torstai 5. toukokuuta 2016

Tulossa: A Couple of Little Things (Food Camp Finland)

Marije Vogelzang kertoo Lampa-salissa aiemmista teoksistaan.

Yllättävät vapaapäivät mahdollistavat osallistumisen myös päiväsaikaan järjestettyihin tilaisuuksiin, joten muutama viikko sitten kävin ravintola Olon Lampa-salissa kuulemassa Food Camp Finlandin pressiä heidän Helsinki Design Weekille tuomastaan Marije Vogelzangin teoksesta A Couple of Little Things. Teos tullaan esittämään samaisessa salissa ja yleisö osallistuu siihen ruokaillen.

Esityksen ainutlaatuisesta luonteesta siitä itsestään ei paljastettu juuri mitään, vaan tilaisuudessa keskityttiin lähinnä kertomaan Vogelzangin aikaisemmista töistä ja food designin eli ruokailumuotoilun historiasta. Sen verran kuitenkin tiedetään, että teos tulee pohjautumaan sotalapsiteemaan ja ottamaan kantaa tämänhetkiseen pakolaisongelmaan. Lampa-salissa esillä oleva Pekka Paikkarin valtava Historian kerrostumia -taideteos tullee myös keskustelemaan teoksen kanssa, sillä se on tehty kiitollisuudenosoituksena Ruotsin kansalle yli 80 000 sotalapsen vastaanottamisesta.

Ruokailumuotoilu tai food design oli itselleni täysin vieras termi ja toi mieleen lähinnä opintoihini liittyvän molekyyligastronomian. Vogelzangin aikaisemmissa teoksissa on ollut kuitenkin kyse aivan muusta kuin kemiasta ellei sitten siirretä ajatusta luonnontieteistä ihmisten välisiin suhteisiin. Itseäni kosketti erityisesti tilaisuudessa esitelty teos Eat Love Budapest, jossa romaninaiset ruokkivat yleisöä ja kertoivat samalla omasta elämästään ja tarjoilemaansa ruokaan liittyvistä muistoista. (Teoksesta kertovat videon voin katsoa Youtubesta, suosittelen.) Vogelzangin ajatukset ruoasta ja ruokailutilanteen merkityksestä ja ihmissuhteista olivat huikean kiinnostavia ja inspiroivia, mahtavaa että tällaista taidetta voi tehdä.

Tilaisuuden lopuksi nautimme lounasta ravintola Olon tarjoilemana ja jos A Couple of Little Thingsin ruoka tulee olemaan mitään sen kaltaista, olen tyytyväinen. Toivotan tässä samalla Food Camp Finlandin tervetulleeksi suomalaiselle kulttuurikentälle ja omaan tietoisuuteeni. Ruoka ja taide ovat asioita jotka kiinnostavat, joten odotan mielenkiinnolla mitä kaikkea porukka saa tulevaisuudessa aikaiseksi.

A Couple of Little Things tulee siis olemaan yksi syyskuisen Helsinki Design Weekin tapahtumista. Esityksiä on kolmena iltana (6.-8.9.) kolme kappaletta kunakin, liput ovat jo myynnissä Tiketissä.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Lavalta: RKKS:2 (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Arja Kärkkäinen

Teatterikoulun RKKS:2 tuo rakkauden tunteita näyttämölle ruumiillisen kokemuksen kautta. Ensirakkaus, mustasukkaisuus, parisuhde ja ero näyttäytyvät äänimaisemina, sanoina, katseina ja kosketuksina. Pelkistetysti tehty esitys tulee iholle, ilahduttaa ja vähän surettaakin.

Esiintyjät edustavat monipuolisesti Teatterikorkeakoulun eri linjoja muun muassa näyttelijäntaiteen, tanssin ja valosuunnittelun osalta ja onpa mukana esiintyjiä myös Sibelius-Akatemian ja Nätyn riveistä. Antti Autio ja Aleksi Kaufmann loihtivat esitykselle musiikin laulaen ja soittaen. Lavalla puolestaan nähdään Johannes Hiltunen, Mia Jalerva, Arto-Oskar Reunanen, Arja Kärkkäinen ja Joel Neves, joka on myös esityksen ohjaaja. Hienointa oli katsoa työryhmän yhteispeliä ja keskinäistä työskentelyä, mutta mieleen jäivät erityisesti Jalervan upea hymy, mustasukkaisuus-kohtauksen järisyttävä koreografia, jossa Pulkkista riepotellaan pitkin lattiaa ja parisuhde-kohtauksen aikana valssaaminen, kiitos Reunaselle viennistä!

