perjantai 18. elokuuta 2017

Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.

tiistai 15. elokuuta 2017

Miten tanssiesitys rakentuu? - Tarkastelussa Susanna Leinonen Companyn Dreams of Replay

Kohtausharjoitukset tanssisalissa.

Tanssi kiehtoo minua tavattomasti. Se on esitettävän taiteen lajeista minulle edelleen paljon vieraampi kuin teatteri, mutta opettelen sen katsomista koko ajan. Tanssi haastaa minua katsojana paljon enemmän, sillä kerrontatyyli on niin erilainen ja esimerkiksi nykytanssin määrittelyn alle mahtuu mitä moninaisempia teoksia. Minulle ei myöskään ole täysin selvää, miten tanssiesitys rakentuu, joten oli kiehtovaa päästä seuraamaan Susanna Leinonen Companyn syyskuussa tulevan teoksen Dreams of Replay harjoituksia.

Minulle on harrastajateatteripohjalta tuttua se, miten teatteriesitys rakentuu. Tanssin suhteen olen itse tutustunut vain yksittäisten koreografioiden tekemiseen ja silloin ollaan lähinnä rakennettu sarjoja, tietyt liikkeet tietyille iskuille ja se siitä. Dreams of Replayn harjoitusten pohjarakenne tuntui siis tutulta: koreografi tuo tanssijoille sarjat, jotka harjoitellaan, hiotaan liikkeet sellaiseksi kuin ne on ajateltu. Kohtauksia harjoitellessa viilataan ja säädetään, tämä liike terävämmällä aksentilla, miten tuota liikettä voisi muuttaa että siirtymä olisi sulavampi.

Ainakin tässä teoksessa paljon on tilaa myös improvisaatiolle ja työryhmän yhteiselle suunnittelulle. Esimerkiksi osa kohtauksista on rakennettu yhdessä tanssijoiden kanssa näyttämöharjoituksissa Aleksanterin teatterissa, kun koreografioita on päästy työstämään yhdessä valosuunnittelun kanssa lopullisella lavalla. Lisäksi joitain kohtauksia on tehty hahmotyöskentelyn kautta: miten tämä tällainen tyyppi liikkuu, miten nämä tyypit liikkuvat yhdessä. Teoksessa nähdään kaiken kaikkiaan viisi tanssijaa (yläkuvassa Elisa Tuovila, Tiia Huuskonen, Erika Vilander, Sara Kovamäki ja Liisa Pietikäinen). Osalla on takana jo monien vuosien yhteistyö Leinosen kanssa, mutta kaikki ovat työskennelleet joka tapauksessa hänen kanssaan ennen tätä projektia. Kiinnostavaa on myös, että tämä produktio on ensimmäinen Tanssisesonki-hankkeeseen kuuluva sellainen, tavoitteena on siis parantaa freelance-tanssijoiden työskentelyolosuhteita.

Dreams of Replayn suunnittelun kanssa on lähdetty paljolti musiikista. Susanna Leinonen on tehnyt aikaisemminkin yhteistyötä rap-artisti Kasperi Laineen kanssa ja tähän teokseen musiikiksi on otettu sekä aikaisemmista projekteista ylijäänyttä materiaalia että uutta tuotantoa. Myös liikekieleen on voitu lainata osia vanhoista koreografioista ajatuksella miten menneessä tehdyt valinnat voidaan nähdä nykyhetkessä.

Promokuvan tunnelmasta voi vetää viitteitä lopulliseen esitykseen. Kuva: Susanna Leinonen Company

Treenivaatteissa ja tanssisalin kirkkaissa valoissa kohtauksien katsominen on erilaista kuin teatterissa. Liikekieli on kiehtovaa näinkin, mutta mieli yrittää jo tempoa tulkitsemaan miltä sama kohtaus näyttää lavavaloissa tai siten, että ympäristönä ei olekaan peilejä ja tanssitankoja vaan mustat lavasteet.

Puvustuskin vaikuttaa, sillä vaatetusta muuttamalla katse kiinnittyy eri osiin kehoa. Näenkö selän lihakset, jalan liikkeet? Ovatko lahkeet tai hihat lyhyitä? Tässä vaiheessa harjoituskautta puvustus oli suunniteltu jo osittain ja sain nähdä joitain luonnoksiakin. Odotan kiinnostuksella, miltä lopputulos näyttää.

Harjoituksia katsellessa olo oli kuin katsoisi tanssielokuvista tuttua training montage -tyyppistä kohtausta. Liikkeitä hiotaan, välillä unohtuu mitä oltiin tekemässä, sitten korjataan. Haetaan oikeaa asentoa, katsotaan koreografin mallia, yritetään uudelleen. Välillä hajaannutaan harjoittelemaa omaa kohtausta, kun muut työstävät jotain muuta. Palaset ovat vielä hajallaan, mutta kokonaisuus rakentuu koko ajan. Kolmen viikon päästä pitäisi olla valmista ja se kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta teatterikappaleita harjoitelleena siinä ajassa saadaan kyllä systemaattisella työllä ihmeitä aikaan joten varmasti näin on tanssinkin parissa.

Dreams of Replayta esitetään Aleksanterin teatterissa 6.9.-10.9. ja Vantaalla Martinus-salissa 7.11. ja 9.11. Lisäksi teos on mukana Taidetestaajat-hankkeessa. Osia teoksesta on nähtävissä myös ensi viikolla Taiteiden yössä 24.8. muutamassakin kohteessa.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Susanna Leinonen Companyn kanssa. Kiitos koko työryhmälle, että sain olla paikalla harjoituksissa, palataan asiaan syyskuussa!

perjantai 11. elokuuta 2017

Pakopelihuumaa Helsingissä

Kuvan lukot eivät liity tapauksiin.

Olen tässä kevään ja kesän aikana onnistunut käymään neljästi pakopelaamassa ja on ollut niin kivaa, että totesin uuden postauksen olevan paikallaan. Viime pelikerrasta onkin jo aikaa, edellisen kerran olen pelaillut vuonna 2014 kun InsideOut oli juuri perustettu Helsinkiin ja pakopelaaminen oli aika uusi juttu.

Toukokuussa kävimme työporukan kanssa pelailemassa Herttoniemessä Running Rabbit Room Escapessa. Teollisuusalueelle sijaitsevan rakennuksen ulkonäön ei kannata antaa pettää, sillä sisältä löytyy runsaasti ja antaumuksella sisustettu pakopelipaikka. Varattuna meillä oli kaksi huonetta, Kitaristin kuolema ja Professorin salaisuus, ja itse pelasin näistä jälkimmäisessä. Tutkimusmatkailijan arvoituksellista katoamista selvittävässä huoneessa oli kivoja tehtäviä ja tilassa mahtui hyvin puuhastelemaan kuuden hengen voimin. Vihjeitä sai tarvittaessa radiopuhelimen kautta, mutta kauhean montaa emme lopulta tarvinneet. Tuntui, että jokaiselle löytyi jotain tekemistä ja tehtävät olivat sopivan vaihtelevia. Innostuksissaan sitä saattoi myös käyttää ratkaisuun hieman omituisia menetelmiä, kun oma kärsivällisyys ei riittänyt oikean apuvälineen etsimiseen.

Erityisplussat Running Rabbitille huoneen kivasta sisustuksesta ja vaihtelevista tehtävistä, isosta muistiinpanotaulusta ja hienoista efekteistä. Huone oli myös sopivan jännittävä, mutta ei pelottava. Kollegat kiittelivät Kitaristin kuolema -huonetta ja sen on arvioinut myös Kulttuurikuurin Meri.

InsideOut Escapessa tuli käytyä sattuman kautta kolme kertaa, mutta mikäs siinä kun huoneet ovat kivoja ja meininki on hyvä. Kerran juhlistimme siellä ystävän synttäreitä ja kaksi kertaa mentiin muuten vain.

Ystävän synttärit juhlittiin Kallion toimipisteen Behind the Freaky Circus show -huoneessa, sillä sinne mahduimme kaikki kuusi juhlijaa kerralla. Taustatarinassa sirkusesityksien aikana katoaa mystisesti katsojia ja pelaajien on löydettävä huoneesta johtolankoja mysteerin selvittämiseksi, sillä poliisi on tapauksen edessä voimaton.

