torstai 21. maaliskuuta 2019

Lavalta: Tahvo ja Bella (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Musiikillinen matka majakkasaarelle

Minun lapseni rakastaa yli kaiken musiikkia ja portaita. Tällä kertaa olennaista on ensimmäinen, vaikka kyllä hän kiipesi Pienen näyttämön lämpiön portaatkin maanantaina moneen kertaan. Minun lapseni oli nimittäin maanantaina myös kiukkuinen, mutta harmitus unohtui sillä samalla sekunnilla kun lavavalot syttyivät ja Bellan laulavainen haukunta alkoi kuulua katsomon takaa.

Tahvo ja Bella on Helsingin Kaupunginteatterin lapsille suunnattu musiikkinäytelmä. Se sijoittuu majakkasaarelle, jossa meksikonkarvatonmajakkakoira Bella (Raili Raitala) asuu majakanvartija Selman (Tiina Peltonen) kanssa. Rauhallisiin päiviin tulee poikkeus, kun Tahvo-kissa (Mikko Vihma) ajautuu saaren rantaan kylpyammeveneellään ja ihastuu päätäpahkaa hurmaavaan Bellaan. Kissan ja koiran yhteiselo alkaa hieman kivikkoisesti, mutta yhteistyön myötä yhteinen sävel löytyy ja majakkasaaren asukkaiden lukumäärä lisääntyy lopulta yhdellä.

Tarina on yksinkertainen ja kompakti ja siten juuri sopiva noin 40 minuuttia pitkään esitykseen. Sitä rytmittävät vauhdikkaat, näyttelijöiden siihen tekemät laulut ja myös yleisö pääsee osallistumaan soittamalla heille lainattuja soittimia. Erilaisia soittimia onkin esityksessä jos jonkinlaisia ja näyttelijät myös soittavat niitä kaikkia itse, mikä tuo yhden riemukkaan lisäelementin esitykseen.

Leppoisan ystävyydestä kertovan esityksen lomaan on onnistuttu ujuttamaan myös vihjeitä siitä, että vesistöllä ei mene kovin hyvin. Kalaverkkoon tarttuu lähinnä muovipulloja ja kalakeiton seasta saa kalastella muoviroskaa jos jonkinlaista. Seikkaa ei kuitenkaan alleviivata tai kauhistella, joten pienimpien lasten ei tarvitse siitä ahdistua ja vanhempien kanssa asiasta voisi tulla kiinnostava keskustelu, jos he itse osaavat asiaan kiinnittää huomiota.

Tahvo ja Bella on yksinkertaisesti oikein hyvä lastenteatteriesitys: visuaalisesti mietitty, hauska muttei helppoon pieruhuumoriin nojaava, lapsiin mukavasti kontaktia ottava ja ilolla ja ammattitaidolla näytelty. En tiedä mitä muuta olisin tältä voinut toivoa.

Esityksen suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin, mutta oma 1,5-vuotiaani viihtyi tosiaan katsomossa erinomaisesti ja tanssi mukana kaikissa lauluissa (olikin vaikeaa välillä päättää, katsonko lapseni riemua vai esitystä). Suosittelemme tätä siis molemmat, lapsi ja minä. Lämminhenkinen tarina tekee yksinkertaisesti mielelle hyvää.

***

Olimme katsomassa esityksen kolmatta pääharjoitusta maanantaina, ensi-ilta oli 20.3. Kiitokset lipuista ystävälleni Henriikalle!

Putoavatko viiksenne, herra Proust? - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ja tekninen läpimeno

Teatterin taika pääsee valloilleen verhojen avautuessa. Myös narulla on osansa tässä esityksessä.

Teknisen läpimenon ilmoitettuun alkuun on aikaa noin kaksikymmentä minuuttia ja Teatteri Jurkassa on täysi toiminta päällä. Takahuoneessa puvustaja Timjami Varamäki leikkaa pukuun tulevia kankaita täyttä häkää ja käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Hanna-Kaisa Tiainen istuu ompelukoneen ääressä. Esitystilassa säädetään valaistusta kohdalleen samalla, kun kuvaaja Marko Mäkinen valmistelee pressikuvien ottoa. Aulassa puolestaan ihmetellään massiivista savukonetta. Ulostuprahtava pilvi ei ole sitä mitä ajateltiin, mutta laitteen toivotaan vain lämmittelevän. Lopulta kaikki on paikallaan ja esitys voidaan aloittaa.

Minut ohjataan istumaan katsomon takariviin, saan edustaa koko sen puolen katsomoa sillä yleisössä ei tänään ole muita kuin minä ja näyttämötekniikkaa ja ääniä säätävät Saku Kaukiainen ja Viljami Lehtonen. Teknisen läpimenon tarkoituksena on siis käydä esitys läpi niin, että varmistetaan valo- ja ääni-iskut ja että näyttelijät ovat oikeilla paikoilla suhteessa valaistukseen. Täytyy myöntää, että olen innostunut. Esityksen teatteriteema kutkuttaa mieltä ja toki myös työryhmän into ja keskittyminen tarttuvat.

