torstai 23. marraskuuta 2017

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi


Jari Järvelän Se ken tulee viimeiseksi (Tammi, 2017) kuljettaa kymmenen päähenkilöään Korsikalle suorittamaan Euroopan haastavinta vaellusreittia, GR 20:ta. Kaikkia reitin kahdessa viikossa selvittäneitä odottaa maalissa massiivinen palkinto ja vaikka haasteeseen valituilla ei vaellustaitoja pääsääntöisesti ole, on raha hyvä houkutin. Matkan varrella päitä alkaa kuitenkin tippua, myös kirjaimellisesti, eivätkä kilpailijat enää tiedä kehen voivat luottaa.

Teos kumartaa Christien Eikä yksikään pelastunut -teoksen suuntaan samalla päähenkilöiden määrällä ja heidän kuljettamisellaan syrjäiseen paikkaan kuolemaan epäilyttävissä olosuhteissa. Usean hahmon samanaikainen seuraaminen tekee kirjan alusta hieman sekavan, mutta kun väki vähenee bileet paranevat tai ainakin tunnelma tiivistyy huomattavasti. Aikamoista pyöritystä Järvelä tässä tarjoilee ja itsekin meinasi hengästyä, kun vaellusporukan keskinäinen kilpailu kovenee ja ihmisluonto paljastaa synkimmät piirteensä.

Järvelä on itse vaeltanut GR 20:n enkä voi kuin nostaa hattua, sillä kirjansa ei juurikaan innosta retkelle lähtemään. Pakahduttava kuumuus, jalkoja repivät pensaat ja vähintäänkin hengenvaarallisen kuuloiset jyrkänneosiot eivät kuulosta miltään matkailuvalteilta. Tästä huolimatta reitin kuvaus oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Järvelä osaa miljöökuvauksen oivallisesti ja reitti on helppo kuvitella mielessään.

Bonuksena todettakoon, että kirjaa pystyi varsin kivuttomasti lukemaan myös todella väsyneenä ja keskellä yötä.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa liikutaan luonnossa, vaikka tervehenkinen retkeily onkin tästä melko kaukana.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi, 2017. 207 s.
Kansi: Markko Taina

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Erin Hunter: Ennustusten alku -saaga (Soturikissat)

Olisikohan näistä kotikisuista soturioppilaiksi?

Aika ajoin kirjastojen somessa nousee esiin Soturikissat-kirjasarja. Sarjan ympärille järjestetyt työpajat ja teemapäivät vaikuttavat olevan supersuosittuja. Oppilaiden saadessa valita suositeltavia kirjoja esille lähikirjastossamme, olivat yli puolet kirjoista Soturikissoja. Päätin siis vihdoin tarttua härkää sarvista tai kissaa karvoista ja tutkia, mistä ihmeestä on kyse. Valitsin luettavakseni sarjan niin sanotun ensimmäisen saagan Ennustusten alku, joka käsittää kuusi kirjaa.

Tarinan päähenkilönä on kotikissa Ruska, jota metsän tuoksut ja vapaus vetävät puoleensa. Kohdattuaan metsäretkellään villikissa Harmaatassun Ruska päättää jättää kotinsa ja saa tilaisuuden liittyä villikissojen Myrskyklaaniin soturioppilaaksi vaihtaen samalla nimensä Tulitassuksi. Soturiksi oppimisen lomassa Tulitassu pääsee tutustumaan klaanien väliseen herkkään tasapainoon ja oman klaaninsa sisäiseen valtapeliin. Vähitellen halveksitusta kotikisusta kasvaa vahva ja kunnioitettu soturi, jolla on lopulta suuri rooli klaaninsa tulevaisuuden turvaamisessa.

Ensimmäinen osa Villiin luontoon ei aivan vakuuttanut minua. Vaikka kirja ei ollut kovin pitkä, tuntui teksti kömpelöltä ja kissasotureiden elämään samaistuminen oli vaikeaa. Aivoja myös rassasi hahmojen suuri määrä ja kissojen nimien jatkuva vaihtuminen, nimi nimittäin määräytyy klaanissa sen mukaan onko kissa pentu, oppilas vai soturi ja mahdollinen päälliköityminenkin tuo vaihdon muassaan. Bloggaajakollegat rohkaisivat kuitenkin jatkamaan sarjan parissa, joten ei kun takaisin kirjaston lainaustiskille.

Toisen ja kolmannen osan kohdalla huomasin jo vähän kiintyneeni kissoihin. Lisäksi juonellisesti kokoon oli keitelty sellainen petturuuksien ja salaisten suunnitelmien verkko, että olisihan se jäänyt vaivaamaan jos ei olisi päässyt asiasta selville. Viimeiset kolme osaa menivät lopulta todella nopeaan tahtiin, käytännössä yhden osan ehti lukea päivässä vauvan hoidon ohessa. Finaalissa jännitti jo oikeasti mitä tulee tapahtumaan, vaikka loogisesti ajatellen lopputulos täysin selvä olikin.

