sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Vaihtoehtohistoriaa, eläviä kuolleita ja enkeitä eli monipuolinen lukumatka Atorox-esiraatilaisena

Osa omasta Atorox-pinostani.

Suomessa julkaistaan todella paljon hyvää spefiä. Sain huomata tämän jälleen kerran ollessani tänä vuonna ensimmäistä kertaa osana Atorox-esiraatia ja sen jälkeen vielä mukana finaalivaiheen äänestäjänä. Esiraatilaisena sai lukea aikamoisen määrän novelleja ja aikataulujen kanssa sai hieman kiriä, mutta kokonaisuutena kokemus oli ehdottomasti positiivinen.

Esiraatiin päädyin yksinkertaisesti Twitterin kautta. Turun Science Fiction Seura haki lisää raatilaisia viime marraskuussa, joten lähetin heille sähköpostia ja pääsin mukaan. Hommaa aloiteltiin jo viime vuoden puolella, mutta suurimman osan novelleista luin helmi-maaliskuun aikana.

Esiraatilaisena olin välillä vahvasti oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. En esimerkiksi lue yleensä lainkaan kauhua, mutta nyt se oli käytännössä pakollista. Myöskään sotaisista aiheista ponnistava vaihtoehtohistoria ei aiheuta minussa pääsääntöisesti intohimoa, nyt pääsin lukemaan myös sellaisia tekstejä. Esiraadilta oletettiin joka tapauksessa sitä, että novellit on arvioitava objektiivisesti ja siihen pyrin parhaani mukaan, vaikka novellit eivät aina henkilökohtaisesti miellyttäneetkään.

Onneksi novellien jatkoonpääsy ei kuitenkaan ole yhden ihmisen harteilla. Meitä esiraatilaisia oli tänä vuonna viisi ja lisäksi sekä Atorox-vastaava Anna Mattila että TSFS:n sihteeri Katja Juusela lukivat muutamia novelleja. Novellit jaettiin esiraadin kesken luettaviksi siten, että jokainen luki noin kolmasosan novelleista ja jokaisen novellin luki kaksi esiraatilaista. Esiraatilaiset antoivat novelleille 1 tai 0 pistettä sen mukaan, kokivatko he novellin olevan riittävän hyvä jatkoon päästäkseen. Itse pidin ohjenuorana sitä, että novelli oli hyvin kirjoitettu ja mietitty kokonaisuus, jossa mahdollisesti oli vielä jotain yllättävää tai kiinnostavaa aiheensa käsittelyn suhteen. Novellihan voi olla hyvä, vaikka se käsittelisi myös ns. loppuunkaluttua aihetta perinteisin juonenkääntein, mutta se ei mielestäni riitä silloin, kun valitaan nimenomaan sen vuoden parasta spefinovellia.

Itse luin ehdokastekstejä 104 kappaletta, joista osa oli raapaleita. Olin hieman yllättynyt, että en ollut ehtinyt lukea teksteistä ainuttakaan ennen esiraatilaisuuttani, vaikka ainakin kuvittelen lukevani varsin paljon spefiä. Esiraatilaisuus antoi myös hyvän syyn viimein tutustua kotimaisten spefilehtien ihmeelliseen maailmaan ja totean, että syytä olisikin seurata niitä aktiivisemmin. Kiinnostavan novellitarjonnan lisäksi niissä nimittäin arvioidaan kiitettävästi vuoden aikana ilmestyneitä spefiteoksia ja lisäsin siinä samassa lukulistalleni useampia teoksia.

Luku-urakan jälkeen olikin kiitollista päästä osallistumaan myös varsinaiseen finaaliin eli äänestysvaiheeseen. Äänestys on tosiaan avoin kaikille, sillä siihen on vain ilmoittauduttava ja sitouduttava lukemaan kaikki ehdokasnovellit, joita oli tänä vuonna 21 kappaletta. Lopulliselle ehdokaslistalle pääsi useampi sellainen novelli, jota en ollut esiraativaiheessa lukenut, mutta äänestystä varten luin jokaisen novellin joka tapauksessa kertaalleen läpi. Äänestysaikataulu toimi hyvänä lukumotivaattorina ja tiukkamielisemmän esiraativaiheen jälkeen oli jopa rentouttavaa päästä arvottamaan tekstejä täysin omien mieltymysteni mukaan.

