sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

William March: Komppania K


Sotakirjallisuus ei edelleenkään ole ominta alaani, mutta Hyönteisdokumentti-blogissa ladeltiin sen verran nasakat suositukset William Marchin romaanille Komppania K (Tarmio, 2014) että pitihän sitä kokeilla. Kyseessä ei tosin ole romaani-nimityksestä huolimatta jatkuvajuoninen tarina, vaan teoksessa kerrotaan yhden mieskomppanian kohtaloista sodan alusta sen jälkimaininkeihin asti. Kukin komppanian jäsen pääsee ääneen muutamaksi sivuksi kerrallaan ja näistä tarinan palasista rakentuu kokonaiskuva yhden miesjoukon kokemuksista ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä.

Marchin kuvaama 113 miehen komppania on toki fiktiivinen, mutta luulisi että suurin osa tapahtumista on saanut inspiraationsa oikean elämän tapahtumista. Katkelmissa sota jyllää kaiken yllä ja suurin osa miehistä yrittää vain selviytyä hengissä tai järjissään. Pelkkää verta, huolta ja suolenpätkiä ei tämä teos kuitenkaan ole, paikoin tarinoissa pilkahtaa esiin myös huumoria ja kauniitakin hetkiä. Osa tarinoista jää mieleen kytemään pitkäksikin aikaa, kuten saksalaisvankien julma teloitus ja tuntemattomaksi jääneen sotilaan kamppailu siitä, että hän ei päätyisi symboliksi sotaa kaunisteleviin puheisiin.

Lyhyet tarinat seuraavat nopeassa tahdissa toisiaan ja lukiessa huomaa kääntävänsä sivuja eteenpäin kuin itsestään. Ajattelee vain, että kyllä minä vielä yhden ja tuo seuraavakin on vain sivun ja näin poispäin. Moniosaisuudestaan huolimatta teos on kuitenkin myös yllättävän ehjä ja kokonainen, tarinat kun kulkevat jota kuinkin kronologisessa järjestyksessä ja samat nimet seikkailevat useamman kertomuksen sivuilla.

Komppania K tuntuu rehelliseltä romaanilta. Sotaa ei kaunistella, se on julmaa ja rumaa, mutta toisaalta ihmiset siellä takana ovat aitoja. Rakastuneita, vihaisia, ystävällisiä, väsyneitä. Inhimillisiä. Toisin kuin sota, joka tuntuu riehuvan ihmisistä välittämättä.

Tarukirjan Margit kehuu kirjan rakennetta, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja muistuttaa muun muassa kirjan ajankohtaisuudesta.

William March: Komppania K (Company K, 1933)
Tarmio, 2014. 263 s.
Suomentanut: Janne Tarmio

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Kerstin Gier: Rakkaus ei katso aikaa -trilogia


Luettuani tukun vakavampia kirjoja pää alkoi huutaa jotain kevyempää. Dysphoria-blogista bongasin kiittävää arviota Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa -trilogiasta (Gummerus, 2012-2014) Nuorille suunnattu aikamatkailuseikkailu sopikin oivallisesti flunssaisien kesäpäivien viihdykkeeksi.

Emsimmäisessä osassa Rubiininpuna sarjan päätähti Gwendolyn saa tietää olevansa viimeinen sukulinjojen kahdestatoista aikamatkaajasta, vaikka erinäisten syiden vuoksi hommaan on viimeiset kuutisentoista vuotta valmennettu hänen serkkuaan Charlottea. Tuikitavallinen elämä koulutöineen ja Leslie-ystävän kanssa vietettyine iltoineen jää taakse ja Gwendolyn syöstään keskelle mystistä Vartijoiden järjestöä, aikamatkailua ja Saint-Germainin kreivin salaisuuden selvittelyä. Oikeastaan koko ensimmäinen osa toimii jonkinlaisena pohjustuksena tarinan alulle, eikä siinä juuri edistetä juonta vaan heitellään ilmaan kiinnostavia langanpäitä joihin voidaan tarttua myöhemmin.

Toisessa osassa, Safiirinisinessä, Gwendolyn on jo vähän enemmän kartalla siitä mitä tapahtuu ja Vartijoiden salaisuudet alkavat vähitellen aueta lukijallekin. Aikamatkustusta harjoitetaan systemaattisemmin ja Gwendolyn päätyy iki-ihanan (vaikka minun mielestäni vähän tomppelin) Gideonin kanssa jos jonkinlaiseen seikkailuun. Paljon aikaa käytetäänkin sitten siihen, että kuka tykkää kenestä vai tykkääkö sittenkään ja suudelmia vaihdellaan aina kun silmä välttää. Käytös on kuitenkin pääosin varsin siveellistä ja suuremmilta osin keskitytään itse tarinan edistämiseen.

