maanantai 23. tammikuuta 2017

Antti Tuisku: Petokesä

Tämä aika kesällä 2015 juostiin hullussa tuiskupöhinässä.

Jos ajattelen Antti Tuiskun musiikkia, nousee mieleen kaksi todella hyvää muistoa. Niistä ensimmäinen koettiin Malmin lentokentän lenkkipolulla, sillä Peto on irti -biisin tahtiin juoksin ensimmäistä kertaa kilometrin matkan alle viiden minuutin. Toinen muisto sijoittuu Lapin asfalttiteille, kun ajoimme kohti Pohjois-Norjaa. Matkan aikana kuuntelimme useamman artistin tuotannon kokonaisuudessaan läpi ja Lapin artistiksi sijoittui itsestäänselvästi Tuisku. Se oli hyvä reissu ja koko diskografian läpi kahlattua ei voinut kuin todeta, että artisti on kehittynyt uransa aikana mielettömästi.

Totta puhuen en ole sen kummemmin aiemmin kuunnellut Tuiskun musiikkia, mutta Peto on irti -levyssä oli heti sitä jotakin ja se on meillä ihan fyysisenäkin kappaleena. Keikoilla en ole koskaan käynyt, en ole sillä tavalla keikkaihminen, mutta onneksi viime vuoden Petokesän tunnelmiin oli mahdollista päästä mukaan kirjan kautta. Formaatiksi valitsin äänikirjan, jonka lukee luonnollisesti Antti Tapani itse.

Fyysisenä teoksena kyseessä on Otto Virtasen valokuvista ja Tuiskun kirjoittamista keikkapäiväkirjoista koostuva setti. Äänimuodossa kuvat jäävät luonnollisesti pois, mutta luulen että minulle tämä kokemismuoto oli juuri oikea. Tuiskun ääntä kuunnellessa pääsi hyvin mukaan tunnelmaan, onnenhetkiin ja vaikeisiin pohdintoihin. Matka kulkee keikalta keikalle hirveää tahtia ympäri Suomen, kesän reilun kolmenkymmenen keikan väleissä ei paljoa ehtinyt levätä ja välillä tahti kävi liiankin kovaksi. Kerrontaa kuitenkin sävyttää ilo ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä työtä jota rakastaa.

Niin ja kun sanon että tunnelmaan pääsi hyvin mukaan tarkoitan oikeasti, että vetistelin puolet kuunteluajasta ja olin ihan messissä ja fiiliksissä. Riemu, onni, haikeus, oman kropan kuuntelu, sellaisia tärkeitä juttuja. Hyvin sie Antti vedät, pidä lippu korkeella! Ja kuunnelkaahan tai lukekaahan.

Antti Tuisku: Petokesä
WSOY Äänikirja, 2016. 1 h 4 min.

Lavalta: Maan ulkopuolinen taide. Humanoidihypoteesi 2 (Toisissa tiloissa/Kiasma-teatteri)

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Humanoidi sisälläni

Toisissa tiloissa -kollektiivi toi jo viime keväänä Kiasmaan esityksensä Maan ulkopuolinen taide. Humanoidihypoteesi 2, jossa harjoitellaan korkeamman tietoisuuden humanoiditilaan pääsyä ja taiteen ja ihmisen suhteen tarkastelua. Lisäesityksiä saatiin onnekkaasti vielä tälle vuodelle ja minäkin pääsin kokeilemaan humanoidina oloa. Taiteen katsominen uudesta vinkkelistä oli miellyttävää.

Esitys alkaa Kiasma-teatterin salissa, jossa saamme tarkkailla työryhmää heidän kokiessaan taidetta humanoideina. Ensin tuntuu hieman hassulta, taideteokset tuntuvat kummallisilta kun ne on tuotu lavalle. Alan kuitenkin lämmetä sille, että taide voi oikeasti saada aikaan niin voimakkaita reaktioita ja joskus ne voisi näyttääkin.

