torstai 23. marraskuuta 2017

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi


Jari Järvelän Se ken tulee viimeiseksi (Tammi, 2017) kuljettaa kymmenen päähenkilöään Korsikalle suorittamaan Euroopan haastavinta vaellusreittia, GR 20:ta. Kaikkia reitin kahdessa viikossa selvittäneitä odottaa maalissa massiivinen palkinto ja vaikka haasteeseen valituilla ei vaellustaitoja pääsääntöisesti ole, on raha hyvä houkutin. Matkan varrella päitä alkaa kuitenkin tippua, myös kirjaimellisesti, eivätkä kilpailijat enää tiedä kehen voivat luottaa.

Teos kumartaa Christien Eikä yksikään pelastunut -teoksen suuntaan samalla päähenkilöiden määrällä ja heidän kuljettamisellaan syrjäiseen paikkaan kuolemaan epäilyttävissä olosuhteissa. Usean hahmon samanaikainen seuraaminen tekee kirjan alusta hieman sekavan, mutta kun väki vähenee bileet paranevat tai ainakin tunnelma tiivistyy huomattavasti. Aikamoista pyöritystä Järvelä tässä tarjoilee ja itsekin meinasi hengästyä, kun vaellusporukan keskinäinen kilpailu kovenee ja ihmisluonto paljastaa synkimmät piirteensä.

Järvelä on itse vaeltanut GR 20:n enkä voi kuin nostaa hattua, sillä kirjansa ei juurikaan innosta retkelle lähtemään. Pakahduttava kuumuus, jalkoja repivät pensaat ja vähintäänkin hengenvaarallisen kuuloiset jyrkänneosiot eivät kuulosta miltään matkailuvalteilta. Tästä huolimatta reitin kuvaus oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Järvelä osaa miljöökuvauksen oivallisesti ja reitti on helppo kuvitella mielessään.

Bonuksena todettakoon, että kirjaa pystyi varsin kivuttomasti lukemaan myös todella väsyneenä ja keskellä yötä.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa liikutaan luonnossa, vaikka tervehenkinen retkeily onkin tästä melko kaukana.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi, 2017. 207 s.
Kansi: Markko Taina

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Erin Hunter: Ennustusten alku -saaga (Soturikissat)

Olisikohan näistä kotikisuista soturioppilaiksi?

Aika ajoin kirjastojen somessa nousee esiin Soturikissat-kirjasarja. Sarjan ympärille järjestetyt työpajat ja teemapäivät vaikuttavat olevan supersuosittuja. Oppilaiden saadessa valita suositeltavia kirjoja esille lähikirjastossamme, olivat yli puolet kirjoista Soturikissoja. Päätin siis vihdoin tarttua härkää sarvista tai kissaa karvoista ja tutkia, mistä ihmeestä on kyse. Valitsin luettavakseni sarjan niin sanotun ensimmäisen saagan Ennustusten alku, joka käsittää kuusi kirjaa.

Tarinan päähenkilönä on kotikissa Ruska, jota metsän tuoksut ja vapaus vetävät puoleensa. Kohdattuaan metsäretkellään villikissa Harmaatassun Ruska päättää jättää kotinsa ja saa tilaisuuden liittyä villikissojen Myrskyklaaniin soturioppilaaksi vaihtaen samalla nimensä Tulitassuksi. Soturiksi oppimisen lomassa Tulitassu pääsee tutustumaan klaanien väliseen herkkään tasapainoon ja oman klaaninsa sisäiseen valtapeliin. Vähitellen halveksitusta kotikisusta kasvaa vahva ja kunnioitettu soturi, jolla on lopulta suuri rooli klaaninsa tulevaisuuden turvaamisessa.

Ensimmäinen osa Villiin luontoon ei aivan vakuuttanut minua. Vaikka kirja ei ollut kovin pitkä, tuntui teksti kömpelöltä ja kissasotureiden elämään samaistuminen oli vaikeaa. Aivoja myös rassasi hahmojen suuri määrä ja kissojen nimien jatkuva vaihtuminen, nimi nimittäin määräytyy klaanissa sen mukaan onko kissa pentu, oppilas vai soturi ja mahdollinen päälliköityminenkin tuo vaihdon muassaan. Bloggaajakollegat rohkaisivat kuitenkin jatkamaan sarjan parissa, joten ei kun takaisin kirjaston lainaustiskille.

