torstai 16. maaliskuuta 2017

Liikkuvaa kuvaa: Logan ja Kong: Pääkallosaari (2017)


Viime viikonlopun elokuvakatselusta tuli vahingossa toimintapainotteinen. Perjantaina meidän oli tarkoitus mennä katsomaan vihdoin ja viimein La La Land, mutta näytökset sekä siihen että kahteen seuraavaan vaihtoehtoon olivat täynnä. Niinpä päädyimme extempore katsomaan Logania, joka ei ollut huono valinta sekään. Sunnuntaina puolestaan reissasimme katsomaan Kongia lähinnä siitä syystä, että meillä on vinopino vapaalippuja lähiteatteriin. Tämä alkuhöpinä on tässä lähinnä siksi, että teksti sisältänee pienoisia tai suurempia spoilereita ja halusin varoittaa teitä siitä.

Inhimilliset supersankarit

Logan on järjestyksessään kymmenes X-Men-elokuva ja viimeistelee niin sanotun Wolverine-trilogian, vaikka sen ensimmäisen osan olemassalon monet minä mukaan lukien kiistävätkin. Elokuva sijoittuu vuoteen 2029 ja siinä Meksikon rajalla fiiniä vuokra-autoa ajava Wolverine tai Logan ei ole enää parhaassa kunnossa. Matalaa profiilia on pidettävä, sillä mutanttien oikeudet on taas poljettu maan rakoon ja vakavasti sairasta professori X:ää on myös suojeltava. Rauha kuitenkin järkkyy, kun Loganin vastuulle sysätään nuori mutanttityttö, joka on pikimiten kuljetettava turvaan jahtaajiltaan. Alkaa aikamoinen road movie, jonka aikana nähdään niin karua toimintaa kuin myös herkkiä hetkiä ja huumoria.

Elokuvalle myönnettiin tuotantovaiheessa lupa R-luokitukseen ja se näkyy. Sen lisäksi, että taisteluissa veri lentää komeasti ja kynnet tunkeutuvat milloin minkäkin ruumiinosan läpi, on tämä otettu huomioon myös kerronnassa. Katsomiskokemus ei ole tasatahtinen actiontykitys, vaan välillä maltetaan jäädä pohtimaan syntyjä syviä ja käsittelemään hahmojen välisiä suhteita myös hiljaisuutta käyttäen. Siippa mainitsi tästä hyvänä esimerkkinä Loganin ja Professor X:n ensimmäisen yhteiskohtauksen elokuvassa.

Jackmanin ja Stewartin näyttelijänkyvyt eivät yllättäneet, hyviä he ovat edelleen, joten elokuvan yllättäjäksi nousi valkokankaan ensikertalainen Dafne Keen X-24:n roolissa. Vaikka tyttö ei juurikaan puhu elokuvan aikana, on katseessa syvyyttä ja näyttelemisessä hienoa elävyyttä. Toivottavasti häntä saa nähdä jatkossakin, vähän pidän peukkuja myös roolin jatkuvuudelle X-universumissa.

Vaikka veri lentää ja pyssyt paukkuvat nousee elokuvan keskeiseksi teemaksi kuitenkin kasvaminen ja vanheneminen. Logan ja Professor X eivät todellakaan ole enää elämänsä kunnossa ja sydäntä särkee nähdä aiemmin elinvoimaiset mutantit heikkoina ja särkyvinä. Jos tämä jää molempien hahmojen (tai näiden esittäjien versioiden) viimeiseksi elokuvaksi, ovat nämä hienot jäähyväiset.

Lopputekstien rullatessa ruutuun itketti. Tässä tämä nyt oli, Hugh Jackmanin 17-vuotinen ja 10 elokuvaa käsittänyt ura Wolverinena. Jackmanin versio hahmosta on aina sykähdyttänyt vatipäisyydellään ja tinkimättömyydellään, ikävä tulee. Kiitos näistä, Hugh.

