sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet


Runo valaisee mielen 

Torstaiaamu bussissa matkalla kaupunkiin. Luen Joni Pyysalon Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY, 2006) läpi lähes kokonaan ja räpyttelen kyyneliä silmistä. Miten voikin olla runous näin hyvää(tekevää)?

Erityisesti pidin kokoelman keskimmäisestä osasta Rakkaus on rikkaruoho. Siinä rakkaus eli ja hengitti sanoissa, rivien välissä, väljillä sivuilla. Sen olisin voinut lukea läpi uudelleen ja uudelleen. Pidin minä niistä kahdesta muustakin, mutta timanttisin osuus oli siellä keskellä turvassa. Voisi ajatella että rakkaus ja arkipäivän kauneus ovat hieman banaaleja runoaiheita ja ehkä niin, mutta minuun Pyysalon ilmaisu osui ja upposi.

En minä osaa tästä kokoelmasta sanoa muuta kuin että se oli hieno, ihana ja itkettävä ja että toivon muistavani sen hetken bussissa, kun oli runoja, vauva nukkui, aurinko paistoi ja tuntui että tähän maailmaan mahtuu surujenkin keskelle rakkautta.

Melkein, melkein ehti harmittaa että onnistuessani jokin aika sitten löytämään tästä kappaleen (lukematta sitä ensin itse) lahjoitin sen suorilta ystävälle. Toisaalta tiedän, että hänen käsissään tämä kokoelma on loistavissa käsissä. Lisäksi universumi selvästi tahtoi olla minulle kiltti, sillä ajattelin tätä kirjoittaessani tarkistaa josko tämä kuitenkin jostain löytyisi omaan hyllyyn ja löytyihän se.

Analyyttisempaa ja perinpohjaisempaa analyysia kokoelmasta löytyy esimerkiksi Kiiltomadosta.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
WSOY, 2006. 82 s.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Nicola Yoon: Everything, Everything (suom. Kaikki kaikessa)


Suloisessa nuortenkirjassa käsitellään kiinnostavasti myös äidin ja tyttären suhdetta

Nicola Yoonin Everything, Everything -kirjasta julkaistiin viime vuonna elokuva ja sitä myötä päädyin kirjan pariin. Yoonin nuorille aikuisille suunnattu esikoisteos on suloinen tarina kahdesta nuoresta, joiden välille muodostuva ystävyys ja lopulta rakkaus kannustaa heidät rohkeisiin tekoihin. Kirja on oivallinen välipalaluettava, vaikka siinä on myös synkempiä teemoja.

Teos kertoo Madelinesta, kahdeksantoista vuotta täyttävästä tytöstä, joka sairastaa SCID-oireyhtymää eli vakavaa immuunipuutosta, eikä täten voi poistua kotoaan lainkaan. Tämä ei häntä juurikaan tunnu haittaavan, sillä elämä äidin ja hoitajan kanssa on oikeastaan ihan mukavaa ja Madeline uppoutuu mielellään koulutehtäviinsä ja kirjojen maailmaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi perhe ja Madeline alkaa viestitellä kiehtovan Ollyn kanssa. Yhtäkkiä elämä lasiseinien sisällä ei enää riitäkään.

Kirja on nopea luettava. Luvut ovat pääosin lyhyitä ja mukana on myös esimerkiksi Madelinen ja Ollyn verkkokeskusteluja, piirroksia (jotka ovat kirjailijan puolison David Yoonin tekemiä) ja Madelinen lyhytarvioita tämän lukemista kirjoista. Paikoin tosin kuvitukset myös häiritsivät, ne saivat kirjan ja Madelinen tuntumaan jotenkin lapsellisilta. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, onhan hän elänyt käytännössä koko elämänsä eristyksissä, mutta tuntui etten aivan saanut luotua Madelinesta järkevää kokonaiskuvaa mieleeni. Toisaalta hän oli neuvokas ja taitava, mutta ajatukset olivat paikoin kuin yläkouluikäisen (tai ehkä vain kuvittelen ja muistan lukiolaisten olevan henkevämpiä?).

Vertailua Tähtiin kirjoitettuun virheeseen ei oikein voi välttää. Vaikka tässä teoksessa sairaita nuoria on vain yksi, on kirjoissa paljon samaa. Molemmissa muun muassa haaveillaan unelmien täyttämisestä rakkauden kannustamana ja, no, kuta kuinkin salamarakastutaan. Eivät nämä mitenkään harvinaisia teemoja ya-kirjoissa ole muutenkaan mutta kuitenkin. Jos en olisi lukenut Greenin kirjaa, olisi tämäkin saattanut tuntua tuoreemmalta.

