maanantai 29. maaliskuuta 2021

Bravo, Bravo!


Kuten niin moni muukin, olen löytänyt itseni striimiväsymyksen syvästä kuopasta. Esitykset kiinnostavat mittaamattoman paljon, mutta saan itseni tallenteiden ääreen vain harvoin. Jokin tässä lastenteatterissa kuitenkin tuntuu erilaiselta. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että katsomiskaverina ollut pienihminen ei vielä hahmota, että striimi ei vain ole sama kuin live-teatterissa oleminen tai että sillä ei ole hänelle samalla tavalla merkitystä. Hän katsoo esitystä ja viihtyy (tai poistuu paikalta, jos ei viihdy!).

Joka tapauksessa maaliskuun alkupuolella vietettiin Bravo!-festivaalia, joka on kansainvälinen lasten ja nuorten esittävän taiteen festivaali. Tänä vuonna tapahtumat olivat luonnollisesti verkossa ja tarjontaan kuului niin pelkästään live-vetoina nähtyjä striimejä, tallenteita kuin editoituja videoversioitakin. Tarjolla oli myös ulko- ja digiesityksiä päiväkodeille ja kouluille.

Ohessa lyhyitä mietteitä katsotuista esityksistä näkemisjärjestyksessä.

***

Keisarin uudet vaatteet (Red Nose Company)

Olen yrittänyt päästä näkemään Red Nose Companyn Keisarin uudet vaatteet jo lähes neljä vuotta, joten taisin likimain vinkaista ilosta kun striimimahdollisuus oli viimein tarjolla. Esitys nähtiin live-vetona Zoomin kautta, mikä toimi itse asiassa yllättävän hyvin.

Tarina on se tuttu Andersenin satu, mutta luonnollisesti klovnimaisilla kiemuroilla höystettynä. Ihailen sitä, kuinka Mike ja Zin (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) venyvät ketterästi viihdyttämään lapsia ja aikuisia (ja tekevät sen oikeastaan samoja kikkoja käyttäen, mikä huvittaa minua kovin paljon). Keisarin uudet vaatteet on hieman isommille lapsille suunnattu, ikäsuositus 6-vuotiaasta ylöspäin, ja veikkaan esityksen viihdyttävän erityisesti alakouluikäisiä. Esityksessä kuullaan tuttuun tapaan modernejakin kitarakappaleita, innostetaan yleisöä osallistumaan tarinan kulkuun (mikä tuntui striimin välitykselläkin luontevalta!) ja luonnollisesti hihitellään lopussa paljaalle pyllylle.

3,5-vuotiaalle minimesenaatille esitys ei iskenyt aivan yhtä lujaa ja hän puuhaili osan aikaa omiaan, mutta mikäpä siinä, saimme me vanhemmat ainakin nauttia oivallisesta esityksestä rauhassa.

Lisäpeukku ennen esitystä toteutetulle kulissikierrokselle ja muutenkin osallistavalle meiningille, josta tuntui tulevan hyvä mieli myös esiintyjille. Kiitos!

Prinsessa Pikkiriikki (Tehdas Teatteri ja Kuuma Ankanpoikanen)

Viime kuukausina meillä on luettu ja kuunneltu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoja paljon. Virallinen ikäsuositus esitykselle oli 5-vuotiaasta ylöspäin, mutta lapseni tuntien päätin olla tästä välittämättä ja sehän kannatti. 3,5-vuotias Pikkiriikki-fani oli koko tunnin aivan esityksen lumoissa ja purskahti sen loppuessa itkuun, koska olisihan sen pitänyt vielä jatkua.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen nukettavat Timo Väntsin ohjaaman esityksen riemukkaalla energialla. Esityksessä ehditään käydä läpi kaikki ensimmäisen Prinsessa Pikkiriikki -kirjan kolme tarinaa, tosin viimeistä oli taidettu hieman höystää Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmilla iltasaduilla.

Nukkien koot vaihtelivat käsinukkekokoisesta lähes ihmisen kokoiseen ja myös muissa lavastuksen elementeissä leikiteltiin hauskasti kokoeroilla. Värikäs lavastus oli edukseen myös striimin välityksellä, sillä elementit oli helppo erottaa ruudultakin katsellessa.

