sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Lavalta: Trog (Wusheng Company)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Antti Silvennoisen Trog etsii itseään. Kuva: Teemu Ullgrén

Melun hälvetessä ihminen voi löytää itsensä

Wusheng Companyn teokset kutkuttavat mieltäni. Peking-oopperaa ei juurikaan pääse Suomessa näkemään ja kaikki omatkin kokemukseni ovat juuri kyseisen ryhmän tuotantoja. Tällä kertaa ensi-iltansa Kanneltalossa on Trog, jossa lavalla nähdään ryhmän perustajajäsen ja taiteellinen johtaja Antti Silvennoinen. Teos perustuu kirjailija John Evansin runoon. Tarinassa Trog on suojannut itsensä isänsä kuoleman jälkeen kovettamalla itseään, mutta mystisen Crystalmanin johdatuksessa hän tajuaa, että pelkällä raa'alla voimalla ei yhteiskunnassa pärjää.

Silvennoisen lisäksi esityksessä nähdään lavalla teoksen musiikista vastaava Pekka Saarikorpi. Saarikorpi sekä soittaa rumpuja hypnoottisesti että jalkautuu Trogin seuraksi Crystalmanin roolissa. Jos Silvennoisen liikekieli on esityksessä perkussiorytmien kanssa keskustelevaa, on Saarikorpi itse oma rytminsä hänen tuodessaan lavalle myös kiehtovaa kehorytmiikkaa. 

Trogin tarina on fyysinen ja kauniskin. Vähitellen hahmosta kuoritaan turha mahtailu ja saadaan esille jotain aidompaa, sielukkaampaa. Melu ja kohina hiipii taustalle, kun olennainen löytyy. 

Peking-ooppera haastaa minua katsojana, sillä sen ilmaisu on edelleen omaan silmääni ja korvaani outoa ja keskittymistä vaativaa. Perkussioilla korostetut liikesarjojen aksentit viehättävät. Mieli ei tunnu tajuavan sitä, miten Silvennoisen jalka voi nousta niin hullun korkealle ja niin vaivattoman näköisesti tai miten esityksen alussa jaloissa olevilla korokepohjakengillä kykenee liikkumaan noin upeasti. Ääniäkin saa kuunnella eri tavalla, sillä Markus Rantasen esitykseen sovittamat perinteiset peking-ooppera-melodiat eivät laulettuna kuulosta ensin suomelta laisinkaan painotusten ollessa niin paljon puherytmistä eroavia.

Saarikorven äänisuonnittelu kietoo esityksen kiehtovaan äänimaisemaan. Ääntä tuotetaan sekä tavallisella rumpusetillä että aktivoimalla erilaisia äänielementtejä MI.MU-hanskoja käyttäen. Hanskat saatiin kuulemma käyttöön vasta juuri joulun aikaan, mutta ilmeisesti hyvin suunniteltu on puoliksi tehty sillä ne tuntuivat istuvan esitykseen saumattomasti. Hanskojen käyttö ei myöskään tuntunut pelkältä kikkailulta, sillä Saarikorven liikekieli niitä käyttäessä sopi kauniisti koreografiaan.

Esitystä katsoessa kohtasin myös jälleen heikon kohtani. Pimeys yhdistettynä hypnoottiseen rummutukseen ja matalataajuiseen äänimaisemaan saa pääni vaipumaan jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Tavallaan tämä on esitykselle suuri kohteliaisuus, rentoudun harvoin niin kokonaisvaltaisesti. Kanssakatsojat ja pahimmassa tapauksessa esiintyjät saattavat sen sijaan luulla minun nukahtelevan, noloa.


Kiitokset Wusheng Companylle kutsusta esitykseen.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Lavalta: Otteita (Kantti - Nuorten Kansallisteatteri)

Moss (Samuel Kujala) harjoittelee esiintymistä. Kuva: Tuomo Manninen

Minuuden jäljillä

Ystäväni totesi minulle, että Kantin eli vasta-aloittaneen Nuorten Kansallisteatterin ensimmäinen esitys Otteita vaikuttaa täsmäesitykseltä minulle. Hän ei ollut väärässä. Ammattilaisvoimin Vallilan konepajan näyttämölle toteutettu immersiivinen esitys onnistuu kertomaan nuorten elämästä monelta kantilta ja tarjoamaan hienon elämyksen.