Huoneen tunnelma on jännittävä, sillä sinne kuuluu jatkuvasti ääniä sirkuksen puolelta ja koko ajan jännittää saattaako takahuoneeseen rynnätä vaikka murhanhimoinen klovni jostakin. Säikkyys tarttui, aina kun onnistuimme tipauttamaan jotain lattialle ainakin yksi meistä sai sätkyn. Huone oli haastava, muttei suinkaan mahdoton. Kuusi henkeä oli kuitenkin pelaajamääränä aika paljon, tuntui että ei aivan pysynyt koko ajan kärryillä siitä missä tapahtui ja mitä, mutta toisaalta oli mahdollisuus myös jakaa tehtäviä jos selvitettäviä palasia oli samaan aikaan useampi. Ulos selvisimme lopulta viime tipassa emmekä suinkaan vihjeittä. InsideOutissa vihjeen saa maksimissaan kymmenen minuutin välein ja ne voivat olla joko sanallisia tai kuvallisia tilanteen mukaan.

Kesällä käytimme innoissamme Offerillan pelitarjouksen ja menimme neljän hengen poppoolla testaamaan myös Kalliossa sijaitsevan Nightshift at the Museum -huoneen. Herra Karhu on kutsunut naisystävänsä yöllä yksityiskierrokselle museoon, mutta pomo onkin yllättäen saapumassa paikalle ja pelaajien tehtävänä on selvittää löytyykö turvakameranauhoilta mitään raskauttavaa ja tarvittaessa tuhottava todisteet.

Tämä huone muistutti sisustuksellisesti hieman Running Rabbitin Professorin salaisuutta, olihan molemmissa tiedeteemaa, mutta tehtävät olivat kuitenkin erilaisia. Museossa etenimme paljolti omin voimin, muutamaan kertaan kysyimme kyllä vinkkiä mutta usein tuntui että olimmekin juuri oikeastaan keksineet mistä oli kyse. Tavaraa huoneessa on paljon mikä aiheutti välillä paniikkia siitä että hoksaammeko kaiken, mutta hyvinhän se sitten lopulta sujui.

Haastavuustasoltaan tämän huoneen pitäisi olla samaa tasoa sirkushuoneen kanssa, mutta minun mielestäni tämä oli ehkä hieman helpompi. Tämä seikka saattaa tosin johtua siitä, että tämä huone ei ollut lainkaan pelottava ja säikkymisen sijaan sai keskityttyä olennaiseen eli pulmien ratkomiseen. Neljä henkeä tuntui olevan aika sopivan kokoinen porukka tänne, aikaa meillä jäi lopulta viitisen minuuttia yli.

Viimeisenä matkasimme InsideOutin Vuosaareen pisteeseen hotelli Rantapuistoon, sillä olin onnekkaasti voittanut yhden ilmaisen pelikerran. Tälläkin kertaa meitä oli neljä pelaajaa ja huoneena oli Sensation, Escape to Reality, jota Inside Outin työntekijä oli minulle kovasti kehunut. Pelissä hypätään alitajunnan syövereihin salaiseen huoneeseen, mutta siellä ei luonnollisesti saa viettää tuntia kauempaa jotta oma psyyke ei hajoaisi aivan atomeiksi.

Sensation oli astetta haastavampi huone edellisiin verrattuina. Käytettävää tavaraa oli vähemmän (odottakaapa vain että näette pelin alkutilanteen, siinä meinasi epätoivo iskeä), mutta ratkaistavia pulmia tuntui olevan enemmän tai ne olivat suuritöisempiä. Huoneessa oli muutamia tosi hienoja ja hauskoja oivalluksia pulmien suhteen, osa puolestaan oli teknisesti haastavia ja saimme etenkin eräässä kohdassa tuhlattua aikaa aivan turhaan osittain oman mokan ja osittain itse pulman ehkä turhankin monimutkaisen toteutuksen vuoksi. Mielestämme turha monimutkaisuus vaivasi muutamaa muutakin kohtaa, sillä mieluummin aikaa käyttäisi aivotyöhön kuin mekaaniseen suoritukseen. Huomasinpa myös, että matikkapulman ratkominen paineen alla ei todellakaan ole minun juttuni! Kokonaisuutena huoneen tunnelma oli mukavan mystinen ja vinksahtanut, muttei oikeastaan pelottava.

Emme aivan ehtineet Sensationista ulos aikarajoituksen puitteissa, mutta iloksemme ratkaisimme kuitenkin käytännössä kaikki pulmat joten "epäonnistuminen" ei jäänyt kaivelemaan. Tämä huone toimi neljällä pelaajalla aika hyvin, mutta tilaa kyllä on joten uskoisin kuusihenkisen peliporukan pärjäävän täällä hyvin jos tiimityöskentely toimii.

InsideOut saa erityisplussat työntekijöiden mahtavasta heittäytymisestä rooleihinsa heti pelin alussa. Huoneisiin ei suinkaan mennä vain pelaamaan, vaan taustatarina on oikeasti otettu osaksi elämystä ja vetäisee heti tunnelmaan mukaan. Huoneet on myös sisustettu hauskasti ja kunnianhimoisesti.

Hauskaa siis on ollut ja adrenaliinihumala on ollut joka kerralla taattu. Itse olen aika kunnianhimoinen pelaaja ja olen varoitellut ystäviä jo etukäteen siitä, että voitontahtoani saa tarvittaessa suitsia. Onneksi peliseura on joka kerralla ollut skarppia ja mukavaa (kiitos tyypit!), joten itsekin olen pysynyt pääsääntöisesti aisoissa. Hätähousuilua helpottanee myös se, että Sensationia lukuunottamatta missään näistä huoneista ei ollut esillä kelloa joten aikaa ei tule seurattua paniikinomaisesti vaan keskityttyä itse pulmien ratkomiseen. Peukkua näytän joka tapauksessa näistä huoneista kaikille.

torstai 10. elokuuta 2017

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter


Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson

tiistai 8. elokuuta 2017

Äänikirjahömppä best


Palasin kesäksi BookBeatin asiakkaaksi ja olen onnellisena kuunnellut ja lukenut palvelusta jos jonkinlaista. Pakko on kuitenkin myöntää, että äänikirjana kuuntelen kaikista mieluiten hömppää ja sitä sieltä onneksi löytyy runsain mitoin.

Olin aikaisemmin vahvasti sitä mieltä, että Sophie Kinsellaa tuskin voi kuunnella muulla kielellä kuin englanniksi. Leena Pöystin lukema Kuka on pomo pisti minut kuitenkin pyörtämään päätökseni. Markkinoinnin maailmaan sijoittuva hupsuttelu kertoo Katie Brenneristä, joka yrittämisestään huolimatta ei onnistu Lontoon kovassa markkinointibisneksessä ja päätyy työskentelemään isänsä ja äitipuolensa vastaperustettuun maatilaluksuslomabisnekseen. Ja siis toki niin, että huiputtaa olevansa vain sapattivapaalla, sillä eihän epäonnistumista kerrota. Vaikeudet alkavatkin viimeistään siinä vaiheessa, kun entinen pomo saapuu perheensä kanssa lomailemaan ja liittyyhän tähän se rakkaustarinakin mutta ei siitä nyt sen enempää. Juoni on jälleen aika ennalta-arvattava, mutta eipä tuo haitannut. Katie on symppis joskin paikoin hieman vatipäinen päähenkilö (ihan oikeasti, joskus voisi kertoa sen totuuden oi kinsellasankaritar) ja kerronta eteni sutjakkaasti. Peukku siis Pöystille lukusuorituksesta ja Kaisa Kattelukselle oivankuuloisesta käännöksestä.

Seuraavaksi meninkin lukija edellä, sillä kiinnosti miten Heljä Heikkinen suoriutuu Sari Luhtasen Linssit huurussa -teoksen lukemisesta. Siinä sukelletaan valokuvauksen maailmaan, sillä Kristiina eli Riki on maailmallakin tunnettu valokuvaaja, joka tekee keikkaa milloin missäkin. Sisilian komennuksellaan Riki tutustuu sattumalta ihanaan mieheen, mutta juttu jää yhden illan rupeamaksi. Elämä heittelee eteen kuitenkin lisää kierrepalloja, kun Rikin Pariisin asunto on yllättäen vallattu ja lakimiehen selvitellessä asiaa Riki lähtee Suomeen viettääkseen aikaa lapsuudenystäviensä Mannan ja Oskun kanssa. Helsingissä Riki joutuu sittemmin pohtimaan suhdettaan niin työhönsä, miehiin kuin ystäviinsä, koskaan kun ei tiedä mitä voi tapahtua. Linssit huurussa oli varsin viihdyttävää siivousseuraa, mutta täytyy myöntää että välillä toivoin pääseväni vähän ravistelemaan Rikiä ja vielä enemmän läpsimään tuota Sisilian matkan miestä. Voi hyvää päivää hei. Mutta hömppänä oikein jees.

Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa osui seuraavaksi silmiin hömppä-äänikirjoja selaillessa ja kirjailijan ollessa tuttu totesin että mikä ettei. Lukijana sattui kaiken lisäksi olemaan Anni Kajos, jota olin edellisenä päivänä kuullut Lahden Uuden kesäteatterin Hyvät siskot -esityksessä, joten tähtien asento vaikutti olevan kohdallaan. Teoksessa Pihla muuttaa Tornionjokilaaksoon mummoltaan perimäänsä mökkiin ja yrittää pohjoisen rauhassa selvittää päätään ja selviytyä täysipäisenä raskausajastaan. Avopuoliso Otto on lähtenyt puolipaniikissa Intiaan joogaamaan, naapurissa asuu vain vanha Arvo ja autoakaan ei Pihlalla ole, mutta kyllä sisukas nainen keinot keksii ja niitä mukavia apumiehiä ja tilanteessa tukevia naisihmisiäkin alkaa löytyä. Ilman erilaisia rakkausdraamoja ei siis tietenkään selvitä. Eniten symppasin kirjassa naapurin Arvoa, siinä oli mainio ukkeli. Pihlan toiminta puolestaan vaikutti paikoin hieman omituiselta ja olipa hän välillä vähän rasittavakin. Kajos joka tapauksessa luki kirjan oikein miellyttävästi ja teos toimi hyvin siivousurakan taustalla, joten suht tyytyväinen peukku tällekin.

Olisikos teillä vielä hyviä äänikirjahömppäsuosituksia?

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (My Not So Perfect Life, 2017)
WSOY äänikirja, 2017. 12 h 11 min.
Lukija: Leena Pöysti
Suomennos: Kaisa Kattelus








Sari Luhtanen: Linssit huurussa
Tammen äänikirja, 2016 (2014). 8 h 36 min.
Lukija: Heljä Heikkinen









Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa
Tammen äänikirja, 2017. 5 h 49 min.
Lukija: Anni Kajos

maanantai 7. elokuuta 2017

Voita liput uudenlaiseen oopperaelämykseen Vixeniin - arvonta päättynyt!


Kävipä niin, että sain Koomiselta Oopperalta mahdollisuuden arpoa liput Helsingin Juhlaviikoille tulevaan Vixeniin eli oopperaa, immersiivistä teatteria ja silent discoa yhdistelevään esitykseen. Yhteistyössä lontoolaisen Silent Operan kanssa Helsinkiin tuotava esitys lupaa uudistaa oopperakokemuksen.

Itse olen menossa katsomaan esityksen ennakkonäytöstä ensi viikolla ja odotan kiinnostuksella miten esitys on toteutettu. Janáčekin ooppera Ovela kettu, johon tämä esitys perustuu, ei ole minulle ennestään tuttu, joten yllätyksiä lienee luvassa.

Arvonnan käytännöt

Tässä arvonnassa on mahdollisuus voittaa kaksi lippua ja voittaja saa itse päättää mihin esitykseen ne haluaa käyttää. Esitysajat löytää klikkailemalla ensimmäisen kappaleen linkkiä.

Arvontaan osallistuu kommentoimalla tähän postaukseen miksi juuri sinä haluaisit Vixeniä katsomaan ja lisäämällä kommentin jatkoksi sähköpostiosoitteensa (tätä tietoa käytetään vain siihen, että saan voittajaan mahdollisimman helposti yhteyden heti arvonnan päätyttyä).

Arvontaan voi osallistua 12.8. asti ja arvonta suoritetaan 13.8. klo 12, jonka jälkeen tieto voitosta lähtee voittajalle ja päivitetään tähän postaukseen.

Arpaonnea kaikille!

Arvonnan tulos

Kiitos kaikille osallistujille ja hyville perusteluille, harmi että lippuja ei voi lahjoittaa kaikille!

Arvonta suoritettiin 13.8. virallisten valvojien eli koirien ja puolison läsnäollessa random.orgin List Randomizer -työkalun avulla. Tällä kertaa arpaonni suosi Mannilaista, sähköposti on lähetetty!

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Lavalta: Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys (Puotilan kesäteatteri)

Herra Hakkarainen (Karo Lauronen) ja Tarmo Takkula (Mikko Lauronen) valmistautuvat juoksukilpailuun. Kuva: Ingemar Raukola

Paikoillanne, valmiit, teatteriin!

Puotilan kesäteatteri marssittaa jälleen lapsille räätälöityä kesäteatteria Puotilan kartanon mailla. Tällä kertaa lavalla nähdään Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys, joka luonnollisesti perustuu Mauri Kunnaksen loistavaan Suuren Urheilukirjaan. Kirjan hengen mukaisesti esityksessä esitellään erilaisia urheilulajeja humoristisella otteella ja puhutaan liikunnan puolesta hymy huulilla.

Herra Hakkarainen saapuu koulun liikunnanopettajan varasijaiseksi ja yrittää innostaa myös Tarmon kiinnostumaan urheilun saloista. Lajeja kokeillaan niin urheilukentällä kuin olohuoneessakin. Eksoottisiin lajeihin tutustutaan myös yöradiohenkisissä lähetyksissä, joissa radiojuontajamme Masa Marsun avustuksella kertoo katsojille muun muassa painista ja suunnistuksesta. Ja nähdään lavalla myös oma lapsuudensuosikkini Heikki Hämähäkki, tosin ei urheilemassa vaan puuhaamassa jotain aivan muuta.

Näyttelijöitä esityksessä on jälleen kaksi eli edellisiltä vuosilta tutut Karo Lauronen ja Mikko Lauronen urheilevat lavalla Samu Loijaksen ohjauksessa. Karo Lauronen on saanut kunnian vetää yllensä Herra Hakkaraisen sinisen yöpuvun ja pukinsarvet, Mikko Lauronen saa puolestaan poukkoilla enemmän roolista toiseen. Draivi on molemmilla hyvä ja myös esiintyjillä tuntuu olevan esityksessä hauskaa. Sählymailakeihäs lentää komeasti ja ainakin näennäisesti raskaat painot nousevat kevyesti.

Juonellisesti Suuri urheiluesitys ei niinkään päätä huimaa, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Lajiesittelyt ovat hauskoja ja mukaansatempaavia ja myös yleisö pääsee ajoittain osallistumaan. Eniten fiiliksissä vaikuttivat olevan noin eskari-ikäiset katsojat, jotka meinasivat hypätä pois penkeiltään osallistuakseen esitykseen.

Eniten kuitenkin jälleen ihastuin siihen riemuun, jolla Puotilassa tätä lapsille suunnattua kesäteatteria tehdään. Lapsiyleisö otetaan vakavasti ja esitys on laadukas, mutta pilkettä saa silti näkyä silmäkulmassa. Mari Hannin käsialaa olevat lavasteet ja rekvisiitta ovat kieli poskessa väkerrettyjä ja värikkäitä. Ja on siellä hauskaa aikuisellakin, ihan olimme taas katsomossa ilman rekvisiittalapsia ja hyvin viihdyimme.

Suositusikärajaksi esitykselle on lätkäisty 3 vuotta ja kesto on noin 45 minuuttia. Esityksen ehtii vielä nähdä tällä ja ensi viikolla (viimeiset vedot 13.8.), joten kipin kapin teatteriin.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

tiistai 1. elokuuta 2017

Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Mats Strandberg: Risteily

Nautin tästäkin lähin Itämereni mieluummin rantakallioilta kuin risteilyalukselta käsin.

Minulla on monimutkainen suhde risteilyihin. Lapsena reissut olivat kivoja: tax freestä sai karkkia, laivalla oli jännää ja Tukholmassa oli kiva käydä. Aikuisiällä laivamatkustaminen on alkanut tympiä, sillä ihmismassat ahdistavat ja käytävillä ei jaksa liikkua. Viimeisin muisto on Tukholman reissulta: menomatkalla istuimme hytissä turvassa kaikelta hälinältä ja käytävältä kaikuu kovaääninen huuto "Uusitalo tulee!" johon jupisten vastataan "Ja Jani vaan nukkuu.". Se siitä. Tästä huolimatta tai ehkä siksi Mats Strandbergin Risteily oli tavallaan aika viihdyttävää luettavaa, muuttuuhan siinä risteilylaiva Baltic Charisma jonkinlaiseksi helvetin esikartanoksi.

