torstai 11. heinäkuuta 2019

Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Lavalta: Myrskyluodon Maija (Salon Teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Myrskyluodon Maija on vahvasti elämässä kiinni oleva musikaali

Takki on suoraan sanottuna vieläkin aika tyhjä lauantaisesta Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan ensi-illasta. Vuohensaaren kesäteatterin rannikkomiljööseen toteutettu musikaali itketti ja ilahdutti.

En tiennyt etukäteen Myrskyluodon Maijan tarinasta oikeastaan kuin raamit, joten minulla ei ole vertailukohtaa muihin toteutuksiin. Tällä hetkellä en myöskään tiedä tarvitsenko edes sellaista, vaikka kirjan aionkin jossain vaiheessa lukea. Peter Nybergin ohjaama versio on nimittäin tunneilmaisultaan niin kaunis ja vahva, että en kaipaa mitään sitä sotkemaan.

Tarinan keskiössä on Maijan ja Jannen hiljalleen kehittyvä rakkaus, joka leiskuu upeasti laulavien Merita Seppälän ja Roope Pelon välillä uskottavana. Toisilleen vieraista nuorista kasvaa vähitellen pari, joka luottaa toisiinsa kuin Högbergetin kallioon. Perspektiiviä ja rauhaa kaikkeen kuohuntaan tuo vanha Maija (Ami Aspelund), joka tuhahtelee kevyen ihastuksen perään itkevälle nuorelle itselleen ja katsoo ymmärtäen omaa elämäänsä. Vanhan Maijan hahmo pitää esityksen vahvasti kiinni elämässä.

Tarinan kuohuissa olisi tosiaan helppo upota melodramatiikan suohon kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Toki syvissä vesissä käydään, kun sen aika on. Omat kyyneleeni valuivat jo ensimmäisellä puoliajalla enkä suinkaan ollut ainoa. Työryhmä toi musertavan surun näyttämölle kauniisti ja tanssiva, aika ajoin vieraileva Kuolema (Mariella Pirhonen) oli hienosti toteutettu hahmo.

Esitys on muutenkin kaunis visuaalisesti. Vuohensaaren miljöön elementtejä käytetään erinomaisesti hyväksi ja se täydentyy Timo A. Aallon moneen muuntuvilla lavasteilla. Tunnelman kruunaa väreiltään merellisyyttä huokuva puvustus, jonka suunnittelu on Marjo Haapasalon käsialaa.

Kesäteatterin keveyttäkin nähdään muutamassa numerossa, kuten toisen puoliajan alussa nähdyssä Jannen juomalaulussa. Tunnelman muutos oli kieltämättä aikamoinen, mutta musiikkinumerona miesten helpottunut ryyppylaulu oli silti sympaattinen ja koreografian päättäville jazzkäsille ei voinut kuin nauraa. Pientä hämmennystä aiheutti myös lopussa aistittava kiireen tuntu, kun tarinaa laitettiin kasaan, mutta kokonaisuutena esitys oli tasapainoinen ja kantoi lähes kolmituntisen pituutensa hyvin.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Salon Teatteri on puoliammattilaisteatteri ja näin ollen Maijankin työryhmässä nähdään niin teatterilavojen konkareita kuin ensikertalaisiakin. Se, mikä teknisessä osaamisessa ehkä hävitään, voitetaan takaisin moninkertaisesti lavalta paistavalla tekemisen ilolla. Erityiskiitoksen haluan antaa esityksessä näytteleville lapsille ja nuorille, joita nähtiin puheroolien lisäksi myös esimerkiksi tanssivina merenhaltioina.

Katsoessa oli koko ajan sellainen olo, että näyttelijöillä on turvallista lavalla ja kaikki tekevät yhdessä parhaansa, sillä käsissä on hieno teos. Oli ilo antaa loppuaplodit seisten, tämä porukka oli sen ansainnut. Toivon teokselle toivon täysiä katsomoita ja säältään kauniita esityspäiviä. Nenäliina saattaa olla tarpeellinen varuste.

Salon Teatterin Myrskyluodon Maijaa esitetään Vuohensaaren kesäteatterissa 17.8. asti.

***

Kiitokset kutsuvieraslipuista Salon Teatterille.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Lavalta: Kaislikossa suhisee (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen

Kaislikossa töötätään ja lauletaan

Kesä tuppaa olemaan lastenteatterin kulta-aikaa ja ainakin pääkaupunkiseudulla tarjonta vaikuttaa tänä vuonna oikein kivalta. Korkkasimme kesäkauden minimesenaatin kanssa paikallisteatterimme Teatteri Tuikkeen Kaislikossa suhisee -esityksen parissa. Kenneth Grahamin kirjaan perustuvassa vauhdikkaassa tarinassa Myyrä lähtee selvittämään syytä kotinsa tuhoutumiseen ja saa avukseen muun muassa aran mutta neuvokkaan Kanin, reippaan Rotan ja Konnan, jolta meinaavat auton mahdollistamassa vauhdin hurmassa unohtua tärkeämmät asiat. Kapuloita rattaisiin heittelevät ovelat, mutta itsekkäät Näädät. Keskeisiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja muiden auttaminen.

Pian kaksivuotiaan minimesenaatin mielestä hurmaava pätkätyöläinen, piknikkejä rakastava Rotta oli niin pelottava, että siirryimme jo esityksen alussa suosiolla takariviin istumaan. Sieltä oli onneksi turvallisempaa kuikuilla lavan tapahtumia. Suositusikäraja esitykselle onkin neljä vuotta ja se vaikuttaa oikein sopivalta, sillä kutakuinkin tämänikäiset lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän eturivipaikoillaan. Hihitystä ja naurua kuului ainakin paljon.

Vaikka pienelle katsojalle meno olikin välillä jännittävää, sain itse kuitenkin nautittua esityksestä. Työryhmä esiintyy hyvällä meiningillä ja hurjasta vauhdista huolimatta Nina Rinkisen ohjaama esitys on hauska ja tasapainoinen kokonaisuus. Esityksestä tuli yksinkertaisesti tosi hyvä mieli ja se on mielestäni lastenteatteriesitykselle erinomainen meriitti.

Kaisilikossa ei pelkästään suhise vaan siellä myös lauletaan. Näyttelijät suoriutuvat haastavista olosuhteista eli ilman äänentoistoa ja musiikitta laulamisesta kiitettävästi. Itse myönnän vähän vierastavani tuttujen korvamatosävelmien uudelleensanoituksia esityksissä, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa "Näätä saunoo" saattoi nostattaa suupieliä aivan pikkiriikkisen.

Useassa kaupunginosassa kiertävän esityksen lavastus ja tarpeisto on pidetty minimissä. Ainakin Tapanilan päiväkoti Jäkälän pihassa nähdyssä esityksessä ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi ja näin on varmasti myös muilla esityspaikoilla. Sen kummempaa rekvisiitta ei toisaalta osannut kaivatakaan, sillä näyttelijöiden hyvä meininki kantoi esitystä oivallisesti.

Suosittelemme tätä ilolla lapsille ja lapsenmielisille katsojille.

