tiistai 25. huhtikuuta 2017

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Kirjablogit ja 101 kirjaa)


Alla rullaa kuoppainen moottoritie ja pysähtyessä lasissa kuohuu maltainen olut. Floridan aurinko paahtaa pakkasiin tottunutta suomalaista miestä ja joutenolo ei onnistu sitten millään. Antti Tuurin Ameriikan raitti (Otava, 1986) kuljettaa lukijan Erkin ja Taiston matkassa Floridaan. Suomessa miehet ovat saaneet yritystensä raha-asiat niin solmuun, että veropakolaisiksi on lähdettävä tai häkki heilahtaa. 

Suorapuheisen ja paikoin turhan hövelisti ystäviensä projekteihin mukaan lähtevän Erkin tarina Amerikassa ei nimittäin ole se onnellisin. Amerikkalainen unelma uima-altaineen on kyllä käden ulottuvilla, mutta viimeisillään raskaana oleva Kaisu-vaimo ei kieltä taitamattomana kuumassa asunnossa oikein viihdy ja maanmiehet lähinnä kittaavat olutta uusia juonia suunnitellessaan ja säätävät juovuspäissään milloin mitäkin. Rekkareissulla Kanadaan Erkki kuitenkin tutustuu myös omiin siirtolaisiin sukujuuriinsa ja saa vihdoin uusia tavoitteita elämälleen. 

Tuurin kieltä on helppo lukea. Turhia koukeroita ei ole, kaikki kerrotaan suoraan ja todeten. Eipä sillä, eivät Erkki saati toverinsa mitään kaunopuheisia herroja ole. Välillä toteavuus käy jopa hieman ahdistavaksi, kun kaikki kerrotaan samalla painokkuudella huoratalossa käynnistä kahvinjuontiin.

Löytyy pohjalaisista miehistä kuitenkin myös sitä herkkyyttä kun tarpeeksi kaivelee. Tunteiden pintaan nousemista ja niiden sisäistämistä saa kuitenkin odottaa, sillä eihän sitä voi heti myöntää olleensa edes hieman väärässä. Kirjan alkupuolella Erkki lähinnä aiheutti minussa turhautumista, mutta loppupuolella onnistuin jo tuntemaan sympatiaa asiansa sotkenutta miestä kohtaan.

Veropakolaisuus on taas viime vuosina palannut keskustelunaiheeksi, kun Suomesta lähdetään korkeita verosummia karkuun ja yleensä nimenomaan jonnekin lämpimämpään. Nykyään reissuun tosin tuskin lähdetään seteleitä paidan alle teippaillen eikä tilikirjojen polttaminen taida kaikkia jälkiä peittää, mutta jossain määrin tilanne tai aihe on silti edelleen ajankohtainen.

Ameriikan raitti kertoo tarinan jäyhistä pohjalaisista, joita työnteko kiinnostaa mutta lain kirjaimen noudattamisen voi jättää vähemmälle huomiolle. Ameriikassa raitti on kuitenkin oman kotiseudun katuja leveämpi ja vaikka uudesta maasta löytää myös maanmiehiä, sykkii sydämessä lopulta kaipuu takaisin kotiseuduille.

Tämä postaus on osa Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -projektia ja esittelee siis vuoden 1986 kirjan. Kuuntele ihmeessä myös Areenasta, mitä mieltä Tuuri itse on kirjastaan mieltä näin muutama vuosikymmen myöhemmin.

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Pohjanmaa #3)
Otava, 1986. 330 s.
Kansi: Hannu Taina

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän, joka on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai ladulle, miten se haluaa ajatella, tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden, saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lavalta: Body Notes (Mimoart Company/Stoa)

Kuva: Kai Kuusisto

Läsnäolon tuntu liikkeessä

Viime vuonna perustettu Mimoart Company on tuonut ensimmäisen kantaesityksensä Stoan Teatterisaliin. Body Notes on erilaisia liikeilmaisun tyylejä ja valo- ja äänisuunnittelua yhdistelevä kokonaisuus, vakavasta huvittavaan taipuva ylistys ihmiskeholle.

Saliin astellessa en tiedä vielä mitä ajatella, esiintyvät hipsivät jo lavalla ees taas huitoen ja ääniä päästellen. Mietin, että perjantaipäällä illasta tulee raskas, en ehkä pysty keskittymään. Alku oli kuitenkin vielä tulossa, valot sammuvat ja koordinoidumpi toiminta alkaa. Pimeydestä ilmestyvät ihmiskehot vääntyvät hypnoottisesti, jopa pelottavasti. Tästä lähdetään matkalle, jossa liike on välillä huvittavaa, toisaalla rumaa ja viimein taas hengästyttää, kun ei voi kuin ihailla ihmiskehon kauneutta. Kehollisuuden lisäksi lavalle tuodaan erilaisia elementtejä, joilla leikitellään. Kehoilla voi maalata, kehot voi kuorruttaa, keho voi näyttää pieneltä kun se sijoittuu jonkin suuremman äärelle.

Ohjaaja Mimosa Lindahlin esityskonseptin pohjalta syntynyt esitys on taiteellisesti kunnianhimoinen. Lavalla nähdään neljä, no, liikkujaa (Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen, Mikael Kuosmanen), sellisti Sergio Castrillón ja toisaalta myös lavastaja Arto-Oskar Reunanen, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja valosuunnittelija Ilmari Karhu. Koko työryhmän näkyminen ja osallistuminen lavalla ei tunnu osoittelevalta tai siltä, että nyt tehdään tässä rakenteita kuulkaa näkyväksi. Yhteistyö yksinkertaisesti toimii, kokemus on kokonaisvaltainen.

Esityksen määrittely sanallisesti on vaikeaa, mutta ei toisaalta ehkä tarpeellista. Tarina on tai sitten ei, käsiohjelmassakin luvataan että jokainen tulkinta on oikea. Minulle Body Notes oli meditaatio, evoluutio, maalaus, sielun venytys. Nautin liikkeestä, kevyestä komiikasta, tarttuvasta naurusta, harkitusta visuaalisuudesta, sellon äänistä.

Poistuessa jotain viikon uupumuksesta on jäänyt pois harteilta, lapojen välissä on enemmän tilaa. Suosittelen lämpimästi, vielä ehditte.

Kiitokset Mimoart Companylle kutsuvieraslipusta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lavalta: Taide (Kaarina-Teatteri)

Serge, Yvan ja Marc kinastelevat taiteesta. Kuva: Henna Salminen

Kuka määrittää taiteen arvon?

Kaarina-Teatteri pääsi yllättämään huhtikuussa iloisesti. Teatterissa esitetään nyt Yasmina Rezan tekstiä Taide Mikko Rantanen ohjauksessa ja nimensä mukaisesti esityksessä sukelletaan pää edellä taiteen maailmaan. Varsinaisen näytelmätekstin lomaan on ripoteltu erilaisia performansseja, jotka rikkovat esityksen rakennetta ja sopivat sen teemaan erittäin hyvin. Mikä on (hyvää) taidetta ja kuka sen saa määritellä?

Näytelmässä Serge (Jukka-Pekka Katajisto) on ostanut naurettavan kalliin taulun, joka on kaiken lisäksi kokovalkoinen. Mitä siinä on nähtävää? Hänen ystävänsä Marc (Jussi Tanhuanpää) on ostoksesta tavattoman pöyristynyt, Yvan (Kari Rantanen) puolestaan yrittää ymmärtää taidevalintaa sen minkä onnettomilta avioliittojärjestelyiltään ehtii. Kolmen miehen ystävyyssuhde joutuu moneen koetukseen, kun kukin väärinymmärtää toista vuoron perään ja taiteen tulkinta aiheuttaa yllättäviä erimielisyyksiä.

Ensimmäisellä puoliajalla jaksan hetken kummastella tyylilajien vaihdoksia sekä kohtausten sisällä että niiden väleissä. Toiminta siirtyy performanssitaiteesta nykytanssiin ja täysin liioiteltuun näyttämöilmaisuun. Melko pian vaihdokset alkavat kuitenkin tuntua järkeviltä ja tuovat jo valmiiksi herkulliseen tekstiin hyvän lisän. Arto af Hallströmin ja Inkeri Kivirikon suomennos toimii oivallisesti ja sopii näyttelijöiden suuhun.

Siippa ei ota väliajalla uskoakseen, että Kaarina-Teatteri on harrastajateatteri. Produktio on ammattimainen ja vaikka esimerkiksi lava ei suurensuuri ole eivätkä resurssit välttämättä sellaisia kuin kaupunginteattereissa, on toteutus tehty kunnianhimoisesti. Esimerkiksi Anniina Kuulan överitaiteellinen puvustus on ilo silmälle.

Toisen puoliajan aloittava laulumanifesti räjäytti sitten pankin. Räkätämme puolison kanssa eturivissä vedet silmissä, sillä monotonisesti laulettu byrokraattinen teksti taiteen valtionavustuspolitiikasta vai mistä olikaan triangelilla ja tamburiinilla epätahtisesti säestettynä oli täyttä kultaa. Tämä osio oli ehkä vaihtoehtotaiteellisista välikkeistä oma suosikkini, jotenkin niin aito ja tunteella tehty.

Kokonaisuutena Taide jätti hyvälle mielelle ja sai pohtimaan taidetta ja sen olemusta. Kuka saa määritellä mitä taide saa maksaa tai millaisesta taiteesta kannattaa tai saa pitää? Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin loppupeleissä se, miten mainio pokka koko näyttelijäkolmikolla on. Vaatii taitoa ja luottoa työryhmään heittäytyä absurdiin ilmaisuun ja tehdä se vakuuttavasti.

Lämmin kiitos Kaarina-Teatterille kutsusta esitykseen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lavalta: Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia (Valtimonteatteri)

Esityksellä on useampi upea ja toinen toistaan nyrjäyttävämpi juliste. Visuaalinen suunnittelu: Tomi Flyckt.