Kong on kunkku

King Kongista on tehty monenmonta versiota, joten odotukseni Kong: Pääkallosaari -elokuvalle eivät olleet suurensuuret. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvassa elokuvassa joukko tiedemiehiä ja sotilaita lähtee kartoittamaan aikaisemmin tuntematonta Tyynenmeren saarta. Pysyvästi myrskyvyöhykkeen keskellä sijaitsevan saaren ekosysteemi ja goelogia on aivan omaa luokkaansa, mutta todellisuudessa tutkijat ovat luonnollisesti tulleet etsimään ihmeellistä jumalolentoa, Kongia. Ja Kongin he tosiaan löytävät, mutta saaren kuningas ei ole ihmisten kanssa aivan samaa mieltä siitä miten ensikohtaaminen tulisi hoitaa.

Komean pyssyräimeen ja eläinten välisen mittelön lisäksi elokuva tarjoaa jopa ihan kiinnostavia näkökulmia ihmisen ja luonnon suhteeseen ja siihen, miten ekologia ainakin suljetussa systeemissä toimii. Sanottakoon tässä nyt sen verran, että oikea reaktio ei välttämättä aina ole ampua sitä eteen ilmestyvää uutta olentoa. Tai ainakaan ei kannata mennä lähemmäs, jos olento on jo puolustusreaktiona listinyt puolet kumppaneistasi.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on varsin mainio. Tom Hiddleston on nostettu elokuvassa jonkinlaiselle jalustalle kuuluna jäljittäjänä ja eränkävijänä, mutta valitettavasti hahmon olemassolon merkitys kuta kuinkin katoaa hieman höpertyneen mutta fiksun John C. Reillyn hahmon liittyessä mukaan porukkaan. Hiddleston on myös suurin piirtein ainoa, jolla on viidakossa koko ajan hyvä hiuspäivä ja housutkin ovat höpsön tiukat, viidakossa kun ollaan. Olisin siis suonut Hiddlestonin hahmoon enemmän särmää, näytellä kun herra kuitenkin osaa.

Brie Larson sai enemmän tai vähemmän kantaakseen elokuvan naispääosan ja kantoi sen varsin hyvin. Etenkin loppuvaiheessa nähty hätärakettilaukaus oli melkoisen bad-ass. John C. Reillyn hahmosta pidin, Samuel L. Jacksonin sotaan ikuisesti jämähtänyt luutnantti oli yksisilmäisessä näkökannassaan ärsyttävä. Tutkijajoukko jäi elokuvan kuluessa etäiseksi, sotilasjoukkiossa puolestaan oli ihan särmikkäitä yksilöitä mutta heitäkin olisi voinut ehkä hyödyntää muunakin kuin tykinruokana.

Joka tapauksessa Kong osoittautui yllättävän viihdyttäväksi seikkailuelokuvaksi. Saaren luonto oli kaunista, Kongin hahmosta oli saatu yllättävän realistinen ja elokuvassa esitetyt tieteelliset teoriat olivat vinkeitä. Jatkoakin saattaa olla tulossa, katsokaahan siis lopputekstit loppuun asti. Itse voisin katsoa jatko-osatkin, sen verran hyvin viihdyin.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Lavalta: Veitsenterällä (Vesa Purokuru/Cirko)

Kuva: Eemeli Nättinen

Ilmaan heitetyt toiveet

Helmikuussa kirjoittaminen oli vaikeaa. Osin se johtui siitä, että moni nähty esitys ui jonnekin ihon alle, sai herkistymään niin paljon että sanoja ei löytynyt. Yksi tällaisista oli Vesa Purokurun Cirkossa nähty sooloesitys Veitsenterällä, tarina miehestä joka lähti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan epäonnistumista ja luopumista.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessä esityksen jälkeen oli kaiken kattava inhimillisyys ja ihmisen rajallisuus. Monologissaan Purokuru käy läpi elämänsä käännekohtia, pohtii omaa uraansa taiteilijana, sitä kuinka homma äkkiä vain lähti vaikka perhe vähän katsoikin alta kulmain isän uutta harrastusta. Yrittänyttä ei silti laitettu, vaan harjoitteleminen jatkui ja repertuaariin tuli uusia temppuja. Lisäpuhtia haettiin milloin koti- ja milloin ulkomaisilta kursseilta. Tutuksi tulivat tasapainoilu, ilma-akrobatia ja onpa esitykseen hiottu huolella myös hurja koripallo-ottelu, jossa päättäväinen hyökkääjä heittää korinsa yksipyöräisellä ajaessaan.