Kaislikkoon ehtii vierailulle ennen juhannusta vielä nyt tiistain 18.6. Viikissä. Heinäkuun lopussa ja elokuun alussa esitys on nähtävissä Roihuvuoressa, Suutarilassa ja Tapanilassa. Tarkemmat esitysajat ja paikat löytyvät täältä.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Ihmiset kohtaavat Helsinki Litissä


En ole varsinaisesti kevätihmisiä, mutta toukokuun mukana saapuu myös hyviä asioita kuten jo viidettä kertaa järjestetty Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali. Käännöskirjallisuuteen keskittyvä festivaali tuo Savoyn lavalle sekä ajankohtaisia käännösnimiä että kotimaisia kirjailijoita keskustelemaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja toisinaan myös esimerkiksi silakoista. Valmistauduin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin ja olin lukenut jopa 13 esiintyjän kirjan, mutta Littiin on kokemukseni mukaan voinut mennä myös ummikkona ja nauttia silti.

Minulle Litin suola on rauha. Vaikka rakastan esimerkiksi Kirjamessuja, minä en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan siellä käytäviä keskusteluja. Messuhallin hälinä on minulle liikaa ja toisekseen minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta kovinkaan paljon keskustelu kirjailijoiden uusimmista kirjoista, mikä messuilla toki on olennaista sillä siellähän niitä kirjoja myydään. Litissä minä saan istua Savoyn yllättävän mukavilla penkeillä ja uppoutua kuuntelemaan, siellä minulle on oikeastaan aika sama mistä keskustellaan. Kestän jopa sitä teospuhetta, vaikka se ei sisintäni niin sytytäkään.

Tämänvuotisen festivaalin jälkeen somekuplassani on ollut paljon puhetta siitä, että jotain aikaisempien vuosien niin sanotusta magiasta on kadonnut. Keskustelut ovat muuttuneet haastattelunomaisiksi, puhetta teoksista on liikaa tai sitten sitä on liian vähän. Palaute on sinänsä ymmärrettävää, sillä jo vakiintuneeseen ja odotettuun tapahtumaan liitetään tietysti paljon odotuksia, etenkin jos siellä on aikaisempina vuosina kokenut elämyksiä.

Oman näkemykseni mukaan Litin lavalla kohtaa vähintään kolme ihmistä. On kaksi taiteentekijää, yleensä he ovat kirjailijoita. Harvemmin he tuntevat toisiaan, yleensä haastattelijan tai jonkinlaisen keskustelunluotsaajan roolissa on joku kotimainen kirjailija. Heidän ensimmäinen tapaamisensa on mahdollisesti ollut kulisseissa vain muutamaa minuuttia ennen esiintymistä. Joskus kemiat kohtaavat, tähdet ovat täydellisessä asennossa ja jotain naksahtaa. Tänäkin vuonna muisteltiin useaan otteeseen esimerkiksi ensimmäisenä vuonna nähtyä Peter Høegin spontaania tangoesitystä (löytyy edelleen Areenasta). Kolmantena ihmisenä on katsoja tai kuulija. Hänellä on jotain odotuksia keskustelulle, ehkä lavalla on hänen ihailemansa kirjailija tai toiveissa tietty teema. Joskus odotukset täyttyvät.

Sitten on hetkiä, kun niin ei käy. Kirjailijat keskustelevat haastattelunomaisesti ja siinä se. Keskustelu voi toki näinkin olla mielenkiintoinen ja tuoda esiin ajatteluttavia asioita, mutta erityistä kipinää ei ole. Haastattelupari ei ehkä ollut optimaalisin. Tähtien asento on väärä. Sitähän ei voi etukäteen tietää ja tällaisessa tilanteessa uusintamahdollisuutta ei ole. Bloggarikollegani Tuija totesi Twitterissä hyvin, että onhan tilanne kaikkiaan vaikea paikka, kun keskustelijoiden/haastattelijoiden päätyö on kirjoittaminen. He eivät ole ensisijaisesti esiintyjiä ja itsekin huomaan, että minun on huomattavan paljon helpompaa ilmaista itseäni kirjallisesti kuin suullisesti. Jos samalla pitäisi vielä tarjota (tietoisesti?) jonkinlaisia maagisia hetkiä katselijoille, ovat paineet aika suuret. Jos niitä syntyy, ihanaa, mutta pakotettuna niitä tuskin tulee.

Minä olen nauttinut kaikista viidestä festivaalista, mutta vain osa keskusteluista on jäänyt terävinä mieleen. Väitän, että nämä merkitykselliset keskustelut ovat jokaiselle erilaisia. Minun suosikkini ovat usein olleet kierrepalloja, keskusteluja joita en ole osannut odottaa ja jotka pääsevät yllättämään. Se on ihanaa.

Minulle tämän vuoden Litin vahvuus oli sen monipuolisuus. Sain yhteiskunnallista keskustelua (esimerkiksi Li Anderssonin ja Pascal Engmanin keskustelun aion vielä katsoa tekstityksillä uudelleen, ruotsini ei aivan riittänyt nyanssitasoille), kahden hyvin toisensa tuntevan kirjailijan keskustelua kirjoittamisesta (festivaalin päättäneet Kai Aareleid ja Joel Haahtela), musiikkia (Astrid Swanin konsertti) ja vaikka mitä muuta. Kaikki keskustelut eivät olleet minulle sitä timanttisinta Lit-ohjelmaa ja se on ehkä hyväkin. Jokaiselle jotakin. Minusta oli mukavaa istua Savoyssa ja kuunnella, joskus tarkemmin ja toisinaan keskustelusta pudoten.

Kritiikkiä saa tietysti esittää ja palautetta antaa. En usko, että Litin järjestäjät haluavat, että festivaali kangistuu kaavoihinsa tai muuttuu ennalta-arvattavaksi. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja heidän kohtaamisensa tulos arvaamaton.

Tämän kaiken lopuksi todettakoon vielä, että minun kirkkaimmat Lit-hetkeni olivat tänä vuonna:

* hengästyttävän hienon Ru-teoksen kirjoittanut Kim Thúy oli energinen esiintyjä ja Silvia Hosseini pysyi hyvin hänen vauhdissaan mukana, kiinnostava kontrasti kirjan soljuvan tunnelman ja räiskähtelevän kirjailijan välillä
* Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelussa pohdittiin kiinnostavasti "perinteisen perheen" mallia ja sen ongelmallisuutta, Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen puolestaan puhuivat määrittävän mieskatseen ongelmasta ja näkymättömyydestä (lukekaa Lindrothin Vanhapiika, huima!)
* Boodi Kabbanin ja André Acimanin lämminhenkinen keskustelu kruunasi perjantaini
* Sjónin ja Kätlin Kaldmaan rönsyilevä keskustelu silakoista, nimistä ja lopulta tarinoiden merkityksestä ihmiskunnalle, sähköistyin

Nähdään ensi vuonna, Lit!

ps. Ostin (tänäkin vuonna) lippuni festivaaleille ihan itse, jos se jotakuta kiinnostaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.


Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.


