maanantai 20. toukokuuta 2019

Ihmiset kohtaavat Helsinki Litissä


En ole varsinaisesti kevätihmisiä, mutta toukokuun mukana saapuu myös hyviä asioita kuten jo viidettä kertaa järjestetty Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali. Käännöskirjallisuuteen keskittyvä festivaali tuo Savoyn lavalle sekä ajankohtaisia käännösnimiä että kotimaisia kirjailijoita keskustelemaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja toisinaan myös esimerkiksi silakoista. Valmistauduin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin ja olin lukenut jopa 13 esiintyjän kirjan, mutta Littiin on kokemukseni mukaan voinut mennä myös ummikkona ja nauttia silti.

Minulle Litin suola on rauha. Vaikka rakastan esimerkiksi Kirjamessuja, minä en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan siellä käytäviä keskusteluja. Messuhallin hälinä on minulle liikaa ja toisekseen minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta kovinkaan paljon keskustelu kirjailijoiden uusimmista kirjoista, mikä messuilla toki on olennaista sillä siellähän niitä kirjoja myydään. Litissä minä saan istua Savoyn yllättävän mukavilla penkeillä ja uppoutua kuuntelemaan, siellä minulle on oikeastaan aika sama mistä keskustellaan. Kestän jopa sitä teospuhetta, vaikka se ei sisintäni niin sytytäkään.

Tämänvuotisen festivaalin jälkeen somekuplassani on ollut paljon puhetta siitä, että jotain aikaisempien vuosien niin sanotusta magiasta on kadonnut. Keskustelut ovat muuttuneet haastattelunomaisiksi, puhetta teoksista on liikaa tai sitten sitä on liian vähän. Palaute on sinänsä ymmärrettävää, sillä jo vakiintuneeseen ja odotettuun tapahtumaan liitetään tietysti paljon odotuksia, etenkin jos siellä on aikaisempina vuosina kokenut elämyksiä.

Oman näkemykseni mukaan Litin lavalla kohtaa vähintään kolme ihmistä. On kaksi taiteentekijää, yleensä he ovat kirjailijoita. Harvemmin he tuntevat toisiaan, yleensä haastattelijan tai jonkinlaisen keskustelunluotsaajan roolissa on joku kotimainen kirjailija. Heidän ensimmäinen tapaamisensa on mahdollisesti ollut kulisseissa vain muutamaa minuuttia ennen esiintymistä. Joskus kemiat kohtaavat, tähdet ovat täydellisessä asennossa ja jotain naksahtaa. Tänäkin vuonna muisteltiin useaan otteeseen esimerkiksi ensimmäisenä vuonna nähtyä Peter Høegin spontaania tangoesitystä (löytyy edelleen Areenasta). Kolmantena ihmisenä on katsoja tai kuulija. Hänellä on jotain odotuksia keskustelulle, ehkä lavalla on hänen ihailemansa kirjailija tai toiveissa tietty teema. Joskus odotukset täyttyvät.

Sitten on hetkiä, kun niin ei käy. Kirjailijat keskustelevat haastattelunomaisesti ja siinä se. Keskustelu voi toki näinkin olla mielenkiintoinen ja tuoda esiin ajatteluttavia asioita, mutta erityistä kipinää ei ole. Haastattelupari ei ehkä ollut optimaalisin. Tähtien asento on väärä. Sitähän ei voi etukäteen tietää ja tällaisessa tilanteessa uusintamahdollisuutta ei ole. Bloggarikollegani Tuija totesi Twitterissä hyvin, että onhan tilanne kaikkiaan vaikea paikka, kun keskustelijoiden/haastattelijoiden päätyö on kirjoittaminen. He eivät ole ensisijaisesti esiintyjiä ja itsekin huomaan, että minun on huomattavan paljon helpompaa ilmaista itseäni kirjallisesti kuin suullisesti. Jos samalla pitäisi vielä tarjota (tietoisesti?) jonkinlaisia maagisia hetkiä katselijoille, ovat paineet aika suuret. Jos niitä syntyy, ihanaa, mutta pakotettuna niitä tuskin tulee.

Minä olen nauttinut kaikista viidestä festivaalista, mutta vain osa keskusteluista on jäänyt terävinä mieleen. Väitän, että nämä merkitykselliset keskustelut ovat jokaiselle erilaisia. Minun suosikkini ovat usein olleet kierrepalloja, keskusteluja joita en ole osannut odottaa ja jotka pääsevät yllättämään. Se on ihanaa.

Minulle tämän vuoden Litin vahvuus oli sen monipuolisuus. Sain yhteiskunnallista keskustelua (esimerkiksi Li Anderssonin ja Pascal Engmanin keskustelun aion vielä katsoa tekstityksillä uudelleen, ruotsini ei aivan riittänyt nyanssitasoille), kahden hyvin toisensa tuntevan kirjailijan keskustelua kirjoittamisesta (festivaalin päättäneet Kai Aareleid ja Joel Haahtela), musiikkia (Astrid Swanin konsertti) ja vaikka mitä muuta. Kaikki keskustelut eivät olleet minulle sitä timanttisinta Lit-ohjelmaa ja se on ehkä hyväkin. Jokaiselle jotakin. Minusta oli mukavaa istua Savoyssa ja kuunnella, joskus tarkemmin ja toisinaan keskustelusta pudoten.

