torstai 8. joulukuuta 2016

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Turun kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Sydämen ääntä ei voi vastustaa

Pari vuotta sitten kävin katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen kolme kertaa. Pidin siitä valtavasti. Turun kaupunginteatterin versiolla samaisesta näytelmästä oli siis suuret saappaat täytettävänään. Ilokseni turkulainen versio oli vahvasti omannäköisensä ja pärjäsi vertailussani varsin hyvin.

David Farrin uudelleensovitus klassikkotarinasta nostaa esille ihmissuhteet. Säpäkkä Marion (Julia Korander) ei aio suostua avioliittoon julmalle kruununtavoittelija Juhanalle (Miska Kaukonen) ja livistää Sherwoodin metsään. Hieman täynnä itseään oleva ryöväri Robin Hood (Markus Järvenpää) ei kuitenkaan huoli iloiseen joukkoonsa naisia, joten Marionille ei jää muita vaihtoehtoja kuin houkutella mukaansa palvelijansa Pierre (Olli Rahkonen), pukeutua mieheksi ja perustaa oma rosvojoukko. Kaksi ryövärijoukkoa päätyvät vääntämään kättä metsän herruudesta, mutta voimat on yhdistettävä kun prinssi Juhanan juonet vaativat väliintuloa. Vahvatahtoisten persoonien välillä leiskuaa tosin muukin kuin vain kilpailuhenki.

Järvenpää ja Korander ovat mainioita päärooleissaan ja toimivat esityksen kantavana voimana. Tämä näytelmä ei toimisi ilman loistavaa Robinia ja Marionia. Näytelmä on tosin roolitettu oivasti muutenkin. Kaukosen Juhanassa on iljettäviä Game of Thrones -tv-sarjan Ramsayta muistuttavia piirteitä ja muun muassa Rahkonen oli viehättävä elitistisenä hovipalvelijana. Oli myös mukava nähdä lavalla Guy Gisbornen roolissa Oula Kitti, jonka taistelukoreografioita olen ihaillut useampaan otteeseen eri näytelmissä. Kitti on luonnollisesti tehnyt koreografiat myös tähän ja upeat ne ovatkin, hyvintehtyä teatterimiekkailua jaksaisin katsoa vaikka kuinka pitkään. Loppuhämmingin aikana oli myös tauotettu kohtauksia oivaltavasti näkökulman siirtyessä hetkeksi muualle ja taistelun jatkuessa sen jälkeen kuin ei mitään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Toiminnan lisäksi tarina nojaa paljolti huumoriin, paikoin se osuu ja paikoin ei. Olen monta viikkoa hekotellut letkauksille kuten nyt sattui piispaa leukaan ja Järvenpään sekopäiselle pappinaamioitumiselle, haitarilla soitettu Kirkossa-kappale pääsi myös yllättämään täysin puskista. En ole katsomossa se helpoin nauratettava, joten nämä naurut olivat ihan ansaittuja. Välillä olin toisaalta aivan pihalla: mystinen metsänhenki-kohtaus ei auennut minulle ja prinssi Juhanan höykytys olisi voinut olla vähemmän slapstickmäinen.

Loppufiilis Robin Hoodin sydämestä on hieman kaksijakoinen. Välillä kohtaukset vaihtuivat räpäyksittäin ja tuntui että pysähtyä ei ehtinyt, rytmitys tuntui kummalta ja paikoin repliikeistä ei tahtonut saada selvää. Marionille olisi myös voinut antaa enemmän ruutuaikaa, ainakin miekan kanssa. Toisaalta parhaimmillaan esitys oli aivan huikea, nauroin täydellisesti ajoitetuille sutkauksille ja ihastelin komeita taistelukoreografioita. Viivan alla ollaan siis vahvasti plussan puolella ja reissu aurinkoiseen Turun Sherwoodin metsään ehdottomasti kannatti.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Lavalta: Onyx (Teatteri Toivo)

 Kuva: Teatteri Toivo

Seksiä, väkivaltaa ja valtapelejä

Teatteri Toivon Onyx-vampyyrimusikaali oli minulle yksi syksyn odotetuimpia esityksiä. Toivolla olen nähnyt poikkeuksetta tinkimätöntä ja omanlaista teatteria, joten odotukset olivat perusteltuja ja ne myös lunastettiin suurilta osin. Onyx oli mahtipontinen, visuaalisesti hieno ja juoneltaan sopivan melodramaattinen.