***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe
Kosmos, 2019. 5 h 20 min.
Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä









Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä
Atena, 2019. 8 h 57 min.
Lukija: Anu Vilhunen

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Lavalta: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 (Teatteri Jurkka)

Milka Ahlroth lukee Proustille (Hanna-Kaisa Tiainen) Proustia. Kuva: Marko Mäkinen

Teatterin taikaa etsimässä

Minä en yleensä käy ensi-illoissa. Se johtuu ihan vain siitä, että haluan nähdä esityksen valmiina ja vaikka ensiesityksissä on oma viehätyksensä, ovat ne silti vasta taipaleensa alussa. Tein kuitenkin lauantaina poikkeuksen, sillä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 oli ensi-illassa Teatteri Jurkassa ja tuntui tärkeältä nähdä esitys heti.

Tämä teksti ei nimittäin tule olemaan objektiivinen, koska se ei voi olla sellainen. Kävin seuraamassa esityksen harjoituksia kahdesti (ks. tämä ja tämä) ja sitä myöten voin vain todeta olevani aivan liian kiintynyt esitykseen ja sen työryhmään ollakseni puolueeton tai ulkopuolinen katsoja. Onneksi voin olla myös onnellinen puolueellinen katsoja, sillä esitys on onnistunut.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ponnistaa Marcel Proustin samannimisen romaanin kolmannesta osasta ja on osa Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen kymmenosaista esitysprojektia. Teoksesta on valittu käsittelyn alle teatteriteema ja nivottu se osaksi sekä tekijöiden omaa että Teatteri Jurkan historiaa. Käsittelytapa on esseemäinen, polveileva ja ajatusprosessia esiintuova, eikä se ojenna valmiita vastauksia, vaan esittää toiveita ja kysymyksiä.

Marcel Proust (Tiainen) saapuu enfin, vihdoin, katsomaan ihailemaansa La Bermaa Racinen Faidra-näytelmässä eikä oikein tiedä, tulevatko hänen massiiviset odotuksensa täytetyiksi. Teatterin etuoikeutetusti teatraalinen haamu (puvustuksesta ja lavastuksestakin vastaava Timjami Varamäki) latelee painavia mielipiteitään siitä, miten teatterissa kuuluu olla ja näytellä. Milka Ahlroth elää ja hengittää rooleissaan suurina teatteridiivoina, jotka käyttävät vaivalla ansaitut rahansa peruukkivekseleihin ja putkiremontteihin. Holkko pohtii, miksi ihmeessä hän kokee joutuvansa madaltamaan ääntään teatterilavalla ja täytyykö suomalaisen miesnäyttelijän käydä armeija. Teatteri tekeminen ja siihen liittyvistä odotukset ja vaatimukset herättävät paljon ajatuksia myös esityksen ulkopuolta esimerkiksi siitä, kuka saa näytellä, millaista on hyvä teatteri ja mikä vaikuttaa teatterikokemukseen.

Aleksi Holkko. Kuva: Marko Mäkinen

Jäin kaipaamaan jollain tavalla joitain harjoituksissa näkemiäni asioita, jotka tulivat viimeisellä viikolla karsituiksi. Niitä ei varmaan osaa kukaan muu kaivata. Ja toisaalta iloitsen valtavasti niistä asioista, jotka oli saatu muutaman päivän aikana viritettyä huippuunsa ja korjatuiksi niin, että osaset loksahtelevat paikoilleen. Teatterin tekemisen taikaa, sekin.

En tiedä mitä minä tulen muistamaan tästä esityksestä viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ehkä sen, kuinka minua vähän itketti lopussa tai sen, kuinka poistuin lopulta paikalta leivos kädessäni. Tai sen, kuinka nauroin yllätyksille ja palelinkin vähän. Eniten toivoisin, että tämä esitys olisi vuosien kuluttua nimenomaan muisto teatterin asettamista raameista, joista sittemmin on astuttu isosti ulos. Sitä odotellessa aplodit tälle.

Esityksiä on jäljellä huhti-toukokuussa vielä seitsemän.

Kiitokset Jurkalle lipusta esitykseen.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Lavalta: Tahvo ja Bella (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Musiikillinen matka majakkasaarelle

Minun lapseni rakastaa yli kaiken musiikkia ja portaita. Tällä kertaa olennaista on ensimmäinen, vaikka kyllä hän kiipesi Pienen näyttämön lämpiön portaatkin maanantaina moneen kertaan. Minun lapseni oli nimittäin maanantaina myös kiukkuinen, mutta harmitus unohtui sillä samalla sekunnilla kun lavavalot syttyivät ja Bellan laulavainen haukunta alkoi kuulua katsomon takaa.

Tahvo ja Bella on Helsingin Kaupunginteatterin lapsille suunnattu musiikkinäytelmä. Se sijoittuu majakkasaarelle, jossa meksikonkarvatonmajakkakoira Bella (Raili Raitala) asuu majakanvartija Selman (Tiina Peltonen) kanssa. Rauhallisiin päiviin tulee poikkeus, kun Tahvo-kissa (Mikko Vihma) ajautuu saaren rantaan kylpyammeveneellään ja ihastuu päätäpahkaa hurmaavaan Bellaan. Kissan ja koiran yhteiselo alkaa hieman kivikkoisesti, mutta yhteistyön myötä yhteinen sävel löytyy ja majakkasaaren asukkaiden lukumäärä lisääntyy lopulta yhdellä.

Tarina on yksinkertainen ja kompakti ja siten juuri sopiva noin 40 minuuttia pitkään esitykseen. Sitä rytmittävät vauhdikkaat, näyttelijöiden siihen tekemät laulut ja myös yleisö pääsee osallistumaan soittamalla heille lainattuja soittimia. Erilaisia soittimia onkin esityksessä jos jonkinlaisia ja näyttelijät myös soittavat niitä kaikkia itse, mikä tuo yhden riemukkaan lisäelementin esitykseen.

Leppoisan ystävyydestä kertovan esityksen lomaan on onnistuttu ujuttamaan myös vihjeitä siitä, että vesistöllä ei mene kovin hyvin. Kalaverkkoon tarttuu lähinnä muovipulloja ja kalakeiton seasta saa kalastella muoviroskaa jos jonkinlaista. Seikkaa ei kuitenkaan alleviivata tai kauhistella, joten pienimpien lasten ei tarvitse siitä ahdistua ja vanhempien kanssa asiasta voisi tulla kiinnostava keskustelu, jos he itse osaavat asiaan kiinnittää huomiota.

Tahvo ja Bella on yksinkertaisesti oikein hyvä lastenteatteriesitys: visuaalisesti mietitty, hauska muttei helppoon pieruhuumoriin nojaava, lapsiin mukavasti kontaktia ottava ja ilolla ja ammattitaidolla näytelty. En tiedä mitä muuta olisin tältä voinut toivoa.

Esityksen suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin, mutta oma 1,5-vuotiaani viihtyi tosiaan katsomossa erinomaisesti ja tanssi mukana kaikissa lauluissa (olikin vaikeaa välillä päättää, katsonko lapseni riemua vai esitystä). Suosittelemme tätä siis molemmat, lapsi ja minä. Lämminhenkinen tarina tekee yksinkertaisesti mielelle hyvää.

