keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.
Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Lavalta: Seksimusikaali (Teatteri Vanha Juko)

Minja Koski ja Miiko Toiviainen suorittavat parisuhdetta. Kuva: Mitro Härkönen

Suorita, ihminen, suorita

Miehellä ja Naisella on vuosipäivä. Kukat ja kuohuva on hankittu, samoin täydelliset lahjat. Päivitykset sosiaaliseen mediaan syntyvät kuin itsestään. Elämä on täydellistä, tietenkin. Tai on siihen asti, kun Miehen verenpaine onkin koholla. Mitä jos syynä on sittenkin, kaikkien odotusten vastaisesti, huono parisuhde? Tätä ongelmakohtaa lähtee ruotimaan Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali, jossa seksittömäksi muuttunutta parisuhdetta lähdetään systemaattisesti parantamaan.

Esityksen fokukseksi on valittu seksi, mutta lähes yhtä hyvin sen nimi voisi olla Elämämusikaali. Nainen ja Mies yrittävät suorittaa elämäänsä maanisesti kaikkien mahdollisten ohjeiden mukaan. Vuosipäivälahjaksi hankitaan lehtien suosittelemat nahkalaukut ja merkkikellot, jalkahieronnasta otetaan varmuuden vuoksi kuva instagramiin, aamusmoothiesta poistetaan lehtikaali sen mahdollisten raskasmetallipitoisuuksien vuoksi ja sohvalla nautitaan raikasta vettä trendikkäistä lasipurkeista, joissa on kierrepillit. Parisuhde on niin heteronormatiivinen kuin olla voi, sillä sehän se yhteiskunnan normaali on. Minua uuvuttaa jo tätä kirjoittaessa.

Pariskunta joutuu luopumaan iltojensa ilosta, stressittömästä tosi-tv:n katselusta, seksiharjoitusten vuoksi. Nekin suoritetaan niin pilkkua viilaten, että itkettää. Seksi on parisuhteen liima, hokee ääni pelastukseksi hankitussa parisuhdeapplikaatiossa, ja pariskunta höylää niin että sattuu. Suorittamista tuntuu alleviivaavan entisestään se, että seksikohtaukset esitetään nukkeleikin kautta.

Minja Kosken ja Miiko Toiviaisen näyttelijäntyö tehostaa esityksen sanomaa. Kirkkain silmin he suorittavat elämäänsä ja parisuhdettaan ja kaikki tehdään niin tosissaan, että koominen on tragikoomista. Irrottelevampaa otetta nähdään lähinnä esityksen lauluissa ja onneksi niin. Glitterinä lentävät aamusmoothien ainekset keventävät tunnelmaa, kun kurkkua kuristaa. Ajattelen, että tämä on niin överiä, mutta ei se oikeastaan ole. Ei tee edes tiukkaa kuvitella pariskuntaa, joka vaikkapa Miehen ja Naisen tavoin huolestuu seksielämänsä laadusta ja alkaa paniikissa suorittaa 12 suuseksiasennon harjoitusta vain siksi, että pääsee osaksi "normaaleja tilastoja". Tuskastuttaa.

Toivon aplodien alkamiseen asti, että minulle tarjoiltaisiin vielä pelastus, vakuutus siitä että näille ihmisille käy hyvin. Pelastusta ei suoda ja taputtaminen tuntuu vaikealta. Voin toki ajatella, että Mies ja Nainen pääsivät sittemmin elämän syrjään kiinni ja alkoivat tiedostaa, mitä he oikeasti tahtovat tehdä tässä elämässä.

Epämukavaa esityksen katsomisesta teki sen tunnistettavuus. Joka päivä silmiin osuu uutisia siitä miten hyvää elämää pitäisi elää. Ja jos ei uutisia, on tarjolla lukuisa määrä ystävien ja tuttavien sosiaalisen median päivityksiä, joita vasten voi omaa elämäänsä peilata ja todeta, että enpä tuohonkaan yllä. Oman tahdon hahmottamisesta tulee vaikeaa, kun "kaikki muut" tietävät kertoa mitä on hyvä elämä.