Aika paljon onnistuin kirjan kulusta lopulta arvaamaan, sillä juoni toteuttaa romanttisista tarinoista tuttuja kaavoja melko tarkkaan. Kirjan loppu onnistui kuitenkin tarjoilemaan muutaman hieman yllättävänkin käännöksen ja siitä iso plussa. Lisäksi teoksessa on kiinnostavaa vanhemmuuden kuvausta, etenkin Maddyn ja tämän äidin suhteen kuvaus oli loppupeleissä minulle tarinan kiinnostavinta antia. Oli tämä todella suloinen kirja, joten jos vastaavat teokset ovat aikaisemmin kolahtaneet niin ei kun kokeilemaan.

Todella vaiheessa -blogissa kehutaan kirjan helppolukuisuutta mutta annetaan myös moitteita, Yöpöydän kirjoissa puolestaan pidettiin Maddyn hahmosta paljon ja jännitettiin kovasti lukemisen aikana.

YA-haasteesta raksin kohdan kirjasta on tullut/tulossa elokuva.

Nicola Yoon: Everything, Everything
Corgi Books, 2015. 310 s.
Kuvitus: David Yoon

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Kaveriksi tälle kokoelmalle käy vaikka mehevä sitruunakakku.

Kertomuksia täynnä toivoa

Ahmaisin koko Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Gummerus, 2018) muutamassa tunnissa. Tämä on sikäli merkittävää, että olen lukenut tällä tahdilla viime aikoina hyvin harvoin vaikka osasyynä tähän kiirehtimiseen olikin ohilivahtanut palautuspäivä. No, oli syy mikä tahansa on todettava, että tämän kokoelman lukeminen oli ihanaa.

Gavaldan kerrontatyyliin oli miellyttävää palata pitkän ajan jälkeen. Olen joskus lukiossa lukenut hänen esikoiskokoelmansa Kunpa joku odottaisi minua jossain ja rakastin sitä. Nyt lukiessa koin jotain sitä samaa uppoutumisen ja onnellisuuden tunnetta, tarinoihin vajosi kuin pehmeään, turvaa tuovaan sohvaan kuten Sotilaanelämää-novellissa. Gavaldalla on kyky piirtää esiin kiinnostavia ihmisiä (jotenkin perin juurin ranskalaisia, minun mielestäni) ja kirjoittaa kipeistä ja vaikeistakin asioista mutta silti toivoa herättäen ja synkkyyteen vaipumatta. Aina on valoa, lopulta.

Minusta on myös ihana yllättyä Gavaldan tarinoiden parissa, yleensä vasta siellä viimeisessä kappaleessa tai virkkeessä. Esimerkiksi tästä käy Happy Meal -tarina, jossa mies suostuu haluttomasti lähtemään seuralaisensa kanssa McDonald'siin nurkuen mielessään toivovansa että he voisivat syödä sivistyneemmin. Ehkä tarinan lopputulema oli tavallaan ilmeinen, mutta minä ilahduin siitä tavattomasti ja en todellakaan aio paljastaa sitä teille. Saatte lukea itse.

Ja toisaalta pidin hirveästi erilaisista yksityiskohdista kuten Minun kestopisteeni -tarinan rakennusteknisyydestä ja Pokémon-korteista, Jalkaväensotilaan kertojan intohimoisesta suhtaumisesta laadukkaisiin miestenkenkiin tai hänen naapurinsa rakkaudesta hyvään ruokaan ja Hollywoodin klassikkoelokuviin (voisinkin katsoa vihdoin Sabrinan, Audreyn kaula on tosiaan ihmeellinen) tai vaikkapa Ritarirakkauden pöhköistä runoista.

Lotta Toivasen suomennos tuntui hyvältä lukiessa. En osaa ranskaa, joten en tiedä millaista Gavaldan teksti alunperin on, mutta ainakin tätä Toivasen tekstiä on miellyttävää lukea myös ääneen (välillä nimittäin luin minimesenaatille, jotta en olisi aivan kelvoton kirjaan liimautunut äiti).

Viimeisin novellin Muaan poika aikana meinasin tosin kiukustua. Tällaisen typerän, krapulaisen ja ulkonäkökeskeisen miekkosenko parissa minä vietän viimeiset sivut? Onneksi tarinan loppu yllätti ja ilahdutti, jälleen kerran. Ei harmittanut enää.