Tarina alkaa, kun viisi nuorta joutuu jälki-istuntoon Tulevaisuuden kirjastoon. Kaiuttimista kaikuu rehtorin pisteliäs kysymys: Kuka luulit olevasi? Nuoret joutuvat pohtimaan vastausta, jotta pääsevät koulusta läpi. Pohdintojensa ohessa he samalla paljastavat itsensä katsojille, kertovat sellaisia asioita joita ei päältäpäin toisista tiedä.

Immersiivisessä teatterissa katsoja pääsee itse tapahtumien keskelle ja saa valita, mitä tapahtumia hän jää seuraamaan. Otteissa oli mahdollista myös itse osallistua joihinkin kohtauksiin jos niin halusi, ja tarjolla oli myös pieniä palkintoja, jos sattui vaikkapa saamaan käsiinsä pukukaappeihin sopivia avaimia. Itse pääsin mukaan muun muassa salaisiin vessabileisiin, joiden sisäänpääsytussaus minulla on vielä viikkoa myöhemminkin kämmenselässä. Se ilahduttaa minua valtavasti.

Vallilan konepajan yli tuhannessa neliössä on tilaa temmeltää. Esitystila oli jaettu useisiin huoneisiin, joiden välillä liikkuminen oli vaivatonta. Huoneissa on paljon tutkittavaa, ja aina tuntui pääsevän jonkin uuden äärelle. Tilaan oli järjestetty myös lepohuone ja esityksen aikana sai hakea itselleen jaetuilla lipukkeilla kuumaa juotavaa. Fantastista.

Camilla Rantanen oli tehnyt esityksen alkuperäiskäsikirjoituksen helsinkiläisten nuorten haastattelujen pohjalta, lavalle sen oli sovittanut ja ohjannut Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Hahmojen tarinoissa oli nähtävissä muun muassa ilmastoahdistusta, kiusaamista ja surua, mutta toisaalta myös ystävyyttä, oman voiman löytämistä ja iloa. Aiheet ja huolet tuntuivat aidoilta ja todellisilta, tärkeiltä. Esitys ei sorru holhoamaan, vaan se löytää voimaa nuorista itsestään ja osoitti ainakin minulle, että saa olla epätäydellinen, saa mokata, saa haluta muuttaa maailmaa, voi korjata virheitään.

Viestin välittymisessä auttoi tietysti myös mahtava näyttelijäkaarti. Työryhmä koostui pääasiassa näyttelijäopiskelijoista, jotka olivat heittäytyneet rooleihinsa upeasti. Kontakti yleisöön oli välittömän oloista. Minulla oli turvallinen olo näiden taiten rakennettujen hahmojen kanssa.

Zaffre (Miko Petteri Jaakola) opastaa katsojia toimimaan Tulevaisuuden kirjastossa. Kuva: Tuomo Manninen

Ainut harmituksen aihe oli se, että aina on pakko valita. Jotain jää siis väistämättä näkemättä. Minulla on ollut aiemmin haasteita immersiivisiin esityksiin keskittymisessä, mutta nyt olen ilmeisesti päässyt pisteeseen jossa maltan rauhoittua. Esityksestä muodostui miellyttävä kokonaisuus ilman ahdistusta asioiden ohittamisesta. Minä sain tutustua poikaan, joka oli löytänyt yhteisön internetistä ja uskalsi sen myötä toteuttaa itseään, tyttöön, jota varmaankin usein pidetään kovempana kuin hän onkaan ja poikaan, joka halusi muuttaa maailmaa. Toivon, että näille tällaisille nuorille, todellisille sellaisille, käy yhtä hyvin.

Poistuessa itketti. Itketti se, että yksi esityksessä olleista nuorista ojensi jo lähes käteen sulaneen lumipallon poistuvalle Zaffrelle.

Itketti se, että vaikka elämässä on välillä vaikka mitä tauhkaa, on se lopulta kuitenkin aika hienoa.

Itketti se, että on tällaisia esityksiä, jotka iskevät tällaiseen kolmekymppiseen ja ilmeisesti myös siihen kohdeyleisöönsä eli niihin upeisiin nuoriin.

Mahtava alku Kantille! Toivon nuorten teatterijaostolle monia luovia vuosia, tästä on hyvä jatkaa.

***

Loppusanat. Rakastin tätä esitystä. Ehkä siksi siitä oli hirvittävän vaikeaa kirjoittaa. Ehkä siksi, että se on jokaiselle erilainen ja sen kuvailu tuntuu henkilökohtaiselta. Mutta halusin kirjoittaa, jättää itselleni muiston. Minäkin olin tuolla, minäkin koin tuon. Kiitos työryhmä. Kiitos erityisesti Crystal ja Coral mahtavista vessabileistä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian vuonna 2019 saa...?