Kritiikkiä saa tietysti esittää ja palautetta antaa. En usko, että Litin järjestäjät haluavat, että festivaali kangistuu kaavoihinsa tai muuttuu ennalta-arvattavaksi. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja heidän kohtaamisensa tulos arvaamaton.

Tämän kaiken lopuksi todettakoon vielä, että minun kirkkaimmat Lit-hetkeni olivat tänä vuonna:

* hengästyttävän hienon Ru-teoksen kirjoittanut Kim Thúy oli energinen esiintyjä ja Silvia Hosseini pysyi hyvin hänen vauhdissaan mukana, kiinnostava kontrasti kirjan soljuvan tunnelman ja räiskähtelevän kirjailijan välillä
* Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelussa pohdittiin kiinnostavasti "perinteisen perheen" mallia ja sen ongelmallisuutta, Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen puolestaan puhuivat määrittävän mieskatseen ongelmasta ja näkymättömyydestä (lukekaa Lindrothin Vanhapiika, huima!)
* Boodi Kabbanin ja André Acimanin lämminhenkinen keskustelu kruunasi perjantaini
* Sjónin ja Kätlin Kaldmaan rönsyilevä keskustelu silakoista, nimistä ja lopulta tarinoiden merkityksestä ihmiskunnalle, sähköistyin

Nähdään ensi vuonna, Lit!

ps. Ostin (tänäkin vuonna) lippuni festivaaleille ihan itse, jos se jotakuta kiinnostaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.


Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.


***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe
Kosmos, 2019. 5 h 20 min.
Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä









Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä
Atena, 2019. 8 h 57 min.
Lukija: Anu Vilhunen

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Lavalta: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 (Teatteri Jurkka)

Milka Ahlroth lukee Proustille (Hanna-Kaisa Tiainen) Proustia. Kuva: Marko Mäkinen

Teatterin taikaa etsimässä

Minä en yleensä käy ensi-illoissa. Se johtuu ihan vain siitä, että haluan nähdä esityksen valmiina ja vaikka ensiesityksissä on oma viehätyksensä, ovat ne silti vasta taipaleensa alussa. Tein kuitenkin lauantaina poikkeuksen, sillä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 oli ensi-illassa Teatteri Jurkassa ja tuntui tärkeältä nähdä esitys heti.

Tämä teksti ei nimittäin tule olemaan objektiivinen, koska se ei voi olla sellainen. Kävin seuraamassa esityksen harjoituksia kahdesti (ks. tämä ja tämä) ja sitä myöten voin vain todeta olevani aivan liian kiintynyt esitykseen ja sen työryhmään ollakseni puolueeton tai ulkopuolinen katsoja. Onneksi voin olla myös onnellinen puolueellinen katsoja, sillä esitys on onnistunut.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ponnistaa Marcel Proustin samannimisen romaanin kolmannesta osasta ja on osa Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen kymmenosaista esitysprojektia. Teoksesta on valittu käsittelyn alle teatteriteema ja nivottu se osaksi sekä tekijöiden omaa että Teatteri Jurkan historiaa. Käsittelytapa on esseemäinen, polveileva ja ajatusprosessia esiintuova, eikä se ojenna valmiita vastauksia, vaan esittää toiveita ja kysymyksiä.

Marcel Proust (Tiainen) saapuu enfin, vihdoin, katsomaan ihailemaansa La Bermaa Racinen Faidra-näytelmässä eikä oikein tiedä, tulevatko hänen massiiviset odotuksensa täytetyiksi. Teatterin etuoikeutetusti teatraalinen haamu (puvustuksesta ja lavastuksestakin vastaava Timjami Varamäki) latelee painavia mielipiteitään siitä, miten teatterissa kuuluu olla ja näytellä. Milka Ahlroth elää ja hengittää rooleissaan suurina teatteridiivoina, jotka käyttävät vaivalla ansaitut rahansa peruukkivekseleihin ja putkiremontteihin. Holkko pohtii, miksi ihmeessä hän kokee joutuvansa madaltamaan ääntään teatterilavalla ja täytyykö suomalaisen miesnäyttelijän käydä armeija. Teatteri tekeminen ja siihen liittyvistä odotukset ja vaatimukset herättävät paljon ajatuksia myös esityksen ulkopuolta esimerkiksi siitä, kuka saa näytellä, millaista on hyvä teatteri ja mikä vaikuttaa teatterikokemukseen.

Aleksi Holkko. Kuva: Marko Mäkinen

Jäin kaipaamaan jollain tavalla joitain harjoituksissa näkemiäni asioita, jotka tulivat viimeisellä viikolla karsituiksi. Niitä ei varmaan osaa kukaan muu kaivata. Ja toisaalta iloitsen valtavasti niistä asioista, jotka oli saatu muutaman päivän aikana viritettyä huippuunsa ja korjatuiksi niin, että osaset loksahtelevat paikoilleen. Teatterin tekemisen taikaa, sekin.

En tiedä mitä minä tulen muistamaan tästä esityksestä viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ehkä sen, kuinka minua vähän itketti lopussa tai sen, kuinka poistuin lopulta paikalta leivos kädessäni. Tai sen, kuinka nauroin yllätyksille ja palelinkin vähän. Eniten toivoisin, että tämä esitys olisi vuosien kuluttua nimenomaan muisto teatterin asettamista raameista, joista sittemmin on astuttu isosti ulos. Sitä odotellessa aplodit tälle.

Esityksiä on jäljellä huhti-toukokuussa vielä seitsemän.

Kiitokset Jurkalle lipusta esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...