tiistai 22. elokuuta 2017

Musta keho, vapaata riistaa? - The Hate U Give ja Between the World and Me


Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus kirjoittaa näistä kirjoista yhteispostausta, mutta näin vain kävi. Luin Ta-Nehisi Coatesin omaelämäkerrallisen ja jossain määrin kirjemuotoisen teoksen pojalleen toukokuussa ja Angie Thomasin The Hate U Given (suomennettu juuri nimellä Viha jonka kylvät) kesäkuussa. Pohtiessani tätä postausta aloin lukea Coatesin teosta uudelleen ja se avautui minulle uudella tavalla, joten tuntui loogiselta laittaa nämä samaan.

Angie Thomasin The Hate U Give on upea nuorille suunnattu kirja ihmisarvosta ja kehon koskemattomuudesta. Teoksen keskiössä on kuusitoistavuotias Starr Carter, joka tasapainoilee kahden maailmansa välillä. Kotona köyhässä naapurustossa Starr tietää, miten eri jengit tunnistetaan ja miten on käyttäydyttävä, jos poliisi pysäyttää. Yläluokkaisessa koulussa on puolestaan huolehdittava siitä, että kukaan ei pidä tätä tietynlaisena kiintiömustana. Maailmat törmäävät, kun Starr viettää aikaa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa ja joutuu todistamaan ystävänsä kuoleman poliisin luodista. Kuolema nousee isoksi uutisaiheeksi ja Starrin on valittava puhuako ääneen illan tapahtumista vai vaientaako omantunnon ääni ja jatkaa vain elämäänsä.

Thomas kirjoittaa mielettömän vahvasti ja tarttuvasti. En oikeastaan osaa kuvailla tätä kokemusta kuin voimakkaaksi. Pitkästä aikaa ahmin kirjan. Järkytyin, koukutuin. Valkoihoisena suomalaisena voi olla, on, vaikea ymmärtää sitä kaikkea painolastia mitä musta keho voi tuoda. Thomas tuo kokemuksen lähelle, saa ymmärtämään enemmän. Loppuvaiheessa kirja tuntuu menevän jo aikamoiseksi mediasirkukseksi, mutta en uskalla väittää sen liioittelevan. Maa on eri, samoin tilanne. Black Lives Matter -uutiset lyönevät Suomeen vain haljuina aaltoina siitä, mitä ne lähtöpaikalla ovat. Joka tapauksessa tämä on aivan hemmetin hyvä kirja uskalluksesta, joukkoon kuulumisen tarpeesta, ylpeydestä omista juurista, lukekaa.

Ja tästä päästään sitten Coatesin kirjaan, joka on oikeastaan kirje hänen teini-ikäiselle pojalleen. Kirjeessään hän käsittelee sitä, millaista on olla musta Yhdysvalloissa silloin kun hän oli nuori, millaista se on nyt. Ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa aikamoisessa laina-ajanpäättymispaineessa ja kirja tuntui kauhean etäiseltä ja vähän vaikealtakin. Thomasin kirjan lukemisen jälkeen homma kuitenkin aukesi ihan uudella tavalla, asiat tuntuivat helpommilta ymmärtää ja sisäistää. Samat historialliset henkilöt ja asiat toistuivat molemmissa teksteissä, nyt ne sai sijoitettua järkevästi jonnekin.

Oikeastaan tämä järjestys lukea nämä teokset oli lopulta parempi. The Hate U Given pystyi ensin edes jossain määrin ajattelemaan fiktiona, mutta Between the World and Me sijoitti sen todellisuuteen. Miksi ihmeessä pitäisi vaatia ihmistä olemaan tuplasti parempi vain ihonvärin perusteella, miten voi olla mahdollista, että autoa ajaessasi on todella paljon todennäköisempää tulla pysäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi vain sen perusteella mitä näytät?

Molemmat teokset ovat siis ehdottomasti lukemisen arvoisia ja aiheuttavat sopivasti aivomyrskyä, suosittelen. Coatesin kirjaa ei valitettavasti saa suomeksi, mutta ainakin HelMetin valikoimista sitä saa englanninkielisenä sekä paperisena että e-versiona.

 Between the World and Me sijoittuu HelMet-haasteessa kohtaan kirjablogissa kehuttu kirja (kiitokset Ompulle, joka kirjoitti tästä teoksesta todella hienosti)

Angie Thomas: The Hate U Give
Walker Books, 2017. 438 s.










Ta-Nehisi Coates: Between the World and me
The Text Publishing Company, 2015. 152 s.

perjantai 18. elokuuta 2017

Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.

tiistai 15. elokuuta 2017

Miten tanssiesitys rakentuu? - Tarkastelussa Susanna Leinonen Companyn Dreams of Replay

Kohtausharjoitukset tanssisalissa.

