lauantai 16. maaliskuuta 2019

Lavalta: Medusan huone (Q-teatteri/Turunen Company)

Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Kuva: Aino Nieminen

Medusan katse ei kivetä naista

Q-teatterin Medusan huoneeseen myydään ei-oota ja syystä. Osa suosiosta selittynee toki sillä, että Saara Turunen on tällä hetkellä yksi maamme kiinnostavimpia ja puhutuimpia kirjoittajia, mutta aihekin on innostava. Vallan epätasaisesta jakautumisesta ja sukupuolittuneisuudesta puhutaan koko ajan enemmän ja Turunen nostaa esiin tilanteita ja hetkiä, joissa nämä valta-asetelmat paljastuvat.

Lavalla pyöritään Medusa-myytin liepeillä ja nähdään muun muassa tyttö, jonka kuukautiset alkavat, selittävä setämies ja kaihokatseinen, imurinvarteen asetettu vaimo. Miehet piehtaroivat mieskirjailijoiden klassikoissa ja toteavat, että ei se Waltari Sinuhea peniksellään kirjoittanut. Sika tanssii Säkkijärven polkkaa. Kohtaukset seuraavat toisiaan, limittyvät ja lomittuvat, muodostavat kiinnostavan kudelman. Punainen lanka tai ehkä pikemminkin vahva hius kietoo kaiken kokonaisuudeksi ja vie esityksen komeaan loppuunsa.

Esitys ei ole saarnaava, vaikka sen sävystä ei voikaan erehtyä. Kohtaukset onnistuvat olemaan tunnistettavia olematta valmiiksipureskeltuja. Joudun itse täyttämään aukkoja ja tulkitsemaan. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että voin samalla nauttia esityksestä eikä tarvitse ahdistua jostain liian viitteellisesti esitetystä, jota en yksinkertaisesti tajua. Minulle tuo myös jonkinlaista helpotusta se, että teos ei ole juonivetoinen, sillä en tiedä olisiko tästä aiheesta saanut kirjoitettua sellaista tarinaa, joka onnistuisi olemaan lavalla samalla tapaa tyydyttävä.

Näyttelijät pelaavat upeasti yhteen, mikä on erityisesti näin ensemblevetoisessa teoksessa olennaista. Yksittäisten suoritusten esiinnostaminen ei tunnu mielekkäältä sinänsä, sillä kaikki ovat mahtavia mitä osasin tältä joukolta toisaalta odottaakin. Liikekieli on vähäeleistä, huomio kiinnittyy olennaiseen. Hahmona rakastin silti eniten Elina Knihtilän keltamekkoista naista.

On todettava myös, että en ymmärrä, miten kaikki salamannopeilta vaikuttavat pukuvaihdot on saatu tehtyä. Epäilen madonreikää tai vastaavaa. Joka tapauksessa Suvi Matinaron puvustus oli viehättävän pölyisen näköinen ja keskusteli kauniisti Milja Ahon lavastuksen kanssa. Tavallisuuden aaveessa huumaannuin näyttämölle ilmestyvistä beigen eri sävyistä, nyt nautin Ada Halosen meren väreissä väikkyvästä valaistuksesta.

Medusan huone ja keltamekkoinen nainen tulivat elämääni otollisella hetkellä. Tarvitsin tätä tuuppausta, huutoa, riemua, meren ääniä. Kiitos.

Suosittelen esityksen lisäksi myös Turusen mainiota tekstiä esityksen teemasta, se löytyy sekä käsiohjelmasta että esityksen blogista.

Jos liput ovat vielä saamatta, kannattaa kytätä Tikettiä ja mahdollisesti vapautuvia varauksia. Esityksiä on toukokuuhun asti.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.


Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Lavalta: Niskavuoren Heta (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Oletettua moniulotteisempi Heta

Olen nähnyt Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta -näytelmän edellisen kerran noin viisitoista vuotta sitten. Muistikuvat ovat hatarat, muistan lähinnä vahvatahtoisen Hetan, uhrautuvanoloisen Akustin ja surullisen Siipirikon. Toissakesänä koin puolestaan Järvenpään teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, jossa Heta näyttäytyi itsepäisenä mutta silti haavoittuvaisena hahmona. Tältä pohjalta oli kiinnostavaa lähteä katsomaan millainen Heta oli tuotu Teatteri Jurkan versioon.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ottavat tekstistä niskalenkin ja luovat kahdestaan lavalle koko näytelmän henkilökavalkadin Henri Tuulasjärven ohjauksessa. Teksti on työryhmän yhdessä sovittama. Ihastuin jo kolme vuotta sitten kolmikon taitoon tuoda lavalle elävä ja hengittävä Lokki ja vaikka Heta osoittautuikin minulle haastavammaksi palaksi, onnistui se silti viehättämään. Suurin kiitos menköön tälläkin kertaa Mettäsen ja Ojalan loistavalle yhteispelille. Hahmot on otettu omiksi ja niiden nahkoihin solahdetaan silmänräpäyksessä. Koskettavin ja täysin oli ehdottomasti Mettäsen kovapintainen Heta, jota ehkä onnistuin viimein oikeasti jollain tavalla ymmärtämään. Toisaalta yllätyin Ojalan Akustista, joka näyttäytyi muistamaani moniulotteisempana ja paljon kiinnostavampana hahmona.

Täytyy silti myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla minua ärsytti hahmojen koomisuus. Piereskelevä Akusti ei sopinut hahmosta luomaani mielikuvaan, kierosilmäinen rovasti hämmensi ja muutenkin teksti vaikutti muuttuneen mystiseksi hupinäytelmäksi. Tämänhän pitäisi olla hyvänen aika draamaa, onnettomia ihmisiä ja surullisia kohtaloita!

Ja olihan siinä lopulta niitäkin, niinkin paljon että kurkkua kuristi. Toisella puoliskolla koomiset elementit tuntuivat jäävän yksi kerrallaan pois ja lopulta lavalla oli vain perinnönjaossa täysin murtunut Heta. Kontrasti hihityttävään alkuun oli massiivinen ja erittäin toimiva. Jos läpi näytelmän oltaisiin kahlattu tuskastuneina, ei loppu varmasti olisi ollut niin voimakas. Esityksen näkemisestä on jo monta viikkoa, mutta edelleen sen tehokas loppukuva kouraisee jotain sisälläni.

