Vaihtoehtohistoriaa, eläviä kuolleita ja enkeitä eli monipuolinen lukumatka Atorox-esiraatilaisena

Osa omasta Atorox-pinostani.

Suomessa julkaistaan todella paljon hyvää spefiä. Sain huomata tämän jälleen kerran ollessani tänä vuonna ensimmäistä kertaa osana Atorox-esiraatia ja sen jälkeen vielä mukana finaalivaiheen äänestäjänä. Esiraatilaisena sai lukea aikamoisen määrän novelleja ja aikataulujen kanssa sai hieman kiriä, mutta kokonaisuutena kokemus oli ehdottomasti positiivinen.

Esiraatiin päädyin yksinkertaisesti Twitterin kautta. Turun Science Fiction Seura haki lisää raatilaisia viime marraskuussa, joten lähetin heille sähköpostia ja pääsin mukaan. Hommaa aloiteltiin jo viime vuoden puolella, mutta suurimman osan novelleista luin helmi-maaliskuun aikana.

Esiraatilaisena olin välillä vahvasti oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. En esimerkiksi lue yleensä lainkaan kauhua, mutta nyt se oli käytännössä pakollista. Myöskään sotaisista aiheista ponnistava vaihtoehtohistoria ei aiheuta minussa pääsääntöisesti intohimoa, nyt pääsin lukemaan myös sellaisia tekstejä. Esiraadilta oletettiin joka tapauksessa sitä, että novellit on arvioitava objektiivisesti ja siihen pyrin parhaani mukaan, vaikka novellit eivät aina henkilökohtaisesti miellyttäneetkään.

Onneksi novellien jatkoonpääsy ei kuitenkaan ole yhden ihmisen harteilla. Meitä esiraatilaisia oli tänä vuonna viisi ja lisäksi sekä Atorox-vastaava Anna Mattila että TSFS:n sihteeri Katja Juusela lukivat muutamia novelleja. Novellit jaettiin esiraadin kesken luettaviksi siten, että jokainen luki noin kolmasosan novelleista ja jokaisen novellin luki kaksi esiraatilaista. Esiraatilaiset antoivat novelleille 1 tai 0 pistettä sen mukaan, kokivatko he novellin olevan riittävän hyvä jatkoon päästäkseen. Itse pidin ohjenuorana sitä, että novelli oli hyvin kirjoitettu ja mietitty kokonaisuus, jossa mahdollisesti oli vielä jotain yllättävää tai kiinnostavaa aiheensa käsittelyn suhteen. Novellihan voi olla hyvä, vaikka se käsittelisi myös ns. loppuunkaluttua aihetta perinteisin juonenkääntein, mutta se ei mielestäni riitä silloin, kun valitaan nimenomaan sen vuoden parasta spefinovellia.

Itse luin ehdokastekstejä 104 kappaletta, joista osa oli raapaleita. Olin hieman yllättynyt, että en ollut ehtinyt lukea teksteistä ainuttakaan ennen esiraatilaisuuttani, vaikka ainakin kuvittelen lukevani varsin paljon spefiä. Esiraatilaisuus antoi myös hyvän syyn viimein tutustua kotimaisten spefilehtien ihmeelliseen maailmaan ja totean, että syytä olisikin seurata niitä aktiivisemmin. Kiinnostavan novellitarjonnan lisäksi niissä nimittäin arvioidaan kiitettävästi vuoden aikana ilmestyneitä spefiteoksia ja lisäsin siinä samassa lukulistalleni useampia teoksia.

Luku-urakan jälkeen olikin kiitollista päästä osallistumaan myös varsinaiseen finaaliin eli äänestysvaiheeseen. Äänestys on tosiaan avoin kaikille, sillä siihen on vain ilmoittauduttava ja sitouduttava lukemaan kaikki ehdokasnovellit, joita oli tänä vuonna 21 kappaletta. Lopulliselle ehdokaslistalle pääsi useampi sellainen novelli, jota en ollut esiraativaiheessa lukenut, mutta äänestystä varten luin jokaisen novellin joka tapauksessa kertaalleen läpi. Äänestysaikataulu toimi hyvänä lukumotivaattorina ja tiukkamielisemmän esiraativaiheen jälkeen oli jopa rentouttavaa päästä arvottamaan tekstejä täysin omien mieltymysteni mukaan.

Nyt odotan kiinnostuksella, mikä novelleista sai finaalivaiheessa parhaat pisteet ja valitaan vuoden parhaaksi. Finaalivaiheen äänestäjiä ilmottautui tänä vuonna mukaan 101 kappaletta, joten hajontaa todennäköisesti on. Omalla listallani pääsi korkealla useampi novelli, jotka olivat kerronnaltaan lämminhenkisiä, jopa humoristisia, ja joissa ei ollut sijaa turhille, (nais)kehoa esineellistäville kohtauksille.

Lopuksi lähetän vielä kerran kiitokset Atorox-vastaava Anna Mattilalle. Anna hoiti viestinnän tavalla, että ensikertalainenkin pääsi kelkkaan mukaan, piti jämptisti huolta aikatauluista ja on selvästi spefikirjallisuuden puolella.

Voisin hyvin kuvitella lähteväni esiraatihommiin uudestaankin ja vähintäänkin aion ilmoittautua äänestäjäksi. On ilo huomata, että Suomessa julkaistaan niin paljon hyvää ja monipuolista spefiä.

Atorox-voittaja julkistetaan tänä vuonna Virtuaali-Finnconissa (10-12.7.). Atorox-voittaja julkistetaan samassa tilaisuudessa Nova-kirjoituskilpailun voittajan kanssa lauantaina 11.7. klo 13.15 alkaen.

Jos tämän vuoden ehdokasnovellit kiinnostavat, on koko lista nähtävissä täällä ja lisäksi Nörttityttöjen raati on arvioinut postaussarjassaan kaikki tämän vuoden ehdokkaat. Sarjan ensimmäiseen postaukseen pääset tästä.

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others

Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes

Insinööriscifi ei mieltä lämmitä

John W. Campbellin, Jr.:n The Black Star Passes, jonka tarinat on alunperin kirjoitettu vuonna 1930, tuli äänikirjana vastaan Book Beatissa. Avaruusmerirosvot ja seikkailut planeetalta toiselle kuulostivat kiinnostavilta ja pituuskin oli kohtuullinen, joten hyppäsin Arcotin, Moreyn ja Waden matkaan. Kuuntelussa menikin sitten alkuinnostuksen jälkeen hieman pidempään, sillä aika ei ollut kiillottanut tästä teoksesta kummoistakaan klassikkoa.

Oikeastaan teos koostuu kolmesta pienoisromaanista. Ensimmäisessä tarinassa Piracy Preferred Arcot ja Morey saavat haasteekseen napata avaruusmerirosvon, joka näkymättömyyden turvin ryövää muita aluksia ja samalla parantaa matkustajat kaikista taudeistaan (nerokasta?). Tämän selvittyä tarinassa Solarite Arcot, Morey ja Wade (ette varmaan arvaa kuka tämä Wade sitten oli) yrittävät päästä tutkimaan uusia planeettoja ja loogistelevat matkansa Venukseen. Siellä tutustutaan paikallisiin olentoihin ja luodaaan interplanetaarisia suhteita. Viimeisessä nimitarinassa Maa ja Venus yhdistävät voimansa, kun kuolleen tähden olennot yrittävät päästä ryöväämään planeetat pelastaakseen omansa. Varsinainen seikkailu tuntuu kuitenkin olevan sivuseikka, sillä Campbell käyttää kaikessa rauhassa paljon, paljon aikaa erilaisten teknisten vimpainten ja kaasukoostumusten kuvailuun ihmissuhteiden tai hahmokehityksen sijaan.