Sisäisiä ja ulkoisia vaikuttamisyrityksiä

- Linnea hei. Sisäinen äänesi täällä.
- Hmm?
- Ootko huomannut, että sulla on ihan tosi monta tekstiä blogiin kirjoittamatta? Viimeisimpänä tuo viimeviikkoinen Valtimonteatterin Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia.
- Joo, mutta on ihan hirveä kirjoitusblokki! En oo saanut yli kuukauteen mitään kunnollista kirjoitusinspiraatiota. On mulla ajatuksia kirjoista ja esityksistä, mutta mitään ei vaan tule ruudulle.
- No jos mä kyselen ja sä vastaat, ok?
- Ok.

- Niin että tää Tursaspyyhekumi on tuon nettisivun mukaan yhteiskunnallinen trilleri ja satiitinen teatterileikki. Mitä se tarkoittaa tai mitä siinä näytelmässä tapahtuu?
- No, trilleri se ainakin oli ja esityksellisesti leikillinen, siis ei mikään kaavoihinsa kangistunut. Mitä siinä sitten tapahtui niin en ole ihan varma. Oli Mies, jolla on mystinen laatikko, ja sitten on Nainen, joka tietää epäilyttävän paljon kaikenlaista tästä Miehestä ja myös yleisöstä. Todella painostava tunnelma koko ajan eikä voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös yleisössä sai siis olla varuillaan.
- Oliko tää yleisön osallistaminen ahdistavaa?
- Ei oikeastaan. Tai tavallaan joo, koska esimerkiksi Mona Kortelammella eli tällä Naisella on ihan hullun pistävä katse, sellainen intensiivinen, että olihan se aika jännää olla siinä katseen alla. Toisaalta oli sitten sekä ennen esitystä että väliajan jälkeen sellaista hyvää improa näyttelijöiden välillä ja arvostin esimerkiksi sitä, että meitsi ja blogi sieltä bongattiin esiin. Se oli todella siistiä, kiitos.

- Mutta mitä siinä esityksessä siis tapahtuu?
- No siis tämä Mies eli Salla Kozma on pakenemassa jotain, ei olla ihan varmoja että poliiseja vaiko kenties bulgarialaista salamurhakoplaa koska hän on keksinyt tursaspyyhekumin. Ja tää Nainen on sitä mieltä, että ei voi pitää paikkansa ja kertoo mitä oikeasti on tapahtunut. Tosin tätä oikeasti on tämän näytelmän puitteissa tosi vaikea määritellä, kun teemana on manipulaatio ja mielipidevaikuttaminen, muun muassa. Ja sillä tarinalla tai tapahtumilla ei sinänsä ole niin väliä, tärkeää on se miten se tehdään. Ja tässä on tehty hyvin, tykkäsin. Absurdia, synkkää ja sit hyvää näyttelijäntyötä ja dynamiikkaa. Teksti on myös hyvä, alkuperäinen on siis japanilaisen Minoru Betsuyakun ja sitten ohjaaja Valto Kuuluvainen on siitä sovittanut ja päällekirjoittanut. Ilmankos oli sellainen Murakami-tunnelma.

- Jäikö mikään mietityttämään?
- No ei oikeastaan, olin vaan tosi fiiliksissä kun oli näin makea ja omanlaisensa esitys. Tai sitä ihmettelin, että kuuluiko nämä ohjaajan välihuudot ekalla puoliajalla hommaan, ne tuli välillä vähän puskista. Mutta kai ne kuului? Ja vaikka tarinasta ei nyt ihan päässyt selville että mikä oli totta niin se ei todellakaan haitannut. Oli vaan pää pyörällä.
- Vielä jotain sanottavaa?
- Lavastuksellisesti tää oli tosi jännä, tykkäsin, ja tokalla puoliajalla tuli ihan paha olo yhdessä kohtaa, en tiedä mitä se mössö siellä oli mutta hyi. Ja tykkäsin hirveästi siitä, että neljäs seinä oli välillä rikki ja näyttelijät puhuivat ääni- ja valotyyppien kanssa, kommentoivat. Se sopi tähän tosi hyvin.
- Eli suosittelet?
- Ehdottomasti! Jos haluaa nähdä jotain erilaista teatteria ja sietää tai kaipaa outoutta ja mielenmyllerrystä niin tämä on just hyvä.

***

Kiitokset Valtimonteatterille kutsuvieraslipusta ja Tuomakselle siitä, että patisti käyttämään Fiktiivisiä keskusteluja -formaattia blokin tappamiseen.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Alice Munro: För mycket lycka


Laahaan jäljessä Svenska Ylen Finlandssvenska läsutmaningen -haasteessa, mutta sentään vain reilulla viikolla. Ehkä päivämäärät eivät ole niin tärkeitä. Joka tapauksessa maaliskuun kirjana oli tarkoitus lukea jotain kirjailijalta, joka on en levande nobelpristagare. Päädyin Alice Munroon, minulle vielä lukemattomaan kirjailijaan, ja Tuomas Aitonurmi suositteli minulle twitterissä tätä För mycket lycka -novellikokoelmaa ensiaskeleeksi kirjailijan maailmaan. Se osoittautui oikein hyväksi suositukseksi ja lukeminen onnistui tosiaan myös ruotsiksi.

Kymmenestä novellista koostuva kokoelma on palkittu ilmestymisvuonnaan 2009 Man Booker -palkinnolla ja vuonna 2013 Munrolle tosiaan myönnettiin myös Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hienoja titteleitä, mutta enemmän omassa vaakakupissani painoi se että moni ystävistäni pitää kovasti Munron kirjallisuudesta. Nyt ymmärrän miksi. Munro kirjoittaa kirkkaasti ja tarkkanäköisesti, osaa tarkentaa ihmiselämän kipupisteisiin ja kertoa niistä niin että sydäntä pistää.

Mieleni tekisi eritellä miksi mistäkin novellista pidin, mutta tarinalangat ovat menneet päässä jo sohjoksi. Novelleista pitäisi kirjoittaa heti muistiin sana tai kaksi että muistaisi, nyt pystyn kyllä palaaman niiden tarinoihin kirjaa selaamalla mutta lauseiksi laittaminen ei onnistu. Sanottakoon silti, että erityisesti kokoelman viisi ensimmäistä tarinaa viehättivät ja ahdistivat minua.

Kokoelman lopussa minuun iski väsymys tai ehkä loppupään novellit eivät enää tuntuneet niin osuvilta. Barnlek-novellin kanssa kamppailin monta päivää, en saanut kahden tytön poukkoilevasta tarinasta otetta ja sen pinnan alla väijyvä synkkyys ahdisti. Viimeiset kaksi novellia, Trä ja För mycket lycka, luin myös tuskallisen hitaasti, pää ei jaksanut keskittyä ruotsiin ja tarinat jäivät etäisiksi.

Ihailen joka tapauksessa Munron tapaa kirjoittaa ja kertoa, sitä miten erilaisia tarinat olivat ja muodostivat silti eheän kokoelman. Jokin sama pohjavire, tekisi mieleni sanoa häiriö maisemassa, tuntui yhdistävän niitä. Luen varmasti vielä Munrolta jotain muutakin, suosituksia saa esittää.

Lue ihmeessä myös Suketuksen, Munroa laajemmin lukeneen, tarkkanäköinen arvio tästä samasta teoksesta. Siellä on osattu sanoittaa, miksi tämän kokoelman novellit ovat lukemisen arvoisia.

Alice Munro: För mycket lycka (Too Much Happiness, 2009)
Nørhaven, 2013. 345 s.
Käännös: Rose-Marie Nielsen
Kansi: Lotta Kühlhorn

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Lavalta: Mikä Mikä-Mikä-Maa? (Metkan speksi)

Iloinen näyttelijäkaarti ensi-illan jälkeen.

Tik, tak, on speksin aika!

Jos sitä nyt yhden speksin tänä keväänä käy katsomassa, ei metkalaisten speksi Mikä Mikä-Mikä-Maa? ole yhtään hassumpi vaihtoehto. Eräänkin amerikkalaisen animaatiojätin hahmoista ja elokuvista inspiraatiotaan ammentava speksi on värikylläinen, hauska ja taidolla kokoon kursittu elämys.

Peter Pan (Juuso Lukkari) herää harmilliseen muistinmenetykseen. Kuka hän mahtaa olla, missä hän tällä hetkellä on ja kuinkakohan löytäisi tiensä kotiin? Onneksi lähistöltä löytyy taikaovi, jonka kautta Peter pääsee siirtymään maailmojen välillä etsiessään identiteettiään. Matkan varrella tavataan luonnollisesti aikamoinen joukko erilaisia hahmoja, toiset avuliaampia kuin toiset, ja kannoilla seuraavat luonnollisesti kostonhimoinen Koukku (Ville Soikkeli) Smii-apureineen (Pauliina Luukkainen). Pääseekö Peter koskaan kotiin, saako Koukku pojan kiinni vai jääkö merirosvokapteeni kenties itse tikittävän krokotiilin hampaisiin?

Suhtaudun huumoripohjaiseen viihteeseen aina tietyllä varauksella, mutta täytyy heti kättelyssä myöntään että Metkan speksi onnistui osumaan napakasti maanantaiseen nauruhermoon. Näyttelijöiden rytmitaju lavalla toimii ja reagoinnit omstart-huutoihin ovat oivallisia. Ja jos nyt joku näyttelijöistä sattuu hieman jäätymään erikoisesta pyynnöstä, on lavalla varmasti joku pelastamaan tilanteen usein yllättävällä tulkinnalla toivotusta toiminnosta. Jörö-kääpiön kakkalapio jaksoi naurattaa useampaan kertaan myös ei yleensä vessahuumorille lämpiävää allekirjoittanutta ja tokihan nyt twerkkaus sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, etenkin jos sitä tekee viehko Kroko (Noora Hakola).

