maanantai 28. marraskuuta 2016

Gilmoren tytöt ja uudet jaksot


Gilmoren tytöt on minulle henkilökohtaisesti tärkeä sarja. Katsoin sitä hieman myöhäisheränneenä yliopistovuosina ja viimeisten kausien katsomiset ajoittuivat elämässä varsin turbulenttiin aikaan. Sarja toimi jonkinlaisena terapiana ja jäi sitä myöten rakkaaksi. Viime vuosina olemme katsoneet sarjaa siipan kanssa yhdessä, hän kun ei sitä ollut epäsivistyneenä katsonut lainkaan. Viime viikolla Netflix julkaisi neljä uutta jaksoa nimellä Gilmore Girls: A Year in the Life ja jaksot ovat ymmärrettävästi aiheuttaneet kuhinaa. Me katsoimme jaksot viikonlopun aikana.

Jos jollekulle alkuperäinen sarja ei ole tuttu, niin siinä seurataan Lorelai Gilmoren ja hänen tyttärensä Lorelain eli Roryn elämää idyllisessä Stars Hollow'n kylässä Connecticutissa. Lorelai tuli raskaaksi 16-vuotiaana, kieltäytyi menemästä naimisiin lapsensa isän kanssa ja livisti vanhempiensa korkean yhteiskuntaluokan paheksuntaa muuttamalla omilleen ja pääsemällä töihin hotelliin. Sittemmin äidin ja tyttären välille on kehittynyt ainutlaatuisen tiivis suhde. Sarjassa seurataan Stars Hollow'n täysin satunnaisia ja omituisia tapahtumia, Roryn kasvua ujohkosta lukutoukasta rohkeaksi toimittajan aluksi ja arvuutellaan milloin Lorelai löytää sen oikean. Tästä kohdasta eteenpäin tekstissä on spoileria ja spekulaatiota Netflixin uusista jaksoista, joten jos et ole nähnyt ja aiot ne katsoa niin huitelepa toisaalle.


Asioita, joista en pitänyt:
* Sarjan rytmi on etenkin ensimmäisissä jaksoissa aivan hukassa. Yksi sarjan parhaita puolia on se, että dialogi on nopeaa ja näppärää, nyt tuntui että kofeiiniannosta oli laskettu liikaa.
* Rory on aika ärsyttävä aikuinen. Joo, joskus sitä on elämänsä kanssa aika hukassa ja valinnat eivät mene ihan nappiin, mutta täysin turhaa poikaystävää ei oikeasti voi unohtaa noin täydellisesti ja miten se oppi siitä, että kihloissa/naimisissa olevien (ex)poikaystävien kanssa ei ehkä kannattaisi mukaseukkailla?
* Liikaa turhaa draamaa ja tuskaa. Olisin ollut ihan tyytyväinen pelkkään nostalgiatrippiin.
* Miksi oi miksi ne kammottavat musikaalikohtaukset (Summer) näytettiin kokonaisuudessaan? Vitsi vanhenee turhan nopeasti.
* Miksi poissaoleville hahmoille oli keksitty ihan ihmeellisiä syitä olla poissa? Siis mikä tämä kasvieloviljelyjuttu edes oli missä Sookie hengaili?
* #lastfourwords. Näitäkö nyt odotettiin monta vuotta? Eäh.

Asioita, joista pidin:
* Emilyn tarinakaari oli uskottava ja mahtava, oli jotenkin hienoa nähdä miten sieltä iltapäiväteeseurapiirirouva-maskin alta kuoriutui vahva nainen.
* Luke. Luke. Luke. Ihan vaan koska Luke.
* Team Jess! Team Jess! Luken ja Jessin kohtaaminen Summer-jaksossa oli parasta hetkeen.
* Kirkin glitteriöverit ja ihana hääkohtaus, niisk.
* Lorelain oikea Richard-muisto ja soitto Emilylle, niisk.
* Se, että Lorelai ei oikeasti mennyt vaeltamaan Pacific Crest Trailia.
* Life and Death Brigadella oli superupeat asut.
* Sanoinko jo Jess? Siitähän tuli ihan täyspäinen. Tykkään.

Hämmennyksen aiheita:
* Miksi Berta ei voinut puhua jotain oikeaa kieltä?
* Miten Todd Lowe (Zack) on voinut harmaantua noin äkkiä ja samalla John Cabrera (Brian) on ihan samannäköinen?
* Öö, Mr. Kim. mitä?
* Täysin satunnaiset randomjuonikuviot. Mistä lähtien Stars Hollow'ssa on ollut uima-allas? Miksi Wookie? Mikä tää Naomi Shropshire-juttu oli?

Tässä nämä päällimmäiset mietteet. Netflix jättää selvästi viimeisen jakson loppuun mahdollisuuden jatkaa, suhtaudun tähän varauksella. Tv-elokuvamitta ei tehnyt tälle sarjalle hyvää, 45 minuuttia tehokasta toimintaa on parempi kuin puolitoista tuntia liian pitkiä kohtauksia. Mutta jos he nyt päättävät jatkaa vanhantyyppisillä jaksoilla niin varmaan katsoisin. En silti pahastu jos jättävät homman tähän.