Campbellin puolustukseksi sanottakoon, että tarinat on kirjoitettu kun hän oli 19-vuotias insinööriopiskelija MIT:ssä. Kustannustoimittajaa tuskin oli ja kaipa sitä uskaltaa sanoa että scifi-kirjallisuuskin oli vielä varsin alussa tuohon maailmanaikaan. Ei sillä, Campbellillä on myös kiinnostavia ideoita ja välillä onnistuin melkein innostumaankin.

Nihkeyteni ei toisaalta ole täysin herra kirjailijan viaksi laskettavaa. Kirjalla valittu lukija Kirk Ziegler on sanoissaan kyllä selkeä, mutta innostuu täsmälleen yhtä paljon uudesta näkymättömyysvimpaimen designista kuin huimasta avaruustaistelustakin.

Googlailin kuuntelun jälkeen hieman sekä teosta että kirjailijaa. Kirjaa selvensi huomattavasti tämä oivallinen nettiarvio ja wikipediasta löytyi sen sijaan ylistyslaulu Campbellille, joka ilmeisesti laittoi alulle scifin kultaisen aikakauden. Eipä sillä, myöhemmät teokset lienevät raflaavampia ja niitä saa suositella jos joku on lukenut.

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes (The Black Star #1)
Alunperin julkaistu 1930, editoitu yhteisteokseksi 1953. Anncona Media, 2016. 7 h 34 min.
Lukija: Kirk Ziegler

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)

Marissa Meyerin Lunar Chronicles oli todella hyvä kirjasarja. Se hyödynsi hienosti perinteisiä satuaiheita scifiympäristössä ja loihti kiinnostavan valtataistelun Kuuta asuttavien lunareiden ja silloisten maan asukkaiden välille. Sarjan viimeisellä osalla on aina iso taakka kannettavanaan ja Winter (Puffin, 2015) suoriutuu siitä hyvin joskaan ei moitteettomasti.

Winter on omistettu viimeiselle taistelulle ja sitä edeltävälle vallankumoukselle. Kirjan nimihenkilö Winter on tarinan keskiössä: rakastettu prinsessa on äitipuolensa epäsuosiossa ja on hankalassa asemassa kuninkaallisten häiden lähestyessä. Samaan aikaan Cinder kumppaneineen yrittää luovia itsensä Kuun kamaralle estääkseen häät ja saadakseen kansan näkemään petturuuden kuningatar Levanan toimien takana. Edellisissä osissa avonaisiksi jätetyt juonenpäät solmitaan napakasti yhteen tässä toiminnallisessa päätösosassa.

Ihailen Meyerin kykyä yhdistellä satuja omaan kerrontaansa. Viimeisen osan satuperusta on Lumikissa, mutta kirja ei tyydy toistamaan vanhaa vaan Meyer keittää kokoon melkoisen suunnitelmien verkon. Yli 800 sivuinen kirja kestää pituutensa yllättävän hyvin ja on lukuisista erillisistä juonikuviosta huolimatta nopealukuinen.

Sarjan hahmoista on neljän kirjan aikana tullut rakkaita ja odotin kiinnotuksella ja jännityksellä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Ehkä yllättäen olin lopusta hieman pettynyt. Bill Willinghamin Fables-sarja lienee kasvattanut minut odottamaan kaiken maailman kauheuksia ja nyt koin että se kaikki tuska ja ahdistus jota tähän sarjaan sijoitin ei saanut katkeraa täyttymystään.

Joka tapauksessa koko Lunar Chronicles oli viihdyttävää luettavaa ja suosittelen sitä lämpimästi satujen, scifin ja monimutkaisten juonittelujen ystäville. Jos puolestaan vierastat juonenkuljetusta, jossa hommaa tarkkaillaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta kannattaa sarja ehkä suosiolla skipata. Minä viihdyin ja jännitin, spin-off-kirjat tullee luettua kunhan kirjastopinot vähän madaltuvat.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)
Puffin, 2015. 823 s.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Siinä vaiheessa kun oli nähnyt ainakin viidesti internetissä kiertäviä kuvia, joissa naureskellaan Andy Weirin teoksesta Yksin Marsissa (Into, 2015) tehdylle elokuvalle ja perunoille, oli meikäläisen pakko tarttua kirjaan. Onneksi Fabulan kahden viikon kokeilujakso sattui juuri silloin kohdalle ja minähän napauttelin teoksen sieltä e-kirjaksi puhelimeen ja lueskelin sitä sitten hiihtolomareissulla luppohetkinäni.

Homma lähtee saman tien käyntiin kun Mars-retkikunnan miehistö joutuu vaikeuksiin. Kova hiekkamyrsky pakottaa astronautit palaamaan planeetan pinnalta alukseen, mutta kaikessa rytäkässä Mark Watneyn puku vaurioituu ja hänen uskotaan kuolleen. Vaan näinpä ei käykään, sillä myrskyn laannuttua Watney herää ja huomaa olevansa yksin Marsin pinnalla vailla viestintälaitteistoa tai mahdollisuutta palata Maahan. No, humoristia insinöörismiehiä kun ollaan niin Watneyhan päättää pysyä hengissä ja saada jotenkin huikattua NASA:lle että täällä ollaan, joten siinä sitten jännitetään että pysyykö Watney riittävän pitkään hengissä ja saadaanko viestiä Maan päälle ollenkaan.

Pääasiassa tarinaa seurataan Watneyn kirjoittamien lokimerkintöjen perusteella, joissa tämä kertoo mitä on puuhaillut ja millaisin keinoin hän aikoo Marsissa selviytyä. Aikamoisia kikkakuutosia siinä saakin käyttää ja kaikki myös kerrotaan lukijalle, mutta ilahduttavan selkokielisesti. Yllätyin myös monen muun tavoin siitä miten hauska kirja on. Ehkä tässä oli vähän sellaista samaistumistakin, kun puolisona sattuu olemaan samanlaista puujalkahuumoria viljelevä yksilö kuin Watney.

Välillä päästään myös kurkkaamaan mitä sinne NASAan ja maapallolle kuuluu ja sekin on ihan mielenkiintoista, vaikka ensin olinkin harmissani että oltaisiin vaan oltu siellä Marsissa. Maapallon toiminnoista ehdottomasti mielenkiintoisinta oli eri valtioiden välisen yhteistyön ja poliittisten ja viestinnällisten ratkaisujen pohdinta.

Oikein mainio avaruusseikkailu tämä Yksin Marsissa siis, jännittäväkin, ja ennen kaikkea viihdyttävä. Loppu hiissaili sitten vähän turhan melodramaattisiin suuntiin mielestäni, mutta aika kivasti pysyttiin sellaisella järkevällä tasolla. Elokuva menee myös katsontalistalle, Matt Damon on todennäköisesti ollut oiva valinta Watneyksi.

Kurkkaa myös esimerkiksi Taikakirjainten Raijan ja Yöpöydän kirjat -blogin Niinan yhteisarviot kirjasta ja elokuvasta.

Andy Weir: Yksin Marsissa (The Martian, 2011)
Into kustannus, 2015. 387 s.
Suomentanut: Kaj Lipponen

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Pöly ei taitaisi olla kovin hyvä täsmäyttäjä kun tällä tavalla nukahtelee koneen ääreen.

Vaihteeksi oli sattunut sillä tavalla, että lukulistalla on ollut todella vähän scifiä tai dystooppista kirjallisuutta. Tähän saumaan Esa Mäkisen Totuuskuutio (Otava, 2015) nasahti siis oikein kivasti ja toi vähän irtiottoa reaali- tai nykymaailmaan sijoittuvien kirjojen seassa.