Kolmososassa Smaragdinvihreä, joka muuten on melkein tuplasti paksumpi kuin edeltäjänsä, aiotaan sitten paketoida koko homma nätisti pakettiin. Gwenin ja Gideonin eipäs-juupas-leikki jatkuu loppumattomiin, ajassa matkustellaan, pahiksien motiivit alkavat paljastua ja lopuksi pitää tietysti kehitellä hieno suunnitelma. Tämän enempää ei varmaan sitten kannatakaan juonesta sanoa, kuin että aika haipakkaa vauhtia mennään kun koko trilogian tapahtumaketjun kesto ajoittuu noin kahteen viikkoon.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että koko trilogia oli todella leppoisaa luettavaa. Teksti oli vetävää, lähes koko ajan tapahtui jotain ja jos ei jaksanut välittää Gwenin vesiputous-itkeskelystä homma oli oikeastaan aika mukavaa ja sopivan jännää. Nyt joudun kuitenkin toteamaan, että kolmososan eli koko sarjan loppu oli aikamoinen pettymys. Niin sanottu totuuden hetki läimitään kokoon parissa sivussa, haastava tilanne ratkaistaan varsin "kätevästi" ja siinähän se sitten olikin.

Lisäksi koko juonikuvioon jäi mielestäni muutama varsin ammottava aukko, enkä löytänyt juuri yhtään (ymmärtämälläni kielellä kirjoitettua) nettikeskustelua jossa näitä olisi puitu. En sitten meinannut saada unta, kun kiusasin päätäni jatkumo-ongelmilla ja kysymyksillä, joihin ei missään vaiheessa vastattu. ARGH. Oli myös hieman hämmentävää, kun kääntäjä vaihtui viimeisessä osassa. Tuntui siltä, että ykkös- ja kakkos-Gwen ei olisi sanonut Gideonia paskiaiseksi vaan ehkä lurjukseksi, mutta voi myös olla että jotain Giordanon käytösopeista tarttui minuunkin. Kieliasu oli suurimmilta osin kuitenkin säilynyt hyvin samankaltaisena ja se oli minusta hieno juttu.

Joka tapauksessa viihdyttävä paketti, jossa on myös paljon hyvää. Hahmokavalkadissa on muutama todella mukava tyyppi, sain loppumatonta huvia siitä että gargoili oli suomennettu vesinokaksi, naishahmot jaksoivat jatkuvasti muistuttaa että he osaavat kyllä tehdä päätöksiä itsekin ja puvustosta huolehtiva Madame Rossini oli juuri sellainen tyyppi josta tykkään.

Nyt en vaan pysty laittamaan tähän loppuun mitään mieltäylentävää, koska juoniaukot ärsyttävät edelleen. Mutta kiva sarja oli! Oikeesti!

HelMet-haasteesta kuitataan tällä setillä kohta nuortenkirja.

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot, 2009)
Gummerus, 2012. 344 s.
Suomentanut: Riitta Virkkunen









Kerstin Gier: Safiirinsini (Saphirblau, 2010)
Gummerus, 2013. 360 s.
Suomentanut: Riitta Virkkunen









Kerstin Gier: Smaragdinvihreä (Smaragdgrün, 2010)
Gummerus, 2014. 485 a.
Suomentanut: Ilona Nykyri

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Carol Shields: Jane Austen


Elämäkertahaasteen ensimmäistä minihaastetta, josta tosin auttamattomasti myöhästyin, varten tuli lukea yksi ennen 1900-lukua eläneen ihmisen elämäkerta. Valinta osui tällä kertaa Carol Shieldsin Jane Austen -teokseen (Ajatus Kirjat, 2006), josta olin kuullut kehuja jo aiemmin. Lisäksi molempien kirjailijoiden kirjoitustyyli oli tuttu ja pidetty, joten tuskin siitä mitään huonoa saisikaan aikaan.

Jane Austenin (1775-1817) elämästä ei ole säilynyt jälkipolville mitenkään runsaasti tietoa. Kirjeistä ja aikalaisten huomautuksista on kuitenkin koottu jonkinlainen kuva vanhaksipiiaksi jääneestä ja upeita romaaneja kirjoittaneesta teräväkielisestä ja älykkäästä naisesta. Shieldsin kirjoitustyylissä kuultaa lämpö Austenia kohtaan, mutta se ei kuitenkaan tee tekstiä pelkästään ylistyslaulun kaltaiseksi. Shields on löytänyt kirjailijan luonteesta myös säröjä ja ne tuovat Austenin elävämmin tähän päivään.

Pokkarina alle 200-sivuista teosta ei ole pituudella pilattu, mutta pienestä koostaan huolimatta teos on kattava. Itsekin ajattelin reteästi lukevani kirjan hetkessä, toisin kuitenkin kävi. Toki pokkariversion fontti on myös pieni, mutta kuvailu on niin tarkkaa ja terävänäköistä, että puolet menee ohi jos sivujen yli yrittää juosta mahdollisimman nopeasti. Tyydyin siis lukemaan mainion kirjan rauhassa ja ajan kanssa.

Paras adjektiivi, jonka tästä teoksesta keksin, on miellyttävä. Siinä on jotain samaa kerronnallista poljentoa kuin Austenin romaaneissa ja on kiinnostavaa, kuinka elämäkerran avulla kerrotaan myös teosten historiasta yrittämättä ylitulkita niiden yhteyksiä Austenin omaan elämään. Ehdottoman kiinnostava, herkkä ja selväsanainen, suosittelen.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ihailee, kuinka Shields on onnistunut tekstissään välttämään persoonattoman objektiivisuuden, Kirjojen keskellä -blogin Maija kehuu tätä ensiluokkaiseksi.