Eiköhän ole siis niin, että jatkossakin tulen saapumaan ilolla katsomaan tämän kolmikon tekemisiä. Tämän voi ottaa toiveena: haluan ja kaipaan lisää tällaisia klassikkotulkintoja ja -tuuletuksia. Ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti siltä, että todella haluaisin myös lukea Wuolijoen näytelmät.

Esityksiä teatteri Jurkassa 13.4. asti.

Kiitokset lipusta Teatteri Jurkalle.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo








Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Lavalta: Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show (Kansallisteatteri)

Kuva: Joni Pakanen

Flirttailua katastrofin kanssa

Olin Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show'n jälkeen aivan poikki. Esityksen pituus on vain tunnin ja olen oikeastaan onnellinen, että se ei ollut yhtään pidempi koska en olisi varmaan kestänyt enempää. Tästä ei pidä tehdä päätelmää, että en olisi pitänyt Lionista, sillä se oli mahtava.

Esityksen sykkivä sydän on valovoimainen Marc Gassot. Minusta on hämmentävää, kuinka hän voi tehdä täysin uskottavia draamarooleja ja sitten, vähintään yhtä uskottavasti, sekoilla lavalla tähän tyyliin. Gassot on sirkuksensa ainoa esiintyjä ja hän hoitaa yhtä suurella innolla niin klovnin kuin leijonankesyttäjän työt sekä esimerkiksi vesiputken korjaamisen.

Toiminta flirttailee jatkuvasti katastrofin kanssa. Lukuisat lautaset huojuvat epätoivoa aiheuttavan hitaasti keppien päällä, sirpaleet lentelevät, eturivissä istujille jaetaan nenäliinoja. En halua paljastaa jutuista herkullisimpia, sillä iso osa esityksen viehätyksestä on sen ennalta-arvaamattomuudessa. On samanaikaisesti kauheaa ja vapauttavaa, kun tuntuu että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaiken taustalla soi Karl Sinkkosen musiikki, joka on hymyilyttävää ja toisteisuudessaan välillä helvetin rasittavaa eli täydellistä. Kun jo yleisön sisääntullessa aloitettu pimputus viimein loppui, kuului katsomon etuosasta hyvin äänekäs "Vihdoin!" Nauratti ja samalla olin vähän samaa mieltä. Musiikki siis tukee esityksen kaaosta kohti suistuvaa tunnelmaa hyvin.

Lion ei ole yhtä ronski kuin muutaman vuoden takainen Dark Side of the Mime eikä se muutenkaan pyri samankaltaisuuteen. Se on minusta hienoa. Lion lähtee riemukkaasti omille urilleen ja nojaa vahvasti nuhjuiseen sirkusestetiikkaan. Mukaan on klovnerian ja mimiikan sekaan ujutettu hieman splätteriä, mutta ei liikaa. Tämä on sirkusta sekopäisimmillään.

Jos kaipaat elämääsi tuntia, jonka aikana pidätät hengitystäsi ja naurat riemusta ja kauhusta, niin mene katsomaan Lion. Se on kamala ja mahtava.

Kansallisteatterissa on vielä muutamia esityksiä toukokuussa ja esitys kiertää lisäksi myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Kahdeksan on lempeä numero


Kujerruksia täyttää tänään kahdeksan vuotta. Joka vuosi tämä tuntuu minusta yhtä ihmeelliseltä, sillä tämänhän piti olla vain hassuttelukokeilu ja nyt tämä on, no, tämä. On hankalaa kuvitella, että en kirjoittaisi blogia ollenkaan.

Toki pari viime vuotta ovat olleet hieman hajanaisia, mikä vähän harmittaa. Nekin vuodet on silti saatu pakettiin ja vuoden vaihtuessa olen jälleen tiiraillut innokkaana uusia lukuhaasteita ja selannut kulttuuritalojen esitteitä.

Bloggaaminen on muuttunut kahdeksassa vuodessa paljon. Välillä muistelen haikeina niitä näennäisen huolettomia opiskeluaikoja, kun lueskelin ja kommentoin muiden blogeja päivittäin ja selasin Bloggerin syötettä innokkaana. Nykyään muiden blogeissa hiippailu on valitettavan harvinaista, mutta onneksi on tullut myös muita seurantakanavia. Olen ilolla tarkkaillut Instagramissa bookstagram-ilmiön leviämistä ja ilahdun joka päivä selatessani muiden kirjaentusiastien toinen toistaan kauniimpia kuvia raapustaen samalla kännykän muistioon lukuvinkkejä. Lisäksi Twitterin kirja- ja teatterikeskustelu on varsin virkeää, joten senkin avulla pysyy kartalla.

Oma kirjoitusaikakin on nykyään rajallista jo hämmentävän isoksi kasvaneen minimesenaatin napatessa iloisesti ison osan päivän tunneista. Hänen kanssaan harjoittelemme kirjojen lukemista, hän haluaisi nimittäin mieluiten kääntää sivuja itse ja on niin nopea, että teksteistä jää suurin osa lukematta. Iltasadun hän sentään yleensä kuuntelee hienosti ja niin kuuntelen minäkin, sillä pääasiallisena iltalukijana meillä toimii siippa. Olemme kahlanneet läpi nyt muistaakseni kahdeksan Timo Parvelan Ella-kirjaa ja ne ovat mahtavia, mutta aiheuttavat myös meissä vanhemmissa välillä hallitsemattomia naurukohtauksia.

Vaikka päivien tunnit kuluvat siis nykyään eri tavalla kuin ennen, olen sinnikkäästi kaivertanut päiviini aikaa kulttuurille ja lukemiselle. Tästä iso kiitos siipalle ja minimesenaattia hoitaneille läheisille! Koska synttärien kunniaksi on kiva nostaa esiin hyviä asioita, päätin valita rennolla mutulla kaksi kahdeksikkoa viime vuodelta eli päräyttäviä kirjoja (joista jostain syystä melkein kaikista on bloggaus kirjoittamatta!) ja esityksiä.