Ensimmäisellä puoliskolla pääsen jo varsinaisen esityksen imuun, sillä keskeytyksiä ei juuri tarvita. Katsomisen tunne on kuitenkin erilainen kuin esityksessä, sillä tilanteessa on aivan omanlainen latauksensa. Sekin totta kai vaikuttaa, että katsomossa ei yksinkertaisesti ole muita ja näkökenttäni peittää toisinaan kuvaaja. Keskityn siis tuijottelemaan pieniä yksityiskohtia kuten näyttelijöiden sukkia ja kirjoittamaan itselleni listaa tarkistettavista asioista, jotta voin lauantain ensi-illassa fiilistellä paremmin.

Toisella puoliskolla epäilen näyttämölle ilmestyneen baskerin olevan minun lukioaikaisen taidevaiheeni baskerini tai ainakin sen serkku, nauran vähän ja melkein itkenkin. Keskeytyksiä on enemmän, kun mietitään asemointeja, valoja ja ääniä, joten kokonaiskuva jää vielä minulle hataraksi. Sisältöä en muutenkaan halua sen kummemmin vielä kommentoida, sillä esityksen rytmi ja kerronta pääsevät todella oikeuksiinsa vasta yhtenäisenä versiona.

Tätä tiistaista läpimenoa seuraavana päivänä eli keskiviikkona läpimenoon on tulossa jo katsojia eikä keskeytyksille ole silloin enää sijaa, mutta yleistunnelma tuntuu kuitenkin leppoisalta. Tarvittaviin korjauksiin suhtauduttiin huumorilla ("Voisko nää olla täällä alla?" "Helvetin hyvä!" ja "Käännä päätä kuvaa varten tuohon suuntaan, toinen puoli ei ole vielä valmis"). Tätä kirjoittaessa tämä yleisöllinen läpimeno on itse asiassa jo ollutta ja mennyttä, mikä tuntuu hämmentävältä.

"Nonni. Hyvä. Päästiin loppuun asti." oli joka tapauksessa Aleksi Holkon kommentti, kun läpimeno saatiin pakettiin. Aikaa on kulunut kaksi ja puoli tuntia, valmiin esityksen kestoksi on arvioitu noin kaksi tuntia väliaikoineen. Tästä voi todeta, että tarvittujen keskeytysten määrä oli siis kuitenkin varsin pieni ja suuria yllätyksiä ei ainakaan näin sivustaseuraajan näkökulmasta ollut. Oli myös hauskaa seurata, miten hyvin työryhmä luovi tiensä läpi yllättävistä sattumuksista kuten putoavista viiksistä, sammuvista valoista, oventaaksejäämisistä ja kolisevista tarjottimista. Oma mutu-tuntumani sanoo, että esitys oli oikein hyvällä mallilla suhteessa lähestyvään ensi-iltaan.

Vaikka näin nyt teoriassa koko esityksen, on tämän läpimenon perusteella turhaa sanoa mitään kokonaisvaltaista. Sen uskallan kuitenkin todeta, että olen todella paljon esityksen puolella, sillä siinä oli paljon elementtejä, joista pidin kovasti. Jään odottamaan lauantain ensi-iltaa ja kokonaista versiota. Työryhmälle potkuja perjantain ennakkoon!

Tämä juttusarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

#tuntematonlukee eli kuinka bongata muiden lukemia kirjoja julkisilla paikoilla

Kirjabongaajan maaninen katse.

Tänään järjestetään ensimmäistä kertaa Kirjaston päivä ja sitä myöten Helmet-kirjastot haastavat ihmisiä lukemaan kirjoja näkyvästi julkisella paikalla. Haaste liittyy tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. kirja, jota tuntematon lukee. Itse aloin kerätä tammikuussa Twitteriin omia julkilukuhavaintojani #tuntematonlukee-tunnisteella ja jaan nyt parhaat vinkkini kirjojen bongaukseen, sillä muiden kirjojen vakoilu on mahtavaa. Nämä vinkit soveltuvat erityisesti julkisissa kulkuvälineissä tapahtuvaan bongaukseen.

1. Kysy, mitä toinen lukee. Rohkeimmat kirjabongaajat voivat avata suunsa ja kysyä, mitä toinen mahtaa olla lukemassa. Itse ainakin vastaan kysymykseen mielelläni, jos sellainen tulee. Saatuasi vastauksen kiitä ja anna henkilön jatkaa lukemista rauhassa.