Carol Shields: Jane Austen (Jane Austen, 2001)
Ajatus Kirjat, 2006. 208 s.
Suomentanut: Maria Lyytinen

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset


Viimeaikaisilla kirjastoreissuilla olen parhaani mukaan yrittänyt välttää spontaaneja lainauksia kotona huojuvien kirjapinojen vuoksi. En kuitenkaan voinut vastustaa eteeni lehahtanutta Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksia (WSOY, 2011) mustarastaineen.

Maltillinen tarkkailija etsii luontokokemuksia. Hän tuntee yleisimmät lintulajit ja yleensä tyytyy niihin. Petolintujen iänmääritys, metsähanhien eri lajit, Calidris-sukuisten kahlaajien höyhenpukujen muunnokset eivät kiinnosta Epikuroksen maltillista seuraajaa. Hän joka kuluttaa tuntikausia tunnistamiskäsikirjojen ääressä ja surffaa netissä etsien erityisartikkeleita esimerkiksi siitä, miten erotetaan aroharmaalokki tavallisesta yksinkertaisesta harmaalokista, on jo joutunut kaltevalle pinnalle. Hän on hyvää vauhtia liukumassa kohti täydellistä riippuvuutta linnuista.

Alaotsikkonaan teoksella on Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle ja niitä teos sisältääkin, siis Sundin lintuhavaintoja ja niihin liittyviä lintubongaukseen tai elämään yleensä liittyviä havaintoja. Jokainen luku on otsikoitu jonkin lintulajin nimellä ja toisinaan lintua käsitellään enemmän, joskus se on pelkkä ponnahduslauta varsinaiselle aiheelle. Lukujen myötä tarkkaillaan tavallisempia lintuja kuten naakkaa ja sinitiaista, mutta tutustutaan myös harvinaisempiin lajeihin kuten sitruunavästäräkkiin ja pikkutikkaan.

Helpointa tätä teosta on kuvata sanalla viehättävä. Se raottaa ovea intohimoisen harrastajan maailmaan, mutta saa samalla verenpaineen laskemaan kun voi kuvitella itsensä seisomaan ruovikon reunalle kiikarit kädessä ja toivomaan arosuohaukan ilmestyvän näkökenttään. En ole itse hyvä lintubongari, korkeintaan tunnen peruslajit, mutta lintujen katselemisesta nautin ja tämä kirja kertoo yhden version siitä miksi lintujen tarkkailu on niin hienoa.

Leppoisan tarkkailun taustalla on toki myös piinkova into ruksien (tai Suomessa pinnojen) kirjaamiseen omiin tilastoihin ja rariteettien näkemiseen. Todellinen lintubongaus ei ole mitään sunnuntaiharrastelua, vaan vaatii omistautumista itseltä ja ymmärrystä lähipiiriltä. Toisaalta palkinnoksi omistautumisesta voi myös päästä osaksi lintuharrastajien yhteisiä, osalliseksi jostain suuremmasta kuin oma itse ja kiikarit.

HelMet-haasteesta tällä raksi kohtaan kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle.

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset: Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle (En morgontrött fågelskådares bekännelser, Dagboksblad maj-december, 2010)
WSOY, 2011.
Suomentanut: Jaana Nikula
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
Kuvitus: Ika Österblad

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Minna Roininen: Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja


Keväämmällä minulle tarjottiin luettavaksi Minna Roinisen uutta teosta Unohdetut ovet (Kirjalabyrintti, 2015). Valikoimassa oli teoksesta kahta eri versiota, joista toinen on perinteinen kirja ja toinen valintoihin perustuva syväkirja jossa lukija voi tietyssä määrin vaikuttaa tarinan kulkuun. Olen viimeksi lukenut samantapaista kirjaa joskus alakouluikäisenä, joten systeemin siirto niin sanotusti "aikuisten" kirjallisuuteen kiinnosti.

Alma asuu Tukholmassa miehensä Simonin ja heidän kissansa Sigmundin kanssa. Avioliitto on alkanut vähitellen rakoilla Alman pysytellessä kotona sairautensa vuoksi ja Simonin matkustellessa uransa vuoksi ympäri maailmaa. Eräänä päivänä Alman luokse ilmestyy kuitenkin tuntematon mies, joka kertoo Simonin olevan katoamassa uniinsa ja voin Alma voi häntä auttaa, jos vain haluaa. Alman on tehtävä päätös uskoako kummallista miestä ja päättää haluaako tai voiko hän ylipäätäänsä pelastaa Simonin.

Tarinassa liikutaan valitsemalla avainkohdissa itselle sopiva vaihtoehto kahdesta tai useammasta tarinapolusta. Itse huomasin useamman kerran arpovani haluanko valita turvallisesti vai en ja muutamaan kertaan pyysin myös tarinasta tietämätöntä siippaa valitsemaan, kun en osannut päättää. Loppuun kuitenkin päästiin kunniallisesti ja tarina saatiin saatettua päätökseensä (vaikka ahneena luinkin kolme vaihtoehtoista lopetusta).

