perjantai 22. syyskuuta 2017

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k


En enää muista kenen toverin Instagram-kuvista bongasin Sarah Knightin The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k -kannen, mutta nimi oli sen verran raflaava että naputtelin jälleen kerran varausta menemään Taskukirjaston kautta (se on muuten mahtava appi, suosittelen kaikille HelMet-kirjaston käyttäjille jos ette sitä vielä käytä). Vapaasti käännettynä teoksen alaotsikko lupaa ohjeet siihen, kuinka voi lopettaa kalliin ajan käyttämisen sellaisiin ihmisiin, joista et pidä, tehden asioita, joita et halua tehdä. Simmottis.

Jos teoksen nimi kuulostaa tutulta niin se tosiaan juontaa juurensa Marie Kondon hittiteokseen KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. Itse asiassa ajattelin tätä kirjastosta varatessani, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen parodiakirja, mutta onneksi olin ainakin osittain väärässä. Vaikka teos siis virallisesti määritellään parodiaksi ja Knight käyttää järisyttävän monta kertaa sanaa fuck, on kirjassa paljon hyvää asiaa.

Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka jauhaa ja vatvoo asioita miljoonaan kertaan ja stressaa sellaisia asioita, joille ei edes voi mitään. Knight tarjoaa työkaluja ylimääräisten fuckien karsimiseen. Ja kyllä, käytän nyt tässä sanaa fuck, sillä edes facebook-piirissäni ei onnistuttu keksimään järkevää lyhyttä käännöstä tälle termille. Joka tapauksessa ihmisellä on Knightin mukaan tietty määrä fuckeja käytettävissään ja ihan oman jaksamisen ja mielenterveyden vuoksi olisi järkevää miettiä mihin ne käyttää. Kannattaako esimerkiksi stressata viikkokausia juhlista, joihin ei oikeastaan haluaisi mennä, tai siitä mitä työkaveri nyt sattuu sinusta arkielossaan ajattelemaan?

Pointtina ei kuitenkaan ole haistattaa kaikelle turhalle pitkiä, vaan Knight painottaa paljon myös sitä kuinka on tärkeää olla kohtelias ja ystävällinen.

Nyt kirjoittaessa täytyy myöntää, että tämänhetkisessä univajeessa paljon Knightin opeista ja kirjan detaljeista on päässyt jo unohtuaan. En myöskään ehtinyt tehdä kirjan harjoituksia, eli omien "fuck-listojen" laatimista ja niiden karsimista, laina-ajan loppuessa ja oikeastaan porhaltaessa kovaa vauhtia ohi. Todettakoon kuitenkin, että se ajatus mikä tästä mieleen jäi tuntuu hyödylliseltä. Ei olisi lainkaan pöllömpää laittaa omia prioriteettejaan oikeasti mielekkääseen järjestykseen ja päästää irti sellaisista stressin aiheista, jotka vievät ihan turhaan omaa energiaa ja joista luopuminen tuskin vaikuttaisi suurimmassa osassa tapauksista kehenkään negatiiivisesti.

Ei siis yhtään pöllömpi self-help-kirja tämä, saattaapi olla jopa sellainen joka loppupeleissä tuo enemmän iloa omaan eloon kuin tuo konmaritus. Oli miten oli, taidan jatkaa Kondon ja Knightin oppien parissa sopivasti karsien ja peukutan tietyssä määrin molempia teoksia. Ja jos tuntuu, että fuck-budjettiisi ei nyt mahdu kokonaisen kirjan lukeminen, niin lue vaikka tämä Michelle Ruizin juttu kirjasta, se tiivistää asian aika hyvin.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirja, joka tekee sinulle hyvää.

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k
Quercus Publishing, 2015/2016. 224 s.

torstai 21. syyskuuta 2017

Tanssin ja lyhytelokuvien herkkä liitto - Johanna Nuutisen IRIS

Kuva: Minna Hatinen

Pääsin tällä viikolla tutustumaan Johanna Nuutisen uusimman teoksen IRIS harjoituksiin Footlightin studioilla Lauttasaaressa. Kaapelitehtaan Turbiinisalissa perjantaina 22.9. ensi-iltansa saava tanssiesitys on vaatinut Nuutiselta useamman vuoden työstöä ja jonka ajatus lähti muun muassa kiinnostuksesta ikääntyvään ihoon. Esitystä tehdessään Nuutinen haastatteli seitsemäätoista 80-90-vuotiasta henkilöä heidän muistoistaan ja elämistään ja esiin nousseista yhteisistä teemoista saatiin raamit esitykselle.