Kolmas vuosihan on jo perinne, eikö vain? Perinteikkäästi siis klikkailin itselleni kirjastosta varaukseen kaikki Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian -ehdokaskirjat ja yritin lukea ne ennen palkinnon virallista julkistusta. Verbistä voinee päätellä, että en aivan ehtinyt maaliviivalle tuulettamaan, mutta jokaista ehdin ainakin aloittaa.

Tämän vuoden raati on valinnut luettavaksi kiinnostavan kuusikon. Tunnelmoin tässä kirjoja lyhyesti siinä järjestyksessä, jossa ne ovat esiraadin perusteluissa esitelty.

***

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltä Kissa tapaa kissan (Teos)

Koira nimeltä Kissa ja puliukko Näätä kohtaavat kesäisenä päivänä satamassa kissan, jonka kanssa he tekevät lempeästi tuttavuutta. Kontion ja Warstan kuvakirjassa ystävyys on valttia ja painoarvoa ei anneta sille, mistä toiset ovat tulossa tai keitä he ovat.  Warstan pastellisävyinen kuvitus on ilmeikästä ja nähtävissä on paljon erinäköisiä ihmisiä, mikä on aina kiva asia.

Minimesenaatti myös kuunteli kirjan tyytyväisen oloisena iltasaduksi, siitä iso plussa.

Koira nimeltä Kissa tapaa kissan julkistettiin maanantaina lukijaäänestyksen voittajaksi.

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko (Tammi)

Laakson kirjoittama ja Rojolan kirjoittama teos on suunnattu noin yläkouluikäisille nimensä mukaisesti avuksi klassikkoteosten taltutuksen avuksi. Kirja lähestyy kotimaisen kirjallisuuden klassikoita rennolla, mutta kattavalla otteella. Itselleni "nuorten kielellä" kirjoitetut teokset ovat usein vähän haastavia ja tämänkin kanssa meinasin aluksi tuskastua, mutta löysinpä sitten kuitenkin itseni hihittelemästä kirjan jutuille. Kirja on minulla vielä kesken, mutta aion ehdottomasti lukea sen vielä loppuun. Tuleepahan freesattua oma klassikkotietämys samalla!

Erityismaininta siitä, että "aina mainittavien" Waltareiden, Lönnrotien ja Linnojen kaveriksi on otettu muun muassa Edith Södergrania ja Aino Kallasta.

Kaija Pannula & Netta Lehtola: Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY)

Tähän leppoisan ja kauniin oloiseen satukirjaan olisin kaivannut sisältövaroituksen, sillä kolmas kettutarina nosti palan kurkkuun. Onneksi kaksivuotias ei huomannut mitään, vaan osoitteli tyytyväisenä kuvien kettuja ja kukkia äidin nieleskellessä menemään. Pannulan tekstiä oli joka tapauksessa mukavaa lukea ja Lehtolan kuvitusjälki on kaunista.

Kolmessa tarinassa käsitellään muun muassa yksinoloa, ystävyyttä, hetkeen tarttumista ja elämän ohikiitävyyttä. Tärkeitä juttuja kaikkinensa, mutta kirja sai minut ennen kaikkea ajattelemaan sitä että nyt on alettava vähitellen esilukemaan lapselle valikoituja kirjoja, että ehtii varautua mahdollisiin yllätyksiin ja niiden mahdollisesti herättämiin keskusteluihin.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (WSOY)

Mikaman teos oli jo omalla lukulistallani, joten siihen tuli tämän myötä onneksi viimein tartuttua. Vauhdikas steampunk-henkinen seikkailutarina on minulla vielä kesken, mutta olen jo nyt heikkona taikureihin, aikakausien sekoitteluun ja teoksen monitahoisiin hahmoihin ihmissuhteineen. Voisinpa nimittää teosta jopa lukusukkulaksi, sen verran ripeästi sen sivut ovat käsissä kääntyneet!

Lena Frölander-Ulf: Nelson Tigertass / Nelson Tiikeritassu (Förlaget / Teos, suomentanut Jaana Nikula)

Ihastuttava seikkailusatu! Nelson Tiikeritassu tuntui siltä, että sitä olisi mukava lukea ääneen ja toisaalta, että sitä uskaltaisi lukea myös itse. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti sitä, mikä toimintaamme vaikuttaa. Milloin on hyvä luottaa toisiin, milloin voisi olla sijaa terveelle epäluulolle? Teoksessa on sopivasti jännittävyyksiä, huumoria ja vauhtia minun makuuni. Lisäksi Jaana Nikulan suomennos on miellyttävä lukea.