Tanssi kiehtoo minua tavattomasti. Se on esitettävän taiteen lajeista minulle edelleen paljon vieraampi kuin teatteri, mutta opettelen sen katsomista koko ajan. Tanssi haastaa minua katsojana paljon enemmän, sillä kerrontatyyli on niin erilainen ja esimerkiksi nykytanssin määrittelyn alle mahtuu mitä moninaisempia teoksia. Minulle ei myöskään ole täysin selvää, miten tanssiesitys rakentuu, joten oli kiehtovaa päästä seuraamaan Susanna Leinonen Companyn syyskuussa tulevan teoksen Dreams of Replay harjoituksia.

Minulle on harrastajateatteripohjalta tuttua se, miten teatteriesitys rakentuu. Tanssin suhteen olen itse tutustunut vain yksittäisten koreografioiden tekemiseen ja silloin ollaan lähinnä rakennettu sarjoja, tietyt liikkeet tietyille iskuille ja se siitä. Dreams of Replayn harjoitusten pohjarakenne tuntui siis tutulta: koreografi tuo tanssijoille sarjat, jotka harjoitellaan, hiotaan liikkeet sellaiseksi kuin ne on ajateltu. Kohtauksia harjoitellessa viilataan ja säädetään, tämä liike terävämmällä aksentilla, miten tuota liikettä voisi muuttaa että siirtymä olisi sulavampi.

Ainakin tässä teoksessa paljon on tilaa myös improvisaatiolle ja työryhmän yhteiselle suunnittelulle. Esimerkiksi osa kohtauksista on rakennettu yhdessä tanssijoiden kanssa näyttämöharjoituksissa Aleksanterin teatterissa, kun koreografioita on päästy työstämään yhdessä valosuunnittelun kanssa lopullisella lavalla. Lisäksi joitain kohtauksia on tehty hahmotyöskentelyn kautta: miten tämä tällainen tyyppi liikkuu, miten nämä tyypit liikkuvat yhdessä. Teoksessa nähdään kaiken kaikkiaan viisi tanssijaa (yläkuvassa Elisa Tuovila, Tiia Huuskonen, Erika Vilander, Sara Kovamäki ja Liisa Pietikäinen). Osalla on takana jo monien vuosien yhteistyö Leinosen kanssa, mutta kaikki ovat työskennelleet joka tapauksessa hänen kanssaan ennen tätä projektia. Kiinnostavaa on myös, että tämä produktio on ensimmäinen Tanssisesonki-hankkeeseen kuuluva sellainen, tavoitteena on siis parantaa freelance-tanssijoiden työskentelyolosuhteita.

Dreams of Replayn suunnittelun kanssa on lähdetty paljolti musiikista. Susanna Leinonen on tehnyt aikaisemminkin yhteistyötä rap-artisti Kasperi Laineen kanssa ja tähän teokseen musiikiksi on otettu sekä aikaisemmista projekteista ylijäänyttä materiaalia että uutta tuotantoa. Myös liikekieleen on voitu lainata osia vanhoista koreografioista ajatuksella miten menneessä tehdyt valinnat voidaan nähdä nykyhetkessä.

Promokuvan tunnelmasta voi vetää viitteitä lopulliseen esitykseen. Kuva: Susanna Leinonen Company

Treenivaatteissa ja tanssisalin kirkkaissa valoissa kohtauksien katsominen on erilaista kuin teatterissa. Liikekieli on kiehtovaa näinkin, mutta mieli yrittää jo tempoa tulkitsemaan miltä sama kohtaus näyttää lavavaloissa tai siten, että ympäristönä ei olekaan peilejä ja tanssitankoja vaan mustat lavasteet.

Puvustuskin vaikuttaa, sillä vaatetusta muuttamalla katse kiinnittyy eri osiin kehoa. Näenkö selän lihakset, jalan liikkeet? Ovatko lahkeet tai hihat lyhyitä? Tässä vaiheessa harjoituskautta puvustus oli suunniteltu jo osittain ja sain nähdä joitain luonnoksiakin. Odotan kiinnostuksella, miltä lopputulos näyttää.

Harjoituksia katsellessa olo oli kuin katsoisi tanssielokuvista tuttua training montage -tyyppistä kohtausta. Liikkeitä hiotaan, välillä unohtuu mitä oltiin tekemässä, sitten korjataan. Haetaan oikeaa asentoa, katsotaan koreografin mallia, yritetään uudelleen. Välillä hajaannutaan harjoittelemaa omaa kohtausta, kun muut työstävät jotain muuta. Palaset ovat vielä hajallaan, mutta kokonaisuus rakentuu koko ajan. Kolmen viikon päästä pitäisi olla valmista ja se kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta teatterikappaleita harjoitelleena siinä ajassa saadaan kyllä systemaattisella työllä ihmeitä aikaan joten varmasti näin on tanssinkin parissa.

