keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Lavalta: Tragedi (Teaterhögskolan)

Kuva: Sanni Siira / TeaK

Gråtande kom vi till världen sanotaan Kuningas Learissa, esityssalista sai puolestaan poistua hymyillen ja intoa puhkuen. Seitsemästä Shakespearen tragediakatkelmasta koostuva Teaterhögskolanin esitys Tragedi oli synkistä aiheistaan huolimatta raikas tuulahdus musiikkiteatteria ja esitteli vakuuttavaa näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen koulutusohjelman kolmannen vuosikurssin opiskelijoilta. Väldigt bra, sanon.

Kahdessa tunnissa ehditään tutustua niin Romeoon ja Juliaan, Richard III:een, Macbethiin vaimoineen, Othelloon, Edmundiin ja Edgariin, Hamletiin kuin kuningas Leariinkin. Yhdeksän näyttelijäntyön opiskelijaa (Wilhem Enckell, Minni Gråhn, Petra Heinänen, Alexander Holmlund, Salla Loper, Liisa Tremmel, Alexander Wendelin, Klara Wenner Tångring ja Ole Øvre) loikkivat roolista toiseen kukin saaden valokeilan vuorollaan. Lähes kaikki toiminta tapahtuu Mediakeskus LUMEn salista löytyvässä uima-altaan kaltaisessa kaukalossa ilman sen kummempia lavasteita ja ratkaisu toimii pitäen tunnelman ilmavana.

Vähän nolotti esityksen alkaessa kun tajusin, että Richard III:n, Othellon ja Macbethin juonet ovat itselle aivan hukassa, Romeon ja Julian, Kuningas Learin ja Hamletin sentään muistin. Nolotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, tämähän on teatteria ja näytelmä kantakoon, yllättyypähän sitten. Tragedioiden ollessa kyseessä lopputulemia ei tosin ollut kuin yksi, verenvuodatusta ja kuolemaa siis. Ruotsivaihteen käynnistyksessä kesti hetken, pää yritti epätoivoisesti suomentaa kaiken samanaikaisesti, mutta pian helpotti kun malttoi jälleen antaa näyttelijöiden näytellä, kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää sanatarkasti.

Kuva: Sanni Siira

Shakespearen tekstien ruotsinnokset kääntyvät komeasti laulettavaksi ja lausuttavaksi. Erityisesti katkelmien päähenkilöiden sooloissa sai melkein pidellä penkistä kiinni, komean kuuloista oli niin soitto kuin laulukin. Lotta Ahlbeckin johtamana seitsenpäinen orkesteri luo komean taustan kaikelle toiminnalle, tosin suosikkejani olivat silti (vaski)puhaltimien aloitukset kaikille katkelmille.

Kehuttava on myös puvustusta, joka on Anni Korkalon käsialaa. Kokovalkoiset, Shakespearen aikaisiin asusteihin päin kumartavat asut muuttuvat esityksen kuluessa sinikirjaviksi maalin roiskuessa milloin mistäkin suunnasta ja kenenkin toimesta. Sinisen värin käyttäminen oli siinäkin mielessä mukavaa, että esitys olisi ollut käsittämättömän makaaberi jos maali olisi ollut punaista. On tässä silti pyykkäämistä ja puunaamista esitysten välillä, kumarrus puhtaanapidolle siis myös.

Näemmä kehun nyt kaikkea, mutta se suotakoon, ilahduin tästä ilman sen kummempia odotuksia katsomastani esityksestä niin kovasti. Jacob Höglundin ohjaama näyttelijäntyö koreografioineen on laadukasta, mieleen jäivät erityisesti Klara Wenner Tångringin vastustamaton Hamlet ja Petra Heinäsen kylmä cerseilannistermainen Lady Macbeth, Wilhelm Enckellin Ofelia pääsi myös yllättämään herkkyydellään. Ensemble pelaa hienosti yhteen ja työskentelyä on ilo katsella, lavalta (tai kaukalosta) huokuu esiintymisen ilo. Kiitos, tack, lisää tällaista!

Tragedin ehtii kokea Mediakeskus LUMEn tiloissa vielä tämän viikon, jag rekommenderar, suosittelen lämpimästi. Esitys on myös ensimmäinen osa NY Musikteater -hanketta, odotan innolla jatkoa.

Kävin katsomassa esityksen saamallani Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kausikortilla.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Särkynyt meri #1)


Joe Abercrombiella tuntuu olevan varsin vakiintunut asema fantasiakirjallisuuden piirissä, itse olen herran teokset onnistunut systemaattisesti sivuuttamaan. Nyt postiluukusta kuitenkin kolisi uusimman sarjan eli Särkynyt meri -trilogian aloitusosa Vain puoliksi kuningas (Jalava, 2016) joten ei auttanut muu kuin ottaa Locus-palkinnollakin koristettu kirja käteen.

Tarina alkaa verisesti, kun sotaretki koituu prinssi Yarvin isän ja veljen kohtaloksi. Raajarikko ja papin uralle haikaillut prinssi saa äkillisen ylennyksen kuninkaaksi ja toki myös samalla velvollisuuden kostaa verityö. Kaikki eivät luonnollisesti uutta kuningasta noin vain hyväksy ja erinäisten juonenkäänteiden myötä Yarvi löytää itsensä orjalaivalta airon varresta. Koston eittämättömyys on iskostunut nuoreen mieheen ja Yarvi päättää kostaa vallananastajille. Siis kunhan vain ensin pääsee pois laivalta ja takaisin kotikaupunkiinsa ja tähän saattaa tarvita yllättäviltäkin suunnilta apua.

Sinänsä siis mennään aika perinteisellä kaavalla: on perimysjärjestysselkkauksia, kuningas on hukassa ja orja voi olla sankari, Loppuvaiheessa teos onnistui tosin tarjoamaan minulle yllätyksen jos toisenkin, mikä nostatti lukukokemuksen laatua. Pääsääntöisesti tarinan seikkailut ja vastoinkäymiset tuntuivat kuitenkin aika tutuilta ja turvallisilta yllättävine liittolaisineen ja kamppailuineen.

Valitettavasti tässä kuitenkin tökki suomennos. Kieli tuntui töksähtelevältä ja välillä lauserakenteisiin oli päätynyt mitä oudoimpia viittaussuhteita ja niiden viidakoita. En tosin tiedä, onko saamani ennakkokappale ollut vielä viimeistelemätön versio, toivon näin. Tarina itsessään on kuitenkin ihan vetävä ja oletan sarjan saavan Suomessakin mukavasti lukijoita.

Saapi siis nähdä muistanko seuraavia osia lukea. Sinänsä tilanne on positiivinen, sillä niitä ei tarvitse odottaa kauan; toinen osa tulee jo kesällä ja kolmas syksyllä. Että ehkä kuitenkin, jos joku riittävästi niitä kehuu.

Onpa tätä teosta luettua muuallakin, esimerkiksi Vinttikamarissa-blogissa tätä tituleerataan mieltälämmittäväksi fantasiaksi.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa kuolee joku, ruumiita nimittäin tulee ihan reippaasti.

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Half a King, 2014)
Jalava, 2016. 397 s.
Suomentanut: Mika Kivimäki

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Lavalta: On nälkä, on jano (Hotvasa)

Kuva: Bastian Salmela / Hotvasa

Ennen pääsiäistä ehti käydä kokemassa kulttuuria taas paikallisessa teatterissamme Tuikkeessa, kun Hotvasan aikuisille suunnattu nykynukketeatteriesitys On nälkä, on jano saapui sinne vierailulle. Esitys perustuu Maaria Päivisen samannimiseen romaaniin vuodelta 2014 ja sen tarina sukeltaa pää edellä tunteiden ja seksuaalisuuden suohon.

Emilie Silvia Grass menettää otteensa elämästään, matemaattisen tarkasta sellaisesta, kun hänen puolisonsa herra Blumen ottaa ja lähtee. Niinpä Emilie ryhtyy sutenööriksi ja purkaa ahdistustaan ja kaipuutaan miesuhreihinsa ja yrittää taas löytää paikkaansa maailmassa, jossa matriisilaskenta ei enää palauta tunteita paikoilleen. Esitys yhdistelee nukketeatteria ja näyttelemistä hienosti ja pääjuonta rytmittävät kiehtovasti kuvatut tarinat maksullisten miesten huoneista.

Vähän jännitti katsomoon istuessa että mitä sieltä tulee, olin ennen esitystä ehtinyt lukea nelisenkymmentä sivua Päivisen teoksesta. Ihan turhaan kuitenkin jännitin, sillä vimmainen teksti oli lihallisuuksineen tuotu lavalle mainiosti, sopivasti pilkettä silmäkulmassa muttei lekkeriksi laittaen.

Nina Rinkinen kannattelee harteillaan päätarinaa esittäen Emilietä hurmaavan epävakaasti ja siihen sopivalla kiihkolla. Karo Lauronen taiteilee roolista toiseen niin hillittynä Blumenina kuin arvokkaana rehtorisrouvanakin. Nukettamisesta ja muutenkin esineiden eloon herättämisestä vastaa taitava Anna Sucksdorff, joka on myös rakentanut koomisiakin piirteitä saavat sikiö- ja kohtunuket. Näyttelijöiden ja nukkejen lisäksi kerrontaan on käytetty heijastettuja kuvia ja animaatioita, jotka sopivat tyyliin oivallisesti.

Kokonaisuutena On nälkä, on jano oli kiinnostava ja esitystekniikaltaan raikas. Ensimmäisestä puoliajasta pidin enemmän, se oli jollain tavalla ehjempi, toisella puoliajalla tipuin hieman kärryiltä siitä että kuka ja mikä ja missä mennään ja kuka diilaa ja ketä. Melkoisen hengästyttävää oli myös, mutta toisaalta myös todella hauskaa, katsomossa oli itse asiassa varsin hilpeä tunnelma. Suosittelen lämpimästi.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Tuikkeella vielä 1. ja 2.4., menkäähän!

torstai 24. maaliskuuta 2016

Lavalta: Sattumia ja sivupolkuja (TOTEM-teatteri)

Kuva: Milla Martikainen

Olen yrittänyt jo ainakin vuoden päästä katsomaan jotain TOTEM-teatterin esitystä. Sitkeä yrittäminen palkittiin, sillä viime viikonloppuna teatterin Sattumia ja sivupolkuja -esitys oli osa Lasten museofestareita näyttelykeskus Weegeessä ja sinnepä me sitten suuntasimme, lapsiperheiden sekaan. Taisipa myös olla ensimmäinen kerta, kun tuli lähdettyä teatteriin Museokortin avulla.