Esitys ei ehkä sinänsä huimaa päätä kuin jotkin sirkusteokset eikä sen tarvitsekaan, 54-vuotiaan keho kun ei yleisesti ottaen taivu kaikista henkeäsalpaavimpiin temppuihin. Ihailua ne silti herättävät jongleerauksesta köysiakrobatiaan, hyvä jos omissa käsissä pysyy kerrallaan kaksi heiteltävää esinettä ja niidenkin tulisi olla pyöreitä. Esitys kuitenkin muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Toki reisilihas saattaa toisinaan revetä ja tavallisesti epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä, mutta senkin kanssa voi elää.

Veitsenterällä on matka kasvusta, isyydestä, harjoittelusta, kivusta ja suurista toiveista, valosta joka näyttää tietä. Se ei ole esitys, joka jää mieleen vain teknisesti kauniina vaan myös sydäntä lämmittävänä hetkenä. Kiitos Vesa Purokuru tästä kurkistuksesta taiteilijan sieluusi, kiitos epäonnistumisen askeleista, tiskiharjoista, ylävitosista.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta esitykseen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Esitystaiteen pyörteissä Mad Housessa

Helmi-maaliskuussa hiissasin taas useana iltana itseni Suvilahden Tiivistämölle ihmettelemään esitystaidetta. Runosuoni ei vain ole laulanut esitysten tahtiin, kaikki rästiytyy ja haipuu mielestä. Tässä rutistettuna kolme lyhytarviota tai ajatusketjua, miten haluatte.

 Kuva: Saara Autere

Esineiden merkityksellinen merkityksettömyys

Mikko Niemistön Birthday oli minulle haastava esitys. Verkkaisessa koreografiassa esiintyjä, Niemistö itse, liikkuu esineiden seassa, liikuttaa ja asettelee niitä, luo niille tarkoituksia ja merkityksiä. Ihmiskeho värisee ja hengittää, jää sulaa, serpentiini soittaa kitaraa.

Esitys on kaunis. Tavalliset esineet, lamput, johdot ja kahvinkeitin muutamia mainitakseni, asettuvat kollaasiksi tilaan. Mahdollisia tulkintoja tuntuu olevan niin paljon, että aivot menevät lukkoon. Tuntuu, että en ymmärrä, en pääse sinuiksi esityksen rytmin kanssa.

Lopulta annan olla, rentoudun. Katson hengittävää rintakehää, ihmettelen sitä miten taitavasti sähkötykset on ajastettu. Bassomainen sydämentykytys rytmittää oloa. Lopulta kirkkaat valot syttyvät taas, Niemistö kumartaa, esitys on päättynyt. En vieläkään koe ymmärtäväni, totean vain että kaunista oli. Ehkä se riittää.

Kuva: Volumen Express

Joustava sisaruus

Samana iltana Niemistön esityksen kanssa nähtiin Volumen Expressin Sisters. Luentomainen esitys pureutuu esiintyjien sisarsuhteisiin. Moran Sanderovichin sisko asuu tiukan uskonnollisessa yhteisössä Länsirannalla lapsikatraansa kanssa, Veronika Bökelmannin sisko puolestaan on muuttanut Intiaan ryhdyttyään Hare Krishnan palvelijaksi. Vaikka siskot nykyään siis elävät hyvin toisistaan poikkeavia elämiä, on suhde silti säilynyt kaikista eroavaisuuksista huolimatta.

Pelkistetty esitys koostuu pääasiassa esiintyjien jaksotetusta puheesta. Lattialla kyllä lojuu suuri paperi täynnä piirroksia, mutta siihen ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Esitys ei oikeastaan tarvitse mitään muuta, eloisa kerronta vie mukanaan ja siskojen elämän poikkeavuus omastakin kokemuspiiristä on kiintoisaa kuultavaa. Naisena ja ihmisenä voi tällä pallolla olla olemassa niin monella eri tavalla.

