sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Lavalta: Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show (Kansallisteatteri)

Kuva: Joni Pakanen

Flirttailua katastrofin kanssa

Olin Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show'n jälkeen aivan poikki. Esityksen pituus on vain tunnin ja olen oikeastaan onnellinen, että se ei ollut yhtään pidempi koska en olisi varmaan kestänyt enempää. Tästä ei pidä tehdä päätelmää, että en olisi pitänyt Lionista, sillä se oli mahtava.

Esityksen sykkivä sydän on valovoimainen Marc Gassot. Minusta on hämmentävää, kuinka hän voi tehdä täysin uskottavia draamarooleja ja sitten, vähintään yhtä uskottavasti, sekoilla lavalla tähän tyyliin. Gassot on sirkuksensa ainoa esiintyjä ja hän hoitaa yhtä suurella innolla niin klovnin kuin leijonankesyttäjän työt sekä esimerkiksi vesiputken korjaamisen.

Toiminta flirttailee jatkuvasti katastrofin kanssa. Lukuisat lautaset huojuvat epätoivoa aiheuttavan hitaasti keppien päällä, sirpaleet lentelevät, eturivissä istujille jaetaan nenäliinoja. En halua paljastaa jutuista herkullisimpia, sillä iso osa esityksen viehätyksestä on sen ennalta-arvaamattomuudessa. On samanaikaisesti kauheaa ja vapauttavaa, kun tuntuu että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaiken taustalla soi Karl Sinkkosen musiikki, joka on hymyilyttävää ja toisteisuudessaan välillä helvetin rasittavaa eli täydellistä. Kun jo yleisön sisääntullessa aloitettu pimputus viimein loppui, kuului katsomon etuosasta hyvin äänekäs "Vihdoin!" Nauratti ja samalla olin vähän samaa mieltä. Musiikki siis tukee esityksen kaaosta kohti suistuvaa tunnelmaa hyvin.

Lion ei ole yhtä ronski kuin muutaman vuoden takainen Dark Side of the Mime eikä se muutenkaan pyri samankaltaisuuteen. Se on minusta hienoa. Lion lähtee riemukkaasti omille urilleen ja nojaa vahvasti nuhjuiseen sirkusestetiikkaan. Mukaan on klovnerian ja mimiikan sekaan ujutettu hieman splätteriä, mutta ei liikaa. Tämä on sirkusta sekopäisimmillään.

Jos kaipaat elämääsi tuntia, jonka aikana pidätät hengitystäsi ja naurat riemusta ja kauhusta, niin mene katsomaan Lion. Se on kamala ja mahtava.

Kansallisteatterissa on vielä muutamia esityksiä toukokuussa ja esitys kiertää lisäksi myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Kahdeksan on lempeä numero


Kujerruksia täyttää tänään kahdeksan vuotta. Joka vuosi tämä tuntuu minusta yhtä ihmeelliseltä, sillä tämänhän piti olla vain hassuttelukokeilu ja nyt tämä on, no, tämä. On hankalaa kuvitella, että en kirjoittaisi blogia ollenkaan.

Toki pari viime vuotta ovat olleet hieman hajanaisia, mikä vähän harmittaa. Nekin vuodet on silti saatu pakettiin ja vuoden vaihtuessa olen jälleen tiiraillut innokkaana uusia lukuhaasteita ja selannut kulttuuritalojen esitteitä.

Bloggaaminen on muuttunut kahdeksassa vuodessa paljon. Välillä muistelen haikeina niitä näennäisen huolettomia opiskeluaikoja, kun lueskelin ja kommentoin muiden blogeja päivittäin ja selasin Bloggerin syötettä innokkaana. Nykyään muiden blogeissa hiippailu on valitettavan harvinaista, mutta onneksi on tullut myös muita seurantakanavia. Olen ilolla tarkkaillut Instagramissa bookstagram-ilmiön leviämistä ja ilahdun joka päivä selatessani muiden kirjaentusiastien toinen toistaan kauniimpia kuvia raapustaen samalla kännykän muistioon lukuvinkkejä. Lisäksi Twitterin kirja- ja teatterikeskustelu on varsin virkeää, joten senkin avulla pysyy kartalla.