Lapsille suunnatussa Sattumia ja sivupolkuja -esityksessään TOTEM-teatteri näyttää pitkää nenää rationaaliselle ajattelulle ja kannustaa mielikuvitusta lähtemään lentoon. Tuomas Timosen käsikirjoittamassa esityksessä tarinoidaan, soitetaan kahta herkullisen värikästä konsolia, lauletaan, ajatellaan ääneen ja iloitaan Ö-kirjaimesta.

Päivi Rissanen ja Pasi Lappalainen ottavat yleisönsä hienosti. Omalle ajattelulle ja hoksaamiselle jätetään tilaa ja vaikeampiakin sanoja kuten vaikkapa empatia uskalletaan heitellä ilmoille sen kummempia niitä selittelemättä. Kymmenosainen esitys etenee kuin juna ja tylsää hetkeä ei ole, sitä huomaa vain odottavansa mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuu, onko luvassa konsertto vai kenties tarinahetki?

Nuorempi katsojakunta hiissasi itseään esityksen kuluessa lähemmän tapahtumia, joten ilmeisesti homma toimi myös heille. Innokkaimmat liittyivät musiikkinumeroihin omilla perkussiomausteillaan, ne sopivat konsolikonserttoihin oikein hyvin. Me aiheutimme siipan kanssa ylimääräistä hämmennystä hörähtelemällä säännöllisin väliajoin kovaan ääneen, jostain syystä naurava aikuinen sai pienten katsojien päät kääntymään nasakasti kohti takariviä.

Omia suosikkiosioitani esityksessä olivat tarinakoneen kirjaimellisesti pakasta vedetyt sadut ja leikittelyt Ö-kirjaimella ja sen olemuksella. Nostalgiatunteita herättivät lisäksi hauskat kysymys-vastaus-kortit, jotka saivat aikaan hörähdyksiä lapsiyleisössä. Meillä taitaa samantapaiset kortit olla jossain laatikoiden kätköissä kotonakin.

Sattumia ja sivupolkuja oli riemastuttava piipahdus lastenteatterin ja laatikon ulkopuolella ajattelun maailmaan. Jos esitys sattuu tulemaan kulmillenne suosittelen sen näkemistä ja kokemista. Ja jos ei tule, niin kaivakaa jostain naftaliinista niitä kysymys-vastauskortteja ja nauttikaa lennokkaista yhdistelmistä.

Pitää tähän loppuun myös kommentoida, että Lasten museofestarit vaikuttivat kokonaisuudessaan oikein onnistuneelta tapahtumalta. Lapsiperheitä oli paikalla pilvin pimein ja askartelua ja ohjelmaa oli tarjolla pilvin pimein. Me ehdimme esityksen lisäksi nähdä mm. pätkän gladiaattoriesityksestä ja Linnanmäen sirkuskoululaisten taidonnäytteistä. Kannattaa suunnata paikalle taas ensi vuonna!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Lavalta: The Grimm Book of Horrors (Näyttämö 3T / Riihimäen teatteri)

Kuva: Aki Loponen

Kauhua ja musiikkiteatteria lavalla on vastustamaton yhdistelmä myös ihmiselle, joka ei uskalla mennä edes kummitusjunaan. Niinpä otettiin sitten suunta kohti Riihimäen teatteria ja kantaesityksensä nyt kevätkaudella saanutta The Grimm Book of Horrorsia. Mukaan saimme myös satuadaptaatioista kiinnostuneen ystäväpariskunnan.

The Grimm Book of Horrors ponnistaa Grimmin veljesten satuperinteestä. Moninaisissa yhteyksissä vesitetyt sadut pääsevät Riihimäen lavalla olemaan niin kammottavia ja absurdeja kuin ne ovat aikoinaan olleet. Jos näitä juttuja olisi pienenä joutunut kuulemaan olisi yöllä saattanut nähdä painajaisia, näin aikuisiällä kammottavuudet herättivät lähinnä epäuskoista hilpeyttä. Esimerkiksi Satu omenapuusta ilkeine äitipuolineen ja Uppiniskainen lapsi häiritsevine hautauskuvauksineen olivat aikamoista hc-kamaa.

Vähän pääsi tämä esitys kuitenkin yllättämään taiteellisuudellaan tai oikeastaan sillä erilaisten esitystapojen yhdistelyllä. Perinteisestä sadunkerronnasta hypähdellään nykytanssiin ja hämyiseen kuvakerrontaan ja takaisin. Eipä siinä, ei haitannut, viihdyttävää oli. Pääasiallisesti esiintymisestä huolehtivat Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock tukenaan seitsenpäinen kuoro ja kaksi muusikkoa.

Kuorosta pidin todella paljon. Nuoret laulavat kauniisti ja myös puhe on selkeää ja kuuluvaa. Japanilaiseen kauhuelokuvameininkiin viittaavat asut olivat tosin mielestäni hieman hassut suhteessa eurooppalaiseen satuperinteeseen, mutta hyvin ne yhtenäisenä kokonaisuutena toimivat kuitenkin. Visuaalisesti tämä oli muutenkin miellyttävä, näyttämölle tuotiin paljon kiinnostavia ja häiriintyneitä kuvia.

Kuva: Aki Loponen

Esityksessä käytettiin pätkiä yhteensä kuudesta Grimmin veljesten tarinasta ja otteita Mikko Koivusalon Prinsessaooppera-libretosta. Paikoin moniaalle kurottelu tuntui rikkovan esityksen rytmiä, eniten pidin itse niistä saduista jotka esitettiin käytännössä kokonaisuudessaan. Mies totesi, että tämä oli vähän kuin esitystaidetta aloittelijoille, sopivan tunnistettavaa outouksilla maustettuna ja miksipä ei.

Seurueemme lähti lopulta teatterista melko hulvattomissa tunnelmissa, vähän jo mietimme heitetäänkö meidät kenties ulos lähistöltä löytämästämme ravintolasta. Kanaa syövät välttyivät kuitenkin rupikonnilta kasvoillaan ja illasta jäi hyvä tunnelma. Kiitos Riihimäki, kannatti taas tulla!

Esityksen ehtii nähdä vielä huhtikuun alussa!

Kiitokset Riihimäen teatterille kutsusta esitykseen.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015) keräsi viime vuonna paljon kehuja oivana lukuromaanina ja sai myös rutkasti ääniä Blogistanian Globalia 2015 -äänestyksessä. Lontoon 1960- ja 1970-lukujen teatterimaailmaan sijoittuva romaani puhuu rakkaudesta, sen puutteesta ja ehkä vähän elämisen vaikeudestakin.

Luke on lahjakas nuori kirjoittaja, joka tapaa eräänä sateisena iltana pienessä lontoolaisessa teatterissa työskentelevät Paulin ja Leighin. Kolmikko tutustuu ja Luke päätyy lähtemään mukaan Lontooseen siipiään kokeilemaan. Vaikka teatterimaailmassa kilpailu on kovaa, onnistuvat kaikki kolme vähitellen saamaan jalkaa oven väliin, kukin tavallaan. Luke kuitenkin kipuilee oman olemisensa kanssa harrastaen irtosuhteita, kunnes kohtaa kauniin näyttelijättären Ninan. Kuinka paljon Luke on valmis joustamaan saadakseen Ninan itselleen, kuinka moniaalle voi taipua? Ja kestääkö Paulin ja Leighin suhde Luken läsnäoloa? Rakkautta tässä teoksessa on tosiaan monenlaista ja se kutoo aikamoisen verkoston päähenkilöidemme ympärille.

Suomennos tässä teoksessa on laatutyötä ja teksti soljuu lukiessa kuin itsestään. Teatterimaailman kiemuroihin on myös helppo uppoutua, on kiinnostavaa tutustua siihen niin kirjoittajan, tuottajan kuin järjestäjänkin näkökulmasta. Tunnelma oli kuitenkin läpi kirjan niin surutahmainen, että huomasin väsyväni lukiessa, oli vaikea ihastua ja uppoutua kun henkilöt aiheuttivat itselleen ja toisilleen niin paljon kipua väärinkäsitysten ja ajattelemattomuutensa kautta. Vaikka sellaisiahan ne usein ovat, ihmissuhteet.

Kirsin kirjanurkassa kehuttiin henkilöiden aitoutta, Omppu puolestaan kirjoittaa hengästyttävän hienosti omasta lukukokemuksestaan.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout)
Otava, 2015. 427 s.
Suomentanut: Marianna Kurtto

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Ei tullut kaunista kuvaa tästä, mutta meilläpäinpä on seiskaveikka-teemaisia kadunnimiä vaikka kuinka paljon!

Olipa sellainen tilanne, että keskenoleva äänikirja oli puuduttavan tylsä ja jotain vaihtelua piti saada. Kaappasin siis mukaani kirjaston äänikirjahyllystä Riina Katajavuoren Wenla Männistön, se kun oli pitänyt jo aikakausia lukea ja näin ajattelin saavani aikaiseksi. Ja niin kuulkaa sainkin, sillä tämä teos oli kuunneltu työmatkoilla vähän reilun viikon aikana.

Teoksessaan Katajavuori on viskannut Aleksis Kiven seitsemän veljestä, nyttemmin Juko Brossit, nykypäivän Kumpulaan. Heitä sitten Alli-äiti tarkkailee pilven reunalta ja puheenvuoron saavat myös juurikin tämä naapurin viehättävä Wenla kuin pesijä-Kaisakin. Naisten vinkkelistä siis katsellaan veljessarjan touhuja, seitsikko kun ei itsekseen ihan tunnu tässä yhteiskunnassa pärjäävän kunniallisesti.

