keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja


Ihanan ällöttäviä novelleja

Minulla on kieroutunut suhde tarinoihin, joissa tapahtuu jotain yllättävää ja kamalaa. Tavallaan rakastan niitä, epäsovinnaisuutta ja yllätyksellisyyttä, toisaalta tulee vähän paha olo ja ehkä vähän hävettääkin. Ihmisten käsiä työnnetään blendereihin ja muita kauheuksia tapahtuu ja siitähän ei nyt saisi millään tasolla nauttia. Jotain tällaista tunsin lukiessani Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja.

Jotain hyvin hurrikaanimaista tässä yhdentoista novellin kimarassa on. Se kaappaa mukaansa, pyörittää, näet välähdyksiä milloin mistäkin ja lopulta tömähdät maahan aivan eri paikassa kuin mistä aloitit. Ympärilläsi on sekalainen läjä kaikenlaista sälää ja siinäpä yrität itseäsi kokoilla sitten. Jollain tavalla kyyti oli ihmeellinen ja hieno ja sitten, niin, on vähän paha olo.

Sirkjärvi aloittaa aika leppoisasti Kolmella kuulustelulla, se on vain hieman erikoinen, mutta räjäyttää pankin heti seuraavassa Ullan ja Banskun tuhossa. Eihän tuollaista voi kirjoittaa! Eihän noin voi käydä! Mutta jotain kieroutuneen nerokasta ja ällöttävää siinä on. Samalla kaavalla jatketaan, välillä vähän maltillisemmin ja sitten taas karmeuksiin sukeltaen ja niissä piehtaroiden. Teräaseet, väkivalta ja omituisuudet tulevat tutuksi.

Kieroutuneen kerronnan lisäksi kirjassa on nerokkaita kuvailuja. Sirkjärvi tiivistää hienosti, esimerkkinä kuvaillen henkilöitä esimerkiksi sanoin Hän näyttää Suomen hiihtomaajoukkueen jäseneltä Lahden vuoden 2001 kisojen jälkeen tai Hän rakasti tuota keittiötä, niin kuin rakasti Aaronia. Kielenkäyttö on kuitenkin läpi kirjan yllättävän maltillista, se on toteavaa ja pelkistettyä vaikka tapahtumissa keulitaan kuin viimeistä päivää.

Osa tarinoista jää kuitenkin mielestäni hieman tyngiksi, ne alkavat lupaavasti ja tuntuvat loppuvan hieman kesken läsähtäen seinään kuin ylikypsä spagetti. Odotan jotain vielä hirveämpää, yllättävämpää, täydempää, sillä onnistuessaan Sirkjärven kynä on tappavan terävä. Ehkä yksitoista tykitystä peräjälkeen olisi voinut olla vähän too much, mutta niin sanotusti vaatimattomammat lopetukset saivat sormeni syyhyämään karmeuksien perään.

Kokonaisuutena omaan silmääni hieman epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava novellikokoelma. Kieli on huoliteltua ja kiinnostavaa, tarinat tuntuvat epämiellyttävältä surinalta aivokuorella. Luen varmasti, jos kun Sirkjärvi kirjoittaa lisää.

Novelleista peukutan jo mainitsemaani Ullan ja Banskun tuhoa ominaisuuden konflikti osalta. Sisarusten ja lapsenvahdin uuden naapurin vakoiluoperaatio saa häkellyttävän käänteen, ei kannata mennä toisten pihoille nuuskimaan tai se saattaa päättyä, no, konfliktiin. Tämä novelli vei minulta jalat alta.

Kosminen K pohtii, mistä novellit todella pinnan alla kertoivat, Luettua elämää -blogissa pidettiin lukijalle annetusta tilasta ja Tekstiluolassa iloittiin vahvoista kauhuelementeistä.



Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos, 2018. 240 s.
Kansi: Marika Maijala

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow


Nevermoor-sarjan aloitus on fantastinen lukusukkula

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosaa mainostettiin Suomessa isosti, mikä ilahdutti minua suuresti. Itse luin teoksen alkukielellään ja The Trials of Morrigan Crow kului käsissä varsin nopeaan tahtiin. Käännöksen on kynäillyt Jaana Kapari-Jatta, joten uskallan lukematta todeta että tämä on varmasti vetävä suomeksikin.

