maanantai 12. kesäkuuta 2017

Pääjuonen sivusta - Marissa Meyerin Lunar Chronicles ja spin offit

Palloja Kusaman HAM-näyttelyssä.

Pidin aivan hirvittävästi Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Satuhahmokuvastoa, dystopiaa ja avaruusseikkailua yhdistelevät teokset kutkuttivat mielikuvitusta ja pidin hahmoista hirvittävästi. Onneksi virallisen sarjan lukemisen jälkeen maailmaan voi vielä palata, sillä spin offeina on julkaistu sekä sarjan "pahiksen" jonkinlainen elämäkerta The Fairest ja tarinakokoelma Stars Above, jossa uppoudutaan hahmojen elämiin ennen ja jälkeen päätarinan.

The Fairest on julkaistu sarjan kolmannen ja neljännen osan välissä ja sen lukeminen siinä raossa olisi voinut muuttaa viimeisen teoksen näkökulmaa huimastikin. Toki olin jo aiemmin tajunnut, että kylmäkiskoisen ja vallanhimoisen Levanan tarinassa on jotain muutakin kuin pelkkää megalomaanista hulluutta, mutta Fairest onnistui joka tapauksessa tekemään hahmosta inhimillisen. Tarinassa kerrotaan, kuinka nuoresta, herkästä prinsessasta kasvaa traagisten tapahtumien seurauksena kylmä ja julma kuningatar. Sopivan tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina kauhistuttaa ja saa samalla tuntemaan vastahakoista sympatiaa hahmoa kohtaan.

Päätarinan päätyttyä Meyer kynäili kokoon vielä yhdeksän pienoistarinan kokoelman Stars Above. Osa tarinoista on julkaistu jo aiemmin internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta painetussa versiossa on myös viisi uutta tarinaa. Suurin osa tarinoista toimii esiosina (prequel) päätarinan hahmokaarille ja paljastaa lukijalle muun muassa kuinka Cress alunperin päätyi satelliittikotiinsa, miksi Winter ei halua käyttää lumouksia tai miten Kai koki ensitapaamisensa Cinderin kanssa. Arvostan kovin sitä, että kirjailija on ajatellut hahmotarinoiden kaaren kirjojen sisältöä pitemmälle ja paluu tuttujen hahmojen pariin oli miellyttävää.

Täytyy myöntää, että Stars Aboven lukeminen oli myös tunteikas kokemus. Erityisesti viimeinen tarina, sarjan epilogiksi tituleerattu Something Old, Something New sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Kyllä häät vaan ovat välillä niin ihania. Toisaalta myös The Little Android, joka uudelleenkirjoittaa Andersenin Pienen merenneidon, oli kaunista luettavaa ja toimi selkeästi päätarinasta irrallisena osana hienosti osana kokoelmaa.

Spin offeista tulee toisinaan sellainen fiilis, että ne on kirjoitettu rahastuksen vuoksi, mutta näistä Lunar Chroniclesin lisäosista pidin aidosti. Tarinat tuntuivat vilpittömästi kirjoitetuilta ja sama laadukas tyyli kulkee läpi teosten. Jos pidit päätarinasta, pitänet näistäkin. Ja jos et ole vielä lukenut niin nappaapa Cinder jostakin ja lue.

Marissa Meyer: The Fairest (The Lunar Chronicles #3.5)
Feiwel and Friends, 2015. 220 s.










Marissa Meyer: Stars Above (The Lunar Chronicles #4.5)
Feiwel and Friends, 2016. 400 s.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kata Melander: Älä irrota


Kata Melanderin esikoisromaanissa Älä irrota kivun kanssa elävä Saara löytää yllättäen turvaa ja lohtua entisestä opettajastaan Petteristä. Petteri pakenee onnetonta avioliittoaan Saaraan, mutta empii ratkaisun kanssa. Voiko oman elämän laittaa uusiksi, oppiiko toisen kivun kanssa elämään? Valheessa ei ainakaan voi kauaa elää, se on molemmille pian selvää.

Rakkaustarinana, varatun miehen ja nuoremman naisen välisenä, romaani ei sinällään tarjoile mitään uutta. Toisen kosketusta kaivataan, valheet tulevat alussa liian helposti ja lopulta satuttavat kumpaakin osapuolta. Melanderin kerronnassa ei kuitenkaan juututa perinteiseen pattitilanteeseen ja pohdita vain moraalia vaan myös hengissä säilymistä ja omien tapojen totaalista muuttamista.

Saaran osuudet vievät kivun kierteeseen, johtavat ajattelemaan sitä miltä tuntuisi jos ei voisi tietää millainen mikin päivä tulee olemaan. Tuleeko kipukohtaus tänään ja jos tulee, kuinka paha se on? Vai pärjäisikö sitä päivän, toisenkin? Itsekin pystyy toki muistamaan sellaisia päiviä, jolloin ei ole päässyt sängystä ylös, mutta se on ollut ohimenevää. Saaralle kipu ja sen uhka on jokapäiväistä ja minulle vaikeasti käsitettävää, vähän pelottavaakin. On avartavaa lukea siitä, miltä tuntuu kun on niin paljon toisen varassa.

Erityisesti juuri kivun ja pyörätuolissa olemisen käsittely on tässä teoksessa kiinnostavaa, ne kun ovat minulle jossain määrin vieraita aiheita. Melander myös kirjoittaa selkeästi ja etenkin Saaran osuudet tulevat lähelle, Petteri jää hiljaisena kauemmas. Jollain tasolla ymmärrän molempia.

Toinen Melanderin tärkeänä esiin nostama teema on seksuaalisuus. Siihen on oikeus kaikilla, pyörätuolissa olevallakin. Pyörätuoli ja kipu ei estä tuntemasta rakkautta, kaipuuta ja halua. Julkisessa keskustelussa ehkä usein unohdetaan, että seksuaalisuus ei ole kiinni ihmisen kyvystä kävellä tai mistään muustakaan, jokaisella tulisi olla oikeus siihen.

Älä irrota on kiinnostava ja laadukas omakustanteena julkaistu romaani. Se tuo vahvana esiin pyörätuoliin sidotun mielenmaisemaa ja kohtaamia haasteita ja saa ajattelemaan kipua, rakkautta ja ihmissuhteiden, juuri niiden kaikkein läheisten, vaikeutta.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Kata Melander: Älä irrota
Type&Tell, 2017. 229 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Lavalta: Teon teesejä (Petri Kekoni/Mad House)

Kuva: Erno Soralipas

Keskittynyt liike vei synkkiin syövereihin

Huhtikuussa Mad Housen neljäs kausi lähestyi loppuaan ja viimeisinä esityksinä paneuduttiin Petri Kekonin taiteilijajuhlan Suomi 100 Kekoni 10 kautta nykytanssin maailmaan. Itse ehdin käydä katsomassa vuonna 2011 kantaesitetyn Teon teesejä, jossa tutkittiin liikkeen kasvamista teoksi.

Teos oli teknisesti taidokas, mutta en kyennyt varsinaisesti nauttimaan siitä. Liikekieli tuntui väkivaltaiselta, väistyvät kehot ahdistavilta. Toisaalta kokemukseni sisältä lähtevästä liikkeestä tuki ilmeisesti Kekonin perusajatusta, joten sinänsä teos ei aivan hukkateille minua vienyt. Ja lisäksi lähtiessä jaloissa tuntui tanssin ja liikkeen riemu, askel oli kevyt, mutta mieli kovin synkissä vesissä mikä aiheutti epätasapainoisen olon.

Neljän tanssijan (Maija Kiviluoto, Riina Huhtanen, Tuomas Mikkola ja Tanja Illukka) yhteistyöskentely oli yhtä kaikki kiinnostavaa. Vaatii luottamusta paiskautua, kaatua, antautua toisen käsien varaan. Totaalinen keskittyminen myös näkyi, ei tuntunut siltä että tässä lasketaan iskuja seuraavaan liikkeeseen vaan työskenneltiin orgaanisesti.

Oli teoksessa minun silmiini silti kauneuttakin. Erityisesti lopussa nähty taulukohtaus, jossa tanssijoiden kehot piirsivät hiilellä valkoiseen pintaan, viehätti silmää ja rauhoitti lepattavaa ahdistusta.

Arvostin siis kovasti teosta liikkeellisesti, kokemus oli hypnoottinen ja ilmaisu vahvaa. Todettava kuitenkin on, että katsojana en ollut omalla alueellani ja pidän enemmän erityyppisestä tanssista. Hieno ja outo kokemus siis, vaati paljon sulattelua ja avasi ajatuksia omasta katsojuudesta.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Möbiuksen koira. Tai ainakin melkein.

Johanna Sinisalon lastenkirja Möbiuksen maa jäi mieleen jostakin kirjasuositteluketjusta ja nappasin sen kesän korvalle luettavaksi. Fantasiasävytteinen seikkailuromaani vie päähenkilönsä Piin matkalle Rinkula-maailmaan, jossa kaikki ei ole kohdallaan ja Pii on ainut joka tilanteessa voi auttaa. Neuvokkuudella pääsee tarinassa pitkälle, mutta onnistumiseen tarvitaan myös ystäviä.

Pidin Sinisalon luoman Rinkulan nurinkurisesta maailmasta ja oudoista otuksista, joiden muodostama ekosysteemi oli kaikessa haavoittuvuudessaan mielenkiintoinen. Erikoisesta ympäristöstä huolimatta tarinan kulku on tuttu ja turvallinen: lapsi joutuu jollain tavalla osaksi maailmanpelastusoperaatiota ja pyrkii selviämään siitä parhaansa mukaan. Kaiken lisäksi tässä kuvattu lapsi, mainio Pii, on toki myös sisarussarjansa nuorimmainen ja siten perheen hässäkässä myös hieman jalkoihin jäänyt.

Kirjassa viitataan myös moniin (lasten)kirjallisuuden klassikoihin. Itselle viittaukset esimerkiksi Narnian tarinoihin olivat selkeitä, mutta jäin pohtimaan avautuvatko ne välttämättä lapsilukijalle sellaisenaan. Toki toivoa voi, että viittaukset muihin kirjoihin ohjaisivat sitten niiden pariin? Piin elämä ei tosin välttämättä ole vielä kohderyhmälle tuttu eikä hetkeen ehkä aivan ajankohtainenkaan.