Katsoitko jo itse? Aiotko katsoa? Toivotko jatkoa? Anna palaa kommentteihin.

Lavalta: Snap - leipää ja sirkushuveja (Teatteri Jurkka)



Teatteri Jurkan ja improvisaatioporukka Riskiryhmän Snap - leipää ja sirkushuveja -esityksen ja #Teatterikritiikin syventävän jatkokurssin innoittamana tässä teille blogin ihkaensimmäinen vloggaus.

Menikö metsään vai pysyikö tiellä, katsoisitko toistekin? Kommentit tervetulleita, kiitos!

torstai 24. marraskuuta 2016

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)


Marissa Meyerin Lunar Chronicles oli todella hyvä kirjasarja. Se hyödynsi hienosti perinteisiä satuaiheita scifiympäristössä ja loihti kiinnostavan valtataistelun Kuuta asuttavien lunareiden ja silloisten maan asukkaiden välille. Sarjan viimeisellä osalla on aina iso taakka kannettavanaan ja Winter (Puffin, 2015) suoriutuu siitä hyvin joskaan ei moitteettomasti.

Winter on omistettu viimeiselle taistelulle ja sitä edeltävälle vallankumoukselle. Kirjan nimihenkilö Winter on tarinan keskiössä: rakastettu prinsessa on äitipuolensa epäsuosiossa ja on hankalassa asemassa kuninkaallisten häiden lähestyessä. Samaan aikaan Cinder kumppaneineen yrittää luovia itsensä Kuun kamaralle estääkseen häät ja saadakseen kansan näkemään petturuuden kuningatar Levanan toimien takana. Edellisissä osissa avonaisiksi jätetyt juonenpäät solmitaan napakasti yhteen tässä toiminnallisessa päätösosassa.

Ihailen Meyerin kykyä yhdistellä satuja omaan kerrontaansa. Viimeisen osan satuperusta on Lumikissa, mutta kirja ei tyydy toistamaan vanhaa vaan Meyer keittää kokoon melkoisen suunnitelmien verkon. Yli 800 sivuinen kirja kestää pituutensa yllättävän hyvin ja on lukuisista erillisistä juonikuviosta huolimatta nopealukuinen.

Sarjan hahmoista on neljän kirjan aikana tullut rakkaita ja odotin kiinnotuksella ja jännityksellä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Ehkä yllättäen olin lopusta hieman pettynyt. Bill Willinghamin Fables-sarja lienee kasvattanut minut odottamaan kaiken maailman kauheuksia ja nyt koin että se kaikki tuska ja ahdistus jota tähän sarjaan sijoitin ei saanut katkeraa täyttymystään.

Joka tapauksessa koko Lunar Chronicles oli viihdyttävää luettavaa ja suosittelen sitä lämpimästi satujen, scifin ja monimutkaisten juonittelujen ystäville. Jos puolestaan vierastat juonenkuljetusta, jossa hommaa tarkkaillaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta kannattaa sarja ehkä suosiolla skipata. Minä viihdyin ja jännitin, spin-off-kirjat tullee luettua kunhan kirjastopinot vähän madaltuvat.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)
Puffin, 2015. 823 s.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Lavalta: FAIL - virheellinen esitys (Kiasma-teatteri/Baltic Circle)

Kuva: Tani Simberg

Nousu häpeän alhosta

Noora Dadun FAIL - virheellinen esitys oli se Baltic Circle -festivaalin esitys, jonka halusin nähdä. Viime vuoden keväänä nähty Dadun monologi Minun Palestiinani vaikutti ja oli kiinnostavaa nähdä millainen tämä jatko-osa, joka ei ole jatko-osa, olisi. Palestiinasta tässäkin puhutaan, hetken, mutta sitten siirrytään häpeään ja masennukseen.

Edellisen esityksen jälkeen Dadun puhelin alkoi soida. Haastatteluihin, paneeleihin ja esityksiin haluttiin yhtäkkiä näyttelijä, jolla on "tausta" tai joka voisi esittää arabia. Dadua ei huvittanut. Tästä ponnistetaan pohdintaan representaatiosta. Kuka saa esittää ketä, voiko näyttelijä tehdä mitä vain? Tähänkään aiheeseen ei tosin jäädä, vaan monologissa hypellään aiheesta toiseen. Välillä katsotaan videopätkiä Noorasta 45 vuoden päästä, mitä tahansa voi tapahtua, tulevaisuus on auki. Nyt on kuitenkin nyt, ulkona on loskaa ja mieli on täynnä ahdistusta jonka on päästävä ulos.