Morrigan Crow on kirottu lapsi, jota syytetään kaikista lähialueen onnettomuuksista. Toisaalta hän on kirouksen vuoksi myös kuoleva yhdentenätoista syntymäpäivänään. Onneksi Morriganin elämään saapuu erikoinen Jupiter North, joka nappaa jo kohtaloonsa valmistautuneen tytön mukaansa ja kuljettaa Nevermooriin, ihmeelliseen taikamaailmaan. Jupiter väittää Morriganilla olevan ihmeellisiä kykyjä ja ilmoittaa tämän siksi Wundrous Societyn koetuksiin. Morrigan viihtyy uudessa asuinpaikassaan erinomaisesti ja saa ystäviä, mutta kokee silti syvää epävarmuutta pelätessään olevansa kelvoton liittymään hämmästyttävään järjestöön.

En osaa jättää vertailua Harry Pottereihin tekemättä tälläkään kertaa. Townsend saa minulta heti pisteitä siitä, että tarinassa ei sinänsä ole koulua saati varsinaisia velhoja. Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät yksitoistavuotissyntymäpäivänä, Jupiter Northissa on jotain hyvin, hyvin dumbledoremaista (ja Fenissä ehkä hitunen McGarmiwaa) ja pahis-Wundersmithiltä löytyy kieltämättä voldemortmaisia piirteitä (nimeä ei tahdota lausua, on ollut vuosikausia piileskelemässä ja näin pois päin). Toki nämä yhtäläisyydet nousevat varmasti voimakkaasti mieleen siksikin, että klikkailen tällä hetkellä menemään Harry Potter: Hogwarts Mystery -mobiilipeliä.

Jos vertailut jätetään sikseen tai vaikkei jätettäisikään, on kirjassa potentiaalia. Se käynnistyi hieman hitaasti, mutta Morriganin päästessä viimein Nevermooriin asti olin täysin koukussa. Kohdatut koetukset olivat jännittäviä, ihastuin hotelli Deucalioniin ja sen asukkaisiin ja Morrigan oli miellyttävä sekoitus Addams Familyn Fridayn mustanpuhuvaa meininkiä ja lämmintä empatiakykyä.

Kirjan brittikansi ei kutsunut puoleensa ollenkaan, mutta onneksi olin jo nähnyt suomalaisen version ja viehättynyt siitä. Oman painokseni kansi vaikutti lähinnä hupsulta lastenkirjalta, vaikka olihan tässä erityisesti lopussa synkkiäkin sävyjä. Todennäköisesti sarjan meininki tulee myös vakavoitumaan, sillä osia on suunniteltu yhdeksän ja hahmojen kasvaessa kasvavat toki lukijatkin.

Loppuun todettakoon, että palaan varmasti Morriganin seikkailuiden pariin, toinen osa onkin jo ilmestynyt englanniksi. Toiminnantäyteistä ja mukaansatempaavaa (nuorten)fantasiaa lukee aina ilokseen.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa on lohikäärme, vaikkeivät ne tässä missään suuressa roolissa olleetkaan, lisäksi tällä saa yhden pojon Jatkumo-haasteeseen.

Yöpöydän kirjoissa kehutaan teoksen ahmittavuutta, Suketus toteaa että Morriganista voi odottaa päähenkilönä vielä paljon.

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow
Orion Childrens Books, 2017. 374 s.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sara Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo #1)


Uusi sankari teinietsivien joukkoon

Sara Rubinin Näkymätön vihje, Alice Jones koodaa ja ratkoo -sarjan ensimmäinen, nappasi huomioni jo ulkoasullaan. Kirkkaat värit houkuttivat tarttumaan karkkimaiseen kirjaan enkä mysteerikirjojen entisenä suurkuluttajana voi olla tarttumatta uuden tyttösankarin edesottamuksiin. Ilokseni sisältökin oli oikein mainio, vaikka tarjosi itselleni pääasiassa iloisia nostalgiahuuruja.

