keskiviikko 31. elokuuta 2016

Lavalta: Valitsen sinut!

Kuva: Lotta Laajalahti

Viime vuoden syksynä luin ensimmäiset uutiset täysin fanivoimin toteutetusta suomalaisesta Pokémon-musikaalista Valitsen sinut! ja innostuin välittömästi. Pääsin 90-luvulla juuri sopivasti mukaan Poké-huumaan ja sarjan tuijottamisen ja keräilykorttien räpeltämisen lisäksi paukutin läpi Pokémon Silver -pelin useampaan kertaan. Produktio kiersi tänä vuonna erinäisiä coneja ympäri Suomen, mutta viimeiset esitykset nähtiin Kanneltalossa ja sinne suuntasimme myös me.

Esityksen tarinassa on käytetty pohjana Red-, Blue- ja Yellow-pelejä ja animesarjan ensimmäistä tuotantokautta. Varsinainen tarina on kuitenkin työryhmän oma ja se alkaa siitä, kun nuori kouluttaja Red löytää sattumalta haavoittuneen Pikachun. Hoidattaessaan Pokémonia professori Oakin luona saa hän samalla tehtäväkseen matkustaa viemään tärkeää lähetystä ja saa palkinnoksi niin loistoristeilyn St. Annella kuin myös sisukkaan Bulbasaurin. Kapuloita rattaisiin laittaa kukas muukaan kuin Rakettiryhmä, jolla on tavoitteenaan siepata kaikki ensimmäisen asteen Pokémonit suunnitelmaansa varten. Apunaan seikkailussaan Redillä ovat hänen matkallaan tapaamansa kouluttaja Misty, niin sanottu arkkivihollisensa Blue ja tietysti myös Pokémoninsa.

On mahtavaa, että Valitsen sinut! on nimenomaan faniproduktio. Esityksestä ja sen markkinoinnista kuulsi läpi innostus Pokémoneihin ja niiden maailmaan ja esityksen luomisessa on osattu ottaa huomioon monia seikkoja, jotka varmasti saivat monen muunkin Pokémon-ihmisen sydämen läpättämään. Vapaaehtoismeininki tosin vaikuttaa myös siihen, että esitys ei joka sekunti kulje eteenpäin täysin saumattomasti esimerkiksi kohtausvaihtojen keskeyttäessä toiminnan, mutta en aio moittia työryhmää tästä. En nimeä nyt erityisesti ketään, sillä kaikki esiintyjät ansaitsevat suurensuuret kiitokset. Lavalla ja sen takana tehtiin hienoa työtä mielettömällä meiningillä ja se näkyi.

Kuva: Linda Seppälä

Esitys on visuaalisesti upea. Puvut ovat mielettömän hienoja ja Pokémonit on helppo tunnistaa asuistaan. Esityksen aikana erilaisia asuja taisi olla yli sata. Omia suosikeitani olivat muun muassa maailman mahtavin Charizard, säpäkkä Bulbasaur ja suloinen Eevee. Ei pidä toisaalta unohtaa jokaisen Pokémon Go -pelaajan painajaista eli luolallista Zubateja ja Golbateja. Myös erikoistehosteisiin oli panostettu, tosin pilke silmäkulmassa. Erityisesti Pokémonien erikoisliikkeet herättivät ihastusta.

Visuaalisuuden lisäksi näyttelijät ovat mainioita. Vuorosanoista saa selvää ja laulutkin kulkevat, myös taistelukoreografiat ovat näyttäviä. Eniten yllätyin siitä, että esitys oli myös koskettava. Veikkaan että en ollut ainut, jonka silmäkulma kostui erään traagisen tapahtuman hetkellä.

Kokonaisuutena Valitsen sinut! oli riemukas nostalgiamatka ja innostava kokemus, kannatti olla herätyskello soimassa keskellä yötä että sai liput tähän spektaakkeliin.

Lisäesityksiä musikaalista ei ainakaan näillä näkymin enää tule, mutta työryhmä on luvannut tuutata koko esityksen myöhemmin youtube-kanavalleen. Odotan, että siitä tulee jonkinmoinen nettisensaatio.

maanantai 29. elokuuta 2016

Mahdottomia murhia äänikirjoina


Huhtikuisen hammaslääkärikäynnin jälkeen iski pahemmanlaatuinen äänikirjankaipuu, joten marssin vierailulle Laajasalon viehättävään kirjastoon ja nappasin sieltä mukaani Agatha Christien Seitti-teoksen. Loppupeleissä Seitti osoittautui jonkinlaiseksi porttihuumeeksi Svedbergin lukemiin äänikirjoihin ja toisaalta on sittemmin innostanut satunnaislainailuun äänikirjaosastolla.