Olen viime vuonna nähnyt teoksen pohjalta tehdyn monologinäytelmä Alli Jukolan tarina, mutta siinä fokus oli selkeämmin Allissa ja täten kirja tarjosi vielä paljon uutta. Ja paljon oli kyllä unohtunutkin, myönnetään. Kirjassa kirkkaimmin kuului minulle Wenlan ääni, simpsakan ja rempseän, fiksunkin nuoren naisen, joka etsii paikkaansa tässä maailmassa. Etäisimmäksi puolestaan jäi pesijä-Kajsa, vaikka sattumukset saunottajana olivatkin ihan kiintoisaa kuultavaa. Kaikki kolme naisihmistä ovat jotenkin hyvin lihallisia ja läsnä ja heidän suhteensa veljessarjaan sen verran erilaiset että näkökulmaa heidän toilailuihinsa saadaan jos jonkinlaista.

Täytyypä tässä nyt kuitenkin myöntää, että olisi tämä luettuna saattanut vähän takuta vaikka näytelmädialogia muistuttavaa tekstiä yleensä ihan sujuvasti luenkin. Äänikirjana tämä toimi sen sijaan kuin häkä, Krista Putkonen-Örn on lukijana selkeäsanainen ja jollain tavalla ihanan paheellinen ja ilmeikäs. Ehdottoman mainiota kuunneltavaa!

Seitsemän veljestä on tuotu tässä rönsyävässä teoksessa oikein mainiosti nykypäivään riittävästi yhtymäkohtia osoitellen mutta silti omana itsenään seisten. Symppis kuin mikä!

Luettua elämää -blogin Elina huumaantui teoksesta, Lukupinon Simo kiittelee aitoja naishahmoja.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Tammi, 2015. 7-levyinen äänikirja.
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kansi: Markko Taina

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Lavalta: Big Mystery (Metropolia)


Nyt oli Metropolialla sen verran kiinnostavaa menoa tarjolla, että oli pakko raivata kalenteria ja mahduttaa valmistuvien teatteri-ilmaisuohjaajien loppuprojektin esitys sinne. Big Mystery -esityksessä ruodittiin Maailmansynnyn tarinoita Kosmoksen ja Kaaoksen rajapinnassa käyttäen näkökulmina niin tiedettä, taidetta kuin historiaakin. Työryhmä onnistuu hommassaan mainiosti, sillä esityksestä tuli lähdettyä poskilihakset kipeinä hymyilemisestä ja pää surraten moninaisista ajatuksista.

Esitys alkaa seminaarina, jossa historioitsija, evoluutiobiologi ja teoreettinen fyysikko kertovat yleisölle oman tieteenalansa näkemystä maailman kehityksestä ja toisaalta myös ihmislajin tulevaisuudesta. Jokaisen asiantuntijan puheenvuoroa seuraavat luonnollisesti kysymykset, jotka (kuten kunnon seminaarissa kuuluukin) paikoin hairahtuvat herkullisille sivupoluille tieteiskirjallisuusviittauksineen ja visiointeineen varisten vallitsemasta maailmasta. Virallisten puheenvuorojen jälkeen ensimmäisellä puoliskolla nähdään myös teatteriseurueen esitys, jossa tanssin ja liikkeen avulla kuvitetaan eri kansojen luomismyyttejä. Toisella puoliajalla esityksen luonne muuttuu, siinä työryhmä avaa esityksen tekemisen prosessia ja lopuksi pääsemme näkemään muutamassa minuutissa kokoon kasatut improvisoidut esitykset päivän teemasanasta (torstaina kosminen säteily) ponnistaen.

Näyttelijät onnistuvat erinomaisesti. Hahmot on luotu harkiten, kuin nyökäten tietyille stereotyyppisille kuvauksille, mutta ei liialliseen karikatyrisointiin sortuen. Edelleen hymähtelen täällä kotona muun muassa historioitsijan tarkoille hirnahduksille. Esitys on koreografioitu taiten, liikettä ja tanssia on ilo seurata niin seminaarin kuin teatteriseurueen osion aikana, koreografi Metsälintu Pahkin on tehnyt hienoa työtä näyttelijöiden kanssa. Kiitos pitää toki antaa myös Pieta Koskenniemen ohjaukselle, sillä näin laaja aihealue leviäisi helposti käsiin ilman kunnollista luotsausta.

Musiikilla on myös suuri osa esityksessä ja AriPekka Korhosen ohjaamana taitava kaksitoistapäinen muusikkojoukko luo taustalle komean äänimaiseman. Osa musiikista on pääosin esitystilanteessa improvisoitua ja hienosti onkin, sillä se pelasi hyvin yhteen nähdyn kanssa. Toisella puoliajalla oli myös kiinnostavaa katsella, miten muusikoiden ja näyttelijöiden yhteispeli toimi myös lyhyemmissä esitysimprovisaatioissa.

Big Mystery oli ehdottomasti kaiken sen vaatiman kalenterisäädön arvoinen. Ainut mikä jäi harmittamaan oli se, etten ehtinyt viime lauantaina kuulemaan Big Question -seminaaria. Lisää tällaista, kiitos!

Suosittelen muutenkin lämpimästi tutustumaan Metropolian esittävän taiteen ohjelmistoon. Liput eivät maksa käytännössä mitään ja kaikki siellä näkemäni esitykset ovat olleet laadukkaasti tehtyjä.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Liikkuvaa kuvaa: Moulin Rouge! -sing-along + burlesque (Orion)

Valmiina laulamaan!

Olen ollut Moulin Rouge! -elokuvan fani nyt noin 14 vuotta ja nähnyt sen kymmeniä kertoja. Yläkouluaikoina saatoin herätä kymmenen aamuina seitsemältä ihan vain siksi, että ehtisin katsoa leffan ennen kouluun menoa. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt tätä isolta kankaalta, joten elokuvateatteri Orionin julkistaessa sen tulevan kevään sing-along-ohjelmistoon oli lippuhankinta selvä.

Perjantaina 11.3. elokuvan lisäksi oli mahdollisuus myös päästä näkemään burleskia ennen elokuvaa, joten esityspäiväkin oli sillä selvä. Monella oli mitä ilmeisemmin samat ajatukset, mutta onneksi vikkeläsorminen siippa ehti hankkia meille liput ajatusta nopeammin ja homma oli asuvalintoja vailla selvä, olihan esitys jälleen kerran myös dress-along.

Ja sanottakoon että kannatti kyllä, ihan vain vaikka burleskiesitysten puolesta. Onnistuimme iskemään takamuksemme teatterin kakkosriville, joten näkymä esiityjiin oli erinomainen. Höyhenpuuhkat heiluivat, hansikkaita riisuttiin viettelevästi ja nähtiinpä niitä kuuluisia tasseleitakin. Siippa sai jopa käytännössä henkilökohtaisen demonstraation takamustasseleiden heiluttamisesta. Kiitokset upeille esiintyjille!

Itse elokuva lienee monelle lukijallekin tuttu. Nuori ja naiivi kirjailijanalku Christian (Ewan McGregor) muuttaa Pariisin kirjoittamaan rakkaudesta, tutustuu joukkoon Toulouse-Lautrecin (John Leguizamo) luotsaamia boheemeja ja löytää itsensä absintinhuuruisena iltana Moulin Rougen lehtereiltä. Nuori mies ihastuu tietenkin päätäpahkaa paikan tähteen, Satineen (Nicole Kidman), mutta kilpakosijana on rikas ja röyhkeä herttua (Richard Roxburgh) joka luottaa rahan voimaan. Saavatko rakastavaiset toisensa, onnistuuko kabareen muuttaminen teatteriksi ja voittaako rakkaus todella lopussa? Kaikenmoisen juonikähmäilyn ja salaisten tapaamisten ohessa kuullaan elokuvaa varten tuunattuja kappaleita sekä yksi originaali, eräs oma rakkauslaulusuosikkini, Come What May.

Sing-alongissa pääsi tosiaan laulamaan mukana ja avitteeksi sanatkin heijastettiin kankaalle. Täytyy myöntää, että vaikka katsontakertoja on takana monta ei kaikissa biiseissä laulaminen olekaan niin helppoa kuin luulisi. Komeaa ääntä katsomosta kuitenkin lähti ja mainio ringmaster Sampo Marjomaa (oivat juonnot ja illan luotsaus muutenkin, bravo) luotsasi hienosti läpi vaikeiden kohtien.

Omaa elokuvanautintoani varjosti puolivälissä päähän jysähtänyt migreeni, mutta tässä nyt sattui olemaan elokuva jota ei voinut jättää kesken. Kiitos Orion taas kerran loisteliaasta illasta!

Huhtikuun Moulin Rouge! -sing-alongeihin on muuten vielä tilaa, joten kipin kapin lippuostoksille siitä, oi boheemit toverini!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Lavalta: Pedon varjo (Teatteri Toivo)

Kuva: Teatteri Toivo

Kolme päivää tunnontuskia ja tasoittavia ja uuteen nousuun vieviä juomia ei lähtökohtaisesti kuulosta virkistävältä aiheelta teatteriesitykselle. Päätin kuitenkin luottaa Teatteri Toivoon ja painelimme katsomaan mitä aiheesta on saatu irti kevään Pedon varjo -esityksessä.

Perjantaipäivänä mies napsahtaa ja työkone lentää toimiston ikkunasta ulos. Alkaa viikonloppu täynnä alkoholia, oksennusta, krapulaa, naisia ja rötväämistä ystävien kanssa. Kotona odottavat vaimo ja lapset, mutta sinne ei kehtaa palata ainakaan heti, ei sen Stockan Herkussa tapahtuneen katastrofaalisen riidan jälkeen ainakaan. Mitä pyörii miehen päässä, kun omat teot tuntuvat oikeutetuilta mutta paha olo velloo ympäriinsä eikä suuntaa tunnu löytyvän?