Kesäloman koittaessa matematiikkaa rakastava Alice pääsee ratkomaan kadonneen tutkijan arvoitusta. Näkymättömyyspukua kehitellyt tohtori Learner on jotenkin kadonnut suljetusta laboratoriostaan juuri ennen tärkeää lehdistötilaisuutta. Loppupeleissä varsin jännittäväksi käyvään etsintäpuuhaan tuovat omat kiemuransa hieman kinkkiset perhesuhteet ja jaloissa pyörivät luokkatoverit Sammy ja Kevin.

Lukiessa ajatukset karkaavat väistämättä omiin varhaisteinivuosiin, kun käsissä kuluivat Mystery Clubit, Neiti Etsivät ja lukuisat muut kirjat joissa vaikeitakin rikoksia ratkovat nuoret. Alice on tälläkin mittapuulla hyvin nuori, vain 12-vuotias, mutta selviää nokkelasti tilanteesta kuin tilanteesta. Pesunkestävää uskottavuutta tässä teoksessa tuskin on kuitenkaan haettu, joten olkoon.

Kirjan sarjanimen perusteella odotin sisällöltä enemmänkin matematiikkaa ja koodausta, nyt teemat näkyivät lähinnä satunnaisina matemaattisina viittauksina ja loogisten päättelyketjujen arvostamisina. Toisaalta Alicen innostus matematiikkaan on mieltälämmittävää. Pitänee haalia itsellekin jotain pientä ratkottavaa, kun pää selvästi sellaista nyt halajaa.

Näkymätön vihje on leppoisa etsivätarina, joka sopii oivallisesti alakouluikäisille kohderyhmälleen mutta kuluu kyllä vanhemmankin käsissä. Itse olisin varmasti pitänyt tästä aikanaan todella paljon, nyt lähinnä hymistelin hyville muistoille, mutta toivotan Alicen joka tapauksessa ilolla teinietsivien iloiseen joukkoon.

Sivutiellä-blogissa pidettiin teoksesta vaikka samalla kritisoidaan hieman kirjan miehistä maailmaa.

Sara Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo #1)
(Alice Jones - The Impossible Clue, 201)
Otava, 2018. 331 s.
Suomentaja: Ulla Selkälä

torstai 14. kesäkuuta 2018

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani


Maistuva matka yrityssuhmuroinnin kiemuroihin

Anniina Tarasovan esikoisromaani Venäläiset tilikirjani on asenteeltaan mainio teos. Bisnesmaailmaan sijoittuva viihderomaani rikostutkinnalla ja vaarallisilla tilanteilla höystettynä on lähtökohtana kiinnostava ja kun sankarinsa on vielä jokseenkin epäsovinnainen ja rempseä nuori nainen, ovat tämän ajan hömppäkertomuksen ainekset kasassa.

Tilintarkastaja Reija Wren matkaa junalla Pietariin suorittamaan yrityksen Venäjän konttorin sisäistä tutkintaa. Suomeen jäävät sulhasehdokas Veli-Pekka ja kotimaan konttorin hermoja rassaavat ihmissuhteet. Pietarissa Reija heittäytyy yrityspapereiden kimppuun, mutta ei osaa jättää tonkimatta myöskään firman entisen juristin salaperäistä katoamista. Nämä puuhat eivät luonnollisesti kaikkia miellytä ja kapuloita lentää rattaisiin suunnasta jos toisestakin. Vastapainona tutkimustyölleen Reija kumoaa oluita, pelaa pleikkaria ja vaaniipa kulman takana myös entinen ihastus Konsta, jolla saattaa olla Reijan tarvitsemia tietoja.

Tarasovan kielenkäyttö on värikästä ja täynnänsä kuvailevia, ei ehkä kielitoimiston hyväksymiä mutta silti ymmärrettäviä sanoja. Tekstiä on miellyttävä lukea, se rönsyilee ja kuplii iloisesti ja rullaa jouhevasti eteenpäin. Toisaalta runsaus on paikoin puuduttavaa. Tekstiä olisi voinut hieman karsia ja tiivistää, sillä yli nelisataasivuisena kirja tuntui himpun verran liian pitkältä.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti eläväinen ekspatriaattielämän ja venäläisen kulttuurin kuvaus, josta Tarasovalla onkin ensikäden tietoa. Itselleni kirjan ympäristö tai kulttuuri eivät ole erityisen tuttuja, joten nautin kovasti matkasta kaalipiirakoiden ja venäläisen byrokratian pariin.

