sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lavalta: Lastenteatterikatselmus (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Ilahduttavaa teatteria koko perheelle

Teatteri Tuike aloitti uuden teatterivuoden lauantaisella lastenteatterikatselmuksella. Päivän aikana oli mahdollisuus kokea neljä lyhyttä eri-ikäisille lapsille suunnattua esitystä, kokeilla varjoteatteria ja kuunnella aistiteatterista ammentava pieni nurkkasatu. Minä suuntasin paikalle vauvan kanssa ja pienihmisen tsemppaillessa jaksoimme paikalla lähes koko päivän.

Katselmuksen aloitti Ville ja Valle. Kirsi Kunnaksen runoista ponnistava esitys on kiertänyt jo yli 20 vuotta muun muassa päiväkodeissa. Ville ja Valle haluaisivat esittää yleisölle huolella harjoittelemansa laulun, mutta esitys keskeytyy jatkuvasti mitä omituisempien tyyppien ilmestyessä paikalle häiritsemään. Lavalla nähdään muun muassa vänkä sammakko ja hurja taikuri herra Pii Poo. Yleisökin pääsee osallistumaan esitykseen ja lapset olivat innokkaasti auttamassa Villeä ja Vallea muun muassa paikallistamaan näyttämöllä hiipparoivat häiritsijät. Esityksessä on paljon hauskaa tilannekomiikkaa ja toiston kautta naurattamista, mutta onneksi vitsi uudistui aina sen verran että pitkästymään ei päässyt. 

Yli kuusivuotiaille suositeltu tiede-esitys Kärrynpyörä kertoi yleisölle painovoimasta ja tasapainosta. Asiallinen tutkija Kontio suorittaa erilaisia kokeita avustajansa Ulpukka-pellen kanssa ja selvittää muun muassa putoavatko erimassaiset esineet yhtä nopeasti ja voiko nestettä sisältävää astiaa pyörittää nesteen putoamatta. Esityksessä on paljon selkeästi selitettyä tietoa, informaatiota tasapainotetaan hienoilla aiheeseen liittyvillä sirkustempuilla. Myös tässä esityksessä yleisö pääsee useaan otteeseen avustajaksi ja lopuksi lavalla pääsevät tasapainoaan kokeilemaan myös aikuiset.

Kummallinen kahvila on sanaton sirkusta ja hauskoja tiedetemppuja yhdistelevä esitys. Iloisen kahvilanpitäjän päivä näyttäisi menevän täysin pieleen, kun kaikki paikalle saapuneelle rouvalle tarjoillut juomat käyttäytyvät todella omituisesti. Loppu on kuitenkin onnellinen. Hienosti rytmitetty esitys huvittaa kaikenikäistä katsojaa, sillä esitys on visuaalisesti näyttävä ja sen huumori on sekä lempeää että hullutteluun perustuvaa. Kummallinen kahvila taisi olla oma suosikkini näistä esityksistä, sillä se oli yllätyksellinen, monenikäiselle sopiva ja tarinaltaan sympaattinen.

Varsinaisten esitysten välissä oli mahdollista kokeilla varjoteatterityöpajaa ja kuunnella lyhyt aistiteatterityyppinen satu Aurinko ja tuuli. Klassikkotarina toistensa kanssa kilpailevista auringosta ja tuulesta muuttui heti kiinnostavammaksi, kun mukana oli tuulettimia ja kirkkaasti paistava aurinkolamppu. Rauhallista kerrontaa oli miellyttävää kuunnella toimeliaampien esitysten välissä.

Vauvakin viihtyi katselmuksessa oivallisesti nukkuen tosiaan esityksistä kahdessa ja kukkuen kaksi. Tähän on varmasti osittain syynä se, että kaikkien esitysten äänimaailma oli varsin miellyttävä ja äkkinäisiä, kovia ääniä taisi olla vain muutama vaikka menoa ja meininkiä olikin paljon.

