Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Kyllä sitä ilman SmartBoardiakin pärjää. Etenkin jos laitetta ei ole käytössä.

Lauri Järvilehdon kynäilemä Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus, 2014) tarttui luettavaksi, kun sitä silloisella työpaikalla keväällä esiteltiin että tällainen olisi. Muutenkin koen, että välillä on ihan mukavaa ja avartavaa törmäyttää omia näkemyksiään oppimisesta ja opettamisesta, joten siinäkin mielessä opetuskirjallisuuden luku on ihan paikallaan.

Kirjassaan Järvilehto kertoo, kuinka oppimisesta voidaan tehdä hauskaa leikkien, pelien ja innostamisen avulla. Termit flow ja luovuus ovat ahkerassa käytössä, lisäksi vedotaan muun muassa motivaatiopsykologiaan ja aivotutkimukseen. Tekstin sekaan on upotettu erilaisia harjoituksia esimerkiksi muistamisen tueksi.

Vaikka pelit voivat tarjota erinomaisen alustan oppiaineksen ja motivoivan oppimisen välittämiseen, pelit ovat vain yksi väline tulevaisuuden opettajan työkalupakissa. Oppiminen on tehokkaimmillaan silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista: kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti. Silloin sosiaalinen ympäristö kohottaa oppimisen aivan uudelle tasolle.

Olen monessa asiassa samaa mieltä kuin Järvilehto. Opettaja, joka ei ole lainkaan innostunut omasta oppiaineestaan, saa harvemmin oppilaita motivoitua työskentelemään. Toki ne, joilla on jo sisäistä motivaatiota aiheeseen, saattavat jotain oppiakin mutta moni muu vaipuu tylsyyteen. Innostuessa myös usein oppii paremmin, siis silloin kun asia tuntuu mielekkäältä ja miksei sitten siltä hauskaltakin. Suurimmassa osassa esimerkeistään hauskaan oppimiseen Järvilehto kuitenkin viittaa erilaisiin oppimispeleihin, joita on saatavina muun muassa tablettitietokoneille ja puhelimille.

Voi olla osin omaa vanhanaikaisuuttani, että radikaaleimmat Järvilehdon ehdottamat muutokset tuntuvat vierailta. Se, että oppilaita ohjattaisiin tutustumaan lähinnä omiin kiinnostuksenkohteisiinsa (kunhan ne löytyvät) ja kannustetaan heitä siinä, tuntuu kaukaiselta ajatukselta tämän päivän koulumaailmassa. Tai se, että suurinta osaa aineita ei tarvitsisi välttämättä opiskella laisinkaan, sillä moni oppilaista ei varsinaisesti tee oppimallaan myöhemmin mitään.

Etenkin tämä viimeinen nosti omat niskakarvani pystyyn. Tuntuu oikeastaan hieman pelottavalta, että oppilaan ei tarvitsisi oppia miten hänen kehonsa toimii tai oikeastaan juuri mitään siitä miten maailma toimii ellei se häntä kiinnosta. Ja heille, joilla kiinnostus ei ole vielä herännyt, saattaa olla luontevaa valita aiheita jotka ovat heille helppoja ja siitä en sitten tiedä olisiko se hyvä suunta. Tämä oikeastaan muistuttaa yhtä lukiouudistukseen tehdyistä malleista, korimallia, jossa esimerkiksi suurimman osan luonnontieteistä voisi skipata valitsemalla muita reaaliaineita.

Toisaalta olen samaa mieltä siitä, että nykyinen koulukonteksti ei ole aina se tehokkain oppimiselle. Puhuva pää luokan etuosassa harvoin innostaa ketään, ellei opettaja osaa päivästä toiseen esittää asiaansa elävästi ja kiinnostavasti. Luokkatilat eivät myöskään aina välttämättä vastaa tarkoitustaan. Toisaalta kyseessä voi olla myös resurssipula: kaikilla kouluilla ei ole varaa hankkia tabletteja saati sitten isoa läjää muita opetusvälineitä. Enkä ainakaan vielä näe todennäköisenä sitä, että bring your own device -kulttuuri voitaisiin tuoda kouluihin ilman että se eriarvoistaisi oppilaita. Lisäksi muutokset eivät voi tulla itsestään, myös opettajille ja kouluille tarvitaan tukitoimina täydennyskoulutusta ja vastaavia jos tällaiseen halutaan siirtyä.