Lukiessa mieleen palasi muistikuvia Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoista ja Reijassa ja Reissä onkin paljon samaa. Myös Rei sotkeutuu rikoksiin kuin vahingossa, yrittää luovia vieraassa kulttuurissa itsenäisenä naisena ja muistaakseni Rein miessuhteetkin ovat usein varsin monimutkaisia. Täytyy tosin myöntää, että vaikka Reija herättikin sinänsä positiivisia mielleyhtymiä ei hänestä aina ollut helppo pitää. Toisaalta symppasin häntä, mutta tietty röyhkeys ja leväperäisyys ihmissuhteissa hieman pänni.

Mehevän ja viihteellisen lukemisen kaipuuseen kirja sopii joka tapauksessa oivallisesti. Venäläiset tilikirjani on aistimuksia täynnä oleva matka kiinnostavaan Pietariin ja sen monimutkaisiin bisneskuvioihin ja Reija on oivallinen opas, jos ajoittainen krapulahuuruisuus ja säätäminen ei ota liikaa kupoliin.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa suositellaan tätä lällyviihdettä välttäville, Luetut lukemattomat -blogissa kirja puolestaan todettiin liian juonivetoiseksi mutta kehuttiin silti miljöön kuvausta.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018. 469 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Lavalta: Kolme pientä porsasta (Teatteri Tuike)

Possujen puntit tutisevat sutta ajatellessa. Kuva: Nina Rinkinen

Sikamaista meininkiä Tapanilassa

Kesäteatterikausi on taas alkanut ja mainiosta teatterikelistä saatiin nauttia myös meillä Tapanilassa, kun Teatteri Tuikkeen ensimmäinen ulkotiloissa esitettävä musiikkipitoinen kesäteatteriesitys Kolme pientä porsasta sai ensi-iltansa. Tapanilan Kylätilan pihamaalla nähtävä, luonnollisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattu esitys ilahduttaa tutun tarinan raikkaalla päivityksellä.

Kolme pientä porsasta on passitettu kotoa ja seuraavaksi tulisi rakentaa omat talot. Laiskanpulskeat Huilu (Sinikka Isoaho) ja Viulu (Anna Norros) haluavat päästä helpolla ja rakentavat kotinsa oljista ja risuista, Ponteva (Sallamaari Rapo) puolestaan aikoo panostaa ja saada aikaiseksi kestävän kodin. Rakennuspuuhia terrorisoi hurja Susi Hukkanen (Riina Nieminen/Ia Nissinen), jolla on kyljyksenhimon lisäksi myös ongelma: mitä tehdä Pikku-Hukan (Noora Kääriäinen) kanssa, joka pekonin sijaan popsisi mieluummin kaalia?

Teatteri suosittelee esitystä 4-vuotiaasta ylöspäin, mutta myös yhdeksän kuukauden ikäinen minimesenaatti viihtyi katsomossa oivallisesti. Ensi-illassa lapsiyleisö vaikutti muutenkin nauttivan ja erityisesti toisella puoliajalla nauru oli herkässä (mikä saattaa johtua osittain myös väliaikatarjoilusta, tiedä häntä). Huumoria on paljon, samoin sopivasti kesäteatteriin sopivaa slapstick-kohellusta. Tarinan lomaan on myös ujutettu kivoja oivalluksia ja nykyaikaistuksia. Taloa rakennellessa voi hyvin kuunnella possumaisia pop-kappaleita ja Susi Hukkanen tuskastella vanhemmuuden paikoin epäreiluilta tuntuvien vaatimusten kanssa.