Oma kirjoitusaikakin on nykyään rajallista jo hämmentävän isoksi kasvaneen minimesenaatin napatessa iloisesti ison osan päivän tunneista. Hänen kanssaan harjoittelemme kirjojen lukemista, hän haluaisi nimittäin mieluiten kääntää sivuja itse ja on niin nopea, että teksteistä jää suurin osa lukematta. Iltasadun hän sentään yleensä kuuntelee hienosti ja niin kuuntelen minäkin, sillä pääasiallisena iltalukijana meillä toimii siippa. Olemme kahlanneet läpi nyt muistaakseni kahdeksan Timo Parvelan Ella-kirjaa ja ne ovat mahtavia, mutta aiheuttavat myös meissä vanhemmissa välillä hallitsemattomia naurukohtauksia.

Vaikka päivien tunnit kuluvat siis nykyään eri tavalla kuin ennen, olen sinnikkäästi kaivertanut päiviini aikaa kulttuurille ja lukemiselle. Tästä iso kiitos siipalle ja minimesenaattia hoitaneille läheisille! Koska synttärien kunniaksi on kiva nostaa esiin hyviä asioita, päätin valita rennolla mutulla kaksi kahdeksikkoa viime vuodelta eli päräyttäviä kirjoja (joista jostain syystä melkein kaikista on bloggaus kirjoittamatta!) ja esityksiä.

8 vaikutuksen tehnyttä kirjaa

* Magdalena Hai: Kolmas sisar
Loppuvuodesta lukemani Kolmas sisar oli todellakin jotain ihan muuta. Kovasti odottamani uuden Royamen aikakirjat -sarjan aloitusosa oli pökerryttävä ja tuore fantasiaromaani, joka on täynnä ystävyyttä, rakkautta, juonittelua ja taikaa. Aion lukea tämän piakkoin uudelleen ja sitten kirjoitan siitä lisää.

* David Mitchell: Luukellot
Kuuman kesän huumaava lukukokemus. Tämän kanssa sain pitkästä aikaa kiinni todellisesta lukuflow'sta ja luin tätä kauniissa maisemissa Viljandissa, Virossa.

* J. Pekka Mäkelä: Hunan
Tämän Kiinaan sijoittuvan moniäänisen historiallisen romaanin olen lukenut jo kahdesti. Molemmat lukukokemukset olivat valloittavia, linkistä pääsee lukemaan lisää.

* Maggie Nelson: Argonautit
Argonautit ei varsinaisesti ole äitiyskirja, mutta tästä teoksesta löysin silti paljon resonanssipintaa aiheen tiimoilta. Tavattoman hieno omakohtainen teos, jonka ostin omaksi ja aion lukea uudelleen.

* Michelle Obama: Becoming
Tiedän, että en ole todellakaan ainoa joka nosti tämän omaelämäkerran viime vuoden parhaimpiin lukukokemuksiin. Minä kuuntelin tämän Michelle Obaman itsensä lukemana äänikirjana ja itkin, nauroin ja inspiroiduin.

* Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Rakastin tätä pientä rakkaudesta, perheestä, parisuhteista, elämästä kertovaa kirjaa. Marianna Kurton suomennos on u-pe-a.

* Terhi Tarkiainen: Pure mua
Todellinen yllättäjä! Tarkiainen on onnistunut sekoittamaan vampyyriromanssista, vuoden 1918 tapahtumista ja nuoren naisen aikuistumiskipuilusta mahtavan cocktailin, jota on ilo lukea. Tämänkin olen muuten lukenut kahdesti, pitempi bloggaus toivottavasti valmistuu alkuviikosta.

* Jakob Wegelius: Merten gorilla
Luin tämän alkukesästä ja rakastuin päätäpahkaa. Wegeliuksen romaani on täysiverinen seikkailukertomus, joka vei minut mukanaan huikeisiin seikkailuihin. Kirja on lämminhenkinen, hauska ja jännittävä, eikä se yrittänyt tuputtaa minulle mitään vaan yksinkertaisesti antoi mahdollisuuden heittäytyä seikkailuun.

8 + 1 mieleenjäänyttä esitystä (matematiikka ei ole vahvin lajini)

Jenni Kivelä ja Kiltit Ihmiset: Rosemaryn huone
Erilaisia pelkoja käsittelevä Lammassaaren upeissa puitteissa esitetty teos oli kokonaisvaltainen ja ajatuksia herättävät kokemus. Kolean illan muisto kylmää jäsenissä edelleen, mutta muisto hienosta esityksestä onneksi lämmittää.