Toivolla Pedon varjo on toteuttu monologin muodossa. Lavalla on ainoastaan näyttelijä Anssi Kömi nojatuoleineen. Pelkistetyssä toteutuksessa paino on paljolti näyttelijän harteilla ja sen painon Kömi kyllä kantaa hyvin. Näytelmän miehestä saa hämmentävän kuvan karismaattisena ja jossain määrin epämiellyttävänä henkilönä, uskottavana sellaisena kuitenkin kaikessa röyhkeydessään.

Kömin työtä komppaa oivallisesti Erno Hulkkosen musiikki ja muutenkin äänisuunnittelu on tässä hienossa roolissa. Äänin ja valoin saadaan avitettua sopivasti katsojan mielikuvitusta niin, että esiin piirtyvät niin keittiöt, terassit kuin täpötäydet baarinkin. Tilan seinillä hiippailee aika ajoin myös mapping-tekniikalla toteutettu tiikeri, josta vastaavat Victor Pardinho (mapping) ja Silva Kuusniemi (animaatiot), sitä oli katsonut enemmänkin!

Varautuneista ennakko-odotuksista huolimatta Pedon varjo onnistui yllättämään positiivisesti eikä jättänyt aiheestaan huolimatta niljaista oloa iholle. Mieskin kiitteli ilahtuneensa kun taustatietoja tarkemmin tutkimatta oli odottanut jotain alushousuissa ulosteissa kierimistä. Tässä oli kuitenkin menty tyyli ja viimeistelty näyttelijäntyö edellä, hienoa, muuta en Toivolta toisaalta odottanutkaan.

Pedon varjon ehtii nähdä vielä ensi viikon keskiviikkona.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Toivolle, siippa tuli mukana ihan itse hankkimallaan tiketillä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Lavalta: Valkoinen kani, Punainen kani (Korjaamo Teatteri)

Kuva: Korjaamo

Korjaamo Teatterin lavalla tänä keväänä nähtävä Valkoinen kani, Punainen kani on aikamoinen omituisuus näytelmäkentällä. Iranilaisen Nassim Soleimanpurin tekstin esittää jokaisella kerralla eri näyttelijä, joka ei tunne tekstiä etukäteen. Ohjaajaa ei ole eikä juuri lavasteitakaan, kaksi vesilasia kylläkin. Siitä sitten lähdetään, sekä katsojat että näyttelijä aivan yhtä uuden edessä.

Esityksen luonteesta johtuen siitä ei voi tai halua kertoa juuri mitään. Mainio teksti se kuitenkin on, kiinnostava. Soleimanpur on kirjoittanut sen aikana, jolloin hän ei saanut passittomuutensa vuoksi poistua kotimaastaan. Kirjailijan sijaan maailmaa lähti kiertämään näytelmä, jota on nyt esitetty yli 200 kertaa ja se on käännetty kuudelletoista kielelle. Suomeksi tekstin on muuten kääntänyt Unto Gröndahl.

Meidän esityksessämme tiukkaan tilanteeseen joutui näyttelijä Tommi Korpela, joka on yksi omia miesnäyttelijäsuosikeitani. Oikein hyvin hän tekstistä selvisikin, selkeällä otteella ja ammattitaidolla. Mieleni tekisi tässä hehkuttaa muutamia herkullisia kohtia, mutta enpä tohdi etten vahingossakaan pilaa mitään keneltäkään. Paljon olisi sanottavaa, kehuttavaa ja ihmeteltävää, mutta en vain tohdi paljastaa. Katsomaan kyllä kannustaisin.

Hieman yli tunnin kestänyt näytelmä oli vinkeä elämys, suuret kiitokset Korjaamo Teatterille ja Aurora Nova -tuotannolle sen Suomeen tuomisesta! Lippuja näyttäisi Tiketin mukaan olevan vielä jäljellä huhti- ja toukokuun esityksiin, joten käykääpä valitsemassa mieleisenne näyttelijä ja kipittäkää katsomoon.

Lavalta: Palkkahalaaja (Metkan speksi)


Kevätkausi, speksikausi! Viime keväänä pääsin tämän oivan kulttuurilajin saloihin kiinni ja tämä vuosi jatkukoon yhtä mainiona. Kausi tuli tällä kertaa avattua Gloriassa, jossa esitetään lyhyesti ja ytimekkäästi Metkan speksiä Palkkahalaaja vain tällä viikolla.

Palkkahalaaja sukeltaa päätäpahkaa opiskelijaelämän synkkiin syövereihin. Irtosuhteita harrastava Katri (Tiia Kekäläinen) on täysin peeaa ja krapulakin vaivaa. Onneksi Amanda-ystävällä (Tessa Puolakka) on ratkaisu tähän ongelmaan, ei kun profiilia deittisivustolle ja annetaan ymmärtää että finanssiala kiinnostaa, vinkvink. Syteen tai saveen, päättää Katri ja ei aikaakaan kun puhelin jo soi. Eipä vaan tiennyt tyttö, että soittelijoilla on mielessään jotain ihan muuta kuin petipuuhat ja se ei Katrin pirtaan sovi sitten lainkaan. Seuraukset ovat dramaattiset. Tämän draaman ympärillä pyörivät lisäksi muun muassa Katrin ja Amandan ystävät, symppis ja rehti henkselikaveri Mara (Ville Kettunen) ja tämän pikkusisko, pirtsakka Saaralotta (Aino Tuppurainen) sekä vähintäänkin hämäräperäinen pukumies Johnny (Jukka Tauriainen) swägien kätyreidensä (Ablaye ja Waly Ndiaye) kera.

Näyttelijät ovat hyvin tehtäviensä tasalla ja esiintyvät lavalla varmasti ja hyvällä energialla niin kohtauksissa kuin biiseissäkin. Lisätukea saadaan oivista tanssijoista, livebändistä ja välillä lavastajistakin. Olen vieläkin tästä innoissani, tosin osansa on varmaan siinäkin että tätä puolenaikaan kirjoittaessa väsyttää aivan hirvittävästi, mutta kyllä, innoissani!

Tarina speksissä on sopivan simppeli, kohderyhmälleen kivasti suunnattu ja riittävän omituinen kaikkine koukkuineen että se sopii tähän formaattiin oivallisesti. Tiistaina ilahduttavan täydessä katsomossa oli hyvä meininki, väliaplodeja annettiin ja muutenkin tunnelma oli oiva. Omstarteja huudeltiin yleisöstä oikein kiitettävästi ja koko työryhmä tarttui nasakasti heitettyihin haasteisiin eikä tosiaan mennyt aina helpomman vaaihtoehdon kautta vaan jaksoi heittäytyä. Myös bändi oli mainiosti kartalla, erityispisteet toisella puoliajalla kuullusta epävireisestä välisoitosta, aivan huikeaa.

Palkkahalaajasta jäi kertakaikkisen hyvä fiilis, näin lyhyesti sanottuna. Että menkäähän katsomaan, hophop, tänään tai huomenna ehtii vielä!

Toim.huom. Lavalla näkyy myös kaksi tuttuani, mutta ihan omaehtoisesti ja itsehankitulla lipulla olin tätä katsomassa. Enkä kehuisi jos ei olisi ollut oikeasti hyvä, ettäs tiedätte. 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY, 2014) oli julkaisuvuotenaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja keräsi kautta linjan kiittäviä arvioita niin kriitikoilta kuin bloggareiltakin. Itse jätin kirjan kuitenkin odottamaan, siihen hetkeen ei innostanut lukea sukupolvien läpi kulkevaa tarinaa. Hiihtolomamatkalle otin vihdoin e-kirjalukijan mukaan ja päätin, että nyt on tämä selätettävä, syteen tai saveen.

1800-luvun loppuvaiheessa itsenäinen pitäjänkätilö Maria tekee asiat omaan malliinsa eikä paljoa tunnu välittävän muiden puheista, ei edes silloin kun hän synnyttää isättömän lapsensa Lahjan. Lahja puolestaan kaipaa elämäänsä perhettä ja miestä, Jumalaakin, ja löytää kainaloonsa Onnin, sodassa kunnostautuneen hiljaisen ja uutteran miehen. Vuosikymmeniä myöhemmin Lahjan miniä Kaarina yrittää saada suuresta anopinkin asuttamasta talosta omaansa, löytää paikkansa menneisyyttä kaikuvissa huoneissa. Kaikki neljä kertojaa saavat tilaa kirjan sivuilta vuorollaan, luvut on nimetty kadunnimin ja vuosiluvuin.

Pohjoiseen Suomeen sijoittuvan tarinan voisi ajatella sopivan huonosti etelän aurinkoon, mutta toisinpa kävi. Sivut kääntyivät luppohetkinä kuin itsekseen, aamuisin ja iltaisin, välillä sateisilla autopätkillä kun kaikki maisemat olivat harmaita. Todennäköisesti lukuhetki tälle teokselle oli erinomaisen antoisa: en ole hetkeen lukenut yhtään tällaista sukurasitteiden ja salaisuuksien riivaamaa romaania eikä ollut kiire, töihin, ulos koirien kanssa, minne ikinä. Oli aikaa uppoutua.

Kertojana Kinnunen on oiva ja taitava. Eniten pidin siitä, että kaikkea ei selitetty jokaisen henkilön kautta, vaan tilaa jäi myös lukijan omille ajatuksille ja päätelmille. Välillä jouduin kylläkin palaamaan kirjassa takaisin, tarkistamaan jonkin edellisen kertojan sanomaa, mutta oikeat kohdat löytyivät sisällysluettelon kanssa helposti ja e-kirjan kanssa siirtymät olivat nopeita, ei tarvinnut plärätä. Olin myös onnistunut luovimaan ohi kirjan käänteitä paljastavien tekstien tai unohtanut ne, joten jotain yllätyksiäkin säilyi.

Neljäntienristeys kolahteli siis hyvin, nautin lukemastani. Esikoiseksi teos on tavattoman hieno. Odotan tämän myötä Lopotin lukemista, mutta itseni tuntien taidan suosiolla jättää sen lukemisen myöhemmäksi jotta aivot taas kykenevät vastaanottamaan tällaista kerrontaa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY, 2014. 335 s.
Kansi: Martti Ruokonen / SA-kuva

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Lavalta: Queer Masculinities (Transforces On Stage / Mad House)

Christian van Schijndel: The Gentleman. Kuva: Transforces

Mad Housen on valloittanut viime ja tämän viikon ajaksi aktivistiryhmä Transforces, joka puhuu ja toimii transnäkyvyyden ja -hyvinvoinnin sekä sukupuolen moninaisuuden puolesta. Viime viikolla tapahtuma tarjosi nähtäväksi kattauksen tanskalaisten queer-taiteilijoiden esityksiä Queer Masculinities -illassa.