Nyt odotan kiinnostuksella, mikä novelleista sai finaalivaiheessa parhaat pisteet ja valitaan vuoden parhaaksi. Finaalivaiheen äänestäjiä ilmottautui tänä vuonna mukaan 101 kappaletta, joten hajontaa todennäköisesti on. Omalla listallani pääsi korkealla useampi novelli, jotka olivat kerronnaltaan lämminhenkisiä, jopa humoristisia, ja joissa ei ollut sijaa turhille, (nais)kehoa esineellistäville kohtauksille.

Lopuksi lähetän vielä kerran kiitokset Atorox-vastaava Anna Mattilalle. Anna hoiti viestinnän tavalla, että ensikertalainenkin pääsi kelkkaan mukaan, piti jämptisti huolta aikatauluista ja on selvästi spefikirjallisuuden puolella.

Voisin hyvin kuvitella lähteväni esiraatihommiin uudestaankin ja vähintäänkin aion ilmoittautua äänestäjäksi. On ilo huomata, että Suomessa julkaistaan niin paljon hyvää ja monipuolista spefiä.

Atorox-voittaja julkistetaan tänä vuonna Virtuaali-Finnconissa (10-12.7.). Atorox-voittaja julkistetaan samassa tilaisuudessa Nova-kirjoituskilpailun voittajan kanssa lauantaina 11.7. klo 13.15 alkaen.

Jos tämän vuoden ehdokasnovellit kiinnostavat, on koko lista nähtävissä täällä ja lisäksi Nörttityttöjen raati on arvioinut postaussarjassaan kaikki tämän vuoden ehdokkaat. Sarjan ensimmäiseen postaukseen pääset tästä.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Teatteria kotisohville - miltä se tuntuu?


Tuntuu oudolta, kun kalenterissa ei lue mitään eikä jääkaapin ovessa tai sähköpostissa ole lippuja. Ei ole sovittu lapsenvahtia tai omaa vapaailtaa. Teatteria on kuitenkin, minnekäs se menisi näinäkään aikoina.

Olen ehtinyt nyt kahden esityslähetyksen pariin.

Espoon Kaupunginteatteri lähetti Maailman teatteripäivänä tallenteen Teatteri Metamorfoosin Lehman-trilogian pääharjoituksesta. Varsinainen ensi-ilta siirtyi elokuulle, mutta esitys tarjottiin katsottavaksi maaliskuisen perjantai-illan aikana.

Esitys oli hyvä ja eittämättä myös ajankohtainen finanssikriiseineen. Näyttelijät olivat upeita ja jo tästä pääharjoituksen tallenteesta näkee, että esitys tulee olemaan elokuussa oikein hieno. Hieno se oli makuuhuoneen hämärässäkin katsottuna, vaikka koko viikon ruudun tuijotuksen jälkeen kolmituntinen esitys otti myös voimille. Esityksen toisen osion aikana neuloin sukkaa, koska väsytti niin paljon. Teatterissa muiden ihmisten läsnäolo ja kollektiivinen kokemus olisi auttanut pitämään hereillä, väitän.

Väliajatkin pidettiin, sillä katsoimme esityksen ystäväni Heidin kanssa. Soitimme videopuhelut ja skoolasimme. Se oli mukavaa, mutta myös haikeaa. Tuntuu muutenkin hankalalta kirjoittaa esityksestä minkäänlaista arviota, sillä kokemus on niin erilainen yksin koettuna.

Tällä viikolla toimintansa aloitti myös näyttelijä Tatu Mönttisen pystyyn laittama Karanteeniteatteri. Sen ensimmäisenä esityksenä nähtiin Mönttisen Matti Nykäsestä kertova monologi Hyppy sumuun. Dokumentaarinen esitys käsittelee Nykäsen elämää monin sävyin mutta ei mässäillen tai sääliä kerjäten. Kokemus oli ristiriitainen ja kiinnostava.

Ja se on oikeastaan mukavaa, että nyt tulee katsottua myös vähän erilaisia esityksiä ehkä kuin normaalisti. Olin ajatellut, että Mönttisen monologi ei kiinnosta minua, mutta itse asiassa esitys oli oikein hyvä ja tunne välittyi ruudunkin kautta. Ehkä siksikin, että kyseessä oli oikeasti livelähetys. Olen iloinen, että katsoin.

Minusta on ihanaa, että teatteri hengittää tänäkin aikana. Minusta on ihanaa, että minun on mahdollisuus mennä teatteriin edes tällä tavalla.

