sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Kirjeitä keväältä 2020 - Middle eastern bloc presents Spring '20

Sain jokin aika sitten European theatre collectivelta sähköpostia, jossa kysyttiin kiinnostaisiko minua kirjoittaa heidän tällä viikolla alkaneesta englanninkielisestä podcast-sarjastaan. Kiinnostihan minua. Erityisesti siksi, että saatavilla olisi edes jonkinlaista kulttuuria tähän tyhjiöön, sellaista joka on alunperinkin on suunniteltu koettavaan formaattiin. Podcastin tekstejä varten oli avoin haku ja niiden kirjoittajat ovat kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvia eurooppalaisia.

Tässä istuessani, kirjoittaessani, näen ulos ikkunasta, joka on työpöytäni takana. Ennen viime kevään ensimmäistä lockdownia käytin kotona olevaa työpöytääni yllättävän harvoin. Läppäri majaili olohuoneen sohvapöydän alla valmiina käyttöön, työpöydälläni lojui epämääräinen pino papereita ja kaikenlaisia toimistotavaroita.

Nyt olen lähes vuoden tehnyt työni tämän pöydän ääressä. Läppäri ei matkusta enää olohuoneeseen, sillä en jaksa käyttää sitä enää iltaisin. Ehkä hyväkin niin.

Tässä istuessani kuuntelin myös ensimmäisen Middle eastern block presents Spring '20 -podcastin jakson, Jay Albaosin kirjoittaman ja Amira Khalifan lukeman Letters to Sea. Sen teksti sijoittuu Belgiaan, Leuvenin kaupunkiin. Tunsin äkillistä yhteyttä kertojaan: olen käynyt Leuvenissa, siellä asui ja asuu edelleen henkilö, jonka kanssa kävin vuosia kirjeenvaihtoa. Kuinka hämmentävää.

Ajattelin, että jakson kuunteleminen olisi ollut raskasta. Ajattelin, että sisimmässäni en oikeastaan jaksaisi kuunnella yksinäisyydestä, korona-ajan alkuvaiheesta, en mistään siitä.

Ensimmäinen jakso kesti 7 minuuttia 41 sekuntia. Sen ajan koin olevani jossain muualla.

Ja vaikka se muualla oli paikassa, jossa ulos ei saa lähteä, kolmen ihmisen kokoontuminen on likimain laiton ja yksinäisyys on fyysistä, olin silti hetken jossain muualla. Pääsin hetkeksi pois tästä omasta ahdistuksestani erilaiseen tilaan, toiseen kehoon, jossa epätietoisuuden tunteet ovat tunnistettavia. Surullisuudestaan huolimatta se tuntui jollain tapaa hyvältä. Että on muita ihmisiä, jaettu kokemus, kurkotus toisen luo.

Podcast tulee sisältämään kymmenen jaksoa, jotka julkaistaan tästä viikosta lähtien perjantaisin Soundcloudissa. Aion kuunnella loputkin.

***

A while back, European theatre collective sent me e-mail to inquire if I would be interested to write about their new podcast series. And indeed I was. Especially because it would allow me to experience some culture in this void, culture that has been planned to be in this format from the beginning. The texts for the podcasts were gathered through an open call and all the writers are Europeans belonging to language and cultural minorities.

As I'm writing this, I can see through the window behind my desk. Before the lockdowns started last spring, I rarely used this desk. My laptop resided underneath the living room's coffee table ready to be used and my desk was cluttered with piles of paper and office supplies.

Now I have worked here almost a year. The laptop does not travel to the living room anymore, since I am tired to use it in the evenings. Maybe it's a good thing, too.

Here I also listened to the first episode of the Middle eastern block presents Spring '20 podcast, Letters to Sea written by Jay Albaos and narrated by Amira Khalifa. The text is from Leuven, Belgium. I felt strangely connected to the narrator: I have actually been to Leuven, a person I corresponded with for years and years used to live there and to my knowledge still does. How curious.

