torstai 11. heinäkuuta 2019

Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Lavalta: Myrskyluodon Maija (Salon Teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Myrskyluodon Maija on vahvasti elämässä kiinni oleva musikaali

Takki on suoraan sanottuna vieläkin aika tyhjä lauantaisesta Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan ensi-illasta. Vuohensaaren kesäteatterin rannikkomiljööseen toteutettu musikaali itketti ja ilahdutti.

En tiennyt etukäteen Myrskyluodon Maijan tarinasta oikeastaan kuin raamit, joten minulla ei ole vertailukohtaa muihin toteutuksiin. Tällä hetkellä en myöskään tiedä tarvitsenko edes sellaista, vaikka kirjan aionkin jossain vaiheessa lukea. Peter Nybergin ohjaama versio on nimittäin tunneilmaisultaan niin kaunis ja vahva, että en kaipaa mitään sitä sotkemaan.

Tarinan keskiössä on Maijan ja Jannen hiljalleen kehittyvä rakkaus, joka leiskuu upeasti laulavien Merita Seppälän ja Roope Pelon välillä uskottavana. Toisilleen vieraista nuorista kasvaa vähitellen pari, joka luottaa toisiinsa kuin Högbergetin kallioon. Perspektiiviä ja rauhaa kaikkeen kuohuntaan tuo vanha Maija (Ami Aspelund), joka tuhahtelee kevyen ihastuksen perään itkevälle nuorelle itselleen ja katsoo ymmärtäen omaa elämäänsä. Vanhan Maijan hahmo pitää esityksen vahvasti kiinni elämässä.

Tarinan kuohuissa olisi tosiaan helppo upota melodramatiikan suohon kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Toki syvissä vesissä käydään, kun sen aika on. Omat kyyneleeni valuivat jo ensimmäisellä puoliajalla enkä suinkaan ollut ainoa. Työryhmä toi musertavan surun näyttämölle kauniisti ja tanssiva, aika ajoin vieraileva Kuolema (Mariella Pirhonen) oli hienosti toteutettu hahmo.

Esitys on muutenkin kaunis visuaalisesti. Vuohensaaren miljöön elementtejä käytetään erinomaisesti hyväksi ja se täydentyy Timo A. Aallon moneen muuntuvilla lavasteilla. Tunnelman kruunaa väreiltään merellisyyttä huokuva puvustus, jonka suunnittelu on Marjo Haapasalon käsialaa.

Kesäteatterin keveyttäkin nähdään muutamassa numerossa, kuten toisen puoliajan alussa nähdyssä Jannen juomalaulussa. Tunnelman muutos oli kieltämättä aikamoinen, mutta musiikkinumerona miesten helpottunut ryyppylaulu oli silti sympaattinen ja koreografian päättäville jazzkäsille ei voinut kuin nauraa. Pientä hämmennystä aiheutti myös lopussa aistittava kiireen tuntu, kun tarinaa laitettiin kasaan, mutta kokonaisuutena esitys oli tasapainoinen ja kantoi lähes kolmituntisen pituutensa hyvin.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Salon Teatteri on puoliammattilaisteatteri ja näin ollen Maijankin työryhmässä nähdään niin teatterilavojen konkareita kuin ensikertalaisiakin. Se, mikä teknisessä osaamisessa ehkä hävitään, voitetaan takaisin moninkertaisesti lavalta paistavalla tekemisen ilolla. Erityiskiitoksen haluan antaa esityksessä näytteleville lapsille ja nuorille, joita nähtiin puheroolien lisäksi myös esimerkiksi tanssivina merenhaltioina.

Katsoessa oli koko ajan sellainen olo, että näyttelijöillä on turvallista lavalla ja kaikki tekevät yhdessä parhaansa, sillä käsissä on hieno teos. Oli ilo antaa loppuaplodit seisten, tämä porukka oli sen ansainnut. Toivon teokselle toivon täysiä katsomoita ja säältään kauniita esityspäiviä. Nenäliina saattaa olla tarpeellinen varuste.

Salon Teatterin Myrskyluodon Maijaa esitetään Vuohensaaren kesäteatterissa 17.8. asti.

***

Kiitokset kutsuvieraslipuista Salon Teatterille.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Lavalta: Kaislikossa suhisee (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen

Kaislikossa töötätään ja lauletaan

Kesä tuppaa olemaan lastenteatterin kulta-aikaa ja ainakin pääkaupunkiseudulla tarjonta vaikuttaa tänä vuonna oikein kivalta. Korkkasimme kesäkauden minimesenaatin kanssa paikallisteatterimme Teatteri Tuikkeen Kaislikossa suhisee -esityksen parissa. Kenneth Grahamin kirjaan perustuvassa vauhdikkaassa tarinassa Myyrä lähtee selvittämään syytä kotinsa tuhoutumiseen ja saa avukseen muun muassa aran mutta neuvokkaan Kanin, reippaan Rotan ja Konnan, jolta meinaavat auton mahdollistamassa vauhdin hurmassa unohtua tärkeämmät asiat. Kapuloita rattaisiin heittelevät ovelat, mutta itsekkäät Näädät. Keskeisiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja muiden auttaminen.