Kokonaisuutena Ennustusten alku oli siis varsin positiivinen lukukokemus. Vesa-Matti Paijan käännös on varsin hyvä ja helppolukuinen, vaikka teksti itsessään välillä onkin hieman kömpelöä. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että Erin Hunter -pseudonyymin taakse on kätkeytynyt useampi kirjoittaja. Nopeaan tahtiin näitä lukiessa kirjat kävivät myös toisteisiksi, sillä aikaisempia juonenkäänteitä kerrattiin jatkuvasti. Tästä ominaisuudesta olisin kuitenkin varmaan kiitellyt lahopäisyydessäni vuolaasti, jos olisin lukenut kirjat julkaisutahdissa ja ehtinyt unohtaa siinä välissä puolet asioista.

En ole varsinaisesti kissaihmisiä, mutta pääsääntöisesti kirja tuntui esittävän kissat suhteellisen luonnollisessa valossa. Metsästämistä ja turkkien sukimista kuvaillaan välillä piinallisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Tästä näkökulmasta muutama outous, kuten kissojen kyky punoa oksia yhteen tai kiinnittää kynsiinsä lisäosia, tuntuivat todella kummallisilta. Toisaalta kissojen klaanijärjestelmä ja enneunien näkeminen tuntui kontekstissa ihan loogiselta, joten mitäpä tässä sitten nillittämään.

En tämän urakan jälkeen koe erityistä tarvetta jatkaa, vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi. Näiden kuuden kirjan lisäksi Soturikissat-kirjoja on suomennettu huikeat 24 kappaletta. Olen kuitenkin iloinen sarjaan tutustumisesta, sillä seikkaileminen kissojen parissa tarjosi mukavaa eskapismia ja helppolukuista tekstiä niihinkin hetkiin kun aivot tuntuivat pelkältä puurolta.

Kuittaanpa samalla tällä paketilla Helmet-haasteesta kohdan kirjan kannessa on eläin.




























Kuvakaappaus kansista Soturikissat Wiki -sivustolta.
Art House, 2009-2011.
Suomentanut: Vesa-Matti Paija

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kiinnostavia, mutta turhan helposti unohtuvia esseitä


Kevätkesällä podin jonkinlaista esseekautta ja ahmin lävitse useammankin esseiksi luokiteltavan teoksen. Siri Hustvedtin kokoelma Elää, ajatella, katsoa oli ollut lukulistalla jo pitkään, Rebecca Solnitin Men Explain Things to Me hyppäsi luettavaksi puolestaan Sivumennen-podcastin suuresta feministijaksosta. Molemmat kirjat olivat hyvin kirjoitettuja ja älykkäitä, mutta näin useita kuukausia myöhemmin on myönnettävä, että aika vähän niistä jäi mieleen.

Hustvedtia luin hitaasti yli kuukauden, sillä iso osa teksteistä oli kovin intellektuelleja ja keskittymistä vaativia. Ensimmäinen kirjan osio Elää unohtui jo lukiessa melko kokonaisvaltaisesti siinä vaiheessa kun pääsin neurologiaa ja aivojen toimintaa käsittelevän Ajatella-osion ohi.

Viimeistä osiota, jossa oli Hustvedtin kirjoittamia taidearvioita ja -katsauksia sen sijaan ahmin onnellisena. Suurin osa taiteilijoista ja heidän töistään oli minulle tuntemattomia, mutta nautin kuvauksista kovasti. Hustvedt vakuutti minut kyvyllään kirjoittaa taiteesta jo romaanissaan Kaikki mitä rakastin ja nytkin oli helppo nähdä teokset oman pään sisällä. Tavallaan olisi toki ollut kiinnostavaa, jos tekstien ohessa olisi ollut kuvia, mutta tulipahan keskityttyä kuvitteluun.

Solnit puolestaan käsittelee esseekokoelmassaan muun muassa feminismiä, tasa-arvoa, avioliittoa, kehojen kontrollointia ja Virginia Woolfia. Eniten huomiota teoksesta on saanut sen nimiessee, jonka myötä termi mansplaining ilmeisesti sai alkunsa. Solnitin kirjoitustyyli on kirkas ja älykäs. Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on kuitenkin hieman epätasainen, sillä tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri julkaisuihin. Tavallaan aiheiden moninaisuus on kiinnostavaa ja sillä vältetään liiallista toistoa, mutta toisaalta moniaalle kurkottaminen jätti myös hajanaisen olon.

Tätä kirjoittaessa pohdiskelin suhdettani esseisiin ja joudun toteamaan, että pidän niiden lukemisesta mutta unohdan ne aivan liian helposti. Yhteen aiheeseen keskittyvistä kokoelmista jää helpommin asioita mieleen, mutta tällaisista monen aiheen seteistä päähän jää lähinnä pienenpieniä siruja tai jokin yleinen peukutusfiilis.

Varovainen suositus siis molemmille teoksille. Ensi kerralla kirjoitan jotkut muistiinpanot näistä esseistä vähän aikaisemmin, niin ei tarvitse kirjoittaessa hävetä.