Myönnettävä on, että haasteita on silti. Teatteriolosuhteiden järjestäminen kotiin on vielä hakusessa. Yleensä pakenen makuuhuoneeseen, jossa yritän etsiä mukavaa katseluasentoa. Alkuillasta alkavien live-esitysten kanssa on tehtävä valinta ja sovittava puolison kanssa, josko hän voisi hoitaa lapsen iltatoimet sinä päivänä. Mietin, pitäisikö puhelin laittaa lentotilaan. Jokin pikaviestin jää vähintään näytöllä päälle ja kilkuttaa huomiota saadakseen. Yksin katsoessa olen levoton.

Kaipaan pastilliaskien rahinaa ja kanssakatsojia, niitäkin joiden pään takaa en toisinaan näe mitään. Kaipaan himmeneviä valoja. Kaipaan sitä, että voin katsoa esiintyjän kasvoja, enkä ruutua, jota tuijotan töitä tehdessä muutenkin puolet päivästä. Sitä, etteivät huolella suunnitellut valot näytä ylivalottuneilta kuvassa.

Vaikka oma seikkailuni striimatun teatterin parissa on siis vielä alkutekijöissään ja hapuileva, olen iloinen vaihtoehtoisista muodoista ja kokeiluista. Olen myös iloinen siitä, että moni toimija on mahdollistanut lippujen oston näihin esityksiinsä. Killingit kolisisivat normaalitilassa muutenkin kulttuurin pariin, joten on mukava laittaa niitä sinne nyt sen verran kuin kykenee.

Seuraavaksi katsontalistallani on Karanteeniteatterin kautta huomenna esitettävä Pinja Hahtolan monologi Eino Leinon eksät. Lisäksi listalla on myös muun muassa Teatteri Toivon Hän joka kiinnostui ötököistä -esityksen ensimmäinen osa, joka löytyy edelleen teatterin Youtube-kanavalta.

Minua kiinnostaa myös hyppäys kansainväliselle puolelle, sillä Lontoon National Theatre avaa nyt joka viikon torstai katsottavaksi jonkin esitystallenteen. Ensimmäisenä katsottavissa on One Man, Two Guvnors, josta James Corden on saanut Tonyn.

Lisää vinkkejä katsottavista löytyy Paljon melua teatterista -blogin Katrin jatkuvasti päivittyvästä listasta ja esimerkiksi Karanteeniteatterin sivuilta.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Lisa Taddeo: Kolme naista


Kolme surullista naista

Lisa Taddeon kaunokirjallinen tietokirja Kolme naista on nostettu yhdeksi Gummeruksen kevään kärkiteoksista. Yhdysvalloissa paljon julkisuutta kerännyt teos käsittelee kolmen todellisen naisen elämää erityisesti heidän seksuaalisuutensa kautta. Taddeo on seurannut kohteitaan tarkasti asuen muun muassa samoilla paikkakunnilla ja haastatellen naisia hyvin yksityiskohtaisesti. Markkinointitekstissä sanotaan, että Lopputuloksena on järisyttävän syvällinen ja koukuttava dokumentti naisten kaipauksesta ja nautinnosta.

Kaikki seurattavat naiset ovat valkoisia, käytännössä heteroita ja erityisesti heistä salanimillä esiintyvät Lina ja Sloane myös varsin hyvin toimeentulevia. Lina on kotiäiti, joka tapaa vuosien jälkeen kouluaikaisen ihastuksensa ja heittäytyy tämän kanssa suhteeseen, vaikka molemmat ovat naimisissa. Sloane pyörittää miehensä kanssa ravintolaa ja heidän seksielämänsä kulmakivenä ovat miehen valitsemat kumppanit, joiden kanssa Sloane harrastaa seksiä joko miehen katsellessa tai toiminnasta miehelleen raportoiden. Lisäksi kirjassa kerrotaan Maggiesta, jolla oli lukioikäisenä seksuaalinen suhde opettajaansa, ja joka päätyy vuosien jälkeen haastavaan opettajan oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Maggie esiintyy kirjassa omalla nimellään, sillä oikeudenkäynnistä raportoitiin mediassa laajasti.