Pian kaksivuotiaan minimesenaatin mielestä hurmaava pätkätyöläinen, piknikkejä rakastava Rotta oli niin pelottava, että siirryimme jo esityksen alussa suosiolla takariviin istumaan. Sieltä oli onneksi turvallisempaa kuikuilla lavan tapahtumia. Suositusikäraja esitykselle onkin neljä vuotta ja se vaikuttaa oikein sopivalta, sillä kutakuinkin tämänikäiset lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän eturivipaikoillaan. Hihitystä ja naurua kuului ainakin paljon.

Vaikka pienelle katsojalle meno olikin välillä jännittävää, sain itse kuitenkin nautittua esityksestä. Työryhmä esiintyy hyvällä meiningillä ja hurjasta vauhdista huolimatta Nina Rinkisen ohjaama esitys on hauska ja tasapainoinen kokonaisuus. Esityksestä tuli yksinkertaisesti tosi hyvä mieli ja se on mielestäni lastenteatteriesitykselle erinomainen meriitti.

Kaisilikossa ei pelkästään suhise vaan siellä myös lauletaan. Näyttelijät suoriutuvat haastavista olosuhteista eli ilman äänentoistoa ja musiikitta laulamisesta kiitettävästi. Itse myönnän vähän vierastavani tuttujen korvamatosävelmien uudelleensanoituksia esityksissä, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa "Näätä saunoo" saattoi nostattaa suupieliä aivan pikkiriikkisen.

Useassa kaupunginosassa kiertävän esityksen lavastus ja tarpeisto on pidetty minimissä. Ainakin Tapanilan päiväkoti Jäkälän pihassa nähdyssä esityksessä ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi ja näin on varmasti myös muilla esityspaikoilla. Sen kummempaa rekvisiitta ei toisaalta osannut kaivatakaan, sillä näyttelijöiden hyvä meininki kantoi esitystä oivallisesti.

Suosittelemme tätä ilolla lapsille ja lapsenmielisille katsojille.

Kaislikkoon ehtii vierailulle ennen juhannusta vielä nyt tiistain 18.6. Viikissä. Heinäkuun lopussa ja elokuun alussa esitys on nähtävissä Roihuvuoressa, Suutarilassa ja Tapanilassa. Tarkemmat esitysajat ja paikat löytyvät täältä.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Ihmiset kohtaavat Helsinki Litissä


En ole varsinaisesti kevätihmisiä, mutta toukokuun mukana saapuu myös hyviä asioita kuten jo viidettä kertaa järjestetty Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali. Käännöskirjallisuuteen keskittyvä festivaali tuo Savoyn lavalle sekä ajankohtaisia käännösnimiä että kotimaisia kirjailijoita keskustelemaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja toisinaan myös esimerkiksi silakoista. Valmistauduin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin ja olin lukenut jopa 13 esiintyjän kirjan, mutta Littiin on kokemukseni mukaan voinut mennä myös ummikkona ja nauttia silti.

Minulle Litin suola on rauha. Vaikka rakastan esimerkiksi Kirjamessuja, minä en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan siellä käytäviä keskusteluja. Messuhallin hälinä on minulle liikaa ja toisekseen minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta kovinkaan paljon keskustelu kirjailijoiden uusimmista kirjoista, mikä messuilla toki on olennaista sillä siellähän niitä kirjoja myydään. Litissä minä saan istua Savoyn yllättävän mukavilla penkeillä ja uppoutua kuuntelemaan, siellä minulle on oikeastaan aika sama mistä keskustellaan. Kestän jopa sitä teospuhetta, vaikka se ei sisintäni niin sytytäkään.

Tämänvuotisen festivaalin jälkeen somekuplassani on ollut paljon puhetta siitä, että jotain aikaisempien vuosien niin sanotusta magiasta on kadonnut. Keskustelut ovat muuttuneet haastattelunomaisiksi, puhetta teoksista on liikaa tai sitten sitä on liian vähän. Palaute on sinänsä ymmärrettävää, sillä jo vakiintuneeseen ja odotettuun tapahtumaan liitetään tietysti paljon odotuksia, etenkin jos siellä on aikaisempina vuosina kokenut elämyksiä.