Tero Lilja työskentelee suuren viestintäyritys Celsiuksen riveissä täsmäyttäjän hommissa. Normaalin toimintansa ohella Celsius myy riittävästi maksaville asiakkaille mahdollisuuksia muunnella ja poistaa internetissä liikkuvaa tietoa asianosaisen hyväksi, mutta tämä piirre ei tietenkään ole tavallisten pulliaisten tiedossa. Normaali kaduntallaaja on tiukasti Celsiuksen verkossa, sillä mainostaulut näyttävät käyttäjälle räätälöityjä mainoksia, ostokset kartuttavat Celsius-pisteitä ja valvoopa yritys ihmisten toimintaa muutenkin. Kirjan koko yhteiskunta on teknologian kyllästämä ja vähäiset luonnonalueet on aidattu kalliiksi lomakohteiksi, kallisarvoisia hiilipisteitä käyttävät ulkomaanmatkoihin vain rikkaat.

Kun Teron perhe-elämässä tapahtuu traagisia, joutuu hän miettimäämn uudelleen omaa vastuutaan ja yrityksensä toimintaa. Mitä kaikkea on oikeutettua unohtaa ja kuka päättää mitä netissä saa julkaista? Turvallinen elämä keskituloisena toimistotyöläisenä muuttuu pian joksikin aivan muuksi. Samalla Terolle valkenee uusia totuuksia yhteiskunnasta ja sen toiminnasta.

Monessa kohtaa Totuuskuutio tuo mieleen Orwellin Vuonna 1984 -teoksen Totuusministeriöineen ja tiedonhallintatapoineen ja tämä selvästi tiedostetaan, sillä Mäkinen lainaa teosta kirjan ensimmäisellä sivulla. Lukiessa tunnelma oli myös paikoin sama, kun tunsin epätoivoa henkilöhahmojen edesottamuksia seuratessani. Valtakoneiston langat ulottuvat yllättävän laajalle ja luotettavat suhteet ovat harvassa.

Totuuskuution jälkeen olo on vähän ahdistunut ja hämmentynyt. Sen kuvaama yhteiskunta ei ole mitenkään erityisen apokalyptinen, mutta ajatus näin tarkasta valvonnasta ja manipuloinnista ei ole innostava. Toki valvontaa tapahtuu nytkin ja varmasti laajemmin kuin itse sitä edes tietää, mutta silti Totuuskuution esittelemä saa palan kurkkuun.

Tarinallisesti teos ei ole yhtään hassumpi ja yhteiskunnan kuvaus on kiinnostavaa. Kerrontaa kuljetetaan lähinnä Teron näkökulman kautta, mutta lisämausteena sivuille on lisätty katkelmia uutisista ja sähköpostiviesteistä. Kirjan loppu veti tosin vähän mattoa jalkain alta ja nyt en oikein tiedä mitä siitä sitten pitäisi ajatella. Tuntuu, että en ole aivan varma mitä hommalla haettiin tai sitten tiedän ja en ole varma mitä mieltä olisin. Kiinnostava kotimainen scifi-teos joka tapauksessa.

Suketus pohtii omassa tekstissään osuvasti nykyistä verkkoyhteiskuntaa, Arja kuvailee tätä muun muassa hätkähdyttäväksi, mutta rauhalliseksi dystopiaksi.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Otava, 2015. 239 s.
Kansi: Maria Arnell / Päivi Puustinen

Stanislaw Lem: Kyberias

Olipa kerran eräs geokätkö, jonka kautta törmäsin Stanislaw Lemin teokseen Kyberias (Kirjayhtymä, 1982). Lemin tuotanto oli muutenkin tutkimatta, joten tästähän sitä sitten sopi aloittaa.

Pääasiallisesti Kyberias kertoo kahden kosmisen neron, robottikeksijöiden Trurl ja Klapausius, seitsemästä matkasta ja niiden tapahtumista. Reissuilla tutustutaan muun muassa todennäköisyyslohikäärmeisiin ja esimerkiksi neljännellä matkalla Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen. Että ei aivan perinteistä laserase-avaruusalus-scifiä tämä. Matkojen lisäksi kuullaan myös esimerkiksi maailman pelastumisesta (tai oikeastaan sen lähes tuhoutumisesta), kuningas Neropatin tarinakokeesta ja eristeinen erakko Lullus selittää, mitä ongelmia yleisen onnen luomisessa voi olla. Mitenkään erityisen jatkuvajuoninen ei tämä teos siis ole, jos se ei vielä käynyt selväksi, vaan pikemminkin tarinakokoelma.

Parasta tässä teoksessa on ehdottomasti kieli. Alkuperäisteoksesta en toki osaa mitään sanoa, se on nimittäin puolaksi, ja tämäkin on käännetty englannista, mutta Matti Kannostolle voi joka tapauksessa nostaa hattua. Kerronta on täynnä mitä mielikuvituksellisempia ja omituisempia sanoja ja lausahduksia, olentojen nimet näyttävät pitkää nenää Harry Pottereiden vastaaville ja keksijöiden keksintöjen kuvailuissa homma lähtee usein lapasesta.

Teos on paikoin myös hyvin hauska. Esimerkiksi itsepäinen kahdeksankerroksinen ajattelukone on täysin varma omista kyvyistään laskea oikein. Toisaalta Trurl ja Klapausius ovat toisinaan myös aivan kamalia tyyppejä, itsekkäitä ja ahneita, eivätkä lainkaan sympaattisia. Ja silti keskinäisessä kilpailussaan jotenkin hellyttäviä ja sympaattisia eivätkä ehkä kuitenkaan osaa jättää toista pulaan.

Raikas tuttavuus siis, vaikka geokätkön lopullisen sijainnin selvittäminen on vielä vähän kesken. Saipa kuitenkin kuitattua taas yhden kirjan sekä 101 spefin helmeä- ja Osuuskummajaisten sata merkittävää spefiteosta -listoilta.

Stanislaw Lem: Kyberias (Cyberiada, 1965)
Kirjayhtymä (WSOY), 1982. 266 s.
Suomentanut: Matti Kannosto
Kansi: Piotr Tomaszewski

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

Useampikin tuttu suositteli meikäläiselle Jaakko Markus Seppälän esikoisromaania Lemen (Like, 2015), joten pitihän sitä sitten kokeilla. Alkukankeuden jälkeen scifi-rymistelyn kyytiin olikin mukava hypätä, vähän kuin olisi tuttuun piuhaan itsensä liittänyt.

Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä.

Soheba City sykkii sähköä ja alatasoilla kukoistaa rikollisuus. Suurella osalla asukkaista kehoa on paranneltu erilaisilla lisäosilla, melkein kaikilla on niskassa pistoke piuhoihin yhdistämistä varten ja trippailemaan pääsee stimien avulla. Tässä maailmassa palkkionmetsästäjä Nina päätyy jahtaamaan vapaalle jalalle päässyttä Lemen-tekoälyä, jolla on homman suhteen aivan omat suunnitelmansa. Samalla hommassa päästään sotkeutumaan alamaailman touhuihin, pohtimaan ihmisen suhdetta teknologiaan ja tekemään vaikeita valintoja vaativia päätöksiä.

Pidin paljon päähenkilö Ninasta, joka oli sopivan toiminnallinen hahmo mutta silti inhimillinen taistelutaitoineen ja moraaleineen. Hahmogalleria oli paikoin hieman kliseinen siinä mielessä, että hahmot olivat hyvin tunnistettavia, mutta eivät häiritsevällä tavalla. Tällaiseen teknomaailmaan nämä tyypit erikoisuuksineen sopivat hyvin eivätkä jääneet paperinohuiksi toisinnoiksi joistain aiemmin kohdatuista.

Lemen tuo minulle mieleen Matrixin ja Blade Runnerin, varmaan osittain ihan tarkoituksellakin. Tutunoloisen kirjan maailmassa liikkuminen tuntuu luontevalta ja siksi tarinaan uppoutuminenkin lieni helppoa kunhan pääsi tekniikkaslangin kanssa sinuiksi. Dekit, jakit ja koodaukset vilisivät silmissä ja homma toimi kuin viiden palkin langaton verkko.

Tämä teknotrilleriksi tituleerattu opus osui siis hyvään lukusaumaan ja käsitteli kivasti myös samaa aihealuetta kuin vasta luettu Genesis. Toiminnallisesta teknomaailmasta pitäville ja teknistä slangia kavahtamattomille Lemen sopinee kuin nenä päähän.

