keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Lavalta: The Veil Project (Heijastimet)

Kuva: Mitro Härkönen

Mielestä, mielessä, mieli

The Veil Projectin ensi-ilta on juuri taputeltu loppuun ja olen heiluttanut aulassa heipat seurana olleelle ystävälle. Kävelen autolle, istun penkille ja alan itkeä. Itku on hyvälaatuista ja sen mukana kehosta poistuu jotain tahmaista. Se jättää jälkeensä tilaa jollekin uudelle.

Esitys on nykysirkusryhmä Heijastimien uusin tuotanto, jossa nähdään lavalla ilma-akrobaatti Salla Hakanpää. Lavaesiintyjiin kuului myös Edison-kissa, mutta ensi-illassa hän valitsi pysytellä piilossa ja oli läsnä vain henkisesti. Lukuohjeena esitykseen minulla on sen kuvaus akrobaattinen matka ihmismielen sisälle, ja sitä se minulle totisesti olikin.

Esityksen kuluessa aivoni naksahtavat tulkintavaihteelle ja ajatuksissani suitsin itseäni. ”Yritä nyt keskittyä vain katsomiseen, ei tarvitse tulkita koko ajan!” Ja kuitenkin oma päänsisäinen visio oli niin vahva, että lopulta annoin sen tulla ja johdattaa. Heittäydyin mukaan siihen, miten mielen syövereistä löytyviä solmuja nypittiin auki, joskus ihmetellen ja välillä niihin upoten, määrätietoisesti, vaikka kivulta ei voi säästyä. Halusin nyökytellä, että juuri tuollaista se on, ihan perseestä ja hirveää nyppiä omia kipukohtiaan, ja lopuksi kuitenkin keveyttä ja vapautta tuovaa.

Välillä unohdan hengittää ihan vain siksi, että samastun näyttämön hahmoon, hänen kamppailuunsa. Siihen, miten yksi solmu on vielä avattava, vaikka se vaatii ponnistelua, siihen, miten välillä on käperryttävä kaiken sen ajatusmössön keskelle päästäkseen siitä lopulta irti.

Olen seurannut Hakanpään uraa vuodesta 2013 ja nähnytkin lähes kaikki Suomen kamaralla nähdyt esitykset. Arvostan hänen tekemisiään hirvittävästi. Ilmaisu tuntuu tarkoituksenmukaiselta ja dynaamiselta, turhaa kikkailua ei esiinny. Jos jokin osio saakin minut henkäisemään katsomossa, koen sen osaksi tarinaa eikä tarpeeksi näyttää, että näin hurjaa se katonrajassa temppuileminen on.

Ja arvostan nimenoaan sitä, että vaikka Hakanpää on teknisestikin hyvin taitava, on keskiössä tarina. Yleisölle ei tarvitse tarjota päätähuimaavaa akrobatiaa sekunneittain, vaan välillä voi hengähtää ja keskittyä siihen, kuinka silkkiköysi keriytyy hypnoottisesti auki.

Joonas Pehrssonin häiritsevä, mutta silti kaunis äänimaisema tukee tarinaa. Alun epäselvyyden tilassa kaikki rätisee, vähitellen fragmenteista alkaa saada selvää. Mitä jos, mitä jos tästä voisikin selvitä. Suuressa roolissa on myös Ainu Palmun valo- ja videosuunnittelu, joka ohjaa katsetta, luo valoa ja varjoja yllättäviin paikkoihin. Kokonaisuus on harkittu, mutta aiheeseensa sopivasti kuitenkin myös rouhea.

Tätä kirjoittaessa esityksen näkemisestä on lähes kuukausi, mutta se on mielessä lähes päivittäin. Onneksi olin kirjannut ensimmäiset vaikutelmat jo puhelimen muistioon, sillä kirjoittaminen siirtyi mielen askarrellessa nähdyn parissa. Tuntui vaikealta jakaa tätä kokemusta, sillä se solahti jonnekin syvään kerrokseen.

Onneksi on tällaista, syviin vesiin vievää ja silti kaunista. Kiitos.

Toivottavasti The Veil Projectia on mahdollisuus nähdä vielä tulevaisuudessa. Tällä kertaa esityksiä oli neljä syyskuisessa Stoassa.

maanantai 28. syyskuuta 2020

Lavalta: Fok_It - viides vuodenaika (Teatteri Kultsa)

Esitys on nähty kutsuvieraslipulla.

Fok_Itin ensemble. Kuva: Timo Seppälä

David Lynch ABC:n noutopöydässä

Fok_It on sarjakuva, jota lukiessa ei tiedä pitäisikö nauraa vai tuntea olonsa kummalliseksi. Hieman krouvisti piirretyt päät pohtivat asioita ja suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtuu ruudun ulkopuolella. 

Äkkiseltään siis voisi kuvitella, että Fok_Itin sovittaminen teatterinäyttämölle olisi jos kohta ei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa.

Teatteri Kultsa kuitenkin onnistuu saavuttamaan teoksessaan Fok_It - viides vuodenaika sarjakuvan hengen erinomaisesti.

Juonta itse teoksessa ei ole kuin siteeksi: eri henkilöt ovat töissä Fok_It Oy:ssa ja henkilöstön elämää seurataan keväästä kevääseen. Matkalla onnistutaan miettimään syvällisiä ja oikeastaan koko teos koostuu pienistä monologeista, jota joku toinen hahmo pallottelee takaisin jostakin lavan sivustalta. 

Ja se kummallista kyllä toimii. Ratkaisevin syy teoksen toiminnalle on se, että näyttelijöiden rytmi on kohdallaan ja tällaisessa sutkaus-toisensa-perään -teatterissa se on kaikkein olennaisinta. Eniten ehkä naurattivat Jussi Vehkasalon esittämän Juhanin elämää suuremmat harmistuksen aiheet vaikkapa Euroviisuista tai striimaamisesta.

Myös Pirjo Saariokarin Perjantai-Pirkko kaikessa överiydessään kikatutti. Kaiken kaikkiaan koko näyttelijäporukka teki erinomaista työtä. Osa jutuista saattoi mennä yleisöltä vähän ohi, mutta Fok_Itin maailmassa se ei haittaa: jos ei ole juuri sillä hetkellä hauskaa, niin ainakin on kummallista ja vähän kiusallista ja siitähän tästä kaikessa on kyse.

Fok_It on ennen kaikkea sydämellä esitetty näytelmä enkä usko, että se toimisi millään muulla tavalla esitettynä. Teoksen välissä esitettävät Voimaeläimet-yhtyeen cover-kappaleet tuntuvat ensin vähän päälleliimatuilta, mutta kun laulavan siivoojan (Kaisla Flood) elkeet kasvavat jatkuvasti kiiltävämmiksi ja diivamaisemmiksi alkaa ymmärtää, että tässä ollaan vähän erilaisessa maailmassa. 

Vähän kuin David Lynch olisi päättänyt istua ABC:n noutopöytään.

- Tuomas

***

Fok_It Teatteri Kultsan lavalla lokakuun puoliväliin asti.

*** 
Kuten allekirjoituksesta varmaankin huomasitte, on tämä teksti poikkeuksellisesti siipan vieraskynäilemä.

torstai 24. syyskuuta 2020

Lavalta: Päiväni murmelina (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Parhaimmista parhain on Punxsutawney ja murmeli

Tuntuu, että siitä on ikuisuus kun Helsingin kaupunginteatteri julkisti seuraavan musikaalinsa olevan Danny Rubinin ja Tim Minchinin Päiväni murmelina. Minulle teoksesta tekee merkittävän se, että sen cast recordingia on luukutettu meillä jo useampi vuosi ja kappaleet on analysoitu kutakuinkin puhki siipan toimesta. Liput tuli siis hankittua heti kun niitä saatavilla oli, ja epävarmuuden täyttämästä keväästä huolimatta teos saatiin Suurelle näyttämölle kutakuinkin suunnitelmien mukaan syyskuussa.

Tarina lienee monelle tuttu vuoden samannimisestä elokuvasta, jossa pääparina vaikuttivat Bill Murray ja Andie McDowell. Vastahakoinen säämies Phil Connors (Lari Halme) pakotetaan reportaasimatkalle pieneen Punxsutawneyn kaupunkiin, jossa asukkaat ja vieraat odottavat malttamattomina, ennustaako Phil-murmeli kevään tulon vai toteaako se talven jatkuvan. Nihkeää toimeksiantoa ei tee paremmaksi paikalle pölähtävä tuottaja Rita Hanson (Maria Lund), jonka positiivinen asenne ei ainakaan paranna Philin mieltä. Keikka saadaan hoidettua ja paku pakattua, mutta lumimyrsky sulkee kaikki tiet ja kaupunkiin on jäätävä vielä toiseksi yöksi. Paitsi että Phil herääkin murmelinpäivään uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, ja joutuu läpikäymään melkomoisen tunneskaalan päästäkseen toisteisen päivän kirosta irti. 

Päiväni murmelina
 on haastava teos, sillä musikaalikomedia-luokituksesta huolimatta etenkin sen ensimmäinen puolisko on raskasta katseltavaa. Phil Connors on etuoikeutettu kusipää ja muut hahmot näytetään yksiulotteisina kökkelöinä. Kielenkäyttö vilisee kirosanoja ja asiattomuuksia, eivätkä sympatiat todellakaan ole hänen puolellaan. Philin valuminen hedonistisesta muiden hyödyntämisestä musertavaan epätoivoon ei sekään ole hauskaa katsottavaa, vaan oikeastaan kamalaa.

Kaikki tämä saa myös ainakin minun pääni surraamaan. Miten minä käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa? Osaanko nähdä kanssaihmiset enempänä kuin yksiominaisuuksisina pahvihahmoina? Milloin valitsen olevani muille mukava ja miksi? Toisaalta musikaali myös alleviivaa, että oman navan kaivelusta on myös mahdollista päästä eteenpäin ja nähdä maailma monipuolisempana. Ehkä aivan niin kokonaisvaltaiseen muutokseen kuin Phil ei ole aina realistista pyrkiä, mutta toisaalta keskimäärin kymmenen vuoden aikaluupissa on aikaa tehdä perustavanlaatuisempia peliliikkeitä.

Lari Halmeen kyky muuttua totaalisesta kusipäästä täysin epätoivoisen ihmisraunion kautta aidosti sympaattiseksi hahmoksi on ihailtavaa. En sinänsä epäillyt, etteikö hän siihen pystyisi, mutta vaativan roolin upea toteutus on silti hatunnoston arvoinen suoritus. Lähempänä lavaa istuessa Halmeen ilmeskaala on häikäisevää katsottavaa, sillä Phil on käytännössä koko ajan katsojan nähtävillä. Mainio on myös Maria Lund, jonka Rita on sanalla sanoen ihana ja samaistuttava. Halmeen ja Lundin vuorovaikutusta on yksinkertaisesti ilo seurata, sillä kemia ja rytmitys toimivat.

Roolitus on muutenkin onnistunut. Ensemble tanssii ja laulaa lavan pyöriessä ja sivuhahmoistakin muodostuu mitä kokonaisimpia hahmoja, jos heitä malttaa seurata tarkemmin. Esimerkiksi rouva Lancasterin (Leenamari Unho) hupsun majatalopitäjän kuoren alta löytyi minulle sydäntäsärkevän ihastuttava nainen. Mieleen jäi myös Raili Raitalan upea Nancy, joka vaikuttaa Philin katseen alla mitä mitättömimmältä hahmolta, mutta jonka viimeiset kohtaukset esityksessä ovat lähestulkoon suosikkejani niiden yksinkertaisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Olen useammassa paikassa kohdannut kommentin, että Murmelin musiikki on ”sekavaa”, ja että laulujen joukossa ei ole ”yhtään hittiä”. Olen tästä hieman eri mieltä, mutta minulla on toki katsojana teoksen suhteen etulyöntiasema ensimmäisessä kappaleessa mainittujen seikkojen vuoksi. Helppoja rallatuksia kappaleet eivät tosin lähtökohtaisesti ole kaikessa runsaudessaan, mutta jäävät ainakin tällä taustalla erittäin hyvin päähän soimaan.

Kuva: Robert Seger

Runsas on myös esityksen visuaalinen puoli. Suuren näyttämön pyörö pyörii lähes jatkuvalla syötöllä, juhliva pikkukaupunki on täynnä värejä ja asukkaat poukkoilevat ympäriinsä riemunkirjavissa talvitamineissaan. Hatunnosto siis lavastaja Peter Ahlqvistille ja puvuista vastaavalle Elina Kolehmaiselle sekä luonnollisesti myös kulisseissa vaikuttaville pukijoille ja näyttömöhenkilökunnalle, jolla ei juuri lepohetkeä tässä karusellimaisessa show'ssa suoda.

Ja jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ei ole lastenmusikaali. Voisin kuvitella ottavani mukaan teini-ikäisen kanssakatsojan ja silloinkin harkiten, sillä hilpeästä ulkokuorestaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin syvälle ihmisen mutakerroksiin kaivautuva teos, jonka kuvasto on paikoin aika rajua.

Minulle Päiväni murmelina on vähän kuin supermakea leivos. Tuntuu välillä siltä, että kaikkea on liikaa ja vähän ällöttää, mutta lopulta leivos kuitenkin on yksi parhaita koskaan ja muistelen sitä lämmöllä. Se ei ole kaikin puolin täydellinen, mutta tähän hetkeen juuri hyvä. Siippa puolestaan tutkailee kalenteriaan ja pohtii, josko kävisi katsomassa esityksen vielä kerran tai kaksi.

Itse olen siis nähnyt musikaalin jo kahdesti, sillä olimme myös katsomassa sen 2. pääharjoitusta (sinne saimme kutsuliput ystävältä, kiitos!) jo ennen ensi-iltaa. Se oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin istumassa ison teatterin katsomossa sitten kevään sulkujen. Olin toki ollut jo useammassa esityksessä ulkona, ja ihanan Mad Housen pienessä katsomossa, mutta jotain niissä samettipenkeissä ja valtavassa lavassa kuitenkin on, että There will be sunin alkutahtien kajahtaessa kyynelkanavat aukesivat. Yritin vaivihkaa pyyhkiä kyyneleet, ennen kuin ne valuivat maskin alle kutittamaan. Teatteri on kuitenkin parasta tässä ja nyt, eläviltä ihmisiltä eläville ihmisille.

lauantai 8. elokuuta 2020

Lavalta: Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (Salon Teatteri)

Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevosell' on pää parempi

Kesäteatterikausi jäi tänä vuonna lyhykäiseksi, mutta onneksi sain sen kruunuksi Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalin. Teos oli minulle tuttu vain nimeltä ja päätinkin marssia katsomoon ilman sen kummempia ennakkotutkimuksia. Ja mihinpä niitä olisi tarvinnutkaan, kun Peter Nybergin taiten ohjaama esitys vei muassaan. Vuohensaaressa saatiin kokea suuria tunteita sielua riipivästä surusta väkevään ja tuliseen rakkauteen.

1900-luvun alussa maailma on murroksessa ja aroilla vaeltavien romanien elämäntapa muuttuu uhanalaisemmaksi vuosi vuodelta. Leirit kuitenkin liikkuvat edelleen ja vanhoista tavoista pidetään kiinni. Kun noidaksikin syytetty kaunis romanityttö Radda (Vilma Koskela) löytää ja parantaa sotilaiden kanssa käydyssä taistossa loukkaantuneen Loiko Zabarin (Jerry Sarlin), ei kummankaan elämä ole enää entisellään. Nuoret eivät kykene vastustamaan välillään roihuavaa tunteiden paloa, mutta ylpeyttä ja omapäisyyttä molemmilla on liiankin kanssa. Vaikka Sarlinin ja Koskelan yhteinen lava-aika on loppujen lopuksi varsin vähäistä, on heitä helppo uskoa. Tunnelma on latautunut, kumpikin tuntuu olevan yhtä aikaa valmis syöksymään toisen syliin ja toisaalta pakoon.

Traagisen rakkaustarinan taustalla nähdään, kuinka vanhat perinteet murtuvat pala palalta ja valtaapitävät sortavat vähemmistöjä surutta. Kun teatteria tehdään näin isosti, on raja uskottavan ja sanalla sanoen kauhean välillä hiuksenhieno. Onneksi Vuohensaaressa tehdään vimmalla ja tunteella ja uskotaan siihen, mitä ollaan tekemässä. Koko ensemble suoriutuu rooleistaan upeasti. Se mahdollistaa muun muassa eeppiseksi muuttuvan takaa-ajokohtauksen, jossa on tosi kyseessä ja hevosten kaviot pöllyttävät hiekkaa takaa-ajajien hengittäessä niskaan

Henkilöohjauksen lisäksi Nybergillä on taitoa käyttää koko näyttämötilaa hyödyksi. Vuohensaaren kesäteatteri tarjoaa jo itsessään esitykselle komeat puitteet ja niistä otetaan kaikki irti. Ensemblekohtauksissa tila täytetään runsaasti niin, että joka puolella on toimintaa, vaikka pääkohde onkin helposti pääteltävissä. Myös Venla Viisasen koreografiat ovat näyttäviä ja antavat koko ensemblelle mahdollisuuden loistaa rooleissaan.

Eniten rakastin esityksessä kuitenkin hevosia. Ja tärkeitähän ne olivat, hahmoille elintärkeitä. Hevoset edustivat vapautta: jos sinulla on hevonen, voit lähteä milloin tahansa. Hevosten vuoksi oltiin myös valmiita tekemään asioita, joihin ei muuten taivuttaisi. Ja silti hevoset olivat villieläimiä, ihmisen tahtoon vain väliaikaisesti tai omasta halustaan taipuvia. Jos niitä pidetään liian tiukilla kuolaimilla, ne murtuvat ja muuttuvat vain juhdiksi, mikä oli esityksessäkin nähtävissä verrattaessa paronin siistiksi suitsittuja kärryhevosia arolla villeinä laukkaaviin, kiiltäväkylkisiksi kuvittelemiini ratsuihin.

Loiko Zobar (Jerry Sarlin) hevosineen. Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevoset oli toteutettu pääosin nukettamalla ja ratkaisu oli mielestäni erityisen onnistunut. Erityisesti Loiko Zabarin hevosta nukettanut Petra Myllyperkiö vakuutti liikekielellään ja heittäytymisellään; näyttämölle oli helppo kuvitella kaunis hevonen, jota nopeampaa ei arolta löydy. Erityismaininta tästä esityksestä siis yhteisesti kaikille upeille hevosten nukettajille!

Haastavinta upeassa tilassa on äänentoisto. Erityisesti lauluissa sanoista oli paikoin vaikeaa saada selvää, mutta ainakaan keskikatsomossa asia ei muuttunut ongelmalliseksi. Puhekohtauksissa äänet kuuluivat kuitenkin hyvin ja laulutaidossa ei voi sanoa olleen puutteita. 

Vähempää en siis Salon Teatterilta odottanutkaan, mutta todetaan silti ääneen, että Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on erittäin onnistunut musikaaliesitys. Se luottaa paljon katsojan mielikuvituksen varaan ja palkitsee kokonaisvaltaisella kokemuksella. Ehkä kliseistä, mutta katsomossa sai tosiaan itkeä, nauraa ja kuultiin siellä myös muutama kollektiivinen järkytyksen kohahdus.

Jos siis tiesi kulkee vielä ensi viikolla Salon suuntaan, suosittelen erittäin lämpimästi esityksen katsomista. Ei sitä keveintä kesäteatteria millään mittarilla, mutta hyvin laadukasta sellaista.

***

ps. Otsikon pihistin Okra Playgroundin Rautasuu-kappaleesta. Suosittelen myös sen kuuntelemista ja upean videon katsomista kaikille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...