Vaikka Seksimusikaalista ei siis saanut hyvää mieltä, oli se ehdottomasti katsomisen arvoinen pienoismusikaali. Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys pyörinee mielessä vielä pitkään ja toivottavasti myös muistuttaa siitä, että voin myös itse päättää ja valita toisin kuin jonkun muun asettaman normaalin. Tai voihan sitä lähteä sinne Eat, Pray, Love -matkallekin, mutta vain jos itse sitä oikeasti haluaa.

Seksimusikaalin ehtii nähdä vielä perjantaina 4.10. Teatteri Vanhassa Jukossa.

torstai 12. syyskuuta 2019

Liikkuvaa kuvaa: Downton Abbey (2019)


Downton Abbeyn sydän sykkii yhä

Jouset soivat ja kaiuttimista kajahtaa tuttu tunnusmusiikki. Downton Abbey on palannut, ja tällä kertaa 1920-luvun loppupuolen Englantiin matkataan ison valkokankaan kautta. Sarjan luoja Julian Fellowes on tehnyt käsikirjoituksen, ja käytännössä kaikki sarjan alkuperäiset näyttelijät tekevät paluun rooleihinsa. Hyvä niin, sillä Downtoniin palaaminen vajaalla miehityksellä tuntuisi vain kummalliselta.

Kuningaspari ilmoittaa saapuvansa vierailulle Downton Abbeyn kartanoon maaseutukierroksensa ohella. Kyläyhteisössä uutinen aiheuttaa innostusta, mutta kartanossa ollaan myös huolestuneita. Etukäteen saapunut kuninkaallinen palvelusväki talloo häpeilemättä talon oman henkilökunnan varpaille, ja alkujärkytyksen jälkeen kapinamieli nostaa päätään. Yläkerrassa puolestaan pohditaan edelleen, onko mieltä jatkaa kartanon pyörittämistä maailman muuttuessa hurjaa vauhtia ympärillä. Kuningasparin vierailun lisäksi pyöritellään tietenkin myös ihmissuhteita suuntaan jos toiseen, pohditaan minne ihmisten uskollisuudet kallistuvat ja korjataan kuumavesivaraajia.

Ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohde Downton Abbeylle ei yleensä liene Avengers: Endgame. En silti voinut välttyä tekemästä tätä rinnastusta, sillä kumpikin näistä tänä vuonna julkaistuista elokuvista on selvääkin selvemmin fanielokuva. Ne on tehty ihmisille, jotka ovat seuranneet sarjan tai elokuvien jatkumoa pitkään ja tietävät siitä paljon. Elokuvan voi toki mennä katsomaan myös ei-fani, mutta koska hahmoja tai heidän motiivejaan ei paljoakaan selitellä, saattaa iso osa juonen yksityiskohdista jäädä aukeamatta täysin. Downton Abbeyssa on esimerkiksi eräs leskikreivittäreen tiivisti liittyvä juonikuvio, jonka loppuratkaisu saattaa jäädä ihmetyttämään ellei kyseisen hahmon historiaa tunne tarkemmin.

Tarina rullaa sujuvasti läpi koko elokuvan ja näyttelijät hoitavat roolinsa sarjasta tuttuun tapaan eli erittäin mallikkaasti. Juonikuvio on sopivan yksinkertainen tullakseen näppärään päätökseen annetussa ajassa. Tuskin pilaan kenenkään elokuvanautintoa toteamalla, että paljon onnellisia asioita tapahtuu. Oikeastaan ainoat hämmennystä aiheuttaneet asiat elokuvassa olivat Coran paikoin omituiset kampaukset ja huvittuneisuus siitä, että elokuva tuntui paikoin myös kuningashuoneen mainosfilmiltä. Ehkäpä positiivisia mielikuvia saarivaltiota kohtaan kaivataan näinä tuulisina aikoina.

Dowton Abbey on siis äärimmäisen viehättävä myös isolta kankaalta katsottuna. Kaksituntinen elokuva kutsuu mukaan tuttuun maailmaan ja väläyttää lohdullisia tulevaisuudenkuvia tutuista hahmoista. Elokuva tuntuu oikeastaan pitkältä sarjan erikoisjaksolta, mutta ei se toisaalta haittaakaan. Tuttu tunnelma ja hahmot ovat varmasti juuri se, jota suurin osa katsojista on menossa hakemaan.

Downton Abbeyn ensi-ilta Suomessa on 13.9.