Viimeisenä katselmuksessa oli vielä Pieni tulitikkutyttö -aistiteatteriesitys, jossa Andersenin klassikkosatu tuodaan koettavaksi ilman näköaistia. Esitys soveltuu siis myös näkövammaisille. Minä olen kokenut esityksen jo vuonna 2013 ja vauvan kanssa silmikko silmillä koettava esitys olisi voinut olla muutenkin hippasen haastava. Hieno esitys se on varmasti edelleen.

Kokonaisuutena lastenteatterikatselmus oli erittäin onnistunut, hyvin tehty lastenteatteri ilahduttaa pitkäksi aikaa. Yleisöä osallistettiin mielestäni sopivasti ja esimerkiksi avustustilanteissa lapset otettiin hienosti huomioon. Esitykset viihdyttivät aikuistakin, mutta oli ilo katsoa kiinnostuneita ja esitykseen osallistuvia lapsia. Lapsiyleisö on yleensä se kaikkein haastavin ja Tuike taisi saada pikkukriitikoilta korkeat pisteet.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipusta ja seisomapaikkamahdollisuudesta.

torstai 11. tammikuuta 2018

Lavalta: Missing Amelia Earhart (Kuuma Ankanpoikanen)

Kuva: Jussi Virkkumaa

Tyttö, joka halusi lentää

Viime kevätkauden yksi minulle rakkaimmista esityksistä oli Oh My Puppets! -festarin yhteydessä nähty Merja Pöyhösen sooloteos Missing Amelia Earhart. Harmitti, etten saanut siitä silloin kirjoitettua. Nyt kuitenkin huomasin, että teos on tulossa Helsinkiin sekä tänä viikonloppuna nukketeatteri Sampoon (loppuunmyyty) että huhtikuussa KokoTeatteriin, joten siitä puhuminen on taas ajankohtaista. Esityksiä on tänä keväänä myös Turussa.

En ole aivan varma, mistä viehätykseni ilmailusankari Amelia Earhartiin johtuu. Ehkä osittain siitä, että vuonna 1937 maailmanympärilennollaan kadonnut Earhart jätti jälkeensä Amelia Earhartin muotoisen aukon. Kukaan ei tiedä, mitä hän olisi vielä voinut tehdä, mihin hän olisi voinut pystyä. Earhart ei varmaankaan ollut täydellinen ihminen, mutta kiinnostava hän oli ja esimerkillinen siinä, että unelmiaan voi toteuttaa vaikka muut niille nauraisivatkin.

Nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhösen käsissä Earhartin tarina herää eloon. Taivaalle kaipaavan herkän lentäjän kulkua eivät voi lopulta estää röhöttävät rahamiehet tai pulloon turvautuvat, katoavaisuuttaan parkuvat kartanlukijat. Karikatyyrimaiset mutteivät falskit hahmot on taiten tehty, nuket ovat Pöyhösen ja Heini Maarasen valmistamia. Inhottavimpia tekee mieli paiskoa millä tahansa käteen osuvalla, Ameliaa puolestaan haluaisi kannustaa ja halata. Pöyhönen tuo myös itsensä osaksi esitystä nimittäen itseään Earhartin ulkonäkökaimaksi, mutta löytäen myös syvempiä merkityksiä heidän väliselleen suhteelle. Unohtaa ei saa myöskään maailman sympaattisinta lemmikkipingviiniä, joka omalta osaltaan keventää tunnelmaa ja tuo huumoria esitykseen..

Viime maaliskuussa kuvasin esitystä sanoilla ilmava, kaunis, rikkinäinen ja toiveikas esitys. Vimmaisen ja rohkean Amelian tahto päästä lentämään resonoi kehossa edelleen. Silmien eteen nousee välähdyksiä pienistä lentokoneista, hiekasta muovautuvista hahmoista, yksin tikkailla istuvasta Ameliasta, Pöyhösestä itsestään nahkainen lentäjänlakki päässään. Menisin katsomaan tämän koska tahansa uudestaan eli lienee sanomattakin selvää, että suosittelen.