Seurueemme pienin katsoja on puhunut esityksestä paljon ja muistellut sitä useita kertoja, joten kohderyhmään tämä osui ja upposi, eikä meitä aikuiskatsojiakaan harmittanut tipan tippaa.

OPUNTIA (Ilmatila)

Katsoin tämän viiden minuutin ilma-akrobatiaesityksen muistaakseni neljä kertaa. Talvipuutarhan Kaktushuoneessa tapahtuva esitys oli mieltä silittävä ja rauhoittava. Ilona Jäntti liikkuu Kaktushuoneen katossa jäntevänä ja sulavana, ja pehmeä liike on miellyttävässä vuorovaikutuksessa piikikkäiden kaktusten kanssa. Melkein kykenin aistimaan ja haistamaan Talvipuutarhan kostean ja mullantuoksuisen ilman.

Myös minimesenaatti katsoi esityksen, oikeastaan katsoimme sen kahdesti peräkkäin. Teemu Kyytisen video esityksestä etenee lempein leikkauksin siten, että liike tuntuu jatkuvan luontevasti siitä mihin jäätiin.

Esitys on ilmeisesti tulossa jossakin vaiheessa ainakin ikkunoiden läpi katsottavana versiona ihan paikan päälle, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki sen varalta.

SOON SWOON (Claire Parsons Co.)

SOON SWOON oli minulle festivaalin viimeinen esitys, katsoimme sen myöhään sunnuntai-iltana puolison kanssa. Esitys yhdistelee tanssia, jongleerausta ja mimiikkaa ja etenee ainakin videoversiossaan jonkinlaisen unen logiikan kaltaisella poljennolla. Sunnuntai-ilta saattoi siis olla joko hieman väärä tai sitten aivan oikea aika kokea tämä esitys, sillä meissä aikuiskatsojissa tämä aiheutti ainakin hihitystä ja hämmennystä.

Video eteni nimittäin mielestäni varsin hyppelehtien ja kohtausvaihdokset tuntuivat välillä yllättäviltä. En tosin tiedä oliko esityksessä ylipäätänsä mitään selkeästi seurattavaa punaista lankaa, joten kokemus saattoi olla myös hyvin autenttinen. Joka tapauksessa SOON SWOON oli vinkeä lopetus kivalle festivaalille.

***

Lämmin kiitos Bravo!-festivaalin tiimille, että saitte myös poikkeusoloissa järjestettyä näin mukavat ja monipuoliset verkkofestivaalit. Esityksiä oli helppo katsoa Youtuben ja Zoomin kautta, iloitsimme.

Toivon silti, että seuraavalla kerralla on mahdollisuus päästä taas katsomoon kököttämään. Ja että Prinsessa Pikkiriikki tulisi joskus tänne pääkaupunkiseudulle kiertueelle, jotta perheemme suurin fani pääsisi kokemaan esityksen myös livenä.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Syynissä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaat

Tänään perjantaina jaetaan neljättätoista kertaa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto. Palkinnon saajan päättää tänä vuonna Mato Valtonen. Palkinnonjakoa voi seurata suorana Tampere kuplii -youtube-kanavalta klo 12.

Itse lähdin tapani mukaan hieman yllytettynä ja liian tiukalla aikataululla luku-urakkaan (kiitos vain haasteen heittämisestä bloggareille, Avi!) ja pääsin maaliviivalle jopa ennen tätä virallista julkistusta. Alla siis mietteitäni kaikista ehdokkaista.

***

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget, 2020)

Hammarin Homo Linessa koti-ikävä vaivaa molempiin suuntiin, sillä kertoja ei koe kuuluvansa kumpaankaan kodiksi kutsumaansa maahan. Suomessa syrjintä on näkyvää ja rumaa, Ruotsissa se on puolestaan aivan yhtä rumaa, mutta tapahtuu salassa. Väkivallan uhasta ja surusta huolimatta Hammarin sarjakuvan pohjavire on kaunis ja haikea. Rumuus ei ole nitistänyt kykyä nähdä kauniita asioita. 