Novellihaasteessa peukutan kirjan kolmatta kertomusta Koirani kuolee. Pääteemaksi siitä nostaisin surun käsittelyn, mutta voisi siitä mainita myös vanhemmuuden, parisuhteen, lamautumisen tai selviytymisen.

Että niin. Ihan nappi kertomuskokoelma tämä, pidin hurjan hurjan paljon jos ei vielä edellisistä käynyt ilmi.

Satun luetuissa iloitaan kuinka kokoelman novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmat, Kirjasähkökäyrässä todetaan novellien olevan kuin elämä itse.

Kuitattakoon tällä myös Helmet-haasteen kohta novellikokoelma, koska tämän lukeminen oli niin mainiota.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017)
Gummerus, 2018.
Suomennos: Lotta Toivanen

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti


Leppoisamman (ja epävarmuuden kyllästämän) aikuisuuden ylistys

Minulla olisi ollut tuossa äskettäin puolitoista tuntia aikaa lukea tai kirjoittaa rauhassa vauvan nukkuessa. Sen sijaan hakkasin päätä seinään ratkoessani mysteerikätköä ja googlailemalla satunnaisia asioita. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa kunnolla tästä Sarah Andersenin sarjakuvateoksesta Aikuisuus on myytti (Sammakko, 2017), mutta nyt kirjoitan sitä ikään kuin puolella silmällä ja kymmeneosalla keskittymiskyvystä. Se sopinee onneksi teoksen tyyliin.

Andersen on nuori taiteilija Brooklynistä ja kertoo näissä Sarah's Scribbles -sarjakuvissaan havaintoja Y-sukupolven näkökulmasta. Verkossa julkaistavan sarjakuvan stripeistä koottu Aikuisuus on myytti keskittyy teemoiltaan nimenomaan aikuiseksi kasvamiseen (kumma kun kaikenlaisia aikuistaitoja kuten rahankäyttöä tai tulevaisuudensuunnittelua ei heti handlaakaan), naiseutta (miksi iso osa muotivaatteista tuntuu vaativan rintaliivittömyyttä näyttääkseen hyvältä ja kuinka ne kuukautiset aina yllättävätkään) ja parisuhteita (pidin erityisesti kirjassa käytetystä termistä marinoitunut parisuhde, tunnistan).

Andersenin ote on riemukas (niin piirrosjäljellisesti kuin ajatuksellisesti) ja samaistuttava. Lukiessani tätä ensimmäistä kertaa otin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen sivuista useita kuvia ja lähettelin niitä hihitellen siipalle, kunnes totesin että eiköhän hänenkin kannata lukea tämä ihan kirjana eikä kymmeninä kännykkäkuvina. Minustakin on ihanaa olla kotona pyjamasillaan ja nuuhkia kirjoja ja todellakin märehdin minulle tapahtuneita noloja asioita piiiitkään vaikka kukaan muu ei varmaan edes muista niitä.

Toki tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessa yritän parhaani mukaan larpata vastuullista ja järkevää aikuista ja siten osa Andersenin jutuista on jo menneen talven lumia (tai muuten yhteensopimattomia, en ole koskaan ymmärtänyt hoitoaineiden pointtia). Ei se kuitenkaan haittaa.

Aikuisuus on myytti tarjoaa sopivasti hihityttävän lukuhetken ja ehkä jopa pienoista vertaistukea siihen, että "normaali" aikuisuus tai aikuiselta vaikuttaminen on toisinaan pirun vaikeaa.

Kirjojen pyörteissä -blogissa naureskeltiin kirjaa lukiessa, Ei vain mustaa valkoisella -blogissa suositellaan tätä introverteille ja vaivaantuneille ihmisille.

Haastekuittauksia saadaan tällä sekä Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth, 2016)
Sammakko, 2017. 110 s.
Suomentanut: Aura Nurmi

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Epätodennäköistä ystävyyttä savannilla

Ella Brigatin kuvitusta kirjassa Haikara jolla ei ollut nimeä.

Lainasin päivänä muuanna kirjastosta Ella Brigatin lastenkirjan Haikara jolla ei ollut nimeä (Kulttuurikioski Osk, 2017) ja huomasin sen olevan osa sarjaa, joten seuraavatkin osat piti haalia käpäliin. Kun Krokotiili joka ei tahtonut syödä, Liian pieni norsu ja Puu joka puhui tähtien kanssa oli kotiutettu, luimme koko setin minimesenaatin kanssa (hän tosin keskittyi leikkimiseen, mutta kuunteli kuitenkin).