Miisa Lopperin kuvat ovat ihania ja sopivat hyvin kirjan tyyliin. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa esiteltyjä haastavampia käsitteitä tai tilanteita lisäselitettiin juuri kuvilla ja ne otettiin olennaiseksi osaksi kerrontaa. Esimerkiksi Möbiuksen renkaan ymmärtäminen sujuu varmasti helpommin kuvien kautta, jos ei ole sellaista ennen käsitellyt.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja juoni on jännittävä, jäi jokin tässä kirjassa vaivaamaan. Ärsyttävää, kun ei oikein osaa sanoa mikä, mutta nimenomaan se jokin jäi mieltä kaihertamaan ja esti kirjaan ihastumisen. Ehkä jokin tuntui hieman viimeistelemättömältä loppuratkaisussa, se tuntui jollain tavalla liian helpolta tai perustelemattomalta. Leppoisaa luettavaa kuitenkin ja sopi hyvin kesäluettavaksi.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa
Teos, 2010. 155 s.
Kuvat: Miisa Lopperi

tiistai 23. toukokuuta 2017

Lavalta: What Will Have Been (Circa)

Kuva: Andy Phillipson

On vaikeaa koskettaa toista ihmistä aidosti

Circan What Will Have Been oli todellinen helmi. Cirko-festivaalilla nähty australialaisen nykysirkusryhmän esitys vei minut pohtimaan ihmissuhteita ja aidon kosketuksen haastavuutta. Lavalla kolme esiintyjää liikkuvat yhdessä ja erikseen, kehot toisiaan vasten paiskautuen, juuri toisensa ohittaen ja lopulta syleilyyn vaipuen.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö sopii hyvin esitystilaksi. Se on riittävän intiimi ja samalla myös avoin, seinillä tai katossa ei ole esityksestä harhauttavia elementtejä. On vain lava, esiintyjät ja muutama sermi. Pelkistetty ilme sopii tunnelmaan. Puvustus on mustavalkoinen, sirkusvälineetkin hillityn värisiä kuten tavallista. Vaikka lavalla tapahtuu liikkeellisesti paljon, koen eniten pääni sisällä. Esitys ei sorru pelkkään hurjaan temppuiluun, vaan malttaa antaa liikkeelle aikaa ja saa minut keskittymään.

Lavalla nähdään sirkustaiteilijoina upeat Lauren Herley, Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian. Jokaisella on selkeästi oma osaamisalueensa, kellä köysi ja kellä trapetsi tai akrobatia, mutta olennaisinta on yhteispeli. Suurinta osaa liikkeistä ei voisi tehdä, ellei luotto vastapariin olisi täydellinen. On uskallettava syöksyä, antautua. Liikettä täydentää viulisti Lachlan O'Donnellin musiikki. Klassisen musiikin sävelien lisäksi kuullaan elektronista musiikkia ja tässäkin yhdistelmä toimii.

Kuulostaa ehkä elitistiseltä, mutta eniten minua häiritsivät esityksessä väliaplodit. Ymmärrän ne toisaalta, esiintyjien kehot pystyvät huimaaviin suorituksiin ja yhteispeli on hengästyttävää. Minun keskittymiseni taputtaminen kuitenkin rikkoi, olisin halunnut pysytellä esityksen keskittyneessä tunnelmassa ja taputtaa hurjasti sitten lopussa kuten toki teinkin.

What Will Have Been oli yksinkertaisesti kaunis esitys. Se ei kosiskele hurjilla tempuilla tai vitsaile, vaan keskittyy nimenomaan tarkkaan liikkeelliseen ilmaisuun ja mahdollistaa vapaan assosioinnin. Tässä teoksessa tiivistyi paljon siitä, mistä nykysirkuksessa niin kovasti pidän.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Lavalta: Pessi ja Illusia (Pirjo Yli-Maunula / Cirko)

Kuva: Pekka Mäkinen

Satumetsä kumisee ja rapisee

Tämän vuoden Cirko-festivaali on täyttä vauhtia käynnissä ja sen myötä Helsingissä nähdään vierailuesityksiä maailman eri kolkista. Ei tule silti unohtaa kotimaista nykysirkusosaamista, sillä yksi festivaalin kiinnostavimpia vierailuja minulle oli oululaisen Pirjo Yli-Maunulan ja työryhmän teos Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkosadusta ponnistava esitys on suunnattu lapsiyleisölle ja viehättää visuaalisuudellaan ja ilmavuudellaan.

Tarinan keskiössä ovat menninkäinen Pessi ja keijukainen Illusia. Illusia laskeutuu omasta maailmastaan metsään ja tutustuu siellä Pessin kanssa erilaisiin olentoihin. Osa metsän asukeista on ystävällisiä, toiset taas vaarallisia. Ystävien avulla vaikeuksista kuitenkin selvitään ja lopussa lavalle laskeutuu rauha.

Noin tunnin pituinen satuesitys on viehättävä matka Kokon luoman tarinan siimekseen. Alkuperäistä kerrontaa ei tosin seurata orjallisesti, vaan Yli-Maunulan työryhmä pikemminkin tulkitsee sitä viitteellisesti. Olennaiset, tarinasta monelle varmaankin muistuvat elementit kuten hämähäkkien viemät siivet ja talvella liikkuva Valkoinen Kuolema on kyllä säästetty tähänkin versioon.

Esityksen lavalla nähtävä työryhmä koostuu tanssijoista (Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi), sirkustaiteilijoista (Sanna Vellava, Katja Korström) ja muusikoista. Osaamisen laajuus näkyy kiinnostavana lavatoimintana. Ilma-akrobatiaa nähdään niin rengastrapetsilla, liinalla kuin köydessäkin ja tanssillinen ilmaisu lattiatasossa on hienoa katseltavaa. Temput ovat näyttäviä, mutta palvelevat silti tarinan kuljetusta eikä niillä haeta yksittäistä vau-efektiä vaan pidetään pikemminkin yleisö tiukasti satumaailman pyörteissä.

Äänisuunnittelija Aake Otsalan ja muusikoiden Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela luoma äänimaisema on kiinnostava. Soittimina käytetään paljon puisia puhaltimia, mutta myös esimerkiksi pahviputkia, pulloja ja nauhalta kuullaan muun muassa koivuklapiksylofonia. Tunnelma on maaginen. Pirjo Valisen lavasteet ja puvustus hivelevät silmää: hahmot on luotu tyylitellen ja kimalteleva satumetsä saa kontrastia puvuista, joissa on käytetty materiaalina muun muassa paperia. Valkoisen Kuoleman ja Illusian kamppailussa käytettävä paperista valmistettu liina on myös ehdottomasti yksi esityksen näyttävimpiä visuaalisia elementtejä hurjuudessaan.

Omaan makuuni esityksessä olisi ollut voinut olla vielä enemmänkin hurjuutta alkuperäisteosta noudattaen, mutta toisaalta ymmärrän tietynlaiset pehmennykset lapsiyleisöä silmällä pitäen. Jännittävää katsomossa joka tapauksessa oli. Kokonaisuutena Pessi ja Illusia oli kaunis matka mielikuvitukselliseen metsään ja sen asukkaiden elämään, jossa sekä kamppaillaan olemassaolosta että ehditään nauttia hetkestä.

Kiitokset pressilipusta Cirkolle. Festivaali jatkuu vielä tämän viikon ajan.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Feminismiä, feminismiä! Ja Ruskeita Tyttöjä!


Erinäisten mutkin kautta sattui keväästä tulemaan sellainen jonka aikana luin useammankin feministisiä esseitä sisältävän teoksen. Roxane Gayn Bad Feminist saatiin juuri julki myös suomeksi, Koko Hubaran Ruskeista tytöistä on kehukohuttu puoli kevättä ja Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä onnistui aiheuttamaan pienen uutismyrskyn, kun tämä pieni kirja jaettiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Hyviä teoksia kaikki tyynni.

Roxane Gayn Bad Feminist oli yllättävänkin tunteita herättävä kirja. Gay kirjoittaa älykkäästi niin feminismistä, naistenvälisestä ystävyydestä kuin Scrabblestakin ja tarjoilee purevia analyysejä erinäisistä populaarikulttuurin tuoreehkoista teoksista. En esimerkiksi tiedä enää, kykenenkö sittenköön lukemaan Kathryn Stockettin The Help -romaania. Tai ehkä nimenomaan pitäisi ja samalla pitää ne analyysikakkulat nenällä, huomata ne ilmeisesti monelta huomaamatta jääneet ongelmat tarinan sisällä.

Tunneskaala lukiessa vaihteli äärimmäisen samanmielisestä nyökyttelystä tuskastumiseen oman kapeakatseisuuden kanssa. Gay ei kuitenkaan syyllistä tai parjaa, vaan nostaa asioita esiin asiallisesti ja perustellen. Lukiessa silti tuntui välillä siltä, että kasvoille lasahti pari omasta valkoisuudesta kipeästi muistuttavaa läpsäystä ja hyvä niin. On terveellistä katsoa asioita välillä toisen näkökulmasta, sellaisesta jota ei voi itse täysin ymmärtää tai kokea mutta jonka tiedostaminen on mielestäni jo hyvä alku. Minä luin tämän englanniksi, mutta kuulemani mukaan vastailmestynyt Koko Hubaran ja Anu Partasen suomennos on oikein mainio ja tuo toivottavasti kirjalle lisää lukijoita.

Adichien vain reilut 40 sivua pitkä kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on kirjoitettu hänen vuonna 2012 TEDxEustonissa pitämänsä puheen pohjalta. Tekstistä tämä puhemaisuus paistaa läpi, sillä koukeroisuuksia ei ole ja osa asioista tuntuu turhan yksinkertaistetuilta. Esimerkiksi kysymys sukupuolten moninaisuudesta on jätetty huomioimatta, kirjassa puhutaan yksiselitteisesti naisista ja miehistä, ja muutenkin kirja tuntuu liian lyhyeltä aiheen laajuuteen nähden.

Pituudessa on toisaalta se etu, että lukemisessa ei kauaakaan mene ja jos nyt ysiluokkalaiset tätä teosta koulussa lukevat niin sivumäärän ei pitäisi olla suuri kynnys. Keskustelunherättäjänä teos myös toiminee hyvin, sillä tartuttavia asioita on monta ja Adichien paikoin jopa hieman provosoiva tyyli kannustaa siihen. Minäkin pääsin keskustelemaan feminismistä ja kirjasta metrossa, kun vastapäätä istuva vanhempi rouvashenkilö kysyi onko tämä se kohuttu kirja ja mitäs se feminismi nyt taas olikaan.

