sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Lavalta: Cock, Cock.. Who's There? (Samira Elagoz/Mad House)


Oikeudesta omaan kehoon

Esityksen jälkeen totean siipalle, että sopiiko jos en keskustele esityksestä nyt mitään. Samira Elagozin dokumenttiesitys Cock, Cock.. Who's There? laittoi koko mielen niin ravisteltuun tilaan, etten yksinkertaisesti kyennyt sanomaan siitä ainuttakaan järkevää sanaa.

Kimmoke esitykseen lähti siitä, kun Elagoz raiskattiin edellisessä parisuhteessaan. Teko laittoi taiteilijan pohtimaan omaa kehoaan ja sitä mitä miehet siitä ajattelevat, miten häneen suhtaudutaan. Craigslist-ilmoituksensa kautta hän alkoi etsiä miehiä, jotka haluaisivat tavata Elagozin omassa kodissaan ja kaikki tapaamiset kuvattaisiin. Halukkaita miehiä löytyi ympäri maailman. Näistä pätkistä, Elagozin ystävien kuvaamista lyhyistä videoista, vanhempien kanssa käydyistä keskusteluista ja Elagozin omasta lavapuheesta muodostuu hyvin rytmitetty kokonaisuus siitä, miten voi saada takaisin vallan omaan seksuaalisuuteensa.

Elagozin kuvaamat videot ovat intiimejä ja paljastavia, mutta en koe olevani tirkistelemässä. Videoilla esiintyvät miehet ovat hämmentävä kokoelma persoonia. Osa haluaa esitellä omia erityistaitojaan, toinen puhua ja analysoida, seuraava osoittaa seksuaalista ylivaltaansa. Itse en uskaltaisi tällä tavalla lähteä tapaamaan vierasta ihmistä tai miestä, oli sitten läheisillä tieto siitä missä olen tai ei.

Tekisi mieleni sanoa, että Elagoz on ollut rohkea tehdessään tällaisen esityksen. Rohkeus tuntuu kuitenkin väärältä sanalta, parempi on ehkä rehellinen. Elagoz on tehnyt oman elämänsä raskaasta kokemuksesta taideprojektin, joka onnistuu olemaan informativiinen, monipuolinen ja vakavuudestaan huolimatta myös viihdyttävä.

Jos on joutunut koskaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi pystyy samaistumaan moneen Elagozin esittämään tunteeseen. Kun valta omaan kehoon ja päätösvaltaan kokeaa, ovat häpeä, voimattomuus ja turhautuminen mahdollisia tunteita. Jos tapauksesta kertoo, ei kuulijan reaktioita voi ennustaa. Toinen järkyttyy tavattomasti, toinen kyseenalaistaa, joku jää kylmäksi. Tämä esitys ei tehnyt mitään näistä. Laittoi se kyllä miettimään ja vähän järkyttymään ihmisluonnon synkistä syövereistä, mutta päällimmäiseksi jäi tunne hallinnasta. Minä voin päättää, minä voin kääntää asian päälaelleen. Se tuntuu hyvältä.

Kiitos Samira Elagoz. Kiitos Mad House, että toitte tämän nähtäville.

torstai 19. tammikuuta 2017

Kuusi vuotta kujerrellen


On pyrähdetty taas yhden vuoden ympäri ja blogi täyttää tänään kuusi vuotta. Eskari-ikäisenä innostumme edelleen helposti erilaisista asioista, mutta toisaalta saatamme yhtäkkiä hyydähtää. Tämä hyydähtäminen tuli lähinnä mieleen siitä, että meinasin äsken tullessani kotiin esityksestä jäädä sänkyyn kellimään koiran kanssa, mutta tämä postaus oli luvattu joten täältä pesee.

Juhlistin siis merkkipäivää tänään äidin kanssa kakkukahveilla, olihan äidilläkin synttärit viime viikonloppuna, ja kysymällä teiltä seuraajilta twitterissä ja facebookissa että mitä te haluaisitte tietää. Seuraavassa yritän vastata kysymyksiin jollain tavalla järkevästi, pahoittelen jos eskarilaisen ajatus ei ihan kulje.

