torstai 21. heinäkuuta 2016

Helena Waris: Uniin piirretty polku


Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.

Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.

Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.

*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana

Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu #1)
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta


Kesäklassikoiden ja muiden paksumpien kirjojen oheen kaipasi jotain kevyempää, joten otin mökkireissulle hyllystä mukaani näytelmän. Satunnaisotannalla käsi osui Elina Snickerin tekstiin Maamme - nykykuvia Suomesta (Kirja kerrallaan, 2011) ja se osoittaitui erinomaiseksi valinnaksi.

Ilmavalokuvaaja Mandy tahtoo tehdä uuden Maamme-kirjan Topeliuksen ja Donnerin jalanjäljissä. Kirjaan on tarkoitus saada kuvia suomalaisista kansallismaisemista ja saada ihmisten ääni kuuluviin: mitä synnyinmaa merkitsee, entä asuinalueenne, sota tai rajat? Näytelmä sijoittuu pienelle asuinalueelle peltoaukion reunalla. Pellon omistajaa selvittäessään Mandy tapaa niin Ydinperheen lapsen, Talkooväkeä, internetpelimaailmassa hengaavaa nuorisoa ja Sotaveteraanin. Dialogin lisäksi kuullaan tai oikeastaan voidaan lukea Mandyn päänsisäistä dialogia ja tämän perheenjäsenten kommentteja.

Maamme on julkaistu vuonna 2011, mutta se on edelleen hyvin ajankohtainen. Ilokseni huomasin, että tämä on huomattu myös teattereissa ja näytelmä pyörii tällä hetkellä muun muassa Fiskarsissa sijaitsevassa Teatterivalimossa elokuun alkuun asti. Olisi kiinnostava nähdä, miten päänsisäiset äänet ja esimerkiksi virtuaalipelimaailma PeasantWorld on lavalle toteutettu, niillä kuitenkin on tekstissä suuri rooli.

Ajankohtaisen näytelmästä tulee sen herättämät kysymykset vastaanottokeskusten rakentamisesta, siitä mitä ihmiset asuinalueelleen haluavat tai eivät halua, ulkopuolisuudesta ja ulkopuoliseksi tekemisestä, ihmisten säälimättömyydestä silloin kun omat tunteet oikeuttavat teot. Ehdottoman mainio teksti. Ja vaikka näytelmän asuinalueen ihmiset ovat kärjistettyjä, voi maiseman trampoliineineen, rivi- ja rintamamiestaloineen ja haravineen tunnistaa. Hurjaa.

Tämä näytelmä on vihdoin myös oma ensimmäinen osallistumiseni lanseeraamaani Lukuharjoituksia-haasteeseen. Näytelmiä ehtii lukea vielä 10.11. asti, joten mukaan ehtii mainiosti. Ja jos tämän näytelmän haluaa lukea, niin sitä on saatavilla ainakin HelMet-alueella asuville kirjastosta.

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta
Kirja kerrallaan, 2011. 63 s.
Kannen kuva: Heli Sorjonen

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart


Amelia Earhart kiehtoo minua henkilönä kovasti, vaikka tiedän hänestä tavattoman vähän. Kiinnostavuutta lisännee se, että kukaan ei tiedä mitä Earhartille lopulta tapahtui, sillä hän katosi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta vuonna 1937 yrittäessään maailmanympärilentoa navigaattorinsa Noonanin kanssa. Jane Mendelsohn on tarttunut tähän aiheeseen teoksessaan Minä olin Amelia Earhart (Gummerus, 1997), joka tapahtuu pääasiassa juuri katoamisen jälkeen.

Tapahtuma-ajankohdasta johtuen Mendelsohnin luoma Earhart on paljolti fiktiivinen hahmo. Tässä versiossa maailmanympärilento tyssää tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle, jolla Earhart ja Noonan yrittävät säilyä hengissä. Kookospähkinöiden syöminen ja laavun rakennus muuttuvat arkipäiväksi, vaikka ikoninen silkkihuivi kulkee edelleen matkassa. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran aikaa ennen kohtalokasta lentoa, mutta mikään tarkka elämäkerrallinen teos tämä ei varsinaisesti ole.

Marja Alopauksen suomennos on runollinen muttei imelä, teksti soljuu ja lukiessa pystyy näkemään auringonkilon Electran siivillä ja tuntemaan otsalla valuvan hien kun istuu laguunin rannalla. Tarina on kiinnostava ja viehättävä näkökulma Earhartin elämään. Ehkä luen joskus jonkin virallisemmankin elämäkerran, mutta toisaalta pidin tämän version arvoituksellisuudesta ja omaperäisyydestä.

