Lavalta: FULL PULL, Woyzeck

Kuva: Sami Roikola

Yliviritetyt supertraktorit ja herkkä tanssijapoika

Siitä lienee viitisentoista vuotta, kun olin tavalliseen tapaan viettämässä muutamaa kesäistä viikkoa enoni luona Nilsiässä. Sinä kesänä koukutuin jostain syystä tractor pullingiin, katsoin sitä päivittäin ja jännitin miten kisaajille käy. Sen jälkeen en ole lajiin missään varsinaisesti törmännyt, ennen kuin näin Laura Mattilan ohjaaman FULL PULL, Woyzeckin.

Esityksestä piti ilmeisesti alunperin tulla sellainen perinteisempi Woyzeck, mutta jossain vaiheessa esityksen fokukseksi tuli Juho Uusitalon, esityksen ainoan näyttelijän, tarina. Büchnerin tarinan elementtejä on edelleen säilytetty, mutta alkuperäisen tekstin syvällisempi tunteminen ei ainakaan minulle ollut edellytys esityksestä nauttimiseen.

Uusitalo ei solahtanut kasvuympäristössään Pohjanmaalla miehille varattuun muottiin. Perheen muut miehet harrastivat tractor pullingia, Uusitalon tehtävät siihen liittyen löytyivät vähitellen keittiöstä. Jääkiekko ei kiinnostanut, mutta tanssin parista löytyi harrastus ja intohimo. Kymmenvuotiaana Uusitalo teki ensimmäisen oman koreografiansa Yksinäisen miehen vaellus ja se nähdään myös tässä esityksessä. Hieno hetki, mutta käytännössä tanssiryhmän ainoana poikana elo ja olo ei aina ollut sitä helpointa. Kaiken lisäksi äänenmurroskin taisi jäädä tulematta tai ainakin äänen ylärekisterin käyttö tuntui nuorena luontevammalta, vaikka matalampikin taajuus lopulta löytyi käyttöön.

Uusitalon kasvutarinaan on upotettu pätkiä Woyzeckista, maanrakoon painetun miehen kamppailusta, ja lisäksi työryhmän muiden miesjäsenten (äänisuunnittelusta vastaava Markus Tapio ja valo- video- ja lavastesuunnittelun luonut Sami Roikola) näkökulmia toksiseen maskuliinisuuteen. Liikuntatuntien simputus, "oikeanlaiseen miehuuteen" liittyvä väkivalta, uhoaminen ja synkissä vesissä rypeminen näyttäytyvät esityksessä varoittavina esimerkkeinä. Mattilan ohjaus ei kuitenkaan väitä yhdenlaisen miehuuden olevan jotenkin oikeampaa, vaan lähinnä näyttää myrkyllisten oletusten mahdollisia seuraamuksia. Miehille on tilaa niin siellä yliviritetyn traktorin ratissa kuin tanssisalissakin.

Henkilökohtaisen teeman lisäksi esitys on myös fyysisiltä puitteiltaan intiimi. Kruununhakalainen asunto, jossa esitys nähdään, on Mattilan ja Uusitalon koti. Kuumana heinäkuun iltana esitystila on paahteinen, mutta hieno. Pahvilaatikot reunustavat lavaksi laitettua tilaa, hapsulamput vievät ajatukset mummolamaisiin vanhoillisiin tiloihin. Valaistus on pääasiassa hämärä.

Täytyy vielä erikseen kehua esityksen ikkunaruutuihin tehtyjä projisointeja. En tiedä minkälaiset high tech -ruudut ja systeemit siellä oli, mutta hienolta näytti ja oli mahtavaa kun kerrankin projisoinnit eivät samalla heijastuneet näyttelijän kasvoihin ja muuhun rekvisiittaan. Pohjanmaalla kuvatut videopätkät myös keskustelevat hyvin esityksen sisällön kanssa ja toivat siihen lisää syvyyttä.