Hammarin tussiviiva on selkeä ja omaan silmääni miellyttävän pyöreä. Mustavalkoiset kuvat ovat eläväisiä ja virtaavia. Kauneimmillaan teos oli mielestäni silloin, kun se irtoaa reaalimaailman kahleista. Ympyrätalo ja Iso Robertinkadun kulma tulvivat rönsyileviä kasveja, jättiläismäinen hahmo kylpee Itämeressä risteilyalusten kyntäessä ohitse.

Markkinointiteksteissä Hammaria on kutsuttu "2020-luvun Tom of Finlandiksi" ja mikäpä siinä. Tom of Finlandin miehiset nahkahousuhahmot itse asiassa seikkailevat myös Hammarin teoksessa, muistuttavat sodanaikaisesta historiasta Helsingin kaduilla, joista ei virallisissa lähteissä juuri puhuta.

Tekstin suhteen teos on kevyt, joten kielimuurin vuoksi ei teosta kannata jättää lukematta. Kuvat puhuvat puolestaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla (Otava, 2020)

Täytyy myöntää, että yllätyin uusimman tatupatu-kirjan keikkumisesta listoilla, sillä en ollut ajatellut sitä sarjakuvana vaikka sellainenhan se toki on. Kovaa menoa kiskoilla vie meidät outolalaisten veljesten kanssa junamatkalle, josta ei kommelluksia ja väärinkäsityksiä puutu. Onneksi on eväitä.

Sarjakuvamaisuudesta johtuen tämä junailuteos sopineekin luettavaksi vähän isompien tatupatu-fanien kanssa, sillä 3,5-vuotias kykenee keksimään yhden aukeaman kuvista uuvuttavan määrän kysymyksiä. Itse luin tämän kuitenkin oikein mielelläni ja ilahduin kuviin tuttuun tapaan piilotetuista vitseistä. Kannattaa tarkkailla niitä infonäyttöjä junassa.

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2020)

Hiltusen teos löytyi meiltä onnekkaasti kotoa, sillä puoliso oli tuonut sen minulle tuliaisina viimekesäiseltä Turun reissultaan. Kolme tarinaa kuljettavat lukijan niin öiseen kaupunkiin, kuhisevaan satamakaupunkiin kuin alushuoltoasemalle avaruuteen. Vaihtelevista miljöistä huolimatta kokoelma on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.

Täytyy myöntää, että olin lähellä pitkästyä nimitarinan parissa, kun se viime sivuillaan vetäisi maton jalkojeni alta ja halusin lukea sen heti uudelleen. Mahtavaa. Tällainen lempeä kikkailu ilahduttaa minua joka kerta. Tarinat Yli meren ja Pakolliset päivitykset seuraavat suoraviivaisempia tarinalinjoja, mutta olivat yhtä kaikki hyvin ilahduttavia. Erityisesti pidin Hiltusen tarinoiden monimuotoisista hahmoista, on miellyttävää lukea sarjakuvia joissa ihmiset näyttävät, no, ihmisiltä.

Hiltusen lempeä piirrosjälki on kovasti mieleeni ja kokonaisuutena kokoelmasta tuli hyvä mieli, käsitteleväthän tarinat rakkautta ja hyväksynnän löytämistä.

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa, 2020)

Tunnustan: en lukenut tätä teosta vielä kokonaan, sillä aikataulu kävi liian tiukaksi ja tämän järkäleen pikaselaamisessa ei tuntunut olevan järkeä. Alkuun kuitenkin pääsin ja tätä onkin mielekästä lukea ajan kanssa, sillä teoksen kautta pääsee myös tutustumaan suomalaisen lehtisarjakuvan historiaan ja Kallion ja piirtäjien moninaisiin yhteistyöprojekteihin. Iso osa teoksen sarjakuvista olikin tuttuja, mutta mahtui sinne myös itselle tuntemattomampia sarjakuvia.

Sarjakuvan sijaan määrittelisin tämän teoksen itse kuitenkin tietoteokseksi, jonka pääosassa on sarjakuva ja sen tekeminen.

