maanantai 16. huhtikuuta 2018

Nicola Yoon: Everything, Everything (suom. Kaikki kaikessa)


Suloisessa nuortenkirjassa käsitellään kiinnostavasti myös äidin ja tyttären suhdetta

Nicola Yoonin Everything, Everything -kirjasta julkaistiin viime vuonna elokuva ja sitä myötä päädyin kirjan pariin. Yoonin nuorille aikuisille suunnattu esikoisteos on suloinen tarina kahdesta nuoresta, joiden välille muodostuva ystävyys ja lopulta rakkaus kannustaa heidät rohkeisiin tekoihin. Kirja on oivallinen välipalaluettava, vaikka siinä on myös synkempiä teemoja.

Teos kertoo Madelinesta, kahdeksantoista vuotta täyttävästä tytöstä, joka sairastaa SCID-oireyhtymää eli vakavaa immuunipuutosta, eikä täten voi poistua kotoaan lainkaan. Tämä ei häntä juurikaan tunnu haittaavan, sillä elämä äidin ja hoitajan kanssa on oikeastaan ihan mukavaa ja Madeline uppoutuu mielellään koulutehtäviinsä ja kirjojen maailmaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi perhe ja Madeline alkaa viestitellä kiehtovan Ollyn kanssa. Yhtäkkiä elämä lasiseinien sisällä ei enää riitäkään.

Kirja on nopea luettava. Luvut ovat pääosin lyhyitä ja mukana on myös esimerkiksi Madelinen ja Ollyn verkkokeskusteluja, piirroksia (jotka ovat kirjailijan puolison David Yoonin tekemiä) ja Madelinen lyhytarvioita tämän lukemista kirjoista. Paikoin tosin kuvitukset myös häiritsivät, ne saivat kirjan ja Madelinen tuntumaan jotenkin lapsellisilta. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, onhan hän elänyt käytännössä koko elämänsä eristyksissä, mutta tuntui etten aivan saanut luotua Madelinesta järkevää kokonaiskuvaa mieleeni. Toisaalta hän oli neuvokas ja taitava, mutta ajatukset olivat paikoin kuin yläkouluikäisen (tai ehkä vain kuvittelen ja muistan lukiolaisten olevan henkevämpiä?).

Vertailua Tähtiin kirjoitettuun virheeseen ei oikein voi välttää. Vaikka tässä teoksessa sairaita nuoria on vain yksi, on kirjoissa paljon samaa. Molemmissa muun muassa haaveillaan unelmien täyttämisestä rakkauden kannustamana ja, no, kuta kuinkin salamarakastutaan. Eivät nämä mitenkään harvinaisia teemoja ya-kirjoissa ole muutenkaan mutta kuitenkin. Jos en olisi lukenut Greenin kirjaa, olisi tämäkin saattanut tuntua tuoreemmalta.

Aika paljon onnistuin kirjan kulusta lopulta arvaamaan, sillä juoni toteuttaa romanttisista tarinoista tuttuja kaavoja melko tarkkaan. Kirjan loppu onnistui kuitenkin tarjoilemaan muutaman hieman yllättävänkin käännöksen ja siitä iso plussa. Lisäksi teoksessa on kiinnostavaa vanhemmuuden kuvausta, etenkin Maddyn ja tämän äidin suhteen kuvaus oli loppupeleissä minulle tarinan kiinnostavinta antia. Oli tämä todella suloinen kirja, joten jos vastaavat teokset ovat aikaisemmin kolahtaneet niin ei kun kokeilemaan.

Todella vaiheessa -blogissa kehutaan kirjan helppolukuisuutta mutta annetaan myös moitteita, Yöpöydän kirjoissa puolestaan pidettiin Maddyn hahmosta paljon ja jännitettiin kovasti lukemisen aikana.

YA-haasteesta raksin kohdan kirjasta on tullut/tulossa elokuva.

Nicola Yoon: Everything, Everything
Corgi Books, 2015. 310 s.
Kuvitus: David Yoon

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Kaveriksi tälle kokoelmalle käy vaikka mehevä sitruunakakku.

Kertomuksia täynnä toivoa

Ahmaisin koko Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Gummerus, 2018) muutamassa tunnissa. Tämä on sikäli merkittävää, että olen lukenut tällä tahdilla viime aikoina hyvin harvoin vaikka osasyynä tähän kiirehtimiseen olikin ohilivahtanut palautuspäivä. No, oli syy mikä tahansa on todettava, että tämän kokoelman lukeminen oli ihanaa.

Gavaldan kerrontatyyliin oli miellyttävää palata pitkän ajan jälkeen. Olen joskus lukiossa lukenut hänen esikoiskokoelmansa Kunpa joku odottaisi minua jossain ja rakastin sitä. Nyt lukiessa koin jotain sitä samaa uppoutumisen ja onnellisuuden tunnetta, tarinoihin vajosi kuin pehmeään, turvaa tuovaan sohvaan kuten Sotilaanelämää-novellissa. Gavaldalla on kyky piirtää esiin kiinnostavia ihmisiä (jotenkin perin juurin ranskalaisia, minun mielestäni) ja kirjoittaa kipeistä ja vaikeistakin asioista mutta silti toivoa herättäen ja synkkyyteen vaipumatta. Aina on valoa, lopulta.