Jyväskylän kaupunginteatteri: Merten gorilla
Miten sattuikin, että Jyväskylä oli ottanut ohjelmistoonsa juuri tämän loistotarinan! Monisataasivuisesta kirjasta oli tehty mitä onnistunein sovitus, tämän esityksen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle mielelle.

Kansallisteatteri ja Teatteri Vapaa Vyöhyke: Prinsessa Pikkiriikki
Miten riemukas ja raikas lastenteatteriesitys! Olen pitänyt Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista kovasti ja tämä esitys tavoitti niiden hengen oivallisesti. Minimesenaattikin viihtyi laulujen ja värikkäiden lavasteiden parissa.

Kinetic Orchestra: I'm Liquid
Yksinkertaisesti hienoa, meditatiivista tanssia, jota ei tarvinnut yrittää tulkita. Katsomisnautinto.

KOM-teatteri: Veriruusut
Joukkoon mahtuu kolmaskin kirjasovitus. KOMin Veriruusuja menin katsomaan ilman odotuksia ja palasin kotiin hengästyneenä ja vaikuttuneena. Komeasti ja kauniisti kerrottu tarina naisjoukosta, hankalista valinnoista ja vapauden toiveesta.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia
Yksi hauskimmista ja samaan aikaan meditatiivisimmista esityksistä viime vuonna! Kiitos ihanille Mad Housen lapsenvahdeille, että katsoitte minimesenaatin perään tämän ajan.

Recover Laboratory: Underneath
Parituntinen vaellus Meilahden labyrinttimaisessa väestönsuojassa lempeitä olentoja kohdaten oli kaunis kokemus.

Svenska Teatern: CHESS på svenska
Jostain syystä bloggaus CHESSistä on kirjoittamatta, mutta voi hyvänen aika kun se oli hieno! Huoliteltu pienieleinen lavastus, läpeensä tyylikkäät näyttelijät ja käsittämättömän hienoa laulua ja tanssia. En kestä miten hieno produktio tämä oli, olen iloinen että tämä oli ensimmäinen versio tästä musikaalista jonka näin.

Teatteri Jurkka: Nora
Tätä esitystä katsoessani teki mieli itkeä ja huutaa. Hieno, hieno. Jurkan ohjelmistossa oli muutenkin viime vuonna vaikka mitä hienoa ja sain tehdä siellä keväällä mahtavan Making of Putkinotko -projektin, mutta kyllä tämä oli parasta krunalaista viime vuodelta. Esityksiä on vielä nyt keväällä, menkää jos on lippuja!

Tälle vuodelle minulla on muutamia tavoitteita, vaikka tavoite kuulostaa kyllä hirvittävän viralliselta. Haluaisin saada taas lukutilastoni ojennukseen (viime vuonna unohdin merkkailla kirjoja ja se oli kamalaa) ja välttää tilanteen, jossa selaan 30.12. epätoivoisesti luettujen kirjojen listaa etsiessäni sieltä täyttäjiä Helmet-haasteen kuuteen puuttuvaan kohtaan. Lisäksi toivon, että kirjoittamiseen tulisi taas lisää rentoutta, sillä olen jotenkin onnistunut nostamaan oman rimani jonnekin katonrajaan ja tällä 165 senttimetriä pitkällä varrellani sinne on hankala ylettää. Lyhyesti sanottuna haaveilen lukemiseni rauhoittumisesta ja stressittömyydestä. Katsotaan sitten ensi vuonna kuinka hyvin tämä meni.

Sitä odotellessa lukekaamme, kuluttakaamme kulttuuria ja vinguttakaamme kirjastokorttia riemumielin!

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Lavalta: Amor fati (Kansallisteatteri)


Kuva: Petri Virtanen / Kansallisgalleria

Upottaa kätensä saveen

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa siellä vierailulla olleen kovasti kiitellyn Amor fatin. Anna-Mari Karvosen ja Anni Puolakan ohjaamassa esityksessä lavalla on katsomoiden ympäröimällä korotetulla lavalla kaksisataa kiloa savea ja Brad Pitt (häkellyttävä Samuli Niittymäki). Brad kertoo häntä kohdanneesta elämänkriisistä ja työskentelystään saven kanssa toimittajalle ja siinä se oikeastaan on, koko esitys.

