maanantai 19. marraskuuta 2018

Lavalta: Merten gorilla (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Sally Jones opettelee esityksessä myös korjaamaan haitareita. Kuva: Jiri Halttunen

Vauhdikas seikkailutarina saa hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa

Luin viime kesänä Jakob Wegeliuksen romaanin Merten gorilla ja ihastuin. Noin kuusisataasivuinen seikkailuromaani vei minut mennessään Portugaliin ja Intiaan, laivojen konehuoneisiin, kuuntelemaan fadoa ja selvittämään kiinnostavaa rikosta. Olin siis iloisesti yllättynyt, kun kuulin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän tästä näytelmää. Miten moniaalle rönsyilevä tarina taipuisi näyttämölle?

Paljastettakoon heti kättelyssä: hyvin. Perttu Leinonen (ohjaus ja sovitus) ja Arn-Henrik Blomqvist (dramatisointi) ovat löytäneet tarinasta olennaiset käänteet ja saaneet sen mahdutettua noin kahteen tuntiin. Hatunnoston arvoinen suositus. Suuri näyttämö muuttuu silmänräpäyksessä höyrylaivasta viehättäväksi lissabonilaisasunnoksi, hautausmaaksi ja sulttaanin hoviksi, kun gorilla Sally Jones (Piia Mannisenmäki) yrittää saada ystävänsä merikapteeni Henry Koskelan (Henri Halkola) vapautettua vankilasta. Onneksi Sally Jones saa rinnalleen muita ystäviä, kuten päättäväisen ja kaunisäänisen Ana Molinan (Saara Jokiaho) ja hitaasti lämpiävän mutta lempeän signor Fidardon (Hannu Hiltunen).

Mannisenmäen Sally Jones on taiten rakennettu hahmo ja tarinan sydän. Muiden hahmojen kanssa vuorovaikuttaessaan Sally Jones oli kehonkieleltään moni-ilmeinen ja eläimellinen, mutta kehoilmaisu rauhottui kun olennaiset tarinalliset asiat kerrottiin yleisölle suullisesti.

Esityksen hahmot ovat muutenkin kiinnostavia ja hauskoja. Tyyliin sopivasti ne olivat karrikoituja, mutta toisinaan lastenteatterille tyypillistä kohellusta ei esiintynyt. Maneereilla saatiin hahmoille nopeasti hieman lihaa luiden ympärille, sillä tutustumiseen ei tarinan pyörityksessä jää paljoa aikaa. Etsivä Umbelinon (Hannu Lintukoski) ilmestyessä lavalle ehdin tosin kohotella hetken kohotella kulmiani, mutta perinteinen koheltava kumijalka vei lopulta sydämeni.

Tätä myöten on muutenkin kiiteltävä näyttelijöiden muuntautumiskykyä. Kaikki paitsi Mannisenmäki tekevät useamman roolin ja paikoin piti todella siristellä silmiä, että keksi kuka näyttelijöistä hahmon takaa löytyy. Olisin melkein voinut väittää, että lavalla pyöri enemmän kuin yhdeksän näyttelijää. Isot aplodit siis koko ensemblelle!

Hudson Queen uppoaa. Kuva: Jiri Halttunen

Kuten rivien välistä on jo ilmaistu, on esitys toiminnantäyteisyyden lisäksi myös hauska. Hauskin kohtaus taisi olla Sally Jonesin saapuminen Bapurin maharadzan luokse. Jatkuva retkueen käännyttäminen maharadzan portilta sai harvinaisen koomiset mittasuhteet ja aiheutti yleisössä aikamoisia naurunremakoita. Nauroin itsekin. Tekemisestä lavalla näkyi ilo, ja se on etenkin lastenteatterin ollessa kyseessä erityisen tärkeää.