8 vaikutuksen tehnyttä kirjaa

* Magdalena Hai: Kolmas sisar
Loppuvuodesta lukemani Kolmas sisar oli todellakin jotain ihan muuta. Kovasti odottamani uuden Royamen aikakirjat -sarjan aloitusosa oli pökerryttävä ja tuore fantasiaromaani, joka on täynnä ystävyyttä, rakkautta, juonittelua ja taikaa. Aion lukea tämän piakkoin uudelleen ja sitten kirjoitan siitä lisää.

* David Mitchell: Luukellot
Kuuman kesän huumaava lukukokemus. Tämän kanssa sain pitkästä aikaa kiinni todellisesta lukuflow'sta ja luin tätä kauniissa maisemissa Viljandissa, Virossa.

* J. Pekka Mäkelä: Hunan
Tämän Kiinaan sijoittuvan moniäänisen historiallisen romaanin olen lukenut jo kahdesti. Molemmat lukukokemukset olivat valloittavia, linkistä pääsee lukemaan lisää.

* Maggie Nelson: Argonautit
Argonautit ei varsinaisesti ole äitiyskirja, mutta tästä teoksesta löysin silti paljon resonanssipintaa aiheen tiimoilta. Tavattoman hieno omakohtainen teos, jonka ostin omaksi ja aion lukea uudelleen.

* Michelle Obama: Becoming
Tiedän, että en ole todellakaan ainoa joka nosti tämän omaelämäkerran viime vuoden parhaimpiin lukukokemuksiin. Minä kuuntelin tämän Michelle Obaman itsensä lukemana äänikirjana ja itkin, nauroin ja inspiroiduin.

* Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Rakastin tätä pientä rakkaudesta, perheestä, parisuhteista, elämästä kertovaa kirjaa. Marianna Kurton suomennos on u-pe-a.

* Terhi Tarkiainen: Pure mua
Todellinen yllättäjä! Tarkiainen on onnistunut sekoittamaan vampyyriromanssista, vuoden 1918 tapahtumista ja nuoren naisen aikuistumiskipuilusta mahtavan cocktailin, jota on ilo lukea. Tämänkin olen muuten lukenut kahdesti, pitempi bloggaus toivottavasti valmistuu alkuviikosta.

* Jakob Wegelius: Merten gorilla
Luin tämän alkukesästä ja rakastuin päätäpahkaa. Wegeliuksen romaani on täysiverinen seikkailukertomus, joka vei minut mukanaan huikeisiin seikkailuihin. Kirja on lämminhenkinen, hauska ja jännittävä, eikä se yrittänyt tuputtaa minulle mitään vaan yksinkertaisesti antoi mahdollisuuden heittäytyä seikkailuun.

8 + 1 mieleenjäänyttä esitystä (matematiikka ei ole vahvin lajini)

Jenni Kivelä ja Kiltit Ihmiset: Rosemaryn huone
Erilaisia pelkoja käsittelevä Lammassaaren upeissa puitteissa esitetty teos oli kokonaisvaltainen ja ajatuksia herättävät kokemus. Kolean illan muisto kylmää jäsenissä edelleen, mutta muisto hienosta esityksestä onneksi lämmittää.

Jyväskylän kaupunginteatteri: Merten gorilla
Miten sattuikin, että Jyväskylä oli ottanut ohjelmistoonsa juuri tämän loistotarinan! Monisataasivuisesta kirjasta oli tehty mitä onnistunein sovitus, tämän esityksen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle mielelle.

Kansallisteatteri ja Teatteri Vapaa Vyöhyke: Prinsessa Pikkiriikki
Miten riemukas ja raikas lastenteatteriesitys! Olen pitänyt Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista kovasti ja tämä esitys tavoitti niiden hengen oivallisesti. Minimesenaattikin viihtyi laulujen ja värikkäiden lavasteiden parissa.

Kinetic Orchestra: I'm Liquid
Yksinkertaisesti hienoa, meditatiivista tanssia, jota ei tarvinnut yrittää tulkita. Katsomisnautinto.

KOM-teatteri: Veriruusut
Joukkoon mahtuu kolmaskin kirjasovitus. KOMin Veriruusuja menin katsomaan ilman odotuksia ja palasin kotiin hengästyneenä ja vaikuttuneena. Komeasti ja kauniisti kerrottu tarina naisjoukosta, hankalista valinnoista ja vapauden toiveesta.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia
Yksi hauskimmista ja samaan aikaan meditatiivisimmista esityksistä viime vuonna! Kiitos ihanille Mad Housen lapsenvahdeille, että katsoitte minimesenaatin perään tämän ajan.

Recover Laboratory: Underneath
Parituntinen vaellus Meilahden labyrinttimaisessa väestönsuojassa lempeitä olentoja kohdaten oli kaunis kokemus.

Svenska Teatern: CHESS på svenska
Jostain syystä bloggaus CHESSistä on kirjoittamatta, mutta voi hyvänen aika kun se oli hieno! Huoliteltu pienieleinen lavastus, läpeensä tyylikkäät näyttelijät ja käsittämättömän hienoa laulua ja tanssia. En kestä miten hieno produktio tämä oli, olen iloinen että tämä oli ensimmäinen versio tästä musikaalista jonka näin.

Teatteri Jurkka: Nora
Tätä esitystä katsoessani teki mieli itkeä ja huutaa. Hieno, hieno. Jurkan ohjelmistossa oli muutenkin viime vuonna vaikka mitä hienoa ja sain tehdä siellä keväällä mahtavan Making of Putkinotko -projektin, mutta kyllä tämä oli parasta krunalaista viime vuodelta. Esityksiä on vielä nyt keväällä, menkää jos on lippuja!

Tälle vuodelle minulla on muutamia tavoitteita, vaikka tavoite kuulostaa kyllä hirvittävän viralliselta. Haluaisin saada taas lukutilastoni ojennukseen (viime vuonna unohdin merkkailla kirjoja ja se oli kamalaa) ja välttää tilanteen, jossa selaan 30.12. epätoivoisesti luettujen kirjojen listaa etsiessäni sieltä täyttäjiä Helmet-haasteen kuuteen puuttuvaan kohtaan. Lisäksi toivon, että kirjoittamiseen tulisi taas lisää rentoutta, sillä olen jotenkin onnistunut nostamaan oman rimani jonnekin katonrajaan ja tällä 165 senttimetriä pitkällä varrellani sinne on hankala ylettää. Lyhyesti sanottuna haaveilen lukemiseni rauhoittumisesta ja stressittömyydestä. Katsotaan sitten ensi vuonna kuinka hyvin tämä meni.