Vastahankaisuudestani huolimatta Hauskan oppimisen vallankumous oli kiinnostavaa luettavaa. Monesta asiasta olin eri mieltä, mutta toisaalta sain paljon uutta ajateltavaa ja heräsipä kirjan tiimoilta myös monta keskustelua. Kirja oli myös varsin nopealukuinen ja teksti selkeää. Eli siinä mielessä oikein mainio kirja.

Ai niin, mainittakoon että kirja on itse asiassa suomennettu Järvilehdon teoksesta Learning as Fun joka käsittääkseni on osa Rovio Entertainmentsin Rovio Visions -sarjaa. Angry Birdseihin on siis myös useita viittauksia, vaikka kannen kukko onkin vähän leppoisamman oloinen kaveri.

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus, 2014. 234 s.

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa

En löytänyt kouluun liittyviä kuvia, joten tässä teille kilejä.

Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun yhdessä kynäilemä Apina pulpetissa - Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus, 2013) osui silmään jo viime vuonna katalogeja selaillessani. Kaksi "tutkijasetää" (käytän tässä setä-ilmaisua, koska myös Hoikkala ja Paju sitä itsestään käyttävät) päättivät sukeltaa toden teolla yläkouluikäisten pariin ja viettivät lähes kokonaisen lukuvuoden eteläsuomalaisen ysiluokan kanssa. Härkälän 9C-luokan arki tuli tutkijoille tutuksi ja tuloksena oli muun muassa Pajun väitöskirjan lisäksi tämä varsin populaaristi kirjoitettu tietoteos koulumaailmasta.

Luokassa tehdyn työn määrä oli vakio, sitä tehtiin paljon, mutta tehdyn työn jakautuminen koulun pedagogiikan ja nuorten kasvun identiteettityön välillä vaihteli ja eri oppilailla ne painottuivat eri tavoin. Nämä eivät toki ole joko/tai-vaihtoehdot, sillä samaan aikaan voi laittaa hiuksia ja kuunella opetusta, kuten monet kerrat havainnoimme. 

Lempinimet Lintsari (Hoikkala) ja Hikari sekä Angst B (Paju) ansainneet tutkijat seikkailivat oppilaiden kanssa oppitunneilla, kävivät kokeissa, lauloivat Lucia-juhlassa ja kävivät toisinaan ruokatunnilla syömässä kepsua eli kebabia. Samalla tutkijat kirjoittavat havaintojaan ylös, kuvaavat ja haastattelevat oppilaita, opettajia ja vanhempia. Vähitellen muodostuu kuva luokasta, jossa sosiaaliset prosessit ajavat kovaa ohi koulun virallisesta sisällöstä.

Mikä toki on siinä iässä ihan luonnollista ja sen toteavat myös Hoikkala ja Paju. Toki koulussa myös opiskellaan, mutta suurimmalle osalle tärkeintä on se, mihin ryhmään luetaan kuuluvaksi ja mitä muut ajattelevat. Kouluun tullaan tapaamaan kavereita. Hoikkala ja Paju ovatkin kiinnittäneet erityistä huomiota ryhmiin, kuka hengaa kenenkin kanssa ja miksi ja miten luokka tuntuu jopa hieman kliseisesti jakautuvan "hikkeihin" ja "koviksiin".

Populaarista lähestymistavasta ja varsin lyhyestä pituudesta huolimatta kirjan lukemiseen kuluu aikaa. Asioiden sisäistämisessä kestää, puhekieliset pätkät katkovat tekstin rytmiä. Ei sillä että se haittaisi. Informaatiota kirjassa on paljon ja ainakin näin opettajan ammatissa toimivalle sisällöllä on paljon sanottavaa. Oli esimerkiksi ihan hyvä muistuttaa itseään jälleen kerran siitä, että vaikka kuinka toivoisin oppilaiden pitävän minun aineistani, tapahtuu siellä koulussa niin paljon muutakin. Ja se on ihan hyvä, että tapahtuu.

Toisaalta tapahtuu myös ikäviä. Hoikkala ja Paju nostavat esiin myös kiusaamisen, syrjimisen, toisen maahantallomisen. Ryhmissä toimiminen ei ole pelkästään positiivista, sillä käytännössä aina joku jää ryhmän ulkopuolelle vasten tahtoaan. Eikä sitä ole välttämättä aina helppo esimerkiksi opettajan havaita, sillä pienin elein, ilmein ja viattomalta kuulostavien sanojen takana voi piillä vaikka mitä.

