lauantai 14. joulukuuta 2019

Lavalta: Otteita (Kantti - Nuorten Kansallisteatteri)

Moss (Samuel Kujala) harjoittelee esiintymistä. Kuva: Tuomo Manninen

Minuuden jäljillä

Ystäväni totesi minulle, että Kantin eli vasta-aloittaneen Nuorten Kansallisteatterin ensimmäinen esitys Otteita vaikuttaa täsmäesitykseltä minulle. Hän ei ollut väärässä. Ammattilaisvoimin Vallilan konepajan näyttämölle toteutettu immersiivinen esitys onnistuu kertomaan nuorten elämästä monelta kantilta ja tarjoamaan hienon elämyksen.

Tarina alkaa, kun viisi nuorta joutuu jälki-istuntoon Tulevaisuuden kirjastoon. Kaiuttimista kaikuu rehtorin pisteliäs kysymys: Kuka luulit olevasi? Nuoret joutuvat pohtimaan vastausta, jotta pääsevät koulusta läpi. Pohdintojensa ohessa he samalla paljastavat itsensä katsojille, kertovat sellaisia asioita joita ei päältäpäin toisista tiedä.

Immersiivisessä teatterissa katsoja pääsee itse tapahtumien keskelle ja saa valita, mitä tapahtumia hän jää seuraamaan. Otteissa oli mahdollista myös itse osallistua joihinkin kohtauksiin jos niin halusi, ja tarjolla oli myös pieniä palkintoja, jos sattui vaikkapa saamaan käsiinsä pukukaappeihin sopivia avaimia. Itse pääsin mukaan muun muassa salaisiin vessabileisiin, joiden sisäänpääsytussaus minulla on vielä viikkoa myöhemminkin kämmenselässä. Se ilahduttaa minua valtavasti.

Vallilan konepajan yli tuhannessa neliössä on tilaa temmeltää. Esitystila oli jaettu useisiin huoneisiin, joiden välillä liikkuminen oli vaivatonta. Huoneissa on paljon tutkittavaa, ja aina tuntui pääsevän jonkin uuden äärelle. Tilaan oli järjestetty myös lepohuone ja esityksen aikana sai hakea itselleen jaetuilla lipukkeilla kuumaa juotavaa. Fantastista.

Camilla Rantanen oli tehnyt esityksen alkuperäiskäsikirjoituksen helsinkiläisten nuorten haastattelujen pohjalta, lavalle sen oli sovittanut ja ohjannut Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Hahmojen tarinoissa oli nähtävissä muun muassa ilmastoahdistusta, kiusaamista ja surua, mutta toisaalta myös ystävyyttä, oman voiman löytämistä ja iloa. Aiheet ja huolet tuntuivat aidoilta ja todellisilta, tärkeiltä. Esitys ei sorru holhoamaan, vaan se löytää voimaa nuorista itsestään ja osoitti ainakin minulle, että saa olla epätäydellinen, saa mokata, saa haluta muuttaa maailmaa, voi korjata virheitään.

Viestin välittymisessä auttoi tietysti myös mahtava näyttelijäkaarti. Työryhmä koostui pääasiassa näyttelijäopiskelijoista, jotka olivat heittäytyneet rooleihinsa upeasti. Kontakti yleisöön oli välittömän oloista. Minulla oli turvallinen olo näiden taiten rakennettujen hahmojen kanssa.

Zaffre (Miko Petteri Jaakola) opastaa katsojia toimimaan Tulevaisuuden kirjastossa. Kuva: Tuomo Manninen

Ainut harmituksen aihe oli se, että aina on pakko valita. Jotain jää siis väistämättä näkemättä. Minulla on ollut aiemmin haasteita immersiivisiin esityksiin keskittymisessä, mutta nyt olen ilmeisesti päässyt pisteeseen jossa maltan rauhoittua. Esityksestä muodostui miellyttävä kokonaisuus ilman ahdistusta asioiden ohittamisesta. Minä sain tutustua poikaan, joka oli löytänyt yhteisön internetistä ja uskalsi sen myötä toteuttaa itseään, tyttöön, jota varmaankin usein pidetään kovempana kuin hän onkaan ja poikaan, joka halusi muuttaa maailmaa. Toivon, että näille tällaisille nuorille, todellisille sellaisille, käy yhtä hyvin.

Poistuessa itketti. Itketti se, että yksi esityksessä olleista nuorista ojensi jo lähes käteen sulaneen lumipallon poistuvalle Zaffrelle.

Itketti se, että vaikka elämässä on välillä vaikka mitä tauhkaa, on se lopulta kuitenkin aika hienoa.

Itketti se, että on tällaisia esityksiä, jotka iskevät tällaiseen kolmekymppiseen ja ilmeisesti myös siihen kohdeyleisöönsä eli niihin upeisiin nuoriin.

Mahtava alku Kantille! Toivon nuorten teatterijaostolle monia luovia vuosia, tästä on hyvä jatkaa.

***

Loppusanat. Rakastin tätä esitystä. Ehkä siksi siitä oli hirvittävän vaikeaa kirjoittaa. Ehkä siksi, että se on jokaiselle erilainen ja sen kuvailu tuntuu henkilökohtaiselta. Mutta halusin kirjoittaa, jättää itselleni muiston. Minäkin olin tuolla, minäkin koin tuon. Kiitos työryhmä. Kiitos erityisesti Crystal ja Coral mahtavista vessabileistä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian vuonna 2019 saa...?


Kolmas vuosihan on jo perinne, eikö vain? Perinteikkäästi siis klikkailin itselleni kirjastosta varaukseen kaikki Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian -ehdokaskirjat ja yritin lukea ne ennen palkinnon virallista julkistusta. Verbistä voinee päätellä, että en aivan ehtinyt maaliviivalle tuulettamaan, mutta jokaista ehdin ainakin aloittaa.

Tämän vuoden raati on valinnut luettavaksi kiinnostavan kuusikon. Tunnelmoin tässä kirjoja lyhyesti siinä järjestyksessä, jossa ne ovat esiraadin perusteluissa esitelty.

***

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltä Kissa tapaa kissan (Teos)

Koira nimeltä Kissa ja puliukko Näätä kohtaavat kesäisenä päivänä satamassa kissan, jonka kanssa he tekevät lempeästi tuttavuutta. Kontion ja Warstan kuvakirjassa ystävyys on valttia ja painoarvoa ei anneta sille, mistä toiset ovat tulossa tai keitä he ovat.  Warstan pastellisävyinen kuvitus on ilmeikästä ja nähtävissä on paljon erinäköisiä ihmisiä, mikä on aina kiva asia.

Minimesenaatti myös kuunteli kirjan tyytyväisen oloisena iltasaduksi, siitä iso plussa.

Koira nimeltä Kissa tapaa kissan julkistettiin maanantaina lukijaäänestyksen voittajaksi.

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko (Tammi)

Laakson kirjoittama ja Rojolan kirjoittama teos on suunnattu noin yläkouluikäisille nimensä mukaisesti avuksi klassikkoteosten taltutuksen avuksi. Kirja lähestyy kotimaisen kirjallisuuden klassikoita rennolla, mutta kattavalla otteella. Itselleni "nuorten kielellä" kirjoitetut teokset ovat usein vähän haastavia ja tämänkin kanssa meinasin aluksi tuskastua, mutta löysinpä sitten kuitenkin itseni hihittelemästä kirjan jutuille. Kirja on minulla vielä kesken, mutta aion ehdottomasti lukea sen vielä loppuun. Tuleepahan freesattua oma klassikkotietämys samalla!

Erityismaininta siitä, että "aina mainittavien" Waltareiden, Lönnrotien ja Linnojen kaveriksi on otettu muun muassa Edith Södergrania ja Aino Kallasta.

