torstai 9. syyskuuta 2021

Lavalta: Kaaoksen täydellisyys (Metkan Speksi)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: METKAn Speksi

Viis onnellisuudesta, jos kulissit on kunnossa

Syksyn alku tarkoittaa ilokseni jälleen kulttuurielämän virkistymistä. Ensi-iltansa sai tällä viikolla myös Metropolian opiskelijajärjestö METKAn Speksi Kaaoksen täydellisyys, jossa saippuasarjamaista juonta rytmittävät Kalevauva.fin humoristiset kappaleet. 

Susanna Ronkaisen käsikirjoittama ja Rosanna Liuskin ohjaama Kaaoksen täydellisyys sijoittuu helsinkiläiseen lähiöön, jossa julkisivun ylläpito on kaikki kaikessa. Naapuri-idylli kuitenkin rakoilee, kun loma-aika koittaa ja päästään vaihtamaan vapaalle. Viinipullojen ja olutlasien äärellä salaisuudet läikkyvät reunojen yli yllättävin seurauksin eikä ensimmäisessä kohtauksessa performoidusta lähiöidyllistä ole lopun koittaessa enää juuri mitään jäljellä.

Musiikki on olennainen osa speksiä ja Kaaoksen täydellisyydessä kaikki kappaleet ovat tosiaan Kalevauva.fi:n repertuaarista. Keskustelupalstojen kyseenalaiset helmet ovatkin oivallista materiaalia karrikoitujen hahmojen rakenteluun ja juonenkäänteiden sumplimiseen. Esityksessä kuultavat 22 kappaletta muodostavat yllättävän ehjän kokonaisuuden, vaikka aasinsillat kappaleisiin paikoin uskomattomilta tuntuvatkin. Tähän lajiin se kuitenkin sopii, komedian äärellä kun ollaan. Lauluissa näyttelijöiden apuna ovat luonnollisesti bändi ja taustalaulajat, joilla oli mainio meininki läpi koko esityksen.

Speksit ovat siinä mielessä kuumottavia, että esiintyjillä ei välttämättä ole aiempaa lavakokemusta lainkaan. Erityisen kivoja niistä kuitenkin tekee se, että yleisö on, tässäkin ja ehkä erityisesti juuri tässä lajissa, esiintyjien puolella. Kun se välittyy lavalle, näkyy näyttelijöissäkin rentoutuminen ja todellinen hauskanpito esityksen parissa voi alkaa. Sitä on mahtava katsoa! Kaaoksen täydellisyyden ensemble pelaa hyvin yhteen ja erityisesti omstarteihin heittäytymisessä tiimityön merkitys on tärkeä. Komiikka on haastava laji, mutta ilokseni pääsin tyrskähtelemään katsomossa useamman kerran.

Kohtauksia kuvitetaan myös tanssilla, kuten musikaalihenkiseen esitykseen hyvin sopiikin. Kulisseista aika ajoin paikalle pölähtävät tanssijat elävöittivät kohtauksia mukavasti.

Esityksen ensimmäinen puolisko tuntui katsoessa napakammalta ja sai hyviä kierroksia erityisesti ennen väliaikaa esiintyneistä runsaista omstarteista*. Toisella puoliskolla suurimmat kriisit on jo selätetty, joten toiminta on suvantomaisempaa. Tarina saadaan kuitenkin vedettyä todella hyvin yhteen ja esityksen päättävästä ja siihen varta vasten tehdystä Kimpsut ja kampsut -kappaleesta jäi hyvä mieli.

Esitys on lavastettu yksinkertaisesti, mutta toimivasti. Muutamalla elementillä lavakuva vaihtuu näppärästi ja tilaa jää lavalla toimimiseen. Erityiskiitokset haluaisin antaa puvustukselle, sillä perheiden värikoodattu pukeutuminen oli toimiva ja pelasi pelkistetyn lavastuksen kanssa hyvin yhteen.

Hatunnosto siis koko Metkan Speksin tiimille! Pandemia kuritti tätäkin produktiota, mutta lavalle on siirtymisten jälkeen tuotettu riemukas ja karikatyyreineen sopivan pöhkö esitys. Omstart, ja potkuja esityskauteen!

Kaaoksen täydellisyyden viimeiselle esitysviikolle 20.-22.9. on vielä lippuja ja livestriimin ääreen pääsee 22.9.

