En edes muista milloin olen poiminut Eve Hietamiehen Teräsmiehen morsiamen (Otava, 1995) mukaani kirjaston kierrätyshyllystä. Oletettavasti se on tapahtunut sen jälkeen, kun olen lukenut Yösyötön. Joka tapauksessa kirjan takakansi, jossa Hietamiehen luvattiin kertovan rakastamisen vaikeudesta tässä ja nyt, rivitalossa, markettien, parkkipaikkojen ja metroasemien maailmassa vaikutti sen verran hupaisalta että nappasin kirjan mukaani. Vähänpä tiesin.
Iiriksen ja Iston parisuhde rakoilee. Arki uudessa rivitalossa takkuaa eikä suhteen toiselle osapuolelle tunnu olevan aikaa. Sukulaisvierailut ovat pahimpia, Iston perhe kun paheksuu vuosi toisensa jälkeen Iiriksen vankilassa istuvaa äitiä. Minkäs sille mahtaa, kun Iso Pyörä heitti ympäri? Lopulta Iiris saa tarpeekseen, pakkaa laukkunsa ja starttaa Iston uuden auton matkalle ei-minnekään ja jonnekin.
Tavallaan pidin kirjasta hirveästi. Hietamies kirjoittaa jotenkin ihanan tavallisesti ja vetävästi ilman turhia krumeluureja. Lyhyitä lukuja oli helppo lukea, tämä oli hammaspesukirjana lähes täydellinen. Sisältö kuitenkin ahdisti. Parisuhde, jossa kumpikaan osapuoli ei osaa puhua toiselle, ei ole varsinaisesti viihdyttävä. Kun soppaan lisätään vielä puhumattomuus oman suvun sisällä, kaunat, katkeruus ja kateus, alkaa synkissä vesissä virrata liikaakin tavaraa.
Oikeastaan kirjasta tuli onneton olo. Sitä toivoisi, että asiat ratkeaisivat ja asiat muuttuisivat paremmiksi, mutta eiväthän ne aina muutu. Eivät, vaikka kuinka yrittäisi. Silloin on ehkä oikeasti parempi pakata auto ja kaasuttaa, vaikka Haminaan tai minne nokka nyt näyttääkin.
Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja jonka valitsit takakannen perusteella.
Otava, 1995. 186 s.
Kansi: Antti Huovinen