Sistersistä jää hirvittävän hyvä mieli. Vaikka omien siskojen valintoihin suhtaudutaan myös huumorilla, on lämpö koko ajan läsnä. Sisko on sisko, vaikka asuisi muurin takana tai kumartaisi jumalilleen päivittäin. Sisko on sisko, vaikka joskus joutuukin livistämään hotellista siskon nukahdettua syömään salaa miekkakalaa.

Kuva: Saara Autere

Kiinnostava kehomatka korinoihin ja lotinoihin

Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin Immunsystemet syleilee kehon vaiettuja osia, niitä jotka vuotavat, falskaavat ja erittävät. Henkilökohtaisia kerrottuja kokemuksia siivittävät koreografialliset elementit ja erilaisten ulokkeiden puristelu. Kokonaisuus on hämmentävä mutta jollain tavalla hellyyttävä: mystinen mamelukkikala, duokohtaus hoitopöydän kanssa ja purskahtelevat ulokkeet sopivat loppujen lopuksi kivasti yhteen.

Esimerkiksi ilmassa leijuva suolisto viehättää pitkään. Kohtaus on meditatiivinen ja jollain tavalla hellyyttävä. Omaa suolistoaan tulee harvoin ajateltua lämmöllä, mutta nyt lähetän muutaman lämpimän ajatuksen ohutsuolen mutkiin ja paksusuolen kaarteisiin. Kiitos että olet.

Immunsystemetin kehokuva on viehättävä. Keho ei aina toimi niin kuin haluaisi, siitä purskuu nesteitä milloin mistäkin aukosta ja välillä sitä täytyy korjailla, mutta oma se silti on, finneineen ja aukkoineen ja silloin kun se toimii se on ihana.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia


Jossain tätäkin minulle varmaan suositeltiin, Hannu Väisäsen tarinakokoelmaa Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Olen lukenut Väisäseltä aiemmin vain Taivaanvartijat, mutta terävän ja aikansa ottavan kynänjäljen tunnisti jo tutuksi. Helppo tämä kokoelma ei kuitenkaan ollut, minun oli välillä vaikea keskittyä tarinoihin ja pysähtyneeseen tunnelmaan pääseminen ei ollut aivan helppoa.

Takakannessa lupaillaan teoksen sisältävän omakohtaisen, lämpimän humoristisia tarinoita ja hämmennyin useampaan kertaan kun kertoja oli selkeästi joku muu kuin Väisänen. Yllättäviä ihmiskohtaloita sopi kyllä sisältöön, sillä tarinoiden käänteet olivat mielikuvituksellisia ja ihmeellisiä, joskin paikoin myös synkkiä ja surullisia.

Kahdessatoista tarinassa tutustutaan eriskummallisiin ihmisiin, jollain tavalla epätäydellisiin ja paikoin myös elämänkolhimiin. Jään useassa kohdassa pohtimaan onko tarinoilla totuuspohjaa, kuljettaako Eli Zebbah todella voikeksejä ja löytyykö Brooklynista mies, jonka intohimona ovat oopperatähdet ja vanhat pornoelokuvat. Entä mistä on saanut alkunsa Guadaloupen ihme tai eläinkaupan ikkunansa näkemäänsä haukkaan rakastuva mies?

Toiset tarinat tuntuvat todellisemmilta. Toiseksi viimeinen kertomus Nukkemestari sukeltaa japanilaisen bunraku-teatterin kiehtovaan, suljettuun maailmaan. Kokoelman aloittava Itse tehty viili puolestaan jättää levottoman olon, onko äitipuoli tosiaan ollut hapertuvine turkkeineen ja lukuisine viilipurkkeineen olemassa?

Piisamiturkki oli sympaattinen tarinakokoelma. Verkkainen kerronta vei maailmankolkalta toiseen ja vaikka tarinat osittain unohtuivat, muistui niiden tunnelma välittömästi mieleen teosta uudelleen selatessa. Paahteinen New York, harmaa Kouvola ja sisäänpäinkääntynyt Japani muodostavat jännittävällä tavalla yhtenäisen kokonaisuuden. Aikaa ja rauhaa tämän lukeminen kuitenkin vaatii, hektisen päivän jälkeen on vaikea junassa rauhoittua ihmettelemään sukellusveneleskiä ja harakoita hopeaketju nilkassaan.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita tarinoita
Otava, 2015. 286 s.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lavalta: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (KOM-teatteri)


Kuva: Noora Geagea

Onko enemmän aina enemmän?