Tunteiden ruumiillinen kokeminen on tuotu näyttämölle erinomaisesti tai ainakin ne loksahtelivat paikoilleen oman kokemusmaailmani kanssa. Ensirakkauden pakottava tarve tutkia toista läpikotaisin, mustasukkaisuuden vihlova ja otteestaanpäästämätön synkkyys, parisuhteen parhaimmillaan valssaten käyvä rytmi ja eron repivyys ja lopullisuus tuntuvat ja näyttävät juuri siltä kuin voisi kuvitella. Kohtaukset on myös tehty niin yleispätevästi ja pääasiassa sanattomasti, jotta tunnelmaan on helppo tarttua ja samaistua.

Esitys myös keskusteli kiinnostavasti samassa tilassa viime viikolla näkemäni Hyväileminen-esityksen kanssa. Kummassakin kosketus ja ihmisten väliset suhteet olivat tärkeässä osassa, osoittelematta ja turhaan rajaamatta, mutta vaikka lähestymistapa kummassakin oli kehollinen oli tunnelma esityksissä erilainen. Hyväilemisessä tunnelman oli hyvin intensiivinen ja välillä jopa hikinen, RKKS:2:n maailma oli maanläheisempi, jollain tavalla arkisempi mutta silti lämmin.

RKKS:2 menee joka tapauksessa suorilta tämän vuoden parhaisiin kulttuurikokemuksiin. Se päästi lähelleen, oli omanlaisensa, kosketti ja avasi päästä jotain lukkoja. Tanssiminenkin oli iso plussa. Tunnelma piti otteessaan vielä pitkään esityksestä lähtemisen jälkeen.

Sääli että näkemäni esitys oli niistä viimeinen, muuten hoputtaisin teitä kaikkia katsomaan tätä. Kiitokset työryhmälle, kokemus oli täydellinen.

***

Esitys nähty TeaKin kausikutsulla.

Supernova - uusien kirjoittajien antogia


Novelleja tulee luettua turhan harvoin ja etenkin kokoelmat ovat minulle vähän haastavia. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Supernova-antologiaa (2015) lähestyin kuitenkin vaihteeksi eri tavalla. En ottanut stressiä lukemistahdista, luin yhden novellin silloin kun ehdin (tai muistin). Täten lyhyen kokoelman lukemiseen meni monta kuukautta, mutta koin että sain kerrankin novelleista paljon irti yksittäisinä tarinoina kun niitä ehti haudutella.

Kokoelman aloittaa Marko Järvisen Tuuleton taivas, seisovat vedet. Maailma on mystisesti alkanut haipua Niklaksen ympäriltä, onneksi autioituneesta kaupungista löytyy myös Salla. Yhdessä he yrittävät selvittää oudoksi muuttuneen maailman lainalaisuuksia. Järvisen kirjoitustyyli on vetävä ja teksti rullaa hyvin, mutta etenkin novellin loppupuolella tapahtuu melkoisia hyppyjä ja tuntuu että tarina olisi tarvinnut enemmän tilaa. Kiinnostavia juttuja kuitenkin ja pysähtyneellä Tampereella oli jännittävää hiippailla.

Liisa Näsin Koiratalo lähtee humoristisempaan suuntaan, mutta on hieman hupsun kuoren alla oikeasti aika kuumottava tarina. Jere tapaa Iinan koiranäyttelyssä ja he laittavat välittömästi hynttyyt yhteen Jeren roudatessa tavaransa Iinan ja tämän coton de tuléarien kanssa samaan taloon. Novellimuoto toimii tarinassa hyvin ja vinkkejä tulevaan pudotellaan omaan makuuni sopivasti.

Limiaika-novelli oli yksi omia suosikeitani tästä kokoelmasta. Santeri Lanér on kehittänyt mainion idean ihmisten jaottelusta aamu- ja iltavirkkuihin ihmisiin. Novellipituus toimii tässä tarinassa erinomaisesti, sillä aihe on hyvin rajattu ja tilannetta selitetään sopivasti, mutta lopussa jätetään myös tilaa omalle ajattelulle.

Rami Helosmaan novelli Huomaaton kohtaaminen toi mieleen Italo Calvinon teoksen Kosmokomiikkaa. Rinnakkainen havainnointi avaruudesta ja maanpäältä toimi hyvin, mutta novelli olisi mielestäni kaivannut hieman tiviistämistä. Nyt tuntui, että sama asia selitettiin useaan kertaan, vähemmälläkin olisi selvinnyt sillä idea oli hyvä.

Yksi kokoelman kuumottavimpia novelleja oli Pyry Palermon Kuolemantanssi. Lappiin sijoittuva tarina kertoo erikoisesta taitelijasta Launis Variksesta, hänen uudesta taideluomuksestaan ja avustaja-xstä, joka saa selville asioita joiden olisi pitänyt pysyä salassa. Pidin kovasti taiteen ja spefin yhdistämisestä ja novellin jännittävyydestä.