***

Olimme katsomassa esityksen kolmatta pääharjoitusta maanantaina, ensi-ilta oli 20.3. Kiitokset lipuista ystävälleni Henriikalle!

Putoavatko viiksenne, herra Proust? - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ja tekninen läpimeno

Teatterin taika pääsee valloilleen verhojen avautuessa. Myös narulla on osansa tässä esityksessä.

Teknisen läpimenon ilmoitettuun alkuun on aikaa noin kaksikymmentä minuuttia ja Teatteri Jurkassa on täysi toiminta päällä. Takahuoneessa puvustaja Timjami Varamäki leikkaa pukuun tulevia kankaita täyttä häkää ja käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Hanna-Kaisa Tiainen istuu ompelukoneen ääressä. Esitystilassa säädetään valaistusta kohdalleen samalla, kun kuvaaja Marko Mäkinen valmistelee pressikuvien ottoa. Aulassa puolestaan ihmetellään massiivista savukonetta. Ulostuprahtava pilvi ei ole sitä mitä ajateltiin, mutta laitteen toivotaan vain lämmittelevän. Lopulta kaikki on paikallaan ja esitys voidaan aloittaa.

Minut ohjataan istumaan katsomon takariviin, saan edustaa koko sen puolen katsomoa sillä yleisössä ei tänään ole muita kuin minä ja näyttämötekniikkaa ja ääniä säätävät Saku Kaukiainen ja Viljami Lehtonen. Teknisen läpimenon tarkoituksena on siis käydä esitys läpi niin, että varmistetaan valo- ja ääni-iskut ja että näyttelijät ovat oikeilla paikoilla suhteessa valaistukseen. Täytyy myöntää, että olen innostunut. Esityksen teatteriteema kutkuttaa mieltä ja toki myös työryhmän into ja keskittyminen tarttuvat.

Ensimmäisellä puoliskolla pääsen jo varsinaisen esityksen imuun, sillä keskeytyksiä ei juuri tarvita. Katsomisen tunne on kuitenkin erilainen kuin esityksessä, sillä tilanteessa on aivan omanlainen latauksensa. Sekin totta kai vaikuttaa, että katsomossa ei yksinkertaisesti ole muita ja näkökenttäni peittää toisinaan kuvaaja. Keskityn siis tuijottelemaan pieniä yksityiskohtia kuten näyttelijöiden sukkia ja kirjoittamaan itselleni listaa tarkistettavista asioista, jotta voin lauantain ensi-illassa fiilistellä paremmin.

Toisella puoliskolla epäilen näyttämölle ilmestyneen baskerin olevan minun lukioaikaisen taidevaiheeni baskerini tai ainakin sen serkku, nauran vähän ja melkein itkenkin. Keskeytyksiä on enemmän, kun mietitään asemointeja, valoja ja ääniä, joten kokonaiskuva jää vielä minulle hataraksi. Sisältöä en muutenkaan halua sen kummemmin vielä kommentoida, sillä esityksen rytmi ja kerronta pääsevät todella oikeuksiinsa vasta yhtenäisenä versiona.

Tätä tiistaista läpimenoa seuraavana päivänä eli keskiviikkona läpimenoon on tulossa jo katsojia eikä keskeytyksille ole silloin enää sijaa, mutta yleistunnelma tuntuu kuitenkin leppoisalta. Tarvittaviin korjauksiin suhtauduttiin huumorilla ("Voisko nää olla täällä alla?" "Helvetin hyvä!" ja "Käännä päätä kuvaa varten tuohon suuntaan, toinen puoli ei ole vielä valmis"). Tätä kirjoittaessa tämä yleisöllinen läpimeno on itse asiassa jo ollutta ja mennyttä, mikä tuntuu hämmentävältä.

"Nonni. Hyvä. Päästiin loppuun asti." oli joka tapauksessa Aleksi Holkon kommentti, kun läpimeno saatiin pakettiin. Aikaa on kulunut kaksi ja puoli tuntia, valmiin esityksen kestoksi on arvioitu noin kaksi tuntia väliaikoineen. Tästä voi todeta, että tarvittujen keskeytysten määrä oli siis kuitenkin varsin pieni ja suuria yllätyksiä ei ainakaan näin sivustaseuraajan näkökulmasta ollut. Oli myös hauskaa seurata, miten hyvin työryhmä luovi tiensä läpi yllättävistä sattumuksista kuten putoavista viiksistä, sammuvista valoista, oventaaksejäämisistä ja kolisevista tarjottimista. Oma mutu-tuntumani sanoo, että esitys oli oikein hyvällä mallilla suhteessa lähestyvään ensi-iltaan.

Vaikka näin nyt teoriassa koko esityksen, on tämän läpimenon perusteella turhaa sanoa mitään kokonaisvaltaista. Sen uskallan kuitenkin todeta, että olen todella paljon esityksen puolella, sillä siinä oli paljon elementtejä, joista pidin kovasti. Jään odottamaan lauantain ensi-iltaa ja kokonaista versiota. Työryhmälle potkuja perjantain ennakkoon!

Tämä juttusarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

#tuntematonlukee eli kuinka bongata muiden lukemia kirjoja julkisilla paikoilla

Kirjabongaajan maaninen katse.

Tänään järjestetään ensimmäistä kertaa Kirjaston päivä ja sitä myöten Helmet-kirjastot haastavat ihmisiä lukemaan kirjoja näkyvästi julkisella paikalla. Haaste liittyy tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. kirja, jota tuntematon lukee. Itse aloin kerätä tammikuussa Twitteriin omia julkilukuhavaintojani #tuntematonlukee-tunnisteella ja jaan nyt parhaat vinkkini kirjojen bongaukseen, sillä muiden kirjojen vakoilu on mahtavaa. Nämä vinkit soveltuvat erityisesti julkisissa kulkuvälineissä tapahtuvaan bongaukseen.

1. Kysy, mitä toinen lukee. Rohkeimmat kirjabongaajat voivat avata suunsa ja kysyä, mitä toinen mahtaa olla lukemassa. Itse ainakin vastaan kysymykseen mielelläni, jos sellainen tulee. Saatuasi vastauksen kiitä ja anna henkilön jatkaa lukemista rauhassa.

Itse kuitenkin kuvittelen, että häiritsen muita lukijoita vähemmän, jos yritän selvittää kirjan muilla tavoin. Todennäköisesti aiheutan toimillani hämmennystä, mutta ainakaan vielä kukaan ei ole siirtynyt julkisissa kulkuvälineissä minusta kauemmaksi istumaan tai valittanut paikallislehdessä hullusta kirjastalkkerista. Jos siis olet valmis laittamaan salapoliisinkykysi testiin ja mahdollisesti harjoittamaan hieman akrobatiaa, ovat seuraavat vinkit sinua varten.

2. Ennakoi. Jos olet nousemassa junaan tai bussiin, pyri kartoittamaan mahdollinen kirjasaalis pikaisella silmäyksellä ja liiku sutjakasti bongauskohteen lähettyville. Jos olet nousemassa junaan pääteasemalta, saattaa sinulla olla aikaa kävellä junan viertä ja tarkastella mahdollista kirjatarjontaa ulkoa käsin. Junassa paras paikka on usein vinosti vastapäätä istuen tai käytävän toisella puolella olevassa loosissa. Ruuhkabussissa käytäväpaikat ovat otollisia bongaukselle, sillä näet kirjan ylhäältä käsin, otollisessa tilanteessa saatat myös päästä istumaan lukijan viereen. Lukijan taakse ei kannata istuutua, sillä näkyvyys on silloin huono ellet ole todella pitkä.