***

* Omstart = Yleisö voi huutaa repliikkien väliin omstart-huutoja, jotka käynnistävät juuri nähdyn kohtauksen uudelleen. Omstartiin voi lisätä myös täsmennyksen, esim. omstart ooppera tai omstart kerro totuus

Loppuun vielä disclaimer: Tunnen esityksen käsikirjoittaneen Susannan hyvin, mutta teksti on yhtä kaikki rehellisesti kirjoitettu.

perjantai 20. elokuuta 2021

Lavalta: Huoneiden kirja (Aura of Puppets, Aurinkobaletti ja TEHDAS teatteri)

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Vanhat taulukot vastaanottavat taloon saapuvan kulkijan. Kuva: Jesper Dolgov

Tunnit tuulenpuhkomassa talossa kuluvat kuin siivillä

Istun vastapäätä ihmistä, jonka kasvoja peittää Vanha Taulukko. Hän avaa taulukon kannet, katsoo minuun ja hymyilee. Heitän hänen kanssaan kolikkoa kuusi kertaa, ja näiden heittojen avulla saan itselleni huoneen. Saan oven, josta aloitan, ja mukaani laukun, jossa on lisäohjeita ja mahdollisesti tarpeellisia välineitä. Kutkuttavaa.

Silti: tällaisissa esityksissä kiroan hätäisyyttäni. Pingon ensin hirvittävää vauhtia ohi tilojen ja huoneiden, yritän vimmaisesti etsiä oikeaa numeroa löytämättä sitä. Lopulta kysyn apua ja saan tietää olevani aivan väärässä päässä rakennusta ja kaiken lisäksi kolme kerrosta liian korkealla. Ei se mitään, ei ole pakko aloittaa huoneesta, jonka numeron sai. Myöhemmin tajuan myös, että kädessäni puristamassa ohjepaperissa on toisella puolella kartta. Tietenkin on. Tästä huolimatta onnistun rauhoittumaan. Astun huoneeseen, katson lattiassa kimmeltäviä värejä ja hengitän. Rauhoitun ja pystyn keskittymään. Ei ole hätää.

Tämän jälkeen matkani talossa helpottuu. Kuljen tapani mukaan melko järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta kuitenkin rauhallisesti. Pysähdyn tutkimaan silloin kun siltä tuntuu ja jos jokin ei kutsu, jatkan eteenpäin. Leikkisämpi ihminen varmaan olisi heittänyt kolikkoa useammin, antaisi sattuman kuljettaa, mutta minä en ole se ihminen ja se on ihan hyvä niin. Minä haluan kokea paljon ja järjestyksessä ja se minulle sallittakoon.

Ja kerrankin ei tullut tunne, että jotain jäi kokematta, vaikka en varmasti nähnyt ja kokenut alati muuttuvassa talossa kaikkea mahdollista siellä viettämistäni tunneista huolimatta.

***

Huoneiden kirja on massiivinen taide-elämys aikana, jona kulttuurin kokeminen on ollut kortilla. Teoksen ovat yhdessä tuottaneet TEHDAS teatteri, Aurinkobaletti ja Aura of Puppets ja yhteistyössä on selvästi voimaa, sillä pienin ponnistuksin ei näin isoa ja hienoa saada aikaan.

Teos perustuu Saila Susiluodon samannimiseen runoteokseen, mikä on kerrassaan nerokasta. Susiluodon teoksen 64 runoa ovat kaikki oma huoneensa ja ne pursuvat jo tekstimuodossakin visuaalisuutta ja tulkintojen mahdollisuuksia. Runot ovat myös luettavissa jokaisen esityksen huoneen yhteydessä ja joissakin ne myös kuullaan tavalla tai toisella.

Turun Kivipainon tehdasrakennukseen levittäytyvät huoneet on luonut yli sata taiteilijaa ja toteutukset ovat ihastuttavan monipuolisia. Osa huoneista on pieniä, kaikkiin ei voi edes varsinaisesti astua sisään. Jotkin huoneet ottavat sisäänsä vain yhden katsojan kerrallaan, toiset levittäytyvät niin laajalle alueelle että katsojia mahtuu monta kymmentä. Toisissa voi kohdata esiintyjän, mutta ei välttämättä aina, toisinaan se onnistuu vain tiettyyn kellonaikaan.

Itse pidin erityisesti yksityisistä kokemuksista ja kohtaamisista. Toivuin vihreällä sängyllä tyynyä halaten. Seisoin upottavalla patjalla, keinuttelin kantapäilläni, herkistyin. Astuin ahtaaseen kaappiin ja katsoin keinuvaa tiikeriä. Istuin kannolla ja sain käteeni jääpalan sisältä löytyneen märän ja kylmän lehden. Tunsin tulevani nähdyksi, olevani vähän enemmän olemassa.