Toisin kuin opettajapersoonaa painottavassa ajattelussa olettaan, koululuokka ei ole vakio. Päivä ja viikko eivät ole vakioita, oppilaiden ja opettajien mielentilat eivät ole vakioita eivätkä pedagogisten kehien sykkeet ole vakiot. Opettajan persoonallisuuden lisäksi on pitkä lista asioita, jotka vaikuttavat työrauhaan. Samaa virhepäätelmien listaa voidaan jatkaa: opettaja edustaa vain itseään. Hän on pedagoginen persoona, ammatin ja roolin ottanut hahmo, sukupuoleton, iätön, väsymätön tasainen pedagoginen kone, minkä tahansa aineen opettaja.

Pseudonyymein suojattu Härkälän koulun 9C vaikuttaa tekstin perusteella melkoisen tavalliselta ysiluokalta. Toki puuhakkaalta ja puheliaalta sellaiselta, mutta kuitenkin. Tutkijasedät tuntuvat sulautuvan tutkimuskohteidensa päivittäiseen rytmiin melko sulavasti. Alussa varmaan takapenkissä istuvat miehet tuntuivat kummilta, mutta Angst B:n päiväkirjaotteiden perusteella luokka tuntui pääosin toimivan melkoisen normaalisti.

Ja toisaalta kirja herättää myös helpotuksen tunteen, että onneksi ei koskaan enää ikinä tarvitse itse olla yläkouluikäinen. Toki oppilaiden kanssa (toivottavasti) saa olla tekemisissä monia vuosia työn puolesta, mutta itse en ainakaan enää jaksaisi sitä emotionaalista ryöpytystä. Onneksi aika kultaa muistot, ainakin jossain määrin, ja yläkoulun muistot ovat mössöytyneet epämääräiseksi osioksi elämänhistoriaa.

Apina pulpetissa on oiva katsaus yläkoulun maailmaan, vaikka tietyllä tavalla se on jo hieman vanhentunut. Nuorten maailmassa pari vuotta on iso harppaus ja facebook on vuodesta 2010 vaihtunut jo whatsuppiin sun muihin. Joka tapauksessa äärimmäisen suositeltava kirja yläkouluelämästä kiinnostuneille tai niille, jotka siitä ajattelevat tietävänsä paljon.

Suketus siteeraa omassa tekstissään oivaa "ihanneopettaja-kohtaa" ja suosittelee kirjaa niin opettajille kuin koulumaailmaa muuten kommentoivillekin.

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa - ysiluokan yhteisöllisyys
Gaudeamus, 2013. 246 s.
Kansi: Satu Kontinen

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had

Nyrkkeilijästä näyttelijäksi siirtynyt Tony Danza päätyi vuonna 2009 vaihtamaan uraa jälleen kerran. Danzan oma puheohjelma lopetettiin ja tulevaisuus näytti epävarmalta, kunnes hän alkoi pohtia opettajan uraa. Danzalla nimittäin on taskussaan historian opettajan paperit ja kun herra vielä sattui mainitsemaan ideastaan eräälle tuottajalle, joka halusi tehdä aiheesta tosi-tv-sarjan alkoi asia olla selvä. Byrokraattisen pyörittelyn ja säätämisen jälkeen Danza saa äidinkielen opettajan pestin Northeastin koulussa. Tästä vuodesta kertoo I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High (Crown Archetype, 2012).

So maybe I deserve it when a girl in the back pipes up.
"Are you nervous?"
I breathe a sigh of relief and admit: "I'm terrified!"
Then comes her punch line: "Because your shirt is totally soaked."

Tv-sarja Teach (2010) lopetettiin melko pian, kun tekijät eivät kokeneet saavansa riittävän kiinnostavaa materiaalia nauhalle, mutta Danza jatkoi pestiään vuoden loppuun saakka. Danza siis aloittaa työnsä optimistisena ja innokkaana tavoitteenaan saada oppilaat todella osallistumaan opetukseen. Voinette siis arvata, että ensimmäinen tunti on melkoinen sillisalaatti eikä homma suju muutenkaan kovin ruusuisesti. Vastoinkäymisiä tulee niin oppilaiden kuin muun henkilökunnankin kanssa, mutta Danza on päättänyt opettaa vuoden loppuun saakka.

Itse olen juuri vetämässä nippuun ensimmäistä lukuvuottani ja pystyin monessa kohdassa samaistumaan Danzan kokemuksiin. Esimerkiksi ensimmäisessä lainauksessa mainittu hikoilu on erittäin tuttua, kutsun sitä itse sijaishikoiluksi joka tapahtuu aivan varmasti silloin kun et ole ihan 100% varma siitä mitä teet. Lisäksi opettajien tulisi aina testata käyttämänsä paidat että näkyykö niissä jos hikoilee. Osa paidoista on armollisempia kuin toiset.