Esityksen päätyttyä ajattelin, että sellainen, olipa hieno ja paljon tunteita ja kaikkea. Että pitää prosessoida ja katsotaan sitten. Kotimatkalla junassa alkoi itkettää ja jotain hahmotonta liikuskeli sisälläni. Tuntui oikeastaan älyttömältä: lavalla Brad Pitt muovaamassa savea, jumppaamassa clayfittiä David Fincherin kanssa ja toimittajalla on sinistä huulipunaa ja kirkkaat silmät. Että tässä ollaan nyt jotenkin ehkä ironisesti taiteen tekemisen äärellä monella tapaa ja tälle voi sitten taiteellisakateemisesti vähän nauraa. Ja oli se ehkä vähän sellaistakin, mutta ei se ollut se juttu.

Mietin, että miksi juuri Brad Pitt ja miksi tämä ei nyt voi olla vaan joku satunnainen tyyppi. Ehkä se olisi voinut olla joku muu, mutta jotenkin oli tärkeää että me tiedetään tämä tyyppi. Tai siis mukamas tiedetään, siristyvät silmät ja valkoisena hohtava hymy. Ja että sitten tämä unelmamies muovaa savea eikä ole siinä kovin hyvä, mutta suhtautuu siihen lähes naurettavalla intohimolla, joka on loppujen lopuksi koskettavaa. Upottaa itsensä saveen ja muovata sitä loputtomiin, aina sitä samaa. Paiskoa se kasaan, silitellä hellin käsin ja kastella, ettei se kuivu. Rationaalinen aivojen osa tosin huusi paniikkia siitä, että tämä ei mitenkään voi olla kovin hygieenistä mutta harvemmin on elämäkään.

En löydä itsestäni sääliä esityksen Bradia kohtaan ja tuskin se on tarkoituskaan. Ensi alkuun hän tosin vaikuttaa vähän säälittävältä, puhuu venytellen ja tietoisesti, vispaa matchaa ja laihtuu kuihtuu muka huomaamattaan. Loppujen lopuksi olen hänelle enemmänkin kateellinen, sillä hänellä on yhteys johonkin syvään ja todelliseen. Ennen sitä hän on tosin joutunut luopumaan kaikesta, rooleista ja Versacen takeista ja lapsistaan. Ehkä tunnen vähän myötätuntoa, mutta sekin tuntuu toisaalta vähän vaikealta kun toinen hyppelee aavikolla satojen dollarien arvoisessa puserossa. Ehkä tämä tunne on sekoitus kateutta ja ihmetystä, sillä vaikka hänen peuhaamisensa saven kanssa saa yllättäviäkin sävyjä, pakottaa se minut samalla katsomaan itseeni.

Jälkikäteen selvittelin vähän, halusin tietää mitä varten ne esityksessä meille jaetut Brad Pittin kuvat oli otettu. Löysin kesän 2017 GQ:n ja siihen tehdyn haastattelun, jossa Pitt keittää matchaa, toteaa olevansa tactile individual ja kertoo sitten taideprojektistaan. Tämä hämmentää minua hirvittävän paljon, se miten koko haastattelussa on jotenkin outo sävy ja se miten siitä tai sen kautta on saatu tehtyä tällainen näin hieno esitys.

Esityksen lopullinen merkitys ja paino selvinnee joka tapauksessa minulle vasta myöhemmin, tunnen että tämä on sellainen jota tulen ajattelemaan paljon. Tuntuu siltä, että ulkopuolelta katsottuna koomisista puitteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi esitys oli järisyttävä. Se ei ottanut itseään liian vakavasti vaikka olikin äärimmäisen tosissaan, tuuditti minut valheelliseen tunteeseen jostain humoristisesta ja iski sitten vasaralla päähän. Ja se vasara upposi minuun kuin saveen.

Esitys sai ensi-iltansa Kiasma-teatterissa ARS17-tapahtumassa syyskuussa 2017.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Lavalta: Rakentajat (European theatre collective/Teater Viirus)

David Kozma ja Romulus Chiciuc odottavat rakennusmateriaaleja. Kuva: Mihut Naita

Näkymättömät rakentajat

Marraskuussa kävin ensimmäistä kertaa Teater Viiruksen pienessä Studio-tilassa, jonne oli pystytetty European theatre collectiven Rakentajat. Siinä hypätään suoraan rakennusmaailman syvään päähän, jossa organisaatiokaaviot ovat sekavia, ihmiset pelkistetään kansalaisuuksikseen ja asunnon ostaminen on katastrofaalinen prosessi. Todellisuuden rajoja koetteleva esitys oli intensiivinen ja ajatuksia herättävä kokemus.