3. Kartoita kansi. Millainen kansi kirjassa on? Kirjailijan nimi on usein kirjoitettu isolla tai ainakin selkeämmin kuin kirjan nimi. Jos näet tekijän nimen (sukunimi usein riittää), voit kokeilla googlen kuvahakuun yhdistelmää "kirjailijan nimi kirja" ja saat kattavan valikoiman kansia. Niistä pääsee sitten esimerkiksi värejä vertaamalla oikean niteen ääreen. Tällä tavalla tunnistin viime viikolla Haruki Murakamin Komtuurin surman.

4. Kirjassa ei ole kuvitettua kantta, mitä teen? Tämä vaivaa erityisesti kirjoja, joissa on paperikansi. Näin on monissa julkaisusarjoissa, kuten Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto, ja moni ottaa paperikannet pois etteivät ne vaurioidu. Tällaisessa tilanteessa suosikkejani ovat Otavan kirjaston vanhat, marmorikantiset niteet, sillä 80-luvun painoksissa on noin joka kahdeksannella aukeamalla sivun alalaidassa kirjan nimi. Tämä tosin edellyttää pitkää bongausaikaa ja hyvää tuuria. Viimeksi tunnistin tällä tavalla Nathalie Sarrauten Ystäväni Martereaun. Joka tapauksessa tällaiset kirjat ovat haastavimpia bongattavia ja tunnistaminen vaatii omistautuneisuutta.

5. Etsi henkilöiden nimiä. Jos kirjan kansi ei ole näköpiirissäsi, mutta näet kirjan sivut, voit yrittää skannata tekstistä henkilöiden nimiä. Usein jo muutamalla nimellä voi saada kirjan haarukoitua, parhaita ovat tekstissä toistuvat nimet sillä ne kuuluvat usein päähenkilöille. Viimeksi tunnistin tällä menetelmällä August Strindbergin Neiti Julien.

5.1. Harjoittele sivusilmäilyä. Salapoliisin ja Vakoojan käsikirjat moneen kertaan lukeneena kuvittelen tietysti olevani vilkuilijana käsittämättömän huomaamaton (ks. yläkuva), mutta parantamisen varaa on aina. Hämäyksenä kannattaa käyttää omaa kirjaa tai puhelinta, sillä kumartuneesta lukuasennosta tehdyt vilkaisut eivät ehkä ole niin helppoja huomata. Satunnaiset, mukaspontaanit vilkaisut sivulle ovat myös käteviä.

6. Kurkota ja kumarru. Jos kansi on näkyvissä, mutta pysyy tiukasti maahan painettuna, auttaa pieni jumppailu toisinaan riittävien yksityiskohtien selvittämiseen. Itse suosin lähinnä geokätköilystä tuttua hämäystaktiikkaa eli kengännauhojen sitomista tai korjailua, mutta nauhojen puuttuessa voi vaikkapa rapsuttaa nilkkaa tai venytellä samalla kainalon alta kurkaten. Jumppaliikkeisiin liittyvä nolous hälvenee ajan myötä. Jumppailu johdatti minut viimeksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen pariin.

Miten auttaa bongaajaa? Jos luet itse julkisella paikalla ja haluat auttaa mahdollisesti paikalle osuvaa kirjabongaajaa, on suotavaa nostaa toisinaan kirjan kantta niin, että se on kunnolla näkyvissä. Esimerkiksi sivua kääntäessä voi kirjaa hieman kohottaa.

Entäs sitten ääni- ja e-kirjat? Niinpä niin. Näiden mahtavien kirjamuotojen yleistyessä kirjojen bongaus on muuttunut haastavammaksi, sillä kansia ei ole näkyvissä ja harvemmin kukaan onneksi kuuntelee kirjaansa ilman kuulokkeita. Vältän muiden puhelimien näyttöjen vakoilua, sillä se ei mielestäni ole suotavaa. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa tulee jonkinlaisia älylaseja, joiden avulla voi nähdä lukijan pään päällä kirjan paljastavan puhekuplan (vapaaehtoisesti näkyvissä oleva, tietenkin).

Toivottavasti bongausvinkeistä on apua ja iloa! Itse aion jatkaa bongailua Twitterissä tällä samalla tunnisteella jatkossakin ja ei haittaa yhtään, jos muutkin innostuvat sitä käyttämään. Itse aion tänään kiinnittää junassa erityistä huomiota siihen, että kirjani kansi on hyvin esillä. Hauskaa bongausta!

ps. Mainetta ja kunniaa hänelle, joka ensimmäisenä keksii mitä kirjaa pitelen. Takana näkyvässä hyllyssä oleva kolo saattaa johtaa oikeille jäljille.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Lavalta: Medusan huone (Q-teatteri/Turunen Company)

Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Kuva: Aino Nieminen

Medusan katse ei kivetä naista

Q-teatterin Medusan huoneeseen myydään ei-oota ja syystä. Osa suosiosta selittynee toki sillä, että Saara Turunen on tällä hetkellä yksi maamme kiinnostavimpia ja puhutuimpia kirjoittajia, mutta aihekin on innostava. Vallan epätasaisesta jakautumisesta ja sukupuolittuneisuudesta puhutaan koko ajan enemmän ja Turunen nostaa esiin tilanteita ja hetkiä, joissa nämä valta-asetelmat paljastuvat.

Lavalla pyöritään Medusa-myytin liepeillä ja nähdään muun muassa tyttö, jonka kuukautiset alkavat, selittävä setämies ja kaihokatseinen, imurinvarteen asetettu vaimo. Miehet piehtaroivat mieskirjailijoiden klassikoissa ja toteavat, että ei se Waltari Sinuhea peniksellään kirjoittanut. Sika tanssii Säkkijärven polkkaa. Kohtaukset seuraavat toisiaan, limittyvät ja lomittuvat, muodostavat kiinnostavan kudelman. Punainen lanka tai ehkä pikemminkin vahva hius kietoo kaiken kokonaisuudeksi ja vie esityksen komeaan loppuunsa.

Esitys ei ole saarnaava, vaikka sen sävystä ei voikaan erehtyä. Kohtaukset onnistuvat olemaan tunnistettavia olematta valmiiksipureskeltuja. Joudun itse täyttämään aukkoja ja tulkitsemaan. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että voin samalla nauttia esityksestä eikä tarvitse ahdistua jostain liian viitteellisesti esitetystä, jota en yksinkertaisesti tajua. Minulle tuo myös jonkinlaista helpotusta se, että teos ei ole juonivetoinen, sillä en tiedä olisiko tästä aiheesta saanut kirjoitettua sellaista tarinaa, joka onnistuisi olemaan lavalla samalla tapaa tyydyttävä.