Tämän kirjan ajattelin hankkia omaan hyllyyn.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Totean heti, että Auringon pimeä puoli oli minulle nautinnollinen lukukokemus. Rasi-Koskinen kirjoittaa kauniisti ja jotenkin kevyesti, vaikka kirjassa mennäänkin melkoisen synkissä tunnelmissa. Itse huomasin peilaavani teosta useasti moniin viimevuosina lukemiini nuorten aikuisten spefikirjoihin, sillä monet elementeistä tuntuivat tutuilta. Se ei kuitenkaan haittaa laisinkaan. Rasi-Koskisen rakentama juonikudelma on nimittäin sen verran päätähuimaava, että tutut maamerkit toimivat hyvinä tarttumakohtina vauhdin kiihtyessä. Mainio teos.


***

Jos minä saisin valita voittajan, antaisin palkinnon Lena Frölander-Ulfin Nelson Tiikeritassulle. Perusteluni voitte lukea yltä. Minun ei onneksi tarvitse sitä kuitenkaan oikeasti valita, vaan sen tekee muusikko Olavi Uusivirta myöhemmin tänään. Kisakatsomot siis pystyyn ja tsemppiä kaikille ehdokkaille!

tiistai 26. marraskuuta 2019

Lavalta: Siskoni mun (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen / Teatteri Tuike

"Sinä pelkäät asioita aika paljon etukäteen."

Otsikon lause oli kuin suoraan minulle puhuttu, niin suoraan että melkein itketti. Teatteri Tuikkeen uusin lastenteatteriesitys Siskoni mun käsittelee pelkojen voittamista, niiden ihan arkisten sellaisten, ja löytää ratkaisuja oikeiden taikasanojen käyttämisestä. Ja nämä taikasanat eivät ole mitään taikureiden abrakadabroja vaan sanoja, joissa on merkitystä ja voimaa.

Esityksen alkaessa löydämme Maijan (Riina Nieminen) hänen salaisesta paikastaan keskellä harmituksen pyörrettä. Hänen vanhempansa ovat unohtaneet hänen syntymäpäivänsä ja kaiken kukkuraksi kouluun meno pelottaa häntä aivan hirvittävästi. Mitä jos hän ei osaakaan tai ei löydä kavereita? Onneksi tiukan paikan tullen voi matkustaa salaisen siskon, Fridan (Veera Aaltonen), luokse. Frida hallitsee mielikuvituksellista Kultaista maata ja hänen kanssaan Maija selviytyy seikkailusta kuin seikkailusta. Onneksi tämänkertaiset seikkailut taitavat auttaa myös arkimaailman haasteista selviytymisessä.

Ann-Mari Ohtamaan ohjaus on mukaansatempaava. Katsojat tempaistaan suoraan mukaan esityksen maailmaan ja siellä pysytään tiiviisti loppuun asti. Kevyesti osallistavaa puheteatteria on elävöitetty esitykseen luontevasti sopivalla akrobatialla. Visuaalinen ilme on pelkistetty, mutta mielikuvituksen voimalla lavalle nousee jos jonkinlaisia ihmeellisiä paikkoja.

Kävin tällä kertaa katsomassa esityksen ihan omassa seurassani, mutta se ei ollut lainkaan haitaksi. Esityksen sanoma omien pelkojen voittamisesta tai niiden lievittämisestä iski myös tähän kolmikymppiseen, ja oikeiden taikasanojen osaaminen on tärkeää ihan kaikenikäisille.

Ilokseni huomasin innostusta myös virallisessa kohderyhmässä eli lapsikatsojissa. Maijan seikkailu tuntui vievän meidät kaikki mukanaan, jännittävissä kohdissa näin mukana olevia aikuisia otettavan kädestä kiinni. Ainakin ensi-iltayleisön perusteella esitystä uskaltaa siis kehua monin tavoin onnistuneeksi, lapsiyleisön palaute kun tuppaa olemaan usein välitöntä ja suoraa.

Teatteri Tuike jatkaa siis linjalla, jossa toteutetaan lapsille mielikuvitusrikkaita, kauniita ja innostavia esityksiä. Toivon todella, että tämänkaltaisia esityksiä tehdään silloinkin, kun oma lapseni on vähän isompi. Uskon, että Siskoni mun auttaa monia löytämään omia taikasanojaan ja minusta tuntuu, että minua se opetti pelkäämään vähän vähemmän.