Mikko Rauhalan Höyryväki-novellissa oli miellyttäävä Downton Abbey -meininkiä vanhassa kartanomiljöössä, tässä yläluokan vallan murtumisen sijaan palveluskuntaa vain oltiin vaihtamassa ihmisistä höyrykoneisiin ja uusi kotitonttukin haluaa puuron sijaan moottoriöljyä. Jännite kuitenkin jää kuplimaan pinnan alle eikä oikein pääse purkautumaan, itse olisin kaivannut jonkinlaista loppuhuipennusta. Toisaalta pidättyväisyys ehkä myös sopii novellin tunnelmaan,

Kuolleena syntynyt toimisi hyvin prologina tai lähtöasetelmana pidemmällekin tarinalle. Hanna Hohenthal kirjoittaa salaperäisesti pudotellen vain pieniä vihjeitä siitä mitä tarinan ulkopuolella tapahtuu. Tunnelma on jopa pelottava, mikä aikaansaadaan oivasti sillä että kerrotaan vain vähän ja annetaan oman mielikuvituksen täyttää aukot välistä.

Aino-Kaisa Koistisen Tullivirkailija-novellissa on paljon tuttuja dystooppisia elementtejä auringon korventamasta maapallosta tiukasti kastijakautuneeseen yhteiskuntaan. Novelli on yksi antologian pisimpiä, mutta tässä mitta kuitenkin toimii eikä tarina vanu tarpeettomasti vaan jännite pysyy kasassa. Taitavaa kerrontaa ja muutamia yllätyksiäkin.

Anna Salosen kirjoittamaa Kahdeksanjalkaisia-novellia en suosittele yhdellekään hämähäkkikammoiselle. Itsekään en näistä kahdeksanjalkaisista otuksista erityisemmin pidä ja jos kammoaisin niitä, en ehkä uskaltaisi tämän lukemisen jälkeen mennä nukkumaan. Novellimitta toimii tarinassa oivallisesti ja juttu on sopivasti kiinni arkipäivässä lähtien siitä sitten aivan omiin sfääreihinsä.

Viimeisenä novellina antologiassa on Mia Myllymäen Talven lapset. Tunnelmaltaan Lappiin sijoittuva novelli on surullinen ja aiheeltaan kiinnostava. Kyllä jumaluuksia Lapin metsiin mahtuu, toivottavasti tällaisia lempeitä ainakin kuin tarinan Laphi ja hänen kansansa. Tarinaan olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, mutta toisaalta novellin pituus toimi hienosti kurkistusikkunana kiinnostavaan ideaan.

Kokonaisuutena antologia oli positiivinen lukukokemus. Toki novellien välillä oli pientä epätasaisuutta, toisilla kirjoituskokemusta oli selvästi enemmän kuin toisilla ja osa novelleista olisi voinut hyötyä vielä hiomisesta, mutta hyviä tarinoita olivat kaikki. Koska yhteistä teemaa ei genren lisäksi ollut, on novelleja hassua vertailla keskenään joten jätän sen nyt tekemättä. Joka tapauksessa toivon, että kirjoittajat jatkavat tarinoiden kertomista ja että heistä mahdollisimman monesta kuullaan vielä lisää.

Kiitokset arvostelukappaleesta Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittaja ry:lle.

Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila (toim.): Supernova - uusien kirjoittajien antologia
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2015. 160 s.
Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

maanantai 2. toukokuuta 2016

Lavalta: Hyväileminen (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Liisa Vääriskoski

Täytyy myöntää, että vähän jännitti mennä katsomaan Teatterikorkeakoulun Hyväileminen-esitystä. Promokuvassa on kirjaimellisesti pino alastomia ihmisiä ja kuvauksessa todetaan tämän olevan yksinkertaisesti kolmiosainen esitys koskettamisesta. Kammoan mahdollista vaivaantumista, mutta saliin vaan, ojennettu tyyny käteen ja lattialle istumaan.

Työryhmä on jo tilassa temppuilemassa kattoon kiinnitetyllä köydellä ja painimassa futonilla. Vähitellen kaikki katsojat saadaan sisälle ja esitys alkaa. Perinteikkyys on tästä kuitenkin kaukana, esitys nimittäin aloitetaan yhteisellä meditaatiohetkellä ja siitä jatkettaisiin sitten varsinaisiin kohtauksiin.