Dreams of Replayta esitetään Aleksanterin teatterissa 6.9.-10.9. ja Vantaalla Martinus-salissa 7.11. ja 9.11. Lisäksi teos on mukana Taidetestaajat-hankkeessa. Osia teoksesta on nähtävissä myös ensi viikolla Taiteiden yössä 24.8. muutamassakin kohteessa.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Susanna Leinonen Companyn kanssa. Kiitos koko työryhmälle, että sain olla paikalla harjoituksissa, palataan asiaan syyskuussa!

perjantai 11. elokuuta 2017

Pakopelihuumaa Helsingissä

Kuvan lukot eivät liity tapauksiin.

Olen tässä kevään ja kesän aikana onnistunut käymään neljästi pakopelaamassa ja on ollut niin kivaa, että totesin uuden postauksen olevan paikallaan. Viime pelikerrasta onkin jo aikaa, edellisen kerran olen pelaillut vuonna 2014 kun InsideOut oli juuri perustettu Helsinkiin ja pakopelaaminen oli aika uusi juttu.

Toukokuussa kävimme työporukan kanssa pelailemassa Herttoniemessä Running Rabbit Room Escapessa. Teollisuusalueelle sijaitsevan rakennuksen ulkonäön ei kannata antaa pettää, sillä sisältä löytyy runsaasti ja antaumuksella sisustettu pakopelipaikka. Varattuna meillä oli kaksi huonetta, Kitaristin kuolema ja Professorin salaisuus, ja itse pelasin näistä jälkimmäisessä. Tutkimusmatkailijan arvoituksellista katoamista selvittävässä huoneessa oli kivoja tehtäviä ja tilassa mahtui hyvin puuhastelemaan kuuden hengen voimin. Vihjeitä sai tarvittaessa radiopuhelimen kautta, mutta kauhean montaa emme lopulta tarvinneet. Tuntui, että jokaiselle löytyi jotain tekemistä ja tehtävät olivat sopivan vaihtelevia. Innostuksissaan sitä saattoi myös käyttää ratkaisuun hieman omituisia menetelmiä, kun oma kärsivällisyys ei riittänyt oikean apuvälineen etsimiseen.

Erityisplussat Running Rabbitille huoneen kivasta sisustuksesta ja vaihtelevista tehtävistä, isosta muistiinpanotaulusta ja hienoista efekteistä. Huone oli myös sopivan jännittävä, mutta ei pelottava. Kollegat kiittelivät Kitaristin kuolema -huonetta ja sen on arvioinut myös Kulttuurikuurin Meri.

InsideOut Escapessa tuli käytyä sattuman kautta kolme kertaa, mutta mikäs siinä kun huoneet ovat kivoja ja meininki on hyvä. Kerran juhlistimme siellä ystävän synttäreitä ja kaksi kertaa mentiin muuten vain.

Ystävän synttärit juhlittiin Kallion toimipisteen Behind the Freaky Circus show -huoneessa, sillä sinne mahduimme kaikki kuusi juhlijaa kerralla. Taustatarinassa sirkusesityksien aikana katoaa mystisesti katsojia ja pelaajien on löydettävä huoneesta johtolankoja mysteerin selvittämiseksi, sillä poliisi on tapauksen edessä voimaton.

Huoneen tunnelma on jännittävä, sillä sinne kuuluu jatkuvasti ääniä sirkuksen puolelta ja koko ajan jännittää saattaako takahuoneeseen rynnätä vaikka murhanhimoinen klovni jostakin. Säikkyys tarttui, aina kun onnistuimme tipauttamaan jotain lattialle ainakin yksi meistä sai sätkyn. Huone oli haastava, muttei suinkaan mahdoton. Kuusi henkeä oli kuitenkin pelaajamääränä aika paljon, tuntui että ei aivan pysynyt koko ajan kärryillä siitä missä tapahtui ja mitä, mutta toisaalta oli mahdollisuus myös jakaa tehtäviä jos selvitettäviä palasia oli samaan aikaan useampi. Ulos selvisimme lopulta viime tipassa emmekä suinkaan vihjeittä. InsideOutissa vihjeen saa maksimissaan kymmenen minuutin välein ja ne voivat olla joko sanallisia tai kuvallisia tilanteen mukaan.