Neljän kirjan sarja kertoo kuivuuden runtelemasta savannista, sen laidalla sinnittelevästä suuresta puusta ja kolmesta eläimestä, joista kukaan ei koe sopivansa joukkoon. Nimetön haikara, muiden eläinten syömisen hylännyt krokotiili ja pikkuruinen laumastaan eksynyt norsu löytävät erinäisten vaiheiden kautta kaikki suuren, viisaan puun luokse.

Palasiksi jaettu ja täydentyvä tarina on idean puolesta kiinnostava, sillä jokaisen teoksen myötä tarinasta selviää hieman jotain uutta. Toisaalta ne eivät ehkä sovi aivan putkeen luettaviksi, sillä tarinan osat toistuvat ja kertautuvat.Varmaankin väljemmin välein luettuina kertaus puolustaa paikkaansa ja voisi toimia myös keskustelun herättäjänä siitä muistuvatko muut osat mieleen. Tekstin ja kuvien suhde oli joka tapauksessa miellyttävä ja kirjoja oli mukava lukea ääneen.

Brigatin itse tekemä kuvitus on kaunis. Liituviivat ja laveeratut laajat värit miellyttävät silmää ja etenkin viimeisessä, puun kirjassa, värejä on käytetty runsaasti ja raikkaasti kuten tarinan kaareen sopiikin.

Vaikka kirjojen sanoma (ystävyys ja apu yllättävältäkin taholta, toisten hyväksyminen) on hyvä ja tärkeä, olisin kaivannut tarinaan vielä jotain. Esimerkiksi krokotiili viittaa ikivanhaan tarinaan suuresta puusta, mutta itse puu ei ole siitä lainkaan tietoinen ja jään hämmentyneenä miettimään että mistä se on peräisin. Olisi myös ollut kiinnostavaa tietää miksi krokotiili ei tunne enää nälkää lainkaan ja miten haikara yhtäkkiä oppii lentämään. Mieleen nousee kyllä teorioita jos jonkinlaisia, mutta ne tuntuvat turhan korkealentoisilta.

Ideasta ja savannimatkasta siis kiitän kirjailijaa, mutta tarinaan olisin kaivannut vielä täydennystä.

Lastenkirjahyllyssä kiitellään muun muassa kirjojen kiireettömyyttä ja sanomaa.

Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, Krokotiili joka ei tahtonut syödä, Liian pieni norsu ja Puu joka puhui tähtien kanssa
Kulttuurikioski Osk, 2017. 24 s.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Maria Matinmikko: Värit


Kaikkia värejä ei näe yhdellä kertaa

Ensikosketukseni Maria Matinmikon Väreihin (Siltala, 2017) oli kun yritin löytää sitä kirjakaupasta ystävälle. En löytänyt, mutta varasin sen itselleni kuitenkin kirjastosta. Jo kirjan kansi, Markus Pyörälän suunnittelema, on hämmentävä, sillä sen olemus muuttuu valaistuksen mukaan. Sisältä löytyy lisää hämmennystä kuuden osion verran. Tekstit vievät mukanaan, mutta en ole aivan varma minne niiden mukana päädyn ja jokainen sivunkääntö ellei jopa virkkeiden väli on usein hyppy aivan toiseen karttaruutuun.

Sivulla 77 sanotaan Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. Hieman tällainen fiilis minulle jäi tästä kokoelmasta, vaikka onhan siellä teemoja ja yhtenäisiä ajatuksia, mutta en nyt sitten osaa niitä kuitenkaan eritellä. Kirjan kuudella osiolla kun tuntuu olevan yhteisiä säikeitä ja ei sitten kuitenkaan. Ongelma lienee omanikin, runomuoto on useammassa osiossa kerronnallista ja vie ajatukseni pienoisromaaneihin ja siinähän sitä ollaan. Luen ahmien ja nopeasti edeten ja sitten kompastun kun en ihan pysy perässä. Ei se sinänsä haittaa.

Pidin kuitenkin hirvittävästi Matinmikon runojen yllätyksellisyydestä, yhtäkkiä silmien eteen lävähtävästä ilmassa leijailevasta nakkikeitosta ja kauko-ohjattavista dinosauruksista. Välillä leikillinen kieli vakavoituu ja painautuu hampaisiin, kun tarkastellaan esimerkiksi yhteiskunnallisia ongelmia kuten tyttöjen sukuelinten silpomista.