Yksitoistapäinen näyttelijäkaarti hoitaa huumorin lisäksi myös muut hommansa hyvin. Laulutaitoa löytyy jokaiselta ja vaikka äänentoistollisesti haastavassa tilassa laulun sanat välillä hieman puuroutuivat ei osaamisessa ollut puutteita. Spekseille tuttuun tyyliin laulut olivat uudelleensanoituksia ja toimivat pääasiassa oikein hyvin. Laulujen päätteeksi kannattaa myös muistaa huudella niitä omstarteja, sillä virallisen tarinalinjan alta löytyy melkoisia helmiä niin sanoitusten kuin koreografioidenkin osalta. Mieleen jäi muun muassa Smiin oivallinen Queen-cover ja yleisö lämpeni kovasti Koukun jalkatyöskentelylle erästäkin viime vuoden pophittiä lainaavassa vedossa.

Tarinallisesti esityksen aikana ehditään muun muassa nähdä hullut teekutsut Ihmemaassa, piiloutua pahan kuningattaren katseelta ja bilettää Haadeksen luona. Punainen lanka, Peterin tarina siis, pysyy kuitenkin koko ajan keskiössä ja kun maailmasta siirrytään toiseen jätetään siellä kohdatut hahmot pokkana sinne. Hyvä näin, useampaa tarinalinjaa kuljettaessa näytelmästä olisi varmaan tullut melkoinen sekametelisoppa.

Näyttelijöiden lisäksi on kehuttava ehdottomasti osaavaa tanssijaryhmää. Laura Piirosen koreografiat ovat näyttäviä ja tanssijat todellakin tietävät mitä tekevät.  Myös bändi kuulosti erittäin hyvältä ja pasuunasoolot lämmittivät sydäntä, niitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan. Lavastuksellisesti esitys on varsin pelkistetty, mutta toimiva, enemmän paukkuja onkin sitten laitettu glitteriä tihkuvaan puvustukseen.

Aikamoiseksi kehumiseksi tämä nyt näemmä meni, mutta miksi sitä kieltämään: viihdyin erinomaisesti. Perustarina oli sopivan simppeli mahdollistaen luovat omstartit, tekijäryhmä tiesi mitä on tekemässä ja hauskaa tuntui olevan sekä lavalla että katsomossa. Kiitos metkalaiset, oli ilo olla teitä katsomassa!

Speksin ehtii näkemään tällä viikolla vielä tiistaina ja keskiviikkona sekä ensi viikolla maanantaina ja tiistaina.

Kiitokset metkalaisille kutsuvieraslipuista.

Huom. Tunnen speksin käsikirjoittajaihmisen Susannan, mutta vannon kautta kiven ja kannon tässä kirjoittaneeni omat mielipiteeni rehellisesti.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lavalta: Rikhard III (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Rikhard III ei tiedä, onko lintu vai kala

Jussi Nikkilän Kansallisteatterin debyyttiohjausta Rikhard III on kehuttu paljon, sitä todistavat useat positiiviset lehdissä julkaistut arviot. Minulla ei ole näytelmään läheistä suhdetta, tarinan tiesin sentään suurin piirtein, mutta mitään versiota en ollut aiemmin nähnyt. Lähdin siis puhtaalta pöydältä katsomaan kerrontaa vallanhimosta, kostosta ja kirouksista ja, myönnettäköön, näkemään Kristo Salmista nurjana kuningaspyrkyrinä.

Rikhardista ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Gloucesterin herttuan arvo ei hänelle riitä ja Rikhard päättää nousta kruunupääksi hinnalla minnä hyvänsä. Liian kallis ei ole veljen tai ystävän henki tai läheisten luottamus. Lipeväkielinen kieroilu johdattaa tyrannimaisen miehen valtaistuimelle, mutta samettipielus ja raskas panta otsalla eivät tuo onnea, kun alamaiset pelkäävät ja liittolaiset kaikkoavat. Himoitusta valtakaudesta tulee lyhyt ja verinen.

Esityksen päättyessä olo on vähintäänkin hämmentynyt. Rikhard III:n pitäisi olla tragedia, onhan siinä vallankaappaus, veljesmurhaa, kostonhimoisuutta ja lopulta kaiken menettävä lyöty mies. Nimen ohessakin lukee tragedia viidessä näytöksessä. Kansallisteatterin versiossa tästä kaikesta on kuitenkin tehty paikoin pesunkestävää sketsiviihdettä. Clarencen murhaajat kähisevät, hihittävät ja ryyppäävät ja Rikhardin mielipuolisuus tuntuu huvittavalta, kuin hän haluaisi kalifiksi kalifin paikalle.

Toisaalta paikoin esitys ottaa itsensä hyvin vakavasti. Etenkin loppukohtaus on vaikuttava, haamut huutavat sumusta, Rikhard III joutuu kaivamaan kerrosten alta murtuneen miehen joka ei valtakuntaansa kauaa saanut pitää. Hämäryyteen hiipuvat haaveet ovat mennyttä vain. Näyttelijät ovat myös hirvittävän taitavia. Salmisen ohella Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät tarkkaa työtä ja ei ole epäilystäkään, etteivätkö valinnat olisi harkittuja, en vain ymmärrä niitä.

Keskustelemme esityksen jälkeen ja päädymme tulokseen, että näytelmä on ollut joko täysin kammottava tai pirullisen hyvä. En ole vieläkään aivan varma mihin päädyn. Näyttelijät ovat ajoittaisesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta oivallisia, Pietu Pietiäisen valaistus on huikea, Mila Laineen elävä musiikki soi kuin Rikhardin päänsisäisenä orkesterina tunnetiloihin reagoiden. Vastapainona on sitten jonkinlainen kesäteatterimaisuus, ystävääni lainaten en oikein tiedä onko tavoitteena niin sanottu aito shakespearelaisuus jossa yleisö nousee reagoimaan ja saa möyhytä esityksen päälle, ottaa osaa.

Ehkä tämä vielä jossain vaiheessa loksahtaa päässäni oikealle paikalleen ja saan selkoa tästä tunteiden sekamelskasta. Ajoittain toivon, että eilinen esitys olisi ollut omituinen aprillipila, mutta jotain niin kiehtovaa tässä Nikkilän ja työryhmän tulkinnassa oli etten osaa päästää siitä irti.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lavalta: Hurraa! eli esitystaidetta lapsille ja nuorille (Mad House/Hurraa!-festivaali)

No(s) Futursin nuoret Marie Bergholm, Amos Korkeamäki, Mathilda Korkeamäki, Victor Lietz ja Max Uusitalo. Kuva: Saara Autere

Reilun viikon ajan myös Mad Housessa juhlittiin Hurraa! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun esitystaiteen merkeissä. Ehdin itse nähdä esityksistä neljä ja kaikista parhaimpia olivat ne hetket, kun sai seurata nuoren yleisön innostunutta reagointia edessä tapahtuvaan.

Kaksin verroin Obliviaa

No(s) Futursin lähtöajatus viehätti. Mitä jos teatteri voisi olla paikka, jonne voisi mennä turvaan ja ajattelemaan, paikka, jossa voisi keksiä radikaaleja ideoita? Ja onhan se, oikeasti, mutta toivoisin että yhä useampi löytäisi tiensä teatteriin haaveilemaan, keksimään uutta. Sillä vaikka tässä maailmantilassa on kuullut monen aikuisen ihmisen suusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, kuulosti se vakuuttavammalta nuoren suusta. He joutuvat olemaan täällä todennäköisesti kuitenkin pitempään ja soisin, että maailmassa olisi tilaa teatterille ja haaveille vielä vuosienkin päästä ilmahälytysten ja bunkkereiden sijaan.

Oli ilo nähdä Oblivialta tällainen nuorten kanssa yhteistyössä tehty projekti. Nuoret olivat olleet syksyllä teatterileirillä Ranskassa yhdessä romanialaisten ja brasilialaisten kanssa ja siellä syntyneistä ajatuksista oli Suomeen palattua muokattu tämä esitys. Liikekieleltään esitys oli viehättävä ja nuorten puheet sykähdyttivät.

Oblivian Candide puolestaan meinasi mennä sivu suun pitkän työpäivän ja unohtelevaisen mielen yhteisvaikutuksesta. Tajusin sentään lopulta saapua paikalle kuudeksi, mutta vireystila ei ollut se parhain ja heijastui valitettavasti myös omaan keskittymiskykyyni. Yritin seurata peruukkipäisten hahmojen ajatuksenjuoksua ja hypähtelyä, mutta kotiin päästyäni pää oli jo tyhjä. Valaistuksen aika ei tällä kertaa tavoittanut hyytynyttä työläistä.

Mieleen jäivät kuitenkin kahiseva muovilaahus, naurettavan symmetrinen puutarha, kuurunous. Ruotsinkin ymmärsin, se oli hyvin selkeää. Ja Oblivian liikekieli oli tuttua, jollain tasolla leijuin katsomossa ollessani siinä sumuisessa perjantai-illassa jona olin katsomassa Entertainment Islandia. Ehkä minä ja Candide kohtaamme toisella kertaa paremmissa vireyksissä.

Leena Kela.

Esitystaide naurattaa ja hämmentää

Lauantaina oli mahdollisuus nähdä kaksi esitystä, kovasti odottamani Leena Kelan Alphabets of Performance Art ja Sonja Jokiniemen Oh No. Tällä hetkellä iltaväsymystä potiessa oli mukavaa painella Tiivistämölle jo iltapäivästä ja päästä silti kotiin ihmisen aikoihin.