Danza myös elää ensimmäistä vuottaan kuin tunteiden vuoristoradassa. Onnistumiset tuntuvat suurilta voitoilta, epäonnistumiset vievät maanrakoon. Rehellisen oloisesti Danza kuvailee useampaakin tilannetta, jolloin kyynelkanavat ovat auenneet ja itkusta ei tule loppua. Kuulostaa ehkä melodramaattiselta, mutta näin se menee. Ainakin minulla. Joskus sitä kokee tehneensä kaikkensa ja ei silti saa oppilaisiin kontaktia ja se tuntuu kauhealta. Enkä väitä että se on oppilaiden vika, hyvänen aika, teineillä saa olla huonoja päiviä ja aina ei tarvitse jaksaa. Mutta opettajatkin ovat ihmisiä, inhimillisiä.

I flee the office, and David follows. He stops me in the hallway, but all he does is pat my shoulder. It's hard to see through the flood. Is he surprised, or annoyed? "I'm sorry," I blubber. "I can't believe how it affects you when you try so hard and get nowhere."
He hands me a Kleenex. "I remember one of the guys I started with would close his door every day after school and cry at his desk. They can reduce the best of us to tears. It comes with the territory."

Eivätkä tunnekuohut johdu pelkästään opetuksesta, vaan Danza myös samaistuu paljon oppilaidensa elämiin ja on heistä huolissaan. Tämänkin ymmärrän. Kun yhtä ryhmää opettaa pitempään (kuten Danza, jolla ei ollut vuoden aikana kuin tämä yksi opetusryhmä) oppilaisiin kiintyy ja jos huomaa jollain olevan jotain ongelmia niitä tulee lähes väistämättä mietittyä. Että mitä minä voisin tehdä vai voinko mitään. Danza kertoo kirjassaan perustamastaan half-sandwich-clubista, jossa kuka tahansa oppilaista voi tulla viettämään aikaa hänen luokkaansa silloin kun heillä ei ole tunteja. Kuulostaa sympaattiselta.

Lisäksi nostan hattua Danzan käyttämille monipuolisille opetusmenetelmille. Kokeeseen kertaus aarteenmetsästyksen muodossa on varmasti ollut oppilaista hauskaa ja runo-Idolskin vaikuttaa mainiolta. Toki mietin, että kuinka mahdollista tällaisten suunnitteleminen ja toteutus olisi, jos ryhmiä olisi enemmän kuin se yksi kuten Danzalla. Aikaa sellainen joka tapauksessa vie ja aikaa ei aina ole vaikka kuinka niin haluaisi.

Kulmiani puolestaan kohotan muutamille Danzan tekemille mokille. Miten on esimerkiksi mahdollista, että joku hälytyskello ei soi kun mies menee luokkaretkellä piipahtamaan ravintolan tiskille ja tilaa martinin? Siis silloin kun on oppilaiden kanssa syömässä? Virheitä toki tekevät kaikki, itsekin olen säätänyt jos jonkinlaista tämän vuoden aikana. Onneksi kaikki on aina lopulta mennyt parhain päin ja uskallan vielä jatkaa tämän uravalinnan parissa myös ensi vuonna.

Koulumaailma Philadelphiassa ei vastaa täysin Suomen olosuhteita. Tai ainakaan yhdessäkään koulussa, jossa itse olen joko opiskellut tai työskennellyt , ei ole ollut metallinpaljastimia eikä oppilaita laitettu käsirautoihin. Muutenkin opetus ja opetussuunnitelma varmasti poikkeaa totutusta. Opettajan arjen kuvaus puolestaan tuntuu tutulta. Puhe ajautuu helposti kollegoiden kanssa työasioihin, vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän ja tuntisuunnitelmien kanssa saisi aikaa kulumaan loputtomasti, ainakin näin ensimmäisinä vuosina.

Danzan omaelämäkerrallinen kertomus koulumaailmasta on helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se toivottavasti onnistuu herättämään ajatuksia lukijoissa, myös heissä jotka eivät ole opettajia, ja valottaa ehkä jotain uutta opettajan työnkuvasta. Ei siis lainkaan pöllömpi kirja.