Loistonpäivänsä jo vuosia sitten nähnyt risteilyalus on taas kerran lähdössä Tukholmasta kohti Turkua vatsassaan sekalainen seurakunta risteilymatkustajia. Lapsiperheitä on vähemmistö, vanhalle laivalle tullaan lähinnä halvan viinan ja satunnaisen seuran toivossa. Harva on lähtenyt matkalle ilosta ja riemusta, suurinta osaa kirjan kertojahenkilöitä vaivaa jonkinlainen henkilökohtaisen elämän kriisi johon etsitään edes väliaikaista helpotusta. Melko alussa selviää myös se, että kaikki matkustajat eivät ole tulleet bilettämään vaan joukosta löytyy myös heitä joilla verenhimo on suuri ja kiinnostus muiden elämänjatkumiseen hyvin pieni.

Vampyyrejä siis, risteilyaluksella. Täytyy myöntää, että tämä ulottuvuus teoksessa oli se täky jolla minä tähän tartuin, muutoin olisi suljetun tilan verilöyly jäänyt lukematta. Nytkin tosin arkailin, kauhu ei ole minun lajini ja ensimmäisenä iltana tätä lukiessa jouduin lopettamaan ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen ja lukemaan hetken lastenkirjaa uskaltaakseni nukahtaa.

Jatkoin kirjaa seuraavana aamuna kirkkaassa auringonpaisteessa ja loppujen lopuksi kahlasin noin 500-sivuisen teoksen loppuun samaisena päivänä, vaikka kello taisikin jo virallisesti siirtyä seuraavan vuorokauden puolelle. Verilöylyn muuttuessa yhä kaaoottisemmaksi pelko väheni, sitä vain huomasi toteavansa tuonkin tutun hahmon kuolevan (tai "kuolevan") ja käänsi sivua. Kenties huolestuttavaa, mutta joka tapauksessa kirjan lukeminen sujui siis sutjakasti.

Stella Vuoman käännös on mainio ja teksti rullaa kovaa vauhtia eteenpäin. Muutamalle suomalaisuutta korostaville käännöksille, kuten Pohjanmaan kautta skoolaaville ruotsalaisille kohottelin tosin hieman kulmiani, mutta muutoin lähinnä vain kääntelin sivuja tiuhaan tahtiin eteenpäin. Useamman kertojan voimin kuljetettu tarina jaksaa pitää otteessaan ja yllätyksekseni kirja ei myöskään tuntunut liian pitkältä vaikka välillä jäljellä olevien sivujen määrä epäilyttikin. Suurta kiintymystä en osannut kuitenkaan hahmoihin kehittää vaikka muutaman selviämisestä iloinen olinkin ja ehkä hyvä niin, veri kun lensi niin tiuhaan ja lihaa revittiin sen verran monesta tyypistä.

Positiivinen yllätys siis sinänsä, mutten silti aio eksyä entistä useammin kauhuhyllylle. Odotan nimittäin vielä jännityksellä tulevatko alitajuntaan siirtyneet mielikuvat uniin viiveellä. Todettakoon joka tapauksessa että nössölukijakin selvisi tästä hengissä ja huomasi viihtyvänsä.

Mats Strandberg: Risteily (Färjan, 2015)
Like, 2016. s.
Suomentanut: Stella Vuoma
Kansi: Kim Petersen

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Lavalta: Improvisoidut klassikot (Improryhmä Kolina)


Raikasta improvisaatiota Musiikkitalolla

Kesäteatteritarjonnan kulta-aika on nyt, mutta aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sillä jo Helsingin tarjonta on mittava. Keskustassa viihtyville teatteria on tarjolla esimerkiksi Musiikkitalon klubilla, jossa improryhmä Kolina esittää joka kesälauantai improvisoituja klassikoita. Joka kerralla käsittelyyn otetaan kaksi tuttua klassikkoa, jotka pyöritetään uusiksi tulkinnoiksi improvisaation avulla.

Viime viikon lauantaina Musiikkitalon klubin lavalla nähtiin Punahilkka ja Pinokkio. Satuklassikoiden juoni kerrattiin pintapuolisesti ennen esityksen alkamista ja samalla pyydettiin yleisöltä muutamia täysin tarinaan liittymättömiä esineitä tai käsitteitä esityksen höysteeksi. Varsin hyvin improajat saivatkin esityksiinsä mahdutettua esimerkiksi kuumavesivaraajan ja Keravan hautausmaan. Perinteisiä tarinoita lavalla ei siis nähdä, vaikka tutut piirteet tallella ovatkin.

Näyttämöllä on aina kolme näyttelijää ja yksi livemuusikko. Kun rooleja yleensä on huomattavasti enemmän kuin kolme vaihdetaan niitä näppärästi lennossa ja kaikki näyttelijät voivat aivan hyvin esittää vuorollaan esimerkiksi Punahilkkaa. Tällä kertaa lavalla nähtiin Jere Kolehmainen, Eveliina Heinonen ja Aki Haikonen, musiikista, ääniefekteistä ja kertojana olemisesta vastasi Sampsa Pietilä. Kukin hoiti hommansa oikein oivallisesti, erityiskiitos annettakoon kuitenkin tällä kertaa Pietilälle, joka apuhuikkailuineen piti esityksen jonkinlaisilla raiteilla ja loihtelihe taustalle hienoja äänimaisemia. Bonuspisteet myös esitysten hyvin rajatusta kestosta, pitkitettäessä syntyy harvemmin timantteja.

Improvisaatio on vaikea laji ja hommassa huomaa helposti ovatko esiintyjät genressään kokeneita. Ainakin tämänkertaiset näyttelijät olivat ilahduttavan kartalla ja onnistuivat myös improilemaan ilman, että homma luisui liikaa kaksimielisyyksien puolelle. Ja hyvä niin, katsomossa kun oli niitä lapsikatsojia ja itse toisaalta myös arvostan kun huumoria tehdään jotakin muuta reittiä. Hauskaa joka tapauksessa oli, nauroin paljon ja nostan hattua esiintyjien heittäytymiskyvylle. Harkitsen vakavasti, josko kävisin kesällä katsomassa jonkin toisenkin lauantain vedot.

Esitysten ikäsuositus on 8-vuotiaasta ylöspäin ja senkin ikäisiä yleisössä näkyi, mutta myönnettäköön katsomon olleen lähes täynnä aikuisia. Oman mututuntuman mukaan esitys sopinee oikein hyvin hieman vanhemmalle lapsikatsojalle, ehkä 10-vuotiaasta ylöspäin, jos lapsi kestää improvisaation epämääräisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Katsomoon kehtaa toisaalta tulla myös ilman lasta, sillä hupia löytyy vanhemmallekin katsojalle.

Kolinan kesäteatterin esityksiä ehtii katsomaan kesälauantaisin 19.8. asti. Esityspäivien klassikot voi käydä kurkkaamassa esitysaikataulusta, tarjolla on niin satuja kuin muitakin näytelmäklassikoita.

Kiitokset Kolinalle lipusta esitykseen.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä


Joskus mieli yksinkertaisesti huutaa hömppää. Siis että äkkiä jotain kevyttä ja ihanaa ja sellaista, että tiedän lopussa käyvän hyvin vaikka välissä vähän kipuillaan. Joku oli suositellut tuttavalleni Veera Vaahteraa hyvänä kevyenä kirjallisuutena ja riemukseni löysin teoksia useamman Book Beatista. Nappasin satunnaisotannalla luettavaksi uusimman teoksen Kevyesti kipsissä (Tammi, 2016), jossa seikkaillaan sopivasti kirjallisuuden ja rakkaussuhteiden sekamelskassa.