Sitä odotellessa lukekaamme, kuluttakaamme kulttuuria ja vinguttakaamme kirjastokorttia riemumielin!

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Lavalta: Amor fati (Kansallisteatteri)


Kuva: Petri Virtanen / Kansallisgalleria

Upottaa kätensä saveen

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa siellä vierailulla olleen kovasti kiitellyn Amor fatin. Anna-Mari Karvosen ja Anni Puolakan ohjaamassa esityksessä lavalla on katsomoiden ympäröimällä korotetulla lavalla kaksisataa kiloa savea ja Brad Pitt (häkellyttävä Samuli Niittymäki). Brad kertoo häntä kohdanneesta elämänkriisistä ja työskentelystään saven kanssa toimittajalle ja siinä se oikeastaan on, koko esitys.

Esityksen päätyttyä ajattelin, että sellainen, olipa hieno ja paljon tunteita ja kaikkea. Että pitää prosessoida ja katsotaan sitten. Kotimatkalla junassa alkoi itkettää ja jotain hahmotonta liikuskeli sisälläni. Tuntui oikeastaan älyttömältä: lavalla Brad Pitt muovaamassa savea, jumppaamassa clayfittiä David Fincherin kanssa ja toimittajalla on sinistä huulipunaa ja kirkkaat silmät. Että tässä ollaan nyt jotenkin ehkä ironisesti taiteen tekemisen äärellä monella tapaa ja tälle voi sitten taiteellisakateemisesti vähän nauraa. Ja oli se ehkä vähän sellaistakin, mutta ei se ollut se juttu.

Mietin, että miksi juuri Brad Pitt ja miksi tämä ei nyt voi olla vaan joku satunnainen tyyppi. Ehkä se olisi voinut olla joku muu, mutta jotenkin oli tärkeää että me tiedetään tämä tyyppi. Tai siis mukamas tiedetään, siristyvät silmät ja valkoisena hohtava hymy. Ja että sitten tämä unelmamies muovaa savea eikä ole siinä kovin hyvä, mutta suhtautuu siihen lähes naurettavalla intohimolla, joka on loppujen lopuksi koskettavaa. Upottaa itsensä saveen ja muovata sitä loputtomiin, aina sitä samaa. Paiskoa se kasaan, silitellä hellin käsin ja kastella, ettei se kuivu. Rationaalinen aivojen osa tosin huusi paniikkia siitä, että tämä ei mitenkään voi olla kovin hygieenistä mutta harvemmin on elämäkään.

En löydä itsestäni sääliä esityksen Bradia kohtaan ja tuskin se on tarkoituskaan. Ensi alkuun hän tosin vaikuttaa vähän säälittävältä, puhuu venytellen ja tietoisesti, vispaa matchaa ja laihtuu kuihtuu muka huomaamattaan. Loppujen lopuksi olen hänelle enemmänkin kateellinen, sillä hänellä on yhteys johonkin syvään ja todelliseen. Ennen sitä hän on tosin joutunut luopumaan kaikesta, rooleista ja Versacen takeista ja lapsistaan. Ehkä tunnen vähän myötätuntoa, mutta sekin tuntuu toisaalta vähän vaikealta kun toinen hyppelee aavikolla satojen dollarien arvoisessa puserossa. Ehkä tämä tunne on sekoitus kateutta ja ihmetystä, sillä vaikka hänen peuhaamisensa saven kanssa saa yllättäviäkin sävyjä, pakottaa se minut samalla katsomaan itseeni.

Jälkikäteen selvittelin vähän, halusin tietää mitä varten ne esityksessä meille jaetut Brad Pittin kuvat oli otettu. Löysin kesän 2017 GQ:n ja siihen tehdyn haastattelun, jossa Pitt keittää matchaa, toteaa olevansa tactile individual ja kertoo sitten taideprojektistaan. Tämä hämmentää minua hirvittävän paljon, se miten koko haastattelussa on jotenkin outo sävy ja se miten siitä tai sen kautta on saatu tehtyä tällainen näin hieno esitys.

Esityksen lopullinen merkitys ja paino selvinnee joka tapauksessa minulle vasta myöhemmin, tunnen että tämä on sellainen jota tulen ajattelemaan paljon. Tuntuu siltä, että ulkopuolelta katsottuna koomisista puitteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi esitys oli järisyttävä. Se ei ottanut itseään liian vakavasti vaikka olikin äärimmäisen tosissaan, tuuditti minut valheelliseen tunteeseen jostain humoristisesta ja iski sitten vasaralla päähän. Ja se vasara upposi minuun kuin saveen.

Esitys sai ensi-iltansa Kiasma-teatterissa ARS17-tapahtumassa syyskuussa 2017.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Lavalta: Rakentajat (European theatre collective/Teater Viirus)

David Kozma ja Romulus Chiciuc odottavat rakennusmateriaaleja. Kuva: Mihut Naita

Näkymättömät rakentajat

Marraskuussa kävin ensimmäistä kertaa Teater Viiruksen pienessä Studio-tilassa, jonne oli pystytetty European theatre collectiven Rakentajat. Siinä hypätään suoraan rakennusmaailman syvään päähän, jossa organisaatiokaaviot ovat sekavia, ihmiset pelkistetään kansalaisuuksikseen ja asunnon ostaminen on katastrofaalinen prosessi. Todellisuuden rajoja koetteleva esitys oli intensiivinen ja ajatuksia herättävä kokemus.

Teosta varten on haastateltu useita Suomessa töissä olevia rakentajia ja Nina-Maria Häggblom ja Piret Jaaks ovat tehneet käsikirjoituksen näiden haastattelumateriaalien pohjalta. Tarina on siis fiktiivinen, mutta monella tapaa samaistuttava. Kaikki hahmot ovat hieman tragikoomisia ja samalla myös kovin inhimillisiä. Meillä kaikilla on hyvät ja huonot puolemme.

