tiistai 12. joulukuuta 2017

Lavalta: Joulutarinoita (Porttiteatteri / KokoTeatteri)

Kuva: KokoTeatteri

Tulkoon joulu kaikille

Joulumieli on ollut tänä vuonna vähän hakusessa, luntakin on vain satunnaisesti. Onneksi kohdalle osui Porttiteatterin Joulutarinoita, jota esitetään KokoTeatterissa Tuija Minkkisen ohjaamana. Porttiteatteri on ammattilaisvetoinen vankilasta vapautuvien teatteri ja tällä kertaa esityksen teemaksi on otettu joulutarinat niin vankilasta kuin sen ulkopuolelta.

Iloiseksi esitystä ei tosin voi väittää, vaikka lavan puitteet ovat jouluiset. On punaista, joulukuusi, Juhlapöydän konvehteja ja näyttelijöillä on tonttulakki päässään. Kerrotut tarinat ovat kuitenkin sävyltään usein surullisia. Kerrontatavaksi on useimmissa tapauksissa valittu kuitenkin tragikoomisuus ja se tekee esityksestä hieman keveämmän ja paikoin myös todella hauskan.

Esiintyjät ovat mainioita. Jouluista kerrotaan omalla tyylillä ja puheen lisäksi ei tarvita sen kummempaa, pelkät sanat riittävät. Sanna Salmenkallion hieno musiikki tukee joitakin kohtauksia, mutta tarvittaessa osataan luottaa myös hiljaisuuteen. Keskiössä ovat nyt ihmisten tarinat ja joulun herättämät tunteet ja siinä ei sen kummempaa tarvita. Kohtausten lataukset puretaan huimalla juoksentelulla ja iloisella musiikilla, sitten voidaan taas siirtyä seuraavaan.

Noin puolitoista tuntia kestävän esityksen aikana tunteet heiluvat siis laidasta laitaan niin lavalla kuin katsomossa. Mieleen jäävät juustoinen Suomi-joulu etelän lämmössä, Kisiksen putkaan päättyvä jouluinen raitiovaunumatka, isän kirje lapsille sellistä jouluna, ennen joulua kadonnut äiti, pelko siitä, että joulun illuusio hajoaa taas. Tarinoiden kanssa vuorottelevat jouluiset laulut, joista viimeinen saa kyyneleet silmiin.

Joulutarinoita muistuttaa siitä, mikä joulussa lopulta on tärkeää. Kliseisen idyllistä joulua ei monessa paikassa nähdä, mutta joulu on kaikilla kumminkin. Kiitos porttiteatterilaiset ja oikein hyvää joulua kaikille!

Esityksiä on vielä tällä viikolla tiistaina (12.12.) ja keskiviikkona (13.12.).

Kiitokset KokoTeatterille kutsuvieraslipusta.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento


Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! Kansallisaarteeksi nostetusta säveltäjästä on kirjoitettu useita teoksia, hänen vaimostaan Ainosta sen sijaan vähemmän. Teoksessaan Aino Sibelius - Ihmeellinen olento historiantutkija Jenni Kirves ottaakin näkökulmakseen Ainon, vahvan tahtonaisen, joka seisoi vakaasti miehensä rinnalla. Paljon kerrotaan kuitenkin myös puolisosta, sillä Aino eli vahvasti miehensä kautta ja pyrki elämässään nimenomaan tukemaan miehensä sävellystyötä.

Iso osa kirjasta koostuu lainauksista Ainon ja Jannen mittavasta kirjeenvaihdosta. Kirjeitä oli sinänsä mielenkiintoista lukea, sillä vanhahtava kieli vei oikeaan aikakauteen ja oli kiinnostavaa kuulla Sibeliusten omaa ääntä. Toisaalta olisin kaivannut teokseen enemmän analyysia ja kerrontaa Ainon elämästä muutenkin kuin juuri kirjeiden kautta. Lainausten suuri määrä teki myös lukemisesta hieman katkonaista tekstityylin vaihtuessa niin usein.