Making of Putkinotko: Biisien viilausta ja hahmojen hahmottelua

Tiina Weckström harjoittelee Putkinotkon lauluja.

Joel Lehtosen Putkinotko soittaa päässäni kelloja vain vaimeasti. Tästä alunperin vuosina 1919-1920 julkaistusta teoksesta ollaan joka tapauksessa tekemässä Teatteri Jurkassa päivitettyä versiota Tuomo Rämön ohjaamana ja jos kerran tarjotaan mahdollisuutta päästä seuraamaan sen harjoituksia, niin minähän lähden vauva kainalossa seuraamaan harjoituksia. Maaliskuussa ensi-iltaan tulevan esitys lupaa keskittyä muun muassa tänäkin päivänä valitettavan yleiseen tahallaan väärinymmärtämiseen riihipaitanostalgisoinnin sijaan.

Omat ennakkotietoni Putkinotkosta rajoittuivat tosiaan vähän nolosti siihen, että yksi lukioni äidinkielenluokka oli sen niminen. Pohjatyöskentelynä matkasin Jurkan teosesittelyn kautta Wikipedia-artikkeliin ja latasin kirjan Project Gutenbergistä lukuun, siitä oli hyvä aloittaa. Parikymmentä sivua ehdin teosta ennen Jurkkaan pölähtämistä lukea ja se oli teostiivistelmän ohella sen verran hyvä perehdytys, että pysyin treeneissä kärryillä.

Esityksen harjoittelu oli aloitettu jo ennen joulua ja käyntikerrallani olivat ohjelmassa ensimmäiset musiikkitreenit sitten joulutauon. Hiippailin paikalle kesken treenejä, joten pahimmat pölyt oli ilmeisesti ehditty karistella ja teoksen lauluja harjoiteltiin täyttä häkää. Äänisuunnittelija ja musiikin tehnyt Jani Orbinski sääti juuri erään kappaleen tempoa kohdalleen näyttelijä Tiina Weckströmin ideoiden pohjalta.

Promokuvan ja esittelytekstin perusteella odotin ehkä jotain taistolaislauluhenkistä räimettä, mutta sainpa tämänkin ajatuksen heittää romukoppaan. Voi toki olla että sellaistakin on, sillä kaikkia biisejä en kuullut, mutta kuulemani perusteella tunnelma vaihtelee kiinnostavasti hilpeästä herkempään. Odotan kovasti, miltä esimerkiksi Hurja-koiran vänkä kappale tulee lopulta näyttämään tanssisooloineen.

En ole aiemmin ollut katsomassa monologin harjoittelua, joten tämä projekti on siitäkin näkökulmasta kiinnostava. Toki Weckström kokeneena näyttelijänä ohjaa myös itseään, mutta odotan mielenkiinnolla varsinaisten näytelmäharjoitusten seuraamista. Intensiivistä meno ainakin on, kun samaa kohtausta tai tällä kertaa laulua ehditään viilata ja pohtia keskittyneesti pienellä porukalla. Tämän kerran harjoituksissa muun muassa pohdittiin sitä, voiko hahmon kadottaa, jos laulukorkeutta muuttaa ja voisiko kappaleiden esittäjähahmoja vielä viilata, kunhan ajatus säilyy.

Vaikka näissä harjoituksissa ei vielä paljoa tapahtunut ja lavastuksenakin olivat vielä Kikka Fan Clubin hempeät verhot, olen jo nyt paljon kiinnostuneempi esityksestä kuin aamulla esitykseen tutustuessani. Kirjasta olen lukenut lähinnä paljon kansallisromanttishenkistä luontokuvausta, mutta vähitellen esiteltävät hahmot vaikuttavat siltä että heistä voi saada teatterilavalla paljon irti.