Hieman yli tunnin pituinen esitys on hieno keskustelunavaus tärkeästä aiheesta. Se uskaltaa kyseenalaistaa ja kommentoida, mutta ei uhriudu vaan näyttää miten omista unelmistaan voi pitää kiinni haastavassakin ympäristössä ja löytää niistä voimaa, jota omaksi itseksi kasvamiseen tarvitaan.

Teos on Juho Uusitalon Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Esityksiä on 16.7. asti.

Anton Vanha-Majamaa on kirjoittanut Hesariin kiinnostavan, esitystä taustoittavan arvion.

Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai oikeastaan ladulle tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden ja saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.

Lavalta: Häivähdys ja All I Have Learned (TeaK)

Häivähdys. Kuva: Alpo Juusti

Rajatilakokemuksesta lempeään synninpäästöön

Virpi Leppäniemen Häivähdys haastaa katsojan välittömästi tilaan astuessa, sillä on valittava kummalle puolelle keskelle lavaa asettuvaa kangasta menee istumaan. Kipitän kankaan taakse, lattialla makaa mustiin pukeutunut ihminen. Samanlainen hahmo oli myös toisella puolella kangasta. Esityksen alkaessa molemmat hahmot alkavat tanssia, mutta toiselle puolelle nähdään vain varjojen kautta.

Alku tuntuu hämmentävältä, mietin jäänkö jostain paitsi kun en näe toiselle puolelle. Pian esityksen rytmi vie mennessään meditatiiviseen tilaan, äänimaisema turruttaa. Tuntuu kuin katselisin rinnakkaisuniversumiin, Mia Jalervan valosuunnittelua on pakko ihailla.

Koreografia on vaikuttava, etenkin sen lopun sotatannermainen jyrinä ravistelee sisimpää. Valon ja varjon vuoropuhelua on käytetty taitavasti mutta ei turhia kikkaillen, rajatilakokemuksen tuntu on vahva loppuun astii. Esitys jättää vaikuttuneen olon, tuntuu kuin olisin ollut osa alkuvoimaista rituaalia.

All I Have Learned. Kuva: Alpo Juusti

Väliajan jälkeen alkava All I Have Learned on kuin toisesta maailmasta. Esitystilan on valinnut sekalainen valikoima kitch-henkisiä esineitä ja seitsemän tanssijaa seisovat rivissä paljetein ja rimpsuin koristelluissa, paikoin satiinikankaisissa asuissaan. Huvittaa.

Teoksessa koreografi Tiina Santavuo on halunnut käsitellä elämästä oppimiaan asioita. Asiat tuodaan esille liikkein ja sanoin. Oudoksun ensin esityksen englanninkielisyyttä, mutta käsiohjelma selkeyttää asiaa. Myönnän olevani Santavuon kanssa samaa mieltä siitä, että joskus vieraalla kielellä on helpompi sanoa vaikeita ja kipeitä asioita. Moni asia osuu maaliin, toisaalta tuntuu että samalla saan myös anteeksi.

Esityksestä tulee hyvä mieli. Tanssi tuntuu luonnolliselta, esiintyjät eivät niinkään tunnu esiintyvän kuin ilmaisevan itseään. Välillä he katsovat silmiin ja hymyilevät, minä hymyilen takaisin. Henkilökohtainen ote koskettaa ja samalla lohduttaa, puhekohtauksissa on jotain yleisinhimillistä. Poistun salista hymyillen, lempeästi vaikutettuna.

Molemmat esitykset olivat koreografien taiteellis-pedagogisia opinnäytetöitä. Näin molemmat TeaKin kausikutsulla.

Lavalta: Miestä ei voi raiskata (Teatterikorkeakoulu)

Juliste: Sofia Palillo

Teatterikorkeakoulun viidennestä kerroksesta katsojat ohjataan kiviseen rappukäytävään ja istumaan portaille rakseilla merkityille paikoille. Tähän poikkeukselliseen katsomoon mahtuu kerralla kymmenisen ihmistä. Alkamassa on Teatterikorkeakoulun toisen vuoden opiskelijoiden Laura Mattilan ja Anni Rajamäen ohjaama ja dramatisoima klovneriaversio Märta Tikkasen romaanista Miestä ei voi raiskata.