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012)
Otava, 2016. 462 s.
Suomentanut: Kaisa Sivenius









Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta Books, 2014. 130 s.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Nils Hydén: Livingstone, Afrikan sankari

Pasilan kirjavaraston kappale tästä teoksesta muistutti kunnoltaan hieman tätä, öh, leijonaa.

Luin toissa vuonna Miehiä ja miesten tekoja -nimiseen sarjaan kuuluneen pompöösin tutkimusmatkakuvauksen Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja suosittelin sitä sittemmin twitterissä @tomistrolle tutkimusmatkailijasta kertovaksi kirjaksi. Sitten minulta kysyttiin olenko lukenut tätä saman sarjan Livingstone-opusta ja päätin kokeilla. Pompöösiyttä oli tarjolla siinäkin, mutta onneksi Nils Hydénin Livingstone, Afrikan sankari on vain 84 sivua pitkä.

Hydénin teos kertoo tutkimusmatkailija ja lähetyssaarnaaja David Livingstonen ensimmäisestä tutkimusmatkasta vuosien 1849-1856 aikana. Lähetettyään perheensä takaisin Englantiin Livingstone lähti Linyantista (nyk. Botswana) kohti länsirannikkoa ja päätyen lopulta Luandaan (nyk. Angola). Matka oli jo lähtökohtaisestikin haastava eikä retkikunnassa ollut kuin reilu parisenkymmentä miestä, mutta lisäksi Livingstone sairastui matkalla malariaan.

Periaatteessa tutkimusmatkan kuvaus olisi voinut olla todella mielenkiintoinen ja myös Livingstone henkilönä on kiinnostava. Livingstone ilmeisesti muun muassa vastusti innokkaasti orjakauppaa ja kamppaili sen lopettamiseksi. Hydénin kuvaamana Livingstonesta saa kuitenkin jokseenkin ylimielisen kuvan, sillä vaikka hän tuntuu suhtautuvan matkakumppaneihinsa suopeasti olin rivien välistä lukevinani kuitenkin valkoisen miehen valta-aseman liiallista korostumista ja jopa perusteetonta ihailua Livingstonen erinomaisuutta kohtaan.

Lisäksi Hydénin kirjoitustyyli on suoraan sanottuna melko tylsä. Henkilöihailun lisäksi hän keskittyy lähinnä lainaamaan pitkiä pätkiä Livingstonen päiväkirjoista ja keskittyy jatkuvasti merkityksettömiltä tuntuviin kohtaamisiin unohtaen kokonaiskuvan. Minulle ei oikein käynyt selväksi, mitä matkan aikana tehtiin muuta kuin että Livingstone hikoili paljon ja heimopäälliköt vaativat helmiä, kankaita, härkiä, norsunhampaita. Toki myös sanasto oli vanhentunutta ja teki vähän pahaa lukea tätä teosta.

Oikeastaan mielipiteen kirjasta voi muodostaa sen viimeisen virkkeen perusteella. Kuinka mainio voi olla tositapahtumiin perustuva teos, joka päättyy taotaomaisesti sanoihin Mutta se on jo toinen tarina.

Enemmän ja luotettavampaa tietoa Livingstonesta ja tutkimusretkistään saanee lukemalla vaikka Wikipedian artikkelin.

Nils Hydén: Livingstone, Afrikan sankari (Afrikas store hjälte: från Livingstones sista vandringsår, 1943)
Kustannus oy Mantere, 1949. 84 s.
Suomentanut: ?

torstai 9. marraskuuta 2017

Lavalta: Laulunarvoinen (WHS Teatteri Union)

Kuva: Oona Kauhala / Milla Järvinen

Uskalla yrittää, uskalla elää

Milla Järvisen Laulunarvoinen on mieltä haastava ja kaunis nykysirkusteos. Järvisen koko vuoden kestänyt projekti tiivistyy tähän esitykseen, kokoaa yhteen saatuja elämyksiä ja ajatuksia. Rengastrapetsilla taiteiluun on yhdistetty vapaampaa ilmaisua, puhetta ja videota sekä performanssimaisia elementtejä. Alkuvoimainen esitys hämmentää ja jättää useita siemeniä mieleen itämään. Mitä jos uskaltaisinkin yrittää? Vaikka voin epäonnistua, vaikka tuntuukin että en pysty?

Lämpiössä luettavana ollut Hilja Kurkisen teksti älylaitteettomuudesta ohjasi katsomisajatuksia ehkä hieman väärään suuntaan, sillä lähdin pohtimaan esitystä sen kautta ja jäin jopa hieman kaipaamaan aiheen tarkempaa käsittelyä. Luettuani Järvisen kotisivuilta tästä projektista ajatukset järjestyivät tarkemmin ja esityskin asettui paremmin kontekstiinsa. Kun lähtöajatukseksi otetaan kaikilla aisteilla aistimista, ihmisyyttä, luonnonuskoa ja turhan stressin aiheuttamaa hengenahdistusta alan ymmärtää kohtauksia paremmin.