I thought that listening to the episode would be exhausting. I thought that deep inside I actually don't have the energy to listen about loneliness, the beginning of the pandemic, nothing concerning it.

The first episode was 7 minutes and 41 seconds, and for that brief period of time, I felt like I was somewhere else.

And even though that somewhere else was in a place where you're more or less not allowed to go out, three people meeting is pretty much illegal and loneliness is physical, I still was somewhere else. For a moment I got to leave my own anxiety behind, I got to visit another body, where the feeling of not-knowing is recognizable. Despite the sadness, it also felt good. It felt good to experience that there are other people, a shared experience, a possibility to reach out.

The podcast will have 10 episodes in total and they will be published every Friday for the next nine week on Soundcloud. I will listen to the coming episodes as well.

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

maanantai 18. tammikuuta 2021

Kujerruksia 10 vuotta!

Niin se vain on, että tammikuussa 2011 Kujerruksia näki päivänvalon ja täällä sitä ollaan edelleen. Huh huh ja hurraa! Vaikka itse blogi on ollut viimeisinä kahtena vuotena hiljaisempi moninaisista syistä, niin täällä ruudun takana sydän sykkii edelleen kirjallisuudelle ja esittävälle taiteelle. Ehkä jopa vahvemmin, kuin kymmenen vuotta sitten. Olen moneen otteeseen pohtinut, pitäisikö koko blogi pistää multiin tai edes tauolle, ei se ole kertaakaan tuntunut hyvältä ratkaisulta. Omaan tahtiin siis mennään, ja hyvä niin.

Synttärikuvan inspiraationa on ollut, kuten moni ehkä tunnistaakin, WSOY:n vuonna 2020 juhlapainoksena julkaisema Astrid Lindgrenin ja Ingrid Vang Nymanin Peppi viettää syntymäpäiviä. Kuva otettiin päivän varoitusajalla meidän makuuhuoneessamme ja taustakankaana käytettiin Tuomaksen taiten virittelemää laavukangasta, editointi on myös kokonaan hirvittävän mukavan siipan käsialaa. Kiitos ideasta juhlia kymppisynttäreitä copycat-kansikuvalla Luetut, lukemattomat -blogin Liisalle!

Miltäs täällä hieman pölyisessä blogissa sitten näyttää? Postaustahti on tosiaan täällä Bloggerin puolella laskenut kuin lehmänhäntä. 2019 uusia tekstejä tuli 34 kappaletta, viime vuonna vain 15. Instagramissa olen höpissyt lähinnä kaikesta muusta kuin kirjoista, toki syynä on myös viimeaikainen valitettava kulttuuritarjonnan vähäisyys. Kirjoja olen kylläkin lukenut varsin entiseen tahtiin, mutta tekstiä ei ole syntynyt kuin ajoittain.

Ja silti, täällä sitä ollaan. Mitään lupauksia mahtipontisesta aktivoitumisesta en aio tehdä, mutta myönnettävä on, että sormenpäitä vähän kutkuttaa ja tuntuu siltä, että nyt voisi taas kirjoittaa. Erityisesti haaveilisin kirjoittavani enemmän lempilapsestani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, katsotaan kuinka käy.

Kyselin tosiaan Instagramissa toiveita siitä, miten 10-vuotistaivalta voisi juhlistaa. Copycat-kuva komeilee tosiaan tuolla ylhäällä ja Instagramissa aion myös järjestää pienen kulttuuriaiheisen arvonnan ja ehkä höpistä myös tarinoiden puolella jotain toivottujen top 5 -listojen tiimoilta.