Illan ajoitti Miss Fishin ja Carla from Helles7edin Organs. Performanssiduon esityksessä tutkittiin muun muassa kehoa ja sukupuolta viime vuosisadan malliin heijastettujen videoiden ja liikkeen yhdistämisen kautta. Vaikka idea on lähtenyt vanhoista ajatusmalleista ja paljon on kehittynyt, on esitys myös vahvasti nykupäivässä - sen todistaa jo muutaman viikon takaisten uutisten selailu ja ihmisten tarve luokitella toisia sopiviin muotteihin. Organs oli komeaa katsottavaa, paikoin karua ja vähän pelottavaa ja seuraavassa hetkessä videota ja ihmiskehoa yhdistellään mitä upeimmin.

Nykysirkustaiteilija Michiel Tange van Leeuwenilta nähtiin illassa kaksi esitystä, Very Large Green Triangles, Part I ja Part II. Ensimmäinen esitys vei jalat alta, sillä en osannut odottaa näkeväni näin huikaisevaa nykysirkusta tässä illassa. van Leeuwen valloittaa lavan käsittämättömän korkeissa koroissaan ja jatkaa sitten upeisiin käsiseisontoihin, edelleen niissä kreiseissä koroissa. Toisessa osiossa puolestaan nähdään muun muassa jonglöörausta ja kävelyä huiman korkeilla puujaloilla. Akrobaattisten toimien lomaan oli saatu ujutettua myös jos jonkinlaista ajatusta ja nämä esitykset jäivätkin ehkä istuttamine ajatuksineen parhaiten mieleen.

Ancient Orderin Orifice oli itselleni ehkä illan raskain osio, vaikka se kiinnostava olikin. Orificessa kaksi Uranuksen asukkia saapuu maapallolle ja ihmettelee sen omituisia konventioita sukupuolen määrittämisestä, seksuaalisuudesta ja lopulta myös eläinten oikeuksista. Esiintyjät olivat groteskeissa maskeissaan ja asuissaan hämmentäviä ja ihmettelyissään hurmaavia, mutta tyylillisesti esitys ei ollut niin omaan makuuni eikä se juuri tarjonnut uutta pureksittavaa. Hämmennyin myös lopun hypystä eläinten oikeuksien maailmaan, ei siinä, tärkeä aihe sekin mutta tuntui aikamoiselta loikalta sukupuolipuheen jälkeen.

Musiikillista viihdykettä iltaan tarjoili transvestiittitaiteilija Ramona Macho/Bo Hagen Clausen, joka esitti muutamia laulujaan ja numeroitaan. Ramona Macho oli esiintyjänä oikein viehättävä, mutta jäi valitettavasti kovin Christian van Schijndelin jalkoihin, joka esiintyi sekä häntä ennen että hänen jälkeensä upean The Gentleman -hahmon kanssa. van Schijndelin esitys taisi vetää jalat alta koko yleisöltä, sillä erityisesti viimeisen numeron jälkeen hurrausta kuului katsomon osasta jos toisestakin eikä vinkeästi tarjoillusta samppanjasta tainut kieltäytyä kukaan. Gentlemanista voisi sanoa, että siinä oli herralla karismaa ja classia, huhhuh.

Oikein mainio ilta siis monimuotoisine esityksineen kuten kuuluukin. Yle kirjoitti viime viikolla hienon jutun tästä esityskokonaisuudesta ja Transforcesista, suosittelen, ja samaan syssyyn voi käydä lukemassa myös Puistojatkot-blogin fiiliksiä illasta.

Tällä viikolla tapahtuman puitteissa on mahdollista päästä näkemään kahden esityksen ilta, jossa nähdään Teemu Mäen Transformations - Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta ja Eino - henkilökohtainen sukupuolihistoria. Esitykset ovat torstaista sunnuntaihin.

Mintie Das: Storm Sisters: Kuohuva maailma


Viime vuoden kirjamessuilla minut esiteltiin satunnaisessa kohtaamisessa kirjailija Mintie Dasille ja todettiin, että minä varmaan pitäisin hänen alkuvuodesta ilmestyvästä kirjastaan Storm Sisters: Kuohuva maailma. Helmikuussa sähköpostiin kolahti arvostelukappale kirjasta ja teos pääsi mukaan hiihtoloman reissulle, tosin siellä ehdin lopulta vain aloittaa sen.

Charlie, Sadie, Liu, Raquel ja Ingela ovat viisi nuorta tyttöä, joilla on juuret eri puolella maailmaa. Tyttöjä kuitenkin yhdistää se, että kaikkien vanhemmat ovat arvostettuja Stormeja ja että vanhemmat menehtyivät traagisesti Tuhon päivänä kun Stormien laivojen kimppuun hyökättiin. Tytöt pääsivät pakenemaan ja ovat sittemmin naamioituneet merirosvoiksi tullaakseen toimeen ja selvittääkseen samalla kuka oli vastuussa hyökkäyksestä. Pärjääminen ilman rahaa ja etenkin omaa laivaa ei kuitenkaan ole aivan helppoa ja tytöt joutuvat laittamaan kaiken osaamisensa peliin selvitäkseen ylipäätänsä hengissä.

Lukukokemus selvästi kärsi tällä kertaa formaatin vuoksi, sillä oma e-kirjalukijani ei osannut "taittaa" tiedostomuotoa oikein ja teksti ei tätä myöten asettunut sivuille kunnolla. Täten lukeminen oli aika raskasta ja teosta tulikin sitten luettua rikkonaisesti, jolloin juonenkulustakin olin sitten säännöllisesti vähän pihalla. (Selvellys: minulla ei ollut luettavana ns. virallista e-kirjaversiota vaan pdf ja se ei pelitä laitteeni kanssa.) Sääli, sillä potentiaalia kyllä on.

Das kuljettaa sankareitaan jos jonkinmoisiin tilanteisiin myrskyistä vihamielisten henkilöiden käsiin. Seikkailemisen ohessa kannetaan toki myös henkistä taakkaa niin vanhempien poismenosta, ystävyyssuhteista ja niiden kestävyydestä tiukoissa tilanteissa ja vähän myös poikahuolista aina Hylkiöiden, siis tyttöjen veljien ja ystävien, ilmestyessä silloin tällöin paikalle. Materiaalia ja kerrottavaa on siis roppakaupalla ja se käy paikoin tämän kirjan taakaksi, omaan makuuni kerrontaa olisi voinut vähän tiivistää ja jäntevöittää.

Tyttöihin kuitenkin tykästyin, pippurisiin ja omanlaisiinsa, joten odotan kiinnostuksella sarjan seuraavaa osaa. Todennäköisesti voisin myös sen ilmestyessä lukea tämän uudelleen pohjalle ja vaikka ihan perinteisenä kirjana niin ei pääse tekniikka minun ja tarinan väliin.

Kirjaston kummitus on myös lukenut tämän ja tiivistystoiveista huolimatta tykästyi hänkin tyttömerirosvoihin. Kiinnostava on myös kirjan synnyn tausta, siitä kiinnostuneet voivat kurkata vaikka tämän Hesarin artikkelin.

Mintie Das: Storm Sisters: Kuohuva maailma (Storm Sisters #1)
Tammi, 2016. 442 s.
Suomentanut: Marja Helanen

perjantai 11. maaliskuuta 2016

1 000 postausta myöhemmin

Kulttuurihupsutuksien ja arjen tasapainoilua jo vuodesta 2011.

Tammikuun 19. vuonna 2011 julkaisin ensimmäisen postauksen tähän blogiin, aiheena oli Gregory Maguiren teos Wicked. Taaksepäin katsoen kirja ei ollut mikään ihmeellinen, ei ollut bloggauskaan, mutta alku tälle blogille kuitenkin. Sen jälkeen on virrannut monia sanoja näppäimistöltä, sivuja sormien käänneltävänä ja esityksiäkin on katsottu sadoissa laskettavin määrin. Hurjaa.

Tämä alku kuulostaa nyt omaan korvaani vähän siltä kuin olisin haikeana lopettamassa, mutta siitä ei kuitenkaan ole kyse vaan täällä porhalletaan yhä edelleen niin kauan kuin intoa vain riittää. Jotain kosmeettisia muutoksia blogiin saattaa olla tulossa esimerkiksi ulkoasun suhteen, mutta tuskin mitään radikaalia. Toiveita saa kuitenkin esittää, onko sellaisia? Liian pieni fontti, väärä väri, jotain?

Viiden vuoden blogipyörityksen jälkeen tästä hommasta on oppinut aika paljon kaikenlaista. Monessa yhteydessä on tullut esiin, että parasta on kuitenkin yhteisö. Olen saanut Kujerruksien kautta paljon uusia tuttavuuksia, osaa heistä kutsun nykyään hyviksi ystävikseni. Se on huippua. Lisäksi koen kehittyneeni kirjoittajana ja toisaalta olen myös laajentanut omaa lukemistoani ja ennen kaikkea olen päässyt katsomaan laajemmalla otannalla esittävän taiteen juttuja, se on se toiseksi paras juttu.

Sen kummempia juhlallisuuksia ei tästä tuhannen rajapyykistä taida tulla, mutta kevään jo varovaisesti koputellessa ovelle vinkkaan teille elämyksiä.

1. Kevät on uuden aikaa, joten uusien elämysten kokeilu lienee ihan paikallaan? Huhtikuun loppuun asti on vielä mahdollista päästä kokemaan jos jonkinlaista esitystaidetta Mad House -esitystaidefestivaalin kolmannen kauden puitteissa. Esimerkiksi nyt on mahdollisuus tutustua aiheeltaan ja esityksiltään kiinnostavaan Transforces On Stage -tapahtumaan.