Viimeisenä tästä alussa mainitusta triosta luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja oli myös aivan oivallinen teos. Hubara kirjoittaa tunne-esseissään älykkäästi ja perustellen. Esseissä käsitellään hiphopia, valitettavan arkipäiväistä rasismia, seksuaalista väkivaltaa ja toisaalta myös onnellisuutta äitiydestä, perheestä. Kirja on kirjoitettu ruskealta tytöltä ruskeille tytöille ja siinä puhutellaan usein lukijaa sinuna, mutta tällä kertaa minä en voi olla se sinä. Se oli hyvä juttu se, pidin ratkaisusta, mutta se ei ollut myöskään poissulkeva seikka, teos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Teos myös muistutti minua siitä, että olen valkoisuuteni ja sen tiedostamisen kanssa edelleen epämukavuusalueella. En siis syyllistynyt Hubaran tekstistä, mutta muistinpa taas että minulla on vielä opittavaa. Toisaalta epämukavuusalueella olo on hyvä asia, sillä sieltä kun pääsee lopulta pois rämpimään lienee ainakin piirun verran viisaampi. En nyt ryhdy tässä omia kipukohtiani sen kummemmin avaamaan (nolottaa!), mutta eiköhän tässä olla parempaan suuntaan menossa. Sen tosin sanon, että on ollut tässä muutamana vuonna ollut ilo työskennellä kouluissa, joissa oppilasaines on moninaista ja monennäköistä. Tekee hyvää itselle ja veikkaan että niille oppilaillekin.

Tuntuu, että en kauheasti osaa sanoa tästä kirjasta, siitä on kirjoitettu jo niin monta hyvää tekstiä. Hymyilin, ahdistuin ja ajattelin paljon tätä lukiessani. Hieno ja tärkeä kirja. Että jos näin niin kuin suomalaisena pitäisi yksi näistä kirjoista lukea, niin lukekaa Ruskeat Tytöt ja siirtykää siitä Gayn teokseen. Tarvittaessa lisämausteeksi vielä Adichien puhe.

Roxane Gay: Bad Feminist
Harper Perennial, 2014. 320 s.










Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014)
Otava, 2017. 45 s.









Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017. 260 s.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Lavalta: Prinsessa Hamlet (Q-teatteri)

Prinsessa Hamlet (Lotta Kaihua) ja hovineitonsa Horatia (Elena Leeve). Kuva: Pate Pesonius

Prinsessan kruunun murskaava paino

Kirin kiinni kevään kiinnostavia esityksiä ja jonkinmoisella sumplimisella sain kalenteriin mahdutettua vielä Q-teatterin Prinsessa Hamletin. E.L. Karhun viime vuonna julkaistu uusi näytelmä on saanut Tunturikadun näyttämöllä Linda Wallgrenin ohjauksessa komean ja kimaltavan, mutta samalla syvän ja vaikuttavan tulkinnan. Näytelmä ponnistaa Shakespearen tekstistä, mutta kasvaa omaksi teoksekseen prinsessasta, joka ei aio jäädä unohduksiin.

Prinsessa Hamletia ihailevat kaikki. Fanipostia saapuu ja kansa odottaa päivää, jolloin valta vaihtuu äidiltä tyttärelle. Hamlet itse kuitenkin jää usein jumiin kauhun tunteeseen, pelkää, ja silloin auttaa vain ystävä ja hovineito Horatian seura tai liekkien loimu. Kukkulalta voi katsoa merelle ja tuntea elävänsä. Hulluus vie prinsessan Lontooseen, jossa kuorolaulu raikaa mutta rauhaa ei löydy.

Pidän kovasti pääosaroolissa aloittaneesta Lotta Kaihuasta, mutta esitystä katsoessa en ehtinyt edes kaivata häntä. Emmi Parviainen on uskottava Hamlet, veitsenterällä elävä. Ei minua myöskään haittaa, että Parviaisen roolin kuninkaallisena vartiomiehenä oli tullut paikkaamaan yksi suosikeistani, Sanna-Kaisa Palo. Palon vahvaa ääntä kuunteli ilolla myös kertojan roolissa.

Elena Leeve on upea ilmestys itsenäisenä, mutta lopulta ylempiensä tahtoon taipuvana Horatiana. Haukkahansikas kädessään ja maiharit jalassaan hän on kuin nykyajan metsästäjäjumalatar. Leea Klemola on upea synkkäsilmäisenä kuningattarena, Hannu Kiviojan Eno tuo tarvittua keveyttä raskauteen. Eero Ritala puolestaan hämmentää Ofeliona, kompleksisena hahmona jonka serenadi Hamletille on pelottavan koskettava. Lyhyesti sanottuna ensemble on siis loistava.

Ina Saarrisen loihtima lavastus on pelkistetyssä muodossaan toimiva. Taustalla kimaltavat hopeaiset verhot, keskellä kohoavat portaat joita pitkin voi nousta kallioille tai Lontoon maailmanpyörään. Annika Salorannan mustavalkoiset puvut ovat hämmentäviä ja kauniita, erityisesti kuningattaren napakasti istuvat asut loistavat arvovaltaa jota sisällä kipuileva hahmo yrittää itselleen vielä saada.

Huomaan tämän tekstin olevan hyvin ulkopuolelta kirjoitettu, visuaalista näkymää havainnoiva. Tunteita Prinsessa Hamletista onkin vaikea laittaa sanoiksi. Istuin katsomossa kuin lamaantuneena ja katselin katosta leijailevaa tuhkaa, välillä itketti. En tosiaan osaa sanoa mikä tässä näytelmässä oli niin hienoa. Kokonaisvaltaisesti se kuitenkin iski, esityksen jälkeen oli vaikea hengittää.

Esityksiä vielä 13.5. asti. Suosittelen, jos vitkuttelitte laillani. Ikuisuuskiitos Heidille, joka sanoi että kannattaa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Lavalta: Joharin ikkuna (Metropolia)

Kuva: Saana Volanen

Kurkistus ihmismieleen

Joharin ikkuna on Yhdysvalloissa kehitetty työkalu ihmisen identiteetin hahmottamiseen. Joharin ikkuna on myös Milla Hilkkeen lopputyö Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkinnossa, jossa hyödynnetään edellä mainittua työkalua ja laitetaan katsojat pohtimaan niin omaa kuin toistenkin minuutta. Mitä paljastamme itsestämme toisille, mitä muut näkevät meistä ja mitä mielen syövereissä on piilossa myös meiltä itseltämme?

Esitys tapahtuu neljässä huoneessa, joiden läpi katsojat johdatetaan. Avoimessa huoneessa Sami Ahonen, Anna-Sofia Luoma ja Tiina Salo asettavat itsensä tarkasteltavaksi. Cv:t ovat luettavissa pöydällä, esiintyjät ottavat avoimesti kontaktia ja katsovat silmiin, hakeutuvat arvioitaviksi. Ihmisestä saa paljon tietoa katsomalla ja vaikka googlaamalla, mutta pintaa syvemmälle ei ilman yhteistä sopimusta päästä.

Tanssillisessa sokeassa huoneessa Minna Lund ja Jaakko Perilä johdattavat näkemään asioita, joita itsestä ei ole niin helppo havaita. Muut huomaavat paljon asioita, joiden sanoittaminen ei aina ole helppoa ja se johtaa usein konflikteihin. Vaikka huoneessa ei tarvitse osallistua, saa vain kuunnella kuulokkeista kuuluvia erilaisia äänimaisemia tai puheita, ahdistaa sen tunnelma. Millainen minä olen toisten silmissä?

Kätketty huone on ehdottomasti mielenkiintoisin. Pahvilaatikoilla sisustettu tila on ulkomaailmalta piilossa, sieltä löytyvät ne asiat joita muille ei kerrota. Tarkastelemalla tilaa voi löytää jos jonkinlaisia salaisuuksia, niitä asioita joita kerrotaan vain harvoille tai ei ehkä kellekään. Simo Kuusterän paljas ja rehellinen oleminen huoneessa vaikuttaa. Huoneessa olo saa ajattelemaan myös omia kätkettyjä asioita. Kiinnostavana pidin myös sitä, että vaikkei se ehkä ollut tarkoituksellista kätkettyyn huoneeseen kuuluivat äänet myös toisista huoneista. Ikään kuin voimme tarkkailla sieltä omasta nurkastamme tai laatikostamme elämää ulkopuolella ja päättää, mitä kaikkea päästämme julkiseksi tarkoituksella tai tahtomattamme.

Viimeisessä huoneessa uppoudutaan tuntemattomaan, siihen mitä kukaan ei näe. Oma esitysryhmä on käynyt jo niin tutuksi, että lattian pehmeille tyynyille uskaltaa asettua rennosti, ei tarvitse pönöttää tai esittää. Tunnelma on lempeä, mitään ei tarvitse analysoida tai reagoida muihin. Lopuksi huoneeseen uiva haikala hymyilyttää, pyrstö viuhuu, ehkä tuollainen luukala liikkuu myös omassa päässäni.

Pidin esityksen tarjoamasta lempeästä immersiivisyydestä. Etenkin ensimmäisessä huoneessa kontaktia oli toki myös esiintyjien puolelta, mutta muuten kokemuksen laajuus on paljolti katsojan itse päätettävissä. Voi vain seistä paikallaan ja ihmetellä tai sitten lähteä kulkemaan huoneissa, kurkistaa laatikoihin ja lukea papereita.

Noin tunnin kestävä esitys on miellyttävä kokemus, etenkin kun viimeinen huone on tunnelmaltaan niin rauhoittava. Lopussa kolmen osion aikana suhissut ja analysoinut pää rauhoittuu ja jään katsomaan katon kankaissa vaihtuvia kuvioita, kaloja ja tähtiä. Huoneeseen olisi voinut jäädä pötköttelemään pitemmäksi aikaa ja se tarjosi rauhoittavan lopetuksen kiinnostavalle esitykselle. 

Esitykset Metropolialla ovat valitettavasti jo päättyneet.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Lavalta: IIRIS (Zero Gravity Company)

Kuva: Heikki Järvinen

Inhimillisyyttä pölyn ja kuoleman maassa

Zero Gravity Companyn uusin teos IIRIS tuo lavalle 17 sirkustaiteilijaa, jotka yhdessä improvisoiden luovat viisi kohtausta pohjaten T.S. Eliotin runosta The Hollow Men. Kohtausten välineet on toki päätetty etukäteen, on vertikaaliköyttä, trapetsia ja rengasta, ja välimerkkejä on matkan varrella, mutta liikemateriaali on uutta niin esiintyjille kuin katsojille.