Krista pyysi täsmäkulttuuritärppejä Helsinkiin tälle keväälle. Suosittelen seuraavaa:
* klassikkonälkään Kansallisteatterin Rikhard III
* nykyteatteriuteliaisuutta tyydyttämään Q-teatterin Prinsessa Hamlet
* uusien tuulien haistelemiseen jotain Teatterikorkeakoululla, vaikka Glitch
* ennakkoluulottomasti katsomaan mitä vaan Mad Houseen, juuri tänään odotan esitystä Consolation

Heidi pyysi nimeämään ensimmäisen mieleen tulevan teoksen tietyistä määreistä. Tässä tulee:
* oudoin: Oblivian Entertainment Island, se monituntinen perjantai-ilta on jäänyt lähtemättömästi mieleen
* kaunein: Salla Hakanpään Pinta, edelleen toivon että voisin kokea sen vielä uudelleen
* hiljaisin: Hamlet Private ja sen sieluun jättämä rauha
* epämukavin: Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vielä paremmasta Takomossa, väitän että se on se ketsuppi
* hillittömin: parhaimmat naurut hetkeen sain Tampereella Näytelmässä joka menee pieleen, kerrankin onnistunut komedia

Antti kysyi minkä kulttuurimuodon aion ottaa seuraavaksi tutustumiskohteeksi. Ajatuksena on harjoitella konserteissa käymistä, siis ei keikoilla vaan nimenomaan konserteissa. Vinkkejä saa antaa! Dragia haluaisin myös käydä vihdoin katsomassa!

Raita esitti useamman kysymyksen. Edetään järjestyksessä.
1. Luulin, että olen jättänyt kesken vain Vernen Kapteeni Nemon, jonka luin tuossa taannoin vihdoin ja viimein. Vaan väärinpä luulin, Darwinin Lajien synty on nimittäin myös jäänyt kesken. Pääsääntöisesti siis kahlaan kirjat alusta loppuun, vaikka siitä tavasta voisi opetella poiskin.
2. Mieleen nousee ilman muistioiden ja blogin selailua yksi tarina, josta en pitänyt ja joka jäi silti mieleen. Se on Joanne Harrisin Sinisilmä, jonka viime keväänä tajusin vihdoin viedä pois omasta hyllystä. Kirja on jättänyt niin epämiellyttävän tunteen, että en halua siihen enää palata.
3. Muutoksia suomalaiseen kulttuurikenttään toivoisin aika monia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi nousi lapsille ja erityisesti nuorille suunnatun teatterin arvon nostaminen. Tommi Kinnunen kirjoitti vähän tätä aihetta sivuten hienon kolumnin viime marraskuussa. Pointtina siis että olisipa kiva, jos nuorille tarjottaisiin myös muuta teatteria kuin sitä teini-iän masiksessa rypemistä ja että lapset ovat haastava mutta toisaalta ihan mahtava yleisö.

Raija kyseli minkä kirjan tarinan haluaisin nähdä teatterilavalla ja miksi. Viimeaikaisista luetuista tähän hommaan sopisi loistavasti Deborah Levyn Uiden kotiin, siitä saisi hyvillä näyttelijöillä tehtyä todella kylmäävän näytelmän!


Meri heitti viime tinkaan vaikeimman kysymyksen eli mitkä kulttuurielämykset ovat erityisesti jääneet mieleen blogin tähänastiselta taipaleelta. Vähän tuntuu nololta linkkailla näitä vanhoja tekstejä, mutta heitetään tähän nyt satunnaisessa järjestyksessä ensimmäisenä mieleen tulevat kymmenen, joita ei ole vielä Heidin kysymyksen yhteydessä mainittu:
* Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär (2011), siltä reissulta vasempaan nimettömään jäi sormus
* Suomen musiikkiteatteriensemblen RENT (2011) ja katastrofaalisin räkäitku koskaan
* Hannu Rajaniemen kirjat, mainittakoon nyt erityisesti kolmeen kertaan luettu Fraktaaliruhtinas
* Anni Kytömäen Kultarinta, jonka luin jouluna 2014
* haaveet todeksi: The Lion King West Endillä (2011)
* Puotilan kesäteatterin lastennäytelmät ja niistä rakkaimpana ensimmäisen vuoden Liisa Ihmemaassa (2014), käsittämättömän hyvää lastenteatteria
* Rocky Horror Picture Show'n sing-along-näytös (2014) Orionissa, samalla ensimmäinen sing-along johon osallistuin
* Ozonteaternin ja Teater Marsin Måsen (2015) sytytti rakkauteni Tšehovin Lokkiin
* Jurkan Bonnie ja Clyde (2016) veti syksyllä ilmat pihalle
* hullu matka katsomaan Hedwig and the Angry Inchiä Malmöhön