Tarinassa Tova Randers on epäonnisen illan päätökseksi raiskattu Martti Westerin toimesta. Järkytyksestä jossain määrin toivuttuaan Tova päättää kostaa eikä suinkaan ilmoittamalla poliisille, vaan raiskaamalla Martin. Raiskaamalla, vaikka silloisen yhteiskunnan lakien mukaan miestä ei voikaan raiskata, vain naisen. Viiden klovnin kautta tarkastellaan Tovan tarinaa monelta kantilta, nostetaan esiin ongelmakohtia valtarakenteissa, ravistellaan.

Nolostuksekseni on todettava, että en ole lukenut vielä ainuttakaan Märta Tikkasen teosta. Esitystä katsoessa se ei kuitenkaan haittaa, sillä fragmentaarisuudestaan huolimatta klovnien versio on eheä kokonaisuus, jota on helppo seurata. Tikkasen tekstikatkelmien lisäksi kuullaan myös klovneja itsejään tai oikeastaan näyttelijöitä maalattujen maskien takana, ajatuksia maailmasta, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja sekavuudesta.

Lavalla nähdään klovneina Särö (Satu Tuuli Karhu), Raff (Tarleena Laakko), Skeida (Miro Lopperi), Yrjö III (Sami Roikola) ja Tauno (Juho Uusitalo). Kukin saa olla vuorollaan Tova, Martti, poliisi, Tovan poika. Kukin näyttelee hahmonsa oman persoonansa kautta, vivahteikkaasti, silti hahmojen olennaiset maneerit ja piirteet säilyttäen. Ei voi kuin ihailla sitä heittäytymistä, klovnerian toimimista tässä tarinassa. Ja ihmetellä, minkälaista akrobatiaa ja koreografian tajua vaatii Lopperin ja Uusitalon taistelu ahtaassa porraskäytävässä rappusineen.

Lasken katsojana edukseni sen, että olen nähnyt kahdesti Red Nose Companyn romaanisovituksia klovneille. Esityksen tunnelmaan oli nyt itselleni helpompi heittäytyä eikä eturivissä tai oikeammin sanottuna alemmalla portaalla istuminen ahdistunut, vaikka klovnit jatkuvasti katsoivatkin silmiin ja tulivat hyvin lähelle, ahtaassa tilassa kun oltiin.

Porraskäytävä on esitystilana kiinnostava, oivasti esitykseen sopiva. Fyysisiä lavasteita ei ole lainkaan, tilat on luotu käytävään Julia Jäntin suunnittelemilla teippauksilla seinään. On Emma-tuoli, lipasto, lamppu, kynnysmatto. Kaksiulotteiset lavasteet heräävät eloon esityksessä, sopivat sen tunnelmaan. Sääli, että taidokkaat teippaukset pitänee poistaa lyhyen esityskauden jälkeen.

Miestä ei voi raiskata ei ole hauska kertomus. Se on tarina vallankäytöstä, kostosta, maailmasta joka ei ole kovin kaunis. Esitys ei kuitenkaan ole ylettömän raskas, klovnit tekevät siitä kevyemmän lyömättä asiaa kuitenkin leikiksi. Hiljaiseksi tämä veti, vaikutti. Toivottavasti näistä klovneista ja tekijöistä kuullaan vielä paljon.

Viikonlopun (4.6. ja 5.6.) Kaisaniemen puistossa järjestettäviin esityksiin voi kysellä lippuja sähköpostista miestaeivoi@gmail.com. Ja jos olet sattumoisin menossa Kajaanin runoviikolle, niin mene ihmeessä katsomaan myös tämä vaikuttava esitys 6.7. Offin puolella.