Toisaalta muistelen nyt myös laulaen leipomista ja sitä, kuinka seinät eivät olleet rajana tämän teoksen kokemiselle. Oli ihanaa olla samassa tilassa muiden ihmisten kanssa, kokea yhdessä esitystä, vaikka se kaikille olikin erilainen.

Vietin talossa yhteensä neljä tuntia. Kiipesin portaita, avasin ovia, kävin kahvilassa juomassa vissyä, jatkoin kulkemista. En muistanut heittää kolikkoa uudelleen, mutta hypistelin sitä kyllä paljon. Avasin salaperäisiä kirjeitä ja noudatin niiden neuvoja silloin tällöin. Lopuksi löysin itseni istumasta pihalta, katsomassa esityksen kokoonkeriytyvää loppua. Ilta oli ollut intensiivinen ja ehkä sekin vaikutti siihen, että loppu ei niin sykäyttänyt. Ehkä tuntui hassulta, että yhtäkkiä koin jotakin kaikkien paikalla olevien kanssa, jaettu kokemus söi jotain yksityisyydeltä. Toisaalta en osaa ehdottaakaan, miten teoksen olisi pitänyt loppua. Ehkä esityksen ei tarvitse edes loppua, koska tässähän se nytkin elää päässäni.

Mielessäni napautan helisevää lampea, avaan rahisevan paperin, suljen silmäni painaessani kuulokkeet päähäni. Miten upeaa oli olla osa tätä esitystä edes hetken verran.

***

Vaikka Huoneiden kirja tuntui lahjalta, samalla sattui sydämeen. Olisi ollut ihanaa nähdä kohdattujen ihmisten kasvot kokonaan, läträtä käsidesillä vähän vähemmän, uskaltaa koskea esineisiin ilman hahmotonta pelkoa. Nyt kuitenkin näin. Varsin turvallinen olo talossa kuitenkin oli: turvavälit oli helppo pitää isossa tilassa, käsidesiä tosiaan oli joka kulmassa, ohjeistus oli hyvä. Että jos jotenkin, niin näin sitten.

Teos on tällä hetkellä loppuunmyyty, mikä on samalla sekä iloinen asia että harmillista. Joka tapauksessa taide tekee hyvää ihmiselle ja olen valtavan onnellinen, että jotain tällaista on toteutettu. Toivottavasti Huoneiden kirjan vanavedessä syntyy lisää rohkeita, omansalaisia ja kulkemaan kutsuvia teoksia.

Suosittelen lämpimästi myös Susiluodon runoteosta, josta kirjoitin täällä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkonäytökseen.

tiistai 10. elokuuta 2021

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Huokoisia tiloja

Saila Susiluodon Huoneiden kirja -runokokoelman (Otava, 2003) voi kokea monin tavoin. Sen voi avata ja alkaa lukea runoja järjestyksessä, tai sitten voi seurata ensimmäisten sivujen lukuohjetta, heittää kolikkoa kuudesti ja antaa heittotuloksen päättää, mihin runoon tai huoneeseen päädyt. Kolikonheitoilla voidaan päätyä 64 eri lopputulokseen ja kokoelmassa löytyy runoja sama määrä.

Luin tällä kertaa kokoelman perinteisellä menetelmällä, matkasin huoneesta huoneeseen sivujen määräämällä tavalla. Kuljin muutama huone kerrallaan, toisten parissa viihdyin pitempään kuin toisissa. Oli lukutapa mikä tahansa, ennustan tälle teokselle monia lukukertoja. Se on kokonaisuus, kyllä, mutta se mahdollistaa myös harhailun ja eksymisen.

Ai mistä tämä kokoelma kertoo, mihin se keskittyy? Teknisesti ottaen se on kokoelma proosarunoja, jotka asettuvat sivuilleen usein, mutteivät aina, yhtenä kappaleena. Tekstin tasolla niissä on vilahtavia hahmoja, tyttöjä ja poikia, muttei aina heitäkään. Paljon vettä, paljon puita, kosteutta, huminaa. Välillä ihan rauhallista ja toisinaan levotonta, hätäistäkin. Sanat nostattavat mieleen kuvia, eloisia ja pelottavia, loputtoman kauniita.

Susiluodon luomat huoneet ovat tiloja, joihin haluan astua uudelleen. Ne eivät tyhjene kerralla, eivät luovuta vastauksiaan ehkä koskaan täysin, ja hyvä niin. Silti ne ottavat minut vastaan, antavat ihmetellä ja tehdä omat johtopäätökseni. Jokin näissä runoissa tuntuu minusta turvalliselta.