Lisäksi kysyttiin 10 lempibloggaustani (kiitos Hanna!) vuosien varrelta ja sepä olikin vaikea kysymys! Yhteensä tekstejä on täällä Bloggerissa huimat 1481 kappaletta, joten ihan jokainen ei toki muistu kirkkaasti mieleen. Seuraavat tekstit kuitenkin joko muistin tai löysin kevyesti pintaa kuopsutellen, joten tässäpä ne, aikajärjestyksessä.

huhtikuu 2011
Lavalta: RENT (Suomen Musiikkiteatteri Ensemble)

Muistan aina, että tämä on blogin ensimmäinen Lavalta-bloggaus, vaikka tosiasiassa se on kolmas. Siinä mielessä tapaus on kuitenkin merkityksellinen, että mikään RENTin versio ei ole vienyt tätä jalustaltaan ja tämä oli minun ja Tuomaksen ensimmäinen toiseen kaupunkiin, tässä tapauksessa mainioon teatterikaupunkiin Lahteen, suuntautunut teatterimatka.

lokakuu 2012
Stephenie Meyer: Twilight

Tämä valebloggaus julkaistiin syksyllä 2012 osana kirjabloggaajien plagiointi-flashmobia, joka järjestettiin useiden bloggareiden havaittua, että blogitekstejä käytettiin toisinaan sellaisinaan tai osittain äidinkielen esitelmissä. Muiden tekstejä oli hulvatonta lukea ja taisipa niistäkin jokunen päätyä hämmentyneiden äidinkielenopettajien silmien alle.

kesäkuu 2014
Lavalta: Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi (Ryhmäteatteri)

Tämä taitaa olla ainoa blogista löytyvä arvio, jonka kirjoitin runomuodossa. Muistan, että tekstin kirjoittaminen riimitellen oli hauskaa, mutta tavaksi siitä ei kyllä minulle olisi!

helmikuu 2015
Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Huomasin näitä linkkejä kerätessäni, että kaikki tuntuivat liittyvän teatteriin tai johonkin erikoistapaukseen, joten pyysin Tuomasta valitsemaan edes jonkin kirjabloggauksen, joka oli hänestä erityisen hyvä. Hän valitsi tämän. Haru oli kirja, jota rakastin syvästi, ja toivon sen löytävän tiensä minun hyllyyni vielä jonain päivänä.

helmikuu 2015
Lavalta: Annika gör Svansjön (Oblivia)

Tämä teksti kirjoitettiin yhdessä ihanan ystäväni Heidin kanssa syöden muikkuja ja silakoita ravintola Cellassa. Kaikenlaista sitä tuli kokeiltua! Yhteiskirjoittamista voisin hyvin tehdä toistekin.

toukokuu 2015
Kuinka päästä huoneesta ulos tunnissa - testissä Room Escape -peli

Tämä on tilastojen mukaan blogin kaikkien aikojen luetuin teksti ja siihenkin liittyy Heidi! Heidi kutsui joukon bloggaajia testaamaan silloin Suomessa aivan uutta konseptia eli pakohuonetta. Tämä kokemus myös sytytti oman rakkauteni pakopeleihin ja niitä onkin sittemmin tullut pelattua niin pakohuoneissa kuin kotona pelattavina versioinakin (joista voisin muuten kirjoittaa ihan oman bloggauksensa!).

lokakuu 2017
Matka näkymättömäksi tytöksi (eli miten tullaan tuotantojärjestäjäksi)

Aloin joskus minimesenaatin syntymän jälkeen seurata Helsingin Kaupunginteatterin tuotantojärjestäjä Henriikka Koskenniemeä instagramissa. Sen lisäksi, että hänen työjuttunsa olivat tosi kiinnostavia, vaikutti hän myös todella mukavalta ihmiseltä. Rohkaistuin ja kysyin, saisinko haastatella häntä blogiin. Sain haastattelun (josta tuli mielestäni kaiken lisäksi aika hyvä!) ja sitä myöten meistä tuli vähitellen myös ystäviä. Blogin parhaita puolia onkin, edelleen, ollut sen kautta löytyneet sydänystävät.

helmikuu 2018
Making of Putkinotko: Taivaalta tippuja maitotonkka ja lennossa editoitavat kohtaukset