Kehuttakoon vielä visuaalisia elementtejä. Karmo Manden suunnittelemat lavasteet vaihtuivat lavalla tiuhaan tahtiin ja niitä pyörittelemällä saatiin esiin aina vain uusia maisemia. Lavan nostoelementtejä käytettiin hienosti hyödyksi ja esimerkiksi Hudson Queen -höyrylaivan uppoaminen aivan esityksen alussa on näyttävästi toteutettu.

Olin Merten gorillan jälkeen monta tuntia aivan innoissani ja hyvällä tuulella, olen itse asiassa vieläkin mikä varmasti näkyy tästä tekstistäkin. Esitys on täysiverinen seikkailukertomus, eikä se yritä saarnata tai opettaa. Toki ystävyys ja avomielisyyden merkitys nousevat rivien välistä esiin tärkeinä teemoina, mutta niitä ei alleviivata turhaan. Nyt sai yksinkertaisesti nauttia vauhdikkaasta menosta ja hienosta teatterista.

Esityksiä on jäljellä enää kolme, tarkemmat tiedot teatterin sivuilta. Esitystä suositellaan kouluikäisestä ylöspäin, mikä vaikuttaa hyvältä ikäsuositukselta.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Eveliina Nieminen: Late Bloomers


Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

torstai 8. marraskuuta 2018

Lavalta: Homoäiti (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Missä menevät minun rajani

Heini Junkkaalan Homoäidin ennakkoesityksessä minulla oli Katsojan rooli. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kuluttanut paljon äitiyttä ja vanhemmuutta käsittelevää kulttuuria ja olen joko sukeltanut teokseen pää edellä tai etäännyttänyt itseni. Nyt annoin itselleni luvan vain katsoa ilman sen suurempaa immersiota.

Osittain tässä auttoi se, että esitys kutsuu mukaan jonkinlaiseen väärässä tai oudossa tilassa olemiseen. Homoäidillä ei ole omia lavasteita, vaan se esitetään Omapohjassa Lista-esityksen lavasteissa. Valaistus on kirkas, eikä kuvita tunnelmia. Teksti esitetään kertoen, välillä jopa paperista lukien, eikä sitä juurikaan rikasteta liikkein vaan ainoastaan äänenpainoin tai äänentuottotapoja vaihdellen. Lisäksi näyttelijä Katja Küttner ja Junkkaala keskustelevat esityksen aikana keskenään, kommentoivat, säätävät mikrofoneja. Küttner on kiinnostava puhuja, häntä jaksaa kuunnella, ja neljännen seinän rikkominen ei tuntunut kikkailulta, vaan sopi esitykseen.

Siksi yllätyin, kun esityksen jälkeen purskahdin itkuun. Sisälleni oli kasvanut vajaan kaksituntisen aikana omituinen hahmoton tunnemöykky, josta en oikein saanut otetta. Tuskastelin muun muassa esityksen henkilökohtaisuutta ja rajattua näkökulmaa, jolloin ystävä totesi että ei kai kaikkien esitysten nyt tarvitse liikkua yksityisestä yleiseen. Ei tarvitse, hän on ihan oikeassa. Tuskin äitiydestä voisi muutenkaan tehdä esitystä, joka resonoisi kaikissa äitiyden kanssa tekemisissä olevissa. Sitten aloin jauhaa ahdistuksesta, siitä miten tässäkin esityksessä käsitellään myös niin sanottuja äitiyden kiellettyjä tunteita: sitä ettei aina jaksa (mitään), pysty olemaan rationaalinen ja rauhallinen vanhempi, sitä että haluaisi olla välillä yksin. Aiheista puhuminen on tärkeää, mutta huomaan kaipaavani tällä hetkellä omaan prosessiini ja asian käsittelyyni jotain muuta. Vaikkapa sitä, että olisi myös ok puhua siitä miten kivaa äitiys oikeastaan on, vaikkei aina jaksakaan tai kokee riittämättömyyttä ja ajattelee jatkuvast sitä, että oma lapsi on kuolevainen.