Nuutinen halusi teokseensa tanssijoiksi kypsempiä esiintyjiä ja kertoo yhtenä haasteena esitystä tehdessä olleen löytää yli 50-vuotiaita edelleen aktiivisia tanssijoita. Nathalie Ruiz ja Yvan Auzely löytyivät Ruotsista, molemmat ovat tanssineet muun muassa Cullberg Balletissa. Tanssin lisäksi esityksessä nähdään kuusi Jukka Rajala-Granstubbin kuvaamaa ja yhdessä Nuutisen kanssa ohjaamaa lyhytelokuvaa. Yhdessä tanssi ja elokuvat kertovat tarinaa ihmisyydestä, elämän käännekohdista ja ihmisen vahvuudesta haasteiden edessä.

Lopullisessa esityksessä lavalla tulee olemaan kaksi projisointiseinää ja tanssijat, rekvisiitta on minimissä. Nuutinen kertoo hakeneensa esitykseen "old school theatre" -tyyppistä ilmaisua, jossa video ja tanssi vuorottelevat toisen johtaessa toiseen. Itse pidin tästä ratkaisusta kovasti, nykyään moni esitys vaatii useamman asian yhtäaikaista seuraamista ja tässä on nyt mahdollisuus keskittyä yhteen elementtiin kerrallaan.

Tiistain harjoituksissa pääsin katsomaan läpimenoa esityksestä ja nautin siitä kovasti. Vaikka Footlightin tanssisali on kliininen tila ja käytössä ei esimerkiksi ollut valotekniikkaa, on esitys koskettava. Erityisesti Ruizin ja Ayzelyn duettokohtaukset viehättivät. On virkistävää nähdä tanssiteoksessa vanhempia kehoja, joiden liikkeessä on omanlaistaan kauneutta ja vahvuutta. Ei myöskään tunnu siltä, että koreografiassa olisi jouduttu tekemään kompromisseja. Nuutinen toki totesi, että harjoitellessa oli pohdittava eri tavalla sitä miten liikettä ja harjoituksia lähestyy ja miten lämmitellään, mutta rajoitteet voivat usein olla kehon sijaan mielessä. Ruizin ja Auzelyn tanssissa on upeaa herkkyyttä ja tunnelma on kovin hauras, melkein teki mieli olla hengittämättä ettei rikkoisi sitä.

Rajala-Granstubbin videot sopivat kauniisti yhteen tanssin kanssa. Harjoituksissa näimme videot vain tietokoneen pieneltä näytöltä, mutta pystyn silti sanomaan että pidin kovasti Rajala-Granstubbin tavasta kuvata yksityiskohtaisesti ja kuulaasti. Videoilla esiintyy eri-ikäisiä tanssin ja sirkustaiteen osaajia, kuten esimerkiksi upea ja ilmeikäs 12-vuotias tanssija Alma Äijö. Äänimaailman esitykseen on tehnyt Tuomas Norvio Tapani Rinteen kanssa ja vaikka yleensä en ehkä viehäty tämänkaltaisesta tummasävyisestä huminasta tähän teokseen se sopi hyvin.

Lyhytelokuva ja tanssi täydentävät toisiaan tässä teoksessa kauniisti. Tanssi on vähäeleistä ja kiireetöntä, se tasapainottaa hyvin videoiden runsasta symbolista kuvastoa ja antaa rauhaa prosessoida jo saatua visuaalista informaatiota, yhdistellä ja sisäistää asioita. Vielä hienompi tämä teos on varmasti virallisessa esitysympäristössään Kaapelilla, kun lavalle saadaan oikeat valot ja lyhytelokuvat nähdään isommalta kankaalta. Uskallan suositella.

Potkuja työryhmälle ensi-iltaan ja lämmin kiitos Nuutiselle ja tanssijoille siitä, että sain tulla paikalle.

IRIKSEN esitykset Turbiinisalissa 22.-29.9.2017

perjantai 15. syyskuuta 2017

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni


Orhan Pamuk puhui uusimmasta suomennetusta romaanistaan Kummallinen mieleni (Tammi, 2017) niin viehättävästi kevään Helsinki Litissä ja oli muutenkin niin sympaattinen, että tämäkin kirja oli sittemmin kirjastoon varattava. Lähes kahdeksansataasivuisessa teoksessa pääsee tutustumaan alati laajenevaan Istanbuliin ja jogurttikauppias-Mevlutin ja hänen perheensä elämään muuttuvassa yhteiskunnassa.

Mevlut muuttaa maalta Istanbuliin 12-vuotiaana ja oppii katukaupustelun taidon isältään. Painavissa korennoissa kannetaan päivisin jogurttia ja iltaisin bozaa. Koulujakin käydään jonkin verran, mutta katujen kutsu vie mukanaan. Elämänsä aikana Mevlut myy kannuittain bozaa ja lukuisia lautasellisia pilahvia, rakastuu, epäonnistuu, yrittää aina vain uudelleen. Vaikka ympärillä kuohuu ja muut tekevät rahaa kiinteistökaupoilla sun muilla, on Mevlut tyytyväinen vaatimattomaan elämäänsä eikä juuri viitsi tempoilla elämän heitellessä vaan kulkee virran mukana. Sympaattisesta miehestä on vaikea olla pitämättä, vaikka joskus toivoisin että elämä tai läheiset kohtelisivat häntä hiukan lempeämmin.