Myös teoksen aikajännettä oli hieman hankala seurata, sillä kirja oli kronologisen kerronnan sijaan jaksotettu teemoihin ja täten jokainen luku alkoi tavallaan samasta kohdasta. Tällöin kokonaiskuva Ainon elämästä jäi hieman epämääräiseksi, mieleen jäivät lähinnä hänen huolensa miehen juomisesta ja lupaukset olla onnellinen ja iloinen, kun Janne sitä häneltä pyysi.

Mikään vässykkä Aino ei kuitenkaan selvästi ollut. Perheessä tulot toi Janne, Ainon tehtävänä oli järjestää kaikki muu ja huolehtia, että talous pysyi pystyssä, pöydässä oli ruokaa ja Janne saisi sävellystyönsä vaatiman rauhan. Lainauksien mukaan Aino oli tästä tehtävästään ylpeä ja hän sai voimaa kuuntelemalla miehensä sävellyksiä. Vaimon tehtävien lisäksi Aino oli kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, puutarhanhoidosta ja oli oman perheensä mallin mukaisesti fennomaani.

Parhaimmillaan Kirves on tekstissään viimeisissä luvuissa, joissa todella pohditaan Ainon luonnetta, asemaa yhteiskunnassa ja sitä, miten tämän niin sanottua uhrautumista miehensä taiteen alttarilla ei oikein voi arvostella nykypäivän näkökulmasta. Tällaista tekstiä olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Aino Sibelius - Ihmeellinen olento toimii hyvänä johdatuksena Sibeliusten elämään tällaiselle aiheesta varsin vähän tietävälle ja saa haaveilemaan, että vieläkin kirjoitettaisiin tuollaisia kirjeitä (ja säästettäisiin ne). Lukisin kuitenkin ilolla myös sellaisen teoksen Ainosta, jossa fokus olisi nimenomaan hänessä eikä kerronta valottuisi niin vahvasti Jannen kautta.

Oksan hyllyltä -blogissa arvostettiin muun muassa kirjan ajankuvaa, Hemulin kirjahyllyssä puolestaan kritisoidaan että teos ei juuri tuo uutta tietoa Sibeliuksista ja Järnefeltistä jo tietävälle.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
Johnny Kniga, 2015. 288 s.

torstai 7. joulukuuta 2017

Poliitikko kirjoittaa eli aurinkoista elämäniloa ja vieraalta tuntuvaa elämää


Jani Toivolan kehutun teoksen Musta tulee isona valkoinen luin viime kesän lukumaratonillani. Kirjasta tuli yksinkertaisesti todella iloinen olo, sillä siitä huokuu sellainen elämänilo että poskiin alkaa lukiessa sattua. Toivola kertoo teoksessa elämäntarinansa, sen miten nuori poika päätti tähdätä korkealle vaikka elämä heittikin eteen milloin minkäkinlaista estettä. Taustalla kulkee tarina Toivolan matkasta isänsä synnyinseudulle Keniaan ja tutustumisesta siihen puoleen suvusta, joka ison osan elämästä oli pysynyt tuntemattomana.

Kirjan lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo aika pitkä aika, mutta joitakin juttuja on jäänyt tarkasti mieleen. Näen silmissäni nuoren, joka on päättänyt epäilyksistä huolimatta esittäytyä uusille koulutovereille upean tanssiesityksen myötä ja toisaalta onnellisen miehen, josta on juuri tullut isä kaikenlaisten vaikeuksien jälkeen. Omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirja pohtii hienosti muun muassa juuria, ihmisoikeuksia ja suomalaisuutta. Sitä, että kannattaa uskaltaa, vaikka joku sanoisi että juuri sinä et jostain syystä voi. Tämä kirja on aurinko ja kuittaan sillä Helmet-lukuhaasteen kohdan sankaritarina, sillä arjen ja uskalluksen sankari Toivola minun silmissäni on.