Meditaatio on miellyttävä. Erityisesti matalalla taajuudella värähtelevän urkupillin lattian kautta välittyvä tärinä on rauhoittavaa. Vieressä makaavan ihmisen kosketus jalkaterääni, kauniisti kysyttynä, tuntuu mukavalta. Kirkkaimmat valot särkevät tosin silmiä, mutta ne kestävät vain hetken. Meditaation jälkeen olo on hieman pöllämystynyt, mutta rauhallinen.

Esitys jatkuu, kohtaukset luodaan eri puolille tilaa ja katsojat siirtyvät tarpeen mukaan kun ääni- ja valolaitteistoja siirretään. Puhetta ei ole paljon, pääasiassa repliikit toistavat käsiohjelmassakin esiteltyä Pyytäminen -sanastoa. Kosketa mua tähän, Ota mut syliin, Okei ja muut kuullaan yhä uudelleen ja uudelleen. Äänenpainoilla on kuitenkin merkitystä, esimerkiksi Hein voi sanoa kovin monella eri tavalla.

Esiintyjät olivat vahvasti läsnä ja tuntuivat luottavan toisiinsa. Monipuolinen osaaminen näkyy lavalla, taustoja on niin näyttelijäntyössä, tanssissa kuin sirkuksessakin. Tilaan tuodut hetket ovat luonteeltaan yksityisiä, mutta ne eivät kuitenkaan jättäneet yleisöä ulkopuolelle. Lopuksi katsojille tarjoillaan appelsiinimehua, iltaesityksissä käsittääkseni sangriaa. Loppukumarruksia ei ole, teatterisavuinen tunnelma säilyy. Poistun tilasta lämpimän tilan uuvuttamana ja vaikuttuneena esityksestä, kaikesta osaamisesta, läsnäolosta ja rentoudesta.

Hyväileminen oli lempeä ja läsnäoleva esitys. On taitolaji koskettaa toista kauniisti, harjoitelkaamme sitä. Kiitokset työryhmälle että jaoitte, näytitte, teitte, olitte.

***

Esitys nähty TeaKin kausikutsulla.

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Lavalta: Par(r)asvaloissa esittää: Risteys (Kansallisooppera)

Kuva: Heikki Tuuli

Joskus esitys vaikuttaa niin paljon, että siitä jää sanattomaksi. Näin kävi eilen, kun pääsin kammottavan säätämisen ja hookaamisen päätteeksi Oopperalle katsomaan nuorten Par(r)asvaloissa-ryhmän tämän vuoden produktiota Risteys. Ainut päähän mahtuva ajatus esityksen jälkeen oli, että olivatpa nämä nuoret huikean taitavia.

Suuren tehtaan keksijä kehittää uuden hittituotteen, Ilox-pillerin, jolla saadaan onnelliseksi niin masentuneet nuoret kuin vanhainkodin asukkaatkin. Tuotteesta tulee hitti ja sitä valmistetaan jo ympäri maailman, kunnes tajutaan että lääkkeen tutkiminen jäi hieman puolitiehen ja sivuvaikutukset ovat vakavampia kuin arvattiin. Ihmiset mellakoivat lääkkeen valmistuksen lopettamiseksi, mutta se ei kaikkia enää auta: mitä tapahtuu heille, jotka joutuvat mystiseen risteykseen tekemään elämänsä ehkä tärkeintä valintaa?

Nuoret ovat ohjaaja Pinja Hahtolan sekä Katja Thomsonin (musiikki) ja Teemu Tainion (koreografia) kanssa käsikirjoittaneet ja valmistaneet upean musiikkiteatteriesityksen, joka sai innoituksensa Kansallisoopperassa pyörivästä Indigo-oopperasta. Onnellisuus-teemaa on käsitelty teoksessa monipuolisesti ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Esitys on lähes läpilaulettu ja musiikki on monipuolista, koreografiat puolestaan ovat näyttäviä ja taitavaa tanssia katsoo ilokseen.

Kuva: Heikki Tuuli

Dramaturgisesti esitys oli myös hienosti suunniteltu. Tarina on ehjä, mutta ei kuitenkaan puhkiselitetty ja loppu jättää päähän pyörimään kysymyksiä onnellisuudesta ja valinnoista, joita teemme. Tuntuu, että tämä oli tähän kohtaan juuri sellainen esitys, jonka todella tarvitsin.

Hirveän vaikea tästä esityksestä on nyt kirjoittaa mitään, se yksinkertaisesti oli todella, todella hyvä. Jäi hyvä mieli ja sain sopivasti polttoainetta ajatuksille. Lyhyestä virsi kaunis: Kiitos upeat nuoret ja kiitos Kansallisooppera että teillä on näin hieno yleisötyöprojekti kuin Par(r)asvaloissa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...