Lavalta: RKKS:2 (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Arja Kärkkäinen

Teatterikoulun RKKS:2 tuo rakkauden tunteita näyttämölle ruumiillisen kokemuksen kautta. Ensirakkaus, mustasukkaisuus, parisuhde ja ero näyttäytyvät äänimaisemina, sanoina, katseina ja kosketuksina. Pelkistetysti tehty esitys tulee iholle, ilahduttaa ja vähän surettaakin.

Esiintyjät edustavat monipuolisesti Teatterikorkeakoulun eri linjoja muun muassa näyttelijäntaiteen, tanssin ja valosuunnittelun osalta ja onpa mukana esiintyjiä myös Sibelius-Akatemian ja Nätyn riveistä. Antti Autio ja Aleksi Kaufmann loihtivat esitykselle musiikin laulaen ja soittaen. Lavalla puolestaan nähdään Johannes Hiltunen, Mia Jalerva, Arto-Oskar Reunanen, Arja Kärkkäinen ja Joel Neves, joka on myös esityksen ohjaaja. Hienointa oli katsoa työryhmän yhteispeliä ja keskinäistä työskentelyä, mutta mieleen jäivät erityisesti Jalervan upea hymy, mustasukkaisuus-kohtauksen järisyttävä koreografia, jossa Pulkkista riepotellaan pitkin lattiaa ja parisuhde-kohtauksen aikana valssaaminen, kiitos Reunaselle viennistä!

Tunteiden ruumiillinen kokeminen on tuotu näyttämölle erinomaisesti tai ainakin ne loksahtelivat paikoilleen oman kokemusmaailmani kanssa. Ensirakkauden pakottava tarve tutkia toista läpikotaisin, mustasukkaisuuden vihlova ja otteestaanpäästämätön synkkyys, parisuhteen parhaimmillaan valssaten käyvä rytmi ja eron repivyys ja lopullisuus tuntuvat ja näyttävät juuri siltä kuin voisi kuvitella. Kohtaukset on myös tehty niin yleispätevästi ja pääasiassa sanattomasti, jotta tunnelmaan on helppo tarttua ja samaistua.

Esitys myös keskusteli kiinnostavasti samassa tilassa viime viikolla näkemäni Hyväileminen-esityksen kanssa. Kummassakin kosketus ja ihmisten väliset suhteet olivat tärkeässä osassa, osoittelematta ja turhaan rajaamatta, mutta vaikka lähestymistapa kummassakin oli kehollinen oli tunnelma esityksissä erilainen. Hyväilemisessä tunnelman oli hyvin intensiivinen ja välillä jopa hikinen, RKKS:2:n maailma oli maanläheisempi, jollain tavalla arkisempi mutta silti lämmin.

RKKS:2 menee joka tapauksessa suorilta tämän vuoden parhaisiin kulttuurikokemuksiin. Se päästi lähelleen, oli omanlaisensa, kosketti ja avasi päästä jotain lukkoja. Tanssiminenkin oli iso plussa. Tunnelma piti otteessaan vielä pitkään esityksestä lähtemisen jälkeen.

Sääli että näkemäni esitys oli niistä viimeinen, muuten hoputtaisin teitä kaikkia katsomaan tätä. Kiitokset työryhmälle, kokemus oli täydellinen.

***

Esitys nähty TeaKin kausikutsulla.

Lavalta: Hyväileminen (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Liisa Vääriskoski

Täytyy myöntää, että vähän jännitti mennä katsomaan Teatterikorkeakoulun Hyväileminen-esitystä. Promokuvassa on kirjaimellisesti pino alastomia ihmisiä ja kuvauksessa todetaan tämän olevan yksinkertaisesti kolmiosainen esitys koskettamisesta. Kammoan mahdollista vaivaantumista, mutta saliin vaan, ojennettu tyyny käteen ja lattialle istumaan.