Lotta työskentelee kirjaston vahtimestarina ja viihtyy työssään hyvin. Luppoaikana voi hyvin sukeltaa kirjojen maailmaan ja ihmisten kanssa tarvitsee olla tekemisissä verrattain vähän. Ihmisistä on kuitenkin välillä oltava riippuvainen, etenkin jos sattuu murtamaan jalkansa ja joutuu samaan aikaan muuttamaan siskon luokse vesivahinkoa pakoon. Sisko avopuolisoineen alkaa tietysti puuhata Lotalle jotain sutinaa ja miesehdokkaita onkin yhtäkkiä kaksin kappalein. Fiksun Jirin kanssa puhuttavaa riittäisi kirjoista vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin musiikkiosaston Ollen välittömyys ja rentous vetää myös puoleensa vaikka mies onkin muista ihmisistä aivan liian kiinnostunut. Samalla kun Lotta yrittää seurata sydämensä ääntä hautautuu hän entistä pahemmin keskeneräisten kirjojen suohon. Onko kaikki aloitetut kirjat pakko lukea loppuun?

Vaahtera kirjoittaa leppoisaa ja fiksua kaunoa, jonka parissa viihdyin erinomaisesti. Nautin Lotan kirjallisuuskeskusteluista ja tuskailusta päälle kaatuvista kirjapinoista, symppasin miesehdokkaita (joista molemmat olivat omalla tavallaan kivoja, kerrankin) ja pidin myös lukuisista sivuhenkilöistä. Läpi kirjan kulkee lämminhenkisyys, tällaista tämä nyt välillä on (vaikka huuruiset lemmenhetket vaksikopissa vähän naurattivatkin, rajansa nyt kaikella hei!).

Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteesta kohdan salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon toinen kirjailijanimi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika viehättyi lukuhimoisesta Lotasta, Pihi nainen hieman paheksui Lotan paikoin töykeää käytöstä ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja nautti teoksen tuomasta kevyestä hengähdyshetkestä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016, 243 s.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lavalta: Bonnie & Clyde

Kuva: Lauri Laukkanen ja Heidi Bergström

Näköaloja epävarmuuden maailmaan

Kaartin Lasaretin pihamaalle on koottu karu puukatsomo, näyttämönä on piha-alue. Pauli Patisen ohjaama Bonnie & Clyde kiertää tämän kesän ympäri Suomea pohtien rakkautta, tulevaisuutta ja näköalattomuutta. Esitys ponnistaa Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n kuuluisasta tarinasta, jossa ryöstöt, rakkaus, mediahuomio ja traaginen loppu nivoutuvat yhteen aikansa lööpiksi. Olisiko Bonnien ja Clyden kohtalo mahdollinen nykyaikana, voiko sellaista näkyvyyttä ja kuolemattomuutta enää edes saavuttaa?

Toisintoa oikeiden Bonnien ja Clyden tarinasta on siis turha odottaa, vaikka esityksen alussa kerrataankin pääkäänteet humoristisella otteella. Meininki on hämmentävän kesäteatterimaista pöljine poliiseineen ja takaa-ajoineen ja on hankala keksiä mihin tämä tästä oikein kehittyy. Esityksen todella käynnistyessä mieli muuttuu ilahtuneeksi. Nuoret näyttelijät Lumi Aunio, Eeva Kaihola ja Elias Salonen tuovat lavalle pelkojaan ja haaveitaan, yleisölle suoraan puhuen tai itsekseen pohtien. Pidin erityisesti kohtauksista, joissa näyttelijät pääsivät toteuttamaan omia unelmiaan lavaesiintymisestä. Siinä oli sellaista aitoa riemua ja intoa, mitä harvemmin näkee.

Oman säväyksensä teokselle tuo Henna Helasvuon säveltämä musiikki. Kappaleet soivat komeasti ja näyttelijät suoriutuvat laulukohtauksista oivallisesti. Vaikka mikrofoneja ei ole, ei homma mene huutamiseksi. Erityisesti Aunion ääni soi kauniisti.

Moni teos haalii nykyään itselleen sukupolvikokemuksen leiman ja tälle Bonnielle & Clydelle suon sen ilolla. Yhdeksänkymmentäluvun nuorten kokemus omasta kasvamisesta ei jää pelkän ironisoinnin tai nurkumisen tasolle, vaan asiasta osataan myös iloita ja olla jotenkin vilpitön. Suuhun ei jäänyt sellaista omassa möhnässä piehtaroinnin makua.

Pauli Patisen ja työryhmän Bonnie & Clyde on itsetutkiskeleva matka, riemukas tapahtuma, itselleen naurava ja lopulta jotain olennaista tavoittava. Tien pää on tässä, mutta joskus umpikujankin päästä löytyy reittejä uuteen.

Kiertueen aikataulut ja esityspäivät selviävät tästä facebook-tapahtumasta, kurkkaa itsesi mukaan. Esityksestä maksetaan se minkä itse pystyy, tulot käytetään kiertueen mahdollistamiseksi.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Lavalta: Suklaasydän (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Hanna Kanerva

Suussasulavaa kesäviihdettä

Hämeenlinnan Uusi Kesäteatterin tämänvuotinen musiikkiteatteriesitys Suklaasydän sai ensi-iltansa leppeässä kesäsäässä. Kepeä 60-luvulle sijoittuva esitys vie katsojat tutustumaan tanssiravintolakulttuuriin, nuorisomusiikiin nousuun ja vanhojen rakennusten purkumaniaan. Kepeiden kappaleiden lomassa rakastutaan, yritetään keksiä mitä villeimpiä ideoita tulevaisuuden turvaamiseksi ja naukataan muutamat terävät.

Tanssiravintola Herttualla on kovat ajat. Omistaja Tapani (Juhani Laitala) yrittää saada rahat riittämään jos ei nyt vuokraan niin edes laululintustensa Leenan, Helenan ja Ullan (Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund) palkkoihin. Hyvä tahto ei silti tahdo riittää, sillä ravintolaa ahdistavat sekä purkumääräykset että ulosottomies Jouko Raiskion (Otto Kanerva) tiukat vaatimukset. Onneksi ulosottomiehen keskittymiskykyä saattavat haitata kauniit sääret ja ehkä sitä rahaakin jostain löytyy onnella ja yhteispelillä.

Juoneltaan Suklaasydän on suloisen ennalta-arvattava, joka kesäteatterimenoon hyvin sopiikin. Naiskolmikko laulaa hyvin kuten odottaa saattaa ja moni varmasti tätä esitykseltä juuri odottaakin. Juhani Laitala on uskottava ja sympaattinen huolestuneena ravintolanomistajana kun taas ohjaajankin housuissa oleva Otto Kanerva hoitaa niin huumoripitoiset sivuroolit kuin loppupeleissä herkän ulosottomiehen pestin.

Vitsejä esitykseen on nivottu roppakaupalla, mutta pääkaupunkiseutulaisena osa vitseistä taitaa lennellä hieman yli hilseen. Paikallisyleisö vaikutti kuitenkin iloittelusta nauttivan, joten ilmeisesti homma osuu ja uppoaa kohdeyleisöönsä. Itse kutsuisin tätä kesäteatterihuumoriksi, jonka suhteen itse olen varsin nirso, joten luettakoon tämä kappale sellaiset sopivat kakkulat silmillä. Levein virne esityksessä taisi kuitenkin olla mainion kitaristi Peter Engbergin huulilla, erityismaininta siitä.

Kuva: Hanna Kanerva

Pääasiallisesti musiikissa keskitytään 60-luvun kultaisiin iskelmäsäveliin. Muutama omituisuuskin mahtuu joukkoon, kun lavalla kuullaan sekä Oopperan kummituksen teemaa että Viulunsoittaja katolla -musikaalin klassikkorenkutus Rikas mies jos oisin. Kapellimestari Kalle Penttilän johdolla livebändi suoriutuuu vedoista erinomaisesti ja yleisökin olisi varmasti tanssinut mielellään lavatanssihittien mukana.

Kun lavalle on saatu näin monta laulutaitoista ihmistä ja oivallinen livebändi olisin toivonut esitykseltä kuitenkin sisältörikkaampaa menoa. Harmillisesti nyt suurin osa kappaleista toimii kuin jonkinlaisina täytenumeroina juonenkuljetuksen välissä. Ilokseenhan sitä musisointia kuuntelee, ei sillä, mutta kappaleiden ajaksi olisin kaivannut myös muuta toimintaa kuin naistrion tanssitaitojen esittelyä.

Toisaalta Suklaasydän on sitä mitä lupaakin. Kiiltävän kuoren alta paljastuu helposti suussa sulava esityskokonaisuus, joka jättää jälkeensä makean maun. Jos Hämeen seudulla yhden kesäteatterin aikoo mennä katsomaan, on Suklaasydän varteenotettava vaihtoehto tarjotessaan paikallishuumoria, taiten tehtyä musiikkia ja kepeää iloittelua.