Kaija Pannula & Netta Lehtola: Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY)

Tähän leppoisan ja kauniin oloiseen satukirjaan olisin kaivannut sisältövaroituksen, sillä kolmas kettutarina nosti palan kurkkuun. Onneksi kaksivuotias ei huomannut mitään, vaan osoitteli tyytyväisenä kuvien kettuja ja kukkia äidin nieleskellessä menemään. Pannulan tekstiä oli joka tapauksessa mukavaa lukea ja Lehtolan kuvitusjälki on kaunista.

Kolmessa tarinassa käsitellään muun muassa yksinoloa, ystävyyttä, hetkeen tarttumista ja elämän ohikiitävyyttä. Tärkeitä juttuja kaikkinensa, mutta kirja sai minut ennen kaikkea ajattelemaan sitä että nyt on alettava vähitellen esilukemaan lapselle valikoituja kirjoja, että ehtii varautua mahdollisiin yllätyksiin ja niiden mahdollisesti herättämiin keskusteluihin.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (WSOY)

Mikaman teos oli jo omalla lukulistallani, joten siihen tuli tämän myötä onneksi viimein tartuttua. Vauhdikas steampunk-henkinen seikkailutarina on minulla vielä kesken, mutta olen jo nyt heikkona taikureihin, aikakausien sekoitteluun ja teoksen monitahoisiin hahmoihin ihmissuhteineen. Voisinpa nimittää teosta jopa lukusukkulaksi, sen verran ripeästi sen sivut ovat käsissä kääntyneet!

Lena Frölander-Ulf: Nelson Tigertass / Nelson Tiikeritassu (Förlaget / Teos, suomentanut Jaana Nikula)

Ihastuttava seikkailusatu! Nelson Tiikeritassu tuntui siltä, että sitä olisi mukava lukea ääneen ja toisaalta, että sitä uskaltaisi lukea myös itse. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti sitä, mikä toimintaamme vaikuttaa. Milloin on hyvä luottaa toisiin, milloin voisi olla sijaa terveelle epäluulolle? Teoksessa on sopivasti jännittävyyksiä, huumoria ja vauhtia minun makuuni. Lisäksi Jaana Nikulan suomennos on miellyttävä lukea.

Tämän kirjan ajattelin hankkia omaan hyllyyn.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Totean heti, että Auringon pimeä puoli oli minulle nautinnollinen lukukokemus. Rasi-Koskinen kirjoittaa kauniisti ja jotenkin kevyesti, vaikka kirjassa mennäänkin melkoisen synkissä tunnelmissa. Itse huomasin peilaavani teosta useasti moniin viimevuosina lukemiini nuorten aikuisten spefikirjoihin, sillä monet elementeistä tuntuivat tutuilta. Se ei kuitenkaan haittaa laisinkaan. Rasi-Koskisen rakentama juonikudelma on nimittäin sen verran päätähuimaava, että tutut maamerkit toimivat hyvinä tarttumakohtina vauhdin kiihtyessä. Mainio teos.


***

Jos minä saisin valita voittajan, antaisin palkinnon Lena Frölander-Ulfin Nelson Tiikeritassulle. Perusteluni voitte lukea yltä. Minun ei onneksi tarvitse sitä kuitenkaan oikeasti valita, vaan sen tekee muusikko Olavi Uusivirta myöhemmin tänään. Kisakatsomot siis pystyyn ja tsemppiä kaikille ehdokkaille!

tiistai 26. marraskuuta 2019

Lavalta: Siskoni mun (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen / Teatteri Tuike

"Sinä pelkäät asioita aika paljon etukäteen."

Otsikon lause oli kuin suoraan minulle puhuttu, niin suoraan että melkein itketti. Teatteri Tuikkeen uusin lastenteatteriesitys Siskoni mun käsittelee pelkojen voittamista, niiden ihan arkisten sellaisten, ja löytää ratkaisuja oikeiden taikasanojen käyttämisestä. Ja nämä taikasanat eivät ole mitään taikureiden abrakadabroja vaan sanoja, joissa on merkitystä ja voimaa.

Esityksen alkaessa löydämme Maijan (Riina Nieminen) hänen salaisesta paikastaan keskellä harmituksen pyörrettä. Hänen vanhempansa ovat unohtaneet hänen syntymäpäivänsä ja kaiken kukkuraksi kouluun meno pelottaa häntä aivan hirvittävästi. Mitä jos hän ei osaakaan tai ei löydä kavereita? Onneksi tiukan paikan tullen voi matkustaa salaisen siskon, Fridan (Veera Aaltonen), luokse. Frida hallitsee mielikuvituksellista Kultaista maata ja hänen kanssaan Maija selviytyy seikkailusta kuin seikkailusta. Onneksi tämänkertaiset seikkailut taitavat auttaa myös arkimaailman haasteista selviytymisessä.

Ann-Mari Ohtamaan ohjaus on mukaansatempaava. Katsojat tempaistaan suoraan mukaan esityksen maailmaan ja siellä pysytään tiiviisti loppuun asti. Kevyesti osallistavaa puheteatteria on elävöitetty esitykseen luontevasti sopivalla akrobatialla. Visuaalinen ilme on pelkistetty, mutta mielikuvituksen voimalla lavalle nousee jos jonkinlaisia ihmeellisiä paikkoja.

Kävin tällä kertaa katsomassa esityksen ihan omassa seurassani, mutta se ei ollut lainkaan haitaksi. Esityksen sanoma omien pelkojen voittamisesta tai niiden lievittämisestä iski myös tähän kolmikymppiseen, ja oikeiden taikasanojen osaaminen on tärkeää ihan kaikenikäisille.

Ilokseni huomasin innostusta myös virallisessa kohderyhmässä eli lapsikatsojissa. Maijan seikkailu tuntui vievän meidät kaikki mukanaan, jännittävissä kohdissa näin mukana olevia aikuisia otettavan kädestä kiinni. Ainakin ensi-iltayleisön perusteella esitystä uskaltaa siis kehua monin tavoin onnistuneeksi, lapsiyleisön palaute kun tuppaa olemaan usein välitöntä ja suoraa.

Teatteri Tuike jatkaa siis linjalla, jossa toteutetaan lapsille mielikuvitusrikkaita, kauniita ja innostavia esityksiä. Toivon todella, että tämänkaltaisia esityksiä tehdään silloinkin, kun oma lapseni on vähän isompi. Uskon, että Siskoni mun auttaa monia löytämään omia taikasanojaan ja minusta tuntuu, että minua se opetti pelkäämään vähän vähemmän.

***

Tämän syksyn esitykset alkavat olla jo loppuunmyytyjä (esitykset vielä pe 29.11. ja la 30.11. osana Tuikkeen lastenteatterikatselmusta), mutta käsiohjelma lupaa ilokseni jatkoa talvikaudelle 2020.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Lavalta: Don Juan (Teatteri Vanha Juko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Don Juan (Aleksi Holkko) viettelee Charloten (Markus Karekallas).

Don Juan vapautuu moraalin kahleista

Moliéren Don Juania on veivattu maailmansivu, ja tällä hetkellä esitys pyörii Suomessa niin Turussa kuin nyt Lahdessakin. Janne Pellinen on ohjannut ja sovittanut Teatteri Vanhan Jukon lavalle tiiviin, noin puolitoistatuntisen version klassikkotekstistä, jossa Don Juan jakaa rakkauttaan avokätisesti mutta vie sen lämmön aivan yhtä nopeasti pois.

Aleksi Holkko on ihastuttavan kusipäinen Don Juan. Hän on moraaliton ja ajattelematon, enkä haluaisi pitää hänestä tippaakaan. Toisaalta en ihmettele sitä, että sekä naiset että miehet tuntuvat vajoavan hänen jalkoihinsa täysin tahdottomina. Harvoin ovat leopardilegginsit näyttäneet kenenkään päällä noin hyviltä.