Näyttelijät pelaavat upeasti yhteen, mikä on erityisesti näin ensemblevetoisessa teoksessa olennaista. Yksittäisten suoritusten esiinnostaminen ei tunnu mielekkäältä sinänsä, sillä kaikki ovat mahtavia mitä osasin tältä joukolta toisaalta odottaakin. Liikekieli on vähäeleistä, huomio kiinnittyy olennaiseen. Hahmona rakastin silti eniten Elina Knihtilän keltamekkoista naista.

On todettava myös, että en ymmärrä, miten kaikki salamannopeilta vaikuttavat pukuvaihdot on saatu tehtyä. Epäilen madonreikää tai vastaavaa. Joka tapauksessa Suvi Matinaron puvustus oli viehättävän pölyisen näköinen ja keskusteli kauniisti Milja Ahon lavastuksen kanssa. Tavallisuuden aaveessa huumaannuin näyttämölle ilmestyvistä beigen eri sävyistä, nyt nautin Ada Halosen meren väreissä väikkyvästä valaistuksesta.

Medusan huone ja keltamekkoinen nainen tulivat elämääni otollisella hetkellä. Tarvitsin tätä tuuppausta, huutoa, riemua, meren ääniä. Kiitos.

Suosittelen esityksen lisäksi myös Turusen mainiota tekstiä esityksen teemasta, se löytyy sekä käsiohjelmasta että esityksen blogista.

Jos liput ovat vielä saamatta, kannattaa kytätä Tikettiä ja mahdollisesti vapautuvia varauksia. Esityksiä on toukokuuhun asti.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.


Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Lavalta: Niskavuoren Heta (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Oletettua moniulotteisempi Heta

Olen nähnyt Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta -näytelmän edellisen kerran noin viisitoista vuotta sitten. Muistikuvat ovat hatarat, muistan lähinnä vahvatahtoisen Hetan, uhrautuvanoloisen Akustin ja surullisen Siipirikon. Toissakesänä koin puolestaan Järvenpään teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, jossa Heta näyttäytyi itsepäisenä mutta silti haavoittuvaisena hahmona. Tältä pohjalta oli kiinnostavaa lähteä katsomaan millainen Heta oli tuotu Teatteri Jurkan versioon.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ottavat tekstistä niskalenkin ja luovat kahdestaan lavalle koko näytelmän henkilökavalkadin Henri Tuulasjärven ohjauksessa. Teksti on työryhmän yhdessä sovittama. Ihastuin jo kolme vuotta sitten kolmikon taitoon tuoda lavalle elävä ja hengittävä Lokki ja vaikka Heta osoittautuikin minulle haastavammaksi palaksi, onnistui se silti viehättämään. Suurin kiitos menköön tälläkin kertaa Mettäsen ja Ojalan loistavalle yhteispelille. Hahmot on otettu omiksi ja niiden nahkoihin solahdetaan silmänräpäyksessä. Koskettavin ja täysin oli ehdottomasti Mettäsen kovapintainen Heta, jota ehkä onnistuin viimein oikeasti jollain tavalla ymmärtämään. Toisaalta yllätyin Ojalan Akustista, joka näyttäytyi muistamaani moniulotteisempana ja paljon kiinnostavampana hahmona.

Täytyy silti myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla minua ärsytti hahmojen koomisuus. Piereskelevä Akusti ei sopinut hahmosta luomaani mielikuvaan, kierosilmäinen rovasti hämmensi ja muutenkin teksti vaikutti muuttuneen mystiseksi hupinäytelmäksi. Tämänhän pitäisi olla hyvänen aika draamaa, onnettomia ihmisiä ja surullisia kohtaloita!

Ja olihan siinä lopulta niitäkin, niinkin paljon että kurkkua kuristi. Toisella puoliskolla koomiset elementit tuntuivat jäävän yksi kerrallaan pois ja lopulta lavalla oli vain perinnönjaossa täysin murtunut Heta. Kontrasti hihityttävään alkuun oli massiivinen ja erittäin toimiva. Jos läpi näytelmän oltaisiin kahlattu tuskastuneina, ei loppu varmasti olisi ollut niin voimakas. Esityksen näkemisestä on jo monta viikkoa, mutta edelleen sen tehokas loppukuva kouraisee jotain sisälläni.

Eiköhän ole siis niin, että jatkossakin tulen saapumaan ilolla katsomaan tämän kolmikon tekemisiä. Tämän voi ottaa toiveena: haluan ja kaipaan lisää tällaisia klassikkotulkintoja ja -tuuletuksia. Ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti siltä, että todella haluaisin myös lukea Wuolijoen näytelmät.

Esityksiä teatteri Jurkassa 13.4. asti.

Kiitokset lipusta Teatteri Jurkalle.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo








Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Lavalta: Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show (Kansallisteatteri)

Kuva: Joni Pakanen

Flirttailua katastrofin kanssa

Olin Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show'n jälkeen aivan poikki. Esityksen pituus on vain tunnin ja olen oikeastaan onnellinen, että se ei ollut yhtään pidempi koska en olisi varmaan kestänyt enempää. Tästä ei pidä tehdä päätelmää, että en olisi pitänyt Lionista, sillä se oli mahtava.

Esityksen sykkivä sydän on valovoimainen Marc Gassot. Minusta on hämmentävää, kuinka hän voi tehdä täysin uskottavia draamarooleja ja sitten, vähintään yhtä uskottavasti, sekoilla lavalla tähän tyyliin. Gassot on sirkuksensa ainoa esiintyjä ja hän hoitaa yhtä suurella innolla niin klovnin kuin leijonankesyttäjän työt sekä esimerkiksi vesiputken korjaamisen.

Toiminta flirttailee jatkuvasti katastrofin kanssa. Lukuisat lautaset huojuvat epätoivoa aiheuttavan hitaasti keppien päällä, sirpaleet lentelevät, eturivissä istujille jaetaan nenäliinoja. En halua paljastaa jutuista herkullisimpia, sillä iso osa esityksen viehätyksestä on sen ennalta-arvaamattomuudessa. On samanaikaisesti kauheaa ja vapauttavaa, kun tuntuu että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaiken taustalla soi Karl Sinkkosen musiikki, joka on hymyilyttävää ja toisteisuudessaan välillä helvetin rasittavaa eli täydellistä. Kun jo yleisön sisääntullessa aloitettu pimputus viimein loppui, kuului katsomon etuosasta hyvin äänekäs "Vihdoin!" Nauratti ja samalla olin vähän samaa mieltä. Musiikki siis tukee esityksen kaaosta kohti suistuvaa tunnelmaa hyvin.

Lion ei ole yhtä ronski kuin muutaman vuoden takainen Dark Side of the Mime eikä se muutenkaan pyri samankaltaisuuteen. Se on minusta hienoa. Lion lähtee riemukkaasti omille urilleen ja nojaa vahvasti nuhjuiseen sirkusestetiikkaan. Mukaan on klovnerian ja mimiikan sekaan ujutettu hieman splätteriä, mutta ei liikaa. Tämä on sirkusta sekopäisimmillään.

Jos kaipaat elämääsi tuntia, jonka aikana pidätät hengitystäsi ja naurat riemusta ja kauhusta, niin mene katsomaan Lion. Se on kamala ja mahtava.