Charles Osborne on muokannut Agatha Christien näytelmästä Seitti kerronnallisen version ja äänikirjana se toimii erinomaisesti. Luonnollisesti suurin osa tarinankuljetuksesta tapahtuu replikoinnin keinoin ja täten se oli äänikirjaformaattina miellyttävää kuunneltavaa, etenkin kun Svedberg lukijana erotteli hahmojen ääniä riittävästi muttei tuhottoman ärsyttävästi.

Seitissä diplomaattirouva Clarissalle, joka pitää kovasti taiten suunnitelluista kepposista, on ilmaantunut ongelma eli ruumis olohuoneen matolle. Poliiseja ei voi kutsua paikalle, sillä miehelle on tulossa arvovaltainen vieras kylään. Clarissan on siis punottava ovela suunnitelma ruumiin piilottamiseksi, sotkettava soppaan useampikin kartanossa vierailevista herrasmiehistä ja tehtävä kaikki tyylillä. Tietenkään asiat eivät ole miltä näyttävät, moni seikka menee vikaan, väärinkäsitykset meinaavat saada katastrofaalisia mittasuhteita ja niin päin pois, mutta asiat saadaan luonnollisesti lopulta ratkaistua. Murhamysteerinä Seitti ei ollut kovin kummoinen, teatterikappaleena se voisi puolestaan olla onnistuessaan kovin hauska.

Yksi kirja ei riittänyt tyydyttämään nälkääni Svedbergin kuuntelemiseksi, joten nappasin kirjastosta seuraavaksi mukaani Christien teoksen Ruumis kirjastossa. Parhaita hetkiä tässä teoksessa olivat neiti Marplen säpäkät huomautukset ja havainnot, mieleeni tupsahti aika ajoin Downton Abbeyn ihastuttava leskikreivitär sekä oma mumini.

Eversti Arthur Bantryn kirjaston matolta löytyy eräänä aamuna ruumis ja hänen vaimonsa Dolly soittaa siltä seisomalta ystävälleen neiti Marplelle. Poliisit ratkovat tapausta tahollaan, mutta luonnollisesti loppuratkaisun selvittämiseksi tarvitaan terävää neitiämme. Suurin osa rikoksen ratkomisesta tehdään paikallisessa hotellissa, jossa uhri oli töissä, ja jotenkin murhaan liittyvät niin tennisopettaja, leikatut kynnet, elosteleva elokuva-alan mies, tanssijuus ja paikallinen partiotyttö. Paikoin Ruumis kirjastossa on hyvinkin synkkä eikä se myöskään ole mielestäni Christien parhaita, mutta nasakan mittaisena äänikirjana se oli kuitenkin viihdyttävä.

Näistä kuuntelukokemuksista opin, että Lars Svedberg tosiaan on oikein mainio ja ilmeikäs lukija ja että en pysty enää ahmimaan Christien teoksia montaa peräkkäin. Tai en ainakaan näitä sanoisinko keskinkertaisempia sellaisia. Akuuttiin äänikirjanälkään voin kuitenkin suositella molempia lämpimästi.

Agatha Christie ja Charles Osborne: Seitti (Spider's Web, 2000)
WSOY, 2011.
Suomentanut: Kiti Kattelus
Lukija: Lars Svedberg
Kansi: Sami Saramäki







Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (The Body in the Library, 1942)
WSOY, 2011. 6 h 32 min.
Suomentanut: Ragni Rossi
Lukija: Lars Svedberg
Kansi: Anders Carpelan

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Katri Lipson: Jäätelokauppias


Helsinki Litin myötävaikutuksella tuli varattua kirjastosta monta kotimaista teosta, Katri Lipsonin Jäätelökauppias (Tammi, 2012) oli niistä yksi ja ensimmäinen luetuksi tullut. Kirjaan tarttumista vauhditti sen elokuvateemaisuus ja perin viehättävä ja plyysituoleillaan vetoava kansi.