Taddeo raportoi kohteistaan ja heidän elämästään hyvin eläväisellä ja omaan korvaani jopa epäuskottavan yksityiskohtaisella tyylillä. Yksityiskohtaisuus toki selittynee osin naisten intensiivisellä seurannalla, mutta dokumentaarisen kirjan kohdalla koin pikkudetaljit ja Taddeon värikkäät, omalaatuiset kielikuvat lähinnä outoina. Odotin kirjalta enemmän analyysia ja naisen seksuaalisuuden käsittelyä, mutta siihen paneudutaan kirjan lopussa vain henkäyksen verran. Käteen jäävät kolmen naisen tarinat, jotka tekivät minut lähinnä surullisiksi ja hämmentyneiksi.

Jos näkökulma olisi tosiaan se, että naiset(kin) haluavat seksiä ja ovat sen suhteen avoimia, hienoa. Nyt kirjaan valikoituneiden naisten tarinat kuitenkin näyttäytyvät minulle sellaisina, jossa naiset ovat ajautuneet umpikujaan omissa elämissään ja seksi on heidän elämissään peliväline tai vaihtotavara. Se kuulostaa omaan korvaani vaaralliselta ajatukselta.

Koko kirjaan suhtautumista ei auta kirjan markkinointiin valittu blurb, joka on Gwyneth Paltrow'n käsialaa. Viime aikoina omaan tutkaani Paltrow on joutunut lähinnä vaihtoehtoisia ja kyseenalaisiakin hoitomuotoja kauppaavansa liikeideansa kautta, eikä hän täten vakuuta minua kirjan suosittelijana.

Taddeon valinta kuvata tapahtumat kertojien näkökulmasta tuntuu myös kummalliselta, vaikka alussa korostetaankin että tarinat ovat nimenomaan haastateltujen naisten ja siksi muita ihmisiä ei kirjassa kuulla. Etenkin naisten sisäisen maailman yksityiskohtainen kuvaus oudoksuttaa, sillä en kykene uskomaan, että toisen, todellisen ihmisen päänsisäisiä ajatuksia pystyisi kuvaamaan niin tarkasti.

Olisin mieluummin lukenut naisesta, joka toteaa rakkaudettoman liittonsa toimimattomaksi ja päättää sen, uskaltaa etsiä parempaa. Sen sijaan Lina päätyy jakamaan tietoja skandaalinkäryisestä suhteestaan paikalliselle "naisten piirille" ja keksii kaikenlaisia temppuja, jotta saisi epäreilulta ja omasta näkökulmastani myös kusipäiseltä mieheltä seksiä. Oli se seksi sitten kuinka villiä tahansa. Toivoin myös, että joku auttaisi Maggieta ja nappaisi hänet manipuloivan opettajan otteen alta.

Ymmärrän, että asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jos naisella ei esimerkiksi ole omaa varallisuutta, voi lähtö avioliitosta olla vähintäänkin vaikea päätös. Silti minua surettaa, että tässä(kin) teoksessa naisten seksuaalisuus on alistettu miehisen vallan alle. Ymmärrän myös, että halu ei aina ole loogista tai järkevää, ei tietenkään. Silti kuulen seksipositiivisuuden ja halun todellisen hyväksymisen sijaan sanoja hyväksikäytöstä, manipuloivista suhteista, raiskauksista ja syömishäiriöistä. Lisäksi en aivan ymmärrä kirjan hyvin yksityiskohtaisten seksikohtausten tarkoitusta. Onko tarkoitus osoittaa, että seksiä voi kuvata näin lihallisesti ja se on rohkeaa? Maalailevien, naisten ajatusmaailmaan syventyvien osioiden seassa eritteitä ja kömpelösti liikkuvia ruuminosia pursuavat seksikohtaukset tuntuivat lähinnä tarkoituksellisen skandaalinhakuisilta. Naiset eivät tunnu minusta rohkeilta, vaan siltä että heidän ylitseen on kävelty.

Ehkä asetelma kertoo siitä, että maailma ei ole valmis "halukkaille" naisille ja siksi tarinat ovat näin surullisia? Ehkä raflaavammista tarinoista on helpompaa kirjoittaa vetävä kirja? Goodreadsin arvioita selatessa monet ovat kuvanneet teosta herkulliseksi ja mukaansatempaavaksi. Tavallaan ymmärrän sen. Olo oli kuunnellessa kuin paheksuttavia juoruja kuunnellessa: jokin osa minussa janosi tietää lisää likaisia yksityiskohtia. Sen osan ulkopuolella tunsin kuitenkin surua ja kiukkua. Kirjan naiset hyötyisivät mielestäni enemmän terapiasta kuin kirjailijalle elämänsä avaamisesta.