Tunnelma vaihtelee kohtaus kohtaukselta, mutta intensiteetti pysyy jatkuvasti. Minne tahansa lavalla katsookin näkee jotain kiinnostavaa, kehonhallintaa ja visuaalisesti miellyttävää liikettä. Oikeastaan esiintyjät muodostavat erilaisissa kokoonpanoissaan jonkinlaisen organismin, joka liikkuu kuin yhtenä, osiinsa reagoiden. Värimaailma esityksessä on pölyinen, harmaata ja ruskeaa on paljon, ja silloin on myös helpompi keskittyä kehoihin kun silmä ei harhaile

Esitys ei tunnu improvisoidulta, vaikka se sitä on. Esiintyjät ovat keskittyneitä, hyvin läsnä hetkessä, ja tämä keskittyneisyys vie mukanaan. Ajatus ei pääse harhailemaan muualle. Tunnelma on pääosin jollain tavalla uhkaava, onhan myös esityksen taustalla vaikuttava Eliotin runo synkkä, mutta välillä olen myös liikuttunut. Silmät kostuvat huomaamatta.

Perjantaina Verkatehtaalla järjestettiin keskustelutilaisuus esityksen jälkeen, puhumassa olivat esityksen ohjaaja Reija Tapaninen, esiintyjät ja työryhmän tekniikasta vastaavat jäsenet. Moni puhui siitä, kuinka esityksen aikana omankin kehon valtaa rauha ja keskittyneisyys ja kuinka prosessin aikana on oppinut sietämään myös keskeneräisyyttä ja kokeilua. Sitä ajatusta kannan nyt mukanani, sitä että täällä voi kulkea, kokeilla, liikkua toisiin reagoiden. Joskus syntyy jotain hienoa, joskus vähemmän, mutta yksin kangistuu helposti totuttuun ja turvalliseen.

Omaksi suosikikseni jää esityksen neljäs kohtaus Toivo. Tässä osiossa ei ole välineitä, kehoja vain, jotka eri tavalla tasapainoillen pyrkivät yhdessä kohti jotain. Laumana, laumasta turvaa hakien. Jään katsomaan, kuinka monella eri tavalla ihminen voi tasapainoilla käsillään tai päällään, yhdessä muiden kanssa. Välillä hapuillen, välillä notkeasti nousten ja sieltä laskeutuen.

Poistuessa olo on vaikuttunut ja rauhallinen. Kotimatkalla en oikein jaksa keskittyä kirjaan, ajattelen vain kehoja ja fyysisyyttä. Oli upeaa nähdä niin paljon hyvin hallittua liikettä, joka ei pyri saamaan katsojaa haukkomaan henkeä, vaan laittaa keskittymään, kohdistamaan katseen jalkaan, käteen, kosketukseen.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta ja Sirkusinfolle yhteiskuljetuksen järjestämisestä Hämeenlinnaan.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Lavalta: Macbeth (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Kaatuu ihminen, kaatuu maailma

Kevätkaudella Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Macbeth on kirvoittanut toveripiirissäni niin moninaisia kommentteja, että olihan se lopulta mentävä myös itse katsomaan mistä on kyse. Janne Reinikaisen ohjauksessa ja hänen Eva Buchwaldin kanssa tekemässään sovituksessa tragedia on kokonaisvaltainen. Maailma ja hallitsijat tuhoutuvat ja ihmisen itsekkyys johtaa katkeraan itsetuhoon.

Minulle tämä on ensimmäinen näkemäni kokoversio Macbethistä, joten kiinnostavaa tämä oli siinäkin mielessä. Macbeth palaa voitokkaana sotaretkeltään ystävänsä Banquon kanssa ja he kuulevat noidilta ennustuksen, jossa luvataan Macbethin nousevan kuninkaaksi. Mies ajattelee, että odottaa kohtalon täyttyvän itsekseen, mutta vaimonsa Lady Macbethin painostuksesta Macbeth päätyy tekemään entistä hirveämpiä hirmutekoja, jotka syöksevät tämän hulluuteen ja lopulta tuovat tuhon tullessaan.

Nimiroolissa nähdään oikein mainio ja hulluuden rajoille uskottavasti vaipuva Antti Luusuaniemi. Taisteluparinaan tällä on Katariina Kaitueen lady Macbeth, vahvatahtoinen ja kunnianhimoinen, mutta sielultaan lopulta herkkä persoona. Seppo Pääkkönen on mainio jalat maassa -henkisenä Banquona ja Karin Paciuksen lordi Lennox jäi myös mieleen kiinnostavana hahmona. Näyttelijäensemble on muutenkin kokonaisuudessaan oikein mainio ja osaava.

Esityksen tähtiä minulle olivat kuitenkin Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus. Kliinisen lasisina ja metallisina kohoavat elementit huokuvat kylmyyttä ja luovat hyvän taustan hahmojen sisäiselle kuohunnalle. Simonen puvustus puolestaan on nykyaikaan kumartava muttei hupsutteleva ja sen värimaailma on kiinnostava. Erityisesti lady Macbethin rikinkeltaiset asut ja tehosteet nousevat komeasti esiin. Max Wikströmin valosuunnittelu korostaa hyvin visuaalisia elementtejä ja luo tunnelmaa.

Kuva: Mitro Härkönen

Timo Hietala on säveltänyt esitykseen kiinnostavan äänimaailman, joka viehättää tummuudellaan. Musiikista vastaa monitoimiosaaja Joakim "Jusu" Berghäll, joka kiltissään soittaa lavalla niin kitaraa, rumpuja, saksofonia kuin pianoakin. Kansallisteatterissa on näkynyt nyt ilahduttavan paljon esityksiä, jossa muusikot pääsevät lavalle osaksi esitystä ja tähänkin näytelmään se sopi oivallisesti.

Esityksen ensimmäsitä puoliaikaa tuntui joka tapauksessa vaivaavan jonkinlainen rytminen omituisuus, en päässyt tarinaan siis oikein mukaan ja huomasin lähinnä analysoivani nimenomaan visuaalisuutta. Toisella puoliajalla pääsin paremmin esityksen makuun. Macbeth ja ladynsa vaipuvat vähitellen syvemmälle hulluuteen ja näkevät verta kaikkialla, mutta lopettaa he eivät osaa. Tunnelma tihenee loppua kohden herkullisesti. Harmillisesti hyvin kehittynyt jännite katkaistaan Antti Nylénin näytelmään kirjoittamalla kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisellä puheella, joka pakottaa katsojan ajattelemaan maailman tuhoa ja ihmisen heikkoutta sen edessä. Asia sinänsä on ihan paikkansapitävä ja näytelmään sopiva, mutta tuntui että me katsojat olimme siellä jo ja tässä haluttiin vain varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki, mistä on kyse. Harmillista.

Kokonaisuutena Macbeth on erikoinen kokemus. Visuaalisesti se on upea ja näyttelijät ovat hyviä. Musiikki sopii tunnelmaan. Ensimmäistä puoliaikaa vaivaava hitaus kuitenkin uuvutti ja teemojen selittäminen tuntui hupsulta. Vanhahtava kieli myös tuntui välillä kiistelevän modernin näyttämökuvan kanssa, en tiennyt miten olisin suhtautunut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin esityksen katsomassa, nyt on tämäkin kuningasnäytelmä jonkinlaisena versiona nähty ja ihmetelty.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (And Everything in Between)


Viime syksynä Lauren Grahamilta ilmestyi hänen toinen kirjansa, jossain määrin omaelämäkerrallinen Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (And Everything in Between). Otsikkoa seuraten kirjassa keskitytään Grahamin näyttelijäuran muotoutumiseen koulun näytelmäprojekteista omituisiin takapuolicastingeihin ja lopulta päätymistä televisiotuotantojen ihmeelliseen maailmaan.

Kirjana tämä ei rehellisesti sanoen ole mikään varsinainen timantti. Graham ei käsittele asioita kovinkaan syvällisesti ja keskittyy nimenomaan kuvailemaan erilaisia työprojektejaan. Niistäkään ei toisaalta paljasteta ihmeellisyyksiä, lähinnä muistellaan hyviä ja/tai unohtumattomia hetkiä. Muutamia pettymyksiä mahtuu toki joukkoon, mutta minkäänlaisia shokkipaljastuksia kirjalta on turha odottaa. Toisaalta lukiessa tulee hyvä mieli ja kiinnostukseni Parenthood-sarjaa koskien nousi, harmi että sitä ei näemmä ole juuri nyt missään suoratoistopalvelussa.

Työasioiden sekaan mahtuu myös muutamia täysin satunnaisia lukuja, kuten Grahamin avautuminen alter egostaan Old Lady Jacksonista, jonka avulla hän käsittelee omia "vanhuuskompleksejaan". Paljon on puhetta myös esimerkiksi Grahamin sinkkuudesta ja sen nostattamasta huolesta lehdistössä, deittailun vaikeudesta showbusiness-maailmassa ylipäätänsä ja toki myös lopulta sen seurustelukumppanin löytymisestä. Söpöä.

Vähän toivon edelleen, että olisin saanut hankittua tämän äänikirjana. Grahamin ääni oli tosin helppo kuulla päässään tätä lukiessa, mutta luulen että paikoin hyvinkin puheenomainen kirja olisi ollut entistä viihdyttävämpi ja toisaalta olisin halunnut kuulla miltä Graham kuulostaa kertoessaan Edward Herrmanista. Itseäni vähän itketti.

Suosittelen teosta Gilmoren tytöt -faneille, myös heille, jotka eivät Year in the Life -jaksoille niin lämmenneet. Ja lisäksi suosittelen Grahamien romaania Someday, Someday, Maybe, joka oli äänikirjana ihanan symppis.

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)
Ballantine Books, 2016. 224 s.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Lavalta: Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri)

Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tomin mies hymyilee, hymyile takaisin

Turun kaupunginteatteri on näyttävästi ajan hermolla tuotuaan lavalle tänä keväänä Reija Wäreen ohjaaman ja koreografioiman Tom of Finland -musikaalin. Loppuunmyytyä esitystä on kehuttu paljon eikä ihme, sillä hymyilevien miesten kavalkadi ilahduttaa. Touko Laaksosen elämän pikkutarkan erittelyn sijaan painopiste on piirrosten maailmanvalloituksessa ja yhteiskunnan seksuaalisessa vapautumisessa, siinä miten liioitellen piirretyt kuvat toivat monille iloa ja ehkä toivoakin elämään.