Törmäsin kirjaan alunperin Norkun Nenä kirjassa -blogissa ja kun Norkku vielä vaikutti pitävän kirjasta päätyi se myös minun luettavakseni. Kirja on saatavilla ainakin Helmet-kirjastoissa Overdrive-palvelun kautta e-kirjana.

ps. Ja oikeasti opettajan työ on tosi mahtavaa. On niitä huonojakin hetkiä, mutta ne hetket kun onnistuu ja saa jotain aikaiseksi, voi jestas se on siistiä.

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High
Crown Archetype, 2012. 272 s.
Kannen suunnittelu: Nupoor Gordon
Kannen kuva: ThinkFactory Media / Barbara Johnston

Syyskuulumisia ja maljapuheita

Hieman nuhainen mutta pirteän kujertava tervehdys täältä ruudun takaa!

Karoliina haastoi minut viime kuussa kirjoittamaan maljapuhetta seuraavilla suuntaviivoilla:

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa luettelet viisi asiaa, joista sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

Siis.

Hyvät lukijat,

kiitos teille siitä, että olette siellä jossain toisten ruutujen takana. Kirjoittaminen on jo itsessään mukavaa, mutta se, että joku lukee ja kommentoi sekä jakaa kiinnostuksen kirjoihin on minulle äärimmäisen arvokas asia.

Kiitos niille oppilaille ja opiskelijoille, jotka ovat ottaneet minut tänä ensimmäisenä syksynäni opettajana pääosin niin kovin mukavasti vastaan. Jokainen kerta, kun te opitte tunnillani jotain tai uskallatte kysyä teitä vaivaavan kysymyksen, on minulle hyvä hetki. Sama kiitos kuuluu myös niille vanhemmille kollegoille, jotka ovat ottaneet minut lämpimästi osaksi työyhteisöä.

Kiitos Tuomakselle siitä, että hän jaksaa tehdä minulle inkiväärivalkosipulikanaa nyt kun minulla on nuha ja tulee kanssani kenkäkauppaan. Kiitos, että kestät lempeästi sen kun kiukuttelen, mutta laitat minun ruotuun silloin kun lähden liiaksi sivuraiteille.

Kiitos ystävilleni siitä, että he käyvät minun kanssani kahvilla / syömässä / neulomassa / elokuvissa / kävelyllä / mattokaupassa. Ilman teitä elämä olisi ihan tylsää.

Ja lopuksi vielä kiitos syksylle. Kiitos siitä, että aamuisin ilma on raikas mutta ei vielä pakasta. Kiitos omenista, joista varmasti tulee hyvä hillo. Kiitos keltaisista ja punaisista lehdistä ja kuulaista iltapäivistä.

Kiitos.

Jokin aika sitten blogille annettiin myös Tsemppaava blogiystävä -tunnustus, lämmin kiitos siitä Katrille. Tunnustus lähtee nyt kollektiivisesti teille kaikille, jotka täällä käytte ja kommentoitte. Teidän ansiostanne tästä bloginpidosta on tullut entistä mukavampaa. Maljapuhe-haasteen kanssa teen seuraavasti: minä kuulisin mielelläni lisää kiitoksia asioista, jotka tekevät juuri sinut iloiseksi. Kirjoitathan minulle kommentin tai ajattele edes hetki mielessäsi jotain iloista asiaa.

Lisäksi muistuttaisin vielä tämän kuun loppupuolelle asti käynnissä olevasta Hyppää lavalle -haasteestani, jossa luetaan näytelmiä. Itse ajattelin urheilla tällä viikolla ainakin Kristian Smedsin Mr. Vertigo -sovituksen kanssa.

Nyt menen leipomaan (vehnättömiä) pannukakkuja, sillä purkit loppuivat kesken ja ylijäänyt omenahillo on käytettävä johonkin. Suosittelen lämpimästi myös Pumpkin-Jamin ihanaa rommista omena-kaurapaistosta.

Ihanaa syksyä teille!

ps. Huomasitte varmaan maanantaina, että niin täällä kuin monessa muussakin kirjablogissa tapahtui kummia. Lisää asiasta esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Ja mainitsenpa tässä vielä, että en ottanut Twilightia omaan käsittelyyni siksi, että olisin halunnut sitä pilkata, vaan siksi että sitä oli hauska muokata. Oikeasti olen lukenut kaikki neljä (edit 7.10.: kiitos Villasukka kirjahyllyssä, tokihan kirjoja on tuon verran eikä kolme kuten väitin) teosta ja jopa hieman punastellen niihin koukuttunut. Olen iloinen, että kirjabloggaajien tempaus herätti pääosin positiivista mediahuomiota ja toivon, että keskustelua aiheesta jatketaan niin yksityisesti kuin yleisestikin.