Kokonaisuutena esitys on ajatusvirtamainen, hieman poukkoilevakin mutta temmossaan hidas. Välillä huomasin kaipaavani selkeyttä ja suuntaviivoja ja keskittymistä rakoilutti hieman myös välillä turhan kovalla ollut musiikki, liekö ollut sitten tarkoitus vai ei. Toisaalta nautin taitavan sirkuksen katselusta ja omanlaisestaan tunnelmasta. Järvinen toimii rengastrapetsinsa kanssa läheisessä suhteessa, hellästi ja keskustellen. Tässä ei ole käytössä väline, vaan partneri.

Kaunista ja ajatteluttavaa katsottavaa tämä oli joka tapauksessa vaikka omat aivot olivat virittyneet hieman sivutaajuudelle. Järvisen ilmaisu on ilmavaa ja jotenkin häpeilemätöntä. Suurimman osan ajasta hän ei tunnu esiintyvän, vaan vain olevan hetkessä. Hetkeen pääsin itsekin välillä käsiksi. Lopussa Järvisen nostaessa viulun olalleen ja soittaessa laitan silmät vähäksi aikaa kiinni. Tässä on hyvä.

Vaikea sanoittaa, kiehtovaa katsoa, jälkimaininkeja kuulostelen vielä. Olen esityksen jälkeen huomannut keskittyväni paremmin hetkeen, jättänyt puhelimen pois, kuunnellut toista ihmistä paremmin. Tai ainakin yrittänyt.

Kiitokset WHS Teatteri Unionille kutsusta esitykseen ja Suketukselle katsomisseurasta ja purkukeskustelusta.

Lukekaa ihmeessä myös Jussi Tossavaisen erinomainen kritiikki (HS), joka valottaa lisää teoksen taustoja.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Lavalta: Jekyll ja Hyde (Salon Teatteri)

Kuva: Mika Nurmi Studio X

Salon Jekyll ja Hyde on ruma ja väkivaltainen – ja hyvä niin 

Olen nähnyt Jekyll ja Hyde -musikaalista molemmat aikaisemmat Suomessa tehdyt versiot, ensin Turussa ja sitten Jyväskylässä. Pidin molemmista, mutta en aivan ole päässyt kiinni siihen ytimeen miksi tätä Frank Wildhornin musikaalia niin fanitetaan. Nyt taisi sitten käydä niin, että Salon Teatterin puoliammattilaisvoimin tehty pienen näyttämön produktio oli se, joka herätti sisälläni uinuvan fanitytön ja sai minut kihisemään väliajalla innostuksesta.

Robert Louis Stevensonin kirjeromaaniin perustuva kertomus tohtori Jekyllin epäonnistuneesta kokeesta on kerrottu moneen otteeseen eri muodoissa. Musikaaliversiossa perustan lihoittamiseksi on tuotu hieman rakkaustarinaa ja jonkinlaista kolmiodraamaa, mutta keskiössä on edelleen yhden miehen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Tohtori Jekyll herättää valmistamallaan rohdolla sisällään uinuvan, täydellisen pahan herra Hyden ja alkaa terrorisoida Lontoon katuja. Samalla huomataan, että päältä puhtoiselta näyttävät ihmiset harvemmin ovat niitä esittämiään mallikansalaisia ja toisaalta että epäilyttävän ulkokuoren alta saattaa löytyä puhdas sydän.

Salon Teatteri onnistuu tässä laulullisesti varsin haastavassakin musikaalissa hienosti. Puoliso hengähti heti ensimmäisen joukkolaulukohtauksen jälkeen, että nyt ei tarvitse enää jännittää, sillä komealta kuulosti. Muutenkin näyttelijät onnistuvat rooleissaan oivallisesti kautta linjan. Salossa on selvästi päätetty syleillä musikaalin mahdollistamaa, överiyteen kallistuvaa ilmaisua esimerkiksi hyvän ja pahan kuvauksessa. Pahat ovat todella pahoja, ja kyllähän se ilahduttaa kuulla lavalla todella muhevaa paholaisennaurua, kun se kerrankin tilanteeseen sopii. Kehut lähtevät tätä myöten siis sekä ohjaaja Pauliina Saloniukselle että laulujen harjoituksesta vastaavalle Outi Ollilalle.

Kuva: Mika Nurmi Studio X

Peter Nyberg astuu rohkeasti kunnianhimoisen tohtorin saappaisiin ja tekee hengästyttävän hienon roolityön sekä Jekyllinä että Hydenä. Aikaisemmat näkemäni Hydet ovat olleet jollain tavalla hienostuneempia, mutta Nybergin tulkinta Hydestä on eläimellinen ja ruma ja sellaisena aivan loistava. Vähittäinen muutos optimistisesta, joskin hiukan ilkikurisesta nuoresta tohtorista omasta sielustaan taistelevaksi ihmisraunioksi on komeasti toteutettu. Lisäksi tällä miehellä on upea lauluääni, joka taipuu niin herkkään balladiin kuin raivoisaan yhteenottoon. Bravo!

