keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Lavalta: ÖH (Sonja Jokiniemi + Zodiak)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Herman Nyby ja Aino Ojalan toteuttamat ryijyt. Kuva: Katri Naukkarinen

Ihossa kosketuksen tuntu ja jälki

ÖH. Öh. Tosiaan: Sonja Jokiniemen ÖH on nyt noin puolivälissä esityskauttaan Zodiakissa. Ryhmäteos on moniaistinen tekstiiliympäristö, jossa ihmiset koskettavat pehmeästi ja kovaa, katsovat silmiin, ryömivät piiloon, rakentavat ja purkavat.

ÖH oli minulle katsojana hyvällä tavalla haasteellinen teos. Tunne- ja oloskaala kulki lämpimän tilan aiheuttamasta väsymyksestä riemukkaaseen hereilläoloon, poisvetäytyvästä torjunnasta kutsuvaan läsnäoloon. Teoksen selkeä sanoittaminen pakenee minua, joten tarjoan teille havaintoja ja ehdotuksia tämän blogitekstin nimeksi.

Asioita, joita havaitsin (ei missään selkeässä järjestyksessä):

  • Maito ja ketsuppi ällöttävät minua lavalla. En ole ihan varma miksi. Tässä ei onneksi ollut ketsuppia.
  • Luulen, että koin jonkinlaisia mikrounia esityksen alkupuolella, koska kuulin lavalta puhetta, jota siellä ei ollut. Aika villejä assosiaatioketjuja tapahtui, ihanaa ja pelottavaa, koska luulin jo esityksen lukevan ajatuksiani.
  • Sonja Jokiniemien teokset tuntuvat osuvan minussa katsojana johonkin oudosti kitkaiseen kohtaan. Olen nähnyt nyt kolme hänen teostaan ja ne tuppaavat tuuppimaan minua jollekin oppimisen ja tunnustelun alueelle. Se tuntuu ihan hyvältä.
  • Haluaisin olla ryijykarhukainen.
  • Rivissä tehty yhteishyppely on minusta aina ihanaa.
  • Juurekset ovat kauniita ja niillä voi koskettaa lempeästi.
  • Pihtien väliin puristuva iho tuntuu näyttää minusta epämiellyttävältä.
  • Myös laudat ja narut herättävät minussa levottomuutta.
  • Osaisinpa tehdä ryijyn. Haluan opetella.
  • Ihmisen iho on kimmoisaa, aaltoilevaa ja kaunista, ja toisessa ihmisessä on sisäänrakennettuja tarpeita puristaa, nipistää ja silittää.
  • Tekee mieli perunaa.
  • Kehoon jää levoton olo, sillä tuntui siltä, että esityksessä voisi tapahtua ihan mitä vain ja tunnelma muuttua mihin suuntaan vain.

Mahdollisia nimiä tälle blogitekstille:

  • Jauhoja ja sidontaa
  • On tämäkin saatana työmaa
  • Säännöttä me elämme

Kiitos Sonja Jokiniemi ja työryhmä, siis Leila Kourkia, Marlon Moilanen, Herman Nyby ja Tuuli Vahtola, tästä kokemuksesta.

Ja onneksi voi tämän lisäksi viitata muihin, sillä kriitikko Maria Säkö on kirjoittanut tästä teoksesta sitä hienosti avaavan arvion Helsingin Sanomiin.

ÖH nähtävissä Zodiakissa vielä 24.11. asti.

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Lavalta: Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather (Todellisuuden tutkimuskeskus)

Kuva: Jan Ahlstedt

Kokemuksia säästä

On sunnuntaiaamu ja paistan sämpylöitä. Kuulostelen toisella korvalla koko ajan ovea. Pian sieltä kuuluukin kovaääninen ja napakka koputus. Ilahdun, sillä olen kirjoittanut ajanvarauslomakkeeseeni, että kolkutinta on käytettävä riuskoin ottein tai en kuule.

Ulkona on hymyilevä pyörälähetti, joka ojentaa minulle paketin. Aamu on kuulas ja kaunis, täydellinen alkavan marraskuun aamu. Minulle puhutaan säästä, olen samaa mieltä sen viehättävyydestä juuri tänään. Kysyn, haluaisiko myös lähetti sämpylöitä. Hän myöntyy ja pakkaan hänelle kaksi sellaista mukaan.