Oman näkemykseni mukaan Litin lavalla kohtaa vähintään kolme ihmistä. On kaksi taiteentekijää, yleensä he ovat kirjailijoita. Harvemmin he tuntevat toisiaan, yleensä haastattelijan tai jonkinlaisen keskustelunluotsaajan roolissa on joku kotimainen kirjailija. Heidän ensimmäinen tapaamisensa on mahdollisesti ollut kulisseissa vain muutamaa minuuttia ennen esiintymistä. Joskus kemiat kohtaavat, tähdet ovat täydellisessä asennossa ja jotain naksahtaa. Tänäkin vuonna muisteltiin useaan otteeseen esimerkiksi ensimmäisenä vuonna nähtyä Peter Høegin spontaania tangoesitystä (löytyy edelleen Areenasta). Kolmantena ihmisenä on katsoja tai kuulija. Hänellä on jotain odotuksia keskustelulle, ehkä lavalla on hänen ihailemansa kirjailija tai toiveissa tietty teema. Joskus odotukset täyttyvät.

Sitten on hetkiä, kun niin ei käy. Kirjailijat keskustelevat haastattelunomaisesti ja siinä se. Keskustelu voi toki näinkin olla mielenkiintoinen ja tuoda esiin ajatteluttavia asioita, mutta erityistä kipinää ei ole. Haastattelupari ei ehkä ollut optimaalisin. Tähtien asento on väärä. Sitähän ei voi etukäteen tietää ja tällaisessa tilanteessa uusintamahdollisuutta ei ole. Bloggarikollegani Tuija totesi Twitterissä hyvin, että onhan tilanne kaikkiaan vaikea paikka, kun keskustelijoiden/haastattelijoiden päätyö on kirjoittaminen. He eivät ole ensisijaisesti esiintyjiä ja itsekin huomaan, että minun on huomattavan paljon helpompaa ilmaista itseäni kirjallisesti kuin suullisesti. Jos samalla pitäisi vielä tarjota (tietoisesti?) jonkinlaisia maagisia hetkiä katselijoille, ovat paineet aika suuret. Jos niitä syntyy, ihanaa, mutta pakotettuna niitä tuskin tulee.

Minä olen nauttinut kaikista viidestä festivaalista, mutta vain osa keskusteluista on jäänyt terävinä mieleen. Väitän, että nämä merkitykselliset keskustelut ovat jokaiselle erilaisia. Minun suosikkini ovat usein olleet kierrepalloja, keskusteluja joita en ole osannut odottaa ja jotka pääsevät yllättämään. Se on ihanaa.

Minulle tämän vuoden Litin vahvuus oli sen monipuolisuus. Sain yhteiskunnallista keskustelua (esimerkiksi Li Anderssonin ja Pascal Engmanin keskustelun aion vielä katsoa tekstityksillä uudelleen, ruotsini ei aivan riittänyt nyanssitasoille), kahden hyvin toisensa tuntevan kirjailijan keskustelua kirjoittamisesta (festivaalin päättäneet Kai Aareleid ja Joel Haahtela), musiikkia (Astrid Swanin konsertti) ja vaikka mitä muuta. Kaikki keskustelut eivät olleet minulle sitä timanttisinta Lit-ohjelmaa ja se on ehkä hyväkin. Jokaiselle jotakin. Minusta oli mukavaa istua Savoyssa ja kuunnella, joskus tarkemmin ja toisinaan keskustelusta pudoten.

Kritiikkiä saa tietysti esittää ja palautetta antaa. En usko, että Litin järjestäjät haluavat, että festivaali kangistuu kaavoihinsa tai muuttuu ennalta-arvattavaksi. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja heidän kohtaamisensa tulos arvaamaton.

Tämän kaiken lopuksi todettakoon vielä, että minun kirkkaimmat Lit-hetkeni olivat tänä vuonna:

* hengästyttävän hienon Ru-teoksen kirjoittanut Kim Thúy oli energinen esiintyjä ja Silvia Hosseini pysyi hyvin hänen vauhdissaan mukana, kiinnostava kontrasti kirjan soljuvan tunnelman ja räiskähtelevän kirjailijan välillä
* Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelussa pohdittiin kiinnostavasti "perinteisen perheen" mallia ja sen ongelmallisuutta, Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen puolestaan puhuivat määrittävän mieskatseen ongelmasta ja näkymättömyydestä (lukekaa Lindrothin Vanhapiika, huima!)
* Boodi Kabbanin ja André Acimanin lämminhenkinen keskustelu kruunasi perjantaini
* Sjónin ja Kätlin Kaldmaan rönsyilevä keskustelu silakoista, nimistä ja lopulta tarinoiden merkityksestä ihmiskunnalle, sähköistyin

Nähdään ensi vuonna, Lit!

ps. Ostin (tänäkin vuonna) lippuni festivaaleille ihan itse, jos se jotakuta kiinnostaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.


Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.


***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...