Alphabets of Performance Art kuljettaa läpi Kelan valikoimien performanssitaiteen aakkosten. A on apple eli omena, P lapsiyleisön riemuksi piss eli pissa ja näin pois päin. Esitys on riemukkaan anarkistinen ja leikkii odotuksilla kääntäen ne päälaelleen. Lavalla tuskin näkee sellaista, mitä odottaisi kyseisen asian yhteydessä näkevänsä. Tai sitten näkee juuri sitä, mutta jollakin vinkeällä twistillä.

Lapset osallistuivat Kelan esitykseen reagoimalla voimakkaasti ja sanoittamalla näkemäänsä ja kokemaansa. Katsomossa arvailtiin mitä seuraavaksi tapahtuu, jännitettiin ilmapallojen puolesta, luettiin kankaalle ilmestyvät tekstit niille jotka eivät lukea osanneet, naurettiin ja kommentoitiin omia mielipiteitä. Tämä teki esityksestä entistä viihdyttävämmän. Alphabets of Performance Art on sympaattinen perehdytys esitystaiteen monimuotoisuuteen ja paikoin vinksahtaneeseen maailmaan, nautin kovasti.

Sonja Jokiniemen esityksen alkaessa oma turnaskestävyyteni alkoi taas nikotella ja meinasi käydä samalla tavalla kuin Candiden kanssa. Omassa pienoismaailmassa möyhyävän jättiläisen meininki kahden kynänsä kanssa tuntui käsittämättömältä ja vaikealta, en päässyt aivan tunnelmaan kiinni. Vuoret järisevät, vastaan tulee kauniita ja rumia asioita, kohdattujen sanoittaminen on paikoin haastavaa.

Esitys kuitenkin jäi mieleen hautumaan ja jotain alkoi avautua. En vieläkään osaa sanoittaa kokemustani, mutta jotenkin symppaan paikasta toiseen haahuilevaa tyyppiä ja yritystä kohdata erilaisia asioita omassa ympäristössä. Ehkä meditatiivinen väsymystila oli siis sittenkin katsomiseen otollinen tiedostamisen valon syttyessä jälkikäteen.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö

Haahkaemot Hangossa kesällä 2016.

Jorma Tenovuon tietoteos Utön linnut - Fåglarnas Utö hyppäsi vastaan Hublan sivuilta, en tosin tiedä kuinka vanhasta numerosta kun luen lehtiä vähintäänkin epämääräisessä järjestyksessä. Joka tapauksessa valokuvateos ulkosaariston linnustosta ja luonnosta kuulosti kiehtovalta ja sai henkisiä plussapisteitä kaksikielisyydestään, joten laitoin kirjan varaukseen.

Tenovuo kuvailee kirjassaan ulkosaariston linnustoa keskittyen lähinnä Utön alueeseen, jolla kaikki kuvatkin on otettu. Vuodenkiertoa seuraten päästään tutustumaan vuosittaisiin muuttolintuihin, eteläsaaristoon eksyneisiin harvinaisuuksiin ja talvien traagisiin joskin luonnollisiin lintukohtaloihin. Kirja esittelee linnustoa pienimmistä sirkuttajista suuriin merikotiin. Kuvat ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, linnut ovat niissä lähellä karun kauniissa saaristomaisemassa.

Teksti on selkeää luettavaa ja Tenovuo tietää mistä puhuu. Välillä rinnakkain kulkevat suomen- ja ruotsinkieliset tekstit tuntuivat aiheuttavan liian tiuhaa sivujenkääntelyä, teksti kun on taitettu kapeisiin palstoihin, mutta tämä nyt on pieni miinus. Mukavaa, että luontokirja on julkaistu lähtökohtaisesti kaksikielisenä.

Tenovuon tekstistä paistaa läpi kotiseuturakkaus ja hyvä niin. Utö näyttäytyy jonkinlaisena karuna lintubongarin paratiisina, jossa kuitenkin myös eletään ihan tavallista elämää ja ihmetellään aika ajoin paikalle pölähtäviä lintuihmisten vaelluksia. Lintutietouden lisäksi Tenovuo jakaa vinkkejä alueelle matkustamiseen ja muistuttaa toki myös hyvistä käytöstavoista asuinalueilla liikkuessa.

Eniten kirja herätti kaipuun lähteä saaristoon istumaan avokallioille ja kiikaroimaan lintuja. Eikä niitä kiikareitakaan välttämättä tarvitsisi, kunhan saisi kuunnella merituulen suhinaa ja bongata jonkin linnun. Ehkä joskus pääsen Utöseenkin asti, kesäkuussa kutsuvat taas Hanko, haahkat ja merimetsot.

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö
Vrakplundrarförlaget Ab, 2015. 143 s.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Liikkuvaa kuvaa: Logan ja Kong: Pääkallosaari (2017)


Viime viikonlopun elokuvakatselusta tuli vahingossa toimintapainotteinen. Perjantaina meidän oli tarkoitus mennä katsomaan vihdoin ja viimein La La Land, mutta näytökset sekä siihen että kahteen seuraavaan vaihtoehtoon olivat täynnä. Niinpä päädyimme extempore katsomaan Logania, joka ei ollut huono valinta sekään. Sunnuntaina puolestaan reissasimme katsomaan Kongia lähinnä siitä syystä, että meillä on vinopino vapaalippuja lähiteatteriin. Tämä alkuhöpinä on tässä lähinnä siksi, että teksti sisältänee pienoisia tai suurempia spoilereita ja halusin varoittaa teitä siitä.

Inhimilliset supersankarit

Logan on järjestyksessään kymmenes X-Men-elokuva ja viimeistelee niin sanotun Wolverine-trilogian, vaikka sen ensimmäisen osan olemassalon monet minä mukaan lukien kiistävätkin. Elokuva sijoittuu vuoteen 2029 ja siinä Meksikon rajalla fiiniä vuokra-autoa ajava Wolverine tai Logan ei ole enää parhaassa kunnossa. Matalaa profiilia on pidettävä, sillä mutanttien oikeudet on taas poljettu maan rakoon ja vakavasti sairasta professori X:ää on myös suojeltava. Rauha kuitenkin järkkyy, kun Loganin vastuulle sysätään nuori mutanttityttö, joka on pikimiten kuljetettava turvaan jahtaajiltaan. Alkaa aikamoinen road movie, jonka aikana nähdään niin karua toimintaa kuin myös herkkiä hetkiä ja huumoria.

Elokuvalle myönnettiin tuotantovaiheessa lupa R-luokitukseen ja se näkyy. Sen lisäksi, että taisteluissa veri lentää komeasti ja kynnet tunkeutuvat milloin minkäkin ruumiinosan läpi, on tämä otettu huomioon myös kerronnassa. Katsomiskokemus ei ole tasatahtinen actiontykitys, vaan välillä maltetaan jäädä pohtimaan syntyjä syviä ja käsittelemään hahmojen välisiä suhteita myös hiljaisuutta käyttäen. Siippa mainitsi tästä hyvänä esimerkkinä Loganin ja Professor X:n ensimmäisen yhteiskohtauksen elokuvassa.

Jackmanin ja Stewartin näyttelijänkyvyt eivät yllättäneet, hyviä he ovat edelleen, joten elokuvan yllättäjäksi nousi valkokankaan ensikertalainen Dafne Keen X-24:n roolissa. Vaikka tyttö ei juurikaan puhu elokuvan aikana, on katseessa syvyyttä ja näyttelemisessä hienoa elävyyttä. Toivottavasti häntä saa nähdä jatkossakin, vähän pidän peukkuja myös roolin jatkuvuudelle X-universumissa.

Vaikka veri lentää ja pyssyt paukkuvat nousee elokuvan keskeiseksi teemaksi kuitenkin kasvaminen ja vanheneminen. Logan ja Professor X eivät todellakaan ole enää elämänsä kunnossa ja sydäntä särkee nähdä aiemmin elinvoimaiset mutantit heikkoina ja särkyvinä. Jos tämä jää molempien hahmojen (tai näiden esittäjien versioiden) viimeiseksi elokuvaksi, ovat nämä hienot jäähyväiset.

Lopputekstien rullatessa ruutuun itketti. Tässä tämä nyt oli, Hugh Jackmanin 17-vuotinen ja 10 elokuvaa käsittänyt ura Wolverinena. Jackmanin versio hahmosta on aina sykähdyttänyt vatipäisyydellään ja tinkimättömyydellään, ikävä tulee. Kiitos näistä, Hugh.

Kong on kunkku

King Kongista on tehty monenmonta versiota, joten odotukseni Kong: Pääkallosaari -elokuvalle eivät olleet suurensuuret. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvassa elokuvassa joukko tiedemiehiä ja sotilaita lähtee kartoittamaan aikaisemmin tuntematonta Tyynenmeren saarta. Pysyvästi myrskyvyöhykkeen keskellä sijaitsevan saaren ekosysteemi ja goelogia on aivan omaa luokkaansa, mutta todellisuudessa tutkijat ovat luonnollisesti tulleet etsimään ihmeellistä jumalolentoa, Kongia. Ja Kongin he tosiaan löytävät, mutta saaren kuningas ei ole ihmisten kanssa aivan samaa mieltä siitä miten ensikohtaaminen tulisi hoitaa.

Komean pyssyräimeen ja eläinten välisen mittelön lisäksi elokuva tarjoaa jopa ihan kiinnostavia näkökulmia ihmisen ja luonnon suhteeseen ja siihen, miten ekologia ainakin suljetussa systeemissä toimii. Sanottakoon tässä nyt sen verran, että oikea reaktio ei välttämättä aina ole ampua sitä eteen ilmestyvää uutta olentoa. Tai ainakaan ei kannata mennä lähemmäs, jos olento on jo puolustusreaktiona listinyt puolet kumppaneistasi.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on varsin mainio. Tom Hiddleston on nostettu elokuvassa jonkinlaiselle jalustalle kuuluna jäljittäjänä ja eränkävijänä, mutta valitettavasti hahmon olemassolon merkitys kuta kuinkin katoaa hieman höpertyneen mutta fiksun John C. Reillyn hahmon liittyessä mukaan porukkaan. Hiddleston on myös suurin piirtein ainoa, jolla on viidakossa koko ajan hyvä hiuspäivä ja housutkin ovat höpsön tiukat, viidakossa kun ollaan. Olisin siis suonut Hiddlestonin hahmoon enemmän särmää, näytellä kun herra kuitenkin osaa.