Teosta varten on haastateltu useita Suomessa töissä olevia rakentajia ja Nina-Maria Häggblom ja Piret Jaaks ovat tehneet käsikirjoituksen näiden haastattelumateriaalien pohjalta. Tarina on siis fiktiivinen, mutta monella tapaa samaistuttava. Kaikki hahmot ovat hieman tragikoomisia ja samalla myös kovin inhimillisiä. Meillä kaikilla on hyvät ja huonot puolemme.

Tarinassa ollaan pääasiassa rakenteilla olevan jättimäisen tornitalon uumenissa. Kaksi rakentajaa (David Kozma ja Romulus Chiciuc) odottavat viivästyneitä rakennusmateriaaleja ja saavat radion kautta vain katkeilevia viestejä pomolta. Rakennustyömaan pohjakerroksissa tunnelma tiivistyy ja toisinaan todellisuuskin tuntuu taipuvan yllättäviin suuntiin. Kesän helle painaa päälle, vaikka todellisuudessa ulkona on pakkasta ja viimaa. Rakennus- tai ravintoketjun huipulla vaikuttavia isoja kihoja ei rakentajien ahdinko kuitenkaan kiinnosta, sillä tavoitteena on vain voittojen maksimointi ja käsien puhtaana pitäminen keinolla millä hyvänsä. Videobloggausten kautta päästään puolestaan seuraamaan varsin sinisilmäisen ensiasunnon ostajan (Salla Kozma) epäonnista asuntoprojektia.

Keskiöön nousevat ihmisten tarinat. Huomioliivien alta löytyy geneerisen rakentajan alta ihminen, jolla on perhe, ihmissuhteita, aiheita iloon ja suruun. Mitään kiillotettua kuvaa ei katsojalle kuitenkaan syötetä, vaan hahmot saavat olla omia epätäydellisiä itsejään. Myös asuntokauppoja tekevä nainen on hieman surullinen tapaus vertautuessaan kiiltäväpintaisten mainosten valkopaitaisiin ensiasunnon ostajiin. Jollain tavalla toisaalta samaistun häneen, onneksi en ole tehnyt tässä elämässä asuntokauppoja yksin. Isot pomot puolestaan esitetään yksiselitteisen pahoina, mikä sopii esityksen tyyliin, ollaanhan tässä nimenomaan niin sanotun pienen ihmisen kokemusmaailmassa.

Visuaalisesti esitys on häkellyttävä. Studio pursuaa sähköjohtoja, muoviverhoja, putkenpätkiä ja muuta rakennussälää. Alkaa melkein ahdistaa, tuntuu että edessä on jonkinlainen rakennustyömaa helvetistä ja kohta joku kompastuu vasaraan ja lyö päänsä. Pieni tila on intiimi ja tavarapaljous pääsee siinä oikeuksiinsa, etenkin kun istuu eturivissä. Nostan hattua autenttisuudelle. Myös äänisuunnittelu on onnistunut ja toimii tiiviissä tilassa hyvin.

Rakentajat herätti paljon ajatuksia siitä, miten toiveikkaasti rakennetaan jatkuvasti korkeampia torneja ja ohitetaan monia realiteettejä, kuten rakennusmateriaalien sopivuus käsillä oleviin ympäristöoloihin. Minua myös kiukutti ajatus siitä, miten tänne tullaan töihin milloin mistäkin valmiina työskentelemään ja sitten työolot ja organisointi voivat olla mitä sattuu. Ihmisten kyykyttäminen pännii.

Rakentajat oli Näkymätön Suomi -trilogian ensimmäinen osa. Tiedotteessa todetaan, että European theatre collective haluaa haastaa vallassa olevat rakenteet: Kuka saa olla hahmo suomalaisessa näytelmässä? Kuka saa näytellä teattereidemme lavoilla? Kuka saa olla äänessä? Kenen ääntä kuunnellaan? Kuka saa esittää ja ketä? Odotan kiinnostuksella jatkoa, bussikuskien ja siivoojien tarinoita. Ainakin rakennusmaailma sijaitsee kaukana oman kokemusmaailmani äärirajoilla, joten Rakentajat tarjosi kiinnostavan kurkistusikkunan aiheeseen.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.

perjantai 4. tammikuuta 2019

J. Pekka Mäkelä: Hunan


Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...