Itse kuitenkin kuvittelen, että häiritsen muita lukijoita vähemmän, jos yritän selvittää kirjan muilla tavoin. Todennäköisesti aiheutan toimillani hämmennystä, mutta ainakaan vielä kukaan ei ole siirtynyt julkisissa kulkuvälineissä minusta kauemmaksi istumaan tai valittanut paikallislehdessä hullusta kirjastalkkerista. Jos siis olet valmis laittamaan salapoliisinkykysi testiin ja mahdollisesti harjoittamaan hieman akrobatiaa, ovat seuraavat vinkit sinua varten.

2. Ennakoi. Jos olet nousemassa junaan tai bussiin, pyri kartoittamaan mahdollinen kirjasaalis pikaisella silmäyksellä ja liiku sutjakasti bongauskohteen lähettyville. Jos olet nousemassa junaan pääteasemalta, saattaa sinulla olla aikaa kävellä junan viertä ja tarkastella mahdollista kirjatarjontaa ulkoa käsin. Junassa paras paikka on usein vinosti vastapäätä istuen tai käytävän toisella puolella olevassa loosissa. Ruuhkabussissa käytäväpaikat ovat otollisia bongaukselle, sillä näet kirjan ylhäältä käsin, otollisessa tilanteessa saatat myös päästä istumaan lukijan viereen. Lukijan taakse ei kannata istuutua, sillä näkyvyys on silloin huono ellet ole todella pitkä.

3. Kartoita kansi. Millainen kansi kirjassa on? Kirjailijan nimi on usein kirjoitettu isolla tai ainakin selkeämmin kuin kirjan nimi. Jos näet tekijän nimen (sukunimi usein riittää), voit kokeilla googlen kuvahakuun yhdistelmää "kirjailijan nimi kirja" ja saat kattavan valikoiman kansia. Niistä pääsee sitten esimerkiksi värejä vertaamalla oikean niteen ääreen. Tällä tavalla tunnistin viime viikolla Haruki Murakamin Komtuurin surman.

4. Kirjassa ei ole kuvitettua kantta, mitä teen? Tämä vaivaa erityisesti kirjoja, joissa on paperikansi. Näin on monissa julkaisusarjoissa, kuten Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto, ja moni ottaa paperikannet pois etteivät ne vaurioidu. Tällaisessa tilanteessa suosikkejani ovat Otavan kirjaston vanhat, marmorikantiset niteet, sillä 80-luvun painoksissa on noin joka kahdeksannella aukeamalla sivun alalaidassa kirjan nimi. Tämä tosin edellyttää pitkää bongausaikaa ja hyvää tuuria. Viimeksi tunnistin tällä tavalla Nathalie Sarrauten Ystäväni Martereaun. Joka tapauksessa tällaiset kirjat ovat haastavimpia bongattavia ja tunnistaminen vaatii omistautuneisuutta.

5. Etsi henkilöiden nimiä. Jos kirjan kansi ei ole näköpiirissäsi, mutta näet kirjan sivut, voit yrittää skannata tekstistä henkilöiden nimiä. Usein jo muutamalla nimellä voi saada kirjan haarukoitua, parhaita ovat tekstissä toistuvat nimet sillä ne kuuluvat usein päähenkilöille. Viimeksi tunnistin tällä menetelmällä August Strindbergin Neiti Julien.

5.1. Harjoittele sivusilmäilyä. Salapoliisin ja Vakoojan käsikirjat moneen kertaan lukeneena kuvittelen tietysti olevani vilkuilijana käsittämättömän huomaamaton (ks. yläkuva), mutta parantamisen varaa on aina. Hämäyksenä kannattaa käyttää omaa kirjaa tai puhelinta, sillä kumartuneesta lukuasennosta tehdyt vilkaisut eivät ehkä ole niin helppoja huomata. Satunnaiset, mukaspontaanit vilkaisut sivulle ovat myös käteviä.

6. Kurkota ja kumarru. Jos kansi on näkyvissä, mutta pysyy tiukasti maahan painettuna, auttaa pieni jumppailu toisinaan riittävien yksityiskohtien selvittämiseen. Itse suosin lähinnä geokätköilystä tuttua hämäystaktiikkaa eli kengännauhojen sitomista tai korjailua, mutta nauhojen puuttuessa voi vaikkapa rapsuttaa nilkkaa tai venytellä samalla kainalon alta kurkaten. Jumppaliikkeisiin liittyvä nolous hälvenee ajan myötä. Jumppailu johdatti minut viimeksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen pariin.

Miten auttaa bongaajaa? Jos luet itse julkisella paikalla ja haluat auttaa mahdollisesti paikalle osuvaa kirjabongaajaa, on suotavaa nostaa toisinaan kirjan kantta niin, että se on kunnolla näkyvissä. Esimerkiksi sivua kääntäessä voi kirjaa hieman kohottaa.