Näin elokuvan Finnkinon pressinäytöksessä.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Lavalta: Myrskyluodon Maija (Salon Teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Myrskyluodon Maija on vahvasti elämässä kiinni oleva musikaali

Takki on suoraan sanottuna vieläkin aika tyhjä lauantaisesta Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan ensi-illasta. Vuohensaaren kesäteatterin rannikkomiljööseen toteutettu musikaali itketti ja ilahdutti.

En tiennyt etukäteen Myrskyluodon Maijan tarinasta oikeastaan kuin raamit, joten minulla ei ole vertailukohtaa muihin toteutuksiin. Tällä hetkellä en myöskään tiedä tarvitsenko edes sellaista, vaikka kirjan aionkin jossain vaiheessa lukea. Peter Nybergin ohjaama versio on nimittäin tunneilmaisultaan niin kaunis ja vahva, että en kaipaa mitään sitä sotkemaan.

Tarinan keskiössä on Maijan ja Jannen hiljalleen kehittyvä rakkaus, joka leiskuu upeasti laulavien Merita Seppälän ja Roope Pelon välillä uskottavana. Toisilleen vieraista nuorista kasvaa vähitellen pari, joka luottaa toisiinsa kuin Högbergetin kallioon. Perspektiiviä ja rauhaa kaikkeen kuohuntaan tuo vanha Maija (Ami Aspelund), joka tuhahtelee kevyen ihastuksen perään itkevälle nuorelle itselleen ja katsoo ymmärtäen omaa elämäänsä. Vanhan Maijan hahmo pitää esityksen vahvasti kiinni elämässä.

Tarinan kuohuissa olisi tosiaan helppo upota melodramatiikan suohon kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Toki syvissä vesissä käydään, kun sen aika on. Omat kyyneleeni valuivat jo ensimmäisellä puoliajalla enkä suinkaan ollut ainoa. Työryhmä toi musertavan surun näyttämölle kauniisti ja tanssiva, aika ajoin vieraileva Kuolema (Mariella Pirhonen) oli hienosti toteutettu hahmo.

Esitys on muutenkin kaunis visuaalisesti. Vuohensaaren miljöön elementtejä käytetään erinomaisesti hyväksi ja se täydentyy Timo A. Aallon moneen muuntuvilla lavasteilla. Tunnelman kruunaa väreiltään merellisyyttä huokuva puvustus, jonka suunnittelu on Marjo Haapasalon käsialaa.

Kesäteatterin keveyttäkin nähdään muutamassa numerossa, kuten toisen puoliajan alussa nähdyssä Jannen juomalaulussa. Tunnelman muutos oli kieltämättä aikamoinen, mutta musiikkinumerona miesten helpottunut ryyppylaulu oli silti sympaattinen ja koreografian päättäville jazzkäsille ei voinut kuin nauraa. Pientä hämmennystä aiheutti myös lopussa aistittava kiireen tuntu, kun tarinaa laitettiin kasaan, mutta kokonaisuutena esitys oli tasapainoinen ja kantoi lähes kolmituntisen pituutensa hyvin.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Salon Teatteri on puoliammattilaisteatteri ja näin ollen Maijankin työryhmässä nähdään niin teatterilavojen konkareita kuin ensikertalaisiakin. Se, mikä teknisessä osaamisessa ehkä hävitään, voitetaan takaisin moninkertaisesti lavalta paistavalla tekemisen ilolla. Erityiskiitoksen haluan antaa esityksessä näytteleville lapsille ja nuorille, joita nähtiin puheroolien lisäksi myös esimerkiksi tanssivina merenhaltioina.

Katsoessa oli koko ajan sellainen olo, että näyttelijöillä on turvallista lavalla ja kaikki tekevät yhdessä parhaansa, sillä käsissä on hieno teos. Oli ilo antaa loppuaplodit seisten, tämä porukka oli sen ansainnut. Toivon teokselle toivon täysiä katsomoita ja säältään kauniita esityspäiviä. Nenäliina saattaa olla tarpeellinen varuste.

Salon Teatterin Myrskyluodon Maijaa esitetään Vuohensaaren kesäteatterissa 17.8. asti.

***

Kiitokset kutsuvieraslipuista Salon Teatterille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...