Don Juanin käytöstä yrittää suitsia hänen palvelijansa Sganarelle (Satu Säävälä), mutta hänen hyvät aikeensa ohjaavat isäntää suosiollisempiin suuntiin vain hetkellisesti. Juonien ja ihastusten pauloihin kietoutuvat puolestaan Markus Karekallas ja Maria Nissi, joiden lukuisat hahmot tuovat näyttämölle eloa ja liikettä. Erityisesti mieleen on jäänyt Karekallaksen viehkeä Charlotte. Hahmosta olisi saanut helposti hihiteltävän mies mekossa -tyyppisen naurunaiheen, mutta Karekallaksen roolityö tuntuu aidolta.

Esityksessä käytetään Tyyni Tuulion vanhaa käännöstä, joka ihastuttaa vanhahtavuudellaan mutta tekee esityksestä myös paikoin raskaan seurattavan. Osa haasteista selittynee allekirjoittaneen tottumattomalla korvalla, mutta ensi-illassa teksti tuntui myös hieman myös hakevan muotoaan näyttelijöiden suussa. Esityskauden nyt jo edettyä se lienee kuitenkin jo asettunut uomiinsa.  

Visuaalisesti esitys on puolestaan varsinaista mannaa, sillä heti astuessani tilaan sisään tunsin jo uppoavani esityksen maailmaan. Paula Koivusen suunnittelema ja Hanna Kaitilan toteuttama visuaalinen ilme on varsinaisen runsaudensarvi koristeellisine lattioineen ja ylitsevuotavine kynttelikköineen. Maisemat saadaan lavalla vaihtumaan varsin toimivilla projisoinneilla. Puvustuksessa puolestaan yhdistellään vanhaan uutta ja kimaltavaa, mikä toimii oivallisesti. Asuvaihtoja olisi puolestani saanut olla enemmänkin!

Muistin vasta esityksen loppupuolella nähneeni tarinan aiemmin, silloin tosin Don Giovanni -oopperan muodossa espanjalaisessa ulkoilmateatterissa kymmenisen vuotta sitten. Ilman tätä muistijälkeä olisi lopun hautaholviin laskeutuminen ja keskustelu Komentajan patsaan kanssa voinut jäädä hieman hämmentäväksi, sillä vauhti on esityksessä loppujen lopuksi aikamoinen. 

Googlaan kotimatkalla Moliérea ja luen ohjaajan sanaa käsiohjelmasta. En tiedä onko noloa paljastaa, että esityksen ydin aukesi minulle toden teolla vasta lukemisen myötä. Todennäköisesti alkuperäistekstin paremmin tuntevat kykenivät hymähtelemään lopulle eri tavalla heti, minä hymisin vasta junassa. Muutos ei ole suurensuuri, mutta se tekee esityksestä merkittävämmän. Tämän Don Juanin Jumala on ilmeisesti setämies, jonka mielestä oman edun tavoittelu on täysin ok. Ja se on vähän pelottavaa.

Viimeinen Don Juan nähdään Vanhassa Jukossa 14.12. eli vielä ehtii katsomoon!

perjantai 25. lokakuuta 2019

Lavalta: Puhdistus (Teatteri Jurkka)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Aliiden luona ei juuri käy vieraita. Kuva: Marko Mäkinen

Puhdistus jymähtää vatsan pohjalle

Teatteri Jurkan pieni lava soveltuu erinomaisesti tiivistunnelmaisille monologeille ja syksyn ohjelmisto onkin keskittynyt niihin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai syyskuussa Hilkka-Liisa Iivanaisen dramatisoima ja ohjaama Puhdistus. Kateuden ja rakkauden teemojen ympärille kietoutuva esitys ei ole kevyt, vaikka se kulkeekin kiemuraisia polkujaan kohti sovitusta.

Olen enemmän tai vähemmän vältellyt Puhdistukseen tutustumista sen kaikissa muodoissa. Osittain välttely on varmaankin johtunut sitä ympäröineestä "palkitun kirjallisuuden aurasta", osittain siitä että olen ajatellut ahdistuvani siitä kauheasti. En vieläkään ole aivan varma, haluanko lukea Puhdistuksen, mutta ehkä minä tämän esityksen rohkaisemana pystyn siihen. Joka tapauksessa esityksestä selviää myös ilman pohjamateriaalin tuntemusta, vaikka hereillä saakin olla henkilöiden kulkiessa tai jopa vain vilahtaessa ohi.

Wanda Dubielin roolityö on intensiivinen ja tiivistää tunnelmaa Jurkan pienellä näyttämöllä entisestään. Dubielin Aliide ei ole mikään leppoisa täti, jonka luokse olisi mukava saapua viettämään iltaa. Hän on epäluuloinen, epävakaa, sisältä rikki. Eturivissä istuessa on hieman levoton olo, vaikka tietää olevansa turvassa. Katkeruus hyökyy aaltoina pienistä eleistä.

Monologimuodossa on ehdottomasti puolensa. Aliiden muistoissa tapahtuu kammottavia asioita, asioita joita ei haluaisi nähdä eikä niitä nyt konkreettisesti tarvitsekaan. Samalla voi sensuroida itse omia kuvitelmiaan, viesti välittyy kyllä riittävän vahvana. Toisaalta omat päänsisäiset kuvat voivat myös olla paljon voimakkaampia, sillä muutama vainoaa minua edelleen usean viikon jälkeen. Tyhjät silmät ja tuijotus porautuvat minuun.

Lavastus on nuhjuinen, tässä talossa ei vieraita käy tai nurkkia turhaan puunata. Olo on kuin katsoisi vanhaa valokuvaa, kulmistaan rypistynyttä ja väreiltään kellastunutta. On melkein mahdollista tuntea kosteiden seinäpapereiden haju ja kuulla jääkaapin humina ja naksunta. Jenni Kääriäisen ja Iivanaisen skenografiaa on helppo kutsua onnistuneeksi.

Kotimatkalla nieleskelen ja ajattelen paljon suolakurkkuja. Niitä syödään esityksessä, ja ne myös tiivistävät siinä vallinneen tunnelman mielestäni hyvin. Minä pidän suolakurkuista, mutta niissä on myös jotain epämiellyttävää. Etikan kitkeryys ja maun kokonaisvaltaisuus on helppo kuvitella. Tyhjään vatsaan en niitä kuitenkaan söisi, sillä ne jymähtävät kitkerinä vatsan pohjalle. Sulattelu vaatii joka tapauksessa aikaa ja jälkimaku on pitkä.

Esityksiä on Jurkassa 3.12. asti.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

KIrjamessut yllättivät bloggaajan - viime hetken vinkit


Sieltä ne kirjamessut taas porhalsivat Helsinkiin, enkä ole yhtään sen valmistautuneempi kuin aikaisempina vuosina. Ensi viikolla tulen lukemaan paremmin perehtyneiden bloggaajakollegoiden messuraportteja ja toivon löytäväni jälleen hyviä tiivistelmiä messujen helmistä. Itse olen hieman liian levoton seuratakseni ohjelmia messuhumun tiimellyksessä, mutta ajattelin kuitenkin yrittää. Ehdin itse messuille tänä vuonna outoina päivinä eli torstaina ja sunnuntaina, joten katselin kiinnostavaa ohjelmaa näiltä päiviltä.

Torstai 24.10.

Nu är den klar – Karin Erlandssons fantasyserie i fyra delar – Legenden om ögonstenen
Toukola klo 10.30
Karin Erlandsson kertoo Taru Silmäterästä -sarjansa synnystä.

