torstai 22. helmikuuta 2018

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.










J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.










***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.










Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.










***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit
Tammi, 2017. 326 s.
Suomentanut: Marja Helanen









***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen









***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti, 2016. 355 s.
Kansi: Karin Niemi

Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi

Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Makkara. Kuva: Ninka Reittu

Riemukkaita talvipuuhia Prinsessa Pikkiriikin kanssa

Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava, 2017) on ihastuttava kirja riehakkaasta, iloisesta ja joskus vähän tuhmasta Pikkiriikistä ja hänen ystävistään. Kirja sisältää kolme suloista tarinaa. Pikkiriikki päättää muun muassa myydä rasittavan pikkuveljensä Urpon, rakentaa ensimmäisenä lumisena päivänä Pöjöläisen kanssa lentävän lumiauton ja päättää ryhtyä samaisen Pöjöläisen kanssa tontuiksi, jotka vievät lahjoja ihan kaikille. Meillä näitä tarinoita luettiin vauvalle vähän pidempinä iltasatuina, mutta myönnän lukeneeni tarinoita riemulla itseksenikin.

Prinsessa Pikkiriikki on hurmaava tyyppi. Ihastuttavan Makkara-taikakoiransa ja ystäviensä kanssa hän ryntää kohti seikkailuja ja on pääsääntöisesti hyväntahtoinen, vaikka välillä pikkuveli ja naapuruston Räkä-Eetu ovatkin kammottavan ärsyttäviä. Minusta on ihanaa, että Pikkiriikki voi olla prinsessa ja samalla ajaa lumiautolla ja vaikka mitä muuta.

Lampelan kerronta on värikästä ja sanasto rikasta. Lukiessa naurattaa ja vähän myös epäilyttää, että onkos se nyt reilua paljastaa, että aikuiset saattavat esimerkiksi syödä joulusuklaita salaa lasten mentyä nukkumaan. Toisaalta tarinoihin on ympätty rivien väliin vähän itkettäviäkin juttuja. Tytöt eivät esimerkiksi ymmärrä, miksi ihmeessä äkäinen naapurin setä purskahtaa itkuun saadessaan joululahjaksi piparin, mutta omaa sydäntä vähän puristaa.

Ninka Reitun kuvitus on riemukasta, erityisesti pidän Makkara-koirasta ja muutenkin hahmojen ilmeikkyydestä. Jo pelkästään kirjaa kantta katsoessa alkaa hymyilyttää.

Yksinkertaisesti: ihana kirja. Pitää lukea pian myös tätä edeltävä teos, Prinsessa Pikkiriikki (Otava, 2016), joka meiltä löytyykin kotihyllystä.

Pikkiriikin kanssa on talviseikkailtu myös Sininen keskitie -blogissa, jossa teksti sai aikuisenkin nauramaan vaikka tekstin määrä oli paikoin pikkiriikkisen liiallista.


Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi
Otava, 2017. 58 s.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lavalta: Veriruusut (KOM-teatteri)

Oman elämän haltuunotto herättää riemua Maijassa ja Sigridissä (Oona Airola ja Helmi-Leena Nummela). Kuva: Marko Mäkinen

Kukkikoot ruusut muistoksenne

Ihan suorilta myönnän, että sisällissota tai sota yleensä ei ole minua lähtökohtaisesti kiinnostava aihe. Anneli Kannon Veriruusut-romaanin sentään tiesin, mutta en ole sitä lukenut. Näillä eväillä lähdin siis kutakuinkin ilman ennakko-odotuksia katsomaan KOM-teatterin kevään ensi-iltaa, Lauri Maijalan ohjaamaa ja dramatisoimaa Veriruusut-näytelmää. Vaikka tapahtumat ovatkin menneisyydessä, on teoksesta helppo löytää yhtymäkohtia tämän päivän keskusteluun tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

On vuosi 1918 Valkeakoskella ja 15-vuotta täyttänyt Sigrid ohjataan hakemaan töitä paperitehtaalta, sillä onhan sen ikäisenä jo tuotava kotiin rahaa. Onneksi paperitehtaan naisjoukko ottaa aran tytön suojiinsa, auttaa välttämään tehdaspampun kourivia käsiä ja opastaa naisen elämän tärkeissä asioissa kuten muodissa. Pian kaupunkiin kuitenkin perustetaan punakaarti, sisällissota alkaa ja tehdas suljetaan. Naiset eivät tahdo jäädä syrjään ja toimettomiksi vaan päättävät perustaa naiskaartin. Jalkaan vedetään vanhempia pöyristyttävät housut ja opetellaan ampumaan kiväärillä. Sodan aikana pisteitä ei kuitenkaan saa jaloista aikomuksista saati aina rohkeudestakaan, mutta onneksi on ystäviä joiden kädestä pitää pahimmalla hetkellä.