Työryhmä on jo tilassa temppuilemassa kattoon kiinnitetyllä köydellä ja painimassa futonilla. Vähitellen kaikki katsojat saadaan sisälle ja esitys alkaa. Perinteikkyys on tästä kuitenkin kaukana, esitys nimittäin aloitetaan yhteisellä meditaatiohetkellä ja siitä jatkettaisiin sitten varsinaisiin kohtauksiin.

Meditaatio on miellyttävä. Erityisesti matalalla taajuudella värähtelevän urkupillin lattian kautta välittyvä tärinä on rauhoittavaa. Vieressä makaavan ihmisen kosketus jalkaterääni, kauniisti kysyttynä, tuntuu mukavalta. Kirkkaimmat valot särkevät tosin silmiä, mutta ne kestävät vain hetken. Meditaation jälkeen olo on hieman pöllämystynyt, mutta rauhallinen.

Esitys jatkuu, kohtaukset luodaan eri puolille tilaa ja katsojat siirtyvät tarpeen mukaan kun ääni- ja valolaitteistoja siirretään. Puhetta ei ole paljon, pääasiassa repliikit toistavat käsiohjelmassakin esiteltyä Pyytäminen -sanastoa. Kosketa mua tähän, Ota mut syliin, Okei ja muut kuullaan yhä uudelleen ja uudelleen. Äänenpainoilla on kuitenkin merkitystä, esimerkiksi Hein voi sanoa kovin monella eri tavalla.

Esiintyjät olivat vahvasti läsnä ja tuntuivat luottavan toisiinsa. Monipuolinen osaaminen näkyy lavalla, taustoja on niin näyttelijäntyössä, tanssissa kuin sirkuksessakin. Tilaan tuodut hetket ovat luonteeltaan yksityisiä, mutta ne eivät kuitenkaan jättäneet yleisöä ulkopuolelle. Lopuksi katsojille tarjoillaan appelsiinimehua, iltaesityksissä käsittääkseni sangriaa. Loppukumarruksia ei ole, teatterisavuinen tunnelma säilyy. Poistun tilasta lämpimän tilan uuvuttamana ja vaikuttuneena esityksestä, kaikesta osaamisesta, läsnäolosta ja rentoudesta.

Hyväileminen oli lempeä ja läsnäoleva esitys. On taitolaji koskettaa toista kauniisti, harjoitelkaamme sitä. Kiitokset työryhmälle että jaoitte, näytitte, teitte, olitte.

***

Esitys nähty TeaKin kausikutsulla.

Lavalta: Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Auli Karra

Improvisaatio on hieno ja haastava laji, etenkin jos tavoitteena on nyhjäistä lähes tyhjästä kokonainen näytelmä. Tähän pyrkii Teatterikorkeakoulun Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä, jossa katsojien antamasta näytelmän nimestä lähdetään hommaa rakentamaan. Näyttämöllä nähdään Paavo Kinnunen, Mari Naumala, Sohvi Roininen, Sonja Salminen ja Miiko Toiviainen, kaikki neljännen vuosikurssin opiskelijoita, ja Janne Kääriäinen, viidennen vuosikurssin opiskelija jonka taiteellinen opinnäytetyö esitys myös on. Kuusikon apuna on lisäksi muusikko Hannu Risku ja valosuunnittelija Anniina Veijalainen.

Tiistain iltapäiväesityksessä nähtiin näytelmä nimeltä Naidako siis Kocoum? Vaikka nimi viittaakin Disneyn Pocahontas-elokuvaan ei tässä esityksessä nähty Virginian komppaniaa vaan painittiin lukioikäisten identiteettiongelmien parissa, ratkottiin parisuhdekysymyksiä oikein leppoisan isän avulla ja kurkattiin välillä vaasalaisen harrastajateatterin elämään. Ensimmäisen esityspuoliskon jälkeen hieman hirvitti että miten nämä kaikki langat saadaan koottua kasaan ja esitys päättymään, mutta yllättävän sujuvasti se lopulta onnistui. Impronäytelmälle kuitenkin sallittakoon minun puolestani pientä epäkoherenssia.

