lauantai 29. huhtikuuta 2017

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Pihatontun kohtalo on yhtä lopullinen kuin Bruno Rygseckin.

Viime syksynä Helsingin Kaupunginteatteri toi lavalle teatteriversion Mika Waltarin romaanista Komisario Palmun erehdys ja samalla Hesarin arviossa todettiin, että Kaikki tietävät varmasti edeltäkäsin, kuka murhasi Bruno Rygseckin. Tästä aloitettiin keskustelua Twitterissä ja minä kävin hövelisti tunnustamassa, että ei kuulkaa pidä paikkaansa, sillä minulla ei ollut asiasta harmainta aavistusta. Tämä johti totta kai siihen, että minulle suositeliin sekä kirjaa että Matti Kassilan elokuvaa ja niinpä vihdoin ja viimein sain aikaiseksi tarttua tähän teokseen.

Komisario Palmun ja apulaisen, kirjan kertojan, tie vie siis hulppeaan taloon Kaivopuiston kulmalle, jossa Bruno Rygseck on aamulla löydetty uima-altaastaan kuolleena. Tapaturmana aloitettu juttu muuttuu kuitenkin erinäisten juonenkäänteiden myötä murhatutkimukseksi. Paikalla on sattumoisin myös aimo liuta epäiltyjä, sukulaisia, ystäviä ja ei kumpiakaan, jotka kaikki syystä tai toisesta valehtelevat. Palmu saa todella käyttää päättelykykyjään selvittäkseen tapauksen ja syytä onkin, sillä ruumiiden lukumäärä tarinan edetessä uhkaavasti lisääntyy.

Lukiessa tuntuu kuin kotiin palaisi, vaikka Palmut eivät ole missään muodossa minulle mitenkään erityisen tuttuja. Kerrontatyyli muistuttaa vahvasti Agatha Christien vastaavista, Palmun ja apulaisensa välillä on selvää Sherlock/Watson- tai Poirot/Hastings-dynamiikkaa. Päässä kirjan tarina kelautuu mustavalkoisena, autot liikkuvat vanhan Helsingin kaduilla sireenit soiden ja sikarien savu sumentaa huoneet. Hahmojen käytös näyttäytyy suomifilmimäisen karikatyyrimäisenä. Tähän kylläkin vaikuttaa varmasti myös se, että juuri pääsiäisenä katsoimme Areenasta Kaasua, komisario Palmu! -elokuvan.

Oikein leppoisa rikosromaani siis tämä Erehdys, vaikka murhaa ja siihen liittyviä ihmismielen synkkyyksiä ei voine huvittaviksi kutsua. Palmu on röyhkeydessään sympaattinen ja apulainen hauska kertoja. Hatunnosto Waltarille teksteistä, Matti Kassilalle klassisista filmatisoinneista ja tiedänpä nyt vihdoin kuka se murhaaja oli.

Kuitattakoon tällä HelMet-lukuhaasteesta kohta kirjassa selvitetään rikos.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 1940 (uusintapainos 2006). 272 s.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park


Eleanor kääntää katseet saapuessaan, hänellä on kirkkaanpunaiset hiukset, erikoiset vaatteet ja sisällään epävarmuus. Parkia ahdistaa, kuinka muut katsovat ja pilkkaavat Eleanoria, mutta vähitellen selittämätön ahdistus muuttuu ihailuksi ja ihastuksesi. Kuusitoistavuotiaat nuoret löytävät yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kuin varkain ystävyys kehittyy rakkaudeksi. Rainbow Rowellin Eleanor & Park (2013) muistuttaa kipeästi teini-iän kolhuista ja upeudesta.

Kirjan tarina on paljolti perinteinen, kyllä, mutta myös hyvin kirjoitettu ja sydäntä repivä. Luin tämän maaliskuussa ja paljon on jo unohtunut, mutta yllättävän paljon yksityiskohtia muistuu silti mieleen. Muistan bussimatkat ja vaivihkaiset kosketukset, kyyneleet auton takapenkillä, täydelliset epätoivon hetket Eleanorin kotona, Parkin vahvatahtoisen äidin, Watchmen-sarjakuvat ja ne mix tapet (onko niille edes järkevää suomenkielistä sanaa, joka välittäisi saman informaation?). Puisen hedelmälaatikon, punaiset jumppa-asut, vaihdeautolla ajamisen vaikeuden ja ensimmäiset suudelmat.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tippa linssissä luin viimeiset sivut ja arvostin kirjailijan ratkaisua, sitä että teoksessa oli jotain todella aitoa. Täytyy tosin myöntää, että aina kun lukee teoksia, joissa lapset ja nuoret elävät huonoissa oloissa, sattuu sieluun. Onneksi vastapainona oli teinirakkaus, sen ehdottomuus ja suloisuus. Ja onneksi ei tarvitse enää itse olla teini.

Kirjaneidon tornihuoneessa kirja laittoi tunteet linkoukseen ja siellä myös kerrotaan hahmoista vähän lisää.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Orion, 2013. 325 s.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Kirjablogit ja 101 kirjaa)


Alla rullaa kuoppainen moottoritie ja pysähtyessä lasissa kuohuu maltainen olut. Floridan aurinko paahtaa pakkasiin tottunutta suomalaista miestä ja joutenolo ei onnistu sitten millään. Antti Tuurin Ameriikan raitti (Otava, 1986) kuljettaa lukijan Erkin ja Taiston matkassa Floridaan. Suomessa miehet ovat saaneet yritystensä raha-asiat niin solmuun, että veropakolaisiksi on lähdettävä tai häkki heilahtaa. 