Malliesimerkin myötä meidät katsojat opastetaan myös humanoiditilan saloihin. Sitä voisi ajatella, että suuremman pään kuvittelu itselle ilmapalloa apuna käyttäen on hölmöä, mutta tässä kontekstissa se kävi järkeen. Minua myös huvitti suuresti, kun meitä opastettiin käyttäytymään Kiasman näyttelysaleissa ihmisten sekaan soluttautuen. Opetetut katsomisasennot tuli bongattua illan mittaan useampaan kertaan.

Humanoidina hiippaileminen Kiasman tiloissa oli mukavaa, mutta vaati myös keskittymistä. Korkeamman tietoisuuden tilassa oleminen vaati kaltaiseltani aloittelijalta keskittymistä ja huomasin välillä herpaantuvani. Silloin oli mukava pysähtyä, ottaa yhteys kotitähdelle tai vain tuijottaa jotain mielenkiintoista kohtaa teoksessa.

Taidemuseoon tutustumisen jälkeen palasimme takaisin esitystilaan, purimme humanoiditilan ja jäimme hetkeksi keskustelemaan harjoituksen herättämistä tunteista ja havainnoista. Yleensä hieman vierastan välitöntä prosessointia, etenkin jos pitäisi tuottaa jotakin järkevää vieraille ihmisille, mutta tähän formaattiin se sopi. Oli kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia ja huomata, että olimme havainneet monia samoja asioita.

Humanoidina oloa voisi harjoittaa jatkossakin, ainakin taidemuseoissa, ja jossain määrin koen sitä jo tiedostamatta tehneenikin. On miellyttävää kiinnostua teoksista ja niiden ripustustavasta, arkkitehtuurista ja tiloista ympärillä. Oli myös vapauttavaa yrittää tiedostaen vältellä tekstien lukemista ja keskittyä nimenomaan teoksiin, yksityiskohtiin ja niiden herättämiin tunteisiin. Tähän aikaan jos koskaan on hyvä olla välillä hidas ja keskittyä hetkeen.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Toisissa tiloissa -kollektiiville.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Lavalta: Cock, Cock.. Who's There? (Samira Elagoz/Mad House)


Oikeudesta omaan kehoon

Esityksen jälkeen totean siipalle, että sopiiko jos en keskustele esityksestä nyt mitään. Samira Elagozin dokumenttiesitys Cock, Cock.. Who's There? laittoi koko mielen niin ravisteltuun tilaan, etten yksinkertaisesti kyennyt sanomaan siitä ainuttakaan järkevää sanaa.

Kimmoke esitykseen lähti siitä, kun Elagoz raiskattiin edellisessä parisuhteessaan. Teko laittoi taiteilijan pohtimaan omaa kehoaan ja sitä mitä miehet siitä ajattelevat, miten häneen suhtaudutaan. Craigslist-ilmoituksensa kautta hän alkoi etsiä miehiä, jotka haluaisivat tavata Elagozin omassa kodissaan ja kaikki tapaamiset kuvattaisiin. Halukkaita miehiä löytyi ympäri maailman. Näistä pätkistä, Elagozin ystävien kuvaamista lyhyistä videoista, vanhempien kanssa käydyistä keskusteluista ja Elagozin omasta lavapuheesta muodostuu hyvin rytmitetty kokonaisuus siitä, miten voi saada takaisin vallan omaan seksuaalisuuteensa.

Elagozin kuvaamat videot ovat intiimejä ja paljastavia, mutta en koe olevani tirkistelemässä. Videoilla esiintyvät miehet ovat hämmentävä kokoelma persoonia. Osa haluaa esitellä omia erityistaitojaan, toinen puhua ja analysoida, seuraava osoittaa seksuaalista ylivaltaansa. Itse en uskaltaisi tällä tavalla lähteä tapaamaan vierasta ihmistä tai miestä, oli sitten läheisillä tieto siitä missä olen tai ei.

Tekisi mieleni sanoa, että Elagoz on ollut rohkea tehdessään tällaisen esityksen. Rohkeus tuntuu kuitenkin väärältä sanalta, parempi on ehkä rehellinen. Elagoz on tehnyt oman elämänsä raskaasta kokemuksesta taideprojektin, joka onnistuu olemaan informativiinen, monipuolinen ja vakavuudestaan huolimatta myös viihdyttävä.