Viime vuonna luin G. Willow Wilsonin ja M.K. Perkerin sarjakuvasarjan Air, jossa Amelia Earhart on yhtenä olennaisena henkilöhahmona. Sarjakuvan ja Mendelsohnin Earhartit fuusioituvat päässäni, teoksissa on paljon samaa tunnelmaa. Suosittelen molempia teoksia lämpimästi lentämisestä kiinnostuneille ja utuisista tunnelmista nauttiville.

Luettu HelMet-haasteen kohtaan oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart (I Was Amelia Earhart, 1996)
Gummerus, 1997. 158 s.
Suomentanut: Marja Alopaeus

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Hankoniemen haahkat.

Toisinaan kirjat ottavat oman aikansa. Aloitin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokirjan (Like, 2004) elokuussa 2014 ja ihastuin. Silti luin teoksen loppuun vasta nyt aloitettuani sen uudestaan tämän vuoden tammikuussa. Luin teosta lähes matkan rytmissä, noin yhden päivän kirjoituksen kerrallaan hampaita pestessäni. Siinä rauhoittui ja tuli harjattua riittävän pitkään, tosin joskus keskittyessä istuin kylpyhuoneessa harja suussani mutta entäs sitten.

Vuonna 1997 Kyllikki Villa lähti rahtilaivalla Suomesta kohti Etelä-Amerikkaa. Matkapäiväkirjan sijaan Villa puhui päivittäin tuntemuksiaan ja kokemuksiaan mikrokaseteille, sittemmin ne litteroitiin ja editoitiin tämän matkapäiväkirjan muotoon. Ikää tällä matkalla Villalla oli jo 73 vuotta ja vanhuus alkoi painaa päälle, paljon päiväkirjassa pohditaankin omaa jaksamista ja ikääntymistä. Toisaalta on myös iloa ja uskallusta, seikkailunhalua sen kaiken varovaisen liikkumisen ja olemisen taustalla, riemua siitä että saa olla laivalla ja löytää luotettavan taksikuskinsa taas vuosien jälkeen.

Itseä lukiessa jotenkin lohdutti se, kuinka kehon haurastumisesta huolimatta sitä voi lähteä yksin rahtilaivalle ja pärjätä. Nähdä delfiinejä, ihmetellä sitä kuinka jokaisessa satamassa tuntuu tulevan viivytyksiä, uida kansialtaassa aamun koitossa ja ottaa illalla pienen lasillisen konjakkia. Ja kaiken lisäksi voi lähteä seikkailuillekin, vaikka ensin epäilyttäisi että jaksaako ja pystyykö.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan matkakertomus.

Kyllikki Villa: Vanhan naisen lokikirja
Like, 2004. 333 s.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin


Pride-viikolla luin teemaan sopivasti Siri Kolun uusimman teoksen Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016). Teoksessa pääsee törmäyttämään omia ajatuksiaan Peetun ja tämän läheisten toiveisiin ja pelkoihin ja miettimään omaa suhtautumistaan. Osaisiko sitä olla kannustava ja sellainen kuin toinen toivoisi? Vai menisikö sitä aivan puihin muuttuvan tilanteen edessä?

Peetu on ollut koko ikänsä Peetu, vaikka papereissa lukee edelleen Petra ja henkilötunnuksen loppuosa on väärä. Täysi-ikäisyyden koittaessa on kuitenkin mahdollisuus päästä korjaavaan leikkaukseen, saada oikeanlaiset paperit ja virallinen vahvistus identiteetilleen. Isä haluaa helpottaa odotusta ja lahjoittaa kymmenen purjelentokertaa kanssaan, kymmenen kurkotusta taivaaseen. Ilmassa voi puhua isän kanssa juttua, joihin maan kamaralla sanat eivät riitä ja siellä saa myös etäisyyttä juttuihin, jotka sattuvat kuin ei mikään koskaan.

Kolu on vakuuttanut minut kerta toisensa jälkeen kirjoillaan. Rosvolat ovat mahtavaa ääneenlukemista autossa, joten taidokkuus tässä teoksessa ei varsinaisesti yllättänyt. Tässä kuitenkin huumorin ja hauskanpidon sijaan ärsytettiin itkukanavia ihan kunnolla. Lyhyeen mittaan on saatu paljon asiaa, tärkeää ja paikoin raskastakin, lentämisen keveys kuitenkin tasapainottaa ja irrottaa jalat maasta. Tärkeintä on Peetu, Peetun tarina ja hyvä niin.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on hieno teos. Se ei huimaa päätä pituudellaan, mutta on silti täynnä asiaa. Peetuja kulkee täällä maan kamaralla vaikka kuinka paljon ja he ansaitsevat saada äänensä kuuluviin ja sen lisäksi olla osa massaa, ne joihin katse ei sittenkään pysähdy sillä he ovat vain.

HelMet-haasteessa olkoon tämä teos, jossa kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava, 2016. 112 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...