Ruskeaan paperipussiin pakattu lähetys on osa Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather -etäesitystä. Esitys on Todellisuuden tutkimuskeskuksenFerske Scenerin ja Vestlandsforskning / Western Norway Research Instituten yhteistyöprojekti, joka oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. Ja tämä ei ole varsinainen arvio, vaan pikemminkin kokoelma havaintoja tai kokemuskirjoitus, jossa uskallan jo paljastaa esityksen yksityiskohtia, sillä esityskausi ehti valitettavasti jo loppua. 

Takaisin sunnuntaihin. Tulee ilta, kello on lähes seitsemän. Vaihdan äkkiä vaatteet saapuneen tekstiviestin ohjeiden mukaiseksi ennen esityksen alkamista ja liityn Zoomiin. Jännittää. Heiluttelen pussia ja yritän arvata, mitä sen sisällä on. Rahisee.

Vilkuttelemme järjestäjille, meitä katsojia on kymmenisen ja työryhmän jäseniä on muutama. Saamme ohjeet avata ensimmäisen paketin. Avaan sadeviitan liian railakkaasti ja revin hupun osittain irti. Ärsyttää. Makuuhuoneessa, jossa esitystä katson, on vähän turhan viileää ja sadetakin käyttäminen tuntuu mukavalta, sillä sen alle muodostuu oma ilmastonsa. Kun se otetaan ajallaan pois, viileä ilma tuntuu julmalta.

Välillä ruudulla kerrotaan säästä, pohditaan sitä, toisinaan annetaan ohjeita paperipussista löytyvien pakettien avaamiseen ja niistä löytyvien esineiden tai asioiden käyttämiseen. Olen käyttänyt työkontekstissa aivan eri videopalaveriohjelmia, joten Zoom tuntuu jopa hieman eksoottiselta ja jännittävältä eikä oikeastaan aiheuta minussa palaverin tuntua.

Haluaisin heilutella pussista etsimääni tulitikkuaskia ja kuunnella sadetta. Kynttilän liekki on häkellyttävän kuuma, kun kättä pidetään niin lähellä sitä, noin 10 cm etäisyydellä. En pysty pitämään kättä siinä kauan. Hassua, että saunassa 54 Celsius-astetta olisi vain pettymys, mutta maapallon pinnalla se on pitemmän päälle katastrofaalista.

Jaan säähän liittyvän muiston kihlapäivältäni kahdelle muulle katsojalle. Koko päivän paistoi aurinko, illalla pyöräilimme rannalle. Oli auringonlasku ja sateenkaarikin. Sitten satoi kaatamalla vettä, menimme kauppaan palelemaan hyllyjen väliin ja meinasin onnessani varastaa purkin appelsiinimehua. Puhuimme myös lumesta (tulisipa sitä pian).

Eräs esiintyjä menee uimaan ja itsellekin tulee kylmä. Enemmän tosin henkisesti, vaikka jalan alla rutiseva kylmäpussi pakkastaan hohkaakin. Siirrän kylmäpussin lopulta lattialta hartialle, joka on vihoitellut koko illan. Kylmä tuntuu ihanalta. Tavallaan haluaisin myös uimaan, kokea itse sen rintakehän lamauttavan kylmyyden.

Pyörittelen kädessäni purkkia, jossa on vettä Tromstaltindeniltä. Osa siitä on karannut purkista pussiin ja haluaisin kaataa sen takaisin, mutta purkki on suljettu niin tiukasti, että se on mahdotonta. Pelkään hajottavani purkin, jos väännän kovempaa. Yritän etsiä vuotokohtaa, mutta sitä ei löydy. Pohdin, voisiko purkin vielä varmuustiivistää jollakin liimalla, jotta loput vedestä säilyisivät siellä riittävän kauan.

En muista, että olisin koskaan syönyt hiilitablettia.