Siirtymät tarinan sisällä tuntuivat varsin näppäriltä, vaikka paikoin tarinan jatkuvuudessa tuntui pientä kompurointia. Kokonaisuutena paketti pysyy kuitenkin mielestäni hyvin kasassa, on varmasti haastavaa sovittaa tarinapolku lukuisiin valintoihin sopivasti. Pienestä hapuilusta huolimatta olin lähestulkoon liimattu kirjaan noin päivän ajan. Lukulaitteella tuli naksuteltua menemään melkomoista vauhtia ja kun taas pääsi valitsemaan reittiä piti tietysti selvittää että mitä sieltä tulee. Käytettävyys oli myös huippuluokkaa, sillä pelkällä sormen napautuksella pääsi siirtymään oikealle sivulle.

Unohdetut ovet oli siis kokonaisuutena kiinnostava ja virkistävän erilainen lukukokemus. Vastaisuudessa tällainen lukukokemus innostaisi myös, etenkin jos kirjaa on tarjolla e-kirja-muodossa.

Myös ainakin Ja kaikkea muuta -blogin Minna on lukenut teoksen ja pohtii tekstissään pitemmin tämäntyyppisen kirjan luomisprosessia.

HelMetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Minna Roininen: Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja
Kirjalabyrintti, 2015.
Kansi: Natalia Maroz

torstai 18. kesäkuuta 2015

Lavalta: Keisarin Uudet Vaatteet (Puotilan kesäteatteri)

Keisari (Mikko Lauronen). Kuva: Puotilan kesäteatteri

Viime kesän riemukkaimpia kulttuurihetkiä oli visiitti vastaperustettuun Puotilan kesäteatteriin. Kaikkien laadukkaan lastenteatterin ystävien onneksi toiminta jatkui ja tänä kesänä Puotilan kartanon pihamaalla tarjoillaan katsojien iloksi uusi tulkinta Hans Christian Andersenin klassikkosadusta Keisarin Uudet Vaatteet.

Tutussa sadussa turhamainen keisari tuhlailee häpeilemättä valtakunnan varoja vaatteisiin ja kansansuosio laskee kuin lehmän häntä. Piristääkseen itseään keisari päätyy tilaamaan uuden, ihmeellisen vaatteen paikalle kovin sopivasti sattuneelta vaatturilta. Vaatturi myös lupaa, ettei upeaa kangasta kykene näkemään jos on typerys tai virassaan epäpätevä. Tosin vaikuttaa siltä, että suurinpiirtein kaikki ovat hieman typeryksiä tai virkaansa epäpäteviä ja sekamelskan keskellä pyörivät toki myös oiva kansleri ja täysin hyödytön ministerismies Makkonen.

Puotilan kesäteatteri on loihtinut hauskan sadun näyttämölle kahden näyttelijän, Karo ja Mikko Laurosen, ja oivaltavien lavastusten avulla. Pienillä jutuilla on saatu tehtyä näyttävää ja hulvattoman hauskaa teatteria eikä vähiten siksi että näyttelijät tietävät tasan tarkkaan mitä ja kenelle ovat tekemässä. Lapsiyleisöä ei aliarvioida, vaan heidät otetaan hienosti mukaan ja näyttelijät improvisoivat tarpeen vaatiessa lennokkaasti esityksen edetessä. Seuralaisena ollut mies myös kiitteli sitä, kuinka pienillä jutuilla on osattu tehdä konstailematonta ja tavattoman laadukasta teatteria. Aina ei tarvita isoja efektejä ja kalliita lavasteita, vaan tärkeintä on se sydämellä tehty työ lavalla ja sen ulkopuolella.

Vaatturi (Karo Lauronen) ja kansleri. Kuva: Puotilan kesäteatteri

Teatteri suosittelee esitystä kolmevuotiaasta ylöspäin ja katsomossa nähtiin kirjava kattaus eri-ikäisiä katsojia. Ilokseni voin todeta, että huumori ja tarina upposivat niin meihin aikuiskatsojiin kuin pääasialliseen kohderyhmäänkin. Nauru raikasi ja mies aiheutti taas pienoista hämmennystä katsomossa hekottaen kaikista kovimmin. Näytelmän taustalla esiintyvät politiikan kiemurat tavattoman epäpätevine ministereineen huvittavat katsomossa istuvaa aikuista ja milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin päätyvät hahmot tasapuolisesti kaikkia.

Viime kesän hienon produktion jälkeen osasin jo odottaa laadukasta tuotantoa, mutta on mukava huomata silti yllättyvänsä positiivisesti. Laululla höystetty noin 50 minuuttia kestävä satunäytelmä piti otteessaan ja hymyilyttää vielä nytkin, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Esityksiä on Puotilassa kesäkuun loppuun saakka juhannusviikkoa lukuunottamatta ja suosittelen tätä esitystä erittäin lämpimästi sekä lapsille että aikuisille.

Kiitokset teatterille lipuista esitykseen.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ellen DeGeneres: Seriously... I'm Kidding


Ostin tämän pokkarin ihan vain siksi, että takakannen blurbissa kerrottiin

"That is a beautiful blouse you're wearing. It goes so nicely with this book." - Ellen DeGeneres

seuranaan muita mairittelevia kommentteja kirjan pitelijästä. Olen siis mainonnan uhri, mutta ilahtunut sellainen. Tuli nimittäin niin hyvä mieli, että eihän tätä kirjaa voinut sinne hyllyyn jättää.