Jos on joutunut koskaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi pystyy samaistumaan moneen Elagozin esittämään tunteeseen. Kun valta omaan kehoon ja päätösvaltaan kokeaa, ovat häpeä, voimattomuus ja turhautuminen mahdollisia tunteita. Jos tapauksesta kertoo, ei kuulijan reaktioita voi ennustaa. Toinen järkyttyy tavattomasti, toinen kyseenalaistaa, joku jää kylmäksi. Tämä esitys ei tehnyt mitään näistä. Laittoi se kyllä miettimään ja vähän järkyttymään ihmisluonnon synkistä syövereistä, mutta päällimmäiseksi jäi tunne hallinnasta. Minä voin päättää, minä voin kääntää asian päälaelleen. Se tuntuu hyvältä.

Kiitos Samira Elagoz. Kiitos Mad House, että toitte tämän nähtäville.

torstai 19. tammikuuta 2017

Kuusi vuotta kujerrellen


On pyrähdetty taas yhden vuoden ympäri ja blogi täyttää tänään kuusi vuotta. Eskari-ikäisenä innostumme edelleen helposti erilaisista asioista, mutta toisaalta saatamme yhtäkkiä hyydähtää. Tämä hyydähtäminen tuli lähinnä mieleen siitä, että meinasin äsken tullessani kotiin esityksestä jäädä sänkyyn kellimään koiran kanssa, mutta tämä postaus oli luvattu joten täältä pesee.

Juhlistin siis merkkipäivää tänään äidin kanssa kakkukahveilla, olihan äidilläkin synttärit viime viikonloppuna, ja kysymällä teiltä seuraajilta twitterissä ja facebookissa että mitä te haluaisitte tietää. Seuraavassa yritän vastata kysymyksiin jollain tavalla järkevästi, pahoittelen jos eskarilaisen ajatus ei ihan kulje.

Krista pyysi täsmäkulttuuritärppejä Helsinkiin tälle keväälle. Suosittelen seuraavaa:
* klassikkonälkään Kansallisteatterin Rikhard III
* nykyteatteriuteliaisuutta tyydyttämään Q-teatterin Prinsessa Hamlet
* uusien tuulien haistelemiseen jotain Teatterikorkeakoululla, vaikka Glitch
* ennakkoluulottomasti katsomaan mitä vaan Mad Houseen, juuri tänään odotan esitystä Consolation

Heidi pyysi nimeämään ensimmäisen mieleen tulevan teoksen tietyistä määreistä. Tässä tulee:
* oudoin: Oblivian Entertainment Island, se monituntinen perjantai-ilta on jäänyt lähtemättömästi mieleen
* kaunein: Salla Hakanpään Pinta, edelleen toivon että voisin kokea sen vielä uudelleen
* hiljaisin: Hamlet Private ja sen sieluun jättämä rauha
* epämukavin: Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vielä paremmasta Takomossa, väitän että se on se ketsuppi
* hillittömin: parhaimmat naurut hetkeen sain Tampereella Näytelmässä joka menee pieleen, kerrankin onnistunut komedia

Antti kysyi minkä kulttuurimuodon aion ottaa seuraavaksi tutustumiskohteeksi. Ajatuksena on harjoitella konserteissa käymistä, siis ei keikoilla vaan nimenomaan konserteissa. Vinkkejä saa antaa! Dragia haluaisin myös käydä vihdoin katsomassa!

Raita esitti useamman kysymyksen. Edetään järjestyksessä.
1. Luulin, että olen jättänyt kesken vain Vernen Kapteeni Nemon, jonka luin tuossa taannoin vihdoin ja viimein. Vaan väärinpä luulin, Darwinin Lajien synty on nimittäin myös jäänyt kesken. Pääsääntöisesti siis kahlaan kirjat alusta loppuun, vaikka siitä tavasta voisi opetella poiskin.
2. Mieleen nousee ilman muistioiden ja blogin selailua yksi tarina, josta en pitänyt ja joka jäi silti mieleen. Se on Joanne Harrisin Sinisilmä, jonka viime keväänä tajusin vihdoin viedä pois omasta hyllystä. Kirja on jättänyt niin epämiellyttävän tunteen, että en halua siihen enää palata.
3. Muutoksia suomalaiseen kulttuurikenttään toivoisin aika monia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi nousi lapsille ja erityisesti nuorille suunnatun teatterin arvon nostaminen. Tommi Kinnunen kirjoitti vähän tätä aihetta sivuten hienon kolumnin viime marraskuussa. Pointtina siis että olisipa kiva, jos nuorille tarjottaisiin myös muuta teatteria kuin sitä teini-iän masiksessa rypemistä ja että lapset ovat haastava mutta toisaalta ihan mahtava yleisö.