Tärkeinä naisina tohtorin elämässä nähdään tämän kihlattu, kirkasotsainen Emma (Laura Flemming/Sanni Suvila-Nuutinen) ja Punaisen Rotan tanssija, viekoitteleva mutta sisimmässään viaton Lucy (Rosita Ahlfors/Merita Seppälä). Näissä rooleissa on kaksoismiehitys, me näimme tässä ensinmainitut. Molemmat tekivät herkät ja kauniit roolityöt. Naisten lisäksi Jekyllin tukena on tämän hyvä ystävä, lakimies Utterson, jonka Teemu Veikkolainen tulkitsee raikkaasti. Pidin erityisesti pidättyväisen Uttersonin totaalisesta riehaantumisesta Punaisessa Rotassa.

Koska kyseessä on pieni teatterinäyttämö, on lavastuskin varsin pelkistetty ja minimalistinen, mutta toimiva. Riku Suvitien suunnittelemat liikuteltavat lavaelementit ja muutamat valikoidut kalusteet mahdollistavat kuitenkin siirtymät eri tilojen välillä. Jekyllin laboratorioon, joka sijaitsee vinkeästi korkeammalla tasolla, on paikallaan pysyvänä lavasteena voitu panostaa enemmän mikä onkin hyvä, nähdäänhän tässä tilassa useita musikaalin tärkeimpiä kohtauksia. Visuaalisuudesta on mainittava myös hienosti toteutetut murhat. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päättävä verityö on raakuudessaan pysäyttävä ja tarkasti koreografioitu.

Kokonaisuutena Salon Teatterin versio on siis kutakuinkin napakymppi. Se ei ole sliipattu tai kaunis, mutta siitä näkyy kilometrien päähän rakkaus teatterin tekemiseen. Vaikka teos on teemoiltaan raskas, saa katsomosta poistua todellisessa täpinässä. Tällaista tämän pitäisi olla!

Kurkkaa ihmeessä myös Jekyll ja Hyde -asiantuntija Siirin bloggaus (englanniksi) ja hengästy samaan syssyyn Tallen innostuneesta jutusta.

ps. Kiitos myös äidille lapsenvahtihommista!

Lavalta: Pahuudesta (Teatteri Särmä)

Kuva: Antti-Veikko Salo

Luonnos pahuuden olemuksesta

Tänä vuonna perustettu Teatteri Särmä avasi toimintansa viime viikolla ensi-iltansa saaneella esityksellä Pahuudesta. Kirjailija-ohjaaja Juha Hurmeen ja työryhmän yhdessä käsikirjoittama ja Annukka Valon ohjama esitys käsittelee pahuuden olemusta useasta näkökulmasta ja esitystä varten on muun muassa haastateltu psykiatrisen vankimielisairaalan vastaava ylilääkäri, psykiatri Hannu Lauermaa, vankeusrangaistusta suorittavia miehiä ja päiväkoti-ikäisiä lapsia. Tuloksena on palasista koostuva hahmotelma pahuudesta. 

Näyttämöllä nähdään kaksi näyttelijää, Marjo Isotalus ja Karo Lauronen, jotka yhdessä ja erikseen tuovat lavalle erilaisia pahuuden ilmentymiä. Pahuus voi lymyilla parisuhteessa ja hiekkalaatikolla, nousta esiin aivan tavallisissa ihmisissä. Toisaalta on myös ehkä helpommin lokeroitavaa pahaa, psykopatiaa ja hirmutekoja, mutta eivätpä nekään ole aivan yksiselitteisiä. 

Vaikuttavimmillaan esitys on tanssillisissa ja hiljaisemmissa osioissa. Viinilasin toisensa jälkeen kumoava katastrofi- ja sota-alueiden kuvia katseleva mies ja vimmaiseen tanssiin äityvä nainen lapsensurmaa käsittelevässä kohtauksessa jäävät vahvoina mieleen. 

Sirpaleisuudesta ja avoimesta otteesta johtuen Pahuudesta on vähän väsyneessä mielentilassa haastava katsottava. Pitäisi jaksaa prosessoida ja analysoida, kun valmiiksi pureskeltuja vastauksia ei tarjoilla. Toisaalta hyvä niin, ei voi piiloutua esityksen tarjoaman taakse vaan joutuu haastamaan itsensä ja käsityksensä. 

Käsiohjelmassa Hurme toteaa: Tällä näytelmällä ei ole loppuratkaisua. Loppuratkaisu on jokaisen omissa käsissä. Lausahdus kuvaa hyvin omaa oloani esityksen jälkeen. Pahuuden olemus on moninainen, ei aina helposti määriteltävä ja sellainen, että joihinkin sen olomuotoihin on liiankin helppo syyllistyä. Pelkkä pyrkimys hyvään ei aina riitä, joskus on myös aktiivisesti noustava vastustamaan olemassaolevaa pahaa.