2. Viime keväänä ehdin näemmä lukemaan todella vähän, joten päädyin valitsemaan teille lukuvinkin jokaisen blogivuoden huhtikuulta. Eivät nämä välttämättä varsinaisia kevätkirjoja ole, mutta hyviä kuitenkin.
2015: Novellien ja kumman ystäville suosittelen lämpimästi Tiina Raevaaran teosta En tunne sinua vierelläni
2014: Elokuvista, vampyyreistä, suuri kertomys. Edelleen värisyttää. Theodore Roszakin Flicker.
2013: Lasse Bergin Kalaharin aamunkoitto - miten ihmisestä tuli ihminen on selkeä ja kiinnostava esitys ihmisen alkuperästä.
2012: Raija Siekkisen Häiriö maisemassa on ihana teos jostakin.
2011: Hannu Rajamäen Kvanttivaras on loistava kaikissa monitahoisuudessaan. termiviidakossaan ja sähköisyydessään.

Itse juhlistan tätä tonnia painelemalla illalla elokuvateatteri Orioniin, jossa pääsen 14 vuoden fanittamisen ja kymmenien katselukertojen jälkeen näkemään suosikkielokuvani Moulin Rouge!:n isolta kankaalta. Mikä parasta, kyseessä on burleski-sing-along-näytös, joten korsetti kireälle ja korot jalkaan!

(ps. Huhtikuun sing-alongeihin on vielä lippuja, ostoksille siis!)

torstai 10. maaliskuuta 2016

Lavalta: Sigurd Ring (Wusheng Company)

Kuva: Mitro Härkönen

Kerrankin tuli lähdettyä extempore esitykseen, tällä kertaa suuntana Kanneltalo ja siellä tällä viikolla pyörivä Wusheng Companyn Sigurd Ring. Wusheng Company on lajissaan erikoinen porukka, sillä he ovat ensimmäinen Euroopassa toimiva ammattimainen Peking-oopperaryhmä ja kaiken lisäksi he lisäävät satoja vuosia vanhaan teatterimuotoon suomalaista osaamista ja uusia sävyjä. Tammikuussa ryhmä vakuutti Musashillaan, nyt vuorossa oli Peking-oopperan muotoon muokattu pohjoismainen taru Sigurd Ringistä.

Sigurd Ringin pohjatarina esityksessä on yksinkertainen. Ruotsinmaan kuningas, pelottava Sigurd Ring on iskenyt silmänsä Juutinmaan hallitsijan Alfin sisareen, kauniiseen Hilmaan. Alf on kuitenkin luvannut Hilman käden jo uljaalle soturille Ragnarille, eikä Hilmallakaan ole tätä avioliittoa vastaan mitään. Tästäpä Sigurd sitten hurjistuu ja luvassa on juonikuviota ja verenvuodatusta kuin Game of Thronesissa konsanaan.

Peking-ooppera on minulle edelleen varsin tuntematon taidemuoto, mutta ainakin tällaisena pohjoismaisena hybridiversiona se viehättää minua kovasti. Esityksen asut ovat autenttiset ja dramaattinen tyyli liioitelluine liikkeineen on visuaalisesti komeaa katseltavaa. Juoni itsessään on varsin suoraviivainen, pienelle liikkeellisellä komedialla varustettu tragedia, joten sitä on helppo seurata. Esityksen muutamat repliikit ovat ruotsiksi, mutta kaksikielisyyden nimissä näyttämön yläreunaan heijastetaan myös tekstitykset suomeksi. Ilman kielen ymmärtämistäkin kyllä pärjää, esiintyjät ovat sen verran oivallisia.

Esityksen on ohjannut Elias Edström (joka on muuten ainoana eurooppalaisena valmistunut maisteriksi Kiinan kansallisesta teatteriakatemiasta) ja hän esittää myös itseoikeutetusti hurjaa ja paikoin turhankin itsevarmaa Sigurd Ringiä. Talvikki Eerola esittää Hilmaa varmoin ja viehättävin ottein eikä tämä sähäkkä nainen jää lainkaan mieshahmojen varjoon. Niko Arola on varmaotteinen kuningas Alf ja Saku Mäkelä tavattoman sympaattinen ja oikeamielinen Ragnar. Tunnelman luomisesta vastaavat perkussionisti Pekka Saarikorpi ja kanteletta soitti Senni Eskelinen. Instrumentit myös vastasivat esimerkiksi taiseteluiden aikana kuulluista iskuista ja aksenteista ja tämä toimikin oikein hyvin.

Sigurd Ring on ammattitaidolla tehty esitys, joka viihdyttää ja ihastuttaa. Peking-ooppera taipuu omaan silmääni hienosti pohjoismaalaisittain, esiintyjät ovat erinomaisia ja tavattoman taitavia (mitä jalanheittoja, mitä ilmeitä ja keskittymistä!).

Esityksen ehtii nähdä vielä tänään torstaina tai sitten perjantaina ja lauantaina, kaikkina päivinä klo 19 Kanneltalossa. Suosittelen!

Lavalta: Ohukainen ja Paksukainen (Kartanon kulttuurikollektiivi)

Kuva: Kartanon kulttuurikollektiivi

Viime lauantaina kömmimme vielä illalla lähiteatterimme eli Teatteri Tuikkeen lehtereille. Siellä oli kiertueella (ja on muuten vielä tämän viikon perjantaina ja lauantainakin) Kartanon kulttuurikollektiivin Ohukainen ja Paksukainen. Kupillisen kahvia ehti siinä vetää naamariin ennen katsomoon istumista ja siitäpä sitten sukellus Stan Laurelin ja Oliver Hardyn pariin.

Tom McGrathin näytelmässä valotetaan Laurelin (Karo Lauronen) ja Hardyn (Samu Loijas) eli tunnetummin Ohukaisen ja Paksukaisen elämää lapsuusvuosista kuolemaan. Episodimainen kerronta on pääosin kepeää, synkätkin aiheet kuten alkoholismi, lukuisat naissuhteet ja epäreilut työsopimukset otetaan kuitenkin reippaasti mukaan kaunistelematta ja kauhistelematta. Laurelin ja Hardyn lisäksi lavalla vierailee kavalkadi elämän naisia, pomoja ja muita tuttuja peruukkeja ja muita tykötarpeita vaihtelemalla.

Näytelmän suositusikärajana on 7 vuotta ja se tuntuisi olevan oikein toimiva ratkaisu. Lauantaina katsomossa oli myös lapsiyleisöä ja vaikuttivat viihtyvän hekin, tosin nauroivat ehkä paikoin eri asioille kuin aikuiset. Aikaisempaa tuntemusta Hardysta ja Laurelista ei vaadita. Parhaimmillaan huumori oli mustaakin mustempaa ja yllättävää, muun muassa hirttovitsit tiputtivat meikäläisen ja siipan täysin vaikka nauraminen vähän epäilyttävältä tuntuikin.

Lauronen ja Loijas ovat rooleissaan mainioita ja näytelmää on selvästi tehty yhdessä pitkään, alkuspiikin mukaan kolmisen vuotta sen kanssa on kierretty. Komiikka ja yhteispeli toimii ajoituksineen, puolitoistatuntinen esitys kestää mainiosti. Tätä en toisaalta epäillytkään, sillä kaikissa näkemissäni esityksissä kaksikko on tehnyt erinomaista työtä yhdessä ja erikseen. Komedia on vaikea laji, mutta näiltä herroilta se luonnistuu.

Lämpimät suositukset siis tälle näytelmälle ja toivottavasti yleisöä riittää jatkossakin!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Raameissa: Observationes (Jussi Heikkilä / Taidehalli)

Heikkilä on toimittaunut jokaisena näyttelypäivänä Taidehalliin uuden lintuluonnoksen. Näitä olisin mieluusti ottanut kotiseinällekin.

Muutkin mattimyöhäiset ehtivät vielä tällä viikolla kipittämään Taidehalliin katsomaan Jussi Heikkilän Observationes-näyttelyä. Me ryntäilimme sinne viime lauantaina kahden teatteriesityksen välissä, mutta kyllä se kannatti. Heikkilän retrospektiivinen näyttely esittelee taiteilijan teoksia neljältä vuosikymmeneltä ja niitä onkin aikamoinen runsaudensarvi. Suomalaisen käsitetaiteen pioneeriksi titureelattu Heikkilä käyttää töissään moninaisia materiaaleja ja yllättää myös teosten sijoittelulla, joten näyttelyssä kannattaa seinien lisäksi tiirailla paikoin myös kattoa kohti.

Itse kiinnostuin näyttelystä lähtökohtaisesti sen vuoksi, että Heikkilä tunnetaan intohimoisena lintubongarina. Blogin nimestä voinette päätellä, että linnut ovat lähellä myös omaa sydäntäni. Lintujen lisäksi teosten teemoissa käsitellään luontoa ja sen kohtaamista ihmiskulttuurin kanssa. Myös ekologinen näkökulma ja huoli luonnosta nousee useasti esiin. Teoksia ei kuitenkaan tullut katseltua otsa rypyssä, vaan niissä on tiettyä keveyttä ja leikkisyyttä ja ne saavat pikemminkin ajattelemaan kuin murehtimaan.

Pieni lintukirjasto (2011)

Taidehallin näyttely on ripustettu ilmavasti, teoksilla on tilaa hengittää ja linnuilla lentää. Lauantaisena sadepäivänä saleissa oli myös rauhallista, joten teoksia sai rauhassa katsella ja ihmetellä ilman ihmismassoja. Kohtaamisiakin silti tapahtui, erään rouvashenkilön kanssa hymähdimme yhdessä vitriinistä löytyneelle Aalto-maljakon muotoiselle linnunpesälle, muistaakseni nimeltään Villa Mairea. Parhaimmillaan teokset aiheuttivat oivalluksen hymähdyksiä, missä tahansa voi nähdä linnun kun oikein katsoo, toiset teokset taas veivät vakavampiin pohdintoihin.