Mihin  tästä siis jatketaan? Mikä mahtaa olla keskusteluissa useaan otteeseen mainittu härveli? Mistä Muttisen vene saapuu? Mikä on kanan lopullinen kohtalo? Nukkuuko vauva seuraavallakin kerralla kiltisti ja kyllästyykö hän kuulemaan äidin laulamaa versiota eräästä Rosinan kappaleesta? Nämä asiat ehkä selviävät, kun reissaan harjoituksiin taas helmikuussa. Pysykää messissä!

Putkinotko ensi-illassa Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Kirjeitä ja tajunnanvirtaa 1700-luvulta


Toissavuoden Helmet-haasteeseen oli tarkoitus lukea 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Kyselin ystäviltäni vinkkejä ja minulle ehdotettiin painokkaasti sekä de Laclosin Vaarallisia suhteita (1782) että Sternen Tristram Shandya (1759-1767). Päätin siis lukea molemmat, mutta kuten tästä alustuksesta voinee jo päätellä, eivät teokset aivan ehtineet vuoden 2015 haasteeseen. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä nämä molemmat tiiliskivet olivat aivan oivallisia romaaneja.

Choderlos de Laclosin moneen kertaan versioidusta kirjeromaanista nautiskelin useamman kuukauden ajan. Siinä monissa liemissä keitetyt markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont raportoivat toisilleen edesottamuksistaan ja pelaavat kieroa viettelypeliä viattomampien kustannuksella. Viettelijämestareiden verkkoon joutuneina kirkasotsaiset ritari Danceny ja nuori Cécile Volanges ovat käytännössä hävinneet pelin jo kättelyssä eikä vaurioitta selviä myöskään hurskas rouva de Tourvel.

Kirjeromaanin muoto toimii teoksessa hienosti. Kieleltään terävien Merteuilin ja Valmontin sanailu on pistävyydessään herkullista ja omat harmaat aivosolut pysyvät virkeinä, kun yrittää löytää kaikki rivien väleihin piilotetut viestit. Vaikka tunnelmat ovat paikoin hyvin synkät, oli kirjeiden lukeminen nautinnollista. Luin tätä usein muutaman kirjeen aina ennen nukkumaanmenoa.

Seuraavaksi voisin katsoa jonkin niistä elokuvaversioista, tätä ennen olin tutustunut viettelypelin kiemuroihin vain teatteriesityksen muodossa.

Tristram Shandy olikin sitten hieman erikoisempi lukukokemus. Luin tätä kirjaa muistaakseni vähän yli puoli vuotta, mutta tajunnanvirtamaisen kerronnan vuoksi tarinaan oli aina suhteellisen helppo palata, aihe kun tulisi kuitenkin kohta taas vaihtumaan. Vaikka teoksen alaotsikko on elämä ja mielipiteet, sisältää kirja paljon enemmän jälkimmäisiä sillä Tristramin elämästä saadaan vain hyvin viitteellinen kuva. Sen sijaan pitkiä pätkiä saa lukea muun muassa Tristramin isän lukuisista ahdistuksen aiheista ja Toby-sedän linnoituspuuhista ja rakkaustouhuista.

Alunperin tämä Laurence Sternen teos on julkaistu yhdeksänä erillisenä niteenä ja suomeksikin on saatavilla ainakin näistä se ensimmäinen taskuun sopiva laitos. Koko setti on suomennettu vuonna 1998 ja Kersti Juva on tehnyt siinä aikamoisen urakan. Teos on nimittäin oikeastaan aika käsittämätön ja hillitön rönsyilyvyydessään, eikä siitä meinaa löytää päätä tai häntää. Kirjasta löytyy muun muassa kymmenen tyhjää sivua kertojan todettua ne kelvottomiksi, satoja ajatusviivoja ja, kuten aiemmin mainittu, enemmän poikkeamia aiheesta kuin siinä pysymistä.