Veikkaan, että Värit avautuisi minulle paremmin useamman lukukerran myötä eikä se ole lainkaan huono asia. Nytkin luin kokoelman puolitoista kertaa ja toisella kierroksella uusia yhteyksiä ja merkityksiä avautui. Jos kohtaamme teoksen kanssa vielä uudelleen uskon, että löytäisimme uusia keskustelunaiheita sen kanssa.

(Tokihan huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että tämä on Matinmikon Väritrilogian kolmas osa! Voisin lukea toisetkin, Valkoisen ja Mustan.)

Lue ihmeessä myös Tekstiluolan Tuomaksen analyyttinen ja kiinnostava teksti ja Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei olisi halunnut palauttaa kirjaa kirjastoon.

Tällä myös yksi suoritus #runo18-haasteeseen.

Maria Matinmikko: Värit
Siltala, 2017.
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Lue minulle, Krista Putkonen-Örn

Iloinen äänikirjakävelijä.

Olen löytänyt jälleen kerran äänikirjaflow'n, sillä yhtäkkiä tilaisuuksia kuunnella tuntuu putkahtelevan kuin itsestään. Pyykin ripustus ja aamupuuron keitto sujuu mukavammin, kun joku lukee minulle ääneen. Toisaalta olen kaivannut äänikirjoiltani myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta, joten näissä teoksissa valintakriteerinä oli jälleen lukija eli luottoääneni Krista Putkonen-Örn.

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teoksesta (WSOY, 2018) olin kuullut kehuja jo ennen aloittamistani, mutta yllätyin silti siitä kuinka hyvä kirja olikaan. Eleanor on kolmikymppinen, tarkkaan säänneltyä elämää viettävä toimistotyöläinen. Viikolla käydään töissä ja ruoat ostetaan Tescosta, viikonloput kulutetaan sumussa vodkan voimalla jottei omia asioita tarvitsisi miettiä. Rutiinit suistuvat raiteiltaan, kun Eleanor kohtaa tai oikeastaan näkee lavalla miehen, jonka aikoo saada omakseen ja saavuttaa sitä myöten mahdollisuuden täydelliseen elämään. Soppa hämmentyy entisestään, kun Eleanor päätyy auttamaan firmansa it-tukihenkilö Raymondin kanssa kadulle lyyhistynyttä vanhaa miestä. Yhtäkkiä Eleanorilla on jotain, jota voisi kutsua lähipiiriksi, ja tavoite, jota kohti pyrkiä.

Eleanor on taiten rakennettu hahmo. Häntä vaivaavat menneisyyden salaisuudet paljastetaan tarinan myötä hitaasti ja erikoiselle käytökselle löydetään syyt. Solmujen auetessa Eleanor alkaa saada valoa elämäänsä ja kehittyy luontevasti, eikä tarinan päämääränä ilokseni ollutkaan auvoinen rakkaus. Kirja on kipeän hauska, surullinen ja koukuttavasti kirjoitettu, varsinainen lukusukkula. Lisäksi siinä käsitellään kiinnostavasti mielenterveysongelmia.

Aivan huippu teos. Rakastin.

Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan kirja, jossa käy hyvin.

Esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogissa todetaan tämän olevan kirja, joka kuluu käsissä varmasti useampaan otteeseen.

***

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017) on puolestaan teoksena jokseenkin vastenmielinen toimien erikoisena vastaparina Honeymanin teokselle. Molemmissa kirjoissa nainen yrittää ratkaista elämänsä ongelmia tavoilla, jotka eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Tiffany FaNelli tai nyttemmin trendikkäästi Aniksi kutsuttava nainen on saavuttamassa unelmansa: hän on menossa naimisiin rikkaan miehen kanssa, työpaikka on tunnetussa aikakauslehdessä ja pian kuvattavassa dokumentissa Ani saisi vihdoin kertoa oman tarinansa koulussa vuosia sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Haluaisin tuntea sympatiaa Ania kohtaan, sillä etenkin kouluajan tapahtumat ovat oikeasti hirveitä. En kuitenkaan pysty siihen suurimmaksi osaksi ajasta, sillä Anin oma käytös on laskelmoivaa ja pinnallista. Lisäksi teoksessa keskitytään jatkuvasti ulkoisiin seikkoihin ja se on aika puuduttavaa.

Ei todellakaan minun kirjani, mutta puolivälin jälkeen olisi tuntunut höpsöltä jättää kesken ja kuunneltuna kirja oli kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Kirjoihin kadonnut -blogissa luonnehditaan teosta muun muassa koukuttavaksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi.

