sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Lavalta: I'm Liquid (Kinetic Orchestra)

Kuva: Jussi Ulkunniemi

Valuu, velloo, tyrskyää

Vuoden tietää lähestyvän loppuaan, kun Stoassa voi jälleen kokea Kinetic Orchestran uuden tanssiteoksen. I'm Liquid esitellään käsiohjelmassa ryhmän tähän asti karsituimpana teoksena, määrittely tuntuu osuvalta. Lavalla nähdään pelkistetyissä puitteissa neljä liikkeestä toiseen sulavasti soljuvaa kehoa ja mieli lepää sitä katsoessa.

Tanssijat Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen todellakin osaavat asiansa. Kehot liikkuvat dynaamisesti ja kauniisti, katutansseista ja kamppailulajeista vaikutteita saava tanssi näyttää vaivattomalta. Vahva kehollinen vuorovaikutus on tuttua Jarkko Mandelinin aikaisemmista koreografioista, mutta tällä kertaa se palvelee nimenomaan liikettä eikä kanna muassaan monimutkaisten vuorovaikutusten painolastia. Keho kohtaa kehon, taipuu, soljuu ohi, kannattelee toista.

Aikaisemmista näkemistäni teoksista poiketen I'm Liquidissa liikutaan enemmän lattiatasolla. Näyttäviä hyppyjäkin on, mutta ne jäävät satunnaisiksi aallonharjoiksi muuten matalalla vellovan liikkeen oheen. Äkillisiin huippuihin ei kurkoteta myöskään Jukka Huitilan valosuunnittelun taholla, valo ei piilota tai erottele mutta tukee keskittynyttä tunnelmaa. Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu jaksottavat teosta hienosti ja vaihteleva äänimaisema tuntuu koherentilta kokonaisuudelta, vaikka se samalla kurkottaa moneen suuntaan.

Ihailin teoksen tasapainoisuutta ja kiinnitin Helsingin Sanomien Maria Säkön tavoin huomiota kehojen monipuoliseen, hierarkiattomaan käyttöön. Tiettyä liikelajia ei ole rajattu vain mies- tai naistanssijan kontolle, vaan Giordani ja Koskinen saavat olla voimakkaita ja Näkki ja Turpeinen voivat ottaa kontolleen sensuellin oloisen dueton. Sukupuoli menettää merkityksensä teoksen kehoissa, lavalla on pikemminkin hetkessä eläviä olentoja.

Välillä kuriton mieli halusi lähteä tulkitsemaan ja kehittämään liikkeelle syvempiä merkityksiä. Hätistin ajatukset kuitenkin parhaani mukaan pois. Oli vapauttavaa katsoa teosta, jonka liikekielen päälle ei tarvinnut yrittää liimata jonkinlaista monimutkaista ja minulle usein vaikeasti havaittavaa teemaa. Tällaisenaan teos öljysi miellyttävästi jotain mielen estetiikalle syttyvää koneistoa.

Teoksen ehtii nähdä Stoassa vielä sunnuntaina 16.12. klo 15.

Kiitokset Kinetic Orchestralle lipuista esitykseen.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.


Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki


Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho

perjantai 30. marraskuuta 2018

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös


Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi















Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala















JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka















Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka















Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä















HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.


***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...