Kummallinen mieleni on miellyttävä teos. Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuu aika vähän vaikka se sisältääkin useamman elämällisen merkittäviä tapahtumia, mutta kerronta on niin arkipäiväistä että verenpainekin laskee lukiessa. Jostain syystä lukeminen ei myöskään vaadi hurjaa määrää keskittymistä, vaikka kertojia on useita ja aikajänne on pitkä. Tästä todistaa se, että kykenin lukemaan tätä pienissä pätkissä myös sairaalan lapsivuodeosastolla ja mielestäni pysyin varsin hyvin kärryillä.

Turkki on minulle varsin vieras paikka ja täten myös Istanbul, joten oli miellyttävä matkata muuttuvaan ja alati kasvavaan kaupunkiin Pamukin tarinan mukana. Tutuksi tulee niin ruokakulttuuri, poliittinen kähmintä kuin perhesuhteiden hoitokin. Kummallinen mieleni tarjoaa leppoisan kulttuurimatkan ja saa himoitsemaan bozaa kahviherneiden ja kanelin kera.

Mitä muita Pamukin teoksia kannattaisi lukea?

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Kafamda Bir Tuhaflik, 2014)
Tammi, 2017. 778 s.
Suomentanut: Tuula Kojo

perjantai 25. elokuuta 2017

Lavalta: Neljä (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Ylioppilasteatteri

Sirpaleita ja välähdyksiä maskin takaa

Ylioppilasteatteri tuotti kesällä Kesäyön unen ohella myös toisen esityksen, off-produktiona toteutetun Neljän. Neljä on Saban Ramadanin omaelämäkerrallinen esikoisohjaus, joka pureutuu perheen sisäisiin valtasuhteisiin, ulkopuolisuuteen ja meille asetettuihin rooleihin. Tummasävyinen esitys ei päästänyt helpolla, vaan jäi kytemään mielen perukoille.

Neljästä on ollut todella vaikea kirjoittaa ja tämäkin teksti on lojunut luonnoksissa heinäkuun lopusta asti. Osittain tähän vaikuttaa teoksen vahva omaelämäkerrallisuus: miten kommentoida toisen elämää, etenkin kun sattuu tuntemaan ohjaajan? Toisaalta esitys myös tunkeutui ihon alle sanattomana tunteena, jätti hieman epämukavan olon.

Oikeastaan esitys sai minut ajattelemaan muistoja ja sitä, miten omaa elämäämme selostamme tai yritämme jäsentää. Vaatii nähdäkseni erikoislaatuisia aivoja, että voisi kertoa täysin värittymätöntä objektiivista tarinaa elämästään. Kaikki on välähdyksiä ja sirpaleita, muistot vääntyvät ja muuttuvat joksikin muuksi, tarinaksi jonka itse kestämme. Itse ainakin näen itseni äärimmäisen epäluotettavana kertojana omasta elämästäni, vaikka kokemukset itselle ovatkin täyttä totta ja toimivat rakennuspalikoina omaan itseen.

Yhtä kaikki esitys oli vaikuttava. Nelihenkinen ensemble (Fikrete Miftari, Marius Laiho, Saban Ramadani ja Aliisa Rinne) vakuuttaa intensiivisellä esiintymisellään, Rasmus Strandellin valosuunnittelu rajaa tilaa ja nostaa esiin sutattuja silmiä ja epätoivoisia katseita. Taimi Nevaluoman käsikirjoitus on huokoinen, kohtausten väliin tuntuu mahtuvan paljon sanomatta jäänyttä ja kipeää. Kaikkea ei toisaalta tarvitsekaan selittää, osaan itse täydentää riittävästi ja ehkä on hyväkin että osa jää hämärän peittoon, en voi olla varma mikä on totta.

Kirjoittaminen tästä tuntuu edelleen vaikealta, mutta usean viikon jälkeenkin esityksen herättämä tunnetila on helppo löytää omasta kehosta. Eturivissä oli helppo sukeltaa ihmissuhteiden katalaan verkkoon ja jäädä sinne jumiin, tuijottaa Rinteen hypnoottisia sumusilmiä ja toivoa parempaa ratkaisua jota ei kuitenkaan tunnu olevan näkyvissä. Komea ja rankka, katsomisen arvoinen, kehosta pois ravisteltava.

torstai 24. elokuuta 2017

Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...