Kesällä käytimme innoissamme Offerillan pelitarjouksen ja menimme neljän hengen poppoolla testaamaan myös Kalliossa sijaitsevan Nightshift at the Museum -huoneen. Herra Karhu on kutsunut naisystävänsä yöllä yksityiskierrokselle museoon, mutta pomo onkin yllättäen saapumassa paikalle ja pelaajien tehtävänä on selvittää löytyykö turvakameranauhoilta mitään raskauttavaa ja tarvittaessa tuhottava todisteet.

Tämä huone muistutti sisustuksellisesti hieman Running Rabbitin Professorin salaisuutta, olihan molemmissa tiedeteemaa, mutta tehtävät olivat kuitenkin erilaisia. Museossa etenimme paljolti omin voimin, muutamaan kertaan kysyimme kyllä vinkkiä mutta usein tuntui että olimmekin juuri oikeastaan keksineet mistä oli kyse. Tavaraa huoneessa on paljon mikä aiheutti välillä paniikkia siitä että hoksaammeko kaiken, mutta hyvinhän se sitten lopulta sujui.

Haastavuustasoltaan tämän huoneen pitäisi olla samaa tasoa sirkushuoneen kanssa, mutta minun mielestäni tämä oli ehkä hieman helpompi. Tämä seikka saattaa tosin johtua siitä, että tämä huone ei ollut lainkaan pelottava ja säikkymisen sijaan sai keskityttyä olennaiseen eli pulmien ratkomiseen. Neljä henkeä tuntui olevan aika sopivan kokoinen porukka tänne, aikaa meillä jäi lopulta viitisen minuuttia yli.

Viimeisenä matkasimme InsideOutin Vuosaareen pisteeseen hotelli Rantapuistoon, sillä olin onnekkaasti voittanut yhden ilmaisen pelikerran. Tälläkin kertaa meitä oli neljä pelaajaa ja huoneena oli Sensation, Escape to Reality, jota Inside Outin työntekijä oli minulle kovasti kehunut. Pelissä hypätään alitajunnan syövereihin salaiseen huoneeseen, mutta siellä ei luonnollisesti saa viettää tuntia kauempaa jotta oma psyyke ei hajoaisi aivan atomeiksi.

Sensation oli astetta haastavampi huone edellisiin verrattuina. Käytettävää tavaraa oli vähemmän (odottakaapa vain että näette pelin alkutilanteen, siinä meinasi epätoivo iskeä), mutta ratkaistavia pulmia tuntui olevan enemmän tai ne olivat suuritöisempiä. Huoneessa oli muutamia tosi hienoja ja hauskoja oivalluksia pulmien suhteen, osa puolestaan oli teknisesti haastavia ja saimme etenkin eräässä kohdassa tuhlattua aikaa aivan turhaan osittain oman mokan ja osittain itse pulman ehkä turhankin monimutkaisen toteutuksen vuoksi. Mielestämme turha monimutkaisuus vaivasi muutamaa muutakin kohtaa, sillä mieluummin aikaa käyttäisi aivotyöhön kuin mekaaniseen suoritukseen. Huomasinpa myös, että matikkapulman ratkominen paineen alla ei todellakaan ole minun juttuni! Kokonaisuutena huoneen tunnelma oli mukavan mystinen ja vinksahtanut, muttei oikeastaan pelottava.

Emme aivan ehtineet Sensationista ulos aikarajoituksen puitteissa, mutta iloksemme ratkaisimme kuitenkin käytännössä kaikki pulmat joten "epäonnistuminen" ei jäänyt kaivelemaan. Tämä huone toimi neljällä pelaajalla aika hyvin, mutta tilaa kyllä on joten uskoisin kuusihenkisen peliporukan pärjäävän täällä hyvin jos tiimityöskentely toimii.

InsideOut saa erityisplussat työntekijöiden mahtavasta heittäytymisestä rooleihinsa heti pelin alussa. Huoneisiin ei suinkaan mennä vain pelaamaan, vaan taustatarina on oikeasti otettu osaksi elämystä ja vetäisee heti tunnelmaan mukaan. Huoneet on myös sisustettu hauskasti ja kunnianhimoisesti.

Hauskaa siis on ollut ja adrenaliinihumala on ollut joka kerralla taattu. Itse olen aika kunnianhimoinen pelaaja ja olen varoitellut ystäviä jo etukäteen siitä, että voitontahtoani saa tarvittaessa suitsia. Onneksi peliseura on joka kerralla ollut skarppia ja mukavaa (kiitos tyypit!), joten itsekin olen pysynyt pääsääntöisesti aisoissa. Hätähousuilua helpottanee myös se, että Sensationia lukuunottamatta missään näistä huoneista ei ollut esillä kelloa joten aikaa ei tule seurattua paniikinomaisesti vaan keskityttyä itse pulmien ratkomiseen. Peukkua näytän joka tapauksessa näistä huoneista kaikille.

torstai 10. elokuuta 2017

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter


Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...