Viimeisenä käsiteltäköön yhteisesti Siirin, Tallen ja Marin kysymykset, sillä ne kaikki sivusivat jollain tavalla jumeja tai sitä onko joskus ollut pohdintaa blogin lopettamisesta. Lyhyesti sanottuna on ja on. Välillä on tehnyt mieli heittää ne kuuluisat hanskat tiskiin, kun on pohtinut että lukeekohan tätä kukaan ja onko tässä mitään järkeä. Viime vuonna kärsin myös pitkään kammottavasta lukujumista, suoraan sanottuna en osaisi nimetä ilman lunttaamista kovinkaan monta viime vuonna lukemaani kirjaa vaikka paljon luinkin. Bloggaaminenkin takkusi, rästit kertyivät ja ahdisti. Joskus oli pakko puskea väkisin tekstiä ulos, sen jälkeen tuntui kuin olisi tulppa auennut ja saatoin kirjoittaa kolmekin rästiä yhteen menoon. Paradoksaalisesti on välillä myös outoa, miten niistä kaikkein parhaimmista esityksistä on niin vaikea kirjoittaa!

Aina tänne on kuitenkin palattu. Siihen on monta syytä. Blogi on tuonut elämään paljon sisältöä, erityisesti ihmisiä joihin on tullut tutustuttua ja joista osasta on tullut rakkaita ystäviä. Itsekkäitäkin syitä on, tuntuu että unohdan helpommin sekä kirjat että esitykset jos en prosessoi niitä tämän kautta. Ja jos niistä avautumisista joku sattuisi innostumaan tai niiden parissa viihtymään, niin mikäs tässä. Täällä siis edelleen kujerrellaan ja odotellaan innostuksella mitä tämä vuosi tuo kulttuuririntamalla tullessaan.

Kiitos kun luette ja seuraatte ja ootte!

tiistai 17. tammikuuta 2017

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See

Prahan komodot ottivat rennosti uhanalaisstatuksestaan huolimatta.

Lienen bongannut Douglas Adamsin ja Mark Carwardinen kirjan Last Chance to See jonkin Stephen Fry -yhteyden kautta ja onnistunut muiluttamaan sen itselleni huuto.netin ihmeellisen maailma kautta. Alunperiin radioon tehty ohjelma, jossa Adams ja Carwardine reissasivat ympäri maailmaa sukupuuttouhan alla olevia eläimiä etsimässä, julkaistiin sittemmin myös kirjana ja hyvä että julkaistiin. Adamsin humoristinen kirjoitustyyli yhdistettynä tärkeään asiaan luonnon monimuotoisuudesta ja ihmisen vaikutuksesta eläinten sukupuuttoihin on mielenkiintoista luettavaa.

Jos on Adamsin teksteihin tutustunut aiemmin ja pitänyt tulee tuskin tämän kirjan kanssa pettymään. Huumori ja sanavalmius on tallella ja matkakertomukset absurdeine sattumineen (karkailevat kanat, hurjat lennot helikopterilla vuoristossa, mystiset tullimiehet ja asialleen vannoutuneet suojelutyöläiset, näin muutamia mainitakseni) ovat huikeaa luettavaa. Menevän meiningin ohella ei olla kuitenkaan unohdettu sitä tärkeää eli luontokappaleita ja niiden elosta, olosta ja sukupuuttojen historiasta kerrotaan selkein sanoin.