Tässä teoksessa Ellen (saanen sinutella) kertoo, no, vähän kaikesta. Seriously... I'm Kidding on kokoelma lyhyitä humoristisia juttuja, joissa pohditaan muun muassa mallin ammattia, kerrotaan talk show'n pitämisestä, rehellisyydestä ja milloin mistäkin. Ei mikään yhtenäinen kokonaisuus siis, mutta tavattoman hauska. Tai itse ainakin hihittelin milloin millein jutulle lukiessani tätä ennen nukkumaanmenoa sopivasti väsyneenä.

Totta puhuen tätä kirjoittaessani kirjan lukemisesta on jo sen verran aikaa (kaksi kuukautta), että en oikeastaan osaa sanoa tästä mitään hirveän tarkkaa ja syvällistä. Sen kuitenkin muistan että

a) tätä lukiessa oli hauskaa
b) pieniksi hetkiksi vakavoituessaan Ellen DeGeneres sanoo ihan tavattoman fiksuja asioita
c) kirja on söpön pieni

Että kokeilkaahan ite!

Ellen DeGeneres: Seriously... I'm Kidding
Grand Central Publishing, 2012. 256 s.
Kansi: Elizabeth Connor/Michael Rozman

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kaksin verroin pettymyksiä


Olen yrittänyt systemaattisesti kirjoittaa blogiin kaikista kirjoista, jotka olen lukenut. Tänä vuonna vastaan on kuitenkin tullut teoksia, joista en ole saanut kynäiltyä mitään, joten päätin toimittaa teokset yhteiselle tuomiolle samaan postaukseen.

Ensimmäisenä syytettyjen aitioon joutuu Stephen Fryn teos The Hippopotamus (Random House Audiobooks, 2010), jonka kuuntelin äänikirjana. Teoksessa seurataan lähtökohtaisesti juovuksissa olevaa potkut saanutta teatterikriitikkoa Edward Wallacea, joka kummityttönsä pyynnöstä matkaa norfolkilaiseen kartanoon ja raportoi sen tapahtumista kirjemuodossa. Erityisen tarkkailun kohtana on hänen kummipoikansa David, joka tuntuu omaavan erikoisia kykyjä.

Kirjan suurin viehätys minulle oli sen pompöösi kieli ja loppuratkaisu, joka onnistui vähän pelastamaan tilannetta. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin jokseenkin pihalla ja ihmeissäni siitä että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Samalla huomasin olevani myös hyvin tietoinen siitä, että Fry kirjoitti teoksen pahimman kokaiiniaddiktionsa aikana kuten hän kertoo teoksessaan More Fool Me. Tämä saattoi myös vaikuttaa kuuntelukokemukseen, sillä toki sitä siinä mietti että onkohan kirjailijan ajatuskulku toiminut hieman erikoisesti. Joka tapauksessa The Hippopotamus jäi jokseenkin vajavaiseksi kokemukseksi eikä mielestäni edusta Fryn terävintä kirjallista ilmaisua vaikka ihan viihdyttävä lopulta olikin.

Toisena aitioon saa kivuta Sophie Hannahin teos Nimikirjainmurhat (WSOY, 2014), jonka olen hankkinut itselleni e-kirjana muistaakseni jostain Elisa Kirjan tarjousmyynnistä. Huomiota dekkari on käsittääkseni saanut lähinnä siitä syystä, että se tarjoilee luettavaksi aivan uuden Hercule Poirot -tarinan enkä sitten itsekään voinut sitä belgialaisen herrasmiehen ystävänä vastustaa. Kännykän näytöltä luettuna teoksen läpikahlaaminen kesti kuitenkin kolmisen kuukautta, eikä syynä valitettavasti ollut käyttöliittymä.

Nimikirjainmurhat oli nimittäin, suoraan sanottuna, melkoisen tylsä. Hercule Poirot tuntui jatkuvasti olevan kiukkuinen, aivan kuin minä nälkäisenä, ja Bloxham-hotellin kolmoismurha ei saanut minua kovin kiinnostuneeksi. Toki tarinaan oli saatu keiteltyä kokoon varsinainen soppa kolmio- ja mikä lie -draamoineen ja loppuratkaisu paljastetaan dramaattisesti hotellin salissa, mutta yli kolmeensataan sivuun vanuva tarina tuntui turhan pitkitetyltä. Seuraavan kerran nautin Poirotini teoksesta, jonka kannessa kirjailijan kohdalla lukee vain Agatha Christie.

Nyt lievästi obsessiiviskompulsiivinen pääni saa viimein levätä, kun sain kirjoitetuksi näistäkin teoksista.

Stephen Fry: The Hippopotamus
Random House Audiobooks, 2010. 9 h 1 min.
Lukijana Stephen Fry.









Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders, 2011)
WSOY, 2014. 334 s.
Suomentanut: Terhi Vartia

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Dekkariviikko)



Dekkariviikon kunniaksi onnistuin viimeistelemään vielä toisenkin ruotsalaisen eli Ann Rosmanin viimeisimmän suomennoksen Porto Francon vartija (Bazar, 2013) joka oli minulta aiemmin mennyt ohi. Kolmannes Karin Adler -sarjan osassa liikutaan jälleen kerran saaristossa ja seikkaillaan poliisitutkimusten lisäksi historiallisissa tapahtumissa.