Ensemble on hieno. Helmi-Leena Nummela on vakuuttavasti tarinan myötä kasvava Sigrid ja Oona Airola ihastuttava tämän ystävänä, lempeän kotikasvatuksen saaneena Maijana. Inka Reyesin palavasilmäinen Saima ei tarvinnut sanoja tehdäkseen vaikutuksen ja näyttelijän muutos hiljaiseksi Maijan sulhaseksi, Anttoniksi oli häkellyttävä. Vilma Melasniemi oli viehättävän rempseä kaartilainen, Saga Sarkola puolestaan roolissaan suloinen ja herkkä. Ursula Salo sukkuloi vimmalla vahvoista naisrooleista inhottavaksi tehtaanpampuksi, ihan puistattaa. Ja vielä Eeva Soivio, joka vuoroin on sydäntäsärkevän ihana Lyyti ja sitten kiroileva, muistoihinsa jumiin jäänyt äiti. Nähdään lavalla myös miesnäyttelijöitä, KOMin vakiokasvot Juho Milonoff ja Niko Saarela sekä Antti Autio hoitavat roolinsa hienosti. Tila on kuitenkin selvästi tällä kertaa annettu naisille ja hyvä niin.

Esitystä katsoessa minuun taisi iskeä niin sanottu Wonder Woman -efekti. Yhtäkkiä tutunoloisen tarinan pääosassa olivat ihan oikeasti naiset ja siihen oli niin paljon helpompi samaistua. Tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta, sillä eihän tällä tarinalla arvattavastikaan mitään kovin onnellista loppua ollut vaikkei se vailla toivoa ollutkaan. Itketti.

Koko esityksessä ihailen sitä, miten pienellä voidaan saada vaikuttavaa aikaan. Markku Pätilän lavastus on pienieleinen mutta tehokas. Pyörönäyttämöä käytetään hienosti hyväksi ja katsomon läpi kulkeva käytävä mahdollistaa erilaisia sisääntuloja lavan takaosassa olevien oviaukkojen lisäksi. Esimerkiksi paperitehtaan toimintaa kuvaavat musiikilliset kohtaukset olivat upeaa katsottavaa. Myös valaistuksella (Tomi Suovankoski) onnistutaan rajaamaan tilaa ja keskittämään katsetta. Valo on tarvittaessa terävää tai pehmeää. Kerronnan lomaan on ujutettu työväenlauluja ja niillä onnistutaan joko viemään tarinaa eteenpäin tai kertomaan jotain hahmoista ja se oli hienoa se, etenkin kun näyttelijät myös itse soittivat milloin mitäkin soitinta.

Lähes kolmituntinen esitys kantaa pituutensa yllättävän hyvin. Erityisesti ensimmäisellä puoliajalla ei kellon vilkuilu käy mielessäkään ja toinenkin puolisko käynnistyy vaikuttavasti. Loppupuolella ilmaa on sitten hieman liikaa, tarina päästää otteestaan. En tiedä onko ongelma rytmityksellinen, tuntuu hieman että toiseen puoliskoon on yritetty saada lisää pituuttaa ettei se olisi liian lyhyt. Onneksi loppu on hieno, mieleen tulee Les Misérablesin loppukohtaus enkä ihmettelisi vaikka se olisi jonkinlaisena esikuvana tässä ollutkin.

Lopulta verkkokalvoille jää vahvimpana kuva naisjoukosta, joka on jähmettynyt kesken liikkeen rynnätessään kohti mahdollista vapautta. Se on hieno kuva.

Kiitokset KOM-teatterille lipusta esitykseen ja mukavan bloggari-illan järjestämisestä!

ps. Mainittakoon vielä, että esitykset alkavat jo klo 18 mikä oli kyllä mainio juttu näin pitkän esityksen ollessa kyseessä!

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Kirjan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa.

Pienten voima on suuri

Pieni tyttö tapaa matkallaan valtavan, kurnivamahaisen kissan, joka päättää pistellä tytön suihinsa. Tyttö lupaa kissalle, että etsii tälle päivässä syötävää. Jos ruokaa ei löydy, saa kissa syödä tytön. Kummallinen kaksikko vaeltaa läpi köyhtyneen maan kissan mahan kurniessa entistä kovempaan ääneen.

Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa on hieno ja isoon teemaan tarttuva satu. Erityisesti tähän maailmanaikaan, kun eriarvoisuus lisääntyy entisestään, on kirjan sanomassa pontta. Onko tosiaan oikein, että yksi saa syödä ja kasvaa, kun kaikki muut köyhtyvät?