Minusta on myös ihana yllättyä Gavaldan tarinoiden parissa, yleensä vasta siellä viimeisessä kappaleessa tai virkkeessä. Esimerkiksi tästä käy Happy Meal -tarina, jossa mies suostuu haluttomasti lähtemään seuralaisensa kanssa McDonald'siin nurkuen mielessään toivovansa että he voisivat syödä sivistyneemmin. Ehkä tarinan lopputulema oli tavallaan ilmeinen, mutta minä ilahduin siitä tavattomasti ja en todellakaan aio paljastaa sitä teille. Saatte lukea itse.

Ja toisaalta pidin hirveästi erilaisista yksityiskohdista kuten Minun kestopisteeni -tarinan rakennusteknisyydestä ja Pokémon-korteista, Jalkaväensotilaan kertojan intohimoisesta suhtaumisesta laadukkaisiin miestenkenkiin tai hänen naapurinsa rakkaudesta hyvään ruokaan ja Hollywoodin klassikkoelokuviin (voisinkin katsoa vihdoin Sabrinan, Audreyn kaula on tosiaan ihmeellinen) tai vaikkapa Ritarirakkauden pöhköistä runoista.

Lotta Toivasen suomennos tuntui hyvältä lukiessa. En osaa ranskaa, joten en tiedä millaista Gavaldan teksti alunperin on, mutta ainakin tätä Toivasen tekstiä on miellyttävää lukea myös ääneen (välillä nimittäin luin minimesenaatille, jotta en olisi aivan kelvoton kirjaan liimautunut äiti).

Viimeisin novellin Muaan poika aikana meinasin tosin kiukustua. Tällaisen typerän, krapulaisen ja ulkonäkökeskeisen miekkosenko parissa minä vietän viimeiset sivut? Onneksi tarinan loppu yllätti ja ilahdutti, jälleen kerran. Ei harmittanut enää.

Novellihaasteessa peukutan kirjan kolmatta kertomusta Koirani kuolee. Pääteemaksi siitä nostaisin surun käsittelyn, mutta voisi siitä mainita myös vanhemmuuden, parisuhteen, lamautumisen tai selviytymisen.

Että niin. Ihan nappi kertomuskokoelma tämä, pidin hurjan hurjan paljon jos ei vielä edellisistä käynyt ilmi.

Satun luetuissa iloitaan kuinka kokoelman novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmat, Kirjasähkökäyrässä todetaan novellien olevan kuin elämä itse.

Kuitattakoon tällä myös Helmet-haasteen kohta novellikokoelma, koska tämän lukeminen oli niin mainiota.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017)
Gummerus, 2018.
Suomennos: Lotta Toivanen

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti


Leppoisamman (ja epävarmuuden kyllästämän) aikuisuuden ylistys

Minulla olisi ollut tuossa äskettäin puolitoista tuntia aikaa lukea tai kirjoittaa rauhassa vauvan nukkuessa. Sen sijaan hakkasin päätä seinään ratkoessani mysteerikätköä ja googlailemalla satunnaisia asioita. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa kunnolla tästä Sarah Andersenin sarjakuvateoksesta Aikuisuus on myytti (Sammakko, 2017), mutta nyt kirjoitan sitä ikään kuin puolella silmällä ja kymmeneosalla keskittymiskyvystä. Se sopinee onneksi teoksen tyyliin.

Andersen on nuori taiteilija Brooklynistä ja kertoo näissä Sarah's Scribbles -sarjakuvissaan havaintoja Y-sukupolven näkökulmasta. Verkossa julkaistavan sarjakuvan stripeistä koottu Aikuisuus on myytti keskittyy teemoiltaan nimenomaan aikuiseksi kasvamiseen (kumma kun kaikenlaisia aikuistaitoja kuten rahankäyttöä tai tulevaisuudensuunnittelua ei heti handlaakaan), naiseutta (miksi iso osa muotivaatteista tuntuu vaativan rintaliivittömyyttä näyttääkseen hyvältä ja kuinka ne kuukautiset aina yllättävätkään) ja parisuhteita (pidin erityisesti kirjassa käytetystä termistä marinoitunut parisuhde, tunnistan).

Andersenin ote on riemukas (niin piirrosjäljellisesti kuin ajatuksellisesti) ja samaistuttava. Lukiessani tätä ensimmäistä kertaa otin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen sivuista useita kuvia ja lähettelin niitä hihitellen siipalle, kunnes totesin että eiköhän hänenkin kannata lukea tämä ihan kirjana eikä kymmeninä kännykkäkuvina. Minustakin on ihanaa olla kotona pyjamasillaan ja nuuhkia kirjoja ja todellakin märehdin minulle tapahtuneita noloja asioita piiiitkään vaikka kukaan muu ei varmaan edes muista niitä.

Toki tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessa yritän parhaani mukaan larpata vastuullista ja järkevää aikuista ja siten osa Andersenin jutuista on jo menneen talven lumia (tai muuten yhteensopimattomia, en ole koskaan ymmärtänyt hoitoaineiden pointtia). Ei se kuitenkaan haittaa.

Aikuisuus on myytti tarjoaa sopivasti hihityttävän lukuhetken ja ehkä jopa pienoista vertaistukea siihen, että "normaali" aikuisuus tai aikuiselta vaikuttaminen on toisinaan pirun vaikeaa.

Kirjojen pyörteissä -blogissa naureskeltiin kirjaa lukiessa, Ei vain mustaa valkoisella -blogissa suositellaan tätä introverteille ja vaivaantuneille ihmisille.

Haastekuittauksia saadaan tällä sekä Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth, 2016)
Sammakko, 2017. 110 s.
Suomentanut: Aura Nurmi
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...