Brie Larson sai enemmän tai vähemmän kantaakseen elokuvan naispääosan ja kantoi sen varsin hyvin. Etenkin loppuvaiheessa nähty hätärakettilaukaus oli melkoisen bad-ass. John C. Reillyn hahmosta pidin, Samuel L. Jacksonin sotaan ikuisesti jämähtänyt luutnantti oli yksisilmäisessä näkökannassaan ärsyttävä. Tutkijajoukko jäi elokuvan kuluessa etäiseksi, sotilasjoukkiossa puolestaan oli ihan särmikkäitä yksilöitä mutta heitäkin olisi voinut ehkä hyödyntää muunakin kuin tykinruokana.

Joka tapauksessa Kong osoittautui yllättävän viihdyttäväksi seikkailuelokuvaksi. Saaren luonto oli kaunista, Kongin hahmosta oli saatu yllättävän realistinen ja elokuvassa esitetyt tieteelliset teoriat olivat vinkeitä. Jatkoakin saattaa olla tulossa, katsokaahan siis lopputekstit loppuun asti. Itse voisin katsoa jatko-osatkin, sen verran hyvin viihdyin.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Lavalta: Veitsenterällä (Vesa Purokuru/Cirko)

Kuva: Eemeli Nättinen

Ilmaan heitetyt toiveet

Helmikuussa kirjoittaminen oli vaikeaa. Osin se johtui siitä, että moni nähty esitys ui jonnekin ihon alle, sai herkistymään niin paljon että sanoja ei löytynyt. Yksi tällaisista oli Vesa Purokurun Cirkossa nähty sooloesitys Veitsenterällä, tarina miehestä joka lähti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan epäonnistumista ja luopumista.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessä esityksen jälkeen oli kaiken kattava inhimillisyys ja ihmisen rajallisuus. Monologissaan Purokuru käy läpi elämänsä käännekohtia, pohtii omaa uraansa taiteilijana, sitä kuinka homma äkkiä vain lähti vaikka perhe vähän katsoikin alta kulmain isän uutta harrastusta. Yrittänyttä ei silti laitettu, vaan harjoitteleminen jatkui ja repertuaariin tuli uusia temppuja. Lisäpuhtia haettiin milloin koti- ja milloin ulkomaisilta kursseilta. Tutuksi tulivat tasapainoilu, ilma-akrobatia ja onpa esitykseen hiottu huolella myös hurja koripallo-ottelu, jossa päättäväinen hyökkääjä heittää korinsa yksipyöräisellä ajaessaan.

Esitys ei ehkä sinänsä huimaa päätä kuin jotkin sirkusteokset eikä sen tarvitsekaan, 54-vuotiaan keho kun ei yleisesti ottaen taivu kaikista henkeäsalpaavimpiin temppuihin. Ihailua ne silti herättävät jongleerauksesta köysiakrobatiaan, hyvä jos omissa käsissä pysyy kerrallaan kaksi heiteltävää esinettä ja niidenkin tulisi olla pyöreitä. Esitys kuitenkin muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Toki reisilihas saattaa toisinaan revetä ja tavallisesti epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä, mutta senkin kanssa voi elää.

Veitsenterällä on matka kasvusta, isyydestä, harjoittelusta, kivusta ja suurista toiveista, valosta joka näyttää tietä. Se ei ole esitys, joka jää mieleen vain teknisesti kauniina vaan myös sydäntä lämmittävänä hetkenä. Kiitos Vesa Purokuru tästä kurkistuksesta taiteilijan sieluusi, kiitos epäonnistumisen askeleista, tiskiharjoista, ylävitosista.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta esitykseen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Esitystaiteen pyörteissä Mad Housessa

Helmi-maaliskuussa hiissasin taas useana iltana itseni Suvilahden Tiivistämölle ihmettelemään esitystaidetta. Runosuoni ei vain ole laulanut esitysten tahtiin, kaikki rästiytyy ja haipuu mielestä. Tässä rutistettuna kolme lyhytarviota tai ajatusketjua, miten haluatte.

 Kuva: Saara Autere

Esineiden merkityksellinen merkityksettömyys

Mikko Niemistön Birthday oli minulle haastava esitys. Verkkaisessa koreografiassa esiintyjä, Niemistö itse, liikkuu esineiden seassa, liikuttaa ja asettelee niitä, luo niille tarkoituksia ja merkityksiä. Ihmiskeho värisee ja hengittää, jää sulaa, serpentiini soittaa kitaraa.

Esitys on kaunis. Tavalliset esineet, lamput, johdot ja kahvinkeitin muutamia mainitakseni, asettuvat kollaasiksi tilaan. Mahdollisia tulkintoja tuntuu olevan niin paljon, että aivot menevät lukkoon. Tuntuu, että en ymmärrä, en pääse sinuiksi esityksen rytmin kanssa.

Lopulta annan olla, rentoudun. Katson hengittävää rintakehää, ihmettelen sitä miten taitavasti sähkötykset on ajastettu. Bassomainen sydämentykytys rytmittää oloa. Lopulta kirkkaat valot syttyvät taas, Niemistö kumartaa, esitys on päättynyt. En vieläkään koe ymmärtäväni, totean vain että kaunista oli. Ehkä se riittää.

Kuva: Volumen Express

Joustava sisaruus

Samana iltana Niemistön esityksen kanssa nähtiin Volumen Expressin Sisters. Luentomainen esitys pureutuu esiintyjien sisarsuhteisiin. Moran Sanderovichin sisko asuu tiukan uskonnollisessa yhteisössä Länsirannalla lapsikatraansa kanssa, Veronika Bökelmannin sisko puolestaan on muuttanut Intiaan ryhdyttyään Hare Krishnan palvelijaksi. Vaikka siskot nykyään siis elävät hyvin toisistaan poikkeavia elämiä, on suhde silti säilynyt kaikista eroavaisuuksista huolimatta.

Pelkistetty esitys koostuu pääasiassa esiintyjien jaksotetusta puheesta. Lattialla kyllä lojuu suuri paperi täynnä piirroksia, mutta siihen ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Esitys ei oikeastaan tarvitse mitään muuta, eloisa kerronta vie mukanaan ja siskojen elämän poikkeavuus omastakin kokemuspiiristä on kiintoisaa kuultavaa. Naisena ja ihmisenä voi tällä pallolla olla olemassa niin monella eri tavalla.

Sistersistä jää hirvittävän hyvä mieli. Vaikka omien siskojen valintoihin suhtaudutaan myös huumorilla, on lämpö koko ajan läsnä. Sisko on sisko, vaikka asuisi muurin takana tai kumartaisi jumalilleen päivittäin. Sisko on sisko, vaikka joskus joutuukin livistämään hotellista siskon nukahdettua syömään salaa miekkakalaa.

Kuva: Saara Autere

Kiinnostava kehomatka korinoihin ja lotinoihin

Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin Immunsystemet syleilee kehon vaiettuja osia, niitä jotka vuotavat, falskaavat ja erittävät. Henkilökohtaisia kerrottuja kokemuksia siivittävät koreografialliset elementit ja erilaisten ulokkeiden puristelu. Kokonaisuus on hämmentävä mutta jollain tavalla hellyyttävä: mystinen mamelukkikala, duokohtaus hoitopöydän kanssa ja purskahtelevat ulokkeet sopivat loppujen lopuksi kivasti yhteen.

Esimerkiksi ilmassa leijuva suolisto viehättää pitkään. Kohtaus on meditatiivinen ja jollain tavalla hellyyttävä. Omaa suolistoaan tulee harvoin ajateltua lämmöllä, mutta nyt lähetän muutaman lämpimän ajatuksen ohutsuolen mutkiin ja paksusuolen kaarteisiin. Kiitos että olet.

Immunsystemetin kehokuva on viehättävä. Keho ei aina toimi niin kuin haluaisi, siitä purskuu nesteitä milloin mistäkin aukosta ja välillä sitä täytyy korjailla, mutta oma se silti on, finneineen ja aukkoineen ja silloin kun se toimii se on ihana.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia


Jossain tätäkin minulle varmaan suositeltiin, Hannu Väisäsen tarinakokoelmaa Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Olen lukenut Väisäseltä aiemmin vain Taivaanvartijat, mutta terävän ja aikansa ottavan kynänjäljen tunnisti jo tutuksi. Helppo tämä kokoelma ei kuitenkaan ollut, minun oli välillä vaikea keskittyä tarinoihin ja pysähtyneeseen tunnelmaan pääseminen ei ollut aivan helppoa.

Takakannessa lupaillaan teoksen sisältävän omakohtaisen, lämpimän humoristisia tarinoita ja hämmennyin useampaan kertaan kun kertoja oli selkeästi joku muu kuin Väisänen. Yllättäviä ihmiskohtaloita sopi kyllä sisältöön, sillä tarinoiden käänteet olivat mielikuvituksellisia ja ihmeellisiä, joskin paikoin myös synkkiä ja surullisia.

Kahdessatoista tarinassa tutustutaan eriskummallisiin ihmisiin, jollain tavalla epätäydellisiin ja paikoin myös elämänkolhimiin. Jään useassa kohdassa pohtimaan onko tarinoilla totuuspohjaa, kuljettaako Eli Zebbah todella voikeksejä ja löytyykö Brooklynista mies, jonka intohimona ovat oopperatähdet ja vanhat pornoelokuvat. Entä mistä on saanut alkunsa Guadaloupen ihme tai eläinkaupan ikkunansa näkemäänsä haukkaan rakastuva mies?