Vauhdiketta tämän kokoelman lukemiseen sain perjantaina Turussa ensi-iltansa saavasta Huoneiden kirja -elämyksestä*. Yli sata taiteilijaa on muuntanut kokonaisen rakennuksen tuulenpuhkomaksi taloksi, jonne Susiluodon runojen huoneet ovat muotoutuneet taiteilijoiden näkemyksiksi. Ja kuten sanottu, nämä runot suorastaan tulvivat visuaalisuutta ja aisteja kutkuttavia sanankäänteitä, joten odotan valtavan paljon sitä, miltä huoneet tosimaailman tilaan tulkittuina näyttävät.

Kokoelman lukeminen ei muuten ole millään tavalla välttämätöntä esityksen kokemista varten, mutta itse uskon tämän kokemisjärjestyksen olevan itselleni juuri hyvä. Turun Huoneiden kirja on avoinna vain 29.8. asti, joten sisään astumisesta haaveilevia suosittelen suuntaamaan lippukaupoille. Nyt lippuja oli vielä hyvin saatavilla!

* olen itse menossa kokemaan Huoneiden kirjan pressinäytöksessä, kiitokset järjestäjille kutsusta!

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Lavalta: Äidinmaa (Salon teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Timo Huttu

Voimakkaiden tunteiden musikaali

Salon teatteri ei tänäkään vuonna piittaa siitä, että kesäteatteri tupataan usein näkemään kevyenä viihteenä, vaan tuo Vuohensaaren lavalla Äidinmaan. Kotimaisessa musikaalissa seurataan yhden suvun naisten elämää neljässä polvessa ja sitä, kuinka aiemmin tehdyt valinnat ja uhraukset voivat vaikuttaa vuosien päähän.

80-luvulla Anni (Ami Aspelund) saapuu takaisin kylään tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa kuulemaan äitinsä perunkirjoitusta ja ihmettelemään hylätyksi jääneen kyläkaupan kohtaloa. Menneisyys muistuu kirkkaana mieleen ja osoittaa, että kauan sitten tehdyillä valinnoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Menneessä, kesällä 1939 nuori lempi roihahti pienessä maalaiskylässä, kun nuori Anni (Vilma Koskela) kohtasi kesätöihin saapuneen Olavin (Peter Nyberg). Yhdessä heidän ystäviensä, Reijon ja Sofian (Helena Boberg ja Jerry Sarlin) maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Talvisota kuitenkin erottaa pariskunnat ja Anni päätyy kulkemaan polkua, jonka jonkinlainen päätepiste tuntuu lopulta löytyvän äidin perunkirjoituksen myötä.

Vaikka Äidinmaa on paljolti ensemble-musikaali, nousee sen keskiöön kuitenkin Koskelan vahva roolityö. Koskela vakuutti minut taidoillaan jo viime kesän musikaalissa eikä suotta, sillä musikaali kiertyy tiukasti nimenomaan Annin tarinan ympärille. Kokonaisuutena ensemble tekee varmaa työtä ja onnistuu tekemään hahmoistaan uskottavia. Teoksessa olisi voitu heittäytyä jopa enemmän tunteen valtaan ja jättää muutama olettaakseni keventäväksi ajateltu kohtaus pienieleisemmäksi, sillä nyt ne tuntuivat olevan hieman eri rekisterissä musikaalin kokonaisuuden suhteen.

Äidinmaan tarina on rivien välissä suuri, mutta loppujen lopuksi lavalla tapahtuu oikeastaan aika vähän. Se on mielestäni tämän musikaalin haaste. Näyttäville tanssinumeroille ei ole sijaa ja varsin usein tarinaa kuljetetaan niin, että kohtauksen keskushenkilö laulaa yksin lavalla. Tästä huolimatta Toni Ikolan ohjaus toimii hyvin ja toisaalta on hyväkin, että kohtauksissa on luotettu näyttelijöiden tunneilmaisun riittävä hetken kannatteluun. Minulle vaikuttavimmat laulunumerot olivat 20- ja 70-vuotiaiden Annien duetto Täytyykö sen tuntua tältä ja musikaalin päättävä, koko ensemblen esittämä Aseet laskekaa.

Musikaali sai aikanaan kantaesityksenä Espoon kaupunginteatterissa alkuvuodesta 2017 ja näin myös tämän version. Vaatimattomammista puitteista huolimatta Salon produktio ei mielestäni kalpene sille lainkaan. Laulu soi Vuohensaaren merellisissä puitteissa komeasti ja yksinkertaiset mutta monikäyttöiset lavasteet toimivat hyvin. Ja mitäpä sitä lavasteilla ylimääräisiä koreilemaan, kun ensemble hoitaa hommansa nappiin.