Undergångsstämningar i ungdomslitteraturen - hur speglar litteraturen vår oro inför framtiden?
Fiskehamnen klo 10.30
Keskustelua nuortenkirjallisuudesta ja siitä, miten tämän ajan huolestuneisuus siinä näkyy. Pitääpä myös tsekata keskustelemassa olevan Henna Johansdotterin romaani.

Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu?
Kumpula klo 11
Laura Ertimo on kirjoittanut kirjan ilmastonmuutoksesta lapsille. Teos on minulla juuri nyt lainassa, vaikuttaa hirmuisen kiinnostavalta.

Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta
Senaatintori klo 11
Esikoiskirjailijat Emma Kantanen, Tuomas Kokko ja Aino Vähäpesola puhuvat autofiktion kirjoittamisesta Sisko Savonlahden haastattelemana. Superkiintoisaa!

Kuvastaja-palkinnon jako
Punavuori klo 11.30
Yksinkertaisuudessaan: Suomen Tolkien-seura jakaa Kuvastaja-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

KIRJAKALLION PANEELI: Somessa joku sanoi, että…
Kallio klo 12.00
Väitän, että Kallio-lavan ohjelman kanssa ei voi mennä pahasti vikaan, pyörittäähän sitä KirjaKallio. Tässä paneelissa keskustellaan valeuutisista, jakajan vastuusta ja muusta tärkeästä. Keskustelemassa mm. Mikko Toiviainen ja Johanna Vehkoo.

Solarpunk – toivon tieteiskirjallisuutta
Punavuori klo 14.00
Jo tämä otsikko herättää minussa iloa. Kestävän kehityksen mukaisia tulevaisuuksia, mieletöntä!

Käsikirjoituksesta kirjaksi
Töölö klo 16.00
Miten käsikirjoituksesta tulee kirja? Kustantamojen ammattilaiset kertovat.

Kuinka kertoa ilmastonmuutoksesta lapsille
Hakaniemi klo 17.00
Tärkeä taito kenelle vain!

Sunnuntai 27.10.

Sunnuntaina minimesenaatti tulee mukaan messuille, joten todennäköisesti pyörimme paljon lastenalueella. Onneksi hän ei tiedä, että Pikku Kakkosen Reppu-Heppu on messuilla vain lauantaina, nyt missaamista joutuvat harmittelemaan vain me vanhemmat. Lisäksi aion kuikuilla, josko antikvariaattiosastolle olisi jäänyt jotain helmiä tai mahtaisiko messutarjousten joukosta löytyä jotain täysin vastustamatonta.

KIRJAKALLION PANEELI: Onko tämä tarina totta?
Kallio klo 12.00
Myös Kallio-lavalla puhutaan kirjoitusten totuudellisuudesta ja autofiktiosta. Keskustelemassa Saara Turunen, Tuomas Kokko, Anssi Hemmilä ja Päivi Koivisto.

Lasillisella: S/S Urst
Kauppahalli (Näytöskeittiö) klo 12.30
Salla Simukka ja Siri Kolu eli S/S Urst kertovat yhteisromaanistaan Kontakti, joka oli oikein mainio ja intensiivinen trilleri.

Vauvattomuusbuumista aikuisten perheeksi
Esplanadi klo 14.00
Heini Maksimainen (Vauvattomuusbuumi) ja Anna-Sofia Nieminen (Aikuisten perhe) keskustelevat vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja aikuisten perheistä.

Hilla ja salaperäinen saarni
Kumpula klo 16.00
Musisointia Mari Kätkän Hilla-hahmon kanssa.

KirjaKallio runoklubi ja open mic
Kallio klo 17.00
Runoklubi!

Bonus: Spefistisestä ohjelmasta kiinnostuneet ohjaan Tähtivaeltajan blogiin, jonne on listattu kunnioitettava määrä lajin ohjelmaa.

Nämä löytyivät ohjelmasta nopealla selailulla (sen siitä saa, kun ei perehdy!), mutta onneksi messuhallissa haahuillessa saattaa myös törmätä mahtaviin juttuihin ihan vahingossa. Joka tapauksessa: Saa tulla moikkaamaan, jos bongaa messuilla sekavan näköisenä haahuilevan bloggaajan! Antoisia messuja kaikille!

Kiitokset bloggaripassista Messukeskukselle.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Lavalta: Valehtelijan peruukki (KOM-teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Marja Packalénia ja Pirkko Saisiota ympäröivät muistot heidän elämiensä ihmisistä. Kuva: Noora Geagea

Mitä sitä muistaa 

Loppuunmyyty. Pirkko Saisio ja Marja Packalénin tähdittämä Valehtelijan peruukki pyörii tällä hetkellä KOM-teatterissa täysille katsomoille. Karismaahan Saisiolla ja Packalénilla on koko näyttämön tarpeiksi, sitä ei käy kiistäminen. Ehkä he voisivat tehdä keskenään lavalla lähes mitä vain, ja heitä tultaisiin joka tapauksessa katsomaan. Ehkä ihmisiä kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, että tässä he puhuvat omista elämistään.

Kymmenen vuotta sitten KOM-teatterissa nähtiin Odotus. Sen aikaan Saisio ja Packalén olivat kuusikymppisiä, nyt he ovat kymmenen vuotta vanhempia. En nähnyt esitystä, ja harmillisesti sitä ei taida löytyä painettunakaan, mutta Valehtelijan peruukki toimii myös ilman jatkumoa. Nyt Saisio ja Packalén puhuvat menneistä parisuhteista, kuolleista läheisistä, vähän omasta kuolemastakin, elämän pyhyydestä ja rakkaudesta. 

Myönnetään aluksi: ihmettelin esityksen aikana paikoin käsittämättömän kuuloista replikointia. Ajattelin, että luulisi vuosikymmeniä alalla olleiden näyttelijöiden olevan luontevampia, sillä nyt kuulosti siltä kuin repliikkejä olisi luettu paperista. Tähän ihmetyksen aiheeseen oli kuitenkin syy, joka selvisi kun luin Heini Junkkaalan ohjaajan sanan esityksen jälkeen käsiohjelmasta. Kohtaukset ovat alunperin nauhoitettuja keskusteluja, jotka on sittemmin litteroitu ja koottu valmiiksi esitykseksi. Litteroitu puhe on aivan käsittämättömän näköistä ja kuulostaa uudelleen luettuna paikoin tönköltä katkonaisine ajatuksineen. Näin jälkikäteen ymmärrän ratkaisun, sillä muiston ja muistamisen prosessin uudelleenkirjoittaminen dokumentaarisessa esityksessä kuulostaa, no, valheelliselta.

Katsojana olin suhteessa esitykseen jonkinlainen väliinputoaja, tai ehkä pikemminkin takapuskurissa roikkuja. Vuosia ei ole vielä tarpeeksi takana, jotta voisi puhua samalla tavalla menneistä, omista vanhemmista ja aikuistuneista lapsista. Isovanhemmuudesta. Paljon pystyi kuitenkin tunnistamaan, johonkin myös samaistumaan. Toisella puoliajalla puhuttiin paljon kuolemasta, se kiinnosti ja viehätti minua tässä esityksessä eniten. Kuolema on läsnä, toisinaan ehkä uhkaava, mutta ei varsinaisesti pelottava.

Toisaalta myös juoruilun tarve minussa heräsi. En ole seurannut kummankaan näyttelijän elämää niin tarkkaan tai muista detaljeja, joten en osaa nimetä esityksessä peitenimillä mainittuja elämien tärkeitä ihmisiä. Hyvänen aika, Marja Packalén taitaa olla minulle tutuin Muumeista ja Babarista. Teki mieli googlettaa, mutta en tehnyt sitä kuitenkaan. Ei sillä ole väliä keitä ne ihmiset ovat, väliä on sillä että he ovat jättäneet jäljen. Ajattelen paljon sitä, miten tietyt asiat saavat meidät muistamaan jonkun. Farkkutakit, liivit, kauluspaidat. Ehkä ei muista kasvojakaan kovin kirkkaasti, mutta ohimennen nähty punainen takki kiinnittää huomion ja saa muistamaan. Ehkä samalla aistii moottoripyörän katkun, silkin kosketuksen tai farkun karheuden, joka on samalla tarttunut kiinni siihen muistoon. Eikä silläkään toisaalta ole väliä, onko tämä esitys faktuaalisesti totta. Muistot ovat muistoja, sitä mitä muistaja muistaa. Jollekin se voi olla suoranainen valhe.