Lisätietoa esityksestä ja kiertueesta löytyy esimerkiksi sen facebook-tapahtumasta.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Rikoksien ratkaisua pohjoismaalaisittain


Pitkästä aikaa luin useamman rikosromaanin, sattumoisin kaikki mieskirjailijoiden teoksia. Lukuretkelläni onnistuin seikkailemaan perinteisesti hieman synkkämielisten tai päähänpotkittujen miesten kanssa niin Suomessa, Norjassa kuin Tanskassakin. Ruotsi jäi tällä kertaa pois reitin varrelta, mutta onneksi yksi teos oli sentään kirjoitettu toisella kotimaisella tilanteen tasoittamiseksi.

Matti Remeksen Regatta-teosta myytiin viime vuoden kesällä Hangossa kaikkialla, sijoittuuhan teos vahvasti paikallisiin maisemiin purjehduskilpailu Regatan aikoihin. Ruben Waaraa kiusaa tuntematon henkilö, joka on muun muassa lähettänyt lehteen tämän kuolinilmoituksen, ja naisystäväkin jätti. Jotenkin näitä asioita märehtiessään Waara onnistuu sotkeutumaan muun muassa merellä kadonneen naisen etsintään ja murhatutkimuksiin. Tarkempaa analyysia tästä Ruben Waara -sarjan yhdeksännestä osasta on saatavilla esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta.

Ryhdyin lueskelemaan tätä e-kirjana Hanko-kaipuuseni ja suoraan sanottuna sinnittelin loppuun vain miljöötä fiilistellen, sillä juoni tuntui välillä köpöiseltä ja henkilöt epäuskottavilta. Lisäksi teoksen naiskuva on kammottava, en todella ymmärrä miksi lähes kaikki naishenkilöt tuntuivat mielestäni varsin epämiellyttävästä Rubenista sekaisin tai olivat muuten täysin lapasia mieshenkilöiden rinnalla.

Norjan Jo Nesbø on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus, mutta kun sain suosituksen kuunnella herran uusimman teoksen Jano äänikirjana päätin tutustua. Yleensä luen kaikki sarjat ensimmäisestä osasta aloittaen, mutta tällä kertaa rohkaistuin ja aloitin pokkana tästä Harry Hole -sarjan 11. osasta. Tämä luonnollisesti aiheutti hieman hankaluuksia kuunteluun, kun henkilöiden väliset suhteet ja historia eivät olleet tuttuja, mutta parin tunnin kuuntelun jälkeen olin jo auttavasti kärryillä.

Oslossa riehuu sarjamurhaajaa, joka surmaa nettideittailun kautta löytyneet uhrinsa väkivaltaisesti ja juo kaiken lisäksi heidän vertaan. Vaikean tapauksen houkuttamana Harry jättää lehtorin työnsä ja lähtee tutkimaan tapausta, joka osoittautuu hankalaksi ja vaaralliseksi monella tapaa. Huolta aiheuttaa myös Harryn puolison vakava sairastuminen. Monimutkainen juonikuvioiden verkko kiristyy loppua kohti ja päättyy aikamoiseen huipennukseen, joka minusta kuitenkin oli hieman sekava. Myönnettäköön tosin, että loppua kuunnellessani ajoin autolla ja kuuntelin samalla navigaattoria, joten voi olla että jotain jäi hoksaamatta. Suuremmalla Harry Hole -asiantuntemuksella varustetun bloggauksen voi lukea vaikka Rakkaudesta kirjoihin -blogista.

Viimeisenä lähdin Tanskaan Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan pariin, sillä ruotsinkielisessä lukuhaasteessani lokakuussa tuli lukea mieskirjailijan kirjoittama dekkari (jos siis olet nainen). Omistan sarjan kolmannen osan suomeksi, mutta BookBeatista löytyi ensimmäinen osa Vanki ruotsiksi nimellä Kvinnan i rummet. Siinä onnettomuuden ja kollegan tapaturmaisen kuoleman jälkeen töihin palaava, ei työpaikallaan kovin pidetty Carl Mørck sijoitetaan Kööpenhaminan poliisilaitokselle vastikään perustettuun Osasto Q:hun selvittämään korkean profiilin selvittämättömäksi jääneitä rikoksia.

Ensimmäiseksi tapauksekseen Mørck valitsee sattuman kaupalla tunnetun poliitikon Merete Lynggaardin katoamisen. Avukseen jutun selvittämiseksi hän värvää osastolleen palkatun apulaisen Assadin, jolla ei ole minkäänlaista poliisikoulutusta saati valtuuksia, mutta intoa ja muita taitoja sitäkin enemmän. Tutkimusten ohella seurataan samalla karuun huoneeseen lukitus vangin toivottomalta tuntuvaa selviytymiskamppailua ja nokkelimmat varmaan hoksaavat kuka siellä oikein kykkiikään. Adler-Olsen oli tästä kolmikosta ehdottomasti suosikkini, vaikka arvasinkin syyllisen ja paheksuin hieman megalomaanisuutta. Muun muassa Luettua elämää -blogissa kerrotaan myös tästä teoksesta.