Kulttuuriköyhän vuoden jälkeen tuntui erityisen hyvältä istua Vuohensaaren katsomossa ja antaa aplodit komealle musikaalille. Seuraavia ensi-iltoja kohti, tulkoon niitä syyskaudella lukuisia niin Salossa kuin muissakin kaupungeissa.

Äidinmaan ehtii nähdä vielä 14.8. asti, suosittelen. Lisävakuudeksi voi käydä lukemassa vielä esimerkiksi Teatterinna-blogin arvion.

Lämmin kiitos Salon teatterille kutsusta ensi-iltaan.

torstai 3. kesäkuuta 2021

Lavalta: Metsämatka (OSIRIS teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Tanssijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Kuva: Markus Mutanen

Metsän siimeksessä on hyvä olla

Tuntuu ihanalta, että voin kertoa olleeni esityksessä. OSIRIS teatteri nimittäin kutsui minut (kiitos!) Metsämatkalle ja minähän lähdin. Haltialanmetsän luonnonsuojelualueella Paloheinässä toteutettavassa esityksessä kävellään luontopolkua pitkin, aistitaan metsää ja nautitaan esittävästä taiteesta. Lempeätempoinen esitys tarjosi miellyttävän iltahetken viikon ratoksi.

Metsämatkalle johdattavat tanssitaiteilijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Lyhyet koreografioidut osiot rytmittävät kävelyretkeä mukavasti ja tuntuvat ympäristöön sopivilta, juurevilta ja liikekieleltään pehmeiltä. Siirala ja Pihko onnistuvat myös lempeästi innostamaan yleisön mukaansa muutamiin metsässä tehtäviin harjoitteisiin. (Ja jos joku tätä pelästyy, niin ei tarvitse esiintyä kellekään tai osata mitään, hyvin yksinkertaista kaikki.) Tuntui mukavalta, kun esitykseen osallistuminen ei tuntunut keinotekoiselta tai painostavalta, vaan olennaiselta osalta kokemusta.

Kävellessäni metsässä mietin, voisiko kokemuksen toteuttaa itse. Menisi vain metsään ja kävelisi, pysähtyisi kun siltä tuntuisi, silittelisi puita. Ja ei se sitten kuitenkaan olisi sama. Jos menisin itsekseni metsään, minun olisi hyvä tiedostaa ainakin jossain määrin missä olen, jotta en eksyisi. Kelloakin saattaisi olla tarve katsoa. Tulisi ehkä himo ottaa puhelin esiin ja kuvata, siinä sivussa katsoisi vahingossa viestit. Ei minusta yhtään niin rentouttavaa.

Metsämatkan etuna onkin nähdäkseni juuri se, että joku muu on tehnyt nämä päätökset puolestani. Voin keskittyä metsän ihmettelyyn ja aistimiseen kokonaisvaltaisesti ja joku muu ohjastaa reitille, kehottaa tarkempaan tarkkailuun ja pitää huolta aikataulusta. Ja harvemmin omalla retkellä on myöskään mukana muusikkoa, tässä esityksessä seurueemme mukana kulki Kaisa Siirala huilun ja saksofonin kanssa. Erityisesti saksofonin laajat äänialueet ihastuttivat ja tuntuivat sopivan ympäristöön erityisen hyvin. Osassa esityksissä saadaan myös kuulla kanteletta Charlotta Hagforsin soittamana.

Ja onhan metsä jo itsessään sisälleensulkeva esitys. Yllätyksiä joka kulman takana, käpyjä hypisteltäväksi, kiviä, joilla on kasvot. Esityksen puitteissa huomasin tarkkailevani ympäristöä eri tavalla kuin tavallisella metsäkävelyllä. Jotenkin rauhalliselle tarkkailulle oli nyt aikaa ja tilaa ja se oli ihanaa. Oli myös hauskaa, kuinka muut metsässäkulkijat muuttuivat ohikulkiessaan osaksi esitystä. Hyvin mahduimme kaikki poluille, esityksen katsojat, lenkkeilijät ja maastopyöräilijät.

Metsämatkoja on tässä kesäkuussa vielä useampia ja esitykset ilmeisesti jatkuvat vielä kesän lopulla. Sopii verenpaineen laskemiseen, rauhoittumiseen, metsästä iloitsemiseen. 

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja tämä olisikin mielestäni mainio tapa tutustua myös ei-katsomosta-katsottavaan esitykseen.

Aion myös ehdottomasti mennä vielä myös omaehtoiselle retkelle Haltialanmetsän luonnonsuojelualueelle. Upeaa, että näin hieno vanhan metsän alue on saatu suojelun piiriin.

Kiitos OSIRIS teatteri mainiosta elämyksestä. Tuli hyvä mieli.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...