Toiset tarinat tuntuvat todellisemmilta. Toiseksi viimeinen kertomus Nukkemestari sukeltaa japanilaisen bunraku-teatterin kiehtovaan, suljettuun maailmaan. Kokoelman aloittava Itse tehty viili puolestaan jättää levottoman olon, onko äitipuoli tosiaan ollut hapertuvine turkkeineen ja lukuisine viilipurkkeineen olemassa?

Piisamiturkki oli sympaattinen tarinakokoelma. Verkkainen kerronta vei maailmankolkalta toiseen ja vaikka tarinat osittain unohtuivat, muistui niiden tunnelma välittömästi mieleen teosta uudelleen selatessa. Paahteinen New York, harmaa Kouvola ja sisäänpäinkääntynyt Japani muodostavat jännittävällä tavalla yhtenäisen kokonaisuuden. Aikaa ja rauhaa tämän lukeminen kuitenkin vaatii, hektisen päivän jälkeen on vaikea junassa rauhoittua ihmettelemään sukellusveneleskiä ja harakoita hopeaketju nilkassaan.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita tarinoita
Otava, 2015. 286 s.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lavalta: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (KOM-teatteri)


Kuva: Noora Geagea

Onko enemmän aina enemmän?

KOM-teatterin satsaus keväälle on tulkinta Peter Greenawayn klassikkoelokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Riko Saatsin dramaturgia ja ohjaus johdattaa runsaaseen ravintolamiljööseen, jossa rahalla voi ostaa ravintolan ja komeita annoksia muttei hyvää makua tai rakkautta. Haastava ja viihdyttävä esitys jättää takin tyhjäksi ja pään surisemaan, mitä jää käteen kun lasku on maksettu?

Todettakoon alkuun, että en ole nähnyt Greenawayn elokuvaa, joten en voi verrata teoksia keskenään. En ole itse asiassa nähnyt ainuttakaan ohjaajan teosta, Yövartiokin jäi kesken kun synkkä visuaalisuus ei pitänyt hereillä perjantai-iltana. Kiehtova teos tuo alkuperäinen joka tapauksessa lienee, tai ainakin runsas ja sekopäinen.

Joka tapauksesa Le Hollandais -ravintolassa nähdään ilta toisensa jälkeen öykkärimäinen varas (Niko Saarela), joka viehättävän vaimonsa (Vilma Melasniemi), konstailemattoman äitinsä (Eeva Soivio) ja huonotapaisen pikkuveljensä (Eero Milonoff) kanssa tilaa kalliit annokset ymmärtämättä niiden hienouksista juuri mitään. Imagon säilyttäminen on kuitenkin tärkeää, samoin vouhotus omista oikeuksista ja siitä miten muut ovat väärässä. Vaimo viehättyykin ravintolassa enemmän intellektuelliin, milloin ketäkin ajattelijaa siteeraavaan rakastajaan (Elmer Bäck) ja varastaa hetkiä tämän kanssa milloin naistenhuoneessa, milloin keittiön takatilassa.

Keittiössä on aivan oma maailmansa. Antto Melasniemi loihtii lavalla herkullisia annoksia tilaajille samalla kun kokki (Marc Gassot) yrittää pitää maksajan tyytyväisenä. Johannes Holopainen tarjoilee annokset pettämätön hymy huulillaan hahmonsa haikaillessa kirjojen ja sivistyksen perään, vaikka muut tätä typeränä pitävätkin.

Kuva: Noora Geagea

Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen hyviä, KOMissahan tämä osataan. Näyttelijöiden siirtyminen rooleista esityksen kriittiseenkin kommentointiin on paikoin onnistunutta, paikoin raskasta. Pää menee pyörälle runsaudensarvessa. Erityisesti toisen näytöksen rikottu tunnelma, kohtuullisen kiinnostava virtuaalitodellisuusmaailma ja lopussa ihmisluonnon sortuminen synkimpiin haluihinsa saavat aivot paikoin vinkumaan. Elementeissä on paljon sellaista mistä pidän, mutta valinnanvaikeus iskee. Mihin keskittyä, kun kaikkialta saa kaikkea?

Vaikka esitys on siis visuaalisesti viehättävä ja kosiskelee jatkuvasti katsojaa heittämällä silmille muuttuvaa lavakuvaa, on se lopulta sisäisesti ruma. Ihmisten himot ja halut eivät näyttäydy kauniina tai puhtaina, kaunista on korkeintaan viimeisen päälle laitettu ja aseteltu ruoka. Muuten suhmuroidaan nurkissa, vaihdetaan ruumiinnesteitä ja pyritään puhumaan niin, että muiden ääni peittyy.

Kokonaisuutena Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jättää samantyyppisen tunteen kuin pitkä ja runsas ravintolaillallinen. Pää on hieman pyörällä viinistä, vatsa on turvoksissa ja illan kulku on sumua. Mitä oikein tapahtui? Jatkoilla asiaa puidaan, mutta seuraavana päivänä kirkkain ajatus on jo haalistunut. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kokemus yhtä kaikki, synkkä on ihmisen mieli ja luonto toisinaan.

Kiitokset KOM-teatterille kutsuvieraslipuista.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku


Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava, 2016) nostettiin heti sukupolvensa ääneksi ja sitä kehuttiin milloin missäkin. Ekholmin sanotaan edustavan y-sukupolvea, siis käytännössä minun ikäluokkani, ja kertovan juuri niistä kokemuksista. Ja tavallaan kertookin. Näemmä on kuitenkin väliä sillä mihin kohtaan y:tä sijoittuu, sillä minulle sekä Rakkaus niinku että Ekholmin käsikirjoittama Kaspar Hauser -näytelmä jäivät etäisiksi kokemuksiksi vaikka ne runsaudessaan imaisivatkin mukaansa ja saivat nostamaan hattua tekijöille.

Kolmikymppinen Joona on menettänyt työnsä toimittajana ja muuttanut rahattomana Kirkkonummelle isän nurkkiin asumaan. Isän omaelämäkerrallinen kirjaprojekti ahdistaa poikaa ja niin ahdistaa maailmakin. Ihmiskontaktit löytyvät pääosin netistä, nimimerkin taakse piiloutuvan sadgirlin kanssa käytävät keskustelut muodostavat päivien olennaisimman hetken. Kustantamosta tarjotaan kuitenkin Joonalle sopimusta ja oman kirjan ajatus alkaa muodostua. Jos nauhottaisi kaikki keskustelunsa ja litteroisi ne, muodostuisiko niistä merkityksellistä sisältöä kirjaan tai edes elämään.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on aikaa jo puolitoista kuukautta, kirja uuvutti minut täysin. Joonan oman navan intensiivinen kaivelu ja reflektion tarve sai pään surisemaan ja puhekielisen tekstin lukeminen sai oman päänsisäisen ajatusmaailmankin taipumaan "musta tuntuu möyhön öyhön sivistyssana ja toinen" -tasolle. Ihan hirveää.

Osa vaikeudestani tämän teoksen kanssa oli puhtaasti visuaalinen. Kirjan pastellisävyinen kansi särki silmiä ja ysärihenkinen (?) taittotyyli sai pään räjähtämään aamujunassa. Ei kirjoja saa taittaa näin, huutaa mieli.

Tavallaan kyllä arvostan tätä kirjaa hirveästi ja samalla mietin että kuinka paljon tästä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota ja miten tämän kirjoittaminen on varmaan ollut tosi vaikeaa koska ihan oikeasti netissä käydään päivittäin satoja sellaisia keskusteluja kuin tässä kirjassa. Että en tiedä nyt sitten. Arvostan, mutten nauttinut.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa kirjoittaa tästä hirvittävän fiksusti ja hienosti, jos ette vielä ole lukeneet tätä kirjaa niin lukekaa Liisan teksti ja päättäkää vasta sitten.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan esikoisteos.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava, 2016. 414 s.
Kansi: GRMMXI

torstai 23. helmikuuta 2017

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes


Insinööriscifi ei mieltä lämmitä

John W. Campbellin, Jr.:n The Black Star Passes, jonka tarinat on alunperin kirjoitettu vuonna 1930, tuli äänikirjana vastaan Book Beatissa. Avaruusmerirosvot ja seikkailut planeetalta toiselle kuulostivat kiinnostavilta ja pituuskin oli kohtuullinen, joten hyppäsin Arcotin, Moreyn ja Waden matkaan. Kuuntelussa menikin sitten alkuinnostuksen jälkeen hieman pidempään, sillä aika ei ollut kiillottanut tästä teoksesta kummoistakaan klassikkoa.

Oikeastaan teos koostuu kolmesta pienoisromaanista. Ensimmäisessä tarinassa Piracy Preferred Arcot ja Morey saavat haasteekseen napata avaruusmerirosvon, joka näkymättömyyden turvin ryövää muita aluksia ja samalla parantaa matkustajat kaikista taudeistaan (nerokasta?). Tämän selvittyä tarinassa Solarite Arcot, Morey ja Wade (ette varmaan arvaa kuka tämä Wade sitten oli) yrittävät päästä tutkimaan uusia planeettoja ja loogistelevat matkansa Venukseen. Siellä tutustutaan paikallisiin olentoihin ja luodaaan interplanetaarisia suhteita. Viimeisessä nimitarinassa Maa ja Venus yhdistävät voimansa, kun kuolleen tähden olennot yrittävät päästä ryöväämään planeetat pelastaakseen omansa. Varsinainen seikkailu tuntuu kuitenkin olevan sivuseikka, sillä Campbell käyttää kaikessa rauhassa paljon, paljon aikaa erilaisten teknisten vimpainten ja kaasukoostumusten kuvailuun ihmissuhteiden tai hahmokehityksen sijaan.