Vampyyriklaanin kuningas kuolee taistelussa ja jättää jälkeensä kolme lähes aikuista perillistä. Kuninkaan tappaneet Sieluttomat, jotka imevät itseensä vampyyrien sielun, on pistettävä pois päiviltä ja samalla saatava klaani yhtenäiseksi. Kruununperijä pitäisi siis päättää nopeasti, mutta omapäisten nuorten vampyyrien mielessä pyörivät hallitsijuuden lisäksi myös rakkaus, himo ja kosto. Mika Rontti, Joona Tuoriniemi ja Tessa Puolakka esittävät perijäkolmikkoa hyvällä intensiteetillä ja persoonansa esiin tuoden.

Täytyy heti myöntää, että parasta esityksessä olivat Niina Markkasen suunnittelemat taistelukoreografiat. Jo ensikohtauksista asti näytetään, että tässä ei olla himmailtu vaan asiat on tehty näyttävästi ja koko esitystilan leveyttä hyväksikäyttäen. Välillä kaipailin toista silmäparia, joka puolella tapahtuu niin paljon. Fyysisyys on esityksessä muutenkin läsnä, sillä vampyyrit ovat verenhimonsa lisäksi lihanhimoisia ja taistelun jälkeen maistuu alkoholi senhetkinen mielitietty kainalossa. Paljasta pintaa ei kavahdeta ja toteamme väliajalla esityksen tihkuvan seksiä, mutta toisaalta mielestäni pysytellään miellyttävästi hyvän maun rajoissa eikä katsomossa tule vaivaantunut olo siitä että nyt tässä yritetään olla "rohkeita".

Kuva: Teatteri Toivo

Musikaalin kappaleet ammentavat raskaasta rockista ja kuulostavat hienoilta, livebändi Bloodshred soittaa lavalla asiaan kuuluvalla antaumuksella. Harmillisesti sanat jäivät kuitenkin jossain määrin musiikkimassan alle, lienevätkö kulmahampaat haitanneet laulamista? Pohdimme seurueemme kanssa myös kielivalintaa. Laulut olivat englanniksi ja olisi ollut mukava kuulla nekin suomeksi, mahtipontisuus tuskin olisi liiemmin kärsinyt. Mainittakoon tässä silti, että etenkin viimeinen kappale oli huikean hieno ja mieleen jäi muun muassa myös Sieluton-Edeniä esittäneen Nita Keräsen kuulas ääni.

Lähes kolmituntinen esitys ei tunnu niin pitkältä. Tunnelma on koko ajan tiheä, tilanteet vauhdikkaita ja tarina on kiinnostava. Loppujen lopuksi jää tunne, että esitys on vain alkusoittoa jollekin suurelle tulevalle, mutta toisaalta se on myös miellyttävää. Aina ei tarvitse laittaa kaikkea halki, poikki ja pinoon. Onyx on myös genrelleen sopivasti ihastuttavan melodramaattinen ja paikoin överi, tuntuu että tämä tiedostetaan hyvin ja pitkistä katseista sun muista otetaan kaikki irti. Arvostan.

Esityksiä on 17.12. asti eli vielä ehtii, menkää ihmeessä.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Sanna Isto: Maan alaiset


Kuva Suomenlinnan muurilla kököttävästä ja merituuleen nojaavasta pienestä eläimestä sykähdyttää. Ymmärrän sen kaipuun suolaisen tuulen äärelle. Tämä pieni eläin ei kuitenkaan ole varsinaisesti eläin vaan ihminen, erwiniksi muuttunut teini-ikäinen Metuli joka ei aivan tiedä miten on tähän tilanteeseen joutunut saati miten siitä pääsisi pois.