Omiksi suosikeiksini nousivat näyttelystä moninaiset lintuteokset kuten jo etukäteen ounastelinkin. Muun muassa ylläolevan Pienen lintukirjaston huolisin kotiini minä päivänä tahansa. Toisaalta näin biologian opettajana ja merien ystävänä minua ilahduttivat myös esimerkiksi merten tilaa kommentoivat teokset, lasivitriinit täynnänsä rakkolevää ja rannalta löytynyttä muovia. 

The Journeys of Birds and the Ideas of Man (2013-2016)

Tämän viikon torstaina 10.3. Suomen Taideyhdistys juhlistaa 170-vuotista taivaltaan, silloin Taidehalliin on ilmainen sisäänpääsy ja klo 16 itse Jussi Heikkilä pitää opastuksen näyttelyssään. Suosittelen!

Näyttelyyn kuuluvia teoksia löytyy myös Luonnontieteellisen museon puolelta, itse yritän ehtiä sinne vielä viikonloppuna.

***

Taidehallista on tullut yksi ehdottomista taidemuseosuosikeistani. Se on mukavan kompakti, joten näyttelyissä on helppoa myös piipahtaa (Museokortilla, tietenkin) ja tila on tavattoman kaunis. Oma suosikkini on korkea kuvanveistosali, jonne menen yleensä viimeiseksi ja ihmettelen taidetta ja avaraa tilaa.

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu

Ei aivan yhtä linnunluisena kuin kannessa, mutta linnullisena. Kiitokset siipalle taas kerran kuvausavusta.

En ole enää ihan varma mistä bongasin Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu -teoksen (Teos, 2006). Todennäköisesti se liittyi ja limittyi jotenkin viime syksynä näkemääni Anna Paavilaisen Play Rape -monologiin ja sen ympärillä velloneeseen keskusteluun. Aikansa tässä kuitenkin kesti, että sain kirjan avattua ja aikansa siinäkin, että jaksoin sen kokonaan raskaudessaan ja intensiivisyydessään lukea.

Nasto on nuori naisnäyttelijä Tampereelta. Teatterilla tehdään 12-vuotiaan Lean roolia Suomen sisällissodasta kertovassa näytelmässä ja osuupa kohdalle paikka myös Salka Valkan nimiroolissa. Työ vaatii veronsa intensiivisissä harjoituksissa ja esityksissä muiden katseiden alla ja vastanäyttelijöiden tunteiden pyörityksessä. Henkireikänä on toisella paikkakunnalla asuva mies, tuttu ja turvallinen, mutta hänellä on omat surunsa ja huolensa ja niiden parista ei Nasto kehtaa häntä kutsua omia sisäisiä haavojaan parantamaan, synkkiä ajatuksiaan kuulemaan. Mitä voi tehdä sitten, kun oma pää ei enää jaksa ja voimat eivät riitä? Ja kun ei osaa sanoa ääneen, pukea sanoiksi niitä sisällään surraavia paarmoja.

Muun muassa näyttelijän ja dramaturgin työtä tehnyt Kallio tietää selvästi mistä kirjoittaa ja tekee sen voimallisesti. Välillä kieli taipuu lihallisen runolliseksi läheisyydenkaipuussaan, toisinaan se on kylmää ja kolkkoa. Tunnelmat ovat vahvoja, ihmisten välistä dynamiikkaa ja korvien välissä asuvia painajaisolentoja kuvataan elävästi. Teatterin elämänmeno sykkii omaa rytmiään.

Ennen kuin sielu puutuu ui paikoin niin sameanoudoissa vesissä, että pahaa tekee. Luin kirjaa melko hitaasti, yleensä ennen nukkumaanmenoa pala kurkussa ja alkava itkupaine silmissä. Ahdisti ja välillä runollisuus ja rumuus käsikädessä vieraannuttivat. Lopettaa ei kuitenkaan tahtonut, piti saada tietää miten Naston käy, miten kaikki ratkeaa.

Lukemisen jälkeen olo on hiukan hengästynyt, väsynytkin. En toisaalta muuta odottanutkaan. Hieno kirja näyttelijyydestä, järkkyvistä mielen maisemista, muistojen voimasta, paniikista, toisaalta ihmisyydestä ja lämmöstä.

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu
Teos, 2006. 287 s.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Lavalta: Reverie (Gnab Collective / Mad House)

Hetkiä Emma Suomisen kuvaamista videoista. Kuva: Saara Autere

Ei kahta ilman kolmatta, viime perjantain esitysiltaan kuului myös Gnab Collectiven Reverie -videoinstallaatioesitys. Esitys alkoi vasta kymmeneltä, väsymys painoi yhä enemmän, mutta tämä oli todella esitys jonka tahdoin nähdä ja jälleen kannatti jaksaa vielä vähän. Reverie (tila tai tunne, jossa ihminen vaipuu haaveisiinsa) oli kosketusta, läsnäoloa, lähtemistä ja tulemista, odottamista ja uskaltamista.

Valkoisen kankaan rajaamassa tilassa seisovat Jasmiina Sipilä ja Inari Virmakoski, me tulemme samaan tilaan ja asetumme kuka minnekin. Esitys yhdistelee videota, ääntä ja esiintyjien olemista ja elämistä siinä hetkessä. Monimediainen esitystapa toimii hämmentävän hyvin, tuntuu luontevalta seurata kankaalta samaan aikaan Emma Suomisen upeita videoita ja Sipilän ja Virmakosken liikettä. Romulus Chiciucin musiikki täydentää hienosti kokonaisuutta, lisäksi hänen puuhailunsa dj-pöydän takana toimii jonkinlaisena vastapainona esityksen tietylle rauhalle ja keveydelle.

Mitään tyhjentävää en osaa esityksestä sanoa, ehkä neuvoisin teitä vain katsomaan tämän esityksen teaser-videonReverien jälkeen olo on yksinkertaisesti kevyempi, parempi. Menisin uudelleen, eteen- ja taaksepäin.

Olen myös onnellinen, että näin lopulta tämän Gnab Collectiven päätöksentekoa käsittelevän trilogian kokonaisuudessaan, se oli hieno. Hamlet Private oli tunnelmaltaan intiimi ja henkilökohtainen, Polku vei tekemään päätöksiä ja kävelemään ja lopulta Reverie oli siihen loppuun kuin hengähdys, huokaus, näin se meni ja näin on hyvä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Lavalta: B Funeral ja Young Dionysos (Mad House)

B Funeral. Kuva: Saara Autere

Rankan viikon jälkeen ajatus illallisesta esitystaidetta tuntui hieman raskaalta, mutta kulttuurimenoja ei ole tullut aiemminkaan kaduttua joten bussi alle ja kohti Suvilahtea. Perjantai-illan aikana oli mahdollisuus päästä näkemään kolme esitystä, joista tässä postauksessa käsittelen kahta eli B Funeralia ja Young Dionysosta.

Jovanka Trbojevic & co: B Funeral

Jovanka Trbojevicin ja kumppaneiden B Funeral on esittelynsä mukaan kunnianosoitus dadalle sen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämän lisäksi se on jatko-osa Trbojevicin videotyölle Death in the swimming pool, jossa ampiainen käy viimeistä kuolinkamppailuaan kylmillä laatoilla ja taustalla kuuluu Trbojevicin ja Juha Valkeapään musiikki-improvisaatiota. Video on myös osa tätä esitystä, jossa sen lisäksi nähdään Petri Kekonin tanssia ja liikettä ja seremoniamestarina toimii Juha Valkeapää.

Kuolevan ampiaisen kamppailua uima-altaassa on vaikea katsoa, tuntuu pahalta. Surraava ja tummasävyinen äänimaisema lisäävät väsymystä ja toivottomuuden tunnetta. Kaivan vaivihkaa laukusta pastillin, että silmät pysyvät auki, esitys kutsuu minua vajoamaan unisuuteen. Ei se tylsä ollut, ehei, mutta tunnelma vain vei kohti kohtalolleen alistumista.

Pää oli tämän esityksen aikana niin sumussa, että kokonaisuus ei hahmottunut, mutta muistan paljon hetkiä. Hiekkakakut, silitysraudan, taskulampulla osoitettavan Kekonin, yksi kerrallaan sytytetyt tulitikkuristit, liukumäen. Paljon tummaa, synkkää, mutta toisaalta energiaa.

Young Dionysos. Kuva: Saara Autere

Sándor Vály: Young Dionysos Part IV

Young Dionysos lupaa katsojalle kivun katarttisen elämyksen, ei viihdettä. Vály ei tässä kuvia kumartele, lavalla on ainoastaan hän itse frakissaan ja maihinnousukengissään miekkailunaamio kasvoillaan ja edessään piano. Äänien ohjelmoinnista, samplauksesta ja luuppauksesta vastaa niin ikään naamioon pukeutunut Suny Seppä.

Pianokonserttina mainostamisesta huolimatta kyseessä ei ole mitään perinteistä kilkuttelua, vaan pianoa soitetaan niin hiomakoneella, rumpukapuloilla kuin kirveellä, vähän tosin käsinkin. Murjottu piano soi loppuun asti yllättävän kauniisti joskin sydäntäsärkevästi. Jokin osa sisälläni myös värähtää aina kun kirves osuu koskettimiin, tai ehkä se on vain äänivallin aiheuttama kokonaisvaltainen tärähdys.

Kun kasvot oli peitetty miekkailunaamiolla pysyy tunnelma omituisen persoonattomana ja kylmänä, vaikka paikoin otteet pianon kanssa ovat jopa helliä. Sitten taas otetaan se kirves ja huudetaan tuskaa ja eloa ja oloa. Armoa ei tosiaan katsojalle anneta koko puolituntisen aikana, mutta tavallaan se on virkistävää. Pianosta ei paljon jäänyt jäljelle, me taputimme hämmentyneinä.

Esitysilta on arvioitu myös Rondossa Tatu Tammisen toimesta.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Lavalta: Keuhkot (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Paljon ei lopulta tarvita, että teatteriesitys voi vaikuttaa. Pelkistetyimmillään siihen tarvitaan näyttelijä tai kaksi tarinaa kertomaan. Tällainen on Kansallisteatterissa nyt käytännössä loppuunmyydyille katsomoille näytettävä, Duncan McMillanin käsikirjoittama Keuhkot.