Tarinassa ollaan pääasiassa rakenteilla olevan jättimäisen tornitalon uumenissa. Kaksi rakentajaa (David Kozma ja Romulus Chiciuc) odottavat viivästyneitä rakennusmateriaaleja ja saavat radion kautta vain katkeilevia viestejä pomolta. Rakennustyömaan pohjakerroksissa tunnelma tiivistyy ja toisinaan todellisuuskin tuntuu taipuvan yllättäviin suuntiin. Kesän helle painaa päälle, vaikka todellisuudessa ulkona on pakkasta ja viimaa. Rakennus- tai ravintoketjun huipulla vaikuttavia isoja kihoja ei rakentajien ahdinko kuitenkaan kiinnosta, sillä tavoitteena on vain voittojen maksimointi ja käsien puhtaana pitäminen keinolla millä hyvänsä. Videobloggausten kautta päästään puolestaan seuraamaan varsin sinisilmäisen ensiasunnon ostajan (Salla Kozma) epäonnista asuntoprojektia.

Keskiöön nousevat ihmisten tarinat. Huomioliivien alta löytyy geneerisen rakentajan alta ihminen, jolla on perhe, ihmissuhteita, aiheita iloon ja suruun. Mitään kiillotettua kuvaa ei katsojalle kuitenkaan syötetä, vaan hahmot saavat olla omia epätäydellisiä itsejään. Myös asuntokauppoja tekevä nainen on hieman surullinen tapaus vertautuessaan kiiltäväpintaisten mainosten valkopaitaisiin ensiasunnon ostajiin. Jollain tavalla toisaalta samaistun häneen, onneksi en ole tehnyt tässä elämässä asuntokauppoja yksin. Isot pomot puolestaan esitetään yksiselitteisen pahoina, mikä sopii esityksen tyyliin, ollaanhan tässä nimenomaan niin sanotun pienen ihmisen kokemusmaailmassa.

Visuaalisesti esitys on häkellyttävä. Studio pursuaa sähköjohtoja, muoviverhoja, putkenpätkiä ja muuta rakennussälää. Alkaa melkein ahdistaa, tuntuu että edessä on jonkinlainen rakennustyömaa helvetistä ja kohta joku kompastuu vasaraan ja lyö päänsä. Pieni tila on intiimi ja tavarapaljous pääsee siinä oikeuksiinsa, etenkin kun istuu eturivissä. Nostan hattua autenttisuudelle. Myös äänisuunnittelu on onnistunut ja toimii tiiviissä tilassa hyvin.

Rakentajat herätti paljon ajatuksia siitä, miten toiveikkaasti rakennetaan jatkuvasti korkeampia torneja ja ohitetaan monia realiteettejä, kuten rakennusmateriaalien sopivuus käsillä oleviin ympäristöoloihin. Minua myös kiukutti ajatus siitä, miten tänne tullaan töihin milloin mistäkin valmiina työskentelemään ja sitten työolot ja organisointi voivat olla mitä sattuu. Ihmisten kyykyttäminen pännii.

Rakentajat oli Näkymätön Suomi -trilogian ensimmäinen osa. Tiedotteessa todetaan, että European theatre collective haluaa haastaa vallassa olevat rakenteet: Kuka saa olla hahmo suomalaisessa näytelmässä? Kuka saa näytellä teattereidemme lavoilla? Kuka saa olla äänessä? Kenen ääntä kuunnellaan? Kuka saa esittää ja ketä? Odotan kiinnostuksella jatkoa, bussikuskien ja siivoojien tarinoita. Ainakin rakennusmaailma sijaitsee kaukana oman kokemusmaailmani äärirajoilla, joten Rakentajat tarjosi kiinnostavan kurkistusikkunan aiheeseen.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.

perjantai 4. tammikuuta 2019

J. Pekka Mäkelä: Hunan


Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.

Lavalta: Hair (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Loistakoon valo, tulkoon vapaus ja rauha

Hair ei ole koskaan ollut minulle mitenkään erityinen musikaali. Olen nähnyt siitä elokuvaversion ja yhden lavaversionkin vuonna 2002 Peacockissa, mutta se ei ole erityisemmin säväyttänyt. Lähdin siis marraskuussa katsomaan Sini Pesosen ohjaamaa Jyväskylän kaupunginteatterin versiota epäilevin, mutta avoimin mielin.

Täytyy myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla olin aika hukassa. En saanut tapahtumista otetta ja paikkani oli salissa jonkinlaisessa akustisessa kuopassa, jossa laulujen sanat ajoittain puuroutuivat. En kuitenkaan halunnut luovuttaa ja toisella puoliskolla hyväksyin, että ehkä selkeä juonellisuus ei ole tässä se juttu ja annoin mennä. Niinhän siinä sitten kävi, että Let the sunshinen lopulta kajahtaessa silmiin kihosivat kyyneleet. Sanoma oli hiipinyt varkain ihon alle ja sai toivomaan, että olisipa rauha.

Visuaalisesti esitys oli upeaa katsottavaa. Lavalle levittäytyvä, lavastaja Tinja Salmen puistomaisema pilareineen ja vesiaiheineen oli hieno ja tilaa käytettiin monipuolisesti hyväksi muun muassa Kira Riikosen koreografioissa. Eniten leukani loksahti auki kuitenkin toisen puoliajan alussa, kun lavan idyllinen portaikko romahti kaamealla rytinällä palasiksi. Upeasti toteutettu ja voimakas kohtaus.

Hippiyhteisön yhteistä meininkiä ja vapaata rakkautta oli puolestaan hienoa katsoa. Yksittäisten näyttelijäsuoritusten esiinnostaminen tuntuu vaikealta, sillä esitys on niin yhteisökeskeinen. Hippiyhteisön toiminta on välillä aikamoista sekoilua, mutta se ei tunnu kaoottiselta. Toki lavalla myös nakuillaan, mutta tässä teoksessa alastomuus kuuluu asiaan eikä se tuntunut itsetarkoitukselliselta. Laulut soivat komeasti ja energia on läpi teoksen hyvä.

