perjantai 30. syyskuuta 2016

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (Ruusujen sota #1)


Lukuoikeuspalvelut selvästi madaltavat kynnystäni tarttua teoksiin, joiden lainaaminen fyysisinä opuksina tuntuu jotenkin vaikealta. Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2011) osui kohdalle BookBeatissa ja sitä kun oli teini-ikäinen serkkunikin suositellut niin nakuttelin teoksen omaan kirjastooni.

Gregory yhdistelee tarinassaan todellista historiaa ja sepitettä. 1400-luvun Englannissa käydään Ruusujen sotaa Yorkin ja Lancasterin sukujen välillä. Leskeksi jäänyt Elizabeth Woodville pelkää asemansa puolesta miehensä kuoleman jälkeen ja pyytää apua Englannin uudelta kuninkaalta Edwardilta, joka rakastuu kauniiseen naiseen päätäpahkaa ja nai tämän hovin vastustuksesta huolimatta. Kovapäinen tuore kuningatar luovii hovin juonittelujen kiemuroissa yrittäen saada omat lapsensa vallankahvaan kiinni käyttäen niin diplomatiaa kuin noitakeinojakin, mutta valtaistuimelle on muitakin ottajia.

Välillä kerrontaa on vaikea seurata, etenkin jos pitää eripituisia taukoja lukusessioidensa välillä. Edvardit, Edwardit, Rikhardit ja Henrikit menevät iloisesti päässäni sekaisin, sillä 1400-luvun loppupuolen englantilaiset aateliset eivät kuulu erikoisosaamiseni piiriin ja poikalapsille ei näemmä osattu antaa vaihtelevia nimiä. Kirjailija yrittää kyllä parhaansa lisäten nimien perään titteleitä ja tarkennuksia, se puolestaan välillä vähän rasittaa sillä kahdennenkymmenennen kerran kohdalla muistan kyllä jo keitä ne kuningattaren Grey-pojat ja keitä ne viralliset kruununperimysjärjestyksessä olevat olivat. Toisaalta kirja myös helpotti Shakespearen Henrik VI -näytelmän filmatisoinnin seuraamista joten puolensa tälläkin.

Tökkimisestä huolimatta Valkoinen kuningatar oli silti melkoisen koukuttava ja sen luki loppuun mielellään. Sen verran kiinnosti, että eiköhän myös samaan sarjaan kuuluvat Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar tule tässä luettua. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja Britannian aatelistosta ja sen juonitteluista viehättyville.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009)
Bazar, 2011. 476 s.
Suomennos: Natasha Vilokkinen

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Lavalta: #Hope (Duo D'LYh/Kanneltalo)

Kuva: J-P Salminen

Kommunikaatiossa ei aina tarvita sanoja

Kiinnostavia pienten toimijoiden nykysirkusesityksiä on nykyään paljon tarjolla. Kanneltalossa nähtiin tällä viikolla Duo D'Lyhin uusin esitys #Hope, jossa esiintyvät Sanni Sarlin ja Kaito Takayma. Sarlinin erikoisalaa ovat rengastrapetsi ja hulavanteet, Takayman puolestaan jongleeraus ja esinemanipulaatio. Kaikkia taitojaan käyttäen duo luo lavalle pienieleisen ja viehättävän esityksen.

Teos on saanut inspiraationsa ihmistenvälisestä kommunikaatiosta. Itse jumitin ensimmäisissä kohtauksissa miettimään liikaa symboliikkaa ja viittauksia tai oikeastaan sitä, etten löytänyt niitä selkeästi. Lopulta tajusin rentoutua ja katsoa esiintyjiä. Yhdessä ja erikseen he liikkuvat lavalla, välillä selvästi toista väärin lukien ja konfliktiin ajautuen, toisessa kohdassa taas ymmärtäen ja saman tahdin löytäen. Omia suosikkikohtauksiani olivat Takayaman taitava pallotemppuilu, miten voikin ihmiskeho kyetä moiseen, ja Sarlinin viehättävät hulanumerot.

#Hopen musiikki on sekopäistä särinää ja jumittavaa jurnausta. Kaikki klipit on haalittu Creative Commons -kirjastoista muodostaen kiinnostavan kokonaisuuden. Kappaleet sopivat numeroihin hyvin vaikka välillä epätahtisuudellaan aivoja nyrjäyttävätkin.

Arvostan tässä esityksessä paljon myös sitä, että iltapäivien näytökset olivat maksuttomia. Toivottavasti todella moni nuori pääsi tätä katsomaan ja ehkä samalla kokemaan uudenlaisen taidemuodon.

Esitys on jollain tavalla kovin sympaattinen. Se ei yllätä katsojaa hengästyttävän vaarallisin tempuin, mikä ei toisaalta tarkoita sitä ettei taitoa olisi. #Hope on miellyttävä katsaus kahden sirkustaiteilijan osaamiseen ja siihen, mitä kaikkea hienoa kaksin voi saada aikaan.