Näissä rikosromaaneissa Norjan ja Tanskan sankarit veivät meiningin perusteella ehdottomasti voiton. Erityisesti Mørck oli minulle mieleen, sillä vaikka hänelläkin oli ongelmansa ei tässä keskitytty niin paljoa niiden vatvomiseen, oman olon surkutteluun ja ryyppäämiseen vaan itse tapauksen selvittämiseen. Waaran puolustukseksi on tosin sanottava, että hän ei ole poliisi saati sitten etsivä, mutta sen enempää en viitsikään enää puolustella. Seuraavaksi haluaisin silti lukea rikosromaanin, jossa ei vatvota epäonnista parisuhdetta, ryypätä tai kärsitä alkoholismista ja jossa ei mielellään olisi myöskään liikaa verimässäilyä (sori Jano, mutta välillä ällötti).

Matti Remes: Regatta
Tammi, 2016. 274 s.

Jo Nesbø: Jano (Tørst, 2017)
Johnny Kniga, 2017. 19 h 15 min.
Suomentanut: Outi Menna
Lukija: Jukka Pitkänen








Jussi Adler-Olsen: Kvinnan i rummet (Kvinden i buret, 2007)
Bonnier Pocket, 2012. 349 s.
Käännös: Leif Jacobsen

torstai 2. marraskuuta 2017

Lavalta: Mästaren och Margarita (Teatteri Viirus)

Kuva: Jonatan Sundström

Harmaa ja kakofoninen Moskova

Siitä on jo vuosia kun luin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, mutta rakastuin tähän klassikkojärkäleeseen silloin palavasti. Niinpä tällä hetkellä molemmat Helsingissä pyörivät tulkinnat kiinnostavat kosolti ja ensimmäisenä ehdin tutustumaan Teatteri Viiruksen versioon Mästaren och Margarita. Uusissa Jätkäsaaren tiloissa esitettävä Egill Pálssonin ohjaus juhlistaa samalla teatterin 30-vuotista taivalta ja tuo lavalle näyttelijöitä Viiruksen eri vaiheilta.

Teatterisaliin astellaan työmaan jyrinää kuunnellen, sillä lavalla on jo täysi tohina päällä. Näiden työhaalaristen henkilöiden tarkoitus jäi minulle loppujen lopuksi hieman avoimeksi, mutta heidän keskustelustaan päästään joka tapauksessa varsinaiseen tarinaan. Moniaalle rönsyilevässä kertomuksessa seurataan niin professori Wolandin eli Saatanan ja tämän kätyreiden edesottamuksia Moskovan kaduilla, Pontius Pilateksen tuskaisia päiviä paahtavassa Jerusalemissa ja lopulta Mestarin ja Margaritan rajoja rikkovaa rakkaustarinaa. Kolmituntiseksi venyvä esitys ei valikoi kolmen tarinan välillä, vaan kuljettaa vahvasti mukana niistä jokaista.

Tekstin määrä esityksessä on puuduttava ja osa siitä hautautuu äänimassan alle niin, että en aivan ehtinyt mukaan. Tekstityslaitteen käyttö olisi sinänsä saattanut toki helpottaa asiaa, mutta silloin ei välttämättä olisi ehtinyt katsella esitystä ollenkaan, joten ehkä parempi näin. Joka tapauksessa olisin toivonut jotain muuta ratkaisua kertojanäänen runsaalle käytölle, sillä se teki tunnelmasta pysähtyneen ja katsomisesta suoraan sanottuna paikoin tylsää.

Näyttelijät suoriutuvat joka tapauksessa oivallisesti. Maria Ahlrothin katse viehättää, hänen Wolandinsa on kipakka ja herttaisen pikkumainen. Toisella puoliajalla show'n varastaa puolestaan Minna Haapkylä, hänen Margaritassaan on lihaa luiden ympärillä ja lento yli Moskovan on kaunista katsottavaa. Martin Bahne, Robert Enckell, Iida Kuningas ja Tobias Zilliacus tekevät kaikki vakaata näyttelijäntyötä. Viehättävin taisi silti olla musiikista vastaavan Ville Kabrellin kissanhahmoinen Begemot viiksineen, vaikka tällä ei repliikkejä olekaan. Kuten edellä kuitenkin totesin, olisin nimenomaan mieluummin katsellut enemmän näyttelemistä kuin kuunnellut pelkkää puhetta. Radioteatterina tämä muuten olisi varmaan toiminut hyvin, sillä kyllähän nämä näyttelijät osaavat lausua elävästi.