Esitys käyttää hienosti hyväksi Kylätilan piha-aluetta ja sen valmiita elementtejä. Lavastus on yksikertaisuudessaan hauska ja ihailin kovasti heppoisempia taloja ja sitä, miten ne jäivät auttamatta toiseksi Susi Hukkasen puhkumisvoiman edessä. Puvustus (Riina Nieminen ja työryhmä) on onnistunut, samoin maskeeraukset: mukana on sopivasti väriä ja mielikuvitusta. Erityisesti possujen asut olivat todella sympaattiset.

Aikuiskatsojana arvostin kovasti näyttelijöiden eläytymistä ja tekstiin ujutettuja, häkellyttävän lukuisia possuvitsejä. Muutenkin Kolmesta pienestä porsaasta oli saatu viriteltyä Nina Rinkisen ohjauksessa hyvin koossa pysyvä väliajallinen esitys, jossa riitti naurua ja jännitystä loppumetreille saakka vaikka tarina tuttu olikin. 

Olennaisina lisätietoina todettakoon vielä, että katsomo on katettu ja esityksiä on kesä- ja elokuussa, viimeinen näytös 19.8. Lisää informaatiota löytyy teatterin sivuilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipuista esitykseen!

maanantai 4. kesäkuuta 2018

André Aciman: Call Me By Your Name


Mullistava ensirakkaus matkaa mukana läpi elämän

Alkaa olla yleisesti tunnustettu tosiasia, että näen kehutut elokuvat vuosia myöhässä mutta toisinaan onnistun lukemaan sentään kirjan, johon ne perustuvat. Vaikka Call Me By Your Namea on moni kehunut ja ihaillut en saanut itseäni teatteriin, mutta sain sentään varattua André Acimanin romaanin kirjastosta.

Italian Rivieralla aurinko hohkaa ja kultaa kaiken. 17-vuotias Elio viettää kesää kuten aina ennenkin, kunnes taloon saapuu professori-isän kesän tutkimusassistentti, amerikkalainen Oliver. Siniseen, hulmuavaan paitaan ja milloin minkäkin värisiin uimahousuihin pukeutuva mies sytyttää Elion intohimot. Ikäerostaan huolimatta älykkäät nuoret miehet heittäytyvät vähitellen salaisen kesäromanssin pauloihin, joka jättää heihin vuosia kestävät jäljet.

Acimanin kirjoitustyyli on intensiivinen. Etenkin kirjan kaksi ensimmäistä osiota hehkuvat, sykkivät Elion nuoruuden tuskaa ja vimmaa. Ihastuminen, rakastuminen ja himo on kuvattu voimakkaasti. Kun kesäparatiisista poistutaan, menettää kirja hetkeksi tehoaan kuin hahmojen epävarmuuden aika heijastuisi myös tekstiin. Tarinan loppupuoli vetää kuitenkin asioita komeasti yhteen ja havainnollistaa, miten vimmainen ensirakkaus voi kulkea mukana läpi elämän muuttaen muotoaan mutta silti vahvasti mukana pysyen. Muutosta sävyttää haikeus.

Paikoin olo oli lukiessa todella vaivaantunut, sillä tunnekuvaus oli niin intiimiä ja henkilökohtaista. Ei sellaisia asioita pääse todistamaan toisten ihmissuhteista, siis muualla kuin kirjallisuudessa, olo on tirkistelevä. Toisaalta tunteen vahvuus veti mukaansa, vellontaan sai heittäytyä ja löytää tunnemyrskystä tuttuja hetkiä.

Näin jälkikuohuissa kirjan lukeminen oli myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarinassa katsotaan nuoruutta ja rakkautta lopulta lempeästi, niin Elion kuin myös erityisesti tämän isän kautta. 

Call Me By Your Name on tunteiden vuoristorata täynnä aurinkoa, ladattuja katseita, odotusta, rakkautta ja väistämättä myös pettymyksiä. Vahvatunnelmainen romaani vie mukanaan, vaikka sen lukeminen olikin välillä raskasta ja takkuavaa juurikin tunteiden palon ja niissä vellomisen vuoksi. Kaunis, kehollinen, kuristava, kiinnostava.

André Aciman: Call Me By Your Name
Atlantic Books, 2017 (alkup. 2007). 248 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...