Kansallisteatterissa on vielä muutamia esityksiä toukokuussa ja esitys kiertää lisäksi myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Kahdeksan on lempeä numero


Kujerruksia täyttää tänään kahdeksan vuotta. Joka vuosi tämä tuntuu minusta yhtä ihmeelliseltä, sillä tämänhän piti olla vain hassuttelukokeilu ja nyt tämä on, no, tämä. On hankalaa kuvitella, että en kirjoittaisi blogia ollenkaan.

Toki pari viime vuotta ovat olleet hieman hajanaisia, mikä vähän harmittaa. Nekin vuodet on silti saatu pakettiin ja vuoden vaihtuessa olen jälleen tiiraillut innokkaana uusia lukuhaasteita ja selannut kulttuuritalojen esitteitä.

Bloggaaminen on muuttunut kahdeksassa vuodessa paljon. Välillä muistelen haikeina niitä näennäisen huolettomia opiskeluaikoja, kun lueskelin ja kommentoin muiden blogeja päivittäin ja selasin Bloggerin syötettä innokkaana. Nykyään muiden blogeissa hiippailu on valitettavan harvinaista, mutta onneksi on tullut myös muita seurantakanavia. Olen ilolla tarkkaillut Instagramissa bookstagram-ilmiön leviämistä ja ilahdun joka päivä selatessani muiden kirjaentusiastien toinen toistaan kauniimpia kuvia raapustaen samalla kännykän muistioon lukuvinkkejä. Lisäksi Twitterin kirja- ja teatterikeskustelu on varsin virkeää, joten senkin avulla pysyy kartalla.

Oma kirjoitusaikakin on nykyään rajallista jo hämmentävän isoksi kasvaneen minimesenaatin napatessa iloisesti ison osan päivän tunneista. Hänen kanssaan harjoittelemme kirjojen lukemista, hän haluaisi nimittäin mieluiten kääntää sivuja itse ja on niin nopea, että teksteistä jää suurin osa lukematta. Iltasadun hän sentään yleensä kuuntelee hienosti ja niin kuuntelen minäkin, sillä pääasiallisena iltalukijana meillä toimii siippa. Olemme kahlanneet läpi nyt muistaakseni kahdeksan Timo Parvelan Ella-kirjaa ja ne ovat mahtavia, mutta aiheuttavat myös meissä vanhemmissa välillä hallitsemattomia naurukohtauksia.

Vaikka päivien tunnit kuluvat siis nykyään eri tavalla kuin ennen, olen sinnikkäästi kaivertanut päiviini aikaa kulttuurille ja lukemiselle. Tästä iso kiitos siipalle ja minimesenaattia hoitaneille läheisille! Koska synttärien kunniaksi on kiva nostaa esiin hyviä asioita, päätin valita rennolla mutulla kaksi kahdeksikkoa viime vuodelta eli päräyttäviä kirjoja (joista jostain syystä melkein kaikista on bloggaus kirjoittamatta!) ja esityksiä.

8 vaikutuksen tehnyttä kirjaa

* Magdalena Hai: Kolmas sisar
Loppuvuodesta lukemani Kolmas sisar oli todellakin jotain ihan muuta. Kovasti odottamani uuden Royamen aikakirjat -sarjan aloitusosa oli pökerryttävä ja tuore fantasiaromaani, joka on täynnä ystävyyttä, rakkautta, juonittelua ja taikaa. Aion lukea tämän piakkoin uudelleen ja sitten kirjoitan siitä lisää.

* David Mitchell: Luukellot
Kuuman kesän huumaava lukukokemus. Tämän kanssa sain pitkästä aikaa kiinni todellisesta lukuflow'sta ja luin tätä kauniissa maisemissa Viljandissa, Virossa.

* J. Pekka Mäkelä: Hunan
Tämän Kiinaan sijoittuvan moniäänisen historiallisen romaanin olen lukenut jo kahdesti. Molemmat lukukokemukset olivat valloittavia, linkistä pääsee lukemaan lisää.

* Maggie Nelson: Argonautit
Argonautit ei varsinaisesti ole äitiyskirja, mutta tästä teoksesta löysin silti paljon resonanssipintaa aiheen tiimoilta. Tavattoman hieno omakohtainen teos, jonka ostin omaksi ja aion lukea uudelleen.

* Michelle Obama: Becoming
Tiedän, että en ole todellakaan ainoa joka nosti tämän omaelämäkerran viime vuoden parhaimpiin lukukokemuksiin. Minä kuuntelin tämän Michelle Obaman itsensä lukemana äänikirjana ja itkin, nauroin ja inspiroiduin.

* Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Rakastin tätä pientä rakkaudesta, perheestä, parisuhteista, elämästä kertovaa kirjaa. Marianna Kurton suomennos on u-pe-a.

* Terhi Tarkiainen: Pure mua
Todellinen yllättäjä! Tarkiainen on onnistunut sekoittamaan vampyyriromanssista, vuoden 1918 tapahtumista ja nuoren naisen aikuistumiskipuilusta mahtavan cocktailin, jota on ilo lukea. Tämänkin olen muuten lukenut kahdesti, pitempi bloggaus toivottavasti valmistuu alkuviikosta.

* Jakob Wegelius: Merten gorilla
Luin tämän alkukesästä ja rakastuin päätäpahkaa. Wegeliuksen romaani on täysiverinen seikkailukertomus, joka vei minut mukanaan huikeisiin seikkailuihin. Kirja on lämminhenkinen, hauska ja jännittävä, eikä se yrittänyt tuputtaa minulle mitään vaan yksinkertaisesti antoi mahdollisuuden heittäytyä seikkailuun.

8 + 1 mieleenjäänyttä esitystä (matematiikka ei ole vahvin lajini)

Jenni Kivelä ja Kiltit Ihmiset: Rosemaryn huone
Erilaisia pelkoja käsittelevä Lammassaaren upeissa puitteissa esitetty teos oli kokonaisvaltainen ja ajatuksia herättävät kokemus. Kolean illan muisto kylmää jäsenissä edelleen, mutta muisto hienosta esityksestä onneksi lämmittää.

Jyväskylän kaupunginteatteri: Merten gorilla
Miten sattuikin, että Jyväskylä oli ottanut ohjelmistoonsa juuri tämän loistotarinan! Monisataasivuisesta kirjasta oli tehty mitä onnistunein sovitus, tämän esityksen ajatteleminen saa minut edelleen hyvälle mielelle.

Kansallisteatteri ja Teatteri Vapaa Vyöhyke: Prinsessa Pikkiriikki
Miten riemukas ja raikas lastenteatteriesitys! Olen pitänyt Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista kovasti ja tämä esitys tavoitti niiden hengen oivallisesti. Minimesenaattikin viihtyi laulujen ja värikkäiden lavasteiden parissa.

Kinetic Orchestra: I'm Liquid
Yksinkertaisesti hienoa, meditatiivista tanssia, jota ei tarvinnut yrittää tulkita. Katsomisnautinto.