Toisella puoliajalla vaikutuin syvästi kohtauksesta, jossa Claude viimein lähtee sotaan. Joel Mäkisen jalat pestään lavalla ja hän pukeutuu hiljaa armeijan vaatteisiin. Samaan aikaan taustalla näkyy video, jossa Mäkisen hiukset ajellaan. Katse porautuu vakavana suoraan katsojaan. Lähtemisessä ei ole mitään hauskaa.

Näin loppupeleissä Jyväskylän Hairin jonkinlaisena maailman romahtamisena. Idyllinen rakkauden ja rauhan tyyssija särkyy maailman julmuuden puskiessa lempeydellä rakennetut puitteet kumoon. Annetaan valon tulla ja korjata, one two three four, we don't want your fucking war.

Musikaali on teatterin ohjelmistossa vielä koko kevätkauden eli katsomaan ehtii vielä.

ps. Todettakoon vielä loppuhuomautuksena, että oli hauskaa seurata lavalla samana päivänä päivänäytöksessä näkemäni Merten gorillan näyttelijöitä. Moni näyttelijä joutui tekemään aikamoisen roolihypyn seikkailullisesta koko perheen näytelmästä sotaa vastustavaan hippimusikaaliin. Huimaa!

torstai 3. tammikuuta 2019

Miki Liukkonen: O


Massiivinen O saa aikaan huimauskohtauksia

Miki Liukkosen O on järkäle. Sähköisessä muodossa sen kokoa ei voi hahmottaa fyysisesti, massiivisuudesta kertoi vain hyvin hitaasti kasvava prosenttiluku lukusovellukseni oikeassa yläkulmassa. Kirja kurottaa moneen suuntaan ja sen tarinaan nivoutuvat niin nuorten miesten uimajoukkue, mystiset huimauskohtaukset Meilahdessa, Nikola Teslan kokeet, liukumäet, tanskalainen teatteriryhmä, kokeelliset huumeet, espanjalainen haiseva ranta kuin aika moni muukin asia. Kerronta kiertää kehää, nousee, laskee ja keriytyy itsensä ympärille hajotakseen taas tangentteina jonnekin muualle. Yksinkertaisesti sanottuna informaatioähkyinen O oli minulle uuvuttava lukukokemus.

Todettakoon aluksi silti muutamia hyviä asioita. Liukkonen kirjoittaa välillä hengästyttävän kauniita ja osuvia kielikuvia. Aikapoimut ja kollektiiviset déjà vut olivat aiheina kiinnostavia ja niissä oli paljon potentiaalia vaikka mihin. Lisäksi näin laajan, moniäänisen ja lähes 900-sivuisen teoksen kirjoittaminen on ollut sen verran suuri työ, että nostan sille hattua. 

Toisaalta hyvätkin kielikuvat hukkuvat sinne massaan, etenkin jos niitä on useampi samassa virkkeessä. Moniulotteisuus tuo tarinaan erilaisia näkökulmia, mutta jos tarina hajoaa liian laajalle en ainakaan minä jaksanut jatkuvasti keskittyä siihen että kuka nyt puhuu ja missä suhteessa hän on kaikkiin muihin esiteltyihin henkilöihin. Romaanin laaja pituus ei myöskään ole synti itsessään, mutta itse olisin kaivannut hieman tiivistämistä ja fokusointia. 

Lisäksi tässä teoksessa oli todella suuri määrä eri tavoin ällöttäviä kohtauksia. Minä haen lukukokemuksestani nautintoa sanoista, mutta ruumiiden tökkiminen kepeillä tai jalkasilsan yksityiskohtainen kuvaaminen eivät tuoneet sitä minulle, olivat ne sitten vaikka kuinka hienosti sanoitettuja.

Pikaisen Goodreads-selailun perusteella uskallan todeta, että kirja on sellainen joka joko ihastuttaa tai jättää kylmäksi. Tai oikeastaan vaikuttaa siltä, että moni tämän lukenut on ollut sitä mieltä, että tämä on kerrassaan mainio. Tämä selittynee ehkä myös sillä, että moni saattaa olla niin fiksu että jättää näin pitkän kirjan kesken, jos se ei nappaa. Minä myönnän hyytyneeni vähän jo henkilöluettelon kohdalla ja satunnaisia innostumisen hetkiä lukuunottamatta tämä oli minulle enemmän liikunnanopettajan ankaran katseen alla suoritettu Cooperin testi kuin leppoisa metsälenkkeily. Omapa on sinnikkyyteni.

Jos aiot tähän kirjaan kuitenkin tarttua, suosittelen paperiversiota. Lähinnä siksi, että ainakin omassa lukusovelluksessani tai minun sorminäppäryyteni puutteen vuoksi alaviitteiden tarkistaminen oli kammottavan hankalaa ja kirjan kokonaishahmottaminenkin olisi varmaan ollut fyysisessä muodossa helpompaa.

Viime vuoden Helmet-haasteessa luin tämän kohtaan kirjassa on yksivärinen kansi

Miki Liukkonen: O
WSOY, 2017. 859 s.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Haja-ajatuksia kirjoittamisesta ja muutamasta kirjasta

Yksityiskohta Ann Victoria Janssensin teoksesta Untitled (White Glitter) Kiasmassa tammikuussa 2018.

Viimeistä kahta vuotta on omalla blogitontillani sävyttänyt hajanaisuus. Olen lukenut suurin piirtein yhtä paljon kuin aikaisemminkin, mutta pää on humissut siihen tapaan, että kirjoittaminen on sujunut vain satunnaisesti. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja ehkä juuri se on syynä tähän kirjoittamisen vaikeuteen. Minulla on ollut yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella kaikenlaista ja se on vienyt resursseja kirjoitustyöltä.

Useampikin ihminen kysyi minulta viime vuonna miksi en laita blogia hetkeksi tauolle. Se ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka olisi näin jälkikäteen ajateltuna voinut olla hyvä juttu. Lapun luukulle laittaminen edes hetkeksi olisi tuntunut luovuttamiselta ja pelkäsin, että en palaisi blogin pariin enää ollenkaan ja sitä en halua.

Viime päivien pohdinnan myötä olen kuitenkin todennut, että on ihan ok, jos en saa kirjoitettua kaikista viime vuonna luetuista kirjoista tänne mitään. Mielenrauhan sain sillä, että sain ne merkattua edes Goodreadsiin, lukutilastointi tuo minulle selvästi iloa.

