekstiin hyvän lisän. Arto af Hallströmin ja Inkeri Kivirikon suomennos toimii oivallisesti ja sopii näyttelijöiden suuhun.

Siippa ei ota väliajalla uskoakseen, että Kaarina-Teatteri on harrastajateatteri. Produktio on ammattimainen ja vaikka esimerkiksi lava ei suurensuuri ole eivätkä resurssit välttämättä sellaisia kuin kaupunginteattereissa, on toteutus tehty kunnianhimoisesti. Esimerkiksi Anniina Kuulan överitaiteellinen puvustus on ilo silmälle.

Toisen puoliajan aloittava laulumanifesti räjäytti sitten pankin. Räkätämme puolison kanssa eturivissä vedet silmissä, sillä monotonisesti laulettu byrokraattinen teksti taiteen valtionavustuspolitiikasta vai mistä olikaan triangelilla ja tamburiinilla epätahtisesti säestettynä oli täyttä kultaa. Tämä osio oli ehkä vaihtoehtotaiteellisista välikkeistä oma suosikkini, jotenkin niin aito ja tunteella tehty.

Kokonaisuutena Taide jätti hyvälle mielelle ja sai pohtimaan taidetta ja sen olemusta. Kuka saa määritellä mitä taide saa maksaa tai millaisesta taiteesta kannattaa tai saa pitää? Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin loppupeleissä se, miten mainio pokka koko näyttelijäkolmikolla on. Vaatii taitoa ja luottoa työryhmään heittäytyä absurdiin ilmaisuun ja tehdä se vakuuttavasti.

Lämmin kiitos Kaarina-Teatterille kutsusta esitykseen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lavalta: Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia (Valtimonteatteri)

Esityksellä on useampi upea ja toinen toistaan nyrjäyttävämpi juliste. Visuaalinen suunnittelu: Tomi Flyckt.

Sisäisiä ja ulkoisia vaikuttamisyrityksiä

- Linnea hei. Sisäinen äänesi täällä.
- Hmm?
- Ootko huomannut, että sulla on ihan tosi monta tekstiä blogiin kirjoittamatta? Viimeisimpänä tuo viimeviikkoinen Valtimonteatterin Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia.
- Joo, mutta on ihan hirveä kirjoitusblokki! En oo saanut yli kuukauteen mitään kunnollista kirjoitusinspiraatiota. On mulla ajatuksia kirjoista ja esityksistä, mutta mitään ei vaan tule ruudulle.
- No jos mä kyselen ja sä vastaat, ok?
- Ok.

- Niin että tää Tursaspyyhekumi on tuon nettisivun mukaan yhteiskunnallinen trilleri ja satiitinen teatterileikki. Mitä se tarkoittaa tai mitä siinä näytelmässä tapahtuu?
- No, trilleri se ainakin oli ja esityksellisesti leikillinen, siis ei mikään kaavoihinsa kangistunut. Mitä siinä sitten tapahtui niin en ole ihan varma. Oli Mies, jolla on mystinen laatikko, ja sitten on Nainen, joka tietää epäilyttävän paljon kaikenlaista tästä Miehestä ja myös yleisöstä. Todella painostava tunnelma koko ajan eikä voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös yleisössä sai siis olla varuillaan.
- Oliko tää yleisön osallistaminen ahdistavaa?
- Ei oikeastaan. Tai tavallaan joo, koska esimerkiksi Mona Kortelammella eli tällä Naisella on ihan hullun pistävä katse, sellainen intensiivinen, että olihan se aika jännää olla siinä katseen alla. Toisaalta oli sitten sekä ennen esitystä että väliajan jälkeen sellaista hyvää improa näyttelijöiden välillä ja arvostin esimerkiksi sitä, että meitsi ja blogi sieltä bongattiin esiin. Se oli todella siistiä, kiitos.

- Mutta mitä siinä esityksessä siis tapahtuu?
- No siis tämä Mies eli Salla Kozma on pakenemassa jotain, ei olla ihan varmoja että poliiseja vaiko kenties bulgarialaista salamurhakoplaa koska hän on keksinyt tursaspyyhekumin. Ja tää Nainen on sitä mieltä, että ei voi pitää paikkansa ja kertoo mitä oikeasti on tapahtunut. Tosin tätä oikeasti on tämän näytelmän puitteissa tosi vaikea määritellä, kun teemana on manipulaatio ja mielipidevaikuttaminen, muun muassa. Ja sillä tarinalla tai tapahtumilla ei sinänsä ole niin väliä, tärkeää on se miten se tehdään. Ja tässä on tehty hyvin, tykkäsin. Absurdia, synkkää ja sit hyvää näyttelijäntyötä ja dynamiikkaa. Teksti on myös hyvä, alkuperäinen on siis japanilaisen Minoru Betsuyakun ja sitten ohjaaja Valto Kuuluvainen on siitä sovittanut ja päällekirjoittanut. Ilmankos oli sellainen Murakami-tunnelma.