KOM-teatterin satsaus keväälle on tulkinta Peter Greenawayn klassikkoelokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Riko Saatsin dramaturgia ja ohjaus johdattaa runsaaseen ravintolamiljööseen, jossa rahalla voi ostaa ravintolan ja komeita annoksia muttei hyvää makua tai rakkautta. Haastava ja viihdyttävä esitys jättää takin tyhjäksi ja pään surisemaan, mitä jää käteen kun lasku on maksettu?

Todettakoon alkuun, että en ole nähnyt Greenawayn elokuvaa, joten en voi verrata teoksia keskenään. En ole itse asiassa nähnyt ainuttakaan ohjaajan teosta, Yövartiokin jäi kesken kun synkkä visuaalisuus ei pitänyt hereillä perjantai-iltana. Kiehtova teos tuo alkuperäinen joka tapauksessa lienee, tai ainakin runsas ja sekopäinen.

Joka tapauksesa Le Hollandais -ravintolassa nähdään ilta toisensa jälkeen öykkärimäinen varas (Niko Saarela), joka viehättävän vaimonsa (Vilma Melasniemi), konstailemattoman äitinsä (Eeva Soivio) ja huonotapaisen pikkuveljensä (Eero Milonoff) kanssa tilaa kalliit annokset ymmärtämättä niiden hienouksista juuri mitään. Imagon säilyttäminen on kuitenkin tärkeää, samoin vouhotus omista oikeuksista ja siitä miten muut ovat väärässä. Vaimo viehättyykin ravintolassa enemmän intellektuelliin, milloin ketäkin ajattelijaa siteeraavaan rakastajaan (Elmer Bäck) ja varastaa hetkiä tämän kanssa milloin naistenhuoneessa, milloin keittiön takatilassa.

Keittiössä on aivan oma maailmansa. Antto Melasniemi loihtii lavalla herkullisia annoksia tilaajille samalla kun kokki (Marc Gassot) yrittää pitää maksajan tyytyväisenä. Johannes Holopainen tarjoilee annokset pettämätön hymy huulillaan hahmonsa haikaillessa kirjojen ja sivistyksen perään, vaikka muut tätä typeränä pitävätkin.

Kuva: Noora Geagea

Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen hyviä, KOMissahan tämä osataan. Näyttelijöiden siirtyminen rooleista esityksen kriittiseenkin kommentointiin on paikoin onnistunutta, paikoin raskasta. Pää menee pyörälle runsaudensarvessa. Erityisesti toisen näytöksen rikottu tunnelma, kohtuullisen kiinnostava virtuaalitodellisuusmaailma ja lopussa ihmisluonnon sortuminen synkimpiin haluihinsa saavat aivot paikoin vinkumaan. Elementeissä on paljon sellaista mistä pidän, mutta valinnanvaikeus iskee. Mihin keskittyä, kun kaikkialta saa kaikkea?

Vaikka esitys on siis visuaalisesti viehättävä ja kosiskelee jatkuvasti katsojaa heittämällä silmille muuttuvaa lavakuvaa, on se lopulta sisäisesti ruma. Ihmisten himot ja halut eivät näyttäydy kauniina tai puhtaina, kaunista on korkeintaan viimeisen päälle laitettu ja aseteltu ruoka. Muuten suhmuroidaan nurkissa, vaihdetaan ruumiinnesteitä ja pyritään puhumaan niin, että muiden ääni peittyy.

Kokonaisuutena Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jättää samantyyppisen tunteen kuin pitkä ja runsas ravintolaillallinen. Pää on hieman pyörällä viinistä, vatsa on turvoksissa ja illan kulku on sumua. Mitä oikein tapahtui? Jatkoilla asiaa puidaan, mutta seuraavana päivänä kirkkain ajatus on jo haalistunut. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kokemus yhtä kaikki, synkkä on ihmisen mieli ja luonto toisinaan.

Kiitokset KOM-teatterille kutsuvieraslipuista.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...