Karoliina Korhonen - Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena, 2020)

Tilasin Katkenneita lankoja -kokoelman ennakkoon, mutta pitkitin sen lukemista kuitenkin tänne maaliskuulle. Nytkin oli pidettävä taukoja ja luettava tarina kerrallaan, sillä välillä oli myös vähän itkettävä, kun kokemukset osuivat ja upposivat.

Katkenneita lankoja tarjoilee yhdeksän työuupumusta käsittelevää sarjakuvaa yhdeksän sarjakuvataiteilijan tekeminä. Kirjan tarinat on koottu työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Kokemukset työuupumuksesta ovat hyvin erilaisia ja kirjo näkyy tässä teoksessa hyvin. Työuupumus voi iskeä kehen tahansa työelämässä olevaan, oli kyse sitten ympäripyöreitä päiviä tekevästä yksityisyrittäjästä, opiskelijasta tai "ihan tavallisia määriä ja tavallista työtä" tekevästä ihmisestä. Teos myös näyttää, että kyseessä ei ole mikään "millenniaalien ammattitauti", vaan työuupumusta nähdään valitettavasti kaikissa ikäryhmissä-

Osa tarinoista vaati lukemisen jälkeen hengittelyä ja kunnollista taukoa (esimerkiksi kokoelman aloittava Tuisku Hiltusen Herätys 7:00) ja toiset oli luettava heti useampaan kertaan, jotta pääsi kiinni tarinoiden moniin kerroksiin (muun muassa Mari Ahokoivun Trying is the first step toward failure ja Avi Heikkisen Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on ihan ok). 

Kiinnostavan aiheen lisäksi teos tarjoaa siis myös monipuolisen katsauksen kotimaisen sarjakuvan tyylien kirjoon. Tämän teoksen tuotot myös lahjoitetaan Mieli ry:lle, hatunnosto sille.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi, 2020)

Marjatta ja Ilman Kinna oli ehkä tästä kymmeniköstä minulle haastavin. Jonnekin menneisyyteen sijoittuva seikkailullinen tarina lähti käyntiin ensimmäiseltä sivulta eikä tosiaan pysähtynyt, ennen kuin loppuun oli päästy. Korolainen on upottanut tarinaansa hauskaa murretta ja vinkeitä tapahtumia, mutta kaikki vilisi silmissäni niin kovaa tahtia, että keskittyminen oli haasteellista. 

Lukemista vaikeutti omalla kohdallani myös itselleni haastava tekstaustyyli, joka teki lukemisesta hidasta ja vei keskittymistä kuvilta. Korolaisen piirrostyyli oli Sarjakuva-Finlandian raatia lainatakseni tosiaan lennokas ja sitä katselin oikein mielelläni. Olisin oikeastaan lukenut tämän albumin mielelläni pidempänä versiona, jolloin olisin luullakseni päässyt Marjatan ja Ilman Kinnan vankkureille tukevammin istumaan.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI Oy ja Arktinen Banaani, 2020)

Mäkelän Korpit ja muita kertomuksia kulkee läpi Euroopan taidehistorian Decameronesta impressionismin nousuun. Lyhyissä tarinoissa käsitellään pääsääntöisesti aikakauden tiettyä taiteilijaa (esimerkiksi Goya ja Van Gogh) ja jäljitellään aikakaudelle leimallista tyyliä. Tarinoiden sisältö liikkuu humoristisesta traagiseen.

Kokoelman taidokkuudesta huolimatta huomasin tarinoiden olevan minulle liian lyhyitä, ehdin juuri päästä tyyliin ja tarinaan mukaan kun aikakausi jo vaihtuikin ja olin jo uuden äärellä. Tämä teos saattaisi siis hyötyä siitä, että sarjakuvat lukisi vähitellen ja yksi kerrallaan eikä suinkaan ahmaisten.

Tästä huolimatta suosikikseni nousi kokoelman viimeinen, vain kahden sivun mittainen Tämä ei ole piippu, joka on hatunnosto taiteilija René Magrittelle. Se ilahdutti minua tavattoman paljon.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa, 2020)

Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kokoaa yhteen kaksitoista Hulluussarjakuvia-blogiin piirrettyä tarinaa, joiden ympärille kietoutuu omaelämäkerrallinen tarina loppuunpalamisesta, syömishäiriöstä ja psykoterapiasta. Monipuolista sarjakuvaa oli paikoin uuvuttavaa lukea, sillä tarinat mönkivät ihon alle ja asettuivat sinne. Epävarmuus, hankala olo omassa kehossa ja uupumus tulvivat sivuilta ja läikkyvät yli ääriviivojen. Toisaalta teos on myös lohdullinen: se puhuu asioista ja kokemuksista suoraan, tekee kokemuksista näkyviä ja tosia, ja se on tärkeää.