Muutamista kirjoista haluan kuitenkin sanoa jotain, pidemmin tai lyhyemmin. Tässä postauksessa on joitain sellaisia teoksia, joista minulla on nimenomaan lyhyttä sanottavaa. 

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo
Atria Books, 2017. 388 s.

Kirjastosta lainattu e-kirja.

Helmet-haasteessa kohtaan kirja kertoo elokuvan tekemisestä.







Rakastin Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugoa. Bongasin kirjan alunperin Twitteristä, lainasin sen matalin odotuksin ja koukutuin täysin. Kirjassa ikääntynyt Hollywood-tähti Evelyn Hugo on viimein valmis avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan omasta elämästään ja seitsemästä aviomiehestään, mutta suostuu antamaan tehtävän ainoastaan varsin tuntemattomalle nuorelle toimittajalle, Moniquelle. Hugon kuvitteellinen elämä on tapahtumarikas tarina noususta tähteyteen ja rakkauden etsimisestä ja se nivoutuu lopulta yhteen myös Moniquen oman tarinan kanssa. En ole aivan varma mikä tässä oli niin mahtavaa, loppupeleissä kirja taitaa olla "vain" perushyvä romaani, mutta siinä hetkessä tämä kirja vei minulta jalat alta.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Gummerus, 2018. 237 s.
Suomennos: Marianna Kurtto

Luin lukuoikeussovelluksella.








Tämä heinäkuussa luettu kirja on ollut yksi tämän vuoden pienistä helmistä, jonka haluaisin lukea uudelleen. Olisin voinut aloittaa sen uudelleen vaikka heti lukemisen jälkeen, sillä teksti on häikäisevän kaunista ja lukiessa teki vain mieli pysähdellä ja nauttia.

Syvien pohdintojen jaosto on kirja naisesta, ihmissuhteista, äitiydestä, rakkaudesta, surusta, ilosta, elämästä. Marianna Kurton suomennos on upea ja kirja on kokonaisuudessaan kaunis, herkkä ja hauskakin. Puhelimeen olen tallentanut muun muassa kohdan Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa. Kirja kaikesta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016. 205 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteeseen kohtaan palkittu tietokirja.






Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunattu Yhden lapsen kansa oli nopealukuinen, kiinnostava ja ahdistavakin kuvaus Kiinan yhden lapsen politiikasta. Mari Manninen käsittelee ilmiötä monipuolisesti ja haastatellen laajaa kirjoa sen koskettamia ihmisiä. On vaikeaa käsittää, kuinka valtio voi yksinkertaisesti asettaa tällaisia rajoitteita ja ajaa ihmiset niin ahtaalle, että lapsia piilotetaan (eikä heille sitä myöten saada henkilöllisyyspapereita) tai surmataan. Nyt kumotun politiikan jälkimainingit tulevat huuhtomaan Kiinan rantoja varmasti vielä pitkään.

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo
Simon Schuster Audio, 2016. 8 h.

Kuuntelin lukuoikeussovelluksella.









Tuntuu nololta sanoa, että en muista tästä kirjasta oikeastaan mitään. Ihan totta. Muistan vain sen, että kävelin tätä kuunnellessani usein Kruununhaassa matkalla luennolle ja nauroin, itkin ja fiilistelin. Schumer lukee tämän itse ja on siinä todella hyvä, onhan hän puhetyöläinen ammatiltaan. Varmaankin tässä on ollut kyse naiseudesta ja ihmisyydestä ja elämisestä ylipäätään. Suosittelen silti, vaikken mitään muistakaan.

Ina Westman: Henkien saari
Kosmos, 2018. 237 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.









Ina Westmanin edellinen romaani Syliin oli minulle tärkeä, joten Henkien saaren lukeminen tuntui luonnolliselta jatkumolta vaikkei se samaa aihetta käsittelekään. Teoksessa ollaan perheen kesken viettämässä kesää karulla saarella. Äiti Emma ei oikein muista mitä ennen kesää on tapahtunut, isä Joel yrittää jotenkin luovia uudessa tilanteessa ja perheen lapsi Fanni toimii niin kuin lapset nyt toimivat. Parisuhteen kipupisteet, muistin syövereistä pintaan pulpahtavat muistot, pakolaisvirrat ja levälautat ajautuvat kaikki kohti kalliosaarta ja iskeytyvät sen rantaan. Kirja tuntuu samanaikaisesti ajankohtaiselta ja tärkeältä sekä viihdyttävältä, ei huono kombinaatio. Voisin lukea tämänkin uudelleen.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain, 2018. 80 s.

Lainattu kirjastosta.









Tuija Takalan Lauralle oikea oli ensimmäinen lukemani selkokirja ja oikein positiviinen lukukokemus. Nuorille suunnattu tarina 25-vuotiaasta, elämässään paikkaa etsivästä Laurasta oli lämminhenkinen ja sydämeltään kultainen. Ilahduin rivien rytmityksestä ja nautin tekstin poljennosta. Kerronta oli toki suoraviivaista ja selkeää, kuten selkokirjassa kuuluukin, mutta sen ei tarvitse olla juonesta pois. Lauran elämään mahtui kommelluksia ja mutkia juuri sopivasti niin, että jaksoin kiinnostua tarinasta loppuun asti.

Kaisa Kariranta: Ihmeellinen matkakirja
Kirjapaja, 2018. 183 s.

Lainattu kirjastosta.









Pyhiinvaellusmatka kiinnostaa minua konseptina hirvittävän paljon, joten Kaisa Karirannan matkakirja sopi minulle kuin nenä päähän. Kariranta käy Etelä-Euroopan kuuluisissa pyhiinvaelluskohteissa, mutta matkailee myös lähempänä Suomessa ja Virossa. Pyhiinvaelluksella olo ja pyhyyteen keskittyminen ei aina suju matkalla kuten toivoisi, joka toisaalta oli sympaattista ja toisaalta välillä vähän rasittavaa. Sain kuitenkin kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja viihdyin sen seurassa erittäin hyvin.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes: A Memoir, 1996)
Seven, 2006. 398 s.
Suomennos: Juhani Lindholm

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.