KOM-teatteri: Veriruusut
Joukkoon mahtuu kolmaskin kirjasovitus. KOMin Veriruusuja menin katsomaan ilman odotuksia ja palasin kotiin hengästyneenä ja vaikuttuneena. Komeasti ja kauniisti kerrottu tarina naisjoukosta, hankalista valinnoista ja vapauden toiveesta.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia
Yksi hauskimmista ja samaan aikaan meditatiivisimmista esityksistä viime vuonna! Kiitos ihanille Mad Housen lapsenvahdeille, että katsoitte minimesenaatin perään tämän ajan.

Recover Laboratory: Underneath
Parituntinen vaellus Meilahden labyrinttimaisessa väestönsuojassa lempeitä olentoja kohdaten oli kaunis kokemus.

Svenska Teatern: CHESS på svenska
Jostain syystä bloggaus CHESSistä on kirjoittamatta, mutta voi hyvänen aika kun se oli hieno! Huoliteltu pienieleinen lavastus, läpeensä tyylikkäät näyttelijät ja käsittämättömän hienoa laulua ja tanssia. En kestä miten hieno produktio tämä oli, olen iloinen että tämä oli ensimmäinen versio tästä musikaalista jonka näin.

Teatteri Jurkka: Nora
Tätä esitystä katsoessani teki mieli itkeä ja huutaa. Hieno, hieno. Jurkan ohjelmistossa oli muutenkin viime vuonna vaikka mitä hienoa ja sain tehdä siellä keväällä mahtavan Making of Putkinotko -projektin, mutta kyllä tämä oli parasta krunalaista viime vuodelta. Esityksiä on vielä nyt keväällä, menkää jos on lippuja!

Tälle vuodelle minulla on muutamia tavoitteita, vaikka tavoite kuulostaa kyllä hirvittävän viralliselta. Haluaisin saada taas lukutilastoni ojennukseen (viime vuonna unohdin merkkailla kirjoja ja se oli kamalaa) ja välttää tilanteen, jossa selaan 30.12. epätoivoisesti luettujen kirjojen listaa etsiessäni sieltä täyttäjiä Helmet-haasteen kuuteen puuttuvaan kohtaan. Lisäksi toivon, että kirjoittamiseen tulisi taas lisää rentoutta, sillä olen jotenkin onnistunut nostamaan oman rimani jonnekin katonrajaan ja tällä 165 senttimetriä pitkällä varrellani sinne on hankala ylettää. Lyhyesti sanottuna haaveilen lukemiseni rauhoittumisesta ja stressittömyydestä. Katsotaan sitten ensi vuonna kuinka hyvin tämä meni.

Sitä odotellessa lukekaamme, kuluttakaamme kulttuuria ja vinguttakaamme kirjastokorttia riemumielin!

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Lavalta: Amor fati (Kansallisteatteri)


Kuva: Petri Virtanen / Kansallisgalleria

Upottaa kätensä saveen

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa siellä vierailulla olleen kovasti kiitellyn Amor fatin. Anna-Mari Karvosen ja Anni Puolakan ohjaamassa esityksessä lavalla on katsomoiden ympäröimällä korotetulla lavalla kaksisataa kiloa savea ja Brad Pitt (häkellyttävä Samuli Niittymäki). Brad kertoo häntä kohdanneesta elämänkriisistä ja työskentelystään saven kanssa toimittajalle ja siinä se oikeastaan on, koko esitys.

Esityksen päätyttyä ajattelin, että sellainen, olipa hieno ja paljon tunteita ja kaikkea. Että pitää prosessoida ja katsotaan sitten. Kotimatkalla junassa alkoi itkettää ja jotain hahmotonta liikuskeli sisälläni. Tuntui oikeastaan älyttömältä: lavalla Brad Pitt muovaamassa savea, jumppaamassa clayfittiä David Fincherin kanssa ja toimittajalla on sinistä huulipunaa ja kirkkaat silmät. Että tässä ollaan nyt jotenkin ehkä ironisesti taiteen tekemisen äärellä monella tapaa ja tälle voi sitten taiteellisakateemisesti vähän nauraa. Ja oli se ehkä vähän sellaistakin, mutta ei se ollut se juttu.

Mietin, että miksi juuri Brad Pitt ja miksi tämä ei nyt voi olla vaan joku satunnainen tyyppi. Ehkä se olisi voinut olla joku muu, mutta jotenkin oli tärkeää että me tiedetään tämä tyyppi. Tai siis mukamas tiedetään, siristyvät silmät ja valkoisena hohtava hymy. Ja että sitten tämä unelmamies muovaa savea eikä ole siinä kovin hyvä, mutta suhtautuu siihen lähes naurettavalla intohimolla, joka on loppujen lopuksi koskettavaa. Upottaa itsensä saveen ja muovata sitä loputtomiin, aina sitä samaa. Paiskoa se kasaan, silitellä hellin käsin ja kastella, ettei se kuivu. Rationaalinen aivojen osa tosin huusi paniikkia siitä, että tämä ei mitenkään voi olla kovin hygieenistä mutta harvemmin on elämäkään.

En löydä itsestäni sääliä esityksen Bradia kohtaan ja tuskin se on tarkoituskaan. Ensi alkuun hän tosin vaikuttaa vähän säälittävältä, puhuu venytellen ja tietoisesti, vispaa matchaa ja laihtuu kuihtuu muka huomaamattaan. Loppujen lopuksi olen hänelle enemmänkin kateellinen, sillä hänellä on yhteys johonkin syvään ja todelliseen. Ennen sitä hän on tosin joutunut luopumaan kaikesta, rooleista ja Versacen takeista ja lapsistaan. Ehkä tunnen vähän myötätuntoa, mutta sekin tuntuu toisaalta vähän vaikealta kun toinen hyppelee aavikolla satojen dollarien arvoisessa puserossa. Ehkä tämä tunne on sekoitus kateutta ja ihmetystä, sillä vaikka hänen peuhaamisensa saven kanssa saa yllättäviäkin sävyjä, pakottaa se minut samalla katsomaan itseeni.

Jälkikäteen selvittelin vähän, halusin tietää mitä varten ne esityksessä meille jaetut Brad Pittin kuvat oli otettu. Löysin kesän 2017 GQ:n ja siihen tehdyn haastattelun, jossa Pitt keittää matchaa, toteaa olevansa tactile individual ja kertoo sitten taideprojektistaan. Tämä hämmentää minua hirvittävän paljon, se miten koko haastattelussa on jotenkin outo sävy ja se miten siitä tai sen kautta on saatu tehtyä tällainen näin hieno esitys.

Esityksen lopullinen merkitys ja paino selvinnee joka tapauksessa minulle vasta myöhemmin, tunnen että tämä on sellainen jota tulen ajattelemaan paljon. Tuntuu siltä, että ulkopuolelta katsottuna koomisista puitteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi esitys oli järisyttävä. Se ei ottanut itseään liian vakavasti vaikka olikin äärimmäisen tosissaan, tuuditti minut valheelliseen tunteeseen jostain humoristisesta ja iski sitten vasaralla päähän. Ja se vasara upposi minuun kuin saveen.

Esitys sai ensi-iltansa Kiasma-teatterissa ARS17-tapahtumassa syyskuussa 2017.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...