Entäs sitten ääni- ja e-kirjat? Niinpä niin. Näiden mahtavien kirjamuotojen yleistyessä kirjojen bongaus on muuttunut haastavammaksi, sillä kansia ei ole näkyvissä ja harvemmin kukaan onneksi kuuntelee kirjaansa ilman kuulokkeita. Vältän muiden puhelimien näyttöjen vakoilua, sillä se ei mielestäni ole suotavaa. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa tulee jonkinlaisia älylaseja, joiden avulla voi nähdä lukijan pään päällä kirjan paljastavan puhekuplan (vapaaehtoisesti näkyvissä oleva, tietenkin).

Toivottavasti bongausvinkeistä on apua ja iloa! Itse aion jatkaa bongailua Twitterissä tällä samalla tunnisteella jatkossakin ja ei haittaa yhtään, jos muutkin innostuvat sitä käyttämään. Itse aion tänään kiinnittää junassa erityistä huomiota siihen, että kirjani kansi on hyvin esillä. Hauskaa bongausta!

ps. Mainetta ja kunniaa hänelle, joka ensimmäisenä keksii mitä kirjaa pitelen. Takana näkyvässä hyllyssä oleva kolo saattaa johtaa oikeille jäljille.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Lavalta: Medusan huone (Q-teatteri/Turunen Company)

Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Kuva: Aino Nieminen

Medusan katse ei kivetä naista

Q-teatterin Medusan huoneeseen myydään ei-oota ja syystä. Osa suosiosta selittynee toki sillä, että Saara Turunen on tällä hetkellä yksi maamme kiinnostavimpia ja puhutuimpia kirjoittajia, mutta aihekin on innostava. Vallan epätasaisesta jakautumisesta ja sukupuolittuneisuudesta puhutaan koko ajan enemmän ja Turunen nostaa esiin tilanteita ja hetkiä, joissa nämä valta-asetelmat paljastuvat.

Lavalla pyöritään Medusa-myytin liepeillä ja nähdään muun muassa tyttö, jonka kuukautiset alkavat, selittävä setämies ja kaihokatseinen, imurinvarteen asetettu vaimo. Miehet piehtaroivat mieskirjailijoiden klassikoissa ja toteavat, että ei se Waltari Sinuhea peniksellään kirjoittanut. Sika tanssii Säkkijärven polkkaa. Kohtaukset seuraavat toisiaan, limittyvät ja lomittuvat, muodostavat kiinnostavan kudelman. Punainen lanka tai ehkä pikemminkin vahva hius kietoo kaiken kokonaisuudeksi ja vie esityksen komeaan loppuunsa.

Esitys ei ole saarnaava, vaikka sen sävystä ei voikaan erehtyä. Kohtaukset onnistuvat olemaan tunnistettavia olematta valmiiksipureskeltuja. Joudun itse täyttämään aukkoja ja tulkitsemaan. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että voin samalla nauttia esityksestä eikä tarvitse ahdistua jostain liian viitteellisesti esitetystä, jota en yksinkertaisesti tajua. Minulle tuo myös jonkinlaista helpotusta se, että teos ei ole juonivetoinen, sillä en tiedä olisiko tästä aiheesta saanut kirjoitettua sellaista tarinaa, joka onnistuisi olemaan lavalla samalla tapaa tyydyttävä.

Näyttelijät pelaavat upeasti yhteen, mikä on erityisesti näin ensemblevetoisessa teoksessa olennaista. Yksittäisten suoritusten esiinnostaminen ei tunnu mielekkäältä sinänsä, sillä kaikki ovat mahtavia mitä osasin tältä joukolta toisaalta odottaakin. Liikekieli on vähäeleistä, huomio kiinnittyy olennaiseen. Hahmona rakastin silti eniten Elina Knihtilän keltamekkoista naista.

On todettava myös, että en ymmärrä, miten kaikki salamannopeilta vaikuttavat pukuvaihdot on saatu tehtyä. Epäilen madonreikää tai vastaavaa. Joka tapauksessa Suvi Matinaron puvustus oli viehättävän pölyisen näköinen ja keskusteli kauniisti Milja Ahon lavastuksen kanssa. Tavallisuuden aaveessa huumaannuin näyttämölle ilmestyvistä beigen eri sävyistä, nyt nautin Ada Halosen meren väreissä väikkyvästä valaistuksesta.

Medusan huone ja keltamekkoinen nainen tulivat elämääni otollisella hetkellä. Tarvitsin tätä tuuppausta, huutoa, riemua, meren ääniä. Kiitos.

Suosittelen esityksen lisäksi myös Turusen mainiota tekstiä esityksen teemasta, se löytyy sekä käsiohjelmasta että esityksen blogista.

Jos liput ovat vielä saamatta, kannattaa kytätä Tikettiä ja mahdollisesti vapautuvia varauksia. Esityksiä on toukokuuhun asti.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.


Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...