Esityksiä Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa 12.8. asti.

Kiitokset Hämeenlinnan Uudelle Kesäteatterille lipuista esitykseen.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Lavalta: Niskavuoren nuori emäntä (Järvenpään teatteri)

Kuva: Kapina Productions / Järvenpään teatteri

Elämä on tuhannet askeleet, joita emme kykene astumaan

Järvenpään kesäteatterissa esitetään tänä vuonna Hella Wuolijoen näytelmää Niskavuoren nuori emäntä. Klassikkoteksti taipuu lavalle tuoreen oloisena ja varmoin ottein näyteltynä. Perheen valtasuhteet ovat tarkkanäköisesti ja kipeästikin kuvattuja. Näyttäväää sukudraamaa päästiin tällä kertaa seuraamaan kauniissa kesäillassa.

Vauraan talon Loviisa on naitu Niskavuoren sukuun taloa pystyssä pitämään. Sopeutuminen vahvatahtoisten naisten kansoittamaan perheeseen ei ole helppoa, mutta Loviisa on päättänyt yrittää ja leimuaahan rakkaus Juhaniin, talon vanhimpaan poikaan, kirkkaana. Juhani ei kuitenkaan ole rakkaudessaan yhtä omistautunut, vaan pyörittää samalla Malviina-meijerskaa. Petoksen selvitessä Loviisa joutuu vaikean päätöksen eteen ottaako paikkansa vahvan suvun keulahahmona vai jättääkö uusi perhe selviämään talonpidosta omine nokkineen.

Draamallisissa kohtauksissa Lilja Fischerin ohjaamat näyttelijät ovat erinomaisia. Jännitteet hahmojen välillä kipunoivat ja erityisesti Paula Peltolan Loviisa säkenöi sisäistä voimaa ja vimmaa. Katja Hyry-Heikkilän Heta toimii oivana vastaparina naisten keskinäisessä kyräilyssä, Janina Jääskeläisen Kustaava puolestaan tuo lavalle nuoruuden energiaa ja säpäkkää viattomuutta. Miehet jäävät vääjäämättä naisten varjoon, vaikka esimerkiksi Mikko Korhosen Juhani omanlaisensa vakuuttava mahtimies onkin.

Esitykseen tehdyt kappalevalinnat sen sijaan kummastuttivat. Produktioon sävelletyt runot viehättivät minua pääosin, mutta muun muassa Cheekin ja YUP:n kappaleet hyppäsivät näyteltyjen kohtausten lomasta turhan paljon silmille. Laulullisuus itsessään sopi kyllä esitykseen, mutta olisin toivonut kappaleisiin yhtenäisempää linjaa tai selkeämpää kerronnallista elementtiä.

Puvustus ja lavastus ovat onnistuneita. Niskavuorelaisille valitut punamustat tunnusvärit erottavat suvun muista ja vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Loviisakin saa vedettyä päälleen niskavuorelaisuutta edustavat värit ottaessaan vihdoin paikkansa tilan emäntänä. Siirrettäviin elementteihin perustuva pelkistetty lavastus puolestaan tuo keveyttä paikoin raskaaseen tekstiin ja rajaa kohtauksia hienosti.

Kokonaisuutena Niskavuoren nuori emäntä nousee siis vahvasti positiivisen puolelle. Muutamia erikoisuuksia, kuten toisen puoliskon yllättävää paikoittaista farssimaisuutta, lukuunottamatta esitys on huolella ja taidolla tehty. Teksti elää vahvasti tässäkin ajassa ja tulkinta on kohdallaan. Tästä olisi saanut todella raskaan näytelmän, mutta Järvenpäässä onnistutaan ylläpitämään tiettyä keveyttä ja herättämään kiinnostus koko näytelmäsarjan lukemiseen. Suositeltava kesäteatterikäynti siis.

Esityksiä 20.7. asti Vanhankylän kartanolla.

Kiitokset Järvenpään teatterille kutsuvieraslipuista esitykseen.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Punainen erokirja


Olen yrittänyt miettiä huhtikuusta asti mitä kirjoittaisin Pirkko Saision Punaisesta erokirjasta. Lähimmät ajatukseni mukailevat tätä jokin aika sitten internetissä näkemääni tekstisikermää:


Lähinnä tekisi siis mieli vain sanoa fhipewhfuowhouawegfiywlfgyif lukekaa tämä kirja, se on hieno.

Sanottakoon sen lisäksi, että Saisio kirjoittaa hurjan hienosti rakkaudesta ja rakastumisesta ja kaikesta siitä tahmasta ja vaikeasta ja ihanasta mitä siihen liittyy. Samaistuttavaa on paljon, vaikka ei olisi elänyt 70-luvun poliittisessa kiihkossa tai pyörinyt intensiivisesti teatteripiireissä.

Tämä on myös niitä harvoja lukemiani Finlandia-voittajia, joka on saanut minut todella pyörryksiin. Upea. Ja sopii siis myös Pride-viikon teemoihin, mikä on sekin hieno homma.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja 
WSOY, 2003. 297 s.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda


Sanottakoon se heti alkuun: Becky Albertallin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda oli ihana kirja. Onneksi teos nousi esiin niin monessa blogissa, että se päätyi omaankin tutkaani vilkkumaan ja tajusin lainata kirjan kirjastosta. Muun mainioutensa lisäksi Simon sopii lukuseuraksi erityisesti hyvin nyt, kun meneillään on myös kirjablogien Pride-viikko kuten postauksen kuvastakin näkyy.

Simon on nimittäin visusti kaapissa. Vaikka lähipiirin suhtautuminen homoihin ei tunnu uhkaavalta, ei Simon ole kertonut suuntautumisestaan kellekään muulle kuin sähköpostikaverilleen Bluelle. Bluen kanssa voi jakaa kaikki salaisuudet ja samalla on puolin ja toisin ihastuttukin, mutta henkilöllisyytensä molemmat pitävät kuitenkin edelleen salassa. Salaisuuksien paljastuminen on kuitenkin lähellä, kun luokkakaveri Martin sattuu näkemään Simonin viestit ja alkaa kiristää Simonia. Joko Simonin on yritettävä saada Martin hyviin asemiin symppiksen Abbyn kanssa tai viesteistä tulee julkisia. Toki nuoren elämässä tämä ei ole ainut ongelma, vaan päälle kasataan vielä koulun teatteriproduktio, Bluen henkilöllisyyden selvittäminen, ystäväpiirin keskinäiset kinat ja perhesuhteet. Koetapa siinä sitten olla ja pysyä joten kuten täysjärkisenä.

Kirjan nuoret tuntuvat nuorilta. He rakastuvat, mokaavat, stressaavat, suuttuvat, sopivat. Ovat välillä täydellisiä kusipäitä toisilleen, mutta osaavat myös sopia. Mahtavia tyyppejä. Toki Albertallin maailmassa rakkaus ja ystävyys voittaa, niinhän ei aina tosimaailmassa ainakaan tässä skaalassa käy, mutta se tälle teokselle suotakoon.

Symppasin kirjan hahmoja, myös niitä välillä pässinpäisiäkin, ihan hirvittävän paljon ja usein taisin virnuilla leveästi tätä lukiessani. Vaikka teemat ovat isoja ja välillä elämä potkii, on hommassa silti niin paljon kaikkea hyvää. Ja kaikki menee hyvin, lopulta, siihen on hyvä tukeutua.

Otava on muuten myös suomentanut tämän teoksen nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens eli kielikään ei ole este tämän teoksen lukemiselle. Suosittelen.

Hyvää Pride-viikkoa kaikille!

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda
Balzer + Bray, 2015. 320 s.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Pääjuonen sivusta - Marissa Meyerin Lunar Chronicles ja spin offit

Palloja Kusaman HAM-näyttelyssä.

Pidin aivan hirvittävästi Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Satuhahmokuvastoa, dystopiaa ja avaruusseikkailua yhdistelevät teokset kutkuttivat mielikuvitusta ja pidin hahmoista hirvittävästi. Onneksi virallisen sarjan lukemisen jälkeen maailmaan voi vielä palata, sillä spin offeina on julkaistu sekä sarjan "pahiksen" jonkinlainen elämäkerta The Fairest ja tarinakokoelma Stars Above, jossa uppoudutaan hahmojen elämiin ennen ja jälkeen päätarinan.