Kanneltalon esitykset ovat ohi tältä erää, mutta Duo D'Lyhiin voi tutustua esimerkiksi heidän kotisivuillaan. Kiitokset Kanneltalolle kutsusta esitykseen.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Äänikirjaa äänikirjan perään


Äänikirjat, nuo ihanat automatkaseuralaiset ja toisteisten puuhastelujen seuralaiset. Jostain syystä äänikirjoista kirjoittaminen usein unohtuu, joten tässäpä katalogi osasta viimeisen puolen vuoden aikana kuunnelluista. Harmillisesti suurinta osaa näistä en välttämättä kovin innokkaasti suosittele, vaikka kaikki tehtävänsä täyttivätkin.

Ellen DeGeneres: The Funny Thing Is... (Simon & Schuster, 2006. 3 h 12 min)

Pidän Ellen DeGenereksestä. Hänellä on hulvaton huumorintaju ja hyvä komiikan taju. The Funny Thing Is... oli äärimmäisen viihdyttävä kuunneltava automatkoilla, mutta totta puhuen se ei jättänyt minkäänlaista pysyvää muistijälkeä. Kertisviihdettä siis, mutta toimivaa sellaista.

Sophie Kinsella: I've got your number (Random House Audiobooks, 2012; kirja 2012. 6 h 22 min)

Kinsella tuli napattua paikalliskirjaston hyllystä hömppähimoon. Pettymys oli suuri, kun tajusin äänityksen olevan lyhennelmä. Näin jälkikäteen ajatellen en kyllä tiedä jäikö minulta mitään olennaista kokematta, mutta paheksun silti.

I've Got Your Numberissa on tuttu kinsellamainen juonikuvio. Poppylla menee kaikki hyvin: sormessa on iso sormus ja kainalossa ihana mies, häät tulossa. Sormus kuitenkin häviää ja samoin puhelin, mutta onneksi roskiksesta löytyy uusi, puhelin siis, ja sitä myötä Poppy päätyy aikamoiseen soppaan bisnesmiehen Samin kanssa. Ette varmaan ikinä arvaa mitä tässä kuviossa tapahtuu?

Finty Williams on mitä sympaattisin lukija ja sopii teokselle loistavasti. Tarina nyt on ihan höpöinen ja epäuskottava, mutta loppujen lopuksi aika hellyyttävä. Viihdyin kuten oli tarkoituskin.

E.L. Doctorow: Andrew's Brain (Whole Story Audio, 2014; kirja 2013. 3 h 52 min)

Andrew's Brain oli paniikkilaina HelMetin varannoista kun edellinen äänikirja pääsi loppumaan. Tässä kävi tosin sellainen sekaannus, että luulin lainaavani Cory Doctorow'n kirjoittaman kirjan ja kun kirjailija nyt tosiaan oli eri oli tarinakin jonkinmoinen yllätys. E.L. Doctorow lukee kirjan nauhalla itse.

Teos on Andrew'n jollekin näkymättömälle henkilölle kertoma lausunto hänen omasta elämästään ja sen epäonnisista sattumuksista, tragedioista jopa. Andrew on epäluotettava kertoja, hänen kerronnassaan ei ole minkäänlaista kronologiaa ja välillä tarina keskeytyy toden ja kuvitelman rajojen ja aivokemian pohdiskeluun.

Täytyy sanoa, että kuunneltavaksi tämä oli ihan hirvittävän haastava ja olin ison osan ajasta todella pihalla. Käteen ei jäänyt oikein mitään, luettuna olisi ollut ehkä helpompaa mutta en koe tällä hetkellä tarvetta antaa teokselle uutta mahdollisuutta.

Pete Dexter: The Paper Boy (Blackstone Audiobooks, 2012; kirja 1995. 10 h 47 min)

The Paper Boysta tehtiin muutama vuosi sitten elokuva ja siitä tämä teos tuttu olikin, tosin vain nimeltä. Uteliaisuudesta siis tartuin tarvitessani seuraa marjapuskien perkaamiseen. Tarina oli tosin sen verran synkkä, että punaviinimarjojen kerääminen alkoi tuntua välillä harvinaisen masentavalta hommalta.

Moat Countyn sheriffi, ei kovin pidetty henkilö, löydetään tien vierestä suolistettuna. Paikallinen mies tuomitaan, mutta tapaus jää edelleen epäselväksi. Nuori nouseva journalistitähti Ward päättää palata kotikaupunkiinsa etsimään Tarinaa rikoksen takana ja pestaa paikoilleen jämähtäneen veljensä Jackin kuskikseen. Mukana heiluu myös Wardin toimittajatoveri ja tuomittuun mieheen palavasti rakastunut nainen, joka tahtoo auttaa paljastamaan totuuden.