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen nousevat Willensaunan lavalle ja toivottavat yleisön tervetulleeksi ja sitten, noin vain, esitys alkaa. Pariskunta on Ikean kassajonossa ja keskusteluun pudotetaan raskas sana, lapsi. Noin vain, iso asia, keskellä kauppaa. Siitä sitten miettimään voiko tähän maailmaan tehdä lasta, onhan siitä tuleva hiilijalanjälki käsittämättömän iso ja maailmantilanne niin epävarma. Ja osaako sitä olla hyvä vanhempi, rakastaa, ja kestääkö parisuhde tämän ison muutoksen tai sen muutoksen suunnittelun.

Keuhkoissa ei ole lavasteita, ei rekvisiittaa, valoja ja ääntä ei tule McMillanin ohjeiden mukaan käyttää. On vain mustaksi maalattu näyttämö jolla koroke ja sitten näyttelijät, Kataja ja Nousiainen. Hekin näyttävät kovin luonnollisilta, tavallisilta eläviltä ihmisiltä, mikrofonejakaan ei ole. Kohtaukset vaihtuvat käännöksissä, asennonvaihdoissa. Näyttelijäntyö on niin tarkkaa, että yleisö ei tarvitse vihjeeksi ulkoisia ärsykkeitä valojen tai lavasteiden vaihdoista.

Esityksestä on helppo tunnistaa itsensä, ihmisyys ja se epävarmuus jonka kanssa täällä eletään, oli sitten hankkimassa lapsia tai ei. Juha Jokelan suomentama teksti on niin tarkkanäköistä, että yleisö, minäkin, purskahtaa säännöllisesti nauruun. Tällaista tämä on, tasapainottelua oman itsen ja toisten välillä, keskusteluja ja monologeja, riitoja ja sovintoja, sitä kun ei ymmärrä toista sitten ollenkaan.

Näytelmän loppuessa on pakko vähän hengähtää ennen kuin siitä osaa sanoa mitään. Tavattoman, tavattoman hieno. Aihe on tärkeä, käsikirjoitus napakka, surusta huumoriin ja takaisin kulkeva ja rehellinen, ohjaus ja näyttelijäntyö oivallista. On sanottava, että Keuhkot on eittämättä yksi parhaita koskaan näkemiäni näytelmiä.

Esityksiä on vielä huhtikuussa ja ainakin Kansallisteatterin sivujen mukaan niihin on vielä lippuja. Menkää, menkää ihmeessä.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Marie Kondo: KonMari: siivouksen elämänmullistava taika

Konmarittaessa voi törmätä esimerkiksi seiskaluokalla painamaansa upeaan lohikäärmepaitaan.

Myönnetään: olen aikamoinen hamsteri. Hyvä ystäväni totesi minulle muutettuani ensimmäiseen omaan kotiini että minä en asu tai sisusta, minä pesin. Se on varmaan ihan totta. Tämä samainen ystävä oli myös lukenut Marie Kondon jonkinlaiseksi ilmiöksi muodostuneen KonMari: siivouksen elämänmullistava taika -teoksen (Bazar, 2015) ja sanoi, että minun on luettava se.

KonMarissa japanilainen Kondo kertoo omasta matkastaan kohti järjestäjän ja jonkinlaisen elämäntaitovalmentajan uraa päätyen lopulta oman järjestämismenetelmänsä kehittämiseen. Metodissa kodin kaikki tavarat ja esineet jaotellaan ryhmiin (esimerkiksi vaatteet, kirjat jne.) ja ryhmät käydään läpi karsien pois kaikki, mikä ei enää tuota haltijalleen iloa. Hommaan liittyy aikamoinen määrä muutakin, mutta pääpiirteissään se menee kuitenkin näin.

Vähän suhtauduin tähän teokseen epäilevästi, etenkin kun pääsin esimerkiksi sukkien sielunelämästä kertovaan osioon. Jos menetelmän päältä harjaa kuitenkin ylimääräistä hötöä pois, löytyy sieltä ihan ajatustakin. Tai ainakin sen verran, että tällä systeemillä on siivottu meillä jo vaatekaappi ja dvd-hylly. Täytyy myöntää, että meinasi itku tulla kun vaatekaappi oli valmis, sieltähän löytyi vaikka mitä ja nyt itse asiassa olen käyttänyt paljon enemmän niitä sieltä kaiken maailman pukimien alta löytyneitä vaatekappaleita. Leffoja puolestaan lähti kiertoon 81 kappaletta, olo on kevyempi ja hyllyn sisältö näyttää kivemmalta.

Paljon olisi vielä tehtävää meidän asumuksessamme enkä ole kyllä KonMarin oppeja noudattanut tähänkään mennessä puhdasoppisesti. Puhdasoppisuuteen en varmaan pyri jatkossakaan, mutta teoksesta jäi yllättävän paljon käteen kaikesta jupinastani huolimatta. En aio tyhjentää laukkuani joka päivä saati käydä läpi valokuva-albumeitani samalla metodilla, mutta jos nyt edes kirjat vielä.

Kirjasfäärin Taikalle tämä oli kuin aikuisten satu, Pienen kirjaston Katri jäi tavallani jumiin ajatukseen sukkien kiittämisestä.

Luin tämän muuten Fabulan kautta (kirjastossa on edelleen hirvittävän pitkä jono), testasin palvelua lukurauhan päivänä ystävällisesti lahjoitetun koodin avulla. Tykkäsin sovelluksesta kovin ja nyt meillä pohditaan josko tämä hankittaisiin jatkuvaan käyttöön, saas nähdä.

HelMet-haasteessa tämä olkoon aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Marie Kondo: KonMari: siivouksen elämänmullistava taika (人生がときめく片づけの魔法, 2010)
Bazar, 2015. 214 s.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Fantastisen keskinkertaisia kakkososia

Aurinkoa voi ottaa myös tohvelit jalassa.

Kirjasarjojen kakkososista on usein hieman nihkeää kirjoittaa, kakkososia kun ovat, mutta jonkinlaisen muistijäljen niistä haluaisi kuitenkin tänne blogiin jättää. Sattuipa siis kivasti, että rästilistalta löytyi kaksi kriteerit täyttävää ja genrensäkin perusteella yhteensopivaa teosta. Marissa Meyerin Scarletin luin alkuvuodesta ja Holly Blackin ja Cassandra Claren The Copper Gauntletin hiintolomalla.

Scarlet jatkaa Lunar Chronicles -sarjan tapahtumia suurin piirtein siitä, mihin oikein menevä Cinder ne jätti. Nyt mukaan on otettu toiseksi näkökulmahenkilöksi Ranskan maaseudulla asuva Scarlet, jonka kehyskertomus noudattelee Punahilkan tarinaa. Maatilaa pyörittävä isoäiti on kidnapattu ja lähistöllä luimistelee inasen epäilyttävän oloinen tyyppi nimeltä Wolf, jonka apua lienee kuitenkin pakko pyytää. Cinder puolestaan on kirjan alkaessa vankilassa, mutta tilanteen huomioon ottaen siellä ei kannata kauhean kauaa viipyä ja erinäisten sattumusten kautta tarina pääsee vauhtiin silläkin suunnalla.

Kuten ykkösosankin kohdalla pidin kovasti satuviittauksista, ne ovat jotenkin lohdullisen tuttuja, ja avaruushommien ja kyborgien yhdistäminen niihin toimii minulle oikein mainiosti. Täytyy silti myöntää, että ei tämä Scarlet niin hyvin meikäläiseen iskenyt. Kakkososalla on raskas ja epäkiitollinen taakka kannettavanaan, etenkin jos ykkönen on ollut hyvä. Nopealukuinen tämä silti oli ja kiinnostuksella odottelen jo sarjan kolmososaa Cressiä kirjastosta.

Blackin ja Claren yhteisteos The Copper Gauntlet kuljettaa lukijan puolestaan Magisteriumin maagikouluun. Call on selvinnyt ensimmäisen oppivuotensa koettelemuksista, kesä on lähes kulunut ja pian koulun luolasto kutsuu jälleen. Callin isä ei puolestaan ole edelleenkään innoissaan poikansa halusta opiskella hylkäämässään koulussa ja niinpä kesäloma päättyy riitaisiin kääntein. Kouluun joka tapauksessa päästään ja siellä pitäisi jatkaa opintoja Tamaran ja Aaronin kanssa, mutta kauaa ei ehditä harjoituksia tehdä kun kolmikkomme päätyykiin aikamoiseen seikkailuun koulun ja sen hallinnon ulottumattomiin.

Näistä kahdesta teoksesta The Copper Gauntlet jää ehdottomasti toiseksi. Blackin ja Claren yhteistyö on kyllä oikein mainiota ja tarina rullaa, mutta kirjan lyhyydestä huolimatta lukeminen tökki. Olisin kaivannut vähän rauhallisempaa menoa ja jopa taustoitusta tapahtumille, koulussakin olisi voinut viettää hieman pitemmän aikaa, missä välissä nämä teinit muka ehtivät oppia kaikki jutut? En tiedä onko koulukuvauksen minimoinnilla yritetty välttää Potter-vertailua, ehkä näin, minusta tarina seisoo riittävästi omilla jaloillaan vaikka se vaikutteita Rowlingin luomuksesta lienee saanutkin. Lukenen kyllä tästäkin kolmannen osan kunhan se ilmestyy, ärsyttävää kun pitää jättää avoimia juttuja ja cliffhangereita näihin.

Tässä taas huomasin, että kyllä olisi parempi jos kaikki sarjat voisi lukea yhteen putkeen seuraavia osia odottelematta. Näissäkin osa junnaamisesta johtui varmaan siitä, että tarinan alku meni edellistä osaa muistellessa ja tunnelmaan palaillessa, putkitykityksessä ainakin muistaisi että mitäs kaikkea siellä nyt viimeksi tehtiinkään.

Marissa Meyer: Scarlet (Lunar Chronicles #2)
Puffin Books, 2013. 452 s.










Holly Black & Cassandra Clare: The Copper Gauntlet (Magisterium #2)
Corgi Childrens, 2015. 272 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...