- Jäikö mikään mietityttämään?
- No ei oikeastaan, olin vaan tosi fiiliksissä kun oli näin makea ja omanlaisensa esitys. Tai sitä ihmettelin, että kuuluiko nämä ohjaajan välihuudot ekalla puoliajalla hommaan, ne tuli välillä vähän puskista. Mutta kai ne kuului? Ja vaikka tarinasta ei nyt ihan päässyt selville että mikä oli totta niin se ei todellakaan haitannut. Oli vaan pää pyörällä.
- Vielä jotain sanottavaa?
- Lavastuksellisesti tää oli tosi jännä, tykkäsin, ja tokalla puoliajalla tuli ihan paha olo yhdessä kohtaa, en tiedä mitä se mössö siellä oli mutta hyi. Ja tykkäsin hirveästi siitä, että neljäs seinä oli välillä rikki ja näyttelijät puhuivat ääni- ja valotyyppien kanssa, kommentoivat. Se sopi tähän tosi hyvin.
- Eli suosittelet?
- Ehdottomasti! Jos haluaa nähdä jotain erilaista teatteria ja sietää tai kaipaa outoutta ja mielenmyllerrystä niin tämä on just hyvä.

***

Kiitokset Valtimonteatterille kutsuvieraslipusta ja Tuomakselle siitä, että patisti käyttämään Fiktiivisiä keskusteluja -formaattia blokin tappamiseen.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Alice Munro: För mycket lycka


Laahaan jäljessä Svenska Ylen Finlandssvenska läsutmaningen -haasteessa, mutta sentään vain reilulla viikolla. Ehkä päivämäärät eivät ole niin tärkeitä. Joka tapauksessa maaliskuun kirjana oli tarkoitus lukea jotain kirjailijalta, joka on en levande nobelpristagare. Päädyin Alice Munroon, minulle vielä lukemattomaan kirjailijaan, ja Tuomas Aitonurmi suositteli minulle twitterissä tätä För mycket lycka -novellikokoelmaa ensiaskeleeksi kirjailijan maailmaan. Se osoittautui oikein hyväksi suositukseksi ja lukeminen onnistui tosiaan myös ruotsiksi.

Kymmenestä novellista koostuva kokoelma on palkittu ilmestymisvuonnaan 2009 Man Booker -palkinnolla ja vuonna 2013 Munrolle tosiaan myönnettiin myös Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hienoja titteleitä, mutta enemmän omassa vaakakupissani painoi se että moni ystävistäni pitää kovasti Munron kirjallisuudesta. Nyt ymmärrän miksi. Munro kirjoittaa kirkkaasti ja tarkkanäköisesti, osaa tarkentaa ihmiselämän kipupisteisiin ja kertoa niistä niin että sydäntä pistää.

Mieleni tekisi eritellä miksi mistäkin novellista pidin, mutta tarinalangat ovat menneet päässä jo sohjoksi. Novelleista pitäisi kirjoittaa heti muistiin sana tai kaksi että muistaisi, nyt pystyn kyllä palaaman niiden tarinoihin kirjaa selaamalla mutta lauseiksi laittaminen ei onnistu. Sanottakoon silti, että erityisesti kokoelman viisi ensimmäistä tarinaa viehättivät ja ahdistivat minua.

Kokoelman lopussa minuun iski väsymys tai ehkä loppupään novellit eivät enää tuntuneet niin osuvilta. Barnlek-novellin kanssa kamppailin monta päivää, en saanut kahden tytön poukkoilevasta tarinasta otetta ja sen pinnan alla väijyvä synkkyys ahdisti. Viimeiset kaksi novellia, Trä ja För mycket lycka, luin myös tuskallisen hitaasti, pää ei jaksanut keskittyä ruotsiin ja tarinat jäivät etäisiksi.

Ihailen joka tapauksessa Munron tapaa kirjoittaa ja kertoa, sitä miten erilaisia tarinat olivat ja muodostivat silti eheän kokoelman. Jokin sama pohjavire, tekisi mieleni sanoa häiriö maisemassa, tuntui yhdistävän niitä. Luen varmasti vielä Munrolta jotain muutakin, suosituksia saa esittää.

Lue ihmeessä myös Suketuksen, Munroa laajemmin lukeneen, tarkkanäköinen arvio tästä samasta teoksesta. Siellä on osattu sanoittaa, miksi tämän kokoelman novellit ovat lukemisen arvoisia.

Alice Munro: För mycket lycka (Too Much Happiness, 2009)
Nørhaven, 2013. 345 s.
Käännös: Rose-Marie Nielsen
Kansi: Lotta Kühlhorn
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...