Kävin lukemisen jälkeen internetin syövereissä tutkiskelemassa ja ilokseni huomasin, että käytännössä kaikki kirjassa mainitut lajit ovat vielä olemassa (ks. alla oleva taulukko). Poikkeuksen muodostaa kiinanjokidelfiini eli baiji, sen olemassaolosta ei olla enää aivan varmoja enkä sitä surukseni ihmettelekään kirjassa kerrotun perusteella. Saasteinen ja vilkkaasti liikennöity joki ei ole paras ympäristö käytännössä sokealle vesinisäkkäälle.


Vaikka mainitut eläimet edelleen ovat uhanalaisluokituksessa riskin alla on kuitenkin selvää, että jotain on tehty. Ne tuskin olisivat muuten enää täällä yli 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Suuri osa ongelmista on toki ihmisen aiheuttamia, mutta on tärkeää muistaa myös se että asioihin voidaan vaikuttaa. Kaikkia lajeja ei pystytä pelastamaan ja todennäköisesti palloltamme katoaa jatkuvasti lajeja, joita tiede ei koskaan luokitellut. Silti yritys kannattaa.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita luonnon monimuotoisuus, suojelutyö ja menevä tarinointi kiinnostaa. Kirja myös sopii vuoden 2017 HelMet-lukuhaasteeseen esimerkiksi kohtaan kirjassa liikutaan luonnossa.

BBC:n nettisivuilla voi kuunnella joitakin vanhoja radio-ohjelman jaksoja, kurkkaa vaikka pätkä komodonvaraanista.

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See
Pan Books, 1991. (alkup. 1990) 206 s.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Deborah Levy: Uiden kotiin


Etsiskelin loppuvuodesta jo hieman epätoivoisena kirjaa silloisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjassa mainitaan Pablo Picasso. Ongelmistaan kannattaakin aina avautua ääneen, sillä Suketus vinkkasi minulle Deborah Levyn pituuttaan suuremman pienoisromaanin Uiden kotiin. Tämä omasta hyllystäni löytynyt helmi piti otteessaan alusta loppuun kauniilla kielellään ja koko ajan tiivistyvällä tunnelmallaan.

Aurinko paistaa Etelä-Ranskassa tukahduttavan kuumasti, kun kuuluisa englantilaisrunoilija Joe Jacobs saapuu perheineen ja ystävineen vuokraamaansa lomahuvilaan. Huvilan uima-altaasta löytyvä nuori Kitty Finch saa joukkion hetkeksi hämmennyksiin, mutta syystä tai toisesta Joen vaimo pyytää tätä jäämään, tilaa on. Sekalaisen seurueen loma ei ota tämän jälkeen sujuakseen, jännitteitä on liikaa ja Kitty tuntuu saavan ne jokaisesta esiin. Kuolemanpelko, huijarisyndrooma, rakkaus ja rakkaudettomuus vaivaavat milloin ketäkin seurueen jäsentä tai läheisen kylän asukasta eikä tunnelma tihentyessään voi olla laukeamatta käsiin.

144 sivua ei ole paljon, mutta Levy onnistuu tutustuttamaan minut joukkoon rikkinäisiä henkilöitä pelkoineen ja toiveineen. Lukeminen hengästyttää, ulkona on kylmä mutta jään jatkuvasti kiinni kirjan paahteisen pysähtyneeseen tunnelmaan. Tästä on kiittäminen myös Laura Vesannon suomennosta, sillä vaikka kirja on paikoin ahdistava ja kauheakin, on se samalla kovin kaunis.

Sitä Picassoa tässä ei kyllä mainita kuin ohimennen puhuttaessa painokuvista, joita ei tunnuta saavan ripustettua. Haasteen osio kuitattu silti ja ilolla kuittaan, sillä tämä romaani oli hieno. Lukekaa.

Deborah Levy: Uiden kotiin (Swimming Home, 2011)
Fabriikki Kustannus, 2016. 144 s.
Kansi: Outi Vihlman
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...