Toisen ja kolmannen osan kohdalla huomasin jo vähän kiintyneeni kissoihin. Lisäksi juonellisesti kokoon oli keitelty sellainen petturuuksien ja salaisten suunnitelmien verkko, että olisihan se jäänyt vaivaamaan jos ei olisi päässyt asiasta selville. Viimeiset kolme osaa menivät lopulta todella nopeaan tahtiin, käytännössä yhden osan ehti lukea päivässä vauvan hoidon ohessa. Finaalissa jännitti jo oikeasti mitä tulee tapahtumaan, vaikka loogisesti ajatellen lopputulos täysin selvä olikin.

Kokonaisuutena Ennustusten alku oli siis varsin positiivinen lukukokemus. Vesa-Matti Paijan käännös on varsin hyvä ja helppolukuinen, vaikka teksti itsessään välillä onkin hieman kömpelöä. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että Erin Hunter -pseudonyymin taakse on kätkeytynyt useampi kirjoittaja. Nopeaan tahtiin näitä lukiessa kirjat kävivät myös toisteisiksi, sillä aikaisempia juonenkäänteitä kerrattiin jatkuvasti. Tästä ominaisuudesta olisin kuitenkin varmaan kiitellyt lahopäisyydessäni vuolaasti, jos olisin lukenut kirjat julkaisutahdissa ja ehtinyt unohtaa siinä välissä puolet asioista.

En ole varsinaisesti kissaihmisiä, mutta pääsääntöisesti kirja tuntui esittävän kissat suhteellisen luonnollisessa valossa. Metsästämistä ja turkkien sukimista kuvaillaan välillä piinallisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Tästä näkökulmasta muutama outous, kuten kissojen kyky punoa oksia yhteen tai kiinnittää kynsiinsä lisäosia, tuntuivat todella kummallisilta. Toisaalta kissojen klaanijärjestelmä ja enneunien näkeminen tuntui kontekstissa ihan loogiselta, joten mitäpä tässä sitten nillittämään.

En tämän urakan jälkeen koe erityistä tarvetta jatkaa, vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi. Näiden kuuden kirjan lisäksi Soturikissat-kirjoja on suomennettu huikeat 24 kappaletta. Olen kuitenkin iloinen sarjaan tutustumisesta, sillä seikkaileminen kissojen parissa tarjosi mukavaa eskapismia ja helppolukuista tekstiä niihinkin hetkiin kun aivot tuntuivat pelkältä puurolta.

Kuittaanpa samalla tällä paketilla Helmet-haasteesta kohdan kirjan kannessa on eläin.




























Kuvakaappaus kansista Soturikissat Wiki -sivustolta.
Art House, 2009-2011.
Suomentanut: Vesa-Matti Paija

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kiinnostavia, mutta turhan helposti unohtuvia esseitä


Kevätkesällä podin jonkinlaista esseekautta ja ahmin lävitse useammankin esseiksi luokiteltavan teoksen. Siri Hustvedtin kokoelma Elää, ajatella, katsoa oli ollut lukulistalla jo pitkään, Rebecca Solnitin Men Explain Things to Me hyppäsi luettavaksi puolestaan Sivumennen-podcastin suuresta feministijaksosta. Molemmat kirjat olivat hyvin kirjoitettuja ja älykkäitä, mutta näin useita kuukausia myöhemmin on myönnettävä, että aika vähän niistä jäi mieleen.

Hustvedtia luin hitaasti yli kuukauden, sillä iso osa teksteistä oli kovin intellektuelleja ja keskittymistä vaativia. Ensimmäinen kirjan osio Elää unohtui jo lukiessa melko kokonaisvaltaisesti siinä vaiheessa kun pääsin neurologiaa ja aivojen toimintaa käsittelevän Ajatella-osion ohi.