Campbellin puolustukseksi sanottakoon, että tarinat on kirjoitettu kun hän oli 19-vuotias insinööriopiskelija MIT:ssä. Kustannustoimittajaa tuskin oli ja kaipa sitä uskaltaa sanoa että scifi-kirjallisuuskin oli vielä varsin alussa tuohon maailmanaikaan. Ei sillä, Campbellillä on myös kiinnostavia ideoita ja välillä onnistuin melkein innostumaankin.

Nihkeyteni ei toisaalta ole täysin herra kirjailijan viaksi laskettavaa. Kirjalla valittu lukija Kirk Ziegler on sanoissaan kyllä selkeä, mutta innostuu täsmälleen yhtä paljon uudesta näkymättömyysvimpaimen designista kuin huimasta avaruustaistelustakin.

Googlailin kuuntelun jälkeen hieman sekä teosta että kirjailijaa. Kirjaa selvensi huomattavasti tämä oivallinen nettiarvio ja wikipediasta löytyi sen sijaan ylistyslaulu Campbellille, joka ilmeisesti laittoi alulle scifin kultaisen aikakauden. Eipä sillä, myöhemmät teokset lienevät raflaavampia ja niitä saa suositella jos joku on lukenut.

John W. Campbell, Jr.: The Black Star Passes (The Black Star #1)
Alunperin julkaistu 1930, editoitu yhteisteokseksi 1953. Anncona Media, 2016. 7 h 34 min.
Lukija: Kirk Ziegler

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lavalta: 13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi. Kuva: Kristiina Männikkö

Taikapeili heijastaa kauneuden sijaan rumat himot ja halut

Teatteri Vapaan Vyöhykkeen immersiivinen 13. tunti -esitys olisi mennyt minulta iloisesti ohi ilman puskaradiosta kuulemaani kohinaa. Vallilassa sijaitsevaan 555 neliöiseen varastotilaan lavastettu esitys kuljettaa katsojan seikkailemaan synkkien satujen maailmaan, jossa prinsessat kisailevat julmasti keskenään, salaiset halut nousevat pintaan ja himot toteutetaan estoitta.

Immersio on toteutettu kiinnostavasti. Tilassa ei ole katsomoa tai näyttämöä, vaan siellä vaelletaan vapaasti. Katsojat saavat kasvoilleen kultaiset naamiot ja puhelimet jätetään tilan ulkopuolelle. Kun 13. tunti alkaa, ei tilassa saa puhua. Katsojat johdatetaan sisälle yksitellen ja siitä lähtien kokemus on jokaiselle erilainen. Omat valinnat ja mielihalut vaikuttavat siihen, mitä koet.

Kun minut johdatettiin esitystilaan istuin pöytään ja jäin seuraamaan baarissa tapahtuvaa kohtausta. Alkoi vähän ahdistaa. Mitä jos minulle käy kuten syksyisessä Neuromaanissa ja päädyn kulkemaan ilman päämäärää ja peläten menettäväni jotain olennaista? Onneksi 13. tunti mahdollistaa haahuilun älykkäästi ja pelastaa stressaantuneen, ajassa ajan sisällä voi esityksen asettamissa raameissa myös palata taaksepäin, nähdä siihenkin huoneeseen jossa hetki sitten kuuli seinien läpi kolinaa.

Henna Tanskanen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kristiina Männikkö

Ennen esitystä kerrotaan, että mitä enemmän uskaltaa sitä enemmän kokee ja tämän esityksen kohdalla se pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikkialle saa kurkistaa, tiloista löytyviä ruokia saa syödä. Luen hahmojen kirjoituksia heidän olkansa yli, tirkistelen luukuista, yritän saada auki lukollista kaappia. Koen paheellista mielihyvää, kun nappaan Hannun ja Kertun pöydästä macaron-leivoksen. Kutkuttavaa on myös se, kun toisinaan tarinan hahmo katsookin suoraan sinuun, koukistaa sormeaan ja johdattaa uuteen seikkailuun.

Esityksestä on siis käytännössä mahdotonta sanoa mitään ilman että pilaisi elämystä ja toisaalta minun kokemukseni tuskin on verrattavissa toisen kokemukseen. Esimerkiksi samaan aikaan tilassa liikkuneen puolison kanssa onnistuimme näkemään osittain eri asioita ja se oli oikeastaan hyväkin, pääsimme paikkailemaan pohtimiamme tarina-aukkoja yhdessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että 13. tunti on upeasti toteutettu. Massiivinen tila on sisustettu häiriintyneen synkästi ja satumaailmaa mukaillen. Pieniä yksityiskohtia on joka paikassa ja tästä visuaalisuuden riemuvoitosta on kiittäminen skenografi Sanna Levoa. Myös näyttelijät ovat upeita. Kymmenhenkinen esiintyjäryhmä on sukeltanut rooleihinsa komeasti ja pikkutarkasti ajoitettu esitys kulkee hengästyttävän hienosti. Vaatii taitoa viedä katsojat mukaan tarinaan ilman vuorosanoja ja pitää esitys käynnissä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Jos olet pitänyt Willinghamin Fables-sarjakuvista, olet kiinnostunut uudenlaisesta teatterielämyksestä tai nautit vinksahtaneesta tunnelmasta, on tämä ehdottomasti sinun esityksesi.

Esityksiä on vain tämän viikon loppuun asti, joten kipinkapin katsomaan josko lippuja vielä löytyisi tai ruinaamaan peruutuspaikkoja.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann


Svenska Yle kantoi tänä vuonna kortensa lukuhaasteiden kekoon ja lanseerasi den finlandssvenska läsutmaningen 2017 -haasteen, jossa luetaan yksi (ruotsinkielinen) tiettyyn teemaan sopiva kirja kuukaudessa. Tammikuun teema oli en gul bok eli keltainen kirja ja selailin Book Beatin valikoimista itselleni jo kauan lukematta olleen Jonas Jonassonin Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009).

Sata vuotta täyttänyt Allan Karlsson on pitkästynyt elämäänsä vanhainkodissa ja päättää syntymäpäivänään karata. Tie vie bussiasemalle, josta Allan saa erinäisten sattumusten myötä mukaansa rahaa täynnä olevan laukun ja sitä myöten peräänsä kostonhimoisia jengiläisiä. Onneksi raha ja sattumat tuovat eteen myös ystäviä ja lopulta Allanilla on pakomatkakumppaneinaan liuta varsin erikoisia persoonia. Vauhdikkaat käänteet seuraavat tässä tarinassa toisiaan ja kun nykyhetkessä on suvanto siirrytään kirjassa kuulemaan Allanin vaihderikkaasta elämästä räjähde-eksperttinä maailmanhistorian pyörteissä.

Periaatteessa kirja oli varsin viihdyttävä ja Jonassonin tekstiä oli helppo lukea myös ruotsiksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että lukiessa taisin tuskastua enemmän kuin nauttia, etenkin kun kirja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Tiivistämistä olisi voinut harrastaa aika reippaasti. Allanin mystiset seikkailut myös muistuttivat turhan paljon Forrest Gumpin vastaavia (miten voikin yksi ihminen olla aina "oikeassa" paikassa "oikeaan" aikaan?) ja minua ärsytti Allanin piittaamattomuus matkan varrelle jääneisiin ruumiisiin niin menneessä kuin nykyisyydessäkin.

Onpahan kuitenkin nyt tämäkin moderni hittiromaani luettu ja koettu ja ruotsinkielinen lukuhaaste saatu hyvälle alulle.

Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa tämä on kuunneltu Kari Ketosen lukemana äänikirjana ja sielläkin manailtiin teoksen pituutta.

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann
2009 (e-kirja 2013). 371 s.

torstai 16. helmikuuta 2017

Lavalta: Kirka - Surun pyyhit silmistäni (HKT)

Nuorisojengi ja Kirka (Kalle Lindroth) hengailemassa. Kuva: Tapio Vanhatalo

Ruumista polttaa yöllinen taivallus

Tartuimme puolison kanssa Helsingin kaupunginteatterin ystävänpäivätarjoukseen ja porhalsimme tiistaina kohti Peacock-teatteria katsastamaan Kirka - Surun pyyhit silmistäni -musikaalia. Elämäkerrallinen musikaali tuo lavalle liudan Kirkan ja muiden Babitzinien tunnetuksi tekemiä kappaleita.

Oma Kirka-tietämykseni on varsin kursorista ja olin tyytyväinen, että lueskelin ennen esityksen alkamista käsiohjelman artikkelin Kirkan elämänvaiheista. Moni asia olisi varmasti enemmän tai vähemmän ohi ja aikajanalla olisin ollut täysin hukassa ilman tätä etukäteispreppausta. Tätä ongelmaa ei katsojalla liene jos on Kirkan uraa seurannut lähempää, ainakin väliajalla takanani istuneet henkilöt kiittelivät esimerkiksi Sammyn kuolonkolarin viitteellistä kuvausta.

Nimiroolissa nähtiin tiistain esityksessä Kalle Lindroth, joka suoriutui roolistaan erinomaisesti. Kirkamainen soundi löytyi äänestä ja esiintyminen oli vakuuttavaa. Nuoren, innokkaan pojan matka suureksi tähdeksi ja oman elämänsä kanssa kamppailevaksi mieheksi on kuvattu hyvin. Kirkan roolissa voi nähdä myös Heikki Rannan ja uskon myös hänen selviytyvän roolistaan oivallisesti, ainakin viimevuotisessa Käyttöohje kahdelle -musikaalissa vakuutuin kyvyistään.