Tuomas Parkkisen libretto soi Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöörosin sävelin. Suurin osa kappaleista on meneviä ja tarttuvia, iloisia kuten kuuluukin. Musiikkinumerot ovat näyttäviä ja en voi jälleen kerran kuin ihailla Turun ensemblen osaamista tanssikoreografioissa. Miehet heittävät voltteja, nostavat tukkeja, tangoavat tenhoavasti. Väliajalla emme osaa keskustella juuri muusta kuin niistä tukkimiehistä ja väliaikaleivoksen Kakesta.

Olli Rahkosen olen odottanut näkeväni Tom of Finlandin roolissa siitä asti, kun vuonna 2013 olin mukana kuvaamassa traileria silloin vielä tekeillä olevalle TOM-elokuvalle. Rahkosen valinta Touko Laaksoseksi pitää edelleen kutinsa, sillä näyttelijällä on sekä rooliin riittävää karismaa että musikaalilavalle tarvittavaa laulu- ja tanssitaitoa. Rahkosen tulkinta Toukosta on herkkä, mutta intohimoinen. Sympaattinen on myös Tuure Boelius kirkassilmäisenä nahkasaappaisiin ihastuvana nuorena Toukona.

Toukon rinnalla maailmanvalloituksessa kulkevat Kaija-sisko ja elämänkumppani Veli. Kaija-siskon tarina jää musikaalissa hieman irralliseksi, kuin katkeraksi sivujuonteeksi. Toki näytelmäkirjailija Touko Parkkinenkin haastattelussaan myöntää, että Kaijan elämästä ei juuri ole tietoa saatavilla ja siksi tulkintoja on tehtävä. Itseäni kuitenkin jäi vaivaamaan tunnelman täydellinen muuttuminen Kaijan esiin nostavissa kohdissa, tästä henkilöstä olisin halunnut tietää lisää. Joka tapauksessa Anna Victoria Eriksonin tulkitsema Kaija on kiinnostava hahmo ja hänen laulamansa soolo toisessa näytöksessä oli pysäyttävä. Myös Jukka Nylundin Veli jää kaukaiseksi, mutta tulkinta herkästä nuoresta miehestä on kaunis.

Kake (Ville Erola) ja museovieraat. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tarinallisesti esityksen puoliaika on ensimmäistä rikkonaisempi. Sen aikana piirrokset alkavat elää omaa elämäänsä, ne pääsevät gallerioiden seinille ja ihmiset arvioivat niitä (taidetta vai pornoa?), enää ei tarvitse piiloutua ruskeaan paperipussiin. Nahkamiehet ja univormupukuiset machot valtaavat näyttämön mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hymyilyttää. Miesten lisäksi varsinaista silmäkarkkia ovat Jani Uljaksen upeat lavastukset sivistyneestä lapsuudenkodista mainostoimistoon, tukkimetsään ja taivaaseen.

Tom of Finlandista tulee hyvä mieli. Katsomossa huomaa jatkuvasti virnuilevansa upeiden koreografioiden, Ville Erolan upean Kaken tai nerokkaiden lyriikoiden myötä. Parhaita hetkiä on monien kohtausten näyttävyydestä huolimatta on silti se, kun Mika Kujalan esittämä Markus Palin löytää vihdoin palasen onnea kaiken sen kipuilun jälkeen. Turun Tom muistuttaa siitä, että kaikilla on oikeus rakastaa ja löytää se oma juttu ja se on hyvä se.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Pihatontun kohtalo on yhtä lopullinen kuin Bruno Rygseckin.

Viime syksynä Helsingin Kaupunginteatteri toi lavalle teatteriversion Mika Waltarin romaanista Komisario Palmun erehdys ja samalla Hesarin arviossa todettiin, että Kaikki tietävät varmasti edeltäkäsin, kuka murhasi Bruno Rygseckin. Tästä aloitettiin keskustelua Twitterissä ja minä kävin hövelisti tunnustamassa, että ei kuulkaa pidä paikkaansa, sillä minulla ei ollut asiasta harmainta aavistusta. Tämä johti totta kai siihen, että minulle suositeliin sekä kirjaa että Matti Kassilan elokuvaa ja niinpä vihdoin ja viimein sain aikaiseksi tarttua tähän teokseen.

Komisario Palmun ja apulaisen, kirjan kertojan, tie vie siis hulppeaan taloon Kaivopuiston kulmalle, jossa Bruno Rygseck on aamulla löydetty uima-altaastaan kuolleena. Tapaturmana aloitettu juttu muuttuu kuitenkin erinäisten juonenkäänteiden myötä murhatutkimukseksi. Paikalla on sattumoisin myös aimo liuta epäiltyjä, sukulaisia, ystäviä ja ei kumpiakaan, jotka kaikki syystä tai toisesta valehtelevat. Palmu saa todella käyttää päättelykykyjään selvittäkseen tapauksen ja syytä onkin, sillä ruumiiden lukumäärä tarinan edetessä uhkaavasti lisääntyy.

Lukiessa tuntuu kuin kotiin palaisi, vaikka Palmut eivät ole missään muodossa minulle mitenkään erityisen tuttuja. Kerrontatyyli muistuttaa vahvasti Agatha Christien vastaavista, Palmun ja apulaisensa välillä on selvää Sherlock/Watson- tai Poirot/Hastings-dynamiikkaa. Päässä kirjan tarina kelautuu mustavalkoisena, autot liikkuvat vanhan Helsingin kaduilla sireenit soiden ja sikarien savu sumentaa huoneet. Hahmojen käytös näyttäytyy suomifilmimäisen karikatyyrimäisenä. Tähän kylläkin vaikuttaa varmasti myös se, että juuri pääsiäisenä katsoimme Areenasta Kaasua, komisario Palmu! -elokuvan.

Oikein leppoisa rikosromaani siis tämä Erehdys, vaikka murhaa ja siihen liittyviä ihmismielen synkkyyksiä ei voine huvittaviksi kutsua. Palmu on röyhkeydessään sympaattinen ja apulainen hauska kertoja. Hatunnosto Waltarille teksteistä, Matti Kassilalle klassisista filmatisoinneista ja tiedänpä nyt vihdoin kuka se murhaaja oli.

Kuitattakoon tällä HelMet-lukuhaasteesta kohta kirjassa selvitetään rikos.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 1940 (uusintapainos 2006). 272 s.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park


Eleanor kääntää katseet saapuessaan, hänellä on kirkkaanpunaiset hiukset, erikoiset vaatteet ja sisällään epävarmuus. Parkia ahdistaa, kuinka muut katsovat ja pilkkaavat Eleanoria, mutta vähitellen selittämätön ahdistus muuttuu ihailuksi ja ihastuksesi. Kuusitoistavuotiaat nuoret löytävät yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kuin varkain ystävyys kehittyy rakkaudeksi. Rainbow Rowellin Eleanor & Park (2013) muistuttaa kipeästi teini-iän kolhuista ja upeudesta.

Kirjan tarina on paljolti perinteinen, kyllä, mutta myös hyvin kirjoitettu ja sydäntä repivä. Luin tämän maaliskuussa ja paljon on jo unohtunut, mutta yllättävän paljon yksityiskohtia muistuu silti mieleen. Muistan bussimatkat ja vaivihkaiset kosketukset, kyyneleet auton takapenkillä, täydelliset epätoivon hetket Eleanorin kotona, Parkin vahvatahtoisen äidin, Watchmen-sarjakuvat ja ne mix tapet (onko niille edes järkevää suomenkielistä sanaa, joka välittäisi saman informaation?). Puisen hedelmälaatikon, punaiset jumppa-asut, vaihdeautolla ajamisen vaikeuden ja ensimmäiset suudelmat.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tippa linssissä luin viimeiset sivut ja arvostin kirjailijan ratkaisua, sitä että teoksessa oli jotain todella aitoa. Täytyy tosin myöntää, että aina kun lukee teoksia, joissa lapset ja nuoret elävät huonoissa oloissa, sattuu sieluun. Onneksi vastapainona oli teinirakkaus, sen ehdottomuus ja suloisuus. Ja onneksi ei tarvitse enää itse olla teini.

Kirjaneidon tornihuoneessa kirja laittoi tunteet linkoukseen ja siellä myös kerrotaan hahmoista vähän lisää.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Orion, 2013. 325 s.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Kirjablogit ja 101 kirjaa)


Alla rullaa kuoppainen moottoritie ja pysähtyessä lasissa kuohuu maltainen olut. Floridan aurinko paahtaa pakkasiin tottunutta suomalaista miestä ja joutenolo ei onnistu sitten millään. Antti Tuurin Ameriikan raitti (Otava, 1986) kuljettaa lukijan Erkin ja Taiston matkassa Floridaan. Suomessa miehet ovat saaneet yritystensä raha-asiat niin solmuun, että veropakolaisiksi on lähdettävä tai häkki heilahtaa. 

Suorapuheisen ja paikoin turhan hövelisti ystäviensä projekteihin mukaan lähtevän Erkin tarina Amerikassa ei nimittäin ole se onnellisin. Amerikkalainen unelma uima-altaineen on kyllä käden ulottuvilla, mutta viimeisillään raskaana oleva Kaisu-vaimo ei kieltä taitamattomana kuumassa asunnossa oikein viihdy ja maanmiehet lähinnä kittaavat olutta uusia juonia suunnitellessaan ja säätävät juovuspäissään milloin mitäkin. Rekkareissulla Kanadaan Erkki kuitenkin tutustuu myös omiin siirtolaisiin sukujuuriinsa ja saa vihdoin uusia tavoitteita elämälleen. 

Tuurin kieltä on helppo lukea. Turhia koukeroita ei ole, kaikki kerrotaan suoraan ja todeten. Eipä sillä, eivät Erkki saati toverinsa mitään kaunopuheisia herroja ole. Välillä toteavuus käy jopa hieman ahdistavaksi, kun kaikki kerrotaan samalla painokkuudella huoratalossa käynnistä kahvinjuontiin.

Löytyy pohjalaisista miehistä kuitenkin myös sitä herkkyyttä kun tarpeeksi kaivelee. Tunteiden pintaan nousemista ja niiden sisäistämistä saa kuitenkin odottaa, sillä eihän sitä voi heti myöntää olleensa edes hieman väärässä. Kirjan alkupuolella Erkki lähinnä aiheutti minussa turhautumista, mutta loppupuolella onnistuin jo tuntemaan sympatiaa asiansa sotkenutta miestä kohtaan.