Teos alkaa elokuvan kuvauksista. Jäätelökauppias-filmiä kuvataan kronologisessa järjestyksessä, pääsosanäyttelijätär turhautuu mystisyyteen ja kemia vastanäyttelijän kanssa rykii paikoitellen. Ohjaaja on kummallinen. Tähän kuvioon ei kuitenkaan jäädä, vaan seurataan myös Estheriä ja Tomasta, jotka pakenevat ja esittävät olevansa aviopari. Ja vielä mennään Prahaan, naisen luo joka katsoo Jäätelökauppiasta kerta toisensa jälkeen, ja tämän pojan kanssa matkustetaan muualle.

Monisäikeinen ja moniaalle kurottava rakenne ei sovi väsyneelle lukijalle, jollainen itse tätä kahlatessani olin. Äkisti vaihtuvat maisemat ärsyttivät, en saanut jossain kulkevasta punaisesta langasta kiinni. Potentiaalia kyllä oli, paljon. Elokuvan kuvaaminen, kuvakulman vaihdot ja kaikkea verhoava mystisyys viehättivät, jaksaminen ei riittänyt. Harmittaa näin jälkeenpäin, kunpa osaisi jättää lupaavat kirjat odottamaan oikeaa lukuhetkeä.

Kirjoittaa Lipson joka tapauksessa osaa. Teksi on miellyttävää lukea ja rytmitys on kiinnostava. Ehkä palaan joskus Jäätelökauppiaan tarinaan, uusimman teoksen Detroitin aion ainakin lukea. Suosittelen haastavamman kerronnan ja hyvän nykykirjallisuuden ystäville.

Katri Lipson: Jäätelökauppias
Tammi, 2012. 300 s.
Kansi: Markko Taina

tiistai 23. elokuuta 2016

Lavalta: Rocky Horror Show (Kulissi ry)

Kuva: Jaakko Manninen

Rocky Horror Show on mystinen musikaali. Sen juonessa on hyvin vähän koherenssia, hahmot ovat sympaattisen absurdeja ja kappaleiden luonne vaihtelee totaalisesta biletyksestä haikeaan balladointiin. Samalla se on myös tavattoman rakastettava kaikessa sekavuudessaan ja överiydessään. Näinpä Jyväskylän teatteriyhdistys Kulissi ry:n versio oli pakko nähdä ihan vain saadakseen tietää miten siellä on onnistuttu.

Ilokseni voin sanoa, että hyvin. Latoteatteri ei ole ensimmäinen miljöö, johon tämän musikaalin sijoittaisin mutta valosarjoilla tilasta oli saatu kotoisa ja lähes lavasteettomalle lavalle luodaan niin Frankin kartano kuin sen lukuisat sisätilatkin autosta puhumattakaan. Rocky Horrorin luonteeseen sopii, että lavalla on jouduttu tekemään erilaisia luovia ratkaisuja ja luovuus kikkakolmosineen on Kulissilla ollut selvästi käytössä.

Visuaalisen miellyttävyyden lisäksi roolitus on onnistunut. Esitys lässähtää helposti jos Frankilla ei ole puhtia, Pablo Delahaylta puolestaan löytyy karismaa ja leveää hymyä lavan täydeltä. Petteri Olkinuora ja Elsa Kalervo ovat ihastuttavan sinisilmäiset Brad ja Janet käyden läpi myös uskottavan muutoksen. Säpäköitä ja sopivan vinksahtaneita ovat Aleksi Keurulainen, Nea Vilhuniemi ja Taru Norrena Riff-Raffina, Magentana ja Columbiana. Ja sitten se Ville Leppäsen Rocky, selvästi on herralla jos jonkinlaista akrobatiataustaa kun kaikenlaiseen loikkimiseen lavalla kykenee. Myös ilahduttavan runsaslukuisessa ensemblessa on osaamista jos jonkinlaista ja joukkokoreografiat näyttävät hyvältä.

Kuva: Jaakko Manninen

Ainut oudoksuttanut asia oli joidenkin kappaleiden tahti. Laulullisesti homma kyllä onnistui oikein hyvin, mutta tuntui että joidenkin koreografioiden haasteena oli niiden hitaus. Eipä se toisaalta mitään haitannut. Muusikot soittivat joka tapauksessa oikein hyvin kimaltavissa hatuissaan ja muun muassa Rose tint my worldissa oli vänkä sovitus. Lauluissa oli myös haasteena paikoin huono kuuluvuus, mutta osaamisessa ei ollut puutteita.