Taitavia esiintyjiä yhtä kaikki, moneen siinä intouduttiin ja ryhmäpeli tuntui toimivan. Suosikkikohtaukseni oli ehdottomasti mystinen hedelmäkaappiterapia, jossa isänä Toiviainen, poikakaverina Kinnunen ja tyttärenä Roininen pohdiskelivat josko nuorten suhteella olisi vielä mahdollisuuksia ja minkälaisia. Paljon voidaan kuulkaas passionhedelmästä päätellä. Paljon oli myös hyvin toimivia miimillisiä ovia ja kaappeja unohtamatta erittäin hienoa miimistä banaania, arvostan. Kiitosta on annettava myös tavattoman taitavalle muusikolle ja nopeasti reagoivalle valovastaavalle.

Keskiviikkoillassa homma lähti liikkeelle samalla nimenhakumenetelmällä, mutta näyttelijöitä oli yksi vähemmän Toiviaisen ollessa muissa esityshommissa Peacockissa. Se ei menoa kuitenkaan haitanut, esitys sai nimekseen Rakas äiti ja se aloitettiin kolmen sukupolven naisten (Naumala, Roininen ja Salminen) piknikillä Seurasaaressa. Kaikenmoista ihmissuhdekiemuraa sitä mahtuu perheen naisten välille, etenkin kun mukaan sotketaan 1600-lukulaisen höyrylaivan (!) ylipursimies Sikarlsson (Kääriäinen) ja hänen uusi alipursimiehensä Jansson (Kinnunen).

Loppujen lopuksi näytelmässä kolmiodraamaa, marttyyriäitiä, koirien disko, asekauppaa, oikeasti traaginen koiran murha, kassakaapin tiirikointia ja tuhopoltto. Kuulostaa näin lueteltuna yllättävän ankealta, mutta oli siellä toki niitä keveitäkin hetkiä ja katsomossa sai välillä hirnua tosissaan. Hieman ehkä lopussa levisivät langat liian moniaalle kellon tikittäessä jo eteenpäin, mutta kunnialla joka tapauksessa selvittiin maaliin asti. Omaksi suosikikseni taisivat kyllä kuitenkin jäädä aivan ensimmäisen kohtauksen lukuisat satunnaiset koiranulkoiluttajat ja toisella puoliajalla nähty mummin tinder-kokeilu.

Hattua täytyy joka tapauksessa esiintyjäkaartille nostaa, hyvin selvisivät molemmista esityksistä. Muutamia pieniä pudotuksia tuli ja välillä juonenkäänteisiin olisin kaivannut perinteikkäistä poikkeavia vaihtoehtoja. Toisaalta oli myös hienoa nähdä, miten toisten heittämistä palloista otettiin koppeja, lähdettiin innolla tekemään ja auttamaan ja kannettiin kohtaukset loppuun asti hyvällä meiningillä siinä hetkessä ollen ja tehden. Kuten ohjaaja Tiina Pirhonen käsiohjelmassa kertoo keskeistä ovat hyvät kuuntelutaidot ja sitä nähtiin lavalla paljon. Ilo oli käydä nämä molemmat vedot katsomassa, viihdyin oikein hyvin.

Myös Talle kävi katsomassa tätä, täältä voit käydä lukemassa mitä sillä kerralla tapahtui.

Esitykset nähty TeaKin kausikutsulla.

Lavalta: Tragedi (Teaterhögskolan)

Kuva: Sanni Siira / TeaK

Gråtande kom vi till världen sanotaan Kuningas Learissa, esityssalista sai puolestaan poistua hymyillen ja intoa puhkuen. Seitsemästä Shakespearen tragediakatkelmasta koostuva Teaterhögskolanin esitys Tragedi oli synkistä aiheistaan huolimatta raikas tuulahdus musiikkiteatteria ja esitteli vakuuttavaa näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen koulutusohjelman kolmannen vuosikurssin opiskelijoilta. Väldigt bra, sanon.