Sanna Iston Maan alaiset (WSOY, 2016) aloittaa tarinansa ilman sen kummempia valmisteluita. Metuli eli Merituuli Miete herää eräänä aamuna kummasta unesta ja havaitsee muuttuneensa yön aikana pieneksi eläimeksi, jonka säikähtäneet perheenjäsenet ajavat kodista ulos. Hämmentynyt Metuli harhailee kesäisen Suomenlinnan mailla ja saa vähitellen selville millaisen vaihtokaupan kohteeksi on oikein joutunut. Samalla silmien eteen avautuu aivan uudenlainen maailma mukulakivien alla, maailma jossa erikoiset erwinit elävät omintakeisessa yhteiskunnassaan. Vaikka elämä pienenä eläimenä ei alkujärkytyksen jälkeen tunnu niin kauhealta ja Limppu-erwin osoittautuu mukavaksi kaveriksi, on takaisin ihmiseksi jotenkin päästävä eikä se onnistu ilman apua.

Minä rakastan Metulin tavoin Suomenlinnaa, sen katuja, muureja ja tunnelmaa, joten oli hauskaa sukeltaa tutkimaan mielikuvituksellista maailmaa kaiken sen tutun alla. Isto on luonut kiinnostavan erwinien rinnakkaisyhteiskunnan, jonka tapahtumat linkittyvät näpsäkästi Suomenlinnan todelliseen historiaan. Eniten tästä saakin ehkä irti, jos paikka ja jotain sen historiasta on jo ennestään tuttua.

Metuli on sympaattinen päähenkilö ja osoittautuu kirjan kuluessa neuvokkaaksi nuoreksi. Toki tapahtuu myös henkistä kasvua, kun Metuli joutuu haastamaan itseään ja uskaltamaan asioita joita ei ihmismuodossaan olisi edes harkinnut. Myös läheiset ihmissuhteet joutuvat uuden tarkastelun alle, aina välittämistä ei nimittäin ole niin helppoa osoittaa. Teemat nousevat kerronnassa esiin melko luontevasti, vain muutamassa kohdassa tuskastelin mielestäni liian alleviivaavaa kasvun kuvausta.

Maan alaiset oli nopealukuinen ja hauska tuttavuus, jossa Sami Saramäen mustavalkoiset kuvituskuvat johdattivat hienosti tarinan tunnelmaan. Iston kerronta on vauhdikasta ja etenkin loppua kohti tapahtumat vyöryvät kuin tykinkuula mäessä, ymmärrätte kyllä vertauksen jos luette teoksen. Suosittelen tätä pienten ja sisukkaiden eläinten ystäville, kaikki eivät aina ole sitä miltä näyttävät ja pienikin voi pystyä suuriin tekoihin.

Sanna Isto: Maan alaiset
WSOY, 2016. 336 s.
Kansi ja kuvitus: Sami Saramäki

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Liput Koomisen Oopperan avajaisgaalaan arvottu!


Ihan meinasi itseltä mennä päivämäärät ohi, mutta onneksi sitä muisti vielä näin iltamyöhään. Marraskuun puolivälin tienoilla laitettiin Koomisen Oopperan kanssa pystyyn arvonta lipuista avajaisgaalaan. Eilen oli viimeinen päivä osallistua ja tänään arvottiin.

Virallisina valvojina toimivat lattialla luitaan jyystävät koirat ja puoliso, joiden silmien alla random.orgin arpoessa voittajaksi setviytyi Katriina. Onneksi olkoon, laitan sinulle sähköpostia!

Jos onni ei tällä kertaa potkinut, niin Avajaisgaalaan saa edelleen myös ostettua lippuja. Mukavaa joulukuuta kaikille!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Gilmoren tytöt ja uudet jaksot


Gilmoren tytöt on minulle henkilökohtaisesti tärkeä sarja. Katsoin sitä hieman myöhäisheränneenä yliopistovuosina ja viimeisten kausien katsomiset ajoittuivat elämässä varsin turbulenttiin aikaan. Sarja toimi jonkinlaisena terapiana ja jäi sitä myöten rakkaaksi. Viime vuosina olemme katsoneet sarjaa siipan kanssa yhdessä, hän kun ei sitä ollut epäsivistyneenä katsonut lainkaan. Viime viikolla Netflix julkaisi neljä uutta jaksoa nimellä Gilmore Girls: A Year in the Life ja jaksot ovat ymmärrettävästi aiheuttaneet kuhinaa. Me katsoimme jaksot viikonlopun aikana.