Veropakolaisuus on taas viime vuosina palannut keskustelunaiheeksi, kun Suomesta lähdetään korkeita verosummia karkuun ja yleensä nimenomaan jonnekin lämpimämpään. Nykyään reissuun tosin tuskin lähdetään seteleitä paidan alle teippaillen eikä tilikirjojen polttaminen taida kaikkia jälkiä peittää, mutta jossain määrin tilanne tai aihe on silti edelleen ajankohtainen.

Ameriikan raitti kertoo tarinan jäyhistä pohjalaisista, joita työnteko kiinnostaa mutta lain kirjaimen noudattamisen voi jättää vähemmälle huomiolle. Ameriikassa raitti on kuitenkin oman kotiseudun katuja leveämpi ja vaikka uudesta maasta löytää myös maanmiehiä, sykkii sydämessä lopulta kaipuu takaisin kotiseuduille.

Tämä postaus on osa Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -projektia ja esittelee siis vuoden 1986 kirjan. Kuuntele ihmeessä myös Areenasta, mitä mieltä Tuuri itse on kirjastaan mieltä näin muutama vuosikymmen myöhemmin.

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Pohjanmaa #3)
Otava, 1986. 330 s.
Kansi: Hannu Taina

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän, joka on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai ladulle, miten se haluaa ajatella, tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden, saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lavalta: Body Notes (Mimoart Company/Stoa)

Kuva: Kai Kuusisto

Läsnäolon tuntu liikkeessä

Viime vuonna perustettu Mimoart Company on tuonut ensimmäisen kantaesityksensä Stoan Teatterisaliin. Body Notes on erilaisia liikeilmaisun tyylejä ja valo- ja äänisuunnittelua yhdistelevä kokonaisuus, vakavasta huvittavaan taipuva ylistys ihmiskeholle.

Saliin astellessa en tiedä vielä mitä ajatella, esiintyvät hipsivät jo lavalla ees taas huitoen ja ääniä päästellen. Mietin, että perjantaipäällä illasta tulee raskas, en ehkä pysty keskittymään. Alku oli kuitenkin vielä tulossa, valot sammuvat ja koordinoidumpi toiminta alkaa. Pimeydestä ilmestyvät ihmiskehot vääntyvät hypnoottisesti, jopa pelottavasti. Tästä lähdetään matkalle, jossa liike on välillä huvittavaa, toisaalla rumaa ja viimein taas hengästyttää, kun ei voi kuin ihailla ihmiskehon kauneutta. Kehollisuuden lisäksi lavalle tuodaan erilaisia elementtejä, joilla leikitellään. Kehoilla voi maalata, kehot voi kuorruttaa, keho voi näyttää pieneltä kun se sijoittuu jonkin suuremman äärelle.

Ohjaaja Mimosa Lindahlin esityskonseptin pohjalta syntynyt esitys on taiteellisesti kunnianhimoinen. Lavalla nähdään neljä, no, liikkujaa (Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen, Mikael Kuosmanen), sellisti Sergio Castrillón ja toisaalta myös lavastaja Arto-Oskar Reunanen, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja valosuunnittelija Ilmari Karhu. Koko työryhmän näkyminen ja osallistuminen lavalla ei tunnu osoittelevalta tai siltä, että nyt tehdään tässä rakenteita kuulkaa näkyväksi. Yhteistyö yksinkertaisesti toimii, kokemus on kokonaisvaltainen.

Esityksen määrittely sanallisesti on vaikeaa, mutta ei toisaalta ehkä tarpeellista. Tarina on tai sitten ei, käsiohjelmassakin luvataan että jokainen tulkinta on oikea. Minulle Body Notes oli meditaatio, evoluutio, maalaus, sielun venytys. Nautin liikkeestä, kevyestä komiikasta, tarttuvasta naurusta, harkitusta visuaalisuudesta, sellon äänistä.

Poistuessa jotain viikon uupumuksesta on jäänyt pois harteilta, lapojen välissä on enemmän tilaa. Suosittelen lämpimästi, vielä ehditte.

Kiitokset Mimoart Companylle kutsuvieraslipusta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lavalta: Taide (Kaarina-Teatteri)

Serge, Yvan ja Marc kinastelevat taiteesta. Kuva: Henna Salminen

Kuka määrittää taiteen arvon?

Kaarina-Teatteri pääsi yllättämään huhtikuussa iloisesti. Teatterissa esitetään nyt Yasmina Rezan tekstiä Taide Mikko Rantanen ohjauksessa ja nimensä mukaisesti esityksessä sukelletaan pää edellä taiteen maailmaan. Varsinaisen näytelmätekstin lomaan on ripoteltu erilaisia performansseja, jotka rikkovat esityksen rakennetta ja sopivat sen teemaan erittäin hyvin. Mikä on (hyvää) taidetta ja kuka sen saa määritellä?

Näytelmässä Serge (Jukka-Pekka Katajisto) on ostanut naurettavan kalliin taulun, joka on kaiken lisäksi kokovalkoinen. Mitä siinä on nähtävää? Hänen ystävänsä Marc (Jussi Tanhuanpää) on ostoksesta tavattoman pöyristynyt, Yvan (Kari Rantanen) puolestaan yrittää ymmärtää taidevalintaa sen minkä onnettomilta avioliittojärjestelyiltään ehtii. Kolmen miehen ystävyyssuhde joutuu moneen koetukseen, kun kukin väärinymmärtää toista vuoron perään ja taiteen tulkinta aiheuttaa yllättäviä erimielisyyksiä.

Ensimmäisellä puoliajalla jaksan hetken kummastella tyylilajien vaihdoksia sekä kohtausten sisällä että niiden väleissä. Toiminta siirtyy performanssitaiteesta nykytanssiin ja täysin liioiteltuun näyttämöilmaisuun. Melko pian vaihdokset alkavat kuitenkin tuntua järkeviltä ja tuovat jo valmiiksi herkulliseen tekstiin hyvän lisän. Arto af Hallströmin ja Inkeri Kivirikon suomennos toimii oivallisesti ja sopii näyttelijöiden suuhun.

Siippa ei ota väliajalla uskoakseen, että Kaarina-Teatteri on harrastajateatteri. Produktio on ammattimainen ja vaikka esimerkiksi lava ei suurensuuri ole eivätkä resurssit välttämättä sellaisia kuin kaupunginteattereissa, on toteutus tehty kunnianhimoisesti. Esimerkiksi Anniina Kuulan överitaiteellinen puvustus on ilo silmälle.

Toisen puoliajan aloittava laulumanifesti räjäytti sitten pankin. Räkätämme puolison kanssa eturivissä vedet silmissä, sillä monotonisesti laulettu byrokraattinen teksti taiteen valtionavustuspolitiikasta vai mistä olikaan triangelilla ja tamburiinilla epätahtisesti säestettynä oli täyttä kultaa. Tämä osio oli ehkä vaihtoehtotaiteellisista välikkeistä oma suosikkini, jotenkin niin aito ja tunteella tehty.

Kokonaisuutena Taide jätti hyvälle mielelle ja sai pohtimaan taidetta ja sen olemusta. Kuka saa määritellä mitä taide saa maksaa tai millaisesta taiteesta kannattaa tai saa pitää? Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin loppupeleissä se, miten mainio pokka koko näyttelijäkolmikolla on. Vaatii taitoa ja luottoa työryhmään heittäytyä absurdiin ilmaisuun ja tehdä se vakuuttavasti.

Lämmin kiitos Kaarina-Teatterille kutsusta esitykseen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lavalta: Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia (Valtimonteatteri)

Esityksellä on useampi upea ja toinen toistaan nyrjäyttävämpi juliste. Visuaalinen suunnittelu: Tomi Flyckt.

Sisäisiä ja ulkoisia vaikuttamisyrityksiä

- Linnea hei. Sisäinen äänesi täällä.
- Hmm?
- Ootko huomannut, että sulla on ihan tosi monta tekstiä blogiin kirjoittamatta? Viimeisimpänä tuo viimeviikkoinen Valtimonteatterin Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia.
- Joo, mutta on ihan hirveä kirjoitusblokki! En oo saanut yli kuukauteen mitään kunnollista kirjoitusinspiraatiota. On mulla ajatuksia kirjoista ja esityksistä, mutta mitään ei vaan tule ruudulle.
- No jos mä kyselen ja sä vastaat, ok?
- Ok.

- Niin että tää Tursaspyyhekumi on tuon nettisivun mukaan yhteiskunnallinen trilleri ja satiitinen teatterileikki. Mitä se tarkoittaa tai mitä siinä näytelmässä tapahtuu?
- No, trilleri se ainakin oli ja esityksellisesti leikillinen, siis ei mikään kaavoihinsa kangistunut. Mitä siinä sitten tapahtui niin en ole ihan varma. Oli Mies, jolla on mystinen laatikko, ja sitten on Nainen, joka tietää epäilyttävän paljon kaikenlaista tästä Miehestä ja myös yleisöstä. Todella painostava tunnelma koko ajan eikä voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös yleisössä sai siis olla varuillaan.
- Oliko tää yleisön osallistaminen ahdistavaa?
- Ei oikeastaan. Tai tavallaan joo, koska esimerkiksi Mona Kortelammella eli tällä Naisella on ihan hullun pistävä katse, sellainen intensiivinen, että olihan se aika jännää olla siinä katseen alla. Toisaalta oli sitten sekä ennen esitystä että väliajan jälkeen sellaista hyvää improa näyttelijöiden välillä ja arvostin esimerkiksi sitä, että meitsi ja blogi sieltä bongattiin esiin. Se oli todella siistiä, kiitos.

- Mutta mitä siinä esityksessä siis tapahtuu?
- No siis tämä Mies eli Salla Kozma on pakenemassa jotain, ei olla ihan varmoja että poliiseja vaiko kenties bulgarialaista salamurhakoplaa koska hän on keksinyt tursaspyyhekumin. Ja tää Nainen on sitä mieltä, että ei voi pitää paikkansa ja kertoo mitä oikeasti on tapahtunut. Tosin tätä oikeasti on tämän näytelmän puitteissa tosi vaikea määritellä, kun teemana on manipulaatio ja mielipidevaikuttaminen, muun muassa. Ja sillä tarinalla tai tapahtumilla ei sinänsä ole niin väliä, tärkeää on se miten se tehdään. Ja tässä on tehty hyvin, tykkäsin. Absurdia, synkkää ja sit hyvää näyttelijäntyötä ja dynamiikkaa. Teksti on myös hyvä, alkuperäinen on siis japanilaisen Minoru Betsuyakun ja sitten ohjaaja Valto Kuuluvainen on siitä sovittanut ja päällekirjoittanut. Ilmankos oli sellainen Murakami-tunnelma.