Kahdessa tunnissa ehditään tutustua niin Romeoon ja Juliaan, Richard III:een, Macbethiin vaimoineen, Othelloon, Edmundiin ja Edgariin, Hamletiin kuin kuningas Leariinkin. Yhdeksän näyttelijäntyön opiskelijaa (Wilhem Enckell, Minni Gråhn, Petra Heinänen, Alexander Holmlund, Salla Loper, Liisa Tremmel, Alexander Wendelin, Klara Wenner Tångring ja Ole Øvre) loikkivat roolista toiseen kukin saaden valokeilan vuorollaan. Lähes kaikki toiminta tapahtuu Mediakeskus LUMEn salista löytyvässä uima-altaan kaltaisessa kaukalossa ilman sen kummempia lavasteita ja ratkaisu toimii pitäen tunnelman ilmavana.

Vähän nolotti esityksen alkaessa kun tajusin, että Richard III:n, Othellon ja Macbethin juonet ovat itselle aivan hukassa, Romeon ja Julian, Kuningas Learin ja Hamletin sentään muistin. Nolotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, tämähän on teatteria ja näytelmä kantakoon, yllättyypähän sitten. Tragedioiden ollessa kyseessä lopputulemia ei tosin ollut kuin yksi, verenvuodatusta ja kuolemaa siis. Ruotsivaihteen käynnistyksessä kesti hetken, pää yritti epätoivoisesti suomentaa kaiken samanaikaisesti, mutta pian helpotti kun malttoi jälleen antaa näyttelijöiden näytellä, kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää sanatarkasti.

Kuva: Sanni Siira

Shakespearen tekstien ruotsinnokset kääntyvät komeasti laulettavaksi ja lausuttavaksi. Erityisesti katkelmien päähenkilöiden sooloissa sai melkein pidellä penkistä kiinni, komean kuuloista oli niin soitto kuin laulukin. Lotta Ahlbeckin johtamana seitsenpäinen orkesteri luo komean taustan kaikelle toiminnalle, tosin suosikkejani olivat silti (vaski)puhaltimien aloitukset kaikille katkelmille.

Kehuttava on myös puvustusta, joka on Anni Korkalon käsialaa. Kokovalkoiset, Shakespearen aikaisiin asusteihin päin kumartavat asut muuttuvat esityksen kuluessa sinikirjaviksi maalin roiskuessa milloin mistäkin suunnasta ja kenenkin toimesta. Sinisen värin käyttäminen oli siinäkin mielessä mukavaa, että esitys olisi ollut käsittämättömän makaaberi jos maali olisi ollut punaista. On tässä silti pyykkäämistä ja puunaamista esitysten välillä, kumarrus puhtaanapidolle siis myös.

Näemmä kehun nyt kaikkea, mutta se suotakoon, ilahduin tästä ilman sen kummempia odotuksia katsomastani esityksestä niin kovasti. Jacob Höglundin ohjaama näyttelijäntyö koreografioineen on laadukasta, mieleen jäivät erityisesti Klara Wenner Tångringin vastustamaton Hamlet ja Petra Heinäsen kylmä cerseilannistermainen Lady Macbeth, Wilhelm Enckellin Ofelia pääsi myös yllättämään herkkyydellään. Ensemble pelaa hienosti yhteen ja työskentelyä on ilo katsella, lavalta (tai kaukalosta) huokuu esiintymisen ilo. Kiitos, tack, lisää tällaista!

Tragedin ehtii kokea Mediakeskus LUMEn tiloissa vielä tämän viikon, jag rekommenderar, suosittelen lämpimästi. Esitys on myös ensimmäinen osa NY Musikteater -hanketta, odotan innolla jatkoa.

Kävin katsomassa esityksen saamallani Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kausikortilla.