Tai ehkä kirjan tarkoitus on herättää keskustelua ja ajatuksia. Hyvä tarkoitus, sinänsä, mutta en tiedä onko tämä onnistunein tapa sille.

Kiitokset annan joka tapauksessa suomentajalle Marianna Kurtolle ja äänikirjan lukijalle Karoliina Kudjoille. Vaikka olinkin nyreällä mielellä kirjan sisällön suhteen, oli se silti sinänsä miellyttävä kuunneltava.

Lisa Taddeo: Kolme naista (Three Women, 2019)
Gummerus, 2020. 12 h 43 min.
Suomentaja: Marianna Kurtto
Lukiaj: Karoliina Kudjoi

lauantai 1. helmikuuta 2020

Lavalta: Harlequin (Blaue Frau/ÖFA/LOSTI)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Liina Aalto-Setälä

Warning! Slippery floor!

Harlekiini-romaanit, nuo jokaisen kaupan kassan vierestä löytyvät pehmeät pokkarit. Lääkäreitä, länkkäreitä, tummakulmaisia miehiä ja naisia, joiden selkä taipuu kaarelle heidän antautuessaan suudelmaan. Kirjoja löytyy divareiden nurkista ja kesämökkien hyllyistä. Mielikuvani kirjoista ovat vahvoja ilman minkäänlaista todellista tietämystä. Mikäs siis sen parempaa, kuin tutustua genreen paremmin Mad Houseen saapuneen Harlequin-esityksen parissa.

Esityksen ensimmäisessä ÖFA-kollektiivi luo Harlekiini-tarinoita katsojien kuultaviksi. Katsomona on kasa tyynyjä, jalkojen sommitteluun kuluu aikaa jotta kaikki mahtuvat mkavasti istumaan. Tunnelma on tiivis, mutta jotenkin leppoisa kun Amanda Apetrea, Nadja Hjorton ja Lisen Rosell saapuvat harlekiiniasuissaan omien pöytiensä ääreen. Papereita kahistellaan ja sitten sulkakynät alkavat suhista kun tekstiä syntyy. 

Lukudraamamaisesti luetut tarinat alkavat tavoilla, jotka tunnistaa kliseisen harlekiinimaiseksi jo vähäisellä genretuntemuksella. Hyperseksualisoidut naiset katselevat itseään peileistä, vaatteita kuvataan yksityiskohtaisesti, asusteiden merkeillä on väliä ja nännit nöpöttävät milloin missäkin tilanteesta. Kaikilla miehillä on aaltoilevat hiukset. Kolmesta näkökulmasta kerrotut tarinat muuttuvat hetki hetkeltä absurdimpaan suuntaan, kunnes lopulta kaikki hahmot mönkivät katsojien keskellä ja "harrastavat villiä seksiä". Kaikki on hämmentävää, muttei silti ahdistavaa. Jotenkin tässä naurettiin yhdessä, vapautuneesti.

Esityksen päättyessä kuljemme käsikkäin takaisin KOHTA-galleriaan ja Whitney Houston soi. Rappukäytävään muodostetaan kuja, jonka läpi kaikki pääsevät kulkemaan. Naurattaa. Väliaika tuntui tarpeelliselta ja hyvältä, sen aikana ehti purkaa esityksen aiheuttamia ajatuksia ja latauksia.

Blaue Fraun esityspuoliskossa on enemmän sulateltavaa. Sonja Ahlgren, Joanna Wingren ja Nina Matthis seisovat iltapuvuissaan mikrofonien edessä ja manifestoivat romanttisen rakkauden ja monogamian puolesta. Romanttiseen rakkauteen on heittäydyttävä, kaaduttava holtittomasti sattumisen uhallakin. Esiintyjän puhe katkeilee ja loppuu, mutta jatkuu ääninauhan kautta. Kaikki, ihmiset ja viesti, tuntuu rikkinäiseltä ja väärältä. Iltapuvut putoavat yltä, avokadot, banaanit ja alushousut survoutuvat blenderissä, naiset kaatuvat yleisössä niiden katsojien käsivarsille jotka sen sallivat. Vaikka kukaan ei koske minuun, on olo hieman epämiellyttävä. Ruokahävikki tuntuu pahalta.