Valehtelijan peruukki laitettiin esityksessä useasti konkreettisesti päähän, kun puhuttiin höpöjä. Se kirvoitti katsomosta paljon naurua ja hyminää. Ehkä se on kuitenkin aina päässä, kun muistamme. Muistot voi valehdella itselleen kirkkaammiksi tai häivyttää epämiellyttävät. Mutta ainakin sitä muistaa.

***

Esitys on käytännössä loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja kannattaa pitää silmällä ja esimerkiksi kiertue-esityksiin on vielä saatavilla lippuja. 

Kiitokset KOM-teatterille lipuista esitykseen.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.
Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Lavalta: Seksimusikaali (Teatteri Vanha Juko)

Minja Koski ja Miiko Toiviainen suorittavat parisuhdetta. Kuva: Mitro Härkönen

Suorita, ihminen, suorita

Miehellä ja Naisella on vuosipäivä. Kukat ja kuohuva on hankittu, samoin täydelliset lahjat. Päivitykset sosiaaliseen mediaan syntyvät kuin itsestään. Elämä on täydellistä, tietenkin. Tai on siihen asti, kun Miehen verenpaine onkin koholla. Mitä jos syynä on sittenkin, kaikkien odotusten vastaisesti, huono parisuhde? Tätä ongelmakohtaa lähtee ruotimaan Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali, jossa seksittömäksi muuttunutta parisuhdetta lähdetään systemaattisesti parantamaan.

Esityksen fokukseksi on valittu seksi, mutta lähes yhtä hyvin sen nimi voisi olla Elämämusikaali. Nainen ja Mies yrittävät suorittaa elämäänsä maanisesti kaikkien mahdollisten ohjeiden mukaan. Vuosipäivälahjaksi hankitaan lehtien suosittelemat nahkalaukut ja merkkikellot, jalkahieronnasta otetaan varmuuden vuoksi kuva instagramiin, aamusmoothiesta poistetaan lehtikaali sen mahdollisten raskasmetallipitoisuuksien vuoksi ja sohvalla nautitaan raikasta vettä trendikkäistä lasipurkeista, joissa on kierrepillit. Parisuhde on niin heteronormatiivinen kuin olla voi, sillä sehän se yhteiskunnan normaali on. Minua uuvuttaa jo tätä kirjoittaessa.

Pariskunta joutuu luopumaan iltojensa ilosta, stressittömästä tosi-tv:n katselusta, seksiharjoitusten vuoksi. Nekin suoritetaan niin pilkkua viilaten, että itkettää. Seksi on parisuhteen liima, hokee ääni pelastukseksi hankitussa parisuhdeapplikaatiossa, ja pariskunta höylää niin että sattuu. Suorittamista tuntuu alleviivaavan entisestään se, että seksikohtaukset esitetään nukkeleikin kautta.

Minja Kosken ja Miiko Toiviaisen näyttelijäntyö tehostaa esityksen sanomaa. Kirkkain silmin he suorittavat elämäänsä ja parisuhdettaan ja kaikki tehdään niin tosissaan, että koominen on tragikoomista. Irrottelevampaa otetta nähdään lähinnä esityksen lauluissa ja onneksi niin. Glitterinä lentävät aamusmoothien ainekset keventävät tunnelmaa, kun kurkkua kuristaa. Ajattelen, että tämä on niin överiä, mutta ei se oikeastaan ole. Ei tee edes tiukkaa kuvitella pariskuntaa, joka vaikkapa Miehen ja Naisen tavoin huolestuu seksielämänsä laadusta ja alkaa paniikissa suorittaa 12 suuseksiasennon harjoitusta vain siksi, että pääsee osaksi "normaaleja tilastoja". Tuskastuttaa.

Toivon aplodien alkamiseen asti, että minulle tarjoiltaisiin vielä pelastus, vakuutus siitä että näille ihmisille käy hyvin. Pelastusta ei suoda ja taputtaminen tuntuu vaikealta. Voin toki ajatella, että Mies ja Nainen pääsivät sittemmin elämän syrjään kiinni ja alkoivat tiedostaa, mitä he oikeasti tahtovat tehdä tässä elämässä.

Epämukavaa esityksen katsomisesta teki sen tunnistettavuus. Joka päivä silmiin osuu uutisia siitä miten hyvää elämää pitäisi elää. Ja jos ei uutisia, on tarjolla lukuisa määrä ystävien ja tuttavien sosiaalisen median päivityksiä, joita vasten voi omaa elämäänsä peilata ja todeta, että enpä tuohonkaan yllä. Oman tahdon hahmottamisesta tulee vaikeaa, kun "kaikki muut" tietävät kertoa mitä on hyvä elämä.

Vaikka Seksimusikaalista ei siis saanut hyvää mieltä, oli se ehdottomasti katsomisen arvoinen pienoismusikaali. Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys pyörinee mielessä vielä pitkään ja toivottavasti myös muistuttaa siitä, että voin myös itse päättää ja valita toisin kuin jonkun muun asettaman normaalin. Tai voihan sitä lähteä sinne Eat, Pray, Love -matkallekin, mutta vain jos itse sitä oikeasti haluaa.

Seksimusikaalin ehtii nähdä vielä perjantaina 4.10. Teatteri Vanhassa Jukossa.

torstai 12. syyskuuta 2019

Liikkuvaa kuvaa: Downton Abbey (2019)


Downton Abbeyn sydän sykkii yhä

Jouset soivat ja kaiuttimista kajahtaa tuttu tunnusmusiikki. Downton Abbey on palannut, ja tällä kertaa 1920-luvun loppupuolen Englantiin matkataan ison valkokankaan kautta. Sarjan luoja Julian Fellowes on tehnyt käsikirjoituksen, ja käytännössä kaikki sarjan alkuperäiset näyttelijät tekevät paluun rooleihinsa. Hyvä niin, sillä Downtoniin palaaminen vajaalla miehityksellä tuntuisi vain kummalliselta.

Kuningaspari ilmoittaa saapuvansa vierailulle Downton Abbeyn kartanoon maaseutukierroksensa ohella. Kyläyhteisössä uutinen aiheuttaa innostusta, mutta kartanossa ollaan myös huolestuneita. Etukäteen saapunut kuninkaallinen palvelusväki talloo häpeilemättä talon oman henkilökunnan varpaille, ja alkujärkytyksen jälkeen kapinamieli nostaa päätään. Yläkerrassa puolestaan pohditaan edelleen, onko mieltä jatkaa kartanon pyörittämistä maailman muuttuessa hurjaa vauhtia ympärillä. Kuningasparin vierailun lisäksi pyöritellään tietenkin myös ihmissuhteita suuntaan jos toiseen, pohditaan minne ihmisten uskollisuudet kallistuvat ja korjataan kuumavesivaraajia.

Ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohde Downton Abbeylle ei yleensä liene Avengers: Endgame. En silti voinut välttyä tekemästä tätä rinnastusta, sillä kumpikin näistä tänä vuonna julkaistuista elokuvista on selvääkin selvemmin fanielokuva. Ne on tehty ihmisille, jotka ovat seuranneet sarjan tai elokuvien jatkumoa pitkään ja tietävät siitä paljon. Elokuvan voi toki mennä katsomaan myös ei-fani, mutta koska hahmoja tai heidän motiivejaan ei paljoakaan selitellä, saattaa iso osa juonen yksityiskohdista jäädä aukeamatta täysin. Downton Abbeyssa on esimerkiksi eräs leskikreivittäreen tiivisti liittyvä juonikuvio, jonka loppuratkaisu saattaa jäädä ihmetyttämään ellei kyseisen hahmon historiaa tunne tarkemmin.