Seitsemännen portaan enkeli on saapunut hyllyyni suklaan kylkiäisenä ja muuttanut kanssani kolme kertaa. Olen kuullut kirjasta aikanaan paljon kehuja ja mitä ilmeisemmin se on maailmalla suosittu ja pidetty. Lienee siis aikaa painaa päänsä ja todeta mutisten, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Tuntuu pahalta sanoa niin, onhan tämä Frank McCourtin elämästä kertova teos eikä se elämä ollut helppo. Köyhän suurperheen vanhimpana olo on ollut melkoista selviytymistaistelua isän ryypätessä ruokarahat, patjojen kuhistessa syöpäläisiä ja pikkusisarusten kuollessa joukoittain. En tiedä johtuiko se lapsikertojasta, joka toteaa asiat siten kuin ne ovat ilman sen kummempia krumeluureja, vai mistä, mutta tämän kirjan lukeminen oli minulle aikamoista vääntöä. Sain sen luettua pakottamalla itseni sen kimppuun hampaidenpesun yhteydessä, olihan tämä yksi hyllynlämmittäjäkirjoistani. No, nyt se on luettu ja kirjaston kierrätyshyllyyn viety, josta joku muu jo adoptoi sen omakseen.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto, 2018. 176 s.

Lainattu kirjastosta.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.






Kesä kasiysi tuli napattua kirjastosta mukaan Helmet-haasteen syntymävuosikymmenkohtaa varten. Sirpa Saarikosken esikoisromaani oli keveä lukupala, joka tarjoili sympaattisen matkan yhteen kasarikesään ja kirjastoautonkuljettaja Katin rakkauselämään. Täytyy myöntää, että kirjan peruskäänteet olivat minulle melko nopeasti selvät ja Katin vatipäisyys sai minut lähes hakkaamaan päätä seinään, mutta oli minulla silti varsin hauskaa tämän kanssa. Voisin hyvin kuvitella paniikkipäissäni käyttäväni käpyjä papiljotteina. Tekstiin upotetut viittaukset kasarielämästä olivat runsaudessaan huvittavia, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Nyt niitä oli niin paljon, että kirja tuntui välillä sketsiviihteeltä.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2000)
Otava, 2001. 319 s.
Suomennos: Arja Gothoni

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.







Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru on tullut hyllyyni aikanaan McCourtin tavoin suklaan kylkiäisenä. En suoraan sanottuna odottanut kirjalta paljoakaan, etenkään McCourtin jälkeen, joten yllätyin positiivisesti. Sisäänpäinkääntynyt ja vähäeleinen tarina taiteilija Vermeerin piiaksi saapuvasta Grietistä tuntui jollain tavalla todelliselta. En aina ollut sen hahmojen kanssa samaa mieltä ja harmittelinkin joitain valintoja, mutta joskus elämä ei ole sen ihmeellisempää kuin se on. Positiivinen yllätys vuoden loppuun.

Lavalta: Esitystalous 3 - Radio (Espoon Kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Muutosta ei tule, jos kukaan ei ota vastuuta

Kahdeksan vuoden jälkeen Juha Jokelan Esitystalous-trilogia saa päätöksensä Espoon Kaupunginteatterissa esityksessä Esitystalous 3 - Radio. Fokus on vaihtunut edellisten esitysten Espoo-keskeisyydestä laajempiin piireihin, vaikka saman kaupungin kamaralla tässä kykitään edelleen. Pituudeltaan hieman liian massiivisiin mittoihin venyvä esitys tarjoilee katsottavaksi nautinnollista näyttelijäntyötä ja on lopulta varsin terävä kommentti tämän ajan muutosvastarintaisuuteen.

Päätarinassa pienimuotoinen radiokanava Radio Stage on pärjännyt päävisionäärinsä Jamin (aina mainio Martti Suosalo) luotsauksessa kohtalaisesti, mutta nyt mainostulot ovat päässeet tipahtamaan. Konserni lähettää paikalle Marikan (jämäkkä Vera Kiiskinen) päivittämään tekemistä dynaamisempaan suuntaan työntekijätiimin siitä suuresti innostumatta. Muutos ei tapahdu hetkessä, etenkään jos kukaan ei halua ottaa siitä vastuuta.

Tekijätiimi on pysynyt koko trilogian ajan lähes samana ja sehän ei haittaa, sillä puikoissa on sen verran taitavaa porukkaa. Esityksen hahmot ovat ensivilkaisulla karikatyyrimäisiä eivätkä kovinkaan syviä, mutta tuntuu että tässä ei nyt olla oltu luomassa niinkään henkilöitä kuin symboleita. Oli niin tai näin, näyttelijäkaarti hoitaa hommansa ammattitaidolla ja rennosti. Mainittakoon tässä erikseen, että Raimo Grönbergin miellyttävän matalaa radioääntä kuuntelisi lisääkin (podcastia vain tulille).

Visuaalisesti esitys on miellyttävän selkeä. Radiostudio on rakennettu Teppo Järvisen suunnittelemille liikkuville korokkeille, joita tarpeen tullen kiinnitellään yhteen. Pehmeästi liikkuvat korokkeet tuovat esitykseen miellyttävää liikkeen tuntua, studiossa kun pääasiallisesti kuitenkin istutaan. Heikki Örnin tarkat valot ja Timo Teräväisen eläväinen, mutta selkeä videosuunnittelu tuovat omalta osaltaan rytmiä esitykseen.

Toisella puoliajalla esitys tuntuu hajoavan vähitellen atomeiksi, ajan rakenne muuttuu ja tuntuu, että tämä näytelmä ei kertonut ainakaan radiosta. Hyppäys tuntuu ensin hämmentävältä ja jopa vähän kiusalliselta. Sulattelun jälkeen esityksen transformaatio pienen radiokanavan ahdingosta maailmankuvan kokonaisvaltaiseen kommentointiin tuntuu kuitenkin loogiselta ja oikeastaan aika hyvältä. Vähemmän minäminää ja enemmän asioiden silmiin katsomista, kiitos.

Esitystalous 3 - Radio jatkaa ohjelmistossa 9.2.2019 asti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...