Esityksen päättyessä naamaani sattuu, sen siitä saa kun istuu katsomossa leveä virne naamallaan. Lavalta välittyi mahtava meininki ja Antti Viitamäki on tehnyt hyvää työtä ohjauksen ja sovituksen kanssa. Rocky Horror Show'n kanssa on kaikki mahdollisuudet räjäyttää rengas ja jäädä tien poskeen kököttämään, mutta Jyväskylässä aikaloikattiin oivallisesti. Kannatti ajaa sinne ja takaisin ihan vain tämän vuoksi.

Esityksiä on jäljellä vielä viisi ja niistä kolme viimeistä ovat kaiken lisäksi interaktiivisia, joten kipittäkääpä Latoteatterin katsomoon!

Kiitokset Kulissille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka)

 Hamletia ahdistaa. Kuva: Sakari Hokkanen

Shakespearen Hamlet on eittämättä klassikko. Jollain tasolla pidän näytelmästä hirveästi, mutta toisaalta sen pituus ja masentavuus on alkanut puuduttaa. Teatteri Harakan Tapaus Hamlet pudistaa yli 400-vuotiaasta tekstistä pölyt ja kaiken lisäksi lysti on lyhennetty puoleentoista tuntiin, jonka pystyy kepeästi istumaan ilman väliaikaa myös Harakan Taiteilijatalon vanhan luentosalin penkissä.

Tarina on vanha tuttu. Tanskan prinssi Hamlet palaa kotiin myöhästyen juuri isänsä hautajaisista ja saapukin äitinsä ja setänsä häihin. Isän haamu vaatii kostoa katalalle veljelleen ja Hamlet alkaa vähitellen flipata kaikesta siitä ahdistuksesta ja juonittelusta joka hovissa velloo. Tyttöystävä Ofelia jää unohduksiin, Horatio-ystävästä ei ole apua ja tragediasta kun on kyse niin melkein kaikkihan siinä sitten lopuksi kuolevat.

Teatteri Harakan versiossa Hamletia näyttelee riemastuttavan anttituiskumainen ja karismassaan vaikuttava Mikko Virtanen. Virtanen tuo lavalle angstisen ja hämmentyneen Hamletin. Surkuhupaisa terapiakäynti, elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja avuttomuus uudessa tilanteessa tuovat Hamletin samaistuttavasti tähän hetkeen. Tukena lavalla on mainio Outi Herrainsilta, joka näyttelee säpäkästi Ofelian roolin ja liikuttelee nokkelasti myös muita paperinukkeina lavalla nähtäviä hahmoja. Ohjaaja Sakari Hokkanen hoitaa tekniikan ohella myös Horation roolin yrittäen tukea Hamletia, ollaanhan me täällä, mutta eihän prinssi siitä paljoa piittaa.

Synkkä luentosali on lavastettu oivasti, seinät on paperoitu työryhmältä ylijääneillä ideoilla ja joka puolella irvistelevät Hamletin kasvot. Esityksessä yhdistetään hyvin näyttelemistä, nukketeatteria ja videota, mikään ei tunnu turhalta kikkailulta. Parasta on kuitenkin ehkä se, että ensimmäistä kertaa minulle jää Hamletista hyvä mieli. Jotenkin työryhmä on kaivanut esiin jotain omaa, joka jättää hymyn huulille. Että voihan se näinkin mennä, hyvänen aika.

Esityksen jälkeen kiertelemme vielä Harakan kallioilla ja puhumme esityksestä, kehumme ja kehumme. Tapaus Hamlet oli hulvaton ja röyhkeä, mutta silti tarkkanäköinen ja hillitty, juuri sopiva balanssi kaikessa. Suosittelen lämpimästi reissua Harakkaan, muistakaa vain nostaa viitta laiturilla ylös jotta yhteysvene osaa noutaa teidät mukaansa kohti Taiteilijatalon pienois-Tanskaa ja sen kuohuja.

Kuva: Sakari Hokkanen

Teatteri Harakan Tapaus Hamlet on niitä esityksiä, joka olisi jäänyt näkemättä ilman kanssabloggaajien arvokkaita vinkkauksia. Talle onneksi tästä kirjoitti alkusyksyn vinkeissään ja kun esitys vielä tuli puheeksi viime viikolla niin pitihän se kalenteriin mahduttaa, kiitos siitä! Myös toinen kollega Katri ehti käydä tämän viikonloppuna tsekkaamassa.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 4.9. Lisätietoa esityksestä ja sinne saapumisesta löytyy facebook-tapahtumasta.

Kiitokset Harakalle kutsuvieraslipusta esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...