HelMet-haasteesta ruksaan yli kohdan 3 eli vuonna 2015 julkaistu kirja.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen
Like, 2015. 314 s.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Prahan metrossa ei näkynyt päättömiä mutantteja.

Olen törmännyt Dmitri Gluhovkskin Metro 2033 -teokseen (Like, 2010) useita kertoja sen ilmestymisen jälkeen. Mielestäni olen myös lainannut kirjan kirjastosta ainakin kaksi kertaa, mutta jostain syystä lukeminen ei silloin edes alkanut. Viimeisimmät kehut teoksesta taisin kuulla joltain oppilaaltani, joka luki teosta ennen tunnin alkua hyvin kiinnostuneen näköisenä. Myöhemmin kirjastossa kävi klassiset, kun teos majaili juuri palautettujen kärryssä siinä lainaustiskin vieressä ja kyllähän te tiedätte mitä sitten tapahtuu.

Ei. Ei hän voinut. Ei saanut pysähtyä hetkeksikään, ei saanut levätä. Hänellä ei ollut oikeutta. Tämä ei ollut enää hänen elämänsä, hänen kohtalostaan oli tullut toisten omaisuutta sen jälkeen, kun hän oli suostunut Hunterin ehdotukseen. Nyt oli jo liian myöhäistä. Hänen pitäisi lähteä. Muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ihmiskunta on onnistunut tuhoamaan ydinsodalla maapallon pinnan ja viimeiset selviytyjät elävät Moskovan pimeissä metrotunneleissa. Toimeen tullaan sillä mitä onnistutaan maan pinnalta riskejä uhmaten hakemaan tai tunneleissa itse tuottamaan. Kauppaa käydään pateilla, siis ammuksilla. Asemat on jaettu erilaisten hallintojen kesken, kauppialla on omat ja sotilailla omat asemansa. Suurin uhka ei kuitenkaan ole ihmisten välinen valtataistelu, vaan säteilyn seurauksena syntyneet olennot jotka levittävät kauhua pitkin pimeitä tunneleita.

Nuori Artjom asuu VDNH:n asemalla, jossa asukkaat vuorottelevat vartiovuoroissa tunneleissa ja työssä sieniviljelmillä. Oman aseman suojiin ei kuitenkaan voi enää jäädä, kun Artjom saa erikoiselta Hunterilta erikoistehtävän matkata aivan toiselle puolelle metroa. Vähitellen Artjom tajuaa, että koko metron selviytymisen kannalta hänellä saattaa olla suurempi vaikutus tapahtumiin kuin voisi arvata. Artjom kohtaa tunneleissa ystäviä, vihollisia ja olentoja, joita ei hyvällä tahdollakaan luokitella ihmisiksi.

Oikeastaan Metron juonesta on hankala sanoa paljon mitään, sillä melko nopeasti homma leviää moneen eri suuntaan kuin kirjan metrotunnelit konsanaan. Loppupeleissä teos onnistui yllättämään minut aika perinpohjaisesti. Odotin jonkinlaista ölliäisiä ja väkivaltaa metrotunneleissa -tyyppistä rymistelyä, mutta teos olikin hämmentävän filosofinen ja sisällöltään monipuolinen. Tämä myös teki teoksesta jokseenkin hidaslukuisen, ei välttämättä raskaan, mutta yhtäkaikki keskittymistä vaativan.

Luin kirjaa useamman viikon aikana, sillä iltaisin keskittyminen pimeässä metrossa milloin minkäkin ongelman äärellä herpaantui helposti. Hereillä ollessa tarina kuitenkin piti otteessaan. Gluhovskin ansioksi lukisin, että totuuden ja kuvitelman raja häilyy välillä hienosti ja moneen suuntaan kurkottelusta huolimatta tarina pysyy kasassa. Kovasti olisin kyllä halunnut tietää, mitä muutamalle matkan varrelle jääneelle hahmolle kävi, mutta aina ei voi kaikkea saada.

Positiivinen lukukokemus siis, kannatti uskoa kehujia. Muun muassa Kirjakissa on blogannut tästä ja pitänyt lopun käänteistä paljon kuten minäkin tein.

Onko joku lukenut teoksen jatko-osan Metro 2034? Kannattaisiko se lukea?

HelMetin lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan kirja, jonka nimessä on numero.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (Metro 2033, 2005)
Like, 2010. 591 s.
Suomentanut: Anna Suhonen
Kansi: ?

Orson Scott Card: Ender's Shadow ja Speaker for the Dead

Innostuin kesällä Orson Scott Cardin Ender's Gamesta niin kovasti, että loputkin sarjan kirjat oli saatava lukuun. Jostain syystä innostuin sitten jatkamaan sille rinnakkaisesta romaanista Ender's Shadow (Orbit, 1999) jossa kerrotaan käytännössä sama tarina mutta Beanin näkökulmasta.

If I grow up to be the commander of the human fleet that defeats the Buggers, will they hide my picture, too, because someone so tiny can never be seen as a hero? 
Who cares? I don't want to be a hero. 
That's Wiggin's gig. 

Rotterdamin kaduilla orpona elävä Bean pääsee onnekkaiden sattumuksien kautta pois kurjuudesta ja matkustaa avaruudessa sijaitsevaan Taistelukouluun. Lahjakkaita lapsia koulutetaan komentajiksi lähestyväät sotaan "ötököitä" vastaan, mutta Bean ei aio olla pelkästään ylempiensä komenneltavana. Neuvokas poika tutkii Taistelukoulua omin lupinensa, selvittää kertomattomia salaisuuksia ja on pohjattoman kiinnostunut upseerien puhumasta Ender Wigginistä, jota muut oppilaat tuntuvat joko ihailevan tai vihaavan.

Enderin tarina jaksoi kepeästi viedä mukanaan toisenkin kerran. Taistelukoulun häilyvä moraali, lähestyvä sota ja lasten ryhmäytyminen oudoissa olosuhteissa olivat edelleen mielenkiintoista luettavaa. Moraali ja päätöstenteko näyttelevät suurta osaa myös tässä teoksessa. Harmikseni Beanin hahmo ei kuitenkaan muodostunut niin kiinnostavaksi, kuin mitä se Gamen perusteella oli.

Tämä johtui oikeastaan siitä, että Beanin ylivertaisuudelle kehitetyt syyt tuntuivat tulevan vähän puskista. Tämän teoksen kohdalla oli myös entistä vaikeampia uskoa, että hahmot ovat tosiaan todella nuoria tai oikeastaan lapsia. Tähän saattoi toki vaikuttaa myös se, että hahmojen kasvot olivat vaihtuneet Teatteri Toivon (mainioiden) näyttelijöiden kasvoiksi ja koska esittäjät olivat aikuisia niin sekasotku on valmis. Joka tapauksessa tämä sivujuonne ei innostanut ihan niin paljon, vaikka alun lapsijengimeininki Rotterdamissa olikin yhteisöjen muodostumisen kannalta kiinnostavaa luettavaa.

Seuraavaksi lukuvuorossa oli joka tapauksessa varsinaisen Ender Sagan toinen osa Speaker for the Dead ja siltä odotankin taas jo jotain huikeampaa. Toivottavasti ei tarvitse toivoa turhaan.

***

No, turhan kovilla odotuksilla tuo Speaker for the Dead (1985) sitten tuli luettua.

He didn't want them to know him. He did not belong to them, to the human race. He had another errand, he belonged to someone else. Not human beings. Not the bloody piggies either. Or so he thought.