The Fairest on julkaistu sarjan kolmannen ja neljännen osan välissä ja sen lukeminen siinä raossa olisi voinut muuttaa viimeisen teoksen näkökulmaa huimastikin. Toki olin jo aiemmin tajunnut, että kylmäkiskoisen ja vallanhimoisen Levanan tarinassa on jotain muutakin kuin pelkkää megalomaanista hulluutta, mutta Fairest onnistui joka tapauksessa tekemään hahmosta inhimillisen. Tarinassa kerrotaan, kuinka nuoresta, herkästä prinsessasta kasvaa traagisten tapahtumien seurauksena kylmä ja julma kuningatar. Sopivan tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina kauhistuttaa ja saa samalla tuntemaan vastahakoista sympatiaa hahmoa kohtaan.

Päätarinan päätyttyä Meyer kynäili kokoon vielä yhdeksän pienoistarinan kokoelman Stars Above. Osa tarinoista on julkaistu jo aiemmin internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta painetussa versiossa on myös viisi uutta tarinaa. Suurin osa tarinoista toimii esiosina (prequel) päätarinan hahmokaarille ja paljastaa lukijalle muun muassa kuinka Cress alunperin päätyi satelliittikotiinsa, miksi Winter ei halua käyttää lumouksia tai miten Kai koki ensitapaamisensa Cinderin kanssa. Arvostan kovin sitä, että kirjailija on ajatellut hahmotarinoiden kaaren kirjojen sisältöä pitemmälle ja paluu tuttujen hahmojen pariin oli miellyttävää.

Täytyy myöntää, että Stars Aboven lukeminen oli myös tunteikas kokemus. Erityisesti viimeinen tarina, sarjan epilogiksi tituleerattu Something Old, Something New sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Kyllä häät vaan ovat välillä niin ihania. Toisaalta myös The Little Android, joka uudelleenkirjoittaa Andersenin Pienen merenneidon, oli kaunista luettavaa ja toimi selkeästi päätarinasta irrallisena osana hienosti osana kokoelmaa.

Spin offeista tulee toisinaan sellainen fiilis, että ne on kirjoitettu rahastuksen vuoksi, mutta näistä Lunar Chroniclesin lisäosista pidin aidosti. Tarinat tuntuivat vilpittömästi kirjoitetuilta ja sama laadukas tyyli kulkee läpi teosten. Jos pidit päätarinasta, pitänet näistäkin. Ja jos et ole vielä lukenut niin nappaapa Cinder jostakin ja lue.

Marissa Meyer: The Fairest (The Lunar Chronicles #3.5)
Feiwel and Friends, 2015. 220 s.










Marissa Meyer: Stars Above (The Lunar Chronicles #4.5)
Feiwel and Friends, 2016. 400 s.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kata Melander: Älä irrota


Kata Melanderin esikoisromaanissa Älä irrota kivun kanssa elävä Saara löytää yllättäen turvaa ja lohtua entisestä opettajastaan Petteristä. Petteri pakenee onnetonta avioliittoaan Saaraan, mutta empii ratkaisun kanssa. Voiko oman elämän laittaa uusiksi, oppiiko toisen kivun kanssa elämään? Valheessa ei ainakaan voi kauaa elää, se on molemmille pian selvää.

Rakkaustarinana, varatun miehen ja nuoremman naisen välisenä, romaani ei sinällään tarjoile mitään uutta. Toisen kosketusta kaivataan, valheet tulevat alussa liian helposti ja lopulta satuttavat kumpaakin osapuolta. Melanderin kerronnassa ei kuitenkaan juututa perinteiseen pattitilanteeseen ja pohdita vain moraalia vaan myös hengissä säilymistä ja omien tapojen totaalista muuttamista.

Saaran osuudet vievät kivun kierteeseen, johtavat ajattelemaan sitä miltä tuntuisi jos ei voisi tietää millainen mikin päivä tulee olemaan. Tuleeko kipukohtaus tänään ja jos tulee, kuinka paha se on? Vai pärjäisikö sitä päivän, toisenkin? Itsekin pystyy toki muistamaan sellaisia päiviä, jolloin ei ole päässyt sängystä ylös, mutta se on ollut ohimenevää. Saaralle kipu ja sen uhka on jokapäiväistä ja minulle vaikeasti käsitettävää, vähän pelottavaakin. On avartavaa lukea siitä, miltä tuntuu kun on niin paljon toisen varassa.

Erityisesti juuri kivun ja pyörätuolissa olemisen käsittely on tässä teoksessa kiinnostavaa, ne kun ovat minulle jossain määrin vieraita aiheita. Melander myös kirjoittaa selkeästi ja etenkin Saaran osuudet tulevat lähelle, Petteri jää hiljaisena kauemmas. Jollain tasolla ymmärrän molempia.

Toinen Melanderin tärkeänä esiin nostama teema on seksuaalisuus. Siihen on oikeus kaikilla, pyörätuolissa olevallakin. Pyörätuoli ja kipu ei estä tuntemasta rakkautta, kaipuuta ja halua. Julkisessa keskustelussa ehkä usein unohdetaan, että seksuaalisuus ei ole kiinni ihmisen kyvystä kävellä tai mistään muustakaan, jokaisella tulisi olla oikeus siihen.

Älä irrota on kiinnostava ja laadukas omakustanteena julkaistu romaani. Se tuo vahvana esiin pyörätuoliin sidotun mielenmaisemaa ja kohtaamia haasteita ja saa ajattelemaan kipua, rakkautta ja ihmissuhteiden, juuri niiden kaikkein läheisten, vaikeutta.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Kata Melander: Älä irrota
Type&Tell, 2017. 229 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Lavalta: Teon teesejä (Petri Kekoni/Mad House)

Kuva: Erno Soralipas

Keskittynyt liike vei synkkiin syövereihin

Huhtikuussa Mad Housen neljäs kausi lähestyi loppuaan ja viimeisinä esityksinä paneuduttiin Petri Kekonin taiteilijajuhlan Suomi 100 Kekoni 10 kautta nykytanssin maailmaan. Itse ehdin käydä katsomassa vuonna 2011 kantaesitetyn Teon teesejä, jossa tutkittiin liikkeen kasvamista teoksi.

Teos oli teknisesti taidokas, mutta en kyennyt varsinaisesti nauttimaan siitä. Liikekieli tuntui väkivaltaiselta, väistyvät kehot ahdistavilta. Toisaalta kokemukseni sisältä lähtevästä liikkeestä tuki ilmeisesti Kekonin perusajatusta, joten sinänsä teos ei aivan hukkateille minua vienyt. Ja lisäksi lähtiessä jaloissa tuntui tanssin ja liikkeen riemu, askel oli kevyt, mutta mieli kovin synkissä vesissä mikä aiheutti epätasapainoisen olon.

Neljän tanssijan (Maija Kiviluoto, Riina Huhtanen, Tuomas Mikkola ja Tanja Illukka) yhteistyöskentely oli yhtä kaikki kiinnostavaa. Vaatii luottamusta paiskautua, kaatua, antautua toisen käsien varaan. Totaalinen keskittyminen myös näkyi, ei tuntunut siltä että tässä lasketaan iskuja seuraavaan liikkeeseen vaan työskenneltiin orgaanisesti.

Oli teoksessa minun silmiini silti kauneuttakin. Erityisesti lopussa nähty taulukohtaus, jossa tanssijoiden kehot piirsivät hiilellä valkoiseen pintaan, viehätti silmää ja rauhoitti lepattavaa ahdistusta.

Arvostin siis kovasti teosta liikkeellisesti, kokemus oli hypnoottinen ja ilmaisu vahvaa. Todettava kuitenkin on, että katsojana en ollut omalla alueellani ja pidän enemmän erityyppisestä tanssista. Hieno ja outo kokemus siis, vaati paljon sulattelua ja avasi ajatuksia omasta katsojuudesta.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Möbiuksen koira. Tai ainakin melkein.

Johanna Sinisalon lastenkirja Möbiuksen maa jäi mieleen jostakin kirjasuositteluketjusta ja nappasin sen kesän korvalle luettavaksi. Fantasiasävytteinen seikkailuromaani vie päähenkilönsä Piin matkalle Rinkula-maailmaan, jossa kaikki ei ole kohdallaan ja Pii on ainut joka tilanteessa voi auttaa. Neuvokkuudella pääsee tarinassa pitkälle, mutta onnistumiseen tarvitaan myös ystäviä.