Marutei Tsurusen, suomalaissyntyisen ja Japanin parlamenttiin ylenneen poliitikon omaelämäkerran Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin bongasin luettavakseni Hufvudstadsbladetin kiinnostavan henkilökuvan kautta. Martti Turunen lähti aikanaan Japaniin lähetystyöntekijänä ja päätti pestin suorittamisen jälkeen jäädä maahan. Suomalainen perhe lähti takaisin Suomeen ja yhtäkkiä yksin jääneen miehen oli opeteltava sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Vähitellen Tsurunen oppi kielen, pääsi politiikkaan kunnanvaltuutetuksi ja lopulta tie vei senaatin ylähuoneen ensimmäiseksi länsimaiseksi jäseneksi. Tällä hetkellä Tsurunen elää Japanissa vaimonsa kanssa suomalaisrakenteisessa talossa luomuviljelyä ja sauvakävelyä harrastaen.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta Tsurusen tarina jäi vieraannuttavaksi ja itselleni oli haastavaa uppoutua siihen. Olisin lukenut mielelläni japanilaisesta kulttuurista ja miksei politiikastakin syvempää analyysia esimerkiksi suhteessa suomalaiseen kulttuuriin, mutta sen sijaan sain lukea lukuisia yksityiseltä tuntuvia pohdintoja Tsurusen perhe-elämästä. Koin myös, että arvomaailmani oli paikoin niin erilainen verrattuna Tsurusen omaan, että lukeminen oli vaikeaa. Nostan joka tapauksessa hattua Tsuruselle mielettömästä hypystä tuntemattomaan ja periksiantamattomasta suhtautumisesta poliittisella urallaan. Tällä teoksella kuittaan Helmet-haasteesta kohdan politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Siltala, 2016. 266 s.










Marutei Tsurunen: Sinisilmäinen samurai: suomalaisella sisulla Japanin senaattiin
Gummerus, 2015. 327 s.

Lastenkirjoja meiltä ja vähän maailmalta


Olen alkanut haalia itselleni lastenkirjoja luettavaksi, sillä luettuani Taika Dahlbomin oivallisen kolumnin Hesarista jouduin toteamaan, että oikeasti tietämykseni nykylastenkirjallisuudesta on aika heikko. Tässä lyhyet fiilistelyt kolmesta teoksesta, joista viimeinen tosin on vanha, mutta täyttää sentään yhden ammottavan aukon Helmet-haasteesta.

Magdalena Hain Mörkö Möö ja Mikko Pöö on ollut pitkään lukulistalla ja lähti sopivasti vastaan sattuessaan mukaan. Lopulta tämän luki siippa eräänä iltana iltasaduksi vauvalle ja minäkin sain kuunnella. Mörkö Möö on kellarissa asustava karvainen ja oikeastaan aika sympaattinen olento, joka seikkailee talossa ja pelkää vähän sitä jotakin yläkerrassa asuvaa. Eräänä päivänä epäonnisen sattuman seurauksena Mörkö joutuu kohtaamaan pelkonsa, mutta asioilla on toinenkin puoli joka saadaan lukea kirja nurinpäin kääntämällä. Saana Nyqvistin hauskasti kuvittama teos on lempeä kirja mörköpelosta, mieleen tuli vähän se ihana Mauri Kunnaksen rusinoita popsiva mörkö. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa keskustelulle ja aiheen pohtimiselle. Pohtiminen hoidettiin tosin tällä kertaa minun ja siipan kesken, sillä vauva ei juuri osallistunut keskusteluun.

***

Finlandssvensk läsutmaningenin marraskuun kirjan määrittävä tekijä oli, että kirjailijalla olisi kuvassa päässä hattu. Lähikirjaston valikoiman ainut ehdot täyttävä kirja ei kiinnostanut yhtään, mutta kirjamessuilla näin Schildts & Söderströmin osastolla aivan ihanan kirjailijakuvan, kysyin kirjailijan ja päädyin lainaamaan Finlandia Junior -ehdokkaanakin olleen Lena Frölander-Ulfin teoksen Jag, Fidel och skogen (suom. Minä, Muru ja metsä). Siinä kirjan pieni minä on merta rakastavan äidin kanssa mökillä ja mökillä pissalla käydään metsässä, oli pimeää tai ei. Metsästä löytyykin sitten jos jonkinlaista otusta ja olentoa, mutta lopulta siellä ei ehkä kuitenkaan ole niin pelottavaa. Loppujen lopuksi samaistuin kuitenkin enemmän kirjan äitiin, sillä haluaisin olla juuri nyt villapaita yllä merenrantamökissä, vaikka ulkovessareissut eivät niin houkuttelekaan. Kirjan raapetöitä ja akvarelleja yhdistävät kuvitukset ovat ihanat.