Tarina rullaa sujuvasti läpi koko elokuvan ja näyttelijät hoitavat roolinsa sarjasta tuttuun tapaan eli erittäin mallikkaasti. Juonikuvio on sopivan yksinkertainen tullakseen näppärään päätökseen annetussa ajassa. Tuskin pilaan kenenkään elokuvanautintoa toteamalla, että paljon onnellisia asioita tapahtuu. Oikeastaan ainoat hämmennystä aiheuttaneet asiat elokuvassa olivat Coran paikoin omituiset kampaukset ja huvittuneisuus siitä, että elokuva tuntui paikoin myös kuningashuoneen mainosfilmiltä. Ehkäpä positiivisia mielikuvia saarivaltiota kohtaan kaivataan näinä tuulisina aikoina.

Dowton Abbey on siis äärimmäisen viehättävä myös isolta kankaalta katsottuna. Kaksituntinen elokuva kutsuu mukaan tuttuun maailmaan ja väläyttää lohdullisia tulevaisuudenkuvia tutuista hahmoista. Elokuva tuntuu oikeastaan pitkältä sarjan erikoisjaksolta, mutta ei se toisaalta haittaakaan. Tuttu tunnelma ja hahmot ovat varmasti juuri se, jota suurin osa katsojista on menossa hakemaan.

Downton Abbeyn ensi-ilta Suomessa on 13.9.

Näin elokuvan Finnkinon pressinäytöksessä.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Lavalta: Myrskyluodon Maija (Salon Teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Myrskyluodon Maija on vahvasti elämässä kiinni oleva musikaali

Takki on suoraan sanottuna vieläkin aika tyhjä lauantaisesta Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan ensi-illasta. Vuohensaaren kesäteatterin rannikkomiljööseen toteutettu musikaali itketti ja ilahdutti.

En tiennyt etukäteen Myrskyluodon Maijan tarinasta oikeastaan kuin raamit, joten minulla ei ole vertailukohtaa muihin toteutuksiin. Tällä hetkellä en myöskään tiedä tarvitsenko edes sellaista, vaikka kirjan aionkin jossain vaiheessa lukea. Peter Nybergin ohjaama versio on nimittäin tunneilmaisultaan niin kaunis ja vahva, että en kaipaa mitään sitä sotkemaan.

Tarinan keskiössä on Maijan ja Jannen hiljalleen kehittyvä rakkaus, joka leiskuu upeasti laulavien Merita Seppälän ja Roope Pelon välillä uskottavana. Toisilleen vieraista nuorista kasvaa vähitellen pari, joka luottaa toisiinsa kuin Högbergetin kallioon. Perspektiiviä ja rauhaa kaikkeen kuohuntaan tuo vanha Maija (Ami Aspelund), joka tuhahtelee kevyen ihastuksen perään itkevälle nuorelle itselleen ja katsoo ymmärtäen omaa elämäänsä. Vanhan Maijan hahmo pitää esityksen vahvasti kiinni elämässä.

Tarinan kuohuissa olisi tosiaan helppo upota melodramatiikan suohon kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Toki syvissä vesissä käydään, kun sen aika on. Omat kyyneleeni valuivat jo ensimmäisellä puoliajalla enkä suinkaan ollut ainoa. Työryhmä toi musertavan surun näyttämölle kauniisti ja tanssiva, aika ajoin vieraileva Kuolema (Mariella Pirhonen) oli hienosti toteutettu hahmo.

Esitys on muutenkin kaunis visuaalisesti. Vuohensaaren miljöön elementtejä käytetään erinomaisesti hyväksi ja se täydentyy Timo A. Aallon moneen muuntuvilla lavasteilla. Tunnelman kruunaa väreiltään merellisyyttä huokuva puvustus, jonka suunnittelu on Marjo Haapasalon käsialaa.

Kesäteatterin keveyttäkin nähdään muutamassa numerossa, kuten toisen puoliajan alussa nähdyssä Jannen juomalaulussa. Tunnelman muutos oli kieltämättä aikamoinen, mutta musiikkinumerona miesten helpottunut ryyppylaulu oli silti sympaattinen ja koreografian päättäville jazzkäsille ei voinut kuin nauraa. Pientä hämmennystä aiheutti myös lopussa aistittava kiireen tuntu, kun tarinaa laitettiin kasaan, mutta kokonaisuutena esitys oli tasapainoinen ja kantoi lähes kolmituntisen pituutensa hyvin.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Salon Teatteri on puoliammattilaisteatteri ja näin ollen Maijankin työryhmässä nähdään niin teatterilavojen konkareita kuin ensikertalaisiakin. Se, mikä teknisessä osaamisessa ehkä hävitään, voitetaan takaisin moninkertaisesti lavalta paistavalla tekemisen ilolla. Erityiskiitoksen haluan antaa esityksessä näytteleville lapsille ja nuorille, joita nähtiin puheroolien lisäksi myös esimerkiksi tanssivina merenhaltioina.

Katsoessa oli koko ajan sellainen olo, että näyttelijöillä on turvallista lavalla ja kaikki tekevät yhdessä parhaansa, sillä käsissä on hieno teos. Oli ilo antaa loppuaplodit seisten, tämä porukka oli sen ansainnut. Toivon teokselle toivon täysiä katsomoita ja säältään kauniita esityspäiviä. Nenäliina saattaa olla tarpeellinen varuste.

Salon Teatterin Myrskyluodon Maijaa esitetään Vuohensaaren kesäteatterissa 17.8. asti.

***

Kiitokset kutsuvieraslipuista Salon Teatterille.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Lavalta: Kaislikossa suhisee (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen

Kaislikossa töötätään ja lauletaan

Kesä tuppaa olemaan lastenteatterin kulta-aikaa ja ainakin pääkaupunkiseudulla tarjonta vaikuttaa tänä vuonna oikein kivalta. Korkkasimme kesäkauden minimesenaatin kanssa paikallisteatterimme Teatteri Tuikkeen Kaislikossa suhisee -esityksen parissa. Kenneth Grahamin kirjaan perustuvassa vauhdikkaassa tarinassa Myyrä lähtee selvittämään syytä kotinsa tuhoutumiseen ja saa avukseen muun muassa aran mutta neuvokkaan Kanin, reippaan Rotan ja Konnan, jolta meinaavat auton mahdollistamassa vauhdin hurmassa unohtua tärkeämmät asiat. Kapuloita rattaisiin heittelevät ovelat, mutta itsekkäät Näädät. Keskeisiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja muiden auttaminen.

Pian kaksivuotiaan minimesenaatin mielestä hurmaava pätkätyöläinen, piknikkejä rakastava Rotta oli niin pelottava, että siirryimme jo esityksen alussa suosiolla takariviin istumaan. Sieltä oli onneksi turvallisempaa kuikuilla lavan tapahtumia. Suositusikäraja esitykselle onkin neljä vuotta ja se vaikuttaa oikein sopivalta, sillä kutakuinkin tämänikäiset lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän eturivipaikoillaan. Hihitystä ja naurua kuului ainakin paljon.

Vaikka pienelle katsojalle meno olikin välillä jännittävää, sain itse kuitenkin nautittua esityksestä. Työryhmä esiintyy hyvällä meiningillä ja hurjasta vauhdista huolimatta Nina Rinkisen ohjaama esitys on hauska ja tasapainoinen kokonaisuus. Esityksestä tuli yksinkertaisesti tosi hyvä mieli ja se on mielestäni lastenteatteriesitykselle erinomainen meriitti.