Olen päässyt tekemään Teatteri Jurkan kanssa kaksi todella mielenkiintoista sisältöyhteistyötä, jossa seurasin ensin keväällä 2018 Putkinotkon (linkki vie tämän sarjan toiseen osaan) ja sitten keväällä 2019 vielä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3:n harjoituksia. Kaiken lisäksi tein ison osan näistä käynnistä minimesenaatin kanssa, mikä oli ihan mahtavaa. Siellä hän posotti päiväuniaan takahuoneessa ja minä kirjoitin.

huhtikuu 2018
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Siippa oli sitä mieltä, että tähän voisi linkata myös jonkin hauskan postauksen ja tämä oli kuulemma sellainen. Lisäksi postauksen kuvassa on maailma hellyyttävin minimesenaatin vauvakäsi, joten linkkaus on sen arvoinen jo sen vuoksi. Ja tulipa tästä mieleen, että olisi hauska blogata jälleen myös sarjakuvista!

tammikuu 2019
J. Pekka Mäkelä: Hunan

Olen kirjoittanut kahden viime vuoden aikana kammottavan vähän kirjoista tänne blogiin, tekstien laskemiseen riittävät kevyesti kahden käden sormet. Hunanin bloggausta muistan kuitenkin kirjoittaneeni huolella ja innolla, luinhan kirjan käytännössä kaksi kertaa putkeen ja sain (pyynnöstä, miten ihanaa) haastatella ystävääni J. Pekkaa myös kirjan julkaisutilaisuudessa alkuvuodesta 2018.

BONUKSENA elokuu 2012
Copycat-kirjankansikilpailun uusi tuleminen

Pitäisi ehkä kiittää Amman lukuhetki -blogin järjestämästä copycat-kisasta useammin, sillä sen satoa on blogin pitkäikäisin profiilikuva, joka on käytössä myös Instagramissa ja Twitterissä. En ole enää tuo kahdeksan ja puolen vuoden takainen neitonen, mutta edelleen jaksamme siipan kanssa vitsailla ns. hyppykuvista. Tämän kuvan myötä Tuomas-parka on myös saanut editoida kaikki enemmän työtä vaativat kuvat blogiin ja sitä hän onkin ansiokkaasti ja vain toisinaan hieman mutisten tehnyt. Sydän.

Tuntui oikeastaan aika ihanalta ja kevyeltä tulla pitkästä aikaa tänne kirjoittamaan, toivotaan että se tunne säilyy.

Siippa on toivonut, että muinaisina aikoina aktiivinen Kupista-sarja tekisi paluun, itse haaveilen juurikin kirjatekstien kirjoittamisesta ja kaikenmoisesta. Toivotaan hyviä tuulia tälle alkavalle seuraavalle kymmenelle!

Ja kiitos sinulle, joka tätä luet. Sillä vaikka usein sitä ajatteleekin kirjoittavansa paljolti itselleen, niin onhan tämä parhaimmillaan vuorovaikutuslaji.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Lavalta: ÖH (Sonja Jokiniemi + Zodiak)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Herman Nyby ja Aino Ojalan toteuttamat ryijyt. Kuva: Katri Naukkarinen

Ihossa kosketuksen tuntu ja jälki

ÖH. Öh. Tosiaan: Sonja Jokiniemen ÖH on nyt noin puolivälissä esityskauttaan Zodiakissa. Ryhmäteos on moniaistinen tekstiiliympäristö, jossa ihmiset koskettavat pehmeästi ja kovaa, katsovat silmiin, ryömivät piiloon, rakentavat ja purkavat.

ÖH oli minulle katsojana hyvällä tavalla haasteellinen teos. Tunne- ja oloskaala kulki lämpimän tilan aiheuttamasta väsymyksestä riemukkaaseen hereilläoloon, poisvetäytyvästä torjunnasta kutsuvaan läsnäoloon. Teoksen selkeä sanoittaminen pakenee minua, joten tarjoan teille havaintoja ja ehdotuksia tämän blogitekstin nimeksi.