***

Tämän syksyn esitykset alkavat olla jo loppuunmyytyjä (esitykset vielä pe 29.11. ja la 30.11. osana Tuikkeen lastenteatterikatselmusta), mutta käsiohjelma lupaa ilokseni jatkoa talvikaudelle 2020.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Lavalta: Don Juan (Teatteri Vanha Juko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Don Juan (Aleksi Holkko) viettelee Charloten (Markus Karekallas).

Don Juan vapautuu moraalin kahleista

Moliéren Don Juania on veivattu maailmansivu, ja tällä hetkellä esitys pyörii Suomessa niin Turussa kuin nyt Lahdessakin. Janne Pellinen on ohjannut ja sovittanut Teatteri Vanhan Jukon lavalle tiiviin, noin puolitoistatuntisen version klassikkotekstistä, jossa Don Juan jakaa rakkauttaan avokätisesti mutta vie sen lämmön aivan yhtä nopeasti pois.

Aleksi Holkko on ihastuttavan kusipäinen Don Juan. Hän on moraaliton ja ajattelematon, enkä haluaisi pitää hänestä tippaakaan. Toisaalta en ihmettele sitä, että sekä naiset että miehet tuntuvat vajoavan hänen jalkoihinsa täysin tahdottomina. Harvoin ovat leopardilegginsit näyttäneet kenenkään päällä noin hyviltä.

Don Juanin käytöstä yrittää suitsia hänen palvelijansa Sganarelle (Satu Säävälä), mutta hänen hyvät aikeensa ohjaavat isäntää suosiollisempiin suuntiin vain hetkellisesti. Juonien ja ihastusten pauloihin kietoutuvat puolestaan Markus Karekallas ja Maria Nissi, joiden lukuisat hahmot tuovat näyttämölle eloa ja liikettä. Erityisesti mieleen on jäänyt Karekallaksen viehkeä Charlotte. Hahmosta olisi saanut helposti hihiteltävän mies mekossa -tyyppisen naurunaiheen, mutta Karekallaksen roolityö tuntuu aidolta.

Esityksessä käytetään Tyyni Tuulion vanhaa käännöstä, joka ihastuttaa vanhahtavuudellaan mutta tekee esityksestä myös paikoin raskaan seurattavan. Osa haasteista selittynee allekirjoittaneen tottumattomalla korvalla, mutta ensi-illassa teksti tuntui myös hieman myös hakevan muotoaan näyttelijöiden suussa. Esityskauden nyt jo edettyä se lienee kuitenkin jo asettunut uomiinsa.  

Visuaalisesti esitys on puolestaan varsinaista mannaa, sillä heti astuessani tilaan sisään tunsin jo uppoavani esityksen maailmaan. Paula Koivusen suunnittelema ja Hanna Kaitilan toteuttama visuaalinen ilme on varsinaisen runsaudensarvi koristeellisine lattioineen ja ylitsevuotavine kynttelikköineen. Maisemat saadaan lavalla vaihtumaan varsin toimivilla projisoinneilla. Puvustuksessa puolestaan yhdistellään vanhaan uutta ja kimaltavaa, mikä toimii oivallisesti. Asuvaihtoja olisi puolestani saanut olla enemmänkin!

Muistin vasta esityksen loppupuolella nähneeni tarinan aiemmin, silloin tosin Don Giovanni -oopperan muodossa espanjalaisessa ulkoilmateatterissa kymmenisen vuotta sitten. Ilman tätä muistijälkeä olisi lopun hautaholviin laskeutuminen ja keskustelu Komentajan patsaan kanssa voinut jäädä hieman hämmentäväksi, sillä vauhti on esityksessä loppujen lopuksi aikamoinen. 

Googlaan kotimatkalla Moliérea ja luen ohjaajan sanaa käsiohjelmasta. En tiedä onko noloa paljastaa, että esityksen ydin aukesi minulle toden teolla vasta lukemisen myötä. Todennäköisesti alkuperäistekstin paremmin tuntevat kykenivät hymähtelemään lopulle eri tavalla heti, minä hymisin vasta junassa. Muutos ei ole suurensuuri, mutta se tekee esityksestä merkittävämmän. Tämän Don Juanin Jumala on ilmeisesti setämies, jonka mielestä oman edun tavoittelu on täysin ok. Ja se on vähän pelottavaa.

Viimeinen Don Juan nähdään Vanhassa Jukossa 14.12. eli vielä ehtii katsomoon!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...