Ender's Gamen ajoista ollaan liikuttu noin 3 000 vuotta eteenpäin. Tähtienväliseen matkustamiseen aikaansa käyttänyt Ender on iältään vain vähän päälle 30 samalla, kun maailma ympärillä on muuttunut. Speaker for the Deadina toimivana eli ihmisten kuolemia "puhuvalle" Enderille saapuu kutsu Lusitanian siirtokuntaan ja muista ihmisistä jossain määrin eriytynyt Ender tarttuu mahdollisuuteen. Lusitaniassa ihmiset elävät tarkoin rajatulla alueella, jonka ulkopuolella metsissä asuu älykäs ryhmittymä piggieitä (possusia?), joiden ulkonäöstä en ihan päässyt selville. Lajin elintapoja yritetään selvittää paljastamatta mitään ihmisten kehittämistä keksinnöistä, mutta yhteiselo ei sujukaan aina aivan ruusuisesti ja aiheuttaa konflikteja lajien välille. Oikeastaan juoni on paljon monimutkaisempi, mutta sen aukikirjoittaminen ja kuvaaminen tuntuu nyt käsittämättömän vaikealta.

Täytyy nyt sanoa, että lukukokemukseen vaikutti kaiken muun lisäksi todella paljon Voima-lehdestä lukemani Sara Salmenmäen haastattelu. Salmenmäki on ohjannut Teatteri Toivolle loistavan version Ender's Gamesta ja haastattelussaan kertoo, kuinka heitä jännitti esitysoikeuksien pyytäminen Cardilta tietäen hänen nihkeän suhtautumisensa seksuaalivähemmistöihin. Lupa esityksiin tosiaan saatiin, mutta itse en tästä mielipideasiasta tiennyt ja se pisti kovasti harmittamaan.

Joka tapauksessa kirja ei muutenkaan ihan hirveästi iskenyt. Hahmot olivat edelleen kiinnostavia ja kirjoitustyyli vetävä, mutta tarina tuntui välillä jotenkin hajanaiselta ja epämääräiseltä. Lusitanian erikoinen ekosysteemi ja sen kehittyminen kyllä kiinnosti näin biologian näkökulmasta (koevoluutio a-go-go), mutta jotenkin koko piggies-lajin ja ihmisten suhde jäi vähän epämääräiseksi, samoin koko siirtokunnan toiminta. Lisäksi teos oli jotenkin hämmentävän fanaattinen, sekin vieraannutti.

Että en nyt taida lukea ainakaan heti niitä seuraavia osia, ellei jostain tule todella painavia suosituksia. Ainakaan vielä sellaisia ei ole tullut, päinvastoin, joten lukuaikani käytän sitten mieluummin johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Orson Scott Card: Ender's Shadow
Orbit, 1999. 379 s.
Kansi: Mark Salwowski

Orson Scott Card: Speaker for the Dead
Orbit, 1987. 382 s.
Kansi: ?

James Frey & Nils Johnson-Stelton: Endgame - Loppupeli

Loppupelin aikana ei ehdi syödä kakkua. Huono peli.

James Freyn ja Nils Johnson-Steltonin opuksesta Endgame - Loppupeli (WSOY, 2014) kohistiin jo ennen sen julkaisua. Kirjasarjaan tulisi liittymään joukko arvoituksia, joiden ratkaisemisesta olisi palkintona kulta-aarre. Arvoitukset voisi luonnollisesti ratkaista vain kirjaa lukemalla. Samaan syssyyn on tietysti myös kaupattu myös esimerkiksi kirjan elokuvaoikeudet. Itse sain Loppupelin käsiini arvostelukappaleena ja otinkin sen lähes heti lukuun kaivatessani jotain sopivan kevyttä lukemista.

Loppupeli on elämän palapeli, kuoleman syy. Se sisältää kaiken alkuperän ja ratkaisun kaiken lopulle. Etsikää avaimet säädetyssä järjestyksessä. Tuokaa ne minulle, niin voitatte. Kun lähden, jokainen teistä saa johtolangan. Ja Loppupeli alkaa. Loppupelin säännöt ovat yksinkertaiset. Löytäkää avaimet säädetyssä järjestyksessä ja tuokaa ne minulle. Muita sääntöjä Loppupelissä ei ole.

Loppupeli alkaa rytinällä. Maapallolle iskeytyy 12 meteoriittia, joka on merkki Loppupelin sukujen pelaajille. 12 nuorta, yksi meteoriitti siis kullekin, joutuvat jättämään oman elämänsä sikseen ja aloittamaan pelin, sillä vain voittajan sukuhaara tulee selviämään Loppupelistä hengissä. Osa pelaajista on kuitenkin odottanut tätä hetkeä jo pitkään, sillä pelaajien sukulinjat ovat pitkät ja traditio kulkenut vanhemmilta lapsille ja täten myös pelaajia on valmisteltu tätä mahdollista haastetta vastaan. Jos kuulostaa mahtipontiselta ja ehkä myös hitusen huvittavalta, niin olette oikeassa.

Kahdentoista supertaitavan teinin seikkailussa kuljetaan ympäri maapalloa, sillä pelaajien tehtävänä on etsiä kolme avainta. Se, jolla lopussa on ne kaikki, tulee voittamaan. Ja avainten löytämiseksi on tietysti ratkaistava käsittämättömän vaikeita arvoituksia, matkustettava ja tarpeen tullen tapettava toisia julmasti. Kirjaa on muuallakin nimitetty amazingracemaiseksi ja vertailu on toimiva, tässä tosin hassunhauskojen tehtävien sijaan muun muassa ammuskellaan toisia päin ja varastellaan autoja.

Tarina etenee ilman ylimääräistä junnausta, koko ajan tapahtuu jotakin ja vaihtuva kertoja takaa sen että tylsistymään ei pääse. Kuvailevaan kieleen ei myöskään ole panostettu, teksti nakuttaa eteenpäin hyvin lyhyvirkkeisesti ja toteavasti. Kirjan lukemista tosin hieman itselleni hidasti sen sisältämät vihjeet ja epävihjeet, sillä jäin tuijottelemaan kirjassa olevia käsittämättömiä kuvia ja kompastelin pitkiin numerosarjoihin, sillä käytännössä kaikki luvut on teoksessa esitetty useiden desimaalien avulla. Tiedostan myös, että jos yrittäisin alkaa ratkoa näitä vihjeitä hajoaisi meikäläisellä varmaan pää. Jätetään siis kulta-aarteet fiksummille ja kärsivällisemmille.

Taannoin Anssi Kela mainitsi keikallaan, että hänellä on ystäviensä kanssa aivan oma systeemi arvostella elokuvia. Voi olla esimerkiksi viiden tähden kahden tähden elokuva (eli siis huonohko elokuva, joka on todella hyvä lajissaan) tai neljän tähden viiden tähden elokuva (joka tarkoittaisi jo käsittämättämättömän laadukasta rainaa). Perinteisellä asteikolla Loppupeli saisi minulta ehkä juuri ja juuri 3/5 tähteä, mutta omassa lajissaan se on erinomainen. Toimintaa on koko ajan, tapahtumat ovat sopivan epäuskottavia ja turhaa tyhjäkäyntiä ei löydy. Melkoisen täydellistä pääntyhjäyslukemista siis. Todennäköisesti nuo kaksi muutakin osaa tulee sitten luettua, vähän jäi uteloittamaan nuo syvimmät tarinan juonteet ja tällaisia kirjoja nyt vain on mukava välillä lukea.

Muuallakin on tätä luettu, esimerkiksi Oksan hyllyltä -blogissa lukukokemus jäi plussan puolelle.

James Frey & Nils Johnson-Stelton: Endgame - Loppupeli (Endgame: The Calling, 2014)
WSOY, 2014. 497 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Rodrigo Corral Design

Karri Liikkanen & Mikko Kananoja: Kova

Päädyin erinäisten sattumusten seurauksena ystävän mukana scifikirjan julkkareihin ja pokkasin sieltä sitten arvostelukappaleena mukaani Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan yhdessä kirjoittaman Kovan (Nowhere Boy, 2014). Kaksikon ensimmäinen romaani Perus julkaistiin blogimuodossa Cityn sivuilla 2013-2014, mutta yhteisen scifi-romaanin kirjoitus on ollut miesten haaveena yläasteesta asti.

