perjantai 23. syyskuuta 2016

Lavalta: Sinuus (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Tykkää minut olevaksi

Osaatko katsoa toista ihmistä ja itseäsi armollisesti? Jättäisitkö osan tai kenties kaikki ulkonäköön liittyvät toimenpiteet tekemättä, jos olisit ainut ihminen maapallolla? Kansallisteatterin Sinuus heittää katsomoon vaikeita kysymyksiä ja sukeltaa syvälle naiskuvan, photoshopin, armottomien ulkonäköpaineiden ja sosiaalisen median maailmaan. Esitys ei kuitenkaan tyydy paasaamaan ja ahdistumaan, vaan vapauttaa myös katsojat edes hetkeksi paineista näyttää joltain muulta kuin sisimmältä itseltään.

Anna Paavilainen ja Marja Salo ovat tekijöitä, joita ihailen. Molemmilla on upea lavaläsnäolo ja paljon luovuutta. Sinuus on kaksikon yhteisponnistus: se on käsikirjoitettu, ohjattu, puvustettu ja lavastettu yhdessä. Taustalla on viime keväänä pyörinyt Mitä tuijotat? -projekti, jonka näyttelijät toteuttivat valokuvaaja Mitro Härkösen ja maskeeraaja Tuire Kerälän kanssa. Osa projektin valokuvista on esillä Willensaunan aulatiloissa.

Esityksen ensimmäinen puoliaika tuuttaa katsomoon informaatiotulvaa. Didin ja Gogon, jotka eivät missään nimessä ole missään tekemisissä Beckettin samannimisten ja ikuisesti odottavien hahmojen kanssa, suulla ja olemisella pohditaan sosiaalisen median lainalaisuuksia ja tarvetta olla tykätty, seurattu ja rakastettu. Haaste ei ole helppo, sillä oman persoonan pitäisi olla kiinnostava ja kaikin puolin omaperäinen. Välillä pahaa oloa ja ahdistusta on käytävä oksentamassa. Kiukku nousee pintaan. Miksi käyttäydymme näin? Ja miksi ne seuraajat silti tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka eihän niillä pitäisi olla mitään väliä?

Toisaalta olo on myös helpottunut. Sosiaalisen median pyörteissä elävälle esityksen tunteissa on paljon tuttua. Miksi ei tullut yhtään tykkäystä tähän ja miksi tästä kuvasta tykättiin vaikka se on niin ruma? Ja missä ne seuraajat on? Jos tällainen maailma ei ole tuttu, saattaa pohdiskelu tuntua vieraalta tai jopa suututtaa.

Varsinainen esitys päättyy väliaikaan, toisella puoliskolla katsojat pääsevät osallistumaan katsomista tutkivaan työpajaan. Osallistuminen on matalan kynnyksen toimintaa, istua saa edelleen omalla paikalla ja ei tarvitse sanoa saati varsinaisesti tehdä mitään. Kokemus on avartava ja lohdullinen. Hymyilen, kun katson näyttelijöiden katseista välittämättä tapahtuvaa överiä liikehdintää. Liikkuisimmeko kaikki näin, jos sillä ei olisi mitään väliä mitä muut ajattelevat? Ja voisikohan sitä olla vähän onnellisempi, jos joskus kehtaisi ryntäillä, väännellä naamaansa ja takoa seinää välittämättä omasta imagostaan?

Sinuus jättää jälkitunteena helpottuneen olon. Esityksen karikatyyrimäisyys naurattaa ja samalla kaiken googlailun, olemassaolon tuskan ja ulkonäköpaineiden alta löytää itsensä. Kiitos, että teitte tämän hupsun ja tärkeän esityksen.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Olen kuunnellut Sirpa Kähköstä puhujana useampaan otteeseen ja onpa hänen teoksiaankin minulle suositeltu. Graniittimiehen (Otava, 2014) haalin käsiini keväällä Helsinki Litin aikoihin, mutta lukujumi siirsi kirjaan tarttumista elokuun korville.

Klara ja Ilja laittavat sukset jalkaansa ja hiihtävät kylästä kohti Petrogradia. Nimet on vaihdettu sopivammiksi, tavoitteena on rakentaa jotain uutta ja ihmeellistä. Klara haalii ympärilleen katulapsia, ruokkii ja kouluttaa, kuluttaa itsensä aatteensa puolesta. On iloakin, uusia ystäviä saa tovereista ja toisinaan jauhoja saadaan niin paljon että voidaan leipoa vehnäsiä, lisäksi orpolapset Dunja ja Genja liitetään osaksi perhettä. Muutos tulee lopulta, mutta ei siinä muodossa kuin toivottiin: kaupungista tulee Leningrad ja ajat vaikeutuvat, ihmissuhteet murenevat ja rakkaussuhteet muuttuvat entistä monimutkaisemmiksi.