Moninaiset Hulluussarjakuvat tuovat teokseen erilaisia kokemuksia mielenterveysasioiden kanssa painimisesta. Mietin, tulisiko niihin kaikkiin kyetä samaistumaan, mutta eihän se niin voi olla. Sarjakuvanovellit kertovat kuitenkin eri ihmisistä ja siitä, että asiat ja kokemukset eivät ole yksiselitteisiä, ei ole vain yhtä tarinaa.

Itselleni merkityksellisintä tässä teoksessa oli kuitenkin taustalla kulkeva kuvaus psykoterapiassa käymisestä. Tarinassa korostuu oikean terapeutin löytämisen tärkeys, se, että joku todella kuuntelee ja voi tarjota myötätuntoa. Ja se, että joskus on seurattava omituiseltakin tuntuvia ajatuskulkuja ja ne voivat tuoda eteen jotain tärkeää ja lohdullista.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus, 2020)

Samsonin Musta hevonen -albumi oli minulle tämän kierroksen todellinen musta hevonen. Olin mielestäni lukenut joitakin Heikki Hevosen seikkailuja aiemmin ja en muista niiden tehneen suurta vaikutusta. Nyt löysin itseni kuitenkin hörähtelemästä sohvannurkassa näiden strippisarjakuvien parissa.

Vuokrakolmio Bermudalla on mielestäni tässä joukossa hieman altavastaajan asemassa, sillä omassa mielessäni jokseenkin yksittäisten strippisarjakuvien on hankala kilpailla pitempien tarinoiden kanssa. Tästä huolimatta todettakoon kuitenkin, että albumi pitää joukossa hyvin puoliaan onnistuen hymyilyttämään ja viihdyttämään. Voisin lukea toistekin!

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY, 2020)

Säästin Takalon Memento Morin viimeiseksi luettavaksi, mikä oli hieman hassua, sillä teos on ollut hyllyssäni jo likimain puoli vuotta. Takalo kertoo teoksessa omasta aivoverenvuodostaan ja sen jälkeisistä tapahtumista, ja kaltaiselleni kuolemaa suhteellisen aktiivisesti pelkäävälle teos oli, sanoisinko, jännittävää luettavaa.

Aloittamisen jälkeen teos oli kuitenkin pakko ahmaista kerralla, seurata toipumista ja tunteiden vaihtelua. Teos kritisoi myös terveydenhuollon turhia koukeroita ja haasteita, joista selviäminen on toipumisen ohella monelle mahdoton rasti. Toisaalta kiitosta annetaan sinne minne se kuuluu, ystävällisille hoitajille ja niille terveydenhuollon ihmisille, jotka katsovat ihmistä eivätkä potilasta.

Teoksen piirrosjälki on taattua laatua ja nautin värien käytön vaihteluista. Raskaasta aiheestaan huolimatta teos jättää toiveikkaan ja ihmisyyteen uskovan olon.

***

Jos jotain kokoavaa sanoisi, niin se on ainakin varmaa että kotimaisen sarjakuvan monipuolisuus on taattua. Iloitsen myös siitä, että Sarjakuva-Finlandia nostaa esiin näin monia teoksia, jolloin sarjakuvan kenttää huonomminkin seuraava (eli esimerkiksi allekirjoittanut) pääsee hyvin lukutärppien äärelle.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Lavalta: Voi Luoja! (Espoon kaupunginteatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Juusto Westerlund

Alkusanat

Näin Voi Luoja!:n viime vuoden helmikuussa hieman ennen kuin teatterit sulkivat ovensa. Sulkujen jatkuessa bloggauskin jäi sitten julkaisematta. Eilen (12.3.) esityksestä nähtiin livestream, ja koska tallenne on katsottavissa vielä seitsemän päivän ajan, totesin julkaisemisen olevan jopa ajankohtaista. Koska kyseessä on perinteisehkö puheteatterikappale, uskoisin sen toimivan myös striimattuna esityksen.