Asioita, joita havaitsin (ei missään selkeässä järjestyksessä):

  • Maito ja ketsuppi ällöttävät minua lavalla. En ole ihan varma miksi. Tässä ei onneksi ollut ketsuppia.
  • Luulen, että koin jonkinlaisia mikrounia esityksen alkupuolella, koska kuulin lavalta puhetta, jota siellä ei ollut. Aika villejä assosiaatioketjuja tapahtui, ihanaa ja pelottavaa, koska luulin jo esityksen lukevan ajatuksiani.
  • Sonja Jokiniemien teokset tuntuvat osuvan minussa katsojana johonkin oudosti kitkaiseen kohtaan. Olen nähnyt nyt kolme hänen teostaan ja ne tuppaavat tuuppimaan minua jollekin oppimisen ja tunnustelun alueelle. Se tuntuu ihan hyvältä.
  • Haluaisin olla ryijykarhukainen.
  • Rivissä tehty yhteishyppely on minusta aina ihanaa.
  • Juurekset ovat kauniita ja niillä voi koskettaa lempeästi.
  • Pihtien väliin puristuva iho tuntuu näyttää minusta epämiellyttävältä.
  • Myös laudat ja narut herättävät minussa levottomuutta.
  • Osaisinpa tehdä ryijyn. Haluan opetella.
  • Ihmisen iho on kimmoisaa, aaltoilevaa ja kaunista, ja toisessa ihmisessä on sisäänrakennettuja tarpeita puristaa, nipistää ja silittää.
  • Tekee mieli perunaa.
  • Kehoon jää levoton olo, sillä tuntui siltä, että esityksessä voisi tapahtua ihan mitä vain ja tunnelma muuttua mihin suuntaan vain.

Mahdollisia nimiä tälle blogitekstille:

  • Jauhoja ja sidontaa
  • On tämäkin saatana työmaa
  • Säännöttä me elämme

Kiitos Sonja Jokiniemi ja työryhmä, siis Leila Kourkia, Marlon Moilanen, Herman Nyby ja Tuuli Vahtola, tästä kokemuksesta.

Ja onneksi voi tämän lisäksi viitata muihin, sillä kriitikko Maria Säkö on kirjoittanut tästä teoksesta sitä hienosti avaavan arvion Helsingin Sanomiin.

ÖH nähtävissä Zodiakissa vielä 24.11. asti.

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Lavalta: Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather (Todellisuuden tutkimuskeskus)

Kuva: Jan Ahlstedt

Kokemuksia säästä

On sunnuntaiaamu ja paistan sämpylöitä. Kuulostelen toisella korvalla koko ajan ovea. Pian sieltä kuuluukin kovaääninen ja napakka koputus. Ilahdun, sillä olen kirjoittanut ajanvarauslomakkeeseeni, että kolkutinta on käytettävä riuskoin ottein tai en kuule.

Ulkona on hymyilevä pyörälähetti, joka ojentaa minulle paketin. Aamu on kuulas ja kaunis, täydellinen alkavan marraskuun aamu. Minulle puhutaan säästä, olen samaa mieltä sen viehättävyydestä juuri tänään. Kysyn, haluaisiko myös lähetti sämpylöitä. Hän myöntyy ja pakkaan hänelle kaksi sellaista mukaan.

Ruskeaan paperipussiin pakattu lähetys on osa Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather -etäesitystä. Esitys on Todellisuuden tutkimuskeskuksenFerske Scenerin ja Vestlandsforskning / Western Norway Research Instituten yhteistyöprojekti, joka oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. Ja tämä ei ole varsinainen arvio, vaan pikemminkin kokoelma havaintoja tai kokemuskirjoitus, jossa uskallan jo paljastaa esityksen yksityiskohtia, sillä esityskausi ehti valitettavasti jo loppua. 

Takaisin sunnuntaihin. Tulee ilta, kello on lähes seitsemän. Vaihdan äkkiä vaatteet saapuneen tekstiviestin ohjeiden mukaiseksi ennen esityksen alkamista ja liityn Zoomiin. Jännittää. Heiluttelen pussia ja yritän arvata, mitä sen sisällä on. Rahisee.