Raja esiintyjän ja katsojien välillä on selvä, katsomme toisiamme ikkunan lävitse. Se tuntuu vähän hassulta ja samalla tärkeältä. Jotenkin ikkunan takaa sanottuja asioita kuuntelee eri tavalla, ne ovat tärkeämpiä ja painokkaampia. Vaikka tunnelma on paikoin kipeän humoristinen ja överi, on tärkeää ottaa huomioon että tässä ei vain jutustella. Yleisö laitetaan seinää vasten ja tuntuu pahalta. Kyllähän minä edellisestä esityksestä vaikutuin, mutta teinkö mitään? En. Hävettää.

Häpeä-ääntä ei kuitenkaan lähde, sanaton jos jotain. Mietin esityksen aikana myös muita häpeän aiheista, arkipäiväisempiä sellaisia, ja nauran kun Dadu demonstroi eri luokitteluihin kuuluvia häpeä-ääniä. Veikkaan, että jokaiselle löytyy sieltä se oma tuttu sadattelu tai vinkaisu.

En ole aivan varma mitä mieltä olen lavalla lopussa ryömivästä Emilia Kokon Turiseva tissi -hahmosta. Hämmentynyt ainakin. En oikeastaan muista kohtauksesta paljon mitään, verkkokalvoille on jäänyt kuva vain punaisista ilmapalloista ja vappulasien roikkuvasta silmämunasta.

Jollain tavalla tämä loppukohtaus kuitenkin vapauttaa, päästää taas hengittämään. Ahdistus ei unohdu, mutta Eeva Semerdjievin laulava koivu lohduttaa. On tässä maailmassa jotain hyvääkin. Mutta niin, se ahdistus. Mitä tälle maailmalle voisi tehdä, kun laulava puu ei sitä paranna?

Esityksiä on Kiasma-teatterissa vielä 10.12. asti.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Lavalta: Hautajaiset (Teatteri Tuike)

Teatteri Tuike

Kauhua kaikille aisteille

Minä inhoan kauhua. En katso kauhuelokuvia enkä suostu menemään kummitusjunaan. Kuitenkin menin katsomaan Teatteri Tuikkeen Hautajaiset-aistikauhuesitystä. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi esityksessä hyödynnetään myös haju- ja tuntoaistia, joten elämys on kokonaisvaltainen. Etenkin jos istuu eturivissä, mihin taitaa väistämättä joutua jos on viimeisenä saliin astelevien joukossa.

Muistotilaisuus päättyy ja mies jää istumaan yksin nojatuoliinsa. Suru on käsinkosketeltavaa. Jotain kuitenkin on vinossa ja pian tapahtumat alkavat lähteä synkkiin suuntiin. Todellisuuden raja häilyy eikä voi olla varma mikä on totta. Esityksen luonteen vuoksi enempää ei juonesta kannata paljastaa, sillä yllätyksellisyys on luonnollisesti osa jutun juonta.

Oma keho on esityksen aikana koetuksella. Joudun useampaan kertaan tietoisesti rentouttamaan hartioitani huomatakseni hetken päästä niiden olevan taas korvissa. Kasvolihakset saavat myös liikuntaa, tuntuu jotenkin turvallisemmalta kun silmät eivät ole kokonaan auki. Paikoin unohdan hengittää. Kirkumaan en sentään alkanut eikä kukaan muukaan katsomosta, mutta illan edellisessä näytöksessä meteliä oli kuulemma enemmän. Tämä ei kuitenkaan kerro eläytymisen puutteesta, tunnelma oli keskittynyt.

Arvostan sitä, että esityksessä ei ole turvauduttu halpoihin äkkisäikyttelyihin vaan lähdetty rakentamaan pelottavaa tunnelmaa hienovaraisemmin. Pitkät pimeän jaksot, vilkkuvat valot, painostava musiikki ja nenään hiipivät tuoksut saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Puhetta esityksessä on vähän ja sitä olisi etenkin esityksen loppupuolella saanut olla mielestäni vähemmänkin, sillä juoni oli selkeä ja oman pään sisällähän ne kauheudet tuppaavat muodostumaan todellista pahemmiksi.

Noin tunnin pituinen esitys on taiten tehty. Kiitosta ansaitsee paljon muun muassa pääosaa esittävä Markku Ihamäki, hänen hahmonsa valumista hulluuteen on pelottavaa ja hienoa katsoa. Myös erikoisefektit on tehty huolella ja sopivan pienesti, ylilyönteihin sortumatta. Hautajaiset on kiinnostava jatkumo Tuikkeen aikaisemmalle aistikauhuesitykselle Viimeinen vuoro ja odotan kauhunsekaisin tuntein mitä seuraavaksi on luvassa.

Suosittelen sopivan kauhun etsijöille ja uusia elämyksiä kaipaaville ja mieluiten eturivistä käsin, jolloin muiden katsojien takaraivojen näkeminen ei haittaa eläytymistä. Syksyn esitykset ovat jo kutakuinkin täysiä, mutta keväällä on uusi esityskausi joten kannattaa laittaa Teatteri Tuikkeen fb-sivu seurantaan.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipuista.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...