Suorapuheisen ja paikoin turhan hövelisti ystäviensä projekteihin mukaan lähtevän Erkin tarina Amerikassa ei nimittäin ole se onnellisin. Amerikkalainen unelma uima-altaineen on kyllä käden ulottuvilla, mutta viimeisillään raskaana oleva Kaisu-vaimo ei kieltä taitamattomana kuumassa asunnossa oikein viihdy ja maanmiehet lähinnä kittaavat olutta uusia juonia suunnitellessaan ja säätävät juovuspäissään milloin mitäkin. Rekkareissulla Kanadaan Erkki kuitenkin tutustuu myös omiin siirtolaisiin sukujuuriinsa ja saa vihdoin uusia tavoitteita elämälleen. 

Tuurin kieltä on helppo lukea. Turhia koukeroita ei ole, kaikki kerrotaan suoraan ja todeten. Eipä sillä, eivät Erkki saati toverinsa mitään kaunopuheisia herroja ole. Välillä toteavuus käy jopa hieman ahdistavaksi, kun kaikki kerrotaan samalla painokkuudella huoratalossa käynnistä kahvinjuontiin.

Löytyy pohjalaisista miehistä kuitenkin myös sitä herkkyyttä kun tarpeeksi kaivelee. Tunteiden pintaan nousemista ja niiden sisäistämistä saa kuitenkin odottaa, sillä eihän sitä voi heti myöntää olleensa edes hieman väärässä. Kirjan alkupuolella Erkki lähinnä aiheutti minussa turhautumista, mutta loppupuolella onnistuin jo tuntemaan sympatiaa asiansa sotkenutta miestä kohtaan.

Veropakolaisuus on taas viime vuosina palannut keskustelunaiheeksi, kun Suomesta lähdetään korkeita verosummia karkuun ja yleensä nimenomaan jonnekin lämpimämpään. Nykyään reissuun tosin tuskin lähdetään seteleitä paidan alle teippaillen eikä tilikirjojen polttaminen taida kaikkia jälkiä peittää, mutta jossain määrin tilanne tai aihe on silti edelleen ajankohtainen.

Ameriikan raitti kertoo tarinan jäyhistä pohjalaisista, joita työnteko kiinnostaa mutta lain kirjaimen noudattamisen voi jättää vähemmälle huomiolle. Ameriikassa raitti on kuitenkin oman kotiseudun katuja leveämpi ja vaikka uudesta maasta löytää myös maanmiehiä, sykkii sydämessä lopulta kaipuu takaisin kotiseuduille.

Tämä postaus on osa Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -projektia ja esittelee siis vuoden 1986 kirjan. Kuuntele ihmeessä myös Areenasta, mitä mieltä Tuuri itse on kirjastaan mieltä näin muutama vuosikymmen myöhemmin.

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Pohjanmaa #3)
Otava, 1986. 330 s.
Kansi: Hannu Taina

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän, joka on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai ladulle, miten se haluaa ajatella, tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden, saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lavalta: Body Notes (Mimoart Company/Stoa)

Kuva: Kai Kuusisto

Läsnäolon tuntu liikkeessä

Viime vuonna perustettu Mimoart Company on tuonut ensimmäisen kantaesityksensä Stoan Teatterisaliin. Body Notes on erilaisia liikeilmaisun tyylejä ja valo- ja äänisuunnittelua yhdistelevä kokonaisuus, vakavasta huvittavaan taipuva ylistys ihmiskeholle.

Saliin astellessa en tiedä vielä mitä ajatella, esiintyvät hipsivät jo lavalla ees taas huitoen ja ääniä päästellen. Mietin, että perjantaipäällä illasta tulee raskas, en ehkä pysty keskittymään. Alku oli kuitenkin vielä tulossa, valot sammuvat ja koordinoidumpi toiminta alkaa. Pimeydestä ilmestyvät ihmiskehot vääntyvät hypnoottisesti, jopa pelottavasti. Tästä lähdetään matkalle, jossa liike on välillä huvittavaa, toisaalla rumaa ja viimein taas hengästyttää, kun ei voi kuin ihailla ihmiskehon kauneutta. Kehollisuuden lisäksi lavalle tuodaan erilaisia elementtejä, joilla leikitellään. Kehoilla voi maalata, kehot voi kuorruttaa, keho voi näyttää pieneltä kun se sijoittuu jonkin suuremman äärelle.

Ohjaaja Mimosa Lindahlin esityskonseptin pohjalta syntynyt esitys on taiteellisesti kunnianhimoinen. Lavalla nähdään neljä, no, liikkujaa (Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen, Mikael Kuosmanen), sellisti Sergio Castrillón ja toisaalta myös lavastaja Arto-Oskar Reunanen, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja valosuunnittelija Ilmari Karhu. Koko työryhmän näkyminen ja osallistuminen lavalla ei tunnu osoittelevalta tai siltä, että nyt tehdään tässä rakenteita kuulkaa näkyväksi. Yhteistyö yksinkertaisesti toimii, kokemus on kokonaisvaltainen.

Esityksen määrittely sanallisesti on vaikeaa, mutta ei toisaalta ehkä tarpeellista. Tarina on tai sitten ei, käsiohjelmassakin luvataan että jokainen tulkinta on oikea. Minulle Body Notes oli meditaatio, evoluutio, maalaus, sielun venytys. Nautin liikkeestä, kevyestä komiikasta, tarttuvasta naurusta, harkitusta visuaalisuudesta, sellon äänistä.

Poistuessa jotain viikon uupumuksesta on jäänyt pois harteilta, lapojen välissä on enemmän tilaa. Suosittelen lämpimästi, vielä ehditte.

Kiitokset Mimoart Companylle kutsuvieraslipusta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...