Minun täytyi keksiä vakuutus itselleni, jokin tapa paeta Hayesin kaikennäkevää katsetta. Se oli vaikeaa, mutta minulla oli vielä yksi toivo: oli olemassa vielä yksi paikka, vielä yksi maailma johon Hayes ei näkisi. Ja se oli minun ikioma virtuaalimaailmani, minun ikioma mieleni, minun ajatukseni,

Kovassa eletään 2020-luvulla. Internet on menneen talven lumia, sillä sen on korvannut messiaaniseen asemaan nousseen Henry Haesin kehittämä Supernet. Täysin langaton, viiveetön ja kaikkialla toimiva yhteys on virtuaalistanut maailmaa rankasti ja esimerkiksi kosketusnäytöt ja ajatuksella muokkautuvat materiaalit ovat arkipäivää. Päähenkilönä nähdään kuitenkin Frans Koski, helsinkiläinen mainosalalla työskentelivä, joka alkaa saada outoja viestejä ja päätyy yllättäen osaksi isompaa kuviota, jossa pelaajat eivät arkaile ja panokset ovat suuremmat kuin voisi arvatakaan.

Kerronnassa poukkoillaan Fransin oman näkökulman lisäksi ainakin kahdessa aikatasossa ja väliin on myös lisätty ympäröivää maailmaa selittäviä lukuja. Mediaseksikkään fragmentaarinen rakenne ei kuitenkaan minuun henkilökohtaisesti iskenyt, sillä aikatasojen ja kerrontatyylien vaihdellessa luvuittain oli varsinaisen tarinan kokoonkursiminen melkoisen haastavaa.

Frans osoittautui myös itselleni hieman ristiriitaiseksi päähenkilöksi. Välinpitämätön ja omien sanojensa mukaan naisia hyväksikäyttävä mies kipuilee rakkauden perään, mutta tuntuu näkevän naiset silti lähinnä seksiobjekteina. Päähenkilöä en siis voi kuvailla samaistuttavaksi, joka todennäköisesti myös vaikuttaa lukukokemukseen.

Tekstissään Liikkanen ja Kananoja tuntuvat kumartavan scifi- ja spefikentän tekijöille viittauksiensa kautta. Selkeästi mainittuna tekstistä löytää viittauksen vähintään Stephen Kingiin, mutta itse olin havaitsevani viittauksia myös esimerkiksi Matrixiin ja Supernet toi jossain määrin mieleeni Ender Sagassa käytetyn ansiibelin. Viittauksia ja knoppitietoa viljellään muutenkin taajaan esimerkiksi pikajuoksun maailmanennätyksistä ja Central Parkista.

Kirjan scifielementeissä oli joka tapauksessa paljon myös sellaista, josta pidin. Kovassa on nivottu yhteen paljon klassisia elementtejä ja viritelty niistä omanlaisensa tarina, koneellistuminen ja virtuaalisuuden lisääntymisen aiheuttamat ongelmat ovat isossa osassa. Valitettavasti tämä tarina tuntuu hieman jäävän muun jalkoihin. En tiedä onko kirjaa kustannustoimitettu, mutta todettakoon silti että editointi ei välttämättä olisi ollut kirjalle pahitteeksi vaan selkeyttänyt sen rakennetta ja vähentänyt toisteisuutta. Huomionarvoista tekstissä oli kuitenkin se, että en ainakaan kovin selkeästi osannut erottaa kirjailijoiden ääniä tai sitten olin näissäkin arvailuissani hakoteillä.

Kova ei siis iskenyt tähän lukijaan, mutta toivottavasti se kuitenkin löytää lukijansa. Kirjaan voi tutustua Nowhere Boyn nettisivuilla.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijoille.

Karri Liikkanen & Mikko Kananoja: Kova
Nowhere Boy, 2014. 268 s.
Kansi: Bambi Vihavainen

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel

Olen odottanut Hannu Rajaniemen The Causal Angelia (Gollancz, 2014) viime vuoden tammikuusta asti. Silloin luin varas Jean le Flambeurista kertovan sarjan toisen osan, The Fractal Princen, tai oikeammin luin sen silloin samaan syssyyn kahdesti. Odotukset kolmatta osaa kohtaan olivat siis korkealla.

Perhonen was right when she told me I'm a good liar. But the best lies I save for myself: they are perfectly crafted, indestructible and glittering, like zoku jewels.

Juoniselostus The Causal Angelin tapauksessa olisi hieman hupsua, sillä samaan syssyyn pitäisi varmaan selostaa myös kaksi ensimmäistä osaa. Todettakoon kuitenkin, että Jean le Flambeur on edelleen Kaminari-kiven perässä, Mieli on edelleen seikkailussa mukana ja pellegrini Joséphine häärii taustalla. Päähahmojen lisäksi seurataan muun muassa Sobornostin valtataistelua ja zoku-ryhmittymän erikoista pelaamiseen perustuvaa maailmaa. Joka tapauksessa teos siis jatkaa, luonnollisesti, siitä mihin edellinen jäi.

Ja miten se sitä jatkaakaan. Fanitytön varmuudella olin jo etukäteen varma siitä, että Causal Angelin on oltava erinomainen, mutta silti jossain taustalla heilui epävarmuus. Onneksi sen häiveen sai pian heittää romukoppaan, sillä tarina imaisi taas mukaansa ja trilogia sai tosiaan arvoisensa päätöksen. Loppu osasi yllättää, se ei sortunut ennalta-arvattavuuteen ja se oli jollain tavalla äärimmäisen tyydyttävä.

Olin kirjan luettuani, jälleen kerran, täysin puulla päähän lyöty. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun on odottanut jotain todella paljon ja sitten se täyttää odotukset ja vielä enemmän? Tämä on juuri se tunne ja enpä nyt sitten pysty hirveän järkevästi kirjoittamaan. Joten mennään sitten fanityttömeiningillä ja todetaan vain, että ihastun siihen mitä tämä kirja tekee aivoilleni.

Koko Jean le Flambeur -trilogia on ollut sellaista terminologiavyörytystä, että heikompaa hirvittää. Avaruudessa liikkuu raioneita, gogoleita luodaan mennen tullen, vastaan tulee Planckin lukkoja ja jos jonkinlaisia tieteellisiä termejä joista ei välttämättä ole mitään hajua. Toisaalta samalla huomaa naurahtavansa zokuryhmittymälle nimeltä Gringotts-zoku ja ilahtuu törmätessään yllättäen James Bondiin. Kun kaiken alla kulkee vielä huima universuminkokoinen tarina, en osaa olla kuin ihastunut.

Sanottakoon vielä, että en hetkeen ole ollut mistään kirjasta näin tohkeissani. Hyviä kirjoja olen lukenut toki paljon, mutta jotenkin tämä aivojavääntävä ja tapahtumantäyteinen avaruusseikkailu iskee minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toivon todella, että Rajaniemi jatkaa vielä kirjoittamista.

***

The Causal Angel ilmestyy lokakuussa suomeksi Gummeruksen julkaisemana nimellä Kausaalienkeli. Itse aion hankkia tämän kauniskantisen kirjan omaan hyllyyn kahden aikaisemman osan seuraksi ja lukea ne sitten vaikka joululomalla vielä kerran yhteen menoon. Antti Aution uskon selviytyvän suomennostyöstä taas mallikkaasti.

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel (Jean le Flambeur #3)
Gollancz, 2014. 336 s.
Kansi: Chris Moore & Sue Michniewicz

Kass Morgan: The 100 (The Hundred #1)

Kävipä päivänä muuanna niin, että luin Yöpöydän kirjat -blogista kehuja The 100 -tv-sarjasta, joka sattumoisin perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjaan (Hodder, 2013). Minäpä sitten varasin kirjan kirjastosta ja valikoin osaksi kesälukemistoani. Ajattelin opuksen tarjoavan sopivan kevyttä scifiä lomapäivien ratoksi.

