tiistai 23. elokuuta 2016

Lavalta: Rocky Horror Show (Kulissi ry)

Kuva: Jaakko Manninen

Rocky Horror Show on mystinen musikaali. Sen juonessa on hyvin vähän koherenssia, hahmot ovat sympaattisen absurdeja ja kappaleiden luonne vaihtelee totaalisesta biletyksestä haikeaan balladointiin. Samalla se on myös tavattoman rakastettava kaikessa sekavuudessaan ja överiydessään. Näinpä Jyväskylän teatteriyhdistys Kulissi ry:n versio oli pakko nähdä ihan vain saadakseen tietää miten siellä on onnistuttu.

Ilokseni voin sanoa, että hyvin. Latoteatteri ei ole ensimmäinen miljöö, johon tämän musikaalin sijoittaisin mutta valosarjoilla tilasta oli saatu kotoisa ja lähes lavasteettomalle lavalle luodaan niin Frankin kartano kuin sen lukuisat sisätilatkin autosta puhumattakaan. Rocky Horrorin luonteeseen sopii, että lavalla on jouduttu tekemään erilaisia luovia ratkaisuja ja luovuus kikkakolmosineen on Kulissilla ollut selvästi käytössä.

Visuaalisen miellyttävyyden lisäksi roolitus on onnistunut. Esitys lässähtää helposti jos Frankilla ei ole puhtia, Pablo Delahaylta puolestaan löytyy karismaa ja leveää hymyä lavan täydeltä. Petteri Olkinuora ja Elsa Kalervo ovat ihastuttavan sinisilmäiset Brad ja Janet käyden läpi myös uskottavan muutoksen. Säpäköitä ja sopivan vinksahtaneita ovat Aleksi Keurulainen, Nea Vilhuniemi ja Taru Norrena Riff-Raffina, Magentana ja Columbiana. Ja sitten se Ville Leppäsen Rocky, selvästi on herralla jos jonkinlaista akrobatiataustaa kun kaikenlaiseen loikkimiseen lavalla kykenee. Myös ilahduttavan runsaslukuisessa ensemblessa on osaamista jos jonkinlaista ja joukkokoreografiat näyttävät hyvältä.

Kuva: Jaakko Manninen

Ainut oudoksuttanut asia oli joidenkin kappaleiden tahti. Laulullisesti homma kyllä onnistui oikein hyvin, mutta tuntui että joidenkin koreografioiden haasteena oli niiden hitaus. Eipä se toisaalta mitään haitannut. Muusikot soittivat joka tapauksessa oikein hyvin kimaltavissa hatuissaan ja muun muassa Rose tint my worldissa oli vänkä sovitus. Lauluissa oli myös haasteena paikoin huono kuuluvuus, mutta osaamisessa ei ollut puutteita.

Esityksen päättyessä naamaani sattuu, sen siitä saa kun istuu katsomossa leveä virne naamallaan. Lavalta välittyi mahtava meininki ja Antti Viitamäki on tehnyt hyvää työtä ohjauksen ja sovituksen kanssa. Rocky Horror Show'n kanssa on kaikki mahdollisuudet räjäyttää rengas ja jäädä tien poskeen kököttämään, mutta Jyväskylässä aikaloikattiin oivallisesti. Kannatti ajaa sinne ja takaisin ihan vain tämän vuoksi.

Esityksiä on jäljellä vielä viisi ja niistä kolme viimeistä ovat kaiken lisäksi interaktiivisia, joten kipittäkääpä Latoteatterin katsomoon!

Kiitokset Kulissille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka)

 Hamletia ahdistaa. Kuva: Sakari Hokkanen

Shakespearen Hamlet on eittämättä klassikko. Jollain tasolla pidän näytelmästä hirveästi, mutta toisaalta sen pituus ja masentavuus on alkanut puuduttaa. Teatteri Harakan Tapaus Hamlet pudistaa yli 400-vuotiaasta tekstistä pölyt ja kaiken lisäksi lysti on lyhennetty puoleentoista tuntiin, jonka pystyy kepeästi istumaan ilman väliaikaa myös Harakan Taiteilijatalon vanhan luentosalin penkissä.

Tarina on vanha tuttu. Tanskan prinssi Hamlet palaa kotiin myöhästyen juuri isänsä hautajaisista ja saapukin äitinsä ja setänsä häihin. Isän haamu vaatii kostoa katalalle veljelleen ja Hamlet alkaa vähitellen flipata kaikesta siitä ahdistuksesta ja juonittelusta joka hovissa velloo. Tyttöystävä Ofelia jää unohduksiin, Horatio-ystävästä ei ole apua ja tragediasta kun on kyse niin melkein kaikkihan siinä sitten lopuksi kuolevat.

Teatteri Harakan versiossa Hamletia näyttelee riemastuttavan anttituiskumainen ja karismassaan vaikuttava Mikko Virtanen. Virtanen tuo lavalle angstisen ja hämmentyneen Hamletin. Surkuhupaisa terapiakäynti, elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja avuttomuus uudessa tilanteessa tuovat Hamletin samaistuttavasti tähän hetkeen. Tukena lavalla on mainio Outi Herrainsilta, joka näyttelee säpäkästi Ofelian roolin ja liikuttelee nokkelasti myös muita paperinukkeina lavalla nähtäviä hahmoja. Ohjaaja Sakari Hokkanen hoitaa tekniikan ohella myös Horation roolin yrittäen tukea Hamletia, ollaanhan me täällä, mutta eihän prinssi siitä paljoa piittaa.

Synkkä luentosali on lavastettu oivasti, seinät on paperoitu työryhmältä ylijääneillä ideoilla ja joka puolella irvistelevät Hamletin kasvot. Esityksessä yhdistetään hyvin näyttelemistä, nukketeatteria ja videota, mikään ei tunnu turhalta kikkailulta. Parasta on kuitenkin ehkä se, että ensimmäistä kertaa minulle jää Hamletista hyvä mieli. Jotenkin työryhmä on kaivanut esiin jotain omaa, joka jättää hymyn huulille. Että voihan se näinkin mennä, hyvänen aika.

Esityksen jälkeen kiertelemme vielä Harakan kallioilla ja puhumme esityksestä, kehumme ja kehumme. Tapaus Hamlet oli hulvaton ja röyhkeä, mutta silti tarkkanäköinen ja hillitty, juuri sopiva balanssi kaikessa. Suosittelen lämpimästi reissua Harakkaan, muistakaa vain nostaa viitta laiturilla ylös jotta yhteysvene osaa noutaa teidät mukaansa kohti Taiteilijatalon pienois-Tanskaa ja sen kuohuja.

Kuva: Sakari Hokkanen

Teatteri Harakan Tapaus Hamlet on niitä esityksiä, joka olisi jäänyt näkemättä ilman kanssabloggaajien arvokkaita vinkkauksia. Talle onneksi tästä kirjoitti alkusyksyn vinkeissään ja kun esitys vielä tuli puheeksi viime viikolla niin pitihän se kalenteriin mahduttaa, kiitos siitä! Myös toinen kollega Katri ehti käydä tämän viikonloppuna tsekkaamassa.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 4.9. Lisätietoa esityksestä ja sinne saapumisesta löytyy facebook-tapahtumasta.

Kiitokset Harakalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

maanantai 22. elokuuta 2016

Lavalta: Asetelmia (Esitystaiteen seura)

Kuva: Jenna Ojala

Harvoin tulee katsoneeksi toisen ihmisen varpaita niin läheltä. Näin ajattelen kesken Esitystaiteen seuran Asetelmia-esityksen, kun Tuukka Vasama kävelee catwalk-lavalla ohitseni. Ajattelen paljon muutakin, mutta jostain syystä nämä teippikengistä pilkottavat varpaat jäivät mieleen. Asetelmia on Tuomas Timosen runoista ponnistava nykyteatteriesitys, jossa runot elävät, sanat asettuvat näytille ja näyttelijöiden fyysisyys pökerryttää.

Varpaiden lisäksi täytyy kyllä sanoa, että pidin kovasti myös Tuomas Timosen runoista. Runojen Virkamies on kiinnostava hahmo kaikessa empivyydessään ja yritteliäisyydessään. Toki oli myös sipuleita, orvokeita ja mustikoita. Esityksessä runot kerrastuvat ja kiertyvät Laura Rämän ja Vasaman käsittelyssä, keriytyvät itseensä ja avautuvat taas. Vihtori Rämä ohjaa äänekästä spektaakkelia pöydän takaa, taustalla soivat Verneri Pohjolan ja John Coltranen kappaleet.

Asetelmia saa minut pökertyneeksi. Pitkällä pöydällä, lavalla siis, tapahtuu paljon ja äänivalli puskee päälle. Rämä ja Vasama hoippuvat, juoksevat ja vääntyvät kuolleet kuusenrangat selissään ja keho teippiä täynnä. Aistit ylikuormittuvat, huomaan että minun on vaikea keskittyä ja tuntuu etten ymmärrä. Toisaalta välillä tunnelma pysähtyy, liike lakkaa ja on pakahduttavan hienoa. Tuijotan esille nostettua banaania, esiintyjän nenänpäästä putoavaa hikipisaraa ja hengityksen tahdissa kohoilevaa selkää. Löydän lähtiessäni laukustani pienen palan kuivunutta kuusenoksaa, hymyilyttää vaikken kaikkea muuta ehkä kiinni saanutkaan.

Korjaamo Stagen esitykset ovat jo menneet, mutta esitys on nähtävissä Korjaamon tiloissa vielä loka- ja marraskuussa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Esitystaiteen seuralle.

perjantai 19. elokuuta 2016

Lavalta: Everything by my side (Fernando Rubio/Helsingin Juhlaviikot)

Sara Melleri ja Ulla Raitio. Kuva: Petri Anttila


En osaa sanoa Fernando Rubion Everything by my sidesta oikein mitään. Tai osaan sanoa paljonkin, mutta en mitään konkreettista. Jollain tavalla en edes muista, mitä sen kymmenen minuutin aikana minulle kerrottiin. Lopputulemana kuitenkin kävelin silmät kyynelissä pitkin sateista Keskuskatua kohti kotia.

Kadulla järjestettävässä esityksessä esitystilana on seitsemän sänkyä, yksi kullekin katsojalle. Esitys on kahdenkeskinen, näyttelijän ja katsojan välinen, vaikka kadulla kulkeekin jatkuvasti muita ihmisiä. Perjantain iltaesityksessä sängyt oli nostettu sateen yllättäessä Makkaratalon sisäpihan suojiin, mutta ihmisiä siitä silti kulki. Eikä se oikeastaan haitannut. Tuntui kuin sängyn ympärille olisi muodostunut jonkinlainen kupla, muualta kuuluvat äänet ovat huminaa.

Meille katsojille annettiin sänkyämme vastaava numero ja pyydettiin kävelemään, istumaan, ottamaan kengät pois ja pujahtamaan peiton alle kasvot kohti näyttelijää. Kymmenisen minuuttia kestävässä esityksessä näyttelijä kertoo hiljaisella äänellä sinulle, minulle, pieniä tarinoita hetkistä, sellaisista jotka törmäyttävät sisällä jotakin.

Esityksen alkaessa minua itkettää ja sitten hymyilyttää, kun näyttelijäni hymyilee minulle. Välillä pidän silmiä kiinni, katson näyttelijää silmiin silloin kun hän katsoo minua ja välillä katson hartiaa, alahuulta, leukaa. Yritän olla katsomatta rumaa mainoskylttiä seinässä, sen onneksi unohdin nopeasti. Päässä humisee hyvällä tavalla, olen vain siinä hetkessä. Lopulta kuulen sanat, jotka kertovat minulle esityksen päättyneen. Hymyilen, nousen, laitan kengät jalkaan ja poistun.

Everything by my side tarjosi lempeän kymmenminuuttisen hektisen viikon päätteeksi. Mieli jäi valoisaksi, silmät hyvällä tavalla kyynelisiksi. Kotiin kävellessä mietin, että kyllä tämä elämä tästä, hyvä siitä tulee. Erityiskiitos omalle näyttelijälleni Sara Mellerille, jolla on kaunis hymy ja rauhoittava ääni.

Esityksiä on vielä tänä viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina 20.-21.8. osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa.

Lavalta: Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Viime tinka on hyvä tinka ja toukokuussa ehti vielä hyvin käydä katsomassa Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä Mahdolliset maailmat. Tämä Paavo Westerbergin uusin näytelmä ei valitettavasti jatka ohjelmistossa enää syksyllä, mutta hyvästä näytelmästä voi onneksi kirjoittaa vielä jälkikäteen. Mahdolliset maailmat esittää useaan otteeseen kysymyksen entä jos? ja pyörittää juonenkäänteitään sen verran nopeasti, että toden ja toiveiden rajamaasto on häilyvä.

Antti Tähtinen (Eero Aho) on keski-ikäinen näytelmäkirjailija, jonka uusin teksti ei oikein kirjoitu, avioliiton rauha rakoilee ja suhde myös näytelmiä kirjoittavaan tyttäreen (Pia Andersson) rakoilee. Tämän nykyhetken aikatason lisäksi seikkaillaan myös varhaisessa 80-luvussa, jossa nuori Antti (Marja Salo) saa hienon teatteriroolin ja löytää vanhempiensa painiessa avioeron kanssa turvasataman itselleen näytelmästä ja kanssanäyttelijöistään (mm. Jukka-Pekka Palo). Epävarmuus omista valinnoista ja mahdollisuuksien kirjosta vie aikuisen Antin melkoiselle matkalle, joka ei tarjoa helppoja vastauksia. Massiivisen teoksen muissa rooleissa nähdään lisäksi muun muassa Kristiina Halttu, Markku Maalismaa ja Esko Salminen.

Nautin esityksen pyörryttävästä tunteesta, siitä etten ollut varma katsonko kenties näytelmää näytelmän sisällä, päähenkilön ajatuksia vai fiktionsisäistä faktaa. Dramaturgisesti tämä kaikki varmaankin on tiedossa työryhmällä, mutta minä en edes viitsinyt loksautella palasia paikoilleen vaan fiilistelin kerroksellisuutta ja rajojen hämärtymistä. Rajapintojen sekoittuminen oli erityisen hienoa metroasemalle sijoittuvissa kohtauksissa.

Ensemble on näytelmässä huikea ja näin kovalla työryhmällä voisi olla haastavaakin mennä vikaan. Aho loistaa keskusroolissaan, Salo on kerrassaan hurmaava nuorena Anttina, Salminen ja Palo lämmittävät mieltä tarinan vanhempina näyttelijöinä. Naishenkilöt jäävät ehkä ymmärrettävästikin hieman miesten varjoon, mutta erityisesti Pia Andersson nousee esille tyttären roolissaan. Mieleen ovat myös jäänyt Maalismaan ja Pirjo Luoma-ahon kerrassaan herkullinen dynamiikka parisuhdeterapiakohtauksessa.

Videokuvan käyttö, hieman samankaltainen kuin Svenskanin Sånger vid randen av ett grått havissa, toimii hyvin, tosin välillä omaa silmää häiritsee repliikkien ja kuvan hienoinen eriaikaisuus. Livevideointi joka tapauksessa mahdollistaa hyvin Suuren näyttämön tilan monipuolisen käyttämisen ilman, että näyttelijöiden tarkka työ jäisi etäisyyden vuoksi näkemättä. Markus Tsokkisen lavastus on taattua laatua, sopivan viitteellinen ja rouhea, Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu tukevat hienosti tarinaa.

Näytelmän näkemisestä on tätä kirjoittaessa kulunut jo kuukausi, mutta se on jäänyt mieleen laadukkaana perinteistä teatteria edustavana, muttei missään nimessä pölyttyneenä yksilönä. Virkeän tekstin, hyvien näyttelijöiden ja tekniikan sopivan käytön liitto ilahduttaa ja haastaa sopivasti, eikä kolmituntinen esitys puuduttanut aivoja saati yllättäen myöskään istumalihaksia.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...