Jumalallinen väliintulo Espoossa

Terapian tarpeessa on yksi jos toinenkin, ja israelilaisen Anat Govin näytelmässä Voi Luoja! tarvetta kokee myös Jumala. Jumala ja psykoterapeutti asettuvat esityksen mittaisen istuntonsa aikana monessakin kohtaa napit vastakkain, mutta ratkaisun on löydyttävä, ettei kaikkivoipa päädy äärimmäisiin ratkaisuihin. Espoon kaupunginteatterin lavalla nähtävä Taru Mäkelän ohjaus Govin komediasta on hauska, älykäs ja luonnollisesti täynnä viittauksia Raamatun kertomuksiin. Kuuleeko Jumala ihmisten pyyntöjä? Kuka loppujen lopuksi kaipaa armoa ja lempeää katsetta?

Jumala on ymmärrettävästi valinnut psykoterapeutikseen juutalaisen, onhan heillä niin sanotusti pitkä yhteinen historia. Terapeutti Ella on tosin uskossaane päileväinen, ja myös tämä puoltaa Jumalan valintaa, sillä eihän terapeutin tulisi olla potilastaan kohtaan liian helläkätinen. Joka tapauksessa tämä eittämättä perusteltu elementti teki esityksestä itselleni myös hieman vieraan. Luterilaisen uskonnon lävistämässä maailmassani muun muassa purkaus sianlihaa popsivasta juutalaisesta ei iske tarkoitetulla tehollaan, kun viittaus on tuttu lähinnä opitun kautta eikä merkitys ole omassa arjessani niin painokas. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että esitystä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, vaan että se näyttäytyy ihmisille varmasti erilaisin painokkuuksin. 

Esitys nojaa vahvasti näyttelijöiden taitoihin, sillä suurin osa tapahtumista läpikäydään paikallaan istuen. Jännite kuitenkin säilyy, sillä istuvathan lavalla Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo. Kaksikon kemia toimii, ja konkarinäyttelijöinä he osaavat pitää katsojien kiinnostusta yllä.

Hattua täytyy nostaa myös terapeutin autistista poikaa esittävälle Ari Kauppilalle. Hänen pääasiallinen lavaolemisensa koostuu itsenäisestä puuhailusta, joka on kuitenkin olennainen osa lavan tapahtumia. Kauppila onnistuu sulkeutuu omaan maailmaansa ja tekemään hahmosta kiinnostavan.

Lavastus on pelkistetty, vaikka sitä elävöitetäänkin aika ajoin projisoinneilla ja tunnelmaa luodaan äänimaiseman avulla. Kokonaisuus toimii, vaikka itse olisin oletettavasti katsellut tyytyväisenä myös vieläkin riisutumpaa esitystä. Aivan esityksen lopussa muutamat ääneen liittyvät valinnat tuntuivat jopa hieman liiankin alleviivaavilta, mutta tulipahan asia selväksi.

Voi Luoja! oli oivallista puheteatteria, jonka sisältö on oletettavasti myös napakoitunut ensi-illan jälkeen. Esitys tarjoaa kiinnostavaa pureksittavaa uskosta, uskonnosta ja hyvyydestä samalla, kun saa seurata upeiden näyttelijöiden työskentelyä. Ei lainkaan hassumpi valinta siis, jos kaipaa katsottavaksi perinteisempää teatteritaidetta.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Kirjeitä keväältä 2020 - Middle eastern bloc presents Spring '20

Sain jokin aika sitten European theatre collectivelta sähköpostia, jossa kysyttiin kiinnostaisiko minua kirjoittaa heidän tällä viikolla alkaneesta englanninkielisestä podcast-sarjastaan. Kiinnostihan minua. Erityisesti siksi, että saatavilla olisi edes jonkinlaista kulttuuria tähän tyhjiöön, sellaista joka on alunperinkin on suunniteltu koettavaan formaattiin. Podcastin tekstejä varten oli avoin haku ja niiden kirjoittajat ovat kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvia eurooppalaisia.