- Jäikö mikään mietityttämään?
- No ei oikeastaan, olin vaan tosi fiiliksissä kun oli näin makea ja omanlaisensa esitys. Tai sitä ihmettelin, että kuuluiko nämä ohjaajan välihuudot ekalla puoliajalla hommaan, ne tuli välillä vähän puskista. Mutta kai ne kuului? Ja vaikka tarinasta ei nyt ihan päässyt selville että mikä oli totta niin se ei todellakaan haitannut. Oli vaan pää pyörällä.
- Vielä jotain sanottavaa?
- Lavastuksellisesti tää oli tosi jännä, tykkäsin, ja tokalla puoliajalla tuli ihan paha olo yhdessä kohtaa, en tiedä mitä se mössö siellä oli mutta hyi. Ja tykkäsin hirveästi siitä, että neljäs seinä oli välillä rikki ja näyttelijät puhuivat ääni- ja valotyyppien kanssa, kommentoivat. Se sopi tähän tosi hyvin.
- Eli suosittelet?
- Ehdottomasti! Jos haluaa nähdä jotain erilaista teatteria ja sietää tai kaipaa outoutta ja mielenmyllerrystä niin tämä on just hyvä.

***

Kiitokset Valtimonteatterille kutsuvieraslipusta ja Tuomakselle siitä, että patisti käyttämään Fiktiivisiä keskusteluja -formaattia blokin tappamiseen.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Alice Munro: För mycket lycka


Laahaan jäljessä Svenska Ylen Finlandssvenska läsutmaningen -haasteessa, mutta sentään vain reilulla viikolla. Ehkä päivämäärät eivät ole niin tärkeitä. Joka tapauksessa maaliskuun kirjana oli tarkoitus lukea jotain kirjailijalta, joka on en levande nobelpristagare. Päädyin Alice Munroon, minulle vielä lukemattomaan kirjailijaan, ja Tuomas Aitonurmi suositteli minulle twitterissä tätä För mycket lycka -novellikokoelmaa ensiaskeleeksi kirjailijan maailmaan. Se osoittautui oikein hyväksi suositukseksi ja lukeminen onnistui tosiaan myös ruotsiksi.

Kymmenestä novellista koostuva kokoelma on palkittu ilmestymisvuonnaan 2009 Man Booker -palkinnolla ja vuonna 2013 Munrolle tosiaan myönnettiin myös Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hienoja titteleitä, mutta enemmän omassa vaakakupissani painoi se että moni ystävistäni pitää kovasti Munron kirjallisuudesta. Nyt ymmärrän miksi. Munro kirjoittaa kirkkaasti ja tarkkanäköisesti, osaa tarkentaa ihmiselämän kipupisteisiin ja kertoa niistä niin että sydäntä pistää.

Mieleni tekisi eritellä miksi mistäkin novellista pidin, mutta tarinalangat ovat menneet päässä jo sohjoksi. Novelleista pitäisi kirjoittaa heti muistiin sana tai kaksi että muistaisi, nyt pystyn kyllä palaaman niiden tarinoihin kirjaa selaamalla mutta lauseiksi laittaminen ei onnistu. Sanottakoon silti, että erityisesti kokoelman viisi ensimmäistä tarinaa viehättivät ja ahdistivat minua.

Kokoelman lopussa minuun iski väsymys tai ehkä loppupään novellit eivät enää tuntuneet niin osuvilta. Barnlek-novellin kanssa kamppailin monta päivää, en saanut kahden tytön poukkoilevasta tarinasta otetta ja sen pinnan alla väijyvä synkkyys ahdisti. Viimeiset kaksi novellia, Trä ja För mycket lycka, luin myös tuskallisen hitaasti, pää ei jaksanut keskittyä ruotsiin ja tarinat jäivät etäisiksi.

Ihailen joka tapauksessa Munron tapaa kirjoittaa ja kertoa, sitä miten erilaisia tarinat olivat ja muodostivat silti eheän kokoelman. Jokin sama pohjavire, tekisi mieleni sanoa häiriö maisemassa, tuntui yhdistävän niitä. Luen varmasti vielä Munrolta jotain muutakin, suosituksia saa esittää.

Lue ihmeessä myös Suketuksen, Munroa laajemmin lukeneen, tarkkanäköinen arvio tästä samasta teoksesta. Siellä on osattu sanoittaa, miksi tämän kokoelman novellit ovat lukemisen arvoisia.

Alice Munro: För mycket lycka (Too Much Happiness, 2009)
Nørhaven, 2013. 345 s.
Käännös: Rose-Marie Nielsen
Kansi: Lotta Kühlhorn

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Lavalta: Mikä Mikä-Mikä-Maa? (Metkan speksi)

Iloinen näyttelijäkaarti ensi-illan jälkeen.

Tik, tak, on speksin aika!

Jos sitä nyt yhden speksin tänä keväänä käy katsomassa, ei metkalaisten speksi Mikä Mikä-Mikä-Maa? ole yhtään hassumpi vaihtoehto. Eräänkin amerikkalaisen animaatiojätin hahmoista ja elokuvista inspiraatiotaan ammentava speksi on värikylläinen, hauska ja taidolla kokoon kursittu elämys.

Peter Pan (Juuso Lukkari) herää harmilliseen muistinmenetykseen. Kuka hän mahtaa olla, missä hän tällä hetkellä on ja kuinkakohan löytäisi tiensä kotiin? Onneksi lähistöltä löytyy taikaovi, jonka kautta Peter pääsee siirtymään maailmojen välillä etsiessään identiteettiään. Matkan varrella tavataan luonnollisesti aikamoinen joukko erilaisia hahmoja, toiset avuliaampia kuin toiset, ja kannoilla seuraavat luonnollisesti kostonhimoinen Koukku (Ville Soikkeli) Smii-apureineen (Pauliina Luukkainen). Pääseekö Peter koskaan kotiin, saako Koukku pojan kiinni vai jääkö merirosvokapteeni kenties itse tikittävän krokotiilin hampaisiin?

Suhtaudun huumoripohjaiseen viihteeseen aina tietyllä varauksella, mutta täytyy heti kättelyssä myöntään että Metkan speksi onnistui osumaan napakasti maanantaiseen nauruhermoon. Näyttelijöiden rytmitaju lavalla toimii ja reagoinnit omstart-huutoihin ovat oivallisia. Ja jos nyt joku näyttelijöistä sattuu hieman jäätymään erikoisesta pyynnöstä, on lavalla varmasti joku pelastamaan tilanteen usein yllättävällä tulkinnalla toivotusta toiminnosta. Jörö-kääpiön kakkalapio jaksoi naurattaa useampaan kertaan myös ei yleensä vessahuumorille lämpiävää allekirjoittanutta ja tokihan nyt twerkkaus sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, etenkin jos sitä tekee viehko Kroko (Noora Hakola).

Yksitoistapäinen näyttelijäkaarti hoitaa huumorin lisäksi myös muut hommansa hyvin. Laulutaitoa löytyy jokaiselta ja vaikka äänentoistollisesti haastavassa tilassa laulun sanat välillä hieman puuroutuivat ei osaamisessa ollut puutteita. Spekseille tuttuun tyyliin laulut olivat uudelleensanoituksia ja toimivat pääasiassa oikein hyvin. Laulujen päätteeksi kannattaa myös muistaa huudella niitä omstarteja, sillä virallisen tarinalinjan alta löytyy melkoisia helmiä niin sanoitusten kuin koreografioidenkin osalta. Mieleen jäi muun muassa Smiin oivallinen Queen-cover ja yleisö lämpeni kovasti Koukun jalkatyöskentelylle erästäkin viime vuoden pophittiä lainaavassa vedossa.

Tarinallisesti esityksen aikana ehditään muun muassa nähdä hullut teekutsut Ihmemaassa, piiloutua pahan kuningattaren katseelta ja bilettää Haadeksen luona. Punainen lanka, Peterin tarina siis, pysyy kuitenkin koko ajan keskiössä ja kun maailmasta siirrytään toiseen jätetään siellä kohdatut hahmot pokkana sinne. Hyvä näin, useampaa tarinalinjaa kuljettaessa näytelmästä olisi varmaan tullut melkoinen sekametelisoppa.

Näyttelijöiden lisäksi on kehuttava ehdottomasti osaavaa tanssijaryhmää. Laura Piirosen koreografiat ovat näyttäviä ja tanssijat todellakin tietävät mitä tekevät.  Myös bändi kuulosti erittäin hyvältä ja pasuunasoolot lämmittivät sydäntä, niitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan. Lavastuksellisesti esitys on varsin pelkistetty, mutta toimiva, enemmän paukkuja onkin sitten laitettu glitteriä tihkuvaan puvustukseen.

Aikamoiseksi kehumiseksi tämä nyt näemmä meni, mutta miksi sitä kieltämään: viihdyin erinomaisesti. Perustarina oli sopivan simppeli mahdollistaen luovat omstartit, tekijäryhmä tiesi mitä on tekemässä ja hauskaa tuntui olevan sekä lavalla että katsomossa. Kiitos metkalaiset, oli ilo olla teitä katsomassa!

Speksin ehtii näkemään tällä viikolla vielä tiistaina ja keskiviikkona sekä ensi viikolla maanantaina ja tiistaina.

Kiitokset metkalaisille kutsuvieraslipuista.

Huom. Tunnen speksin käsikirjoittajaihmisen Susannan, mutta vannon kautta kiven ja kannon tässä kirjoittaneeni omat mielipiteeni rehellisesti.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lavalta: Rikhard III (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Rikhard III ei tiedä, onko lintu vai kala

Jussi Nikkilän Kansallisteatterin debyyttiohjausta Rikhard III on kehuttu paljon, sitä todistavat useat positiiviset lehdissä julkaistut arviot. Minulla ei ole näytelmään läheistä suhdetta, tarinan tiesin sentään suurin piirtein, mutta mitään versiota en ollut aiemmin nähnyt. Lähdin siis puhtaalta pöydältä katsomaan kerrontaa vallanhimosta, kostosta ja kirouksista ja, myönnettäköön, näkemään Kristo Salmista nurjana kuningaspyrkyrinä.

Rikhardista ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Gloucesterin herttuan arvo ei hänelle riitä ja Rikhard päättää nousta kruunupääksi hinnalla minnä hyvänsä. Liian kallis ei ole veljen tai ystävän henki tai läheisten luottamus. Lipeväkielinen kieroilu johdattaa tyrannimaisen miehen valtaistuimelle, mutta samettipielus ja raskas panta otsalla eivät tuo onnea, kun alamaiset pelkäävät ja liittolaiset kaikkoavat. Himoitusta valtakaudesta tulee lyhyt ja verinen.