Tällä kertaa tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun syrjäiseltä Klöverönin saaren suosta löytyy naisen ruumis. Varsinaiset tutkinnat alkavat kuitenkin varsin hitaasti, lähinnä Klöverönillä seurataan Bremsegårdin tilan kesäasukkaiden ja heidän tilanhoitajansa Astridin kiistelyä tilan kohtalosta. Samaan aikaan historiatasolla seurataan nuoren Agnesin elämää 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Agnes pakenee pakkoavioliiton tieltä kotoaan ja sotkeutuu Marstrandin vapaakauppakaupungissa rantarosvouksen kiemuroihin. Edellisten osien tapaan historialliset tapahtumat toki ulottavat lonkeronsa myös nykypäivään.

Rankemman dekkarin jälkeen Porto Francon vartijaa voisi kutsua jopa leppoisaksi luettavaksi, sillä suurin osa kirjasta vietetään seuraten Agnesin elämää ja pohdiskellen josko Bremsegården pitää myydä vaiko ei. Varsinaista rikostutkintaa ja itse asiassa kirjan nimihenkilöä Karin Adleria teoksessa on melkoisen vähän ja siksi kirja itse asiassa muistuttikin enemmän historiallista romaania. Tämän seikan oli pannut merkille moni muukin bloggaaja ja onhan se toki hieman outoa, että vaikka historiallisten tapahtumien nivominen sarjaan on ollut aiemminkin tapana ei Karin tunnu kuin piipahtavan paikalla. Eipä sillä, en valita, sillä teoksen parissa oli leppoisa viettää yksi lauantaipäivä samalla takkuuntuvaa mohairlankaneuletyötä purkaen.

Suketus suosittelee tätä lähinnä vaatimattomien arvoitusten ystäville, Norkku puolestaan muun muassa harmittelee Karinin vähäistä osuutta mutta piti kirjasta kuitenkin.

HelMet-haasteesta pokkaan kohdan tositapahtumiin perustuva kirja, sillä Marstrandin alueen rantarosvous on täyttä totta vaikka kirjailija onkin hieman muokannut vuosilukuja ja toisiaan seuraavia tapahtumia paremmin tarinaa palveleviksi.

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Karin Adler #3 // Porto Francos väktare, 2011)
Bazar, 2013. 387 s.
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Lavalta: Kaikki sanoo tahdon (Lahden Uusi Kesäteatteri)


Kuva: Johannes Wilenius / Laukes

Kävipä niin, että viime kesänä armas mieheni täytti teatterireissun jälkeen katsojakyselyn ja sen seurauksena sähköpostin kautta kilahti palkintona liput Laukesin tämän kesän häämusikaaliin Kaikki sanoo tahdon. Esitys oli katsomislistalla jo valmiiksi, joten ilomielin suuntasimmekin sitten kohti Messilän markkinaravintolaa ja häähumua.

Annabella (Anni Kajos) on menossa naimisiin sydämensä valitun, turvallisen ja rakkaan Albertin (Miiko Toiviainen) kanssa. Kuin koristeena hääkakkuun vihkijäksi on lisäksi tulossa kymmenen vuotta Papua-Uudessa-Guineassa vaikuttanut isä Aulis (Juha Pihanen). Hääpukuostoksilla vastaan tuleva äiti Tuulikki (Annamaria Karhulahti) päättää kuitenkin laittaa pakan sekaisin, sillä hän aikoo astella myös avioon nuoren rakastajansa Laurin (Mikael Saari) kanssa. Siinäpä voittekin sitten arvata kenen katseet kohtaavat ja miten ja millaista hässäkkää se aiheuttaa hääsuunnitelmien suhteen, etenkin kun mikstuuraan lisätään vielä inasen epäilyttävä lääkäri, rullaluistimia ja paljon, paljon tylliä.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että Laukes on musiikillisesti jälleen aivan omaa luokkaansa. Laulavat näyttelijät ovat kaikki hengästyttävän taitavia ja etenkin moniääniset kappaleet saavat sydämen läpättämään. Lavalla kuultavat rakkauslaulut ovat monelle varmasti tuttuja, mutta ne on sovitettu hienosti musikaalin tyyliin. Mies esimerkiksi kehui R-A-K-A-S-kappaleen sovitusta ja ensimmäisen puoliajan päättävä Perutaan häät nerokkaine Thriller-koreografioineen oli herkkua niin korville kuin silmille. Näyttämöllä nähdään myös oikein komea sing-off nuorten kosijoiden välillä. Aplodit ja kehut kuuluvat toki myös illan hääbändille, jossa soittimissa ovat Asko Turkia, Niklas Hagmark ja Sirkku Hilanko.

Ihana Tuulikki Kemppinen (Annamaria Karhulahti). Kuva: Johannes Wilenius / Laukes

Vaaleanpunaisesta mainoksesta päätellen juonellisesti oli luvassa hauskuutta, höttöä ja romantiikkaa. Jossain on kauhisteltu että mahtaako siirappia olla liikaakin, mutta minä olisin kaivannut sitä vielä lisää. Etenkin loppuun jäin haaveilemaan onnellisemmasta kohtalosta eräällekin hahmolle, mutta kynäilimme siinä esitystilasta poistuessa hänellekin paremman kohtalon. Tästä lopun pienestä niikahduksesta huolimatta lavalla nähdään toki myös mainiota huumoria, etenkin Karhulahden hurmaava Tuulikki van Kemp viehätti muistuttaen paikoin eräästä tutusta rakkaasta henkilöstä.