Yön yli nukuttuani pystyn kuitenkin jo suhtautumaan esitykseen analyyttisemmin ja rauhallisemmin. Se ei tunnu enää niin lohduttomalta kuin miltä se tunnemöykkyni keskeltä näyttäytyi. Käsiohjelma antaa uutta perspektiiviä. Asiaa ajateltuani esityksen rajauskin on hyvä. Minulle se käsitteli omien rajojen ja kontrollin menettämistä, kuolemaa ja kuolevaisuutta ja pelkoa. Ja samalla minun oli vedettävä raja itseni ja esityksen väliin ja todettava, että minä en jaksa juuri nyt ottaa tätä esitystä osaksi minua.

Minä en juuri nyt jaksa tuntea suuremmin syyllisyyttä tai sympatiaa tämän minulle vieraan ihmisen prosessoinnin äärellä ja ehkä se on ihan ok.

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta esitykseen ja ystävälle upeasta keskustelusta esityksen jälkeen.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Lavalta: Proxima 8 - kauhumatka avaruuteen (Teatteri Tuike)

Kuva: Aarne Linden

Avaruusmatkailun karmea arki 

Teatteri Tuike tuo syksyn hämärään jälleen uuden aistiteatteriesityksen. Aikaisempien esitysten kauhupainotteisuudesta ollaan siirrytty avaruusmatkustuksen maailmaan. Proxima 8:n maailmassa avaruuslennot eivät ole enää vain harvoille ja valituille ja tällä kertaa katsojat eli matkustajat suuntaavat kohti eksoplaneetta Proxima Centauri B:tä. Luonnollisesti kaikki ei suju suunnitelmien mukaan eikä ole lainkaan varmaa selvitäänkö tästä matkasta hengissä perille.

Esitys koetaan silmät peitettyinä, joten muut aistit terävöityvät havainnoimaan ympäristöä hajuineen ja äänineen. Huomasin myös oman kehon reagoivan voimakkaasti avaruusmatkan hibernaatioon; sormet nykivät ja ajatus siitä, että olisi noussut pois istuimesta kesken esityksen, tuntui lähes mahdottomalta. Onneksi ylösnousu ei tullut tarpeelliseksi, sillä vaikka esitys on jännittävä ja intensiivinen, ei se ainakaan itselleni ollut varsinaisesti pelottava.

Tarinan voi havaita saaneen inspiraatiota useista scifi-klassikoista, mutta se on selkeästi kuitenkin oma kokonaisuutensa. Oivallinen äänisuunnittelu (Aarne Linden ja Miika Elmgren) vie tutuilla äänillä ajatukset avaruusaluksen sisälle paukkuvien metalliovien ja jalkojen alla kalisevien metalliritilöiden avulla. Lentoonlähtöhuminan aikana olin aivan varma siitä, että myös istuimeni tärisi samalla tavoin kuin lentokoneen kiihdyttäessä. Otso Heloksen tunnelmallinen musiikki täydensi omalta osaltaan elämystä.

Näyttelijät (Riina Nieminen (meidän näytöksessämme poikkeuksellisesti ohjaaja Nina Rinkinen), Miika Elmgren, Veera Aaltonen ja Ann-Mari Ohtamaa) hoitivat hommansa hyvällä intensiteetillä. Nostan hattua sille, että tunnelmassa pysyttiin koko ajan vaikka ei välttämättä ole ollenkaan helppoa näytellä kun lavasteita ei varsinaisesti ole ja katsojatkin istuvat silmät peitettyinä. Toisaalta en ole yllättynyt, sillä tällaista laatua odotan Tuikkeen tuotannoilta muutenkin. Kaiken lisäksi aistiteatteriesitykset ovat parantaneet laatuaan koko ajan ja Proxima 8 oli kokonaisvaltainen tarinallinen elämys.