Jos jollekulle alkuperäinen sarja ei ole tuttu, niin siinä seurataan Lorelai Gilmoren ja hänen tyttärensä Lorelain eli Roryn elämää idyllisessä Stars Hollow'n kylässä Connecticutissa. Lorelai tuli raskaaksi 16-vuotiaana, kieltäytyi menemästä naimisiin lapsensa isän kanssa ja livisti vanhempiensa korkean yhteiskuntaluokan paheksuntaa muuttamalla omilleen ja pääsemällä töihin hotelliin. Sittemmin äidin ja tyttären välille on kehittynyt ainutlaatuisen tiivis suhde. Sarjassa seurataan Stars Hollow'n täysin satunnaisia ja omituisia tapahtumia, Roryn kasvua ujohkosta lukutoukasta rohkeaksi toimittajan aluksi ja arvuutellaan milloin Lorelai löytää sen oikean. Tästä kohdasta eteenpäin tekstissä on spoileria ja spekulaatiota Netflixin uusista jaksoista, joten jos et ole nähnyt ja aiot ne katsoa niin huitelepa toisaalle.


Asioita, joista en pitänyt:
* Sarjan rytmi on etenkin ensimmäisissä jaksoissa aivan hukassa. Yksi sarjan parhaita puolia on se, että dialogi on nopeaa ja näppärää, nyt tuntui että kofeiiniannosta oli laskettu liikaa.
* Rory on aika ärsyttävä aikuinen. Joo, joskus sitä on elämänsä kanssa aika hukassa ja valinnat eivät mene ihan nappiin, mutta täysin turhaa poikaystävää ei oikeasti voi unohtaa noin täydellisesti ja miten se oppi siitä, että kihloissa/naimisissa olevien (ex)poikaystävien kanssa ei ehkä kannattaisi mukaseukkailla?
* Liikaa turhaa draamaa ja tuskaa. Olisin ollut ihan tyytyväinen pelkkään nostalgiatrippiin.
* Miksi oi miksi ne kammottavat musikaalikohtaukset (Summer) näytettiin kokonaisuudessaan? Vitsi vanhenee turhan nopeasti.
* Miksi poissaoleville hahmoille oli keksitty ihan ihmeellisiä syitä olla poissa? Siis mikä tämä kasvieloviljelyjuttu edes oli missä Sookie hengaili?
* #lastfourwords. Näitäkö nyt odotettiin monta vuotta? Eäh.

Asioita, joista pidin:
* Emilyn tarinakaari oli uskottava ja mahtava, oli jotenkin hienoa nähdä miten sieltä iltapäiväteeseurapiirirouva-maskin alta kuoriutui vahva nainen.
* Luke. Luke. Luke. Ihan vaan koska Luke.
* Team Jess! Team Jess! Luken ja Jessin kohtaaminen Summer-jaksossa oli parasta hetkeen.
* Kirkin glitteriöverit ja ihana hääkohtaus, niisk.
* Lorelain oikea Richard-muisto ja soitto Emilylle, niisk.
* Se, että Lorelai ei oikeasti mennyt vaeltamaan Pacific Crest Trailia.
* Life and Death Brigadella oli superupeat asut.
* Sanoinko jo Jess? Siitähän tuli ihan täyspäinen. Tykkään.

Hämmennyksen aiheita:
* Miksi Berta ei voinut puhua jotain oikeaa kieltä?
* Miten Todd Lowe (Zack) on voinut harmaantua noin äkkiä ja samalla John Cabrera (Brian) on ihan samannäköinen?
* Öö, Mr. Kim. mitä?
* Täysin satunnaiset randomjuonikuviot. Mistä lähtien Stars Hollow'ssa on ollut uima-allas? Miksi Wookie? Mikä tää Naomi Shropshire-juttu oli?

Tässä nämä päällimmäiset mietteet. Netflix jättää selvästi viimeisen jakson loppuun mahdollisuuden jatkaa, suhtaudun tähän varauksella. Tv-elokuvamitta ei tehnyt tälle sarjalle hyvää, 45 minuuttia tehokasta toimintaa on parempi kuin puolitoista tuntia liian pitkiä kohtauksia. Mutta jos he nyt päättävät jatkaa vanhantyyppisillä jaksoilla niin varmaan katsoisin. En silti pahastu jos jättävät homman tähän.

Katsoitko jo itse? Aiotko katsoa? Toivotko jatkoa? Anna palaa kommentteihin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...