"We're clearing out the detention center today. A hundred lucky criminals are getting the chance to make history." The corners of his mouth twitched into a smirk. "You're going to Earth."

Ihmiskuntaa on kohdannut ydintuho ja viimeiset ihmiset asuvat suurehkolla avaruusasemalla. Paluu maapallolle on kuitenkin toiveissa ja jotta planeetan kunnosta saataisiin tietoa, lähetetään maankamaralle 100 kuolemaantuomittua teini-ikäistä ranteissaan elintoimintoja mittaavat rannekkeet. Kirjan kertojista matkalle pääsevät fiksu Clarke, Clarken perässä pinkonut senaattorin poika Wells ja siskoaan suojelemaan lähtenyt Bellamy. Myös Glass oli alunperin mukana retkueessa, mutta onnistuu viime tipassa hyppäämään pois kyydistä ja pakenemaan takaisin kotiin.

Ideatasolla The 100 on oikein oivallinen. Teinit matkalla mahdollisesti vielä säteilypitoiselle maapallolle muistuttaa jonkinlaista Lost- tai Beauty Queens -skenaariota. Maapallolla oleiluun keskitytään kuitenkin varsin vähän, sillä ison siivun kerronnasta vievät henkilöhahmojen kertomat takaumat, joilla valotetaan sitä miten itse kukin tähän lievästi sanottuna haasteelliseen tilanteeseen päätyi.

Kerronnan suhteen opus pärjää oikein hyvin. Morgan kirjoittaa vetävästi ja vaikka GoodReadsin arvioissa höykytetään kirjailijaa juoniaukkojen vuoksi en itse niinkään nyt keskittynyt siihen että miten ihmeessä tällainen jättimäinen avaruusalus on saatu kiertoradalle lillumaan. Mikä sen sijaan pisti silmään, ehkä osin myös GR-tekstien ohjaamana, oli se että pääsääntöisesti kirjan henkilöhahmot ovat aika kauheita. Hahmot ovat teinejä, kyllä, mutta tekevät siitä huolimatta käsittämättömän itsekkäitä päätöksiä tavoitellessaan milloin mitäkin (pääsääntöisesti lähimmäisenrakkautta).

Tästä nurinasta huolimatta täytyy kuitenkin sanoa, että tulen varmaan lukemaan myös sarjan toisen osan. Homma jätetään ikävästi cliffhanger-meiningillä kesken ja myönnän kiinnostuneeni sen verran, että voisin lukea mitä jatkossa tapahtuu. Sitä paitsi tämä oli oikein nopealukuinen, joten vaikka toinen osa olisi kauhea ei sen lukemiseen kuluisi turhan paljoa aikaa.

Myös Niina ehti tv-sarjan jälkeen lukea kirjan ja vertailee niitä kiinnostavasti blogissaan.

Kass Morgan: The 100 (The Hundred #1)
Hodder, 2013. 323 s.
Kannen suunnittelu: Elizabeth H. Clark & Liz Dresner

Orson Scott Card: Ender's Game (The Ender Saga #1)

Orson Scott Cardin Ender's Game (1985) valikoitui luettavaksi, kun se sattumoisin löytyi molempien hisssuksiin läpikäymieni spefi-haasteiden listoilta. Odotukset kirjan suhteen olivat varsin vaatimattomat, minulla kun ei kirjasta sen suurempia ennakkotietoja ollut. Niinpä Ender onnistuikin sitten yllättämään ja imaisi minut täysillä mukaan seikkailuunsa.

--- We need the best we can get, and we need them fast. Maybe you're not going to work out for us, and maybe you are. Maybe you'll break down under pressure, maybe it'll ruin your life, maybe you'll hate me for coming here to your house today. But if there's a chance that because you're with the fleet, mankind might survive and the buggers might leave us alone forever -- then I'm going to ask you to do it. To come with me."

Kuusivuotias Ender valitaan Battle Schooliin, jossa valmennetaan lapsista valmiita taistelijoita avaruuden ökkimönkiäisiä, buggerseja vastaan. Ender ei kuitenkaan ole mikään tavallinen lapsi, vaan mahdollisesti juuri se, jota vuosikaudet on odotettu, se joka voisi ratkaista maapallon kohtalon. Nuoren pojan koulutuksesta ei myöskään aiota tehdä millään tavalla helppoa ja pian Ender huomaakin, että todelliset ystävät ja liittoumat ovat harvinaista herkkua. Samaan aikaan maapallolla pelataan poliittista peliä ja myös Enderin älykkäät sisarukset Valentine ja Peter aikovat laittaa sormensa peliin.

Huomaan tässä samoin tein, että minun on vaikea kirjoittaa kirjoista joista pidin hirvittävän paljon. Ender's Game on juuri tällainen kirja. Se on vaikuttava, hieno, kiinnostava ja monipuolinen. Vaikka kirjassa on avaruusaluksia, kolonioita asteroidivyöhykkeellä ja avaruusmatkustelu on lähes arkipäivää, on sen kiinnostavinta antia henkilöiden välinen psykologia. Millä tavoin ihmisen (tai lapsen) voi sysätä kohti yhä vaativampia haasteita? Kuinka pitkään ihmismieli voi venyä? Ja miten toista ihmistä manipuloidaan mahdollisimman hyvin, voimalla, pelolla vai imartelulla?

Niin että ihan huikea kirja. En osaa kuvailla sitä yhtään, näemmä. Mutta lukekaa. Tämä on hyvä kirja ihmisyydestä.

Myös Taikakirjainten Raija on lukenut tämän rinnakkain Ender's Shadow'n kanssa, ei tosin yhtä ihastuneena kuin minä.

Sarjan seuraavat osat menevät viuh vain lukulistalle. Lisäksi Teatteri Toivo on tekemässä syksyksi näytelmää Enderistä, ensi-ilta syyskuun lopulla.

Luettu osana Ihminen sodassa -haastetta.

Orson Scott Card: Ender's Game (The Ender Saga #1)
Orbit, 1991. Alunperin julkaistu 1985. 324 s.
Kansi: Mark Salwowski

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Tänään ei vielä tuule.

Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.

***

Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.

M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.

Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.

Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.

Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.

J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.

Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.

Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.

Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.

Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?

***

Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.

Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)

Lontoossa sataa niin viktoriaanisessa kuin nykyajassakin.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat kuuluivat ilmestyessään lempilukemistooni ja kun nyt herralta sattui ilmestymään uusi nuortenkirja piti se tietysti hetimiten varata kirjastosta. The Reluctant Assassin (Puffin, 2013), W.A.R.P.-sarjan ensimmäinen kolahti nopeasti varauslaatikkoon ja pääsikin sitten heti lukuun.

Chevie on alaikäinen FBI:n agentti, joka on passitettu Lontooseen pieleen menneen tehtävän jälkeen piilottelemaan. Hommaksi annetaan kumman kellarissa kököttävän kapistuksen vahtiminen. Samaan aikaan viktoriaanisessa Lontoossa Riley-poikaa vihitään salamurhauksen saloihin hänen oppi-isänsä, murhanhimoisen ja taitavan Albert Garrickin toimesta. Murhayritys kuitenkin epäonnistuu, tavallaan, ja Riley päätyy madonreiän kautta nykyaikaan.

Näin siis sankarimme kohtaavat, varsin räjähtävissä merkeissä. Rauhaa ei kuitenkaan tipu, sillä Riley tietää hurjistuneen Garrickin tulevan hänen perässään tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun nuoret yrittävät päästä toisistaan selville täytyy juosta karkuun niin demonimaista Garrickia kuin agenttejakin.