Myönnetään, Sean Runnente lukee teoksen todella hyvin kiinnostavalla, elämään lannistuneesti suhtautuvalla äänellä. Tarina on kuitenkin niin harmaasävyinen ja ankea, että kuunnellessa minua lähinnä ahdisti ihmisten hirveys ja itsekkyys. Loppuun oli kuitenkin kuunneltava ja saatava tietää, miten lehtijutulle lopulta kävi.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016. L'amica geniale, 2011. 12 h 7 min)

Elena Ferranten Napoli-sarja on noussut jonkinlaiseksi kansainväliseksi sensaatioksi ja sitä myöten ensimmäinen osa suomennettiin tänä vuonna. Suoraan sanottuna kirja ei minua lähtökohtaisesti hirveästi kiinnostanut, mutta, kuten äänikirjojen kohdalla minulle usein käy, se sattui sopivasti kohdalle BookBeatissa ja klikkailin sen itselleni kuultavaksi.

Kirja alkaa kiinnostavasti. Elena Grecon puhelin soi ja hänelle ilmoitetaan, että hänen ystävänsä Lila on kadonnut jäljettömiin. Miten voi kadottaa itsensä kokonaan? Harmikseni kerronta siirtyy tästä hetkestä historiaan kuvaamaan Elenan eli Lenun ja Lilan lapsuutta. Napolin kaduilla tytöt leikkivät, rakastuvat, uhmaavat poikia ja isiään, opiskelevat, yrittävät kuumeisesti kasvaa upeiksi naisiksi. Pölyisillä kaduilla eteenpäin kulkeva elämä muuttuu Erja Manton sielukkaasti lukemana kiinnostavaksi kertomukseksi.

On kuitenkin myönnettävä, että en olisi ehkä jaksanut lukea tätä. Vaikka Ferranten tarina on kiehtova pikkutarkkuudessaan ja Helinä Kankaan suomennos soljuu rikkaana, en yksinkertaisesti usko jaksavani kahlata sivukaupalla läpi sitä ihmettelyä ja elämänhapuilua. Onneksi on äänikirjat, voin kuunnella seuraavan osan suomennoksen tullessa jos Erja Manto lukee senkin.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain

Vanusisarukset ja hetkeen tarttumisen taito.

Garth Steinin The Art of Racing in the Rain (2008) kulkeutui minulle ystäväni Nanin kautta hänen kehujensa innoittamana. Jostain syystä olin saanut päähäni kuvitelman, että kyseessä olisi jonkinlainen koirien sielunelämää käsittelevä non-fiction-teos. Kuinka väärässä olinkaan. Pitkästä aikaa sain kirjaa lukiessa pyyhkiä roskia silmistä.

Enzo on hyvin filosofinen ja ihmismäinen koira. Se elättelee toivoa, että maallisen elonsa päättyessä se pääsisi seuraavassa elämässä syntymään ihmiseksi kuten Mongoliasta kertovassa dokumentissa kerrottiin. Ennen ihmistymistä Enzolla on kuitenkin tehtävänään pitää hyvää huolta isännästään Dennystä, taitavasta kilpa-ajajasta, joka vaimonsa traagisen kuoleman jälkeen joutuu emotionaalisen ryöpytyksen kohteeksi.

Kirjan tarina, tai oikeastaan tarina kirjan ihmisistä, ei ole sinänsä erikoinen. Se on surullinen ja haikea tarina luopumisesta, kuolemasta ja välillä haastavistakin perhesuhteista, mutta ei mitään ennenlukematonta sinänsä. Omanlaisensa tästä teoksesta tekee sen kertoja Enzo, joka on ihmisten liikekieltä lukiessaan ja koiramaisesti viestiessään tavattoman hurmaava. Enzosta on vaikea olla pitämättä, siitä elämänilosta, vilpittömyydestä ja halusta auttaa omaa perhettään kaikin tavoin.

Toisaalta kirja on myös todella hauska. Enzo tekee teräviä havaintoja ympäristöstään, rakastaa televisiota ja elää muutenkin elämäänsä täysillä. Joskus parasta tosiaan on se pallon perässä juokseminen.

Yllättäen opin kirjaa lukiessani paljon myös kilpa-ajosta, tai jos en oppinut niin vähintään ymmärsin jollain tavalla miksi jotkut siitä niin viehättyvät. Analogiat radalla ajamisen ja elämisen välillä kulkevat mukana läpi tarinan eivätkä tunnu päälleliimatuilta. Jotain adrenaalin tapaista virtasi omissakin suonissani, kun pääsin Enzon mukana kilpa-auton etupenkille ja haukkumaan isäntääni ajamaan kovempaa.

Parhaiten tämä teos varmaan iskee meihin, joilla on tai on ollut koira ja etenkin vanheneva sellainen. Että ehkä siellä omankin perheenjäsenen ruskeiden silmien takana on lymynnyt niin rikas maailma ettei sitä voi edes ymmärtää. Ja varmasti onkin.

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain
HarperCollins, 2008. 336 s.
Kansi: Nina Tara Design
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...