Todettakoon varsinaisen esitystilanteen ulkopuolelta vielä, että businessluokassa matkustaminen oli hauska elämys. Ennen esitystä pääsimme luonnollisesti omaan loungeen, jossa saimme tarjoilua ja aluksessa pääsimme mukaville istumapaikoille. Hauska ja hyvin toteutettu idea, kannatti pulittaa peruslipun hinnan päälle hieman ekstraa.

Jos avaruusseikkailu kutkuttaa mielikuvitustasi, suosittelen varaamaan piletin Proxima Groupin lennolle. Turvallista lentoa en rohkene toivottaa, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita lipun hinnalla kyllä saa!

ALEKOODI Saat 11.11. asti -15% pois lipun hinnasta käyttämällä Holvissa koodia Kujerruksia.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Makoto Yukimura: Planetes

Ruutu albumista Planetes #3.

Maailma näyttää pieneltä ja kauniilta avaruudesta käsin

Kyselin elokuussa Twitterissä spefiin kallistuvia mangasuosituksia ja kolme ihmistä suositteli minulle Makoto Yukimuran neliosaista Planetes-sarjaa. 2070-luvulle sijoittuvassa sarjassa Kuussa on jo siirtokunta, Marsiin on lähetetty miehitetty lento ja suunnitteilla on retkikunnan lähettäminen Jupiteriin. Avaruus on kirjassa enemmän kuin paikka, sillä sen kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja omaa merkitystä maailmassa.

Sarjan keskiössä on joukko avaruuden roskakuskeja, jotka keräävät vaarallista avaruusromua Maan ja Kuun kiertoradoilta. Jurilla, Hachimakilla, Feellä ja myöhemmin Ailla on kaikilla omat syynsä kerätä romua, vaikka työ on vaarallista eikä kiitosta siitä tunnu juuri heruvan. Parhaimmillaan Yukimuran kerronta on, kun keskitytään henkilöiden elämäntarinoiden kipupisteisiin. Toki sarjasta löytyy myös huumoria ja tasapaino näiden piirteiden välillä säilyy hyvin.

Avaruusromutilanteen kriisiytyminen ja Jupiter-lentoon liittyvät välillä pöyristystä herättävät päätökset saivat ajattelemaan tällä hetkellä käynnissä olevaa ilmastonmuutoskeskustelua. Voiko pieni joukko ihmisiä vaikuttaa? Miksi ihmisellä on tarve valloittaa avaruus, eikä pitää huolta omasta planeetasta? Millainen on ihminen, joka kokee voivansa tehdä uhrauksia oman kunnianhimonsa nimissä?

Vaikka olen lukenut mangaa viimeksi joskus lukiossa ilahduin, kuinka luontevasti oikealta vasemmalle lukeminen kuitenkin sujui. Oikeastaan eniten sai nikotella suomen kielen kanssa, sillä erityisesti erilaiset äänitehosteet kuten läps ja ärrh näyttävät mangassa silmääni kovin vääriltä. Käännöksessä itsessään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan Antti Kokkosen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Yukimuran piirrostyylin kehityskaari sarjan aikana on hienoa seurattavaa. Muistan ensimmäisen osan kohdalla hieman nyrpistelleeni jotenkin huolimattoman oloisesti piirretyille hahmoille, mutta neljänteen osaan päästessä piirrosjälki oli jo aivan erilaatuista. Kauneimpia olivat mielestäni avaruuteen sijoittuvat, yksityiskohtiin keskittyvät piirrokset.

Planetes oli paljon ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa avaruus on kaunis ja laaja ja ihminen lopulta hyvällä tavalla pieni. Avaruustaistelun himoon tämä ei toimi, mutta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä on hyvä istuskella kuun pinnalla ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen.

Tästä sarjasta kuittaan neljä pistettä Sarjakuvahaasteeseen ja Spefi-haasteesta kohdan spefimanga.

Makoto Yukimura: Planetes #1-4 (Puratenesu #1-4, 2001-2004)
Punainen jättiläinen, 2011-2012.
Suomennos: Antti Kokkonen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...