Tässä istuessani, kirjoittaessani, näen ulos ikkunasta, joka on työpöytäni takana. Ennen viime kevään ensimmäistä lockdownia käytin kotona olevaa työpöytääni yllättävän harvoin. Läppäri majaili olohuoneen sohvapöydän alla valmiina käyttöön, työpöydälläni lojui epämääräinen pino papereita ja kaikenlaisia toimistotavaroita.

Nyt olen lähes vuoden tehnyt työni tämän pöydän ääressä. Läppäri ei matkusta enää olohuoneeseen, sillä en jaksa käyttää sitä enää iltaisin. Ehkä hyväkin niin.

Tässä istuessani kuuntelin myös ensimmäisen Middle eastern block presents Spring '20 -podcastin jakson, Jay Albaosin kirjoittaman ja Amira Khalifan lukeman Letters to Sea. Sen teksti sijoittuu Belgiaan, Leuvenin kaupunkiin. Tunsin äkillistä yhteyttä kertojaan: olen käynyt Leuvenissa, siellä asui ja asuu edelleen henkilö, jonka kanssa kävin vuosia kirjeenvaihtoa. Kuinka hämmentävää.

Ajattelin, että jakson kuunteleminen olisi ollut raskasta. Ajattelin, että sisimmässäni en oikeastaan jaksaisi kuunnella yksinäisyydestä, korona-ajan alkuvaiheesta, en mistään siitä.

Ensimmäinen jakso kesti 7 minuuttia 41 sekuntia. Sen ajan koin olevani jossain muualla.

Ja vaikka se muualla oli paikassa, jossa ulos ei saa lähteä, kolmen ihmisen kokoontuminen on likimain laiton ja yksinäisyys on fyysistä, olin silti hetken jossain muualla. Pääsin hetkeksi pois tästä omasta ahdistuksestani erilaiseen tilaan, toiseen kehoon, jossa epätietoisuuden tunteet ovat tunnistettavia. Surullisuudestaan huolimatta se tuntui jollain tapaa hyvältä. Että on muita ihmisiä, jaettu kokemus, kurkotus toisen luo.

Podcast tulee sisältämään kymmenen jaksoa, jotka julkaistaan tästä viikosta lähtien perjantaisin Soundcloudissa. Aion kuunnella loputkin.

***

A while back, European theatre collective sent me e-mail to inquire if I would be interested to write about their new podcast series. And indeed I was. Especially because it would allow me to experience some culture in this void, culture that has been planned to be in this format from the beginning. The texts for the podcasts were gathered through an open call and all the writers are Europeans belonging to language and cultural minorities.

As I'm writing this, I can see through the window behind my desk. Before the lockdowns started last spring, I rarely used this desk. My laptop resided underneath the living room's coffee table ready to be used and my desk was cluttered with piles of paper and office supplies.

Now I have worked here almost a year. The laptop does not travel to the living room anymore, since I am tired to use it in the evenings. Maybe it's a good thing, too.

Here I also listened to the first episode of the Middle eastern block presents Spring '20 podcast, Letters to Sea written by Jay Albaos and narrated by Amira Khalifa. The text is from Leuven, Belgium. I felt strangely connected to the narrator: I have actually been to Leuven, a person I corresponded with for years and years used to live there and to my knowledge still does. How curious.

I thought that listening to the episode would be exhausting. I thought that deep inside I actually don't have the energy to listen about loneliness, the beginning of the pandemic, nothing concerning it.

The first episode was 7 minutes and 41 seconds, and for that brief period of time, I felt like I was somewhere else.

And even though that somewhere else was in a place where you're more or less not allowed to go out, three people meeting is pretty much illegal and loneliness is physical, I still was somewhere else. For a moment I got to leave my own anxiety behind, I got to visit another body, where the feeling of not-knowing is recognizable. Despite the sadness, it also felt good. It felt good to experience that there are other people, a shared experience, a possibility to reach out.

The podcast will have 10 episodes in total and they will be published every Friday for the next nine week on Soundcloud. I will listen to the coming episodes as well.

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...