***

Annamari Marttisen Korsettia (Tammi, 2018) minulle suositteli ystäväni ja tämä olikin oikein hyvä suositus. Kirjan päähenkilö on Pauli, ihan tavallinen mies joka toisinaan pukeutuu naiseksi ja rakastaa kauniita vaatteita. Kun nuoruuden tyttöystävä pukee hänet leikillään naiseksi, avautuu Paulin sisällä jotain. Hän haluaa oman korsetin, haluaa omistaa kauniita vaatteita ja pukeutua niihin. Tyttöily on pitkään salaista, sillä asiasta puhuessaan Pauli ei ole saanut ymmärrystä eikä hän tahdo ihmissuhteidensa kariutuvan sen vuoksi. Erinäisten tapahtumien myötä tarve astua kaapista ulos muuttuu pakottavaksi ja Pauli joutuu pohtimaan, mitä hänen on tehtävä ollakseen onnellinen. Paulin ja hänestä löytyvän Suskin tarina on kerrottu kiinnostavasti, mutta kirjan lopussa tarina lähtee vähän keulimaan ja tuntuu että loppuratkaisun kanssa jotenkin kiirehditään.

En ole aikaisemmin lukenut transvestiitin näkökulmasta kerrottua kirjaa, joten jo se teki tästä teoksesta kiinnostavan. Marttisen kirjoittama tarina perustuu Mimmi Makusen elämään, mutta on fiktiota. Pidin Paulin kertojanäänestä, kuvaus on kaunista ja lukiessa olin ehdottomasti Paulin puolella, toivoin hänelle hyvää. Tuntuu uskomattomalta, että transvestismi on luokiteltu Suomessa sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Toivottavasti tämä kirja olisi omalta osaltaan tuomassa asialle positiivista huomiota.

Kirjaluotsissa ruoditaan kirjan teemaa enemmän ja pohditaan muun muassa sitä, muuttuisiko kuuntelukokemus jos lukija olisikin mies.

***

Viimeisenä kolmas kerta toden sanoo, olen nimittäin yrittänyt lukea Adam Bradleyn kehutun ja erinäisiä palkintojakin saaneen dekkarin Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jo useampaan kertaan. Se on ollut minulla lainassa kirjastosta ja aloitin sen kuuntelun englanniksi, mutta jokin mätti. Päätin kokeilla teosta taas suomeksi kuunneltuna ja nyt tähdet olivat kohdallaan, sillä tarina tuli kuunneltua todella nopeaan tahtiin.

Yksitoistavuotias Flavia de Luce on jonkinlainen omituisuus perheessään. Leskeksi jäänyt isä sulkeutuu paljolti omiin oloihinsa ja siskojen kiinnostukset ovat perinteisempää laatua, kun taas Flavi rakastaa kemiaa ja erilaisten myrkkyjen keittelyä. Taidot pääsevät käyttöön, kun perheen kartanon kuistille ilmestyy ensin kuollut kurppa postimerkki nokassaan ja seuraavana päivänä kurpitsapenkistä löytyy kuollut ruumis. Flavia ei tietenkään voi jättää tapausta vain poliisien selvitettäväksi.

Nenäkäs ja utelias Flavia on juuri sellainen rasittava päähenkilö, että en voi kuin rakastaa häntä. Oli myös miellyttävää pitkästä aikaa kuunnella rikoskirjaa, joka kaikkine englantilaisuuksineen oli todellista cosy crimea. Pitänee kuunnella loputkin sarjan osat, onhan näitä suomennettukin jo huikeat kahdeksan kappaletta ja äänikirjoja löytyy ainakin viisi.

Kirsin kirjanurkassa aloitetaan tästä kirjasta kertova postaus toteamalla olipa aivan mainio dekkari!

***

Ja tosiaan, Krista Putkonen-Örn tekee loistavaa työtä jokaisessa näistä äänikirjoista. Kiitos ja kumarrus.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017)
WSOY äänikirja, 2018. 12 h 44 min.
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn







Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, 2015)
Bazar, 2017. 14 h 27 min.
Suomentaja: Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn








Annamari Marttinen: Korsetti
Tammi, 2018. 10 h 28 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn









Adam Bradley: Piiraan maku makea (Sweetness at the Bottom of the Pie, 201)
Bazar, 2014. 11 h 29 min.
Suomentaja: Maija Paavilainen
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...