Jos viime vuoden Pieni Lemmenleikki oli Afrikan tähti, on Kaikki sanoo tahdon niin sanotusti vain säihkyvä rubiini. Tuhannella punnalla kuitenkin saa ja pääsee, joten Laukesin kesäteatteri jatkaa myös ensi vuonna osana kesän must-ohjelmistoa, darling. Odottamisen arvoinen lienee myös tammikuussa ensi-iltansa saava yhteistyöproduktio Cats Lahden kaupunginteatterin kanssa, joten pistäkäähän Lahti syyniin siellä!

torstai 11. kesäkuuta 2015

Christoffer Carlsson: Varjot (Dekkariviikko)


Tenttiin lukeminen meinasi sabotoida osallistumistani dekkariviikkoon, mutta ehdinpä lukemaan ainakin tämän yhden. Kiinnostuin Christoffer Carlssonin palkitusta Varjot-teoksesta (Johnny Kniga, 2014) Kansallisteatterin bloggaajaillassa ja tähän viikkoon teos sopi siis paremmin kuin hyvin.

Elämme aikaa, jona tunnemme olomme turvattomaksi vieraiden ihmisten keskellä. --- [A]jattelen kuollutta naista sängyssä numero seitsemän, pientä kiiltävää esinettä naisen kädessä, aiemmin päivällä näkemiäni sanoja tunnelin suulla. Jonkun mielestä Ruotsin on kuoltava ja ajattelen, että kuka kirjoittaja onkin, mies tai nainen, hän on oikeassa.

Poliisi Leo Junker herää yöllä ulkona välkkyviin valoihin ja saa tietää, että kolme kerrosta alempana on tapahtunut murha. Virkavapaalla olevan poliisin ei tulisi sotkeutua asiaan, mutta hommassa tuntuu olevan jotain pielessä ja Junker huomaa pian liittyvänsä tapahtumiin liiankin tiiviisti. Samaan aikaan mieleen palaavat 20 vuoden takaiset Tukholman Salemissa eikä Junker voi enää jättää menneisyyttään huomioimatta.

Varjot edustaa oman näkemykseni mukaan hyvin nykyaikaista (ruotsalaista) dekkarikirjallisuutta. Päähenkilö ei ole ehkä se kovaksikeitetyin kaveri, mutta rosoa kyllä löytyy synkeän menneisyyden ja lääkeriippuvuuden kautta. Ihmissuhteidenkin suhteen on niin ja näin. Tapahtumat ovat myös raakoja ja jossain määrin myös verisiä, vaikka julmuuksilla ei varsinaisesti mässäilläkään. Rikosselvittelyn rinnalla nousee tarina ystävyydestä, pettymyksistä ja koston kierteestä.

Vähän siinä lukiessa mietin, että nautinko oikeastaan teoksen lukemisesta ollenkaan. Tarina on silti ehdottomasti kiinnostava ja jännite pysyi läpi kirjan. Lisäksi taustalla piilevät teemat kiinnostavat, mutta samalla oli vähän huono olo. Pahan olon siirtyminen henkilöltä toiselle ja traagisten tapahtumien toistuminen eivät ole varsinaisesti sitä miellyttävintä luettavaa. Joutunen siis toteamaan, että en millään tavalla nauttinut kirjasta mutta olin siitä hyvin kiinnostunut (ja loppu oli toki myös saatava selville).

Saa nähdä, tuoko lukulistalla seuraavana oleva Ann Rosmanin uusin tähän tilaan mitään helpotusta. Pahoin pelkään että ei. Vähän myös luulen, että tästä epämukavuustilastani huolimatta saatan päätyä lukemaan myös Leo Junker -sarjan toisen osan Ääret.

Kuitattakoon tällä samalla HelMetin lukuhaasteesta vaikkapa teos, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Christoffer Carlsson: Varjot (Den osynlige mannen från Salem, 2013)
Johnny Kniga, 2014. 327 s.
Suomentanut: Tarja Lipponen
Päällys: Martti Ruokonen

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Jane Green: Avioliittoallergia


Minulla on tapana kaappailla kirjaston kierrätyshyllystä mukaani chick lit -kirjoja, koska ajattelen optimisesti että välillä olisi kiva lukea jotain todella kevyttä. Usein muut kirjat ajavat armotta näiden ohi, mutta kiitos HelMet-haasteen ajattelin että tässä Jane Greenin Avioliittoallergiassa (Loisto, 2005) olisi potentiaalia kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua -kategoriaan. Valitettavasti olin oikeassa.

Libby on lontoolainen PR-tiedottaja, joka haikailee rikkaamman elämän perään. Lyhyemmät suhteet saavat siis riittää ja sitoutumista vauhdittaa tavattu rikas pankkiiri, joka (tietysti) rakastuu Libbyyn silmittömästi. Harmillisesti jokin hurmaavassa Edissä tökkii ja Libby ei taida olla aivan päässyt yli myöskään entisestä poikaystävästään, boheemista ja ihanasta mutta toki varsin rahattomasta Nickistä, joka ei ollut valmis vakiintuneeseen suhteeseen.