Viimeistä osiota, jossa oli Hustvedtin kirjoittamia taidearvioita ja -katsauksia sen sijaan ahmin onnellisena. Suurin osa taiteilijoista ja heidän töistään oli minulle tuntemattomia, mutta nautin kuvauksista kovasti. Hustvedt vakuutti minut kyvyllään kirjoittaa taiteesta jo romaanissaan Kaikki mitä rakastin ja nytkin oli helppo nähdä teokset oman pään sisällä. Tavallaan olisi toki ollut kiinnostavaa, jos tekstien ohessa olisi ollut kuvia, mutta tulipahan keskityttyä kuvitteluun.

Solnit puolestaan käsittelee esseekokoelmassaan muun muassa feminismiä, tasa-arvoa, avioliittoa, kehojen kontrollointia ja Virginia Woolfia. Eniten huomiota teoksesta on saanut sen nimiessee, jonka myötä termi mansplaining ilmeisesti sai alkunsa. Solnitin kirjoitustyyli on kirkas ja älykäs. Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on kuitenkin hieman epätasainen, sillä tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri julkaisuihin. Tavallaan aiheiden moninaisuus on kiinnostavaa ja sillä vältetään liiallista toistoa, mutta toisaalta moniaalle kurkottaminen jätti myös hajanaisen olon.

Tätä kirjoittaessa pohdiskelin suhdettani esseisiin ja joudun toteamaan, että pidän niiden lukemisesta mutta unohdan ne aivan liian helposti. Yhteen aiheeseen keskittyvistä kokoelmista jää helpommin asioita mieleen, mutta tällaisista monen aiheen seteistä päähän jää lähinnä pienenpieniä siruja tai jokin yleinen peukutusfiilis.

Varovainen suositus siis molemmille teoksille. Ensi kerralla kirjoitan jotkut muistiinpanot näistä esseistä vähän aikaisemmin, niin ei tarvitse kirjoittaessa hävetä.

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012)
Otava, 2016. 462 s.
Suomentanut: Kaisa Sivenius









Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta Books, 2014. 130 s.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Nils Hydén: Livingstone, Afrikan sankari

Pasilan kirjavaraston kappale tästä teoksesta muistutti kunnoltaan hieman tätä, öh, leijonaa.

Luin toissa vuonna Miehiä ja miesten tekoja -nimiseen sarjaan kuuluneen pompöösin tutkimusmatkakuvauksen Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja suosittelin sitä sittemmin twitterissä @tomistrolle tutkimusmatkailijasta kertovaksi kirjaksi. Sitten minulta kysyttiin olenko lukenut tätä saman sarjan Livingstone-opusta ja päätin kokeilla. Pompöösiyttä oli tarjolla siinäkin, mutta onneksi Nils Hydénin Livingstone, Afrikan sankari on vain 84 sivua pitkä.

Hydénin teos kertoo tutkimusmatkailija ja lähetyssaarnaaja David Livingstonen ensimmäisestä tutkimusmatkasta vuosien 1849-1856 aikana. Lähetettyään perheensä takaisin Englantiin Livingstone lähti Linyantista (nyk. Botswana) kohti länsirannikkoa ja päätyen lopulta Luandaan (nyk. Angola). Matka oli jo lähtökohtaisestikin haastava eikä retkikunnassa ollut kuin reilu parisenkymmentä miestä, mutta lisäksi Livingstone sairastui matkalla malariaan.

Periaatteessa tutkimusmatkan kuvaus olisi voinut olla todella mielenkiintoinen ja myös Livingstone henkilönä on kiinnostava. Livingstone ilmeisesti muun muassa vastusti innokkaasti orjakauppaa ja kamppaili sen lopettamiseksi. Hydénin kuvaamana Livingstonesta saa kuitenkin jokseenkin ylimielisen kuvan, sillä vaikka hän tuntuu suhtautuvan matkakumppaneihinsa suopeasti olin rivien välistä lukevinani kuitenkin valkoisen miehen valta-aseman liiallista korostumista ja jopa perusteetonta ihailua Livingstonen erinomaisuutta kohtaan.

Lisäksi Hydénin kirjoitustyyli on suoraan sanottuna melko tylsä. Henkilöihailun lisäksi hän keskittyy lähinnä lainaamaan pitkiä pätkiä Livingstonen päiväkirjoista ja keskittyy jatkuvasti merkityksettömiltä tuntuviin kohtaamisiin unohtaen kokonaiskuvan. Minulle ei oikein käynyt selväksi, mitä matkan aikana tehtiin muuta kuin että Livingstone hikoili paljon ja heimopäälliköt vaativat helmiä, kankaita, härkiä, norsunhampaita. Toki myös sanasto oli vanhentunutta ja teki vähän pahaa lukea tätä teosta.