Teemu Juhanin mustavalkoiset kuvitukset ovat upeita. Kurnivamahainen kissa saisi muuttaa meidän seinälle päivänä minä tahansa. Pienemmät somistekuvat vuorottelevat mukavasti koko aukeaman kokoisten, yksityiskohtia pursuilevien kuvien kanssa ja tukevat hyvin tarinaa.

Kirja toimii hyvin myös ääneenluettuna, se soljuu kieleltä mukavasti. Aika jännittävä tämä kuitenkin on, sillä pohjavire on kiristynyt jonkin pahan uhkan leijuessa koko ajan aivan lähellä. Lopun kamppailukin sai sydämen pamppailemaan. Kirja ei siis liene aivan pienimmille, vaikka itse tämän vauvalle luinkin.

Kurnivamahainen kissa tuntuu perinteiseltä sadulta ja luottaa hyväksitodettuihin elementteihin, joissa pienellä on lopulta se suurin voima, paha on hirmuinen ja hyvän ystävän voi pelastaa välittämällä. Teos uskaltaa nostaa esiin isoja kysymyksiä ja herättää varmasti keskustelua oikeasta ja väärästä ja siitä, mikä elämästä tekee elämisen arvoista. Kirja sopii ehdottomasti myös aikuisille.

Kirja on Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Kirjanurkkauksessa viisivuotias lukija on ihastunut kirjaan kovasti, Kirjapöllön huhuiluja -blogissa suosituksia puolestaan antaa yhdeksänvuotias.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017. 46 s.
Kuvitus: Teemu Juhani

torstai 15. helmikuuta 2018

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?


Elämän kanssa kipuilua Ecuadorissa

Michaela von Kügelgenin esikoisteos Vad heter ångest på spanska? (Förlaget, 2017) osui tutkaani Instagramissa. Kirja oli voittanut Helsingin Kirjamessuilla palkinnon Snyggaste boken i Svenskfinland ja pistinkin sitten kirjan varaukseen hienon kannen ja kiinnostavan nimen perusteella.

Erikalla on kaikki hyvin. Hän on juuri allekirjoittanut työsopimuksen arvostetusta lakifirmasta ja on lähtenyt ennen sitä Ecuadoriin opiskelemaan espanjaa ja näkemään maata. Paitsi että mielessä kaihertaa ero miesystävästä ja tunne siitä, että elämä ei ole sittenkään menossa aivan oikeaan suuntaan. Kaikki olisi helppo turruttaa alkoholilla ja yhdenillanjutuilla, mutta matkallaan Erika tajuaa että hänen on päätettävä, mitä hän itse elämältä haluaa. Apuna tässä hänellä on Ecuadorissa tavattuja uusia ystäviä, kuten rempseä norjalainen Ingrid ja baaritiskin takaa löytyvä komea Jacques.

Ruotsin kielen lukuharjoituksena kirja on oivallinen. von Kügelgenin tyyli on yksinkertainen ja siten helppolukuinen, Erikan mielenmaisemia ei juuri kielikuvilla maalailla. Ei tarina niitä toisaalta tarvitsekaan. 

Tarina on nimittäin todella tavallinen. Lukiessa se jotenkin vähän ärsytti, että tähänkö minä nyt aikaani kulutan. Nuori nainen kipuilee elämänsä kanssa, ihastuu salskeisiin ulkomaalaisiin ja kipuilee vähän lisää. Lisäksi tunnistin Erikassa ja tämän epävarmuudessa paljon itseäni ja se tekee lukukokemuksesta minulle usein vaikean, mikä ei sinänsä ole huono asia. Tuleepahan kohdattua niitä omia kipukohtia, mietittyä että miksi itsekin huolehtii usein asioita etukäteen (ehdin esimerkiksi eräänä päivänä diagnosoida pahanhajuishengitykselliselle koiralle ientulehduksen ja elimellisen sairauden, ennen kuin tajusin sen syöneen haisevan sonninsudin).

Lukukokemuksena Vad heter ångest på spanska? ei siis ollut maailmaa mullistava, mutta jotenkin mukava se oli. Jos haaveilet reissaamisesta Ecuadoriin tai kaipailet vähän potkua takamuksille oman hookaamisen suhteen, lue tämä. Kummasti sitä nimittäin ärsyyntyy siitä omastakin edeltäkäsinhuolehtimisesta, kun on ensin ärsyyntynyt kirjan päähenkilölle.

Litterarumin Julia kirjoittaa viisaita tästä kirjasta ja nostaa esiin muun muassa seikan, että hän ei ainakaan osaa nimetä yhtään toista tällaista suomenruotsalaista romaania.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?
Förlaget, 2017. 250 s.
Kansi: Linn Henrichson
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...