Kirkan rinnalla nähdään esityksessä muita tähdekkäitä nimiä kuten Remu Aaltonen (Petrus Kähkönen) ja Danny (Jon-Jon Geitel). Yleisön reaktioista päätellen roolit olivat onnistuneita, itse en omassa tietämättömyydessäni osaa tätä vakuuttavasti arvioida. Myös Babitzinien perheen elämää Huvilakadulla seurataan tarkasti. Heistä erityisesti Sammyn rinnalla kuljetaan enemmänkin ja Sami Hokkasen versio roolista oli hieno. Raili Raitala puolestaan on ihana Muska Babitzin etenkin fanityttöhetkinään. Erityiskiitokset työryhmästä saa nuorisojengi, jotka vastasivat isosta osasta vauhdikkaimpia tanssikoreografioita, tykkäsin!

Visuaalisesti musikaali on suoraan sanottuna sympaattisen kämäinen ja se sopii tyyliin oikein hyvin. Antti Mattilan liikuteltavat pahvikulissit ovat huvittavia, Helsingin kattojen ylle nouseva kattomaisema puolestaan kaunis. Kiitosta saa minulta myös Elina Kolehmaisen aikakausille kumartava puvustus, ai että.

Puoliso halusi erikseen kiitellä sitä, että Surun pyyhit silmistäni -kappaleen esittely Kirkalle oli tehty perimätiedon mukaisesti ja ihastelimmepa myös kyseenalaisen ihastuttavaa orkesterisovitusta kyseisestä biisistä.

Koska en kuitenkaan laske itseäni millään tavalla suureksi Kirka-faniksi ei musikaali päässyt erityisemmin kiipimään ihon alle. Nautin hienoista musiikkinumeroista ja taitavista laulajista, mutta tarina jäi hieman etäiseksi. Massiivisena keikka- tai konserttielämyksenä tämä oli joka tapauksessa oikein mainio. Born to be wild!

ps. Otsikko on omistettu bloggaajakollegalleni Tallelle.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Lavalta: Äidinmaa (Espoon kaupunginteatteri)

Nuorta rakkautta kesällä 1939. / Kuva: Andreas Janett

Äidinmaa on tarina rakastetuksi tulemisen vaikeudesta

Espoon kaupunginteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa isosti rummutettu uutuusmusikaali Äidinmaa. Kahdessa aikatasossa liikkuva musikaali nostaa näkyville suomalaisten naisten tarinoita rakkauksineen ja uhrauksineen. Monisukupolvinen naiskertomus on ollut varsin yleinen viime vuosien kaunokirjoissa, mutta samantyyppisen tarinan katsoi ilolla vielä teatterin lavaltakin. Äitien päätökset vaikuttavat tyttäriin ja rakkaudettomuuden tunteen ketju jatkuu, kunnes se uskalletaan katkaista.

Anni on palannut vanhoilla päivillään kotikyläänsä tyttärentyttärensä Lauran kanssa katsastamaan äidin perintöään. Tutut maisemat innoittavat Annin kertomaan Lauralle nuoruudestaan ja kesäiltana syttyneestä rakkaudesta Helsingistä saapuneeseen Olaviin. Kylän tunnelma ei ole kuitenkaan lämmin: juopunut tehtailija pitää nyrkkinsä alla niin lapsiaan Sofiaa ja Veikkoa kuin kyläläisiäkin. Annin äiti Vieno yrittää selvitä vaikeista ajoista opportunistisella otteella ja nimismies yrittää höykyttää rikoksentekijöitä pysytellen samalla tehtailijan hyvissä kirjoissa. Sota laittaa ihmissuhteet viimeistään täysin sekaisin ja saa ihmiset tekemään vaikeita valintoja, joilla on kauskantoisia seurauksia.

Esityksen vahvuus on sen näyttelijöissä. Laulu sujuu jokaiselta viimeisen päälle ja isot kappaleet kuulostavat hienoilta. Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola hoitavat ihailtavasti roolinsa molempien aikojen Anneina vahvatahtoisina mutta herkkinä naisina. Mikael Saari ja Peter Nyberg ovat viehättäviä nuoria, kirkasotsaisia miehiä. Kirkkaana mieleen jäi myös esimerkiksi Vilma Kinnunen säpäkkänä tehtailijan tytär Sofiana. Ihailen sitä, että työryhmällä on ollut uskallusta laulaa myös rumasti, siis ääni väristen ja sortuen, silloin kun tunnelma sitä vaatii.

Erikseen voisi mainita synkkäsävyisen hääkohtauksen. En tiedä, liukastuiko Saari oikeasti vaeltaessaan näyn läpi, mutta laulu ei katkennut traagisessa kohtauksessa hetkeksikään. Muutenkin hääkohtaus jäi mieleen vahvan tunteellisena, siinä hahmojen perusluonteet nousivat komeasti esiin.

Nykyisyyden ja menneisyyden Annit laulavat dueton. / Kuva: Andreas Janett

Tarina puolestaan tuntuu tutulta, jopa arvattavalta. Se ei ole huono, mutta ei toisaalta yllätyksellinenkään. Ensimmäinen puoliaika tuntuu myös tasapainoisemmalta kuin toinen, toisen puoliskon lopussa ratkaisuja kiirehditään turhankin paljon ja juonenkäänteet tuntuvat paikoin suoraksivedetyiltä. Pidin joka tapauksessa siitä, että keskiössä kerronnassa olivat nimenomaan naiset.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty, mikä sopii sen tunnelmaan. Lavalle tarvitaan vain tuolit, jotka muuttuvat tarpeen mukaan vaikka autoksi, ja pöytä, joka toimii muun muassa kaupan tiskinä ja pianona. Lavan sivuilla ja taustoilla on myös sermejä, joille aika ajoin heijastetaan lyhyitä, lähikuvista koostuvia videopätkiä. Pidin kovasti paperisermeistä ja tarvittaessa valaistuista ja tummennetuista väliseinistä, mutta videoista en pääasiallisesti niin välittänyt. Niiden hektinen, särisevä tunnelma tuntui olevan kuin toisesta maailmasta suhteessa esitykseen.

Kokonaisuutena Äidinmaa on hieno musikaali. On ilo nähdä huolella tehty uusi kotimainen musikaali, jossa Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin säveltämät ja Annina Enckellin ja Sinikka Svärdin sanoittamat laulut soivat kauniisti. Tarinallisesti yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta työryhmä on sanalla sanoen hieno ja Maria Sid on tehnyt ohjauksessa nähdäkseni hyviä ratkaisuja suhteessa tekstin haasteisiin. Suosittelen, jos kotimainen voimannäyte kiinnostaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Espoon kaupunginteatterille.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Lavalta: Teloitetut tarinat (Juha Valkeapää / Mad House)

Kuva: Tani Simberg

Kirveellä, kivellä, hirressä roikkuen

Harvoin sitä jaksaa istua teatterissakaan yli kahta tuntia paikoillaan täysin tyytyväisenä. Juha Valkeapään Teloitetut tarinat -esityksessä jaksoin. Teloitusten, kuolemanrangaistusten ja teloittajien historiasta kertova, lukemattomia yksityiskohtia sisältävä luento ja esitys piti otteessaan enkä malttanut edes nousta hakemaan virvokkeita, vaikka niitä tarjolla olikin.

Juha Valkeapää on esittänyt Teloitettuja tarinoita jo vuodesta 2013, mutta vasta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa suomeksi. On nostettava hattua sille, miten hyvin polveileva ja lukuisilla yksityiskohdilla höystetty teos pysyy kasassa ja jaksaa kiinnostaa. Asia maltetaan esittää kiirehtimättä, välillä voi pysähtyä kuuntelemaan kaikessa rauhassa Christoph Willibald Gluckin Dance of the Blessed Spirits -teoksen ja jatkaa sitten siihen liittyvällä anekdootilla.

Puhetta täydennetään demonstraatioilla erilaisista teloitustavoista. Sähkötuoli, teilipyörä, tuomitun repiminen kappaleiksi hevosten vetäminä, kivittäminen. Yleisökin saa auttaa, mutta itse en tällä kertaa saa itseäni nostettua tuolista ylös. Tuntuu väärältä heittää kivi, olkoon se sitten teipattu paperipallo ja kohteena täytetty tyyny.

Katsominen on oikeastaan ristiriitaista. Tuntuu väärältä viihtyä, kun lavalla esitellään henkilö toisensa jälkeen, kuolleita ja kuoleman tuoneita, ihan lähihistoriastakin. Toisaalta ei voi kieltää etteikö minua kiinnostaisi kuulla esimerkiksi pyövelin ammatin siirtymisestä isältä pojalle ja kaikenmoisista erikoisuuksista, mitä ihmiset ovat toisen ihmisen teloittamiseksi keksineet.

Esitys päättyi siihen, että eräs katsojista sai syödä toivomansa viimeisen aterian koko yleisön edessä. Nuori mies oli tästä kyseenalaisesta kunniasta ehkä hieman hämmentynyt, mutta ruoka näytti maistuvan. Mahdottoman kiinnostava esitysformaatti ja mainio toteutus viimeistä piirtoa myöten.

Sitä vain toivoisin, että tämä esityksessä kuultu Elvis Costellon Let Him Dangle vaihtuisi johonkin muuhun korvamatoon, alkaa jo riittää tämä roikkuminen.

torstai 9. helmikuuta 2017

Lavalta: Pond (Kaaos Company, Maija Mustonen, Erno Aaltonen / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Hetki lammen rannalla

Kaaos Companyn, Maija Mustosen ja Erno Aaltosen Pond oli kuin lahja. Tammikuisena lauantaina matkasimme bussilla kuin luokkaretkeläiset, eväät paperipusseissa, Suvilahdesta Korpilammelle. Matkapuhelimet pyydettiin sulkemaan ja pääsimme yhdessä retkelle lammen rannalle.

Hotelli Korpilampi on miljöönä mystinen. Sateisena iltapäivänä kivinen ja kostea julkisivu ei ole millään tavalla kutsuva. Allasