torstai 23. helmikuuta 2017

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes


Insinööriscifi ei mieltä lämmitä

John W. Campbellin, Jr.:n The Black Star Passes, jonka tarinat on alunperin kirjoitettu vuonna 1930, tuli äänikirjana vastaan Book Beatissa. Avaruusmerirosvot ja seikkailut planeetalta toiselle kuulostivat kiinnostavilta ja pituuskin oli kohtuullinen, joten hyppäsin Arcotin, Moreyn ja Waden matkaan. Kuuntelussa menikin sitten alkuinnostuksen jälkeen hieman pidempään, sillä aika ei ollut kiillottanut tästä teoksesta kummoistakaan klassikkoa.

Oikeastaan teos koostuu kolmesta pienoisromaanista. Ensimmäisessä tarinassa Piracy Preferred Arcot ja Morey saavat haasteekseen napata avaruusmerirosvon, joka näkymättömyyden turvin ryövää muita aluksia ja samalla parantaa matkustajat kaikista taudeistaan (nerokasta?). Tämän selvittyä tarinassa Solarite Arcot, Morey ja Wade (ette varmaan arvaa kuka tämä Wade sitten oli) yrittävät päästä tutkimaan uusia planeettoja ja loogistelevat matkansa Venukseen. Siellä tutustutaan paikallisiin olentoihin ja luodaaan interplanetaarisia suhteita. Viimeisessä nimitarinassa Maa ja Venus yhdistävät voimansa, kun kuolleen tähden olennot yrittävät päästä ryöväämään planeetat pelastaakseen omansa. Varsinainen seikkailu tuntuu kuitenkin olevan sivuseikka, sillä Campbell käyttää kaikessa rauhassa paljon, paljon aikaa erilaisten teknisten vimpainten ja kaasukoostumusten kuvailuun ihmissuhteiden tai hahmokehityksen sijaan.

Campbellin puolustukseksi sanottakoon, että tarinat on kirjoitettu kun hän oli 19-vuotias insinööriopiskelija MIT:ssä. Kustannustoimittajaa tuskin oli ja kaipa sitä uskaltaa sanoa että scifi-kirjallisuuskin oli vielä varsin alussa tuohon maailmanaikaan. Ei sillä, Campbellillä on myös kiinnostavia ideoita ja välillä onnistuin melkein innostumaankin.

Nihkeyteni ei toisaalta ole täysin herra kirjailijan viaksi laskettavaa. Kirjalla valittu lukija Kirk Ziegler on sanoissaan kyllä selkeä, mutta innostuu täsmälleen yhtä paljon uudesta näkymättömyysvimpaimen designista kuin huimasta avaruustaistelustakin.

Googlailin kuuntelun jälkeen hieman sekä teosta että kirjailijaa. Kirjaa selvensi huomattavasti tämä oivallinen nettiarvio ja wikipediasta löytyi sen sijaan ylistyslaulu Campbellille, joka ilmeisesti laittoi alulle scifin kultaisen aikakauden. Eipä sillä, myöhemmät teokset lienevät raflaavampia ja niitä saa suositella jos joku on lukenut.

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes (The Black Star #1)
Alunperin julkaistu 1930, editoitu yhteisteokseksi 1953. Anncona Media, 2016. 7 h 34 min.
Lukija: Kirk Ziegler

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lavalta: 13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi. Kuva: Kristiina Männikkö

Taikapeili heijastaa kauneuden sijaan rumat himot ja halut

Teatteri Vapaan Vyöhykkeen immersiivinen 13. tunti -esitys olisi mennyt minulta iloisesti ohi ilman puskaradiosta kuulemaani kohinaa. Vallilassa sijaitsevaan 555 neliöiseen varastotilaan lavastettu esitys kuljettaa katsojan seikkailemaan synkkien satujen maailmaan, jossa prinsessat kisailevat julmasti keskenään, salaiset halut nousevat pintaan ja himot toteutetaan estoitta.

Immersio on toteutettu kiinnostavasti. Tilassa ei ole katsomoa tai näyttämöä, vaan siellä vaelletaan vapaasti. Katsojat saavat kasvoilleen kultaiset naamiot ja puhelimet jätetään tilan ulkopuolelle. Kun 13. tunti alkaa, ei tilassa saa puhua. Katsojat johdatetaan sisälle yksitellen ja siitä lähtien kokemus on jokaiselle erilainen. Omat valinnat ja mielihalut vaikuttavat siihen, mitä koet.

Kun minut johdatettiin esitystilaan istuin pöytään ja jäin seuraamaan baarissa tapahtuvaa kohtausta. Alkoi vähän ahdistaa. Mitä jos minulle käy kuten syksyisessä Neuromaanissa ja päädyn kulkemaan ilman päämäärää ja peläten menettäväni jotain olennaista? Onneksi 13. tunti mahdollistaa haahuilun älykkäästi ja pelastaa stressaantuneen, ajassa ajan sisällä voi esityksen asettamissa raameissa myös palata taaksepäin, nähdä siihenkin huoneeseen jossa hetki sitten kuuli seinien läpi kolinaa.

Henna Tanskanen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kristiina Männikkö

Ennen esitystä kerrotaan, että mitä enemmän uskaltaa sitä enemmän kokee ja tämän esityksen kohdalla se pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikkialle saa kurkistaa, tiloista löytyviä ruokia saa syödä. Luen hahmojen kirjoituksia heidän olkansa yli, tirkistelen luukuista, yritän saada auki lukollista kaappia. Koen paheellista mielihyvää, kun nappaan Hannun ja Kertun pöydästä macaron-leivoksen. Kutkuttavaa on myös se, kun toisinaan tarinan hahmo katsookin suoraan sinuun, koukistaa sormeaan ja johdattaa uuteen seikkailuun.

Esityksestä on siis käytännössä mahdotonta sanoa mitään ilman että pilaisi elämystä ja toisaalta minun kokemukseni tuskin on verrattavissa toisen kokemukseen. Esimerkiksi samaan aikaan tilassa liikkuneen puolison kanssa onnistuimme näkemään osittain eri asioita ja se oli oikeastaan hyväkin, pääsimme paikkailemaan pohtimiamme tarina-aukkoja yhdessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että 13. tunti on upeasti toteutettu. Massiivinen tila on sisustettu häiriintyneen synkästi ja satumaailmaa mukaillen. Pieniä yksityiskohtia on joka paikassa. Myös näyttelijät ovat upeita. Kymmenhenkinen esiintyjäryhmä on sukeltanut rooleihinsa komeasti ja pikkutarkasti ajoitettu esitys kulkee hengästyttävän hienosti. Vaatii taitoa viedä katsojat mukaan tarinaan ilman vuorosanoja ja pitää esitys käynnissä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Jos olet pitänyt Willinghamin Fables-sarjakuvista, olet kiinnostunut uudenlaisesta teatterielämyksestä tai nautit vinksahtaneesta tunnelmasta, on tämä ehdottomasti sinun esityksesi.

Esityksiä on vain tämän viikon loppuun asti, joten kipinkapin katsomaan josko lippuja vielä löytyisi tai ruinaamaan peruutuspaikkoja.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann


Svenska Yle kantoi tänä vuonna kortensa lukuhaasteiden kekoon ja lanseerasi den finlandssvenska läsutmaningen 2017 -haasteen, jossa luetaan yksi (ruotsinkielinen) tiettyyn teemaan sopiva kirja kuukaudessa. Tammikuun teema oli en gul bok eli keltainen kirja ja selailin Book Beatin valikoimista itselleni jo kauan lukematta olleen Jonas Jonassonin Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009).

Sata vuotta täyttänyt Allan Karlsson on pitkästynyt elämäänsä vanhainkodissa ja päättää syntymäpäivänään karata. Tie vie bussiasemalle, josta Allan saa erinäisten sattumusten myötä mukaansa rahaa täynnä olevan laukun ja sitä myöten peräänsä kostonhimoisia jengiläisiä. Onneksi raha ja sattumat tuovat eteen myös ystäviä ja lopulta Allanilla on pakomatkakumppaneinaan liuta varsin erikoisia persoonia. Vauhdikkaat käänteet seuraavat tässä tarinassa toisiaan ja kun nykyhetkessä on suvanto siirrytään kirjassa kuulemaan Allanin vaihderikkaasta elämästä räjähde-eksperttinä maailmanhistorian pyörteissä.

Periaatteessa kirja oli varsin viihdyttävä ja Jonassonin tekstiä oli helppo lukea myös ruotsiksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että lukiessa taisin tuskastua enemmän kuin nauttia, etenkin kun kirja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Tiivistämistä olisi voinut harrastaa aika reippaasti. Allanin mystiset seikkailut myös muistuttivat turhan paljon Forrest Gumpin vastaavia (miten voikin yksi ihminen olla aina "oikeassa" paikassa "oikeaan" aikaan?) ja minua ärsytti Allanin piittaamattomuus matkan varrelle jääneisiin ruumiisiin niin menneessä kuin nykyisyydessäkin.

Onpahan kuitenkin nyt tämäkin moderni hittiromaani luettu ja koettu ja ruotsinkielinen lukuhaaste saatu hyvälle alulle.

Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa tämä on kuunneltu Kari Ketosen lukemana äänikirjana ja sielläkin manailtiin teoksen pituutta.

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann
2009 (e-kirja 2013). 371 s.

torstai 16. helmikuuta 2017

Lavalta: Kirka - Surun pyyhit silmistäni (HKT)

Nuorisojengi ja Kirka (Kalle Lindroth) hengailemassa. Kuva: Tapio Vanhatalo

Ruumista polttaa yöllinen taivallus

Tartuimme puolison kanssa Helsingin kaupunginteatterin ystävänpäivätarjoukseen ja porhalsimme tiistaina kohti Peacock-teatteria katsastamaan Kirka - Surun pyyhit silmistäni -musikaalia. Elämäkerrallinen musikaali tuo lavalle liudan Kirkan ja muiden Babitzinien tunnetuksi tekemiä kappaleita.

Oma Kirka-tietämykseni on varsin kursorista ja olin tyytyväinen, että lueskelin ennen esityksen alkamista käsiohjelman artikkelin Kirkan elämänvaiheista. Moni asia olisi varmasti enemmän tai vähemmän ohi ja aikajanalla olisin ollut täysin hukassa ilman tätä etukäteispreppausta. Tätä ongelmaa ei katsojalla liene jos on Kirkan uraa seurannut lähempää, ainakin väliajalla takanani istuneet henkilöt kiittelivät esimerkiksi Sammyn kuolonkolarin viitteellistä kuvausta.

Nimiroolissa nähtiin tiistain esityksessä Kalle Lindroth, joka suoriutui roolistaan erinomaisesti. Kirkamainen soundi löytyi äänestä ja esiintyminen oli vakuuttavaa. Nuoren, innokkaan pojan matka suureksi tähdeksi ja oman elämänsä kanssa kamppailevaksi mieheksi on kuvattu hyvin. Kirkan roolissa voi nähdä myös Heikki Rannan ja uskon myös hänen selviytyvän roolistaan oivallisesti, ainakin viimevuotisessa Käyttöohje kahdelle -musikaalissa vakuutuin kyvyistään.

Kirkan rinnalla nähdään esityksessä muita tähdekkäitä nimiä kuten Remu Aaltonen (Petrus Kähkönen) ja Danny (Jon-Jon Geitel). Yleisön reaktioista päätellen roolit olivat onnistuneita, itse en omassa tietämättömyydessäni osaa tätä vakuuttavasti arvioida. Myös Babitzinien perheen elämää Huvilakadulla seurataan tarkasti. Heistä erityisesti Sammyn rinnalla kuljetaan enemmänkin ja Sami Hokkasen versio roolista oli hieno. Raili Raitala puolestaan on ihana Muska Babitzin etenkin fanityttöhetkinään. Erityiskiitokset työryhmästä saa nuorisojengi, jotka vastasivat isosta osasta vauhdikkaimpia tanssikoreografioita, tykkäsin!

Visuaalisesti musikaali on suoraan sanottuna sympaattisen kämäinen ja se sopii tyyliin oikein hyvin. Antti Mattilan liikuteltavat pahvikulissit ovat huvittavia, Helsingin kattojen ylle nouseva kattomaisema puolestaan kaunis. Kiitosta saa minulta myös Elina Kolehmaisen aikakausille kumartava puvustus, ai että.

Puoliso halusi erikseen kiitellä sitä, että Surun pyyhit silmistäni -kappaleen esittely Kirkalle oli tehty perimätiedon mukaisesti ja ihastelimmepa myös kyseenalaisen ihastuttavaa orkesterisovitusta kyseisestä biisistä.

Koska en kuitenkaan laske itseäni millään tavalla suureksi Kirka-faniksi ei musikaali päässyt erityisemmin kiipimään ihon alle. Nautin hienoista musiikkinumeroista ja taitavista laulajista, mutta tarina jäi hieman etäiseksi. Massiivisena keikka- tai konserttielämyksenä tämä oli joka tapauksessa oikein mainio. Born to be wild!

ps. Otsikko on omistettu bloggaajakollegalleni Tallelle.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Lavalta: Äidinmaa (Espoon kaupunginteatteri)

Nuorta rakkautta kesällä 1939. / Kuva: Andreas Janett

Äidinmaa on tarina rakastetuksi tulemisen vaikeudesta

Espoon kaupunginteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa isosti rummutettu uutuusmusikaali Äidinmaa. Kahdessa aikatasossa liikkuva musikaali nostaa näkyville suomalaisten naisten tarinoita rakkauksineen ja uhrauksineen. Monisukupolvinen naiskertomus on ollut varsin yleinen viime vuosien kaunokirjoissa, mutta samantyyppisen tarinan katsoi ilolla vielä teatterin lavaltakin. Äitien päätökset vaikuttavat tyttäriin ja rakkaudettomuuden tunteen ketju jatkuu, kunnes se uskalletaan katkaista.

Anni on palannut vanhoilla päivillään kotikyläänsä tyttärentyttärensä Lauran kanssa katsastamaan äidin perintöään. Tutut maisemat innoittavat Annin kertomaan Lauralle nuoruudestaan ja kesäiltana syttyneestä rakkaudesta Helsingistä saapuneeseen Olaviin. Kylän tunnelma ei ole kuitenkaan lämmin: juopunut tehtailija pitää nyrkkinsä alla niin lapsiaan Sofiaa ja Veikkoa kuin kyläläisiäkin. Annin äiti Vieno yrittää selvitä vaikeista ajoista opportunistisella otteella ja nimismies yrittää höykyttää rikoksentekijöitä pysytellen samalla tehtailijan hyvissä kirjoissa. Sota laittaa ihmissuhteet viimeistään täysin sekaisin ja saa ihmiset tekemään vaikeita valintoja, joilla on kauskantoisia seurauksia.

Esityksen vahvuus on sen näyttelijöissä. Laulu sujuu jokaiselta viimeisen päälle ja isot kappaleet kuulostavat hienoilta. Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola hoitavat ihailtavasti roolinsa molempien aikojen Anneina vahvatahtoisina mutta herkkinä naisina. Mikael Saari ja Peter Nyberg ovat viehättäviä nuoria, kirkasotsaisia miehiä. Kirkkaana mieleen jäi myös esimerkiksi Vilma Kinnunen säpäkkänä tehtailijan tytär Sofiana. Ihailen sitä, että työryhmällä on ollut uskallusta laulaa myös rumasti, siis ääni väristen ja sortuen, silloin kun tunnelma sitä vaatii.

Erikseen voisi mainita synkkäsävyisen hääkohtauksen. En tiedä, liukastuiko Saari oikeasti vaeltaessaan näyn läpi, mutta laulu ei katkennut traagisessa kohtauksessa hetkeksikään. Muutenkin hääkohtaus jäi mieleen vahvan tunteellisena, siinä hahmojen perusluonteet nousivat komeasti esiin.

Nykyisyyden ja menneisyyden Annit laulavat dueton. / Kuva: Andreas Janett

Tarina puolestaan tuntuu tutulta, jopa arvattavalta. Se ei ole huono, mutta ei toisaalta yllätyksellinenkään. Ensimmäinen puoliaika tuntuu myös tasapainoisemmalta kuin toinen, toisen puoliskon lopussa ratkaisuja kiirehditään turhankin paljon ja juonenkäänteet tuntuvat paikoin suoraksivedetyiltä. Pidin joka tapauksessa siitä, että keskiössä kerronnassa olivat nimenomaan naiset.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty, mikä sopii sen tunnelmaan. Lavalle tarvitaan vain tuolit, jotka muuttuvat tarpeen mukaan vaikka autoksi, ja pöytä, joka toimii muun muassa kaupan tiskinä ja pianona. Lavan sivuilla ja taustoilla on myös sermejä, joille aika ajoin heijastetaan lyhyitä, lähikuvista koostuvia videopätkiä. Pidin kovasti paperisermeistä ja tarvittaessa valaistuista ja tummennetuista väliseinistä, mutta videoista en pääasiallisesti niin välittänyt. Niiden hektinen, särisevä tunnelma tuntui olevan kuin toisesta maailmasta suhteessa esitykseen.

Kokonaisuutena Äidinmaa on hieno musikaali. On ilo nähdä huolella tehty uusi kotimainen musikaali, jossa Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin säveltämät ja Annina Enckellin ja Sinikka Svärdin sanoittamat laulut soivat kauniisti. Tarinallisesti yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta työryhmä on sanalla sanoen hieno ja Maria Sid on tehnyt ohjauksessa nähdäkseni hyviä ratkaisuja suhteessa tekstin haasteisiin. Suosittelen, jos kotimainen voimannäyte kiinnostaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Espoon kaupunginteatterille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...