Tarinan alussa olen vahvasti mukana Klaran kerronnassa. Kirkasotsaisesti aatteeseen uskova ja parhaansa tekevä nainen yrittää luovia juonittelun ja politiikan syövereissä, yrittää rakastaa ja antaa voimaa itsestään muille. Ajan edetessä kertojatkin vaihtuvat, kuullaan muun muassa sisukasta ja omanlaistaan Dunjaa, ihmissuhteensa tyrinyttä Tomia. Tarina sirpaloituu ja oma seuraamiseni herpaantuu, en ole aina selvillä kuka puhuu ja mitä tapahtuu.

Jonkinlaista maagista tenhoa tässä Graniittimiehessä oli, palasin sen pariin aina uudelleen vaikka välillä lukeminen olikin epämääräistä ja katkonaista. Teos myös jätti jälkeensä paljon voimakkaita kuvia kaupungin ylle kumartuneista jättiläisistä, käsivarsiin kaiverretuista tatuoinneista ja joessa virtaa vastaan uivista karhuista. Pidin Kähkösen kirjoitustyylistä ja sitä myöten aion lukea Kuopio-sarjan jossain vaiheessa.

Amman lukuhetkessä tätä kuvataan muun muassa kovaksi, verkkaiseksi ja palkitsevaksi, Suketukselle teos puolestaan oli pettymys vaikka Kähkösen kertojanlahjat vakuuttivatkin.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava, 2014. 334 s.
Kansi: Timo Numminen

Timo K. Mukka: Tabu


Tammikuinen Kansallisteatterin Tabu rohkaisi varaamaan kirjastosta Timo K. Mukan samannimisen teoksen (Gummerus, 1979), vaikka olin jo sellaisen käsityksen saanut että yhtäläisyydet ovat viitteellisiä. Täytyy sanoa, että kirjan lukemisen jälkeen en tosiaan tullut hullua hurskaammaksi Smedsin vaikuttavasta teoksesta, mutta luinpahan elämäni toisen Mukan.

Milka hoitaa Sierikkiniemen tilaa yhdessä leskiäitinsä kanssa, raskaampiin töihin saadaan avuksi kylillä Kristus-Perkeleenä tunnettu Ojanen. Salskeaan ja omanlaiseensa mieheen rakastuvat niin äiti kuin tytärkin, kohtalokkain seurauksin, Milka kun on vasta niin nuori ja kumpikaan ei huomaa toisen tunteita. Tunnelmaa luo myös ahdasmielinen kyläyhteisö höystettynä hurmoksellisella uskonnollisuudella.

Omasta sivistymättömyydestä tai tarkkaamattomuudesta kertonee se, että pienoisromaanin vaihtuessa novelliksi Sankarihymni olin hetken todella hämmentynyt. Odotin lähes loppuun saakka missä yhteneväisyydet tarinoissa ovat, ennen kuin tajusin niiden olevan täysin erillisiä kertomuksia. Sankarihymnissä seurataan sankariteostaan ylistettyä mutta miehisyydestään epävarmaa Thörsten Öieseniä norjalaisessa kylässä. Onnellista loppua on turha tältäkään tarinalta odottaa.

Nopeasti tämä oli luettu, koettu ja ehkä myös unohdettu. Mieleen jäi vain ajatuksia pimeistä tuvista, heilahtavista verhoista ikkunassa, väärinkäsityksiä. Ja sitten sitä lihallisuutta, verta, hikeä ja kyyneliä, liikaakin päällekäyvää realismia. En voi todeta vieläkään päässeeni Mukan tekstien makuun, mutta jollain tavalla ymmärrän sen vimmaisuuden viehätyksen.

Timo K. Mukka: Tabu
Gummerus, 1979. Uusi painos 2014. 179 s.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire (suom. Viettelysten vaunu)

Sameissa vesissä muhiva on näytelmäkin.

Kesäpäivänä löysin tammisaarelaiselta kirpputorilta huumaavasti vanhalta paperilta tuoksuvan painoksen Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire -näytelmästä. Idyllinen ostohetki on pyörryttävän kaukana lukukokemuksen synkkyydestä, sillä tunnelma on harmaa ja hahmot vainoharhaisia ja onnettomia. Vaikka näytelmä ei ole tekstinä pitkä, kului sen lukemiseen yllättävän pitkä aika sen raskaudesta johtuen.