The Reluctant Assassin tarjoaa siis aikamoisen kattauksen kiinnostavia elementtejä. On agentteja, taikureita, aikamatkustusta, salamurhaajia, huijareita ja veijareita. Hahmot osaavat eksoottisia taistelulajeja, ampuvat konekivääreillä ja kiemurtelevat tiukoista paikoista. Menoa ja meininkiä riittää ja näiltä osin opus onkin oikein viihdyttävä.

Kirja oli kuitenkin jollain tavalla liian, no, söpö. Elementit olivat kohdallaan, oli kivaa että päähenkilönä olivat suhteellisen tasaveroiset tyttö ja poika ja vihulainen oli kiinnostava. Ehkä kaikki oli liiankin kohdallaan, ajateltu että tästä kaikesta ne teinit tykkää ja ai että. Ja varmaan tästä olisin itsekin teininä innostunut enemmän, mutta nyt aloin vähän nihkeillä.

Luen kyllä seuraavankin osan jos sen vain sitten ilmestyessään bongaan, sillä Colferilla on joka tapauksessa taito viihdyttää. Ehkäpä luen tässä odotellessa Artemiksia uudelleen.

ps. Unohdin ottaa lainauksen kun oli muka kiire palauttaa.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)
Puffin, 2013. 321 s.
Kansi: Tyler Nevins

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin Sokeanäköä (Gummerus, 2013) hehkuteltiin kovasti Finnconissa, mutta sain aikaiseksi tarttua kirjaan vasta nyt. Oikeastaan olisin vähän toivonut, että olisin aloittanut kirjan vielä vähän myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono.

Ei se täältä alkanut. Ei häilyistä eikä Rorschachista, ei Big Benistä, Theseuksesta tai vampyyreistä. Useimpien mielestä se varmaan alkoi Tulikärpäsistä, mutta se ei pidä paikkaansa. Se päättyi niihin kaikkiin.

Avaruudesta havaitaan jotain uutta, joka mahdollisesti uhkaa ihmiskuntaa. Vierasta tutkimaan lähetetään komitea, johon kuuluu varsin omalaatuista väkeä. Kertojana toimii Siri Keeton, synteetikko, tallentaja, jolta on toinen aivopuolisko poistettu. Kumppaneina matkustelevat tuunattu biologi, monipersoonallinen kielitieteilijä, omapäinen sotilas sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.

Uutta tuntematonta tutkitaan säteilyvaarasta huolimatta. Kokeita tehdään, miehistö lähetetään epävarmoille näytteenottoretkille. Kummallista ei ole pelkästään tämä uusi avaruuden olento, vaan myös kirjan aikainen Maa on omanlaisensa, meidän Maatamme oudompi. Tai kehittyneempi. Kuka tietää.

Sokeanäkö oli ihastuttavan älykäs kirja topologioineen ja muine hienoine termeineen, jotka eivät kuitenkaan tuntunut turhalta hapatukselta. Ongelma tämä oli minulle ainoastaan siksi, että pääni käy tällä hetkellä hidasajolla ja fiksun tekstin lukeminen sai sen sammumaan totaalisesti. Olin kuitenkin sen verran jääräpää, että tahkosin kirjan loppuun ja siksi osia varmaan jäi jonnekin hämärän rajamaille. Joudun esimerkiksi puolivälissä kirjaa tarkistamaan, että niin siis anteeksi mikä tämä Rorschach oli. No, pikkujuttuja.

Ja mainio se silti oli. Pidin avaruudessa heilumisesta, henkiin herätetyistä vampyyreistä ja polttiaiseläimiä muistuttavista häilyistä mielenkiintoisine biologisine toimintoineen. Tuntuu, että aina kun asiaan liitetään biologia, olen kieli pitkällä kuolaamassa. Niin ja olihan tässä myös jännittävää pohdintaa tietoisuudesta (joka sai muistamaan mainion Incognito-kirjan, se kannattaa lukea).

Niin ja Sivukirjaston Liinan teksti sai minut siis tämän loppupeleissä lukemaan.

Peter Watts: Sokeanäkö (Blindsight, 2006)
Gummerus, 2013.
Suomentanut: J.Pekka Mäkelä
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

J.Pekka Mäkelä: Alas

Nämä eivät harmi kyllä ole kvasieläimiä.

Hankin Finnconista itselleni uusimman J.Pekka Mäkelän romaanin, Alas (Like, 2013). Minulla on ollut sen edeltäjä Alshain (Like, 2006) jo jonkun aikaa hyllyssä, mutta päätin kerrankin koetella rajojani kronologian suhteen ja lukea urheasti ensin tämän uudemman, ovat kuitenkin itsenäisiä teoksia.

Etukäteen tiesin tosin Alshainin maailmasta jo jonkin verran, olinhan samaisessa Finnconissa kuunnellut Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneelissa paikallista asukasta. Tiesin siis, että tällä kaukaisella tähdellä ei elä muita eläimiä kuin sen kansoittanut ihminen ja siellä asuvat eivät mene mielellään meren lähelle. Ja että siellä on avaruushissitorneja.

Painaudun ikkunaa vasten ja yritän katsoa ylöspäin. Näen aamuauringon säteiden valaiseman hissitornin jatkuvan ylöspäin, kauas äärettömyyksiin, korkealle, niin kuin sen pitääkin, paitsi että se ei jatkukaan suorana, niin kuin sen pitäisi, vaan kaartuu, taipuu...
...kaatuu.

Alas on kiinnostava päällekkäinen tarina. Yksi planeetan kolmesta avaruushissitornista romahtaa yllättäen. Tapahtumia seurataan vuoron perään viiden eri kertojan näkökulmasta, jolloin tarina täydentyy jokaisen kertojan puheenvuoron jälkeen. Ääneen pääsevät niin tornissa työskentelevä opas Mafalda, sivulliseksi päätyvä Aami, tornin omistaja Ursana, luennoitsija Osiem sekä salaperäinen Wolfam. Lopullinen syy tornin sortumiseen selviää vasta viime metreillä.

Opus toimii viihteellisenä lukemisena ollen samalla fiksu. Esimerkiksi avaruusmatkailun ja painottoman tilan kokemuksia kuvataan kiinnostavasti ja uskottavan oloisesti ja planeetalla on mitä mainioin historia. Oli myös mukavaa, että kirjassa on paljon sekä nais- että mieshahmoja, itse asiassa viidestä kertojasta kolme oli naisia. Seksiä kirjassa harrastetaan melko paljon, muttei mitenkään vaivaannuttavasti tai päälleliimatusti. Kehtaa siis ottaa myös työmatkalukemiseksi junaan.

Pitää myös mainita kivoista taitollisista jännyyksistä. Esimerkiksi putoamisliikettä saatiin kuvattua hienosti kirjan sivuilla ja vaika yleensä vierastan ISOLLA kirjoitettua sopi se tähän oikein hyvin.

Alas sopinee myös sci-fiä vierastaville, sillä avaruusmatkailu on kuvattu selkokielisesti ja pääosin meininki on hyvin tavallista. Mitä nyt tosin neljänkymmenen tuhannen kilometrin korkeudessa tulee liikuttua painottoman tilan rajoitusten vuoksi ja avaruushissitornista voi katsella yhden kierroksen aikana kolmea auringonlaskua. Mutta noin muuten.

Peukkua siis Mäkelän uutuudelle. Booksyn, joka lukaisi kirjan yhdeltä istumalta, mukaan Alshain kannattaisi lukea melko pian tämän jälkeen, joten siirtelen sitä lähemmäs yöpöydän lukukasaa. Ja varmaan joudun sitten lukemaan tämänkin vielä uudelleen, koska olen ihan varma että joku kiva kytkös tai jännyys jäi vielä huomaamatta.

ps. Lisäys keskiviikkona 21.8. Jos parviälyn ajatus kiinnostaa lukekaa myös Mäkelän Muurahaispuu.
pps. Tajusin, että tämähän itse asiassa sopii myös oikein hyvin Kiinteistö-haasteeseen!

J.Pekka Mäkelä: Alas
Like, 2013. 250 s.