Visuaalisesti esitys jätti myös ristiriitaisen olon. Milja Salovaaran rakennustyömaahenkinen lavastus, jonka keskellä kohoavat kaivinkoneiden kaulat, on kauttaaltaan harmaa ja tuntuu, että henkilöt hukkuvat kaikkeen siihen pölyiseen värittömyyteen. Toisaalta tasaisen väriselle pinnalle saa loihdittua häikäisevän upean ja konkreettisesti pyörryttävän valoshow'n Wolandin juhlien aikana. Lauri Lundahlin valosuunnittelu oli muutenkin kiinnostava ja monipuolinen, sitä katsoi siis ihan ilokseen vaikka välillä häikäisikin.

Kakofoninen työmaaksi muutettu Moskova tuntui hieman keskeneräiseltä, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin esityksen kokemisesta tyytyväinen. Tiivistäminen ja tekstin karsiminen olisi varmaankin tuonut esitykselle lisää ryhtiä, silti saatanalliset juhlat valoineen ilahduttivat verkkokalvojani niin paljon että jo sen takia kannatti.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Viirukselle.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Åsa Larsson & Ingela Korsell: Nidstången (Pax #1)


Finlandssvensk läsutmaningen on edennyt minulla nyt miten sattuu ja aikataulut paukkuvat joka suuntaan, mutta olen edelleen sinnikkäästi mukana vaikka kuukausihaasteista jäljessä olenkin. Kesäkuun kirjana oli joka tapauksessa aikanaan en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar joten painelin etsintähommiin Tikkurilan kirjaston lasten- ja nuortenosastolle. Useamman lohikäärmepitoiselta vaikuttavan teoksen seasta käteen tarttui Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin yhdessä kynäilemä teos Nidstången, siitä näes muistelin Hublasta lukeneeni ja kirjailijoistakin toinen oli tuttu.

Nidstången aloittaa Mariefredin kaupunkiin sijoittuvan Pax-sarjan. Alrik ja Viggo ovat erinäisten käänteiden myötä päätyneet asumaan sijaisperheeseen Mariefredissä, mutta joutuvat heti ensimmäisinä koulupäivinä vaikeuksiin. Alrikin kolttosia päästään onneksi hyvittämään läheiseen puutarhaan, mutta puutarhanhoitajilla Magnarilla ja Estridillä on poikien varalla mietittynä muuta kuin kitkemistä. Ennustuskortit nimittäin ovat luvanneet vanhan kirjaston puolustajiksi avustajia ja näyttää uhkaavasti siltä, että nuoresta iästään huolimatta Alrik ja Viggo ovat nämä odotetut pelastajat. Teoriaa tukee kovasti se, että joku selvästi haluaa pojat pois Mariefredistä ja äkkiä.

Mytologia ja taikuus yhdistyvät kutkuttavasti ja minun lukumakuuni sopivan jännittävästi. Täytyy myöntää, että jätin kirjan lopun lukematta illalla kun pelkäsin että näen turhan levottomia unia. Kerronta on toimintapainotteista ja henkilöhahmoihin saadaan tässä osassa vasta pintapuolinen kosketus. Toisaalta osia sarjaan on ilmestynyt jo kahdeksan, joten oletettavasti taustoja syvennetään kirjojen kuluessa. Oikeastaan tässä tapauksessa pidän ratkaisusta, sillä tarina nappasi heti mukaansa ja hahmoista annettiin kuitenkin sen verran tietoja että heihin sai hieman tutustua ja uteliaisuus heräsi.

Kerrontaa syventävät Henrik Jonssonin sarjakuvamaiset kuvitukset. Tyyli sopii hyvin kirjan tunnelman ja pidin Jonssonin kynänjäljestä muutenkin. Työhistoriassa miehellä on muun muassa DC:n Batmanin piirtämistä enkä lainkaan ihmettele, jälki sopii varmasti hyvin myös supersankarihommiin.

Ruotsin suhteen kirja oli palkitseva ja samalla paikoin haastava luettava. Peruskieli rullasi siis mukavasti, mutta fantasiaulottuvuus toi sanastoon sellaisia termejä jotka eivät aivan niin helposti kääntyneet. Esimerkiksi nidstångenille en vieläkään keksinyt sopivaa suomennosta, vaikka merkityksen löysinkin lopulta googlailemalla ja wikipedian artikkelisivujen kieliä vaihtamalla. Nopealukuinen tämä joka tapauksessa oli, sillä tarinaa ei ole turhia pitkitetty. Pieni miinus lopun cliffhangerista, jonka toki ymmärrän, julkaistiinhan sarjan toinen osa samaan aikaan ja täytyy myöntää että itseäkin alkoi heti himottaa toisen osan käsiinsaaminen.

Hippasen ihmettelen, että sarjaa ei ilmeisesti ole suomennettu yhden yhtä osaa, menevän kauhupainoitteisen fantasian luulisi iskevän suomalaiseenkin lukijakuntaan. Suosittelen mahdollisesta kielimuurista huolimatta testaamaan, itsekin joutunen hankkimaan seuraavia osia kirjastosta.

Åsa Larsson & Ingela Korsell: Nidstången (Pax #1)
Bonnier Carlsen, 2014. 142 s.
Kansi ja kuvitus: Henrik Jonsson
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...