***

Helmet-haasteeseen piti lukea jotain oseanialaiselta kirjailijalta ja koska aika käy vähiin ja koska halusin jonkun ei-australialaisen, löysin lopulta Uudessa-Seelannissa syntyneen Ruth Parkin. Park on kirjoittanut useita romaaneja, mutta häneltä on suomennettu ainoastaan kaksi lastenkirjaa joten niillä mentiin. Pasilan kirjavarastosta luokseni saapui vompatista kertova Pompeliini seikkailee.

Pompeliini on hieman höpsö nallepuhmainen vompatti, joka haaveilee ystävistä ja punarenkaisesta polkupyörästä. Erinäisten sattumuksien kautta hänen seuraansa liittyy sympaattinen Hiiri ja itsestään hieman epävarma Viiru-kissa. Yhdessä kolmikko muun muassa työskentelee sirkuksessa ja perustaa nukketeatterin. Kerronta on leppoisaa, mutta kokonaisuus jäi aika hajanaiseksi ja Pompeliini oli oikeastaan aika rasittava päähenkilö. Toisaalta oli hauskaa lukea vaihteeksi hieman erikoisemmasta eläimestä ja tätä oli mukavaa lukea ääneen. Siipan mielestä teoksessa oli jotain hauskan anarkistista. Myös teoksen jatko-osa Pompeliini lomalla on suomennettu.

Magdalena Hai: Mörkö Möö ja Mikko Pöö
Karisto, 2012. 20 s.
Kuvitus: Saana Nyqvist

Lena Frölander-Ulf: Jag, Fidel och skogen
Schildts & Söderströms, 2016. 40 s.

Ruth Park: Pompeliini seikkailee (The Muddle-Headed Wombat, 1962)
WSOY, 1976. 67 s.
Kuvitus: Noela Young
Suomentanut: Kirsti Kattelus

perjantai 1. joulukuuta 2017

Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen


Sinimaaria Kankaan Sielunhevonen (Into, 2017) on yksi tämän vuoden yllättäjistäni. Sain ystävältä lukuvinkin ja tartuin suositukseen, vaikka kirjastossa takakannen perusteella epäilinkin teoksen olevan niin sanotusti "vain" heppakirja. Kannatti kuitenkin uskoa, sillä hevostelun lisäksi sain uppoutua hienoon kasvutarinaan ja vanhemman ja lapsen välisen suhteen pohtimiseen.

Seitsentoistakesäisen Julian elämä romahtaa kertaheitolla. Vakavasti sairastunut äiti kuolee ja lähes samalla henkäyksellä pois saatellaan myös äidin rakas ratsu Harry. Julian kilparatsastusura tyssää kuin seinään, eikä tyttö tiedä mitä elämällään tekisi. Lopulta päätään nostaa hullu haave: Julia lähtee Amerikkaan äidin sukulaisten luokse etsimään itselleen omaa Harrya, sielunhevosta. Sillä ei ole väliä, että hevosen kuljettaminen Eurooppaan on tavattoman vaikeaa ja että Suomeen jäävä perhe on sekasortoisessa tilassa. Matkallaan Julia joutuu tutustumaan itseensä ja pohtimaan omia valintojaan sekä selvittämään itselleen millainen suhde äitiin todella oli.

Viimeiset sivut kirjasta luin junassa ja saatoin pyyhkäistä salaa kostunutta silmänurkkaa. Jotenkin nyt osui ja upposi kovaa. Teokseen oli helppo syventyä, kerronta oli sujuvaa ja tarina kiinnostava. Varmaan takaraivossa kolkutteli myös paljon lämpimiä muistoja kouluajoilta, kun yli puolet lukemistani kirjoista oli nimenomaan hevoskirjoja, mutta en usko hevosharrastuksen olevan pakollinen tästä kirjasta nauttiakseen.  Sielunhevonen on kaunis pieni romaani kasvamisesta, luopumisesta, juurista ja unelmista.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, sillä olisihan se ihanaa osata oikeasti ratsastaa. Enää osaan vain pikkuisen siitä, mitä joskus yläkouluikäisenä ehdin oppia.

Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen
Into, 2017. 220 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...