Nickin ei koskaan pitänyt olla Se Oikea, herran tähden. Sen verran minäkin ymmärsin. Niinpä niin, kyllähän onnellisesti naimisissa olevat usein sanovat, ettei sitä voi heti tietää, mutta tietysti minä tiesin. Ei hän kuulostanut mitenkään väärältä -- Nick puhui äidinkieltämme hiukan paremmin kuin minä itse, mutta mikään muu ei ollut kohdallaan, mikään muu ei sopinut.

Voin rehellisesti sanoa, että arvasin jokikisen tulevan käänteen siinä vaiheessa kun olin aloittanut kirjan. Jokikisen. Olen siis ehkä katsonut ja lukenut liikaa genren viihdettä tai sitten omaperäisyys oli heitetty roskakoriin ja tyydytty toistamaan toimivia kaavoja yksi toisensa jälkeen. Lisäksi kirjassa käytetyt kielikuvat, henkilöiden luonteenpiirteet ja kliseiset käytöskuviot aiheuttivat alun hymistelyn jälkeen lähinnä ärsytystä. En siis ollut kovin vaikuttunut ja siksi tämän pikkupokkarin lukeminen saattoikin ihan vahingossa venyä helmikuulta kesäkuulle. Kiitosta pitää kuitenkin antaa siitä, että suomennos oli varsin mukiinmenevä, lähdemateriaali ei vain se kiitollisin.

Hyvän tiivistyksen tästä kirjasta löysin GoodReadsista ja jaanpa teillekin tämän kuvakaappauksen:


Että näin. En siis osaa suositella tätä kryptisesti suomennettua Avioliittoallergiaa (englanniksi Mr. Maybe) kellekään, mutta saanpahan kuitattua sen haastekohdan. Ja nyt palautan kirjan takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn.

Jane Green: Avioliittoallergia (Mr. Maybe, 1999)
Karisto, 2001. (Loisto-pokkari, 2005) 396 s.
Suomentanut: Auli Hurme-Keränen
Kansi: Suomen Kuvapalvelu Oy

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Hitaammanpuoleiset varaajat saavat odottaa syksyn hittikirjoja pitkälle seuraavaan vuoteen. Onneksi hyvä kirja ei vanhene, ei siis myöskään Pajtim Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava, 2014).

Kun minun isäni tuli tähän maahan, hänellä ei ollut yhtään mitään. Hänellä oli vaimo ja viisi lasta, maallista omaisuutta lompakollisen verran ja vihaa ja pelkoa tulvillaan oleva pää täynnä suunnitelmia, joita orjallisesti noudattamalla hänestä tulisi vielä se sama mies, joka Kosovosta lähti.

Jugoslaviassa nuori nainen kohtaa kivellä istuessaan nuoren miehen ja menee naimisiin. Valoisa tulevaisuus muuttuu pian synkäksi, kun rakkaus rikkinäiseen kotimaahan tuntuu olevan suurempi kuin vaimoon. Nuori mies, muiden mielestä aina ulkomaalainen, puolestaan elää suomalaisessa kaupungissa, etsii rakkautta, hankkii itselleen käärmeen ja kohtaa kauniin kissan. Rakkauden kaipuu ja oman itsen löytäminen, perinteiden ja maailman mallien sumassa tasapainoilu, tuntuivat minulle kantavilta teemoilta läpi teoksen.

Aluksi tosin tahmasin tämän kirjan kanssa tavattomasti. Se tuntui jonkinlaiselta sekoitukselta Holman Järjestäjää ja vastaluettua Saxellin Unenpäästäjä Floriania. Pian kummallinen tarina vei kuitenkin mukanaan ja kuljetti pölyiseen 1980-luvun Jugoslaviaan ja samalla kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajaa pidetään aina erilaisena. Statovcin teksti löi silmille väkivaltaa, rakkautta, surua ja iloa, ravisteli muistamaan taas yhden tärkeän asian, sai tuskastumaan ja ilahtumaan.

Ihan kaikkea en varmasti ymmärtänyt, luulen että tarinan alla oli vielä symboliikkaa joka ei minulle auennut. Ei se mitään, paljon sai irti näikin. Eniten jäi mietityttämään identiteetti, juurettomuus joka voi vallata mielen kun kaikki tuttu jää taakse ja uusi paikka ei vastaa odotuksia tai sinne on vaikea sopeutua. Ja se, miten omaa identiteettiään voi halutessaan ehkä muokata vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Kissani Jugoslavia vei mukanaan karvoineen kaikkineen. Se sähisee, sihisee, kehrää ja huutaa, käpertyy syliin ja sylkee. Komea esikoinen, vahva ja vaikuttava. Nyt tässä tätä kirjoittaessani tuntuu, että kirjan voisi lukea uudelleenkin, mutta tällä kertaa ehkä siten että kirjaston laina-aika ei puskisi päälle.

Kannesta kanteen -blogissa kirja nostetaan viime vuoden parhaimmistoon, Kirsin kirjanurkassa lukukokemusta puolestaan kuvataan ristiriitaiseksi mutta positiiviseen sävyyn.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014. 286 s.
Kansi: Jaakko Ollikainen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...