Kaisilikossa ei pelkästään suhise vaan siellä myös lauletaan. Näyttelijät suoriutuvat haastavista olosuhteista eli ilman äänentoistoa ja musiikitta laulamisesta kiitettävästi. Itse myönnän vähän vierastavani tuttujen korvamatosävelmien uudelleensanoituksia esityksissä, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa "Näätä saunoo" saattoi nostattaa suupieliä aivan pikkiriikkisen.

Useassa kaupunginosassa kiertävän esityksen lavastus ja tarpeisto on pidetty minimissä. Ainakin Tapanilan päiväkoti Jäkälän pihassa nähdyssä esityksessä ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi ja näin on varmasti myös muilla esityspaikoilla. Sen kummempaa rekvisiitta ei toisaalta osannut kaivatakaan, sillä näyttelijöiden hyvä meininki kantoi esitystä oivallisesti.

Suosittelemme tätä ilolla lapsille ja lapsenmielisille katsojille.

Kaislikkoon ehtii vierailulle ennen juhannusta vielä nyt tiistain 18.6. Viikissä. Heinäkuun lopussa ja elokuun alussa esitys on nähtävissä Roihuvuoressa, Suutarilassa ja Tapanilassa. Tarkemmat esitysajat ja paikat löytyvät täältä.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Ihmiset kohtaavat Helsinki Litissä


En ole varsinaisesti kevätihmisiä, mutta toukokuun mukana saapuu myös hyviä asioita kuten jo viidettä kertaa järjestetty Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali. Käännöskirjallisuuteen keskittyvä festivaali tuo Savoyn lavalle sekä ajankohtaisia käännösnimiä että kotimaisia kirjailijoita keskustelemaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja toisinaan myös esimerkiksi silakoista. Valmistauduin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin ja olin lukenut jopa 13 esiintyjän kirjan, mutta Littiin on kokemukseni mukaan voinut mennä myös ummikkona ja nauttia silti.

Minulle Litin suola on rauha. Vaikka rakastan esimerkiksi Kirjamessuja, minä en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan siellä käytäviä keskusteluja. Messuhallin hälinä on minulle liikaa ja toisekseen minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta kovinkaan paljon keskustelu kirjailijoiden uusimmista kirjoista, mikä messuilla toki on olennaista sillä siellähän niitä kirjoja myydään. Litissä minä saan istua Savoyn yllättävän mukavilla penkeillä ja uppoutua kuuntelemaan, siellä minulle on oikeastaan aika sama mistä keskustellaan. Kestän jopa sitä teospuhetta, vaikka se ei sisintäni niin sytytäkään.

Tämänvuotisen festivaalin jälkeen somekuplassani on ollut paljon puhetta siitä, että jotain aikaisempien vuosien niin sanotusta magiasta on kadonnut. Keskustelut ovat muuttuneet haastattelunomaisiksi, puhetta teoksista on liikaa tai sitten sitä on liian vähän. Palaute on sinänsä ymmärrettävää, sillä jo vakiintuneeseen ja odotettuun tapahtumaan liitetään tietysti paljon odotuksia, etenkin jos siellä on aikaisempina vuosina kokenut elämyksiä.

Oman näkemykseni mukaan Litin lavalla kohtaa vähintään kolme ihmistä. On kaksi taiteentekijää, yleensä he ovat kirjailijoita. Harvemmin he tuntevat toisiaan, yleensä haastattelijan tai jonkinlaisen keskustelunluotsaajan roolissa on joku kotimainen kirjailija. Heidän ensimmäinen tapaamisensa on mahdollisesti ollut kulisseissa vain muutamaa minuuttia ennen esiintymistä. Joskus kemiat kohtaavat, tähdet ovat täydellisessä asennossa ja jotain naksahtaa. Tänäkin vuonna muisteltiin useaan otteeseen esimerkiksi ensimmäisenä vuonna nähtyä Peter Høegin spontaania tangoesitystä (löytyy edelleen Areenasta). Kolmantena ihmisenä on katsoja tai kuulija. Hänellä on jotain odotuksia keskustelulle, ehkä lavalla on hänen ihailemansa kirjailija tai toiveissa tietty teema. Joskus odotukset täyttyvät.

Sitten on hetkiä, kun niin ei käy. Kirjailijat keskustelevat haastattelunomaisesti ja siinä se. Keskustelu voi toki näinkin olla mielenkiintoinen ja tuoda esiin ajatteluttavia asioita, mutta erityistä kipinää ei ole. Haastattelupari ei ehkä ollut optimaalisin. Tähtien asento on väärä. Sitähän ei voi etukäteen tietää ja tällaisessa tilanteessa uusintamahdollisuutta ei ole. Bloggarikollegani Tuija totesi Twitterissä hyvin, että onhan tilanne kaikkiaan vaikea paikka, kun keskustelijoiden/haastattelijoiden päätyö on kirjoittaminen. He eivät ole ensisijaisesti esiintyjiä ja itsekin huomaan, että minun on huomattavan paljon helpompaa ilmaista itseäni kirjallisesti kuin suullisesti. Jos samalla pitäisi vielä tarjota (tietoisesti?) jonkinlaisia maagisia hetkiä katselijoille, ovat paineet aika suuret. Jos niitä syntyy, ihanaa, mutta pakotettuna niitä tuskin tulee.

Minä olen nauttinut kaikista viidestä festivaalista, mutta vain osa keskusteluista on jäänyt terävinä mieleen. Väitän, että nämä merkitykselliset keskustelut ovat jokaiselle erilaisia. Minun suosikkini ovat usein olleet kierrepalloja, keskusteluja joita en ole osannut odottaa ja jotka pääsevät yllättämään. Se on ihanaa.

Minulle tämän vuoden Litin vahvuus oli sen monipuolisuus. Sain yhteiskunnallista keskustelua (esimerkiksi Li Anderssonin ja Pascal Engmanin keskustelun aion vielä katsoa tekstityksillä uudelleen, ruotsini ei aivan riittänyt nyanssitasoille), kahden hyvin toisensa tuntevan kirjailijan keskustelua kirjoittamisesta (festivaalin päättäneet Kai Aareleid ja Joel Haahtela), musiikkia (Astrid Swanin konsertti) ja vaikka mitä muuta. Kaikki keskustelut eivät olleet minulle sitä timanttisinta Lit-ohjelmaa ja se on ehkä hyväkin. Jokaiselle jotakin. Minusta oli mukavaa istua Savoyssa ja kuunnella, joskus tarkemmin ja toisinaan keskustelusta pudoten.

Kritiikkiä saa tietysti esittää ja palautetta antaa. En usko, että Litin järjestäjät haluavat, että festivaali kangistuu kaavoihinsa tai muuttuu ennalta-arvattavaksi. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja heidän kohtaamisensa tulos arvaamaton.

Tämän kaiken lopuksi todettakoon vielä, että minun kirkkaimmat Lit-hetkeni olivat tänä vuonna:

* hengästyttävän hienon Ru-teoksen kirjoittanut Kim Thúy oli energinen esiintyjä ja Silvia Hosseini pysyi hyvin hänen vauhdissaan mukana, kiinnostava kontrasti kirjan soljuvan tunnelman ja räiskähtelevän kirjailijan välillä
* Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelussa pohdittiin kiinnostavasti "perinteisen perheen" mallia ja sen ongelmallisuutta, Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen puolestaan puhuivat määrittävän mieskatseen ongelmasta ja näkymättömyydestä (lukekaa Lindrothin Vanhapiika, huima!)
* Boodi Kabbanin ja André Acimanin lämminhenkinen keskustelu kruunasi perjantaini
* Sjónin ja Kätlin Kaldmaan rönsyilevä keskustelu silakoista, nimistä ja lopulta tarinoiden merkityksestä ihmiskunnalle, sähköistyin

Nähdään ensi vuonna, Lit!

ps. Ostin (tänäkin vuonna) lippuni festivaaleille ihan itse, jos se jotakuta kiinnostaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.


Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.


***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe
Kosmos, 2019. 5 h 20 min.
Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä









Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä
Atena, 2019. 8 h 57 min.
Lukija: Anu Vilhunen

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Lavalta: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 (Teatteri Jurkka)

Milka Ahlroth lukee Proustille (Hanna-Kaisa Tiainen) Proustia. Kuva: Marko Mäkinen

Teatterin taikaa etsimässä

Minä en yleensä käy ensi-illoissa. Se johtuu ihan vain siitä, että haluan nähdä esityksen valmiina ja vaikka ensiesityksissä on oma viehätyksensä, ovat ne silti vasta taipaleensa alussa. Tein kuitenkin lauantaina poikkeuksen, sillä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 oli ensi-illassa Teatteri Jurkassa ja tuntui tärkeältä nähdä esitys heti.

Tämä teksti ei nimittäin tule olemaan objektiivinen, koska se ei voi olla sellainen. Kävin seuraamassa esityksen harjoituksia kahdesti (ks. tämä ja tämä) ja sitä myöten voin vain todeta olevani aivan liian kiintynyt esitykseen ja sen työryhmään ollakseni puolueeton tai ulkopuolinen katsoja. Onneksi voin olla myös onnellinen puolueellinen katsoja, sillä esitys on onnistunut.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ponnistaa Marcel Proustin samannimisen romaanin kolmannesta osasta ja on osa Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen kymmenosaista esitysprojektia. Teoksesta on valittu käsittelyn alle teatteriteema ja nivottu se osaksi sekä tekijöiden omaa että Teatteri Jurkan historiaa. Käsittelytapa on esseemäinen, polveileva ja ajatusprosessia esiintuova, eikä se ojenna valmiita vastauksia, vaan esittää toiveita ja kysymyksiä.

Marcel Proust (Tiainen) saapuu enfin, vihdoin, katsomaan ihailemaansa La Bermaa Racinen Faidra-näytelmässä eikä oikein tiedä, tulevatko hänen massiiviset odotuksensa täytetyiksi. Teatterin etuoikeutetusti teatraalinen haamu (puvustuksesta ja lavastuksestakin vastaava Timjami Varamäki) latelee painavia mielipiteitään siitä, miten teatterissa kuuluu olla ja näytellä. Milka Ahlroth elää ja hengittää rooleissaan suurina teatteridiivoina, jotka käyttävät vaivalla ansaitut rahansa peruukkivekseleihin ja putkiremontteihin. Holkko pohtii, miksi ihmeessä hän kokee joutuvansa madaltamaan ääntään teatterilavalla ja täytyykö suomalaisen miesnäyttelijän käydä armeija. Teatteri tekeminen ja siihen liittyvistä odotukset ja vaatimukset herättävät paljon ajatuksia myös esityksen ulkopuolta esimerkiksi siitä, kuka saa näytellä, millaista on hyvä teatteri ja mikä vaikuttaa teatterikokemukseen.

Aleksi Holkko. Kuva: Marko Mäkinen

Jäin kaipaamaan jollain tavalla joitain harjoituksissa näkemiäni asioita, jotka tulivat viimeisellä viikolla karsituiksi. Niitä ei varmaan osaa kukaan muu kaivata. Ja toisaalta iloitsen valtavasti niistä asioista, jotka oli saatu muutaman päivän aikana viritettyä huippuunsa ja korjatuiksi niin, että osaset loksahtelevat paikoilleen. Teatterin tekemisen taikaa, sekin.

En tiedä mitä minä tulen muistamaan tästä esityksestä viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ehkä sen, kuinka minua vähän itketti lopussa tai sen, kuinka poistuin lopulta paikalta leivos kädessäni. Tai sen, kuinka nauroin yllätyksille ja palelinkin vähän. Eniten toivoisin, että tämä esitys olisi vuosien kuluttua nimenomaan muisto teatterin asettamista raameista, joista sittemmin on astuttu isosti ulos. Sitä odotellessa aplodit tälle.

Esityksiä on jäljellä huhti-toukokuussa vielä seitsemän.

Kiitokset Jurkalle lipusta esitykseen.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Lavalta: Tahvo ja Bella (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Musiikillinen matka majakkasaarelle

Minun lapseni rakastaa yli kaiken musiikkia ja portaita. Tällä kertaa olennaista on ensimmäinen, vaikka kyllä hän kiipesi Pienen näyttämön lämpiön portaatkin maanantaina moneen kertaan. Minun lapseni oli nimittäin maanantaina myös kiukkuinen, mutta harmitus unohtui sillä samalla sekunnilla kun lavavalot syttyivät ja Bellan laulavainen haukunta alkoi kuulua katsomon takaa.

Tahvo ja Bella on Helsingin Kaupunginteatterin lapsille suunnattu musiikkinäytelmä. Se sijoittuu majakkasaarelle, jossa meksikonkarvatonmajakkakoira Bella (Raili Raitala) asuu majakanvartija Selman (Tiina Peltonen) kanssa. Rauhallisiin päiviin tulee poikkeus, kun Tahvo-kissa (Mikko Vihma) ajautuu saaren rantaan kylpyammeveneellään ja ihastuu päätäpahkaa hurmaavaan Bellaan. Kissan ja koiran yhteiselo alkaa hieman kivikkoisesti, mutta yhteistyön myötä yhteinen sävel löytyy ja majakkasaaren asukkaiden lukumäärä lisääntyy lopulta yhdellä.

Tarina on yksinkertainen ja kompakti ja siten juuri sopiva noin 40 minuuttia pitkään esitykseen. Sitä rytmittävät vauhdikkaat, näyttelijöiden siihen tekemät laulut ja myös yleisö pääsee osallistumaan soittamalla heille lainattuja soittimia. Erilaisia soittimia onkin esityksessä jos jonkinlaisia ja näyttelijät myös soittavat niitä kaikkia itse, mikä tuo yhden riemukkaan lisäelementin esitykseen.

Leppoisan ystävyydestä kertovan esityksen lomaan on onnistuttu ujuttamaan myös vihjeitä siitä, että vesistöllä ei mene kovin hyvin. Kalaverkkoon tarttuu lähinnä muovipulloja ja kalakeiton seasta saa kalastella muoviroskaa jos jonkinlaista. Seikkaa ei kuitenkaan alleviivata tai kauhistella, joten pienimpien lasten ei tarvitse siitä ahdistua ja vanhempien kanssa asiasta voisi tulla kiinnostava keskustelu, jos he itse osaavat asiaan kiinnittää huomiota.

Tahvo ja Bella on yksinkertaisesti oikein hyvä lastenteatteriesitys: visuaalisesti mietitty, hauska muttei helppoon pieruhuumoriin nojaava, lapsiin mukavasti kontaktia ottava ja ilolla ja ammattitaidolla näytelty. En tiedä mitä muuta olisin tältä voinut toivoa.

Esityksen suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin, mutta oma 1,5-vuotiaani viihtyi tosiaan katsomossa erinomaisesti ja tanssi mukana kaikissa lauluissa (olikin vaikeaa välillä päättää, katsonko lapseni riemua vai esitystä). Suosittelemme tätä siis molemmat, lapsi ja minä. Lämminhenkinen tarina tekee yksinkertaisesti mielelle hyvää.

***

Olimme katsomassa esityksen kolmatta pääharjoitusta maanantaina, ensi-ilta oli 20.3. Kiitokset lipuista ystävälleni Henriikalle!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...