Ja sitten menemme suihkuun, vaatteet päällä. Ensi alkuun suihkun päälle laittaminen tuntuu typerältä, mutta pääsen ajatuksesta pian eroon. Itse en ainakaan juuri kykene katsomaan ruutua sadetanssiessani, joten tuskin muutkaan ja toisaalta, mitäpä väliä sillä on?

Lämmin vesi tuntuu hyvältä. Yhteisöllinen esitys tuntui hyvältä. Varsin kivasti toimiva etäesitys tuntuu toivoa herättävältä.

Ja tapahtui siellä muutakin enkä ole enää varma tapahtuiko kaikki tässä järjestyksessä. Sen tiedän, että kun otin itsestäni kuvan esityksen jälkeen, silmäni näyttivät onnellisilta.

Pihlajakarkki raapii kitalakea.

Kiitokset esityksen työryhmälle.

torstai 29. lokakuuta 2020

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Arvostelukappale

Sen seitsemää sorttia Pietarissa

Erityisesti tänä vuonna loppuvuoden matkustelut kannattaa suorittaa nojatuolista käsin. Varteenotettavaksi matkakumppaniksi tarjoan Anniina Tarasovan romaania Kuoleman kulissit (Gummerus, 2020), jossa matkataan hikisen Kyproksen kautta hyhmäiseen Pietariin viettämään erinäisiä talven juhlia. Loskassa kahlaamisen sijaan luvassa on vauhdikasta yrityskauppasuhmurointia, alkoholijuomien kilistelyä ja hyvää ruokaa.

Gaalaillallinen Kyproksella päättyy ikävästi, kun juuri palkittu työntekijä löydetään kuolleena suihkulähteestä. Sattumuksen seurauksena Reija Wren saa kuitenkin pestin sisäisen tarkastuksen tiimissä ja passitetaan Pietariin aloittamaan amerikkalaisyritys Woilingtonin toimintaa Venäjällä mahdollisten tehdaskauppojen selvityksen muodossa. Hohdokkaaksi povailtu toimisto on tosin remontin tarpeessa, paikalle lähetetyt alaiset taidoltaan kyseenalaisia ja kaiken lisäksi päällysmieheksi ilmestyy Konstantin, jota Reija ei ollut ajatellut edellisten tunnesotkujen jälkeen tapaavansa enää koskaan. Tylsää ei siis tule.

Tutustuin säpäkkään Reijaan jo Venäläiset tilikirjani -teoksessa ja varsin samalla meiningillä jatketaan. Edeltävän teoksen lukeminen ei tosin ole välttämätöntä heittäytyäkseen Kuoleman kulisseihin, mutta toki ihmissuhdekiemurat ja sen sellaiset käynevät enemmän järkeen kun taustatietoa on enemmän.

Tarasovan kerronta pursuaa yksityiskohtia venäläisestä (ekspatriaatti)kulttuurista. Koska oma tietämykseni asian suhteen on minimaalinen, nautin näistä detaljeista kovasti. Erityisesti ruokakuvaus on herkullista (olisipa edessäni georgialainen pitopöytä) ja kuvaukset niin pietarilaisesta joukkoliikenteestä kuin kommunalka-elämästäkin ovat kiinnostavia. Harmillisesti yksityiskohtainen kuvaus tuntuu tosin toisinaan kiilaavaan varsinaisen tarinan edistämisen edelle, eli pientä tiivistämisen varaa olisi ollut kiinnostavuudesta huolimatta. Lopussa tarinan vauhti kiihtyy kuitenkin sen verran rivakaksi, että teos pitää napakasti otteessaan.

Kuoleman kulissit oli kuin pienoista ähkyä aiheuttava pitopöytä, joka kuitenkin kutsuu santsaamaan. Päästyäni kirjan kanssa kunnolla alkuun, tuli sitä luettua melkomoisella tahdilla ja viihdyin hyvin. Jos siis matka talviseen Pietariin kiinnostaa eikä varsin yksityiskohtainen sisäisten tarkastusten prosessien kuvaus pelota, suosittelen hyppäämään samppanjat kainalossa Reijan matkaan. Kippis!