Blanche DuBois rymistelee hämäränä kesäiltana siskonsa Stellan luokse. Ei ole aivan varmaa mitä Blanchelle on tapahtunut ja tämän haurauden vuoksi kysymykset jätetään enemmän tai vähemmän esittämättä. Stella yrittää luovia ja pitää tunnelman rauhallisena karskin miehensä Stanleyn ja tosimaailman rajoille häilyvän Blanchen välillä. Pienessä asuintilassa jännitteet kiristyvät ja lopulta purkautuvat ikävin seurauksin.

Williams on kirjoittanut näytelmäänsä häkellyttävän tarkat näyttämöohjeet, on helppo kuvitella näyttämö lavasteineen. Musiikin voimakkuus, valojen vaihdot ja näyttelijöiden eleet on kuvattu jopa rasittavan pikkutarkasti. Toisaalta oli kiinnostava lukea millaiseksi kirjailija on itse näytelmänsä tarkoittanut, minä kun en ole nähnyt tästä minkäänlaista versiota enkä lukemani perusteella välttämättä haluakaan. Tästä en ole varsinaisesti yllättynyt, sillä osasin varautua inhottavuuksiin keväällä tämänkin näytelmän ympärillä pyörineen, Anna Paavilaisen Play Rape -monologillaan käynnistämän keskustelun myötä.

A Streetcar Named Desiren maailmankuva on synkkä. Parisuhdeväkivalta, niin henkinen kuin fyysinen, tunnutaan näytelmän sisäisessä maailmassa hyväksyttävän ja naiset taipuvat miestensä vallan alle pyristellen. Kiinnostava tutkielma tämä kuitenkin on ihmismielestä, siitä miten mieli on kykeneväinen kehräämään kokoon tarinoita jotka tekevät enemmän tai vähemmän kurjasta elämästä elämisen arvoisen.

Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire
Signet Book, 1951. Näytelmä julkaistu alunperin 1947. 144 s.
Kannen maalaus: Thomas Hart Benton

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Claire North: Touch


Kirjastolainat ovat vähän kasaantuneet ja niitä on uusittu, uusittu ja uusittu. Tämän Claire Northin Touchin (Orbit, 2015) varasin viime joulukuussa innostuttuani siitä Sivukirjastossa. Kannatti kuitenkin uusia kerta toisensa jälkeen, sillä nopeatempoinen spefitrilleri iski kuin häkä.

Kepler kykenee ihoa koskettamalla liikkumaan kehosta ja elämästä toiseen eikä hän suinkaan ole yksin. Suurimmilta osin elo on kuitenkin rauhallista, joidenkin kehojen kanssa tehdään yhteistyötä hyvässä ymmärryksessä ja toisissa vain viivähdetään sekunti tai kaksi. Sitten on niitä, jotka eivät pidä Keplerin kaltaisista laisinkaan ja haluavat tappaa hänet eikä näiltä tyypeiltä piiloutuminen ole lainkaan helppoa.

North tai oikeastaan nimen takana lymyilevä Catherine Webb kirjoittaa vetävästi. Kerronnan syke on korkealla ja sopii teokselle hyvin, välillä kun elämästä elämään tai kehosta kehoon hypitään sydämen sykäyksessä. Pelkkää räimintää ja toimintaa tämä ei kuitenkaan ole, vaan tarinassa nostetaan esille myös kiinnostavia kysymyksiä elämästä, sen hallinnasta, päätöksistä joita teemme ja joita muut ehkä tekevät puolestamme. Ja ehkä tärkeimpänä: ketä sinä rakastat ja miten osoitat sen?

Kiinnostavia olivat myös Keplerin havainnot aina omaan kehoon siirtyessä. Ihmisenä omaan kehoon on tottunut, sen tuoksuin ja pikkuvikoihin adaptoitunut. Kehoon äkisti törmäävä tietoisuus sen sijaan pistää merkille jatkuvan junnaavan säryn, rajoittuneen liikeradan, suun limakalvoihin pinttyneen maun tupakasta tai pastillista. Kiinnostaa ja vähän pelottavaakin, voisi olla avartavaa hypätä omaan kehoonsa uutena. En tiedä haluaisinko tehdä sitä kenenkään muun kehoon.

Teos tuli rämmittyä läpi lähes päivässä uusintamahdollisuuksien tyrehtyessä, mutta ei kyllä harmita. Trillerinä vetävä, kerronnaltaan mainio, hahmoiltaan kiinnostava, maailmankuvaltaan sopivan häiritsevä ja omanlaisensa. Suosittelen.

Claire North: Touch
Orbit, 2015. 426 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...