Esityksen päättyessä olo on vähintäänkin hämmentynyt. Rikhard III:n pitäisi olla tragedia, onhan siinä vallankaappaus, veljesmurhaa, kostonhimoisuutta ja lopulta kaiken menettävä lyöty mies. Nimen ohessakin lukee tragedia viidessä näytöksessä. Kansallisteatterin versiossa tästä kaikesta on kuitenkin tehty paikoin pesunkestävää sketsiviihdettä. Clarencen murhaajat kähisevät, hihittävät ja ryyppäävät ja Rikhardin mielipuolisuus tuntuu huvittavalta, kuin hän haluaisi kalifiksi kalifin paikalle.

Toisaalta paikoin esitys ottaa itsensä hyvin vakavasti. Etenkin loppukohtaus on vaikuttava, haamut huutavat sumusta, Rikhard III joutuu kaivamaan kerrosten alta murtuneen miehen joka ei valtakuntaansa kauaa saanut pitää. Hämäryyteen hiipuvat haaveet ovat mennyttä vain. Näyttelijät ovat myös hirvittävän taitavia. Salmisen ohella Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät tarkkaa työtä ja ei ole epäilystäkään, etteivätkö valinnat olisi harkittuja, en vain ymmärrä niitä.

Keskustelemme esityksen jälkeen ja päädymme tulokseen, että näytelmä on ollut joko täysin kammottava tai pirullisen hyvä. En ole vieläkään aivan varma mihin päädyn. Näyttelijät ovat ajoittaisesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta oivallisia, Pietu Pietiäisen valaistus on huikea, Mila Laineen elävä musiikki soi kuin Rikhardin päänsisäisenä orkesterina tunnetiloihin reagoiden. Vastapainona on sitten jonkinlainen kesäteatterimaisuus, ystävääni lainaten en oikein tiedä onko tavoitteena niin sanottu aito shakespearelaisuus jossa yleisö nousee reagoimaan ja saa möyhytä esityksen päälle, ottaa osaa.

Ehkä tämä vielä jossain vaiheessa loksahtaa päässäni oikealle paikalleen ja saan selkoa tästä tunteiden sekamelskasta. Ajoittain toivon, että eilinen esitys olisi ollut omituinen aprillipila, mutta jotain niin kiehtovaa tässä Nikkilän ja työryhmän tulkinnassa oli etten osaa päästää siitä irti.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lavalta: Hurraa! eli esitystaidetta lapsille ja nuorille (Mad House/Hurraa!-festivaali)

No(s) Futursin nuoret Marie Bergholm, Amos Korkeamäki, Mathilda Korkeamäki, Victor Lietz ja Max Uusitalo. Kuva: Saara Autere

Reilun viikon ajan myös Mad Housessa juhlittiin Hurraa! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun esitystaiteen merkeissä. Ehdin itse nähdä esityksistä neljä ja kaikista parhaimpia olivat ne hetket, kun sai seurata nuoren yleisön innostunutta reagointia edessä tapahtuvaan.

Kaksin verroin Obliviaa

No(s) Futursin lähtöajatus viehätti. Mitä jos teatteri voisi olla paikka, jonne voisi mennä turvaan ja ajattelemaan, paikka, jossa voisi keksiä radikaaleja ideoita? Ja onhan se, oikeasti, mutta toivoisin että yhä useampi löytäisi tiensä teatteriin haaveilemaan, keksimään uutta. Sillä vaikka tässä maailmantilassa on kuullut monen aikuisen ihmisen suusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, kuulosti se vakuuttavammalta nuoren suusta. He joutuvat olemaan täällä todennäköisesti kuitenkin pitempään ja soisin, että maailmassa olisi tilaa teatterille ja haaveille vielä vuosienkin päästä ilmahälytysten ja bunkkereiden sijaan.

Oli ilo nähdä Oblivialta tällainen nuorten kanssa yhteistyössä tehty projekti. Nuoret olivat olleet syksyllä teatterileirillä Ranskassa yhdessä romanialaisten ja brasilialaisten kanssa ja siellä syntyneistä ajatuksista oli Suomeen palattua muokattu tämä esitys. Liikekieleltään esitys oli viehättävä ja nuorten puheet sykähdyttivät.

Oblivian Candide puolestaan meinasi mennä sivu suun pitkän työpäivän ja unohtelevaisen mielen yhteisvaikutuksesta. Tajusin sentään lopulta saapua paikalle kuudeksi, mutta vireystila ei ollut se parhain ja heijastui valitettavasti myös omaan keskittymiskykyyni. Yritin seurata peruukkipäisten hahmojen ajatuksenjuoksua ja hypähtelyä, mutta kotiin päästyäni pää oli jo tyhjä. Valaistuksen aika ei tällä kertaa tavoittanut hyytynyttä työläistä.

Mieleen jäivät kuitenkin kahiseva muovilaahus, naurettavan symmetrinen puutarha, kuurunous. Ruotsinkin ymmärsin, se oli hyvin selkeää. Ja Oblivian liikekieli oli tuttua, jollain tasolla leijuin katsomossa ollessani siinä sumuisessa perjantai-illassa jona olin katsomassa Entertainment Islandia. Ehkä minä ja Candide kohtaamme toisella kertaa paremmissa vireyksissä.

Leena Kela.

Esitystaide naurattaa ja hämmentää

Lauantaina oli mahdollisuus nähdä kaksi esitystä, kovasti odottamani Leena Kelan Alphabets of Performance Art ja Sonja Jokiniemen Oh No. Tällä hetkellä iltaväsymystä potiessa oli mukavaa painella Tiivistämölle jo iltapäivästä ja päästä silti kotiin ihmisen aikoihin.

Alphabets of Performance Art kuljettaa läpi Kelan valikoimien performanssitaiteen aakkosten. A on apple eli omena, P lapsiyleisön riemuksi piss eli pissa ja näin pois päin. Esitys on riemukkaan anarkistinen ja leikkii odotuksilla kääntäen ne päälaelleen. Lavalla tuskin näkee sellaista, mitä odottaisi kyseisen asian yhteydessä näkevänsä. Tai sitten näkee juuri sitä, mutta jollakin vinkeällä twistillä.

Lapset osallistuivat Kelan esitykseen reagoimalla voimakkaasti ja sanoittamalla näkemäänsä ja kokemaansa. Katsomossa arvailtiin mitä seuraavaksi tapahtuu, jännitettiin ilmapallojen puolesta, luettiin kankaalle ilmestyvät tekstit niille jotka eivät lukea osanneet, naurettiin ja kommentoitiin omia mielipiteitä. Tämä teki esityksestä entistä viihdyttävämmän. Alphabets of Performance Art on sympaattinen perehdytys esitystaiteen monimuotoisuuteen ja paikoin vinksahtaneeseen maailmaan, nautin kovasti.

Sonja Jokiniemen esityksen alkaessa oma turnaskestävyyteni alkoi taas nikotella ja meinasi käydä samalla tavalla kuin Candiden kanssa. Omassa pienoismaailmassa möyhyävän jättiläisen meininki kahden kynänsä kanssa tuntui käsittämättömältä ja vaikealta, en päässyt aivan tunnelmaan kiinni. Vuoret järisevät, vastaan tulee kauniita ja rumia asioita, kohdattujen sanoittaminen on paikoin haastavaa.

Esitys kuitenkin jäi mieleen hautumaan ja jotain alkoi avautua. En vieläkään osaa sanoittaa kokemustani, mutta jotenkin symppaan paikasta toiseen haahuilevaa tyyppiä ja yritystä kohdata erilaisia asioita omassa ympäristössä. Ehkä meditatiivinen väsymystila oli siis sittenkin katsomiseen otollinen tiedostamisen valon syttyessä jälkikäteen.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö

Haahkaemot Hangossa kesällä 2016.

Jorma Tenovuon tietoteos Utön linnut - Fåglarnas Utö hyppäsi vastaan Hublan sivuilta, en tosin tiedä kuinka vanhasta numerosta kun luen lehtiä vähintäänkin epämääräisessä järjestyksessä. Joka tapauksessa valokuvateos ulkosaariston linnustosta ja luonnosta kuulosti kiehtovalta ja sai henkisiä plussapisteitä kaksikielisyydestään, joten laitoin kirjan varaukseen.

Tenovuo kuvailee kirjassaan ulkosaariston linnustoa keskittyen lähinnä Utön alueeseen, jolla kaikki kuvatkin on otettu. Vuodenkiertoa seuraten päästään tutustumaan vuosittaisiin muuttolintuihin, eteläsaaristoon eksyneisiin harvinaisuuksiin ja talvien traagisiin joskin luonnollisiin lintukohtaloihin. Kirja esittelee linnustoa pienimmistä sirkuttajista suuriin merikotiin. Kuvat ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, linnut ovat niissä lähellä karun kauniissa saaristomaisemassa.

Teksti on selkeää luettavaa ja Tenovuo tietää mistä puhuu. Välillä rinnakkain kulkevat suomen- ja ruotsinkieliset tekstit tuntuivat aiheuttavan liian tiuhaa sivujenkääntelyä, teksti kun on taitettu kapeisiin palstoihin, mutta tämä nyt on pieni miinus. Mukavaa, että luontokirja on julkaistu lähtökohtaisesti kaksikielisenä.

Tenovuon tekstistä paistaa läpi kotiseuturakkaus ja hyvä niin. Utö näyttäytyy jonkinlaisena karuna lintubongarin paratiisina, jossa kuitenkin myös eletään ihan tavallista elämää ja ihmetellään aika ajoin paikalle pölähtäviä lintuihmisten vaelluksia. Lintutietouden lisäksi Tenovuo jakaa vinkkejä alueelle matkustamiseen ja muistuttaa toki myös hyvistä käytöstavoista asuinalueilla liikkuessa.

Eniten kirja herätti kaipuun lähteä saaristoon istumaan avokallioille ja kiikaroimaan lintuja. Eikä niitä kiikareitakaan välttämättä tarvitsisi, kunhan saisi kuunnella merituulen suhinaa ja bongata jonkin linnun. Ehkä joskus pääsen Utöseenkin asti, kesäkuussa kutsuvat taas Hanko, haahkat ja merimetsot.

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö
Vrakplundrarförlaget Ab, 2015. 143 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...