Kiitokset kirjailijalle ja kustantamolle arvostelukappaleesta.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus, 2020. 384 s.
Kansi: Timo Numminen

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Lavalta: The Veil Project (Heijastimet)

Kuva: Mitro Härkönen

Mielestä, mielessä, mieli

The Veil Projectin ensi-ilta on juuri taputeltu loppuun ja olen heiluttanut aulassa heipat seurana olleelle ystävälle. Kävelen autolle, istun penkille ja alan itkeä. Itku on hyvälaatuista ja sen mukana kehosta poistuu jotain tahmaista. Se jättää jälkeensä tilaa jollekin uudelle.

Esitys on nykysirkusryhmä Heijastimien uusin tuotanto, jossa nähdään lavalla ilma-akrobaatti Salla Hakanpää. Lavaesiintyjiin kuului myös Edison-kissa, mutta ensi-illassa hän valitsi pysytellä piilossa ja oli läsnä vain henkisesti. Lukuohjeena esitykseen minulla on sen kuvaus akrobaattinen matka ihmismielen sisälle, ja sitä se minulle totisesti olikin.

Esityksen kuluessa aivoni naksahtavat tulkintavaihteelle ja ajatuksissani suitsin itseäni. ”Yritä nyt keskittyä vain katsomiseen, ei tarvitse tulkita koko ajan!” Ja kuitenkin oma päänsisäinen visio oli niin vahva, että lopulta annoin sen tulla ja johdattaa. Heittäydyin mukaan siihen, miten mielen syövereistä löytyviä solmuja nypittiin auki, joskus ihmetellen ja välillä niihin upoten, määrätietoisesti, vaikka kivulta ei voi säästyä. Halusin nyökytellä, että juuri tuollaista se on, ihan perseestä ja hirveää nyppiä omia kipukohtiaan, ja lopuksi kuitenkin keveyttä ja vapautta tuovaa.

Välillä unohdan hengittää ihan vain siksi, että samastun näyttämön hahmoon, hänen kamppailuunsa. Siihen, miten yksi solmu on vielä avattava, vaikka se vaatii ponnistelua, siihen, miten välillä on käperryttävä kaiken sen ajatusmössön keskelle päästäkseen siitä lopulta irti.

Olen seurannut Hakanpään uraa vuodesta 2013 ja nähnytkin lähes kaikki Suomen kamaralla nähdyt esitykset. Arvostan hänen tekemisiään hirvittävästi. Ilmaisu tuntuu tarkoituksenmukaiselta ja dynaamiselta, turhaa kikkailua ei esiinny. Jos jokin osio saakin minut henkäisemään katsomossa, koen sen osaksi tarinaa eikä tarpeeksi näyttää, että näin hurjaa se katonrajassa temppuileminen on.

Ja arvostan nimenoaan sitä, että vaikka Hakanpää on teknisestikin hyvin taitava, on keskiössä tarina. Yleisölle ei tarvitse tarjota päätähuimaavaa akrobatiaa sekunneittain, vaan välillä voi hengähtää ja keskittyä siihen, kuinka silkkiköysi keriytyy hypnoottisesti auki.

Joonas Pehrssonin häiritsevä, mutta silti kaunis äänimaisema tukee tarinaa. Alun epäselvyyden tilassa kaikki rätisee, vähitellen fragmenteista alkaa saada selvää. Mitä jos, mitä jos tästä voisikin selvitä. Suuressa roolissa on myös Ainu Palmun valo- ja videosuunnittelu, joka ohjaa katsetta, luo valoa ja varjoja yllättäviin paikkoihin. Kokonaisuus on harkittu, mutta aiheeseensa sopivasti kuitenkin myös rouhea.

Tätä kirjoittaessa esityksen näkemisestä on lähes kuukausi, mutta se on mielessä lähes päivittäin. Onneksi olin kirjannut ensimmäiset vaikutelmat jo puhelimen muistioon, sillä kirjoittaminen siirtyi mielen askarrellessa nähdyn parissa. Tuntui vaikealta jakaa tätä kokemusta, sillä se solahti jonnekin syvään kerrokseen.

Onneksi on tällaista, syviin vesiin vievää ja silti kaunista. Kiitos.

Toivottavasti The Veil Projectia on mahdollisuus nähdä vielä tulevaisuudessa. Tällä kertaa esityksiä oli neljä syyskuisessa Stoassa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...