Pidin Sinisalon luoman Rinkulan nurinkurisesta maailmasta ja oudoista otuksista, joiden muodostama ekosysteemi oli kaikessa haavoittuvuudessaan mielenkiintoinen. Erikoisesta ympäristöstä huolimatta tarinan kulku on tuttu ja turvallinen: lapsi joutuu jollain tavalla osaksi maailmanpelastusoperaatiota ja pyrkii selviämään siitä parhaansa mukaan. Kaiken lisäksi tässä kuvattu lapsi, mainio Pii, on toki myös sisarussarjansa nuorimmainen ja siten perheen hässäkässä myös hieman jalkoihin jäänyt.

Kirjassa viitataan myös moniin (lasten)kirjallisuuden klassikoihin. Itselle viittaukset esimerkiksi Narnian tarinoihin olivat selkeitä, mutta jäin pohtimaan avautuvatko ne välttämättä lapsilukijalle sellaisenaan. Toki toivoa voi, että viittaukset muihin kirjoihin ohjaisivat sitten niiden pariin? Piin elämä ei tosin välttämättä ole vielä kohderyhmälle tuttu eikä hetkeen ehkä aivan ajankohtainenkaan.

Miisa Lopperin kuvat ovat ihania ja sopivat hyvin kirjan tyyliin. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa esiteltyjä haastavampia käsitteitä tai tilanteita lisäselitettiin juuri kuvilla ja ne otettiin olennaiseksi osaksi kerrontaa. Esimerkiksi Möbiuksen renkaan ymmärtäminen sujuu varmasti helpommin kuvien kautta, jos ei ole sellaista ennen käsitellyt.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja juoni on jännittävä, jäi jokin tässä kirjassa vaivaamaan. Ärsyttävää, kun ei oikein osaa sanoa mikä, mutta nimenomaan se jokin jäi mieltä kaihertamaan ja esti kirjaan ihastumisen. Ehkä jokin tuntui hieman viimeistelemättömältä loppuratkaisussa, se tuntui jollain tavalla liian helpolta tai perustelemattomalta. Leppoisaa luettavaa kuitenkin ja sopi hyvin kesäluettavaksi.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa
Teos, 2010. 155 s.
Kuvat: Miisa Lopperi

tiistai 23. toukokuuta 2017

Lavalta: What Will Have Been (Circa)

Kuva: Andy Phillipson

On vaikeaa koskettaa toista ihmistä aidosti

Circan What Will Have Been oli todellinen helmi. Cirko-festivaalilla nähty australialaisen nykysirkusryhmän esitys vei minut pohtimaan ihmissuhteita ja aidon kosketuksen haastavuutta. Lavalla kolme esiintyjää liikkuvat yhdessä ja erikseen, kehot toisiaan vasten paiskautuen, juuri toisensa ohittaen ja lopulta syleilyyn vaipuen.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö sopii hyvin esitystilaksi. Se on riittävän intiimi ja samalla myös avoin, seinillä tai katossa ei ole esityksestä harhauttavia elementtejä. On vain lava, esiintyjät ja muutama sermi. Pelkistetty ilme sopii tunnelmaan. Puvustus on mustavalkoinen, sirkusvälineetkin hillityn värisiä kuten tavallista. Vaikka lavalla tapahtuu liikkeellisesti paljon, koen eniten pääni sisällä. Esitys ei sorru pelkkään hurjaan temppuiluun, vaan malttaa antaa liikkeelle aikaa ja saa minut keskittymään.

Lavalla nähdään sirkustaiteilijoina upeat Lauren Herley, Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian. Jokaisella on selkeästi oma osaamisalueensa, kellä köysi ja kellä trapetsi tai akrobatia, mutta olennaisinta on yhteispeli. Suurinta osaa liikkeistä ei voisi tehdä, ellei luotto vastapariin olisi täydellinen. On uskallettava syöksyä, antautua. Liikettä täydentää viulisti Lachlan O'Donnellin musiikki. Klassisen musiikin sävelien lisäksi kuullaan elektronista musiikkia ja tässäkin yhdistelmä toimii.

Kuulostaa ehkä elitistiseltä, mutta eniten minua häiritsivät esityksessä väliaplodit. Ymmärrän ne toisaalta, esiintyjien kehot pystyvät huimaaviin suorituksiin ja yhteispeli on hengästyttävää. Minun keskittymiseni taputtaminen kuitenkin rikkoi, olisin halunnut pysytellä esityksen keskittyneessä tunnelmassa ja taputtaa hurjasti sitten lopussa kuten toki teinkin.

What Will Have Been oli yksinkertaisesti kaunis esitys. Se ei kosiskele hurjilla tempuilla tai vitsaile, vaan keskittyy nimenomaan tarkkaan liikkeelliseen ilmaisuun ja mahdollistaa vapaan assosioinnin. Tässä teoksessa tiivistyi paljon siitä, mistä nykysirkuksessa niin kovasti pidän.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Lavalta: Pessi ja Illusia (Pirjo Yli-Maunula / Cirko)

Kuva: Pekka Mäkinen

Satumetsä kumisee ja rapisee

Tämän vuoden Cirko-festivaali on täyttä vauhtia käynnissä ja sen myötä Helsingissä nähdään vierailuesityksiä maailman eri kolkista. Ei tule silti unohtaa kotimaista nykysirkusosaamista, sillä yksi festivaalin kiinnostavimpia vierailuja minulle oli oululaisen Pirjo Yli-Maunulan ja työryhmän teos Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkosadusta ponnistava esitys on suunnattu lapsiyleisölle ja viehättää visuaalisuudellaan ja ilmavuudellaan.

Tarinan keskiössä ovat menninkäinen Pessi ja keijukainen Illusia. Illusia laskeutuu omasta maailmastaan metsään ja tutustuu siellä Pessin kanssa erilaisiin olentoihin. Osa metsän asukeista on ystävällisiä, toiset taas vaarallisia. Ystävien avulla vaikeuksista kuitenkin selvitään ja lopussa lavalle laskeutuu rauha.

Noin tunnin pituinen satuesitys on viehättävä matka Kokon luoman tarinan siimekseen. Alkuperäistä kerrontaa ei tosin seurata orjallisesti, vaan Yli-Maunulan työryhmä pikemminkin tulkitsee sitä viitteellisesti. Olennaiset, tarinasta monelle varmaankin muistuvat elementit kuten hämähäkkien viemät siivet ja talvella liikkuva Valkoinen Kuolema on kyllä säästetty tähänkin versioon.

Esityksen lavalla nähtävä työryhmä koostuu tanssijoista (Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi), sirkustaiteilijoista (Sanna Vellava, Katja Korström) ja muusikoista. Osaamisen laajuus näkyy kiinnostavana lavatoimintana. Ilma-akrobatiaa nähdään niin rengastrapetsilla, liinalla kuin köydessäkin ja tanssillinen ilmaisu lattiatasossa on hienoa katseltavaa. Temput ovat näyttäviä, mutta palvelevat silti tarinan kuljetusta eikä niillä haeta yksittäistä vau-efektiä vaan pidetään pikemminkin yleisö tiukasti satumaailman pyörteissä.

Äänisuunnittelija Aake Otsalan ja muusikoiden Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela luoma äänimaisema on kiinnostava. Soittimina käytetään paljon puisia puhaltimia, mutta myös esimerkiksi pahviputkia, pulloja ja nauhalta kuullaan muun muassa koivuklapiksylofonia. Tunnelma on maaginen. Pirjo Valisen lavasteet ja puvustus hivelevät silmää: hahmot on luotu tyylitellen ja kimalteleva satumetsä saa kontrastia puvuista, joissa on käytetty materiaalina muun muassa paperia. Valkoisen Kuoleman ja Illusian kamppailussa käytettävä paperista valmistettu liina on myös ehdottomasti yksi esityksen näyttävimpiä visuaalisia elementtejä hurjuudessaan.

Omaan makuuni esityksessä olisi ollut voinut olla vielä enemmänkin hurjuutta alkuperäisteosta noudattaen, mutta toisaalta ymmärrän tietynlaiset pehmennykset lapsiyleisöä silmällä pitäen. Jännittävää katsomossa joka tapauksessa oli. Kokonaisuutena Pessi ja Illusia oli kaunis matka mielikuvitukselliseen metsään ja sen asukkaiden elämään, jossa sekä kamppaillaan olemassaolosta että ehditään nauttia hetkestä.

Kiitokset pressilipusta Cirkolle. Festivaali jatkuu vielä tämän viikon ajan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...