Raija kyseli minkä kirjan tarinan haluaisin nähdä teatterilavalla ja miksi. Viimeaikaisista luetuista tähän hommaan sopisi loistavasti Deborah Levyn Uiden kotiin, siitä saisi hyvillä näyttelijöillä tehtyä todella kylmäävän näytelmän!


Meri heitti viime tinkaan vaikeimman kysymyksen eli mitkä kulttuurielämykset ovat erityisesti jääneet mieleen blogin tähänastiselta taipaleelta. Vähän tuntuu nololta linkkailla näitä vanhoja tekstejä, mutta heitetään tähän nyt satunnaisessa järjestyksessä ensimmäisenä mieleen tulevat kymmenen, joita ei ole vielä Heidin kysymyksen yhteydessä mainittu:
* Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär (2011), siltä reissulta vasempaan nimettömään jäi sormus
* Suomen musiikkiteatteriensemblen RENT (2011) ja katastrofaalisin räkäitku koskaan
* Hannu Rajaniemen kirjat, mainittakoon nyt erityisesti kolmeen kertaan luettu Fraktaaliruhtinas
* Anni Kytömäen Kultarinta, jonka luin jouluna 2014
* haaveet todeksi: The Lion King West Endillä (2011)
* Puotilan kesäteatterin lastennäytelmät ja niistä rakkaimpana ensimmäisen vuoden Liisa Ihmemaassa (2014), käsittämättömän hyvää lastenteatteria
* Rocky Horror Picture Show'n sing-along-näytös (2014) Orionissa, samalla ensimmäinen sing-along johon osallistuin
* Ozonteaternin ja Teater Marsin Måsen (2015) sytytti rakkauteni Tšehovin Lokkiin
* Jurkan Bonnie ja Clyde (2016) veti syksyllä ilmat pihalle
* hullu matka katsomaan Hedwig and the Angry Inchiä Malmöhön

Viimeisenä käsiteltäköön yhteisesti Siirin, Tallen ja Marin kysymykset, sillä ne kaikki sivusivat jollain tavalla jumeja tai sitä onko joskus ollut pohdintaa blogin lopettamisesta. Lyhyesti sanottuna on ja on. Välillä on tehnyt mieli heittää ne kuuluisat hanskat tiskiin, kun on pohtinut että lukeekohan tätä kukaan ja onko tässä mitään järkeä. Viime vuonna kärsin myös pitkään kammottavasta lukujumista, suoraan sanottuna en osaisi nimetä ilman lunttaamista kovinkaan monta viime vuonna lukemaani kirjaa vaikka paljon luinkin. Bloggaaminenkin takkusi, rästit kertyivät ja ahdisti. Joskus oli pakko puskea väkisin tekstiä ulos, sen jälkeen tuntui kuin olisi tulppa auennut ja saatoin kirjoittaa kolmekin rästiä yhteen menoon. Paradoksaalisesti on välillä myös outoa, miten niistä kaikkein parhaimmista esityksistä on niin vaikea kirjoittaa!

Aina tänne on kuitenkin palattu. Siihen on monta syytä. Blogi on tuonut elämään paljon sisältöä, erityisesti ihmisiä joihin on tullut tutustuttua ja joista osasta on tullut rakkaita ystäviä. Itsekkäitäkin syitä on, tuntuu että unohdan helpommin sekä kirjat että esitykset jos en prosessoi niitä tämän kautta. Ja jos niistä avautumisista joku sattuisi innostumaan tai niiden parissa viihtymään, niin mikäs tässä. Täällä siis edelleen kujerrellaan ja odotellaan innostuksella mitä tämä vuosi tuo kulttuuririntamalla tullessaan.

Kiitos kun luette ja seuraatte ja ootte!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...