Oikeastaan mielipiteen kirjasta voi muodostaa sen viimeisen virkkeen perusteella. Kuinka mainio voi olla tositapahtumiin perustuva teos, joka päättyy taotaomaisesti sanoihin Mutta se on jo toinen tarina.

Enemmän ja luotettavampaa tietoa Livingstonesta ja tutkimusretkistään saanee lukemalla vaikka Wikipedian artikkelin.

Nils Hydén: Livingstone, Afrikan sankari (Afrikas store hjälte: från Livingstones sista vandringsår, 1943)
Kustannus oy Mantere, 1949. 84 s.
Suomentanut: ?

torstai 9. marraskuuta 2017

Lavalta: Laulunarvoinen (WHS Teatteri Union)

Kuva: Oona Kauhala / Milla Järvinen

Uskalla yrittää, uskalla elää

Milla Järvisen Laulunarvoinen on mieltä haastava ja kaunis nykysirkusteos. Järvisen koko vuoden kestänyt projekti tiivistyy tähän esitykseen, kokoaa yhteen saatuja elämyksiä ja ajatuksia. Rengastrapetsilla taiteiluun on yhdistetty vapaampaa ilmaisua, puhetta ja videota sekä performanssimaisia elementtejä. Alkuvoimainen esitys hämmentää ja jättää useita siemeniä mieleen itämään. Mitä jos uskaltaisinkin yrittää? Vaikka voin epäonnistua, vaikka tuntuukin että en pysty?

Lämpiössä luettavana ollut Hilja Kurkisen teksti älylaitteettomuudesta ohjasi katsomisajatuksia ehkä hieman väärään suuntaan, sillä lähdin pohtimaan esitystä sen kautta ja jäin jopa hieman kaipaamaan aiheen tarkempaa käsittelyä. Luettuani Järvisen kotisivuilta tästä projektista ajatukset järjestyivät tarkemmin ja esityskin asettui paremmin kontekstiinsa. Kun lähtöajatukseksi otetaan kaikilla aisteilla aistimista, ihmisyyttä, luonnonuskoa ja turhan stressin aiheuttamaa hengenahdistusta alan ymmärtää kohtauksia paremmin.

Kokonaisuutena esitys on ajatusvirtamainen, hieman poukkoilevakin mutta temmossaan hidas. Välillä huomasin kaipaavani selkeyttä ja suuntaviivoja ja keskittymistä rakoilutti hieman myös välillä turhan kovalla ollut musiikki, liekö ollut sitten tarkoitus vai ei. Toisaalta nautin taitavan sirkuksen katselusta ja omanlaisestaan tunnelmasta. Järvinen toimii rengastrapetsinsa kanssa läheisessä suhteessa, hellästi ja keskustellen. Tässä ei ole käytössä väline, vaan partneri.

Kaunista ja ajatteluttavaa katsottavaa tämä oli joka tapauksessa vaikka omat aivot olivat virittyneet hieman sivutaajuudelle. Järvisen ilmaisu on ilmavaa ja jotenkin häpeilemätöntä. Suurimman osan ajasta hän ei tunnu esiintyvän, vaan vain olevan hetkessä. Hetkeen pääsin itsekin välillä käsiksi. Lopussa Järvisen nostaessa viulun olalleen ja soittaessa laitan silmät vähäksi aikaa kiinni. Tässä on hyvä.

Vaikea sanoittaa, kiehtovaa katsoa, jälkimaininkeja kuulostelen vielä. Olen esityksen jälkeen huomannut keskittyväni paremmin hetkeen, jättänyt puhelimen pois, kuunnellut toista ihmistä paremmin. Tai ainakin yrittänyt.

Kiitokset WHS Teatteri Unionille kutsusta esitykseen ja Suketukselle katsomisseurasta ja purkukeskustelusta.

Lukekaa ihmeessä myös Jussi Tossavaisen erinomainen kritiikki (HS), joka valottaa lisää teoksen taustoja.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...