Vähitellen jokin kuitenkin muuttuu. Naisten käytös muuttuu holtittomaksi. Kuohuviinipullot aukeavat, lisää avokadoja murskataan, lattia muuttuu liukkaaksi kuin jää. Banan, Lacan. Minua ahdistaa istua eturivissä, pelkään että päälleni roiskuu avokadotahnaa. Jotain kuitenkin niksahtaa paikoilleen. Yhtäkkiä naiset liukuvat pitkin lattiaa kohti yleisöä, eivät enää kaatuile holtittomasti. Tunnelma muuttuu riehakkaaksi ja vapautuneemmaksi. Se helpottaa myös omaa oloa. Tuntuu yhtäkkiä ihan hyvältä istua eturivissä, olla riemun tasolla. Tuntuu, että raskaus ja ahdistus on ravisteltu yltä, enää ei tarvitse toteuttaa jotain ideaalia.

Hyvin ristiriitainen esityskokemus siis, mutta myös hyvin antoisa.

Ehkä nyt olisi aika viimein vaikka kuunnella yksi Harlekiini-kirja? Suosituksia?

Avokadoja en sen sijaan halua juuri nyt syödä.

***

Kiitokset Mad Houselle kutsuvieraslipusta esitykseen.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Lavalta: Vedenalainen (Nukketeatteri Sampo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Syvyyksissä voi kohdata kaikenlaista. Kuva: Miso Macura

Kohtaa syvyys, kohtaa itsesi

Nukketeatterin Sampon Vedenalainen liikkuu sujuvasti kahden maailman välillä. Tila on pilkkopimeä, hätäuloskäyntien kyltitkin kajastavat vain ajatuksina. Mustuuden keskelle ilmestyy veden eliöitä, valoa hohtavia ja mystisiä. Pieni mietiskelijäkala liikkuu vaivattomasti veden halki. Maan pinnalla sairaalasängyn valaisee kelmeä valo ja laiturilta ei näe pintaa syvemmälle. Pinnan alle on kuitenkin helppo valua, kun todellisuuden rajat hämärtyvät.

Vanha käpertyy sängyssään koko ajan tiukemmalle sykkyrälle, käsi ei jaksa enää kurottua vesilasia kohti. Jossain pimeydessä kelluu pieni sikiö, jonka sydän sykkii tasaiseen rytmiin. Pieni poika sukeltaa lampeen ja ui kimaltavan kalan perään. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä kaunista nukettamista kuin tässä esityksessä. 

Hämmästelen jälleen sitä, miten nuket elävät ja hengittävät taitavien nukettajien käsissä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, hauraita, surullisia. He kaipaavat. Nukettajat Perrine Ferrat, Johanna Kultala, Linda Lemmetty ja Mila Nirhamo havaitaan lavalla vain mustina hahmoina, jos heitä nähdään lainkaan. Ihmettelen, miten he näkevät liikkua pimeässä loihtien samalla ihmeitä esiin. 

Kuva: Miso Macura

Vedenalainen on visuaalisesti ja rytmillisesti harkittu kokonaisuus. Jenni Rutasen luomaa visuaalista maailmaa täydentävät Luca Sirviön valosuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu. Tuntuu, että Maria-Elina Koivulalla, joka on ohjannut ja käsikirjoittanut esityksen sekä myös rakentanut sen nuket, on ollut vahva visio

Jos jotain olisin esityksestä ottanut pois, olisin ottanut puheen. Äänet kertoivat tärkeitä asioita hahmoista ja ajasta, kyllä, mutta ne myös kiskoivat minua irti esityksen maailmasta. Olisin halunnut olla veden vietävänä. Toisaalta, niinhän se oli esityksessäkin. Veden alta voi löytää vastauksia, siellä voi käydä, mutta jäädä sinne ei voi. 

Todelliset asiat on tehtävä pinnalla, ihmisten parissa. Piirrettävä omat rajat. Tehtävä valintoja. Oltava parempi. Oltava parempi, jotta muutkin voivat sukeltaa. 

Vedenalainen on yksinkertaisesti upea esitys. Se ei ole kevyt, mutta veden alla on loppujen lopuksi yllättävän helppo hengittää. Pimeydessä, lumpeenvarsia katsellen.

Kun minä kuolen, toivon että voin kohdata loistavasilmäisen suuren kalan pelotta.

Esitys on mahdollista nähdä nukketeatteri Sampossa vielä 21. ja 22.2. 

***

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...