En oikeastaan osaa pitää tätä teosta minään muuna kuin nerokkaana. Se on käsittämättömän raivostuttava, sillä se ei kerro mistään, mutta toisaalta ihanan viihdyttävä ja lukiessa pärjää univajeisillakin aivoilla. Vain kokeilemalla selviää, tekeekö sinun mieli heittää tämä kirja seinään (useita kertoja), hihitteletkö sen älyttömyydelle vai teetkö näistä molemmat vuoronperään.

Tristramin sanojen parissa on seikkaillut myös esimerkiksi Kirjavinkkien Mikko, käännöstä puolestaan kritikoidaan ansiokkaasti Kiiltomadon puolella.

Choderlos de Laclos: Varallisia suhteita (Les liaisoins dangereuses, 1782)
Otava, 1962. 408 s.
Suomentanut: Leena Kekomäki









Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, 1759-1767)
WSOY, 1998/2003. 562 s.
Suomentanut: Kersti Juva

perjantai 5. tammikuuta 2018

Pauliina Susi: Pyramidi


Viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen piti lukea kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Olin jo optimistisesti rustannut kohtaan erään Helsinki-kirjan, mutta syvällä asuva vantaalaisuus nosti kuitenkin päätään ja vaati tulla huomatuksi. Onneksi kotihyllystä sattui löytymään Pauliina Suden romaani Pyramidi, joka oli sekä odottanut lukuvuoroaan pidempään että sijoittui Vantaalle. Ihan siellä "omilla vanhoilla hoodeilla" ei seikkailtu, mutta kirjassa esiintyvä Kulomäki on kuitenkin riittävän lähellä ensimmäistä kotipaikkaani todetakseni yhtymäkohdan olevan riittävä.

Romaani sukeltaa pää edellä verkostomarkkinoinnin maailmaan. Kaupan kassalla työskentelevä Sini liittyy vanhan koulutoverinsa kannustamana mukaan bisnekseen ja jättää päivätyönsä, helppo raha kelpaisi ja onhan superkonsultti Anto aika ihana. Uusien iiteehoiden (eli itsenäinen toiminnanharjoittaja) rekryäminen ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi ja liittymis- ja materiaalimaksujen hoitaminen alkaa käydä hankalaksi. Sinin osuuden jälkeen kertojaksi tulee nimettömäksi jäävä mies, joka tahtoo pelastaa Sinin kasvottoman verkostomarkkinointiorganisaation hampailta ja ehkä samalla kiillottaa omaa kilpeään. Loppukirja vietetäänkin sankarimme seurassa, kun hän yrittää Sinin kanssa saada driimuksen suhmureita kiikkiin.

Olen itse käynyt aikoinaan yhden verkostomarkkinointipuljun koulutuksen, mutta totesin viime hetkillä että ei tämä homma kyllä ole minua varten. Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävä vaaleanpunainen auto ei ollut riittävä motivaattori siihen, että saisin päälleni kiskottua jakkupuvun ja houkuteltua ihmisiä ostamaan tuotteita. Näin jälkikäteen ajateltuna varmaan ihan hyvä juttu.

Joka tapauksessa tästä näkökulmasta kirjan alku oli aika kamalaa luettavaa, sillä jossain määrin pystyin samaistumaan Sinin ahdistukseen ja verkostomarkkinoinnin houkuttelevuuteen. Samaan aikaan teki mieli huutaa päähenkilölle että älä nyt helvetti allekirjoita mitään ja poksautella pussi poppareita, sillä hyvinhän tämä ei pääty. Aivan samanlaista tenhoa ei ollut mieskertojan osuudessa ja tarinakin lähti välillä aika uskomattomiin sfääreihin, mutta en voi kieltää ettenkö olisi viihtynyt. Suden teksti on koukuttavaa ja onnistui kietomaan minutkin pikkusormensa ympäri, vaikka pitäisihän sitä ihmisen tietää paremmin ja lukea se pienikin präntti. Oivallinen teos.

Pauliina Susi: Pyramidi
Tammi, 2009. 255 s.
Kansi: Camilla Pentti
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...