Vilkuttelemme järjestäjille, meitä katsojia on kymmenisen ja työryhmän jäseniä on muutama. Saamme ohjeet avata ensimmäisen paketin. Avaan sadeviitan liian railakkaasti ja revin hupun osittain irti. Ärsyttää. Makuuhuoneessa, jossa esitystä katson, on vähän turhan viileää ja sadetakin käyttäminen tuntuu mukavalta, sillä sen alle muodostuu oma ilmastonsa. Kun se otetaan ajallaan pois, viileä ilma tuntuu julmalta.

Välillä ruudulla kerrotaan säästä, pohditaan sitä, toisinaan annetaan ohjeita paperipussista löytyvien pakettien avaamiseen ja niistä löytyvien esineiden tai asioiden käyttämiseen. Olen käyttänyt työkontekstissa aivan eri videopalaveriohjelmia, joten Zoom tuntuu jopa hieman eksoottiselta ja jännittävältä eikä oikeastaan aiheuta minussa palaverin tuntua.

Haluaisin heilutella pussista etsimääni tulitikkuaskia ja kuunnella sadetta. Kynttilän liekki on häkellyttävän kuuma, kun kättä pidetään niin lähellä sitä, noin 10 cm etäisyydellä. En pysty pitämään kättä siinä kauan. Hassua, että saunassa 54 Celsius-astetta olisi vain pettymys, mutta maapallon pinnalla se on pitemmän päälle katastrofaalista.

Jaan säähän liittyvän muiston kihlapäivältäni kahdelle muulle katsojalle. Koko päivän paistoi aurinko, illalla pyöräilimme rannalle. Oli auringonlasku ja sateenkaarikin. Sitten satoi kaatamalla vettä, menimme kauppaan palelemaan hyllyjen väliin ja meinasin onnessani varastaa purkin appelsiinimehua. Puhuimme myös lumesta (tulisipa sitä pian).

Eräs esiintyjä menee uimaan ja itsellekin tulee kylmä. Enemmän tosin henkisesti, vaikka jalan alla rutiseva kylmäpussi pakkastaan hohkaakin. Siirrän kylmäpussin lopulta lattialta hartialle, joka on vihoitellut koko illan. Kylmä tuntuu ihanalta. Tavallaan haluaisin myös uimaan, kokea itse sen rintakehän lamauttavan kylmyyden.

Pyörittelen kädessäni purkkia, jossa on vettä Tromstaltindeniltä. Osa siitä on karannut purkista pussiin ja haluaisin kaataa sen takaisin, mutta purkki on suljettu niin tiukasti, että se on mahdotonta. Pelkään hajottavani purkin, jos väännän kovempaa. Yritän etsiä vuotokohtaa, mutta sitä ei löydy. Pohdin, voisiko purkin vielä varmuustiivistää jollakin liimalla, jotta loput vedestä säilyisivät siellä riittävän kauan.

En muista, että olisin koskaan syönyt hiilitablettia.

Ja sitten menemme suihkuun, vaatteet päällä. Ensi alkuun suihkun päälle laittaminen tuntuu typerältä, mutta pääsen ajatuksesta pian eroon. Itse en ainakaan juuri kykene katsomaan ruutua sadetanssiessani, joten tuskin muutkaan ja toisaalta, mitäpä väliä sillä on?

Lämmin vesi tuntuu hyvältä. Yhteisöllinen esitys tuntui hyvältä. Varsin kivasti toimiva etäesitys tuntuu toivoa herättävältä.

Ja tapahtui siellä muutakin enkä ole enää varma tapahtuiko kaikki tässä järjestyksessä. Sen tiedän, että kun otin itsestäni kuvan esityksen jälkeen, silmäni näyttivät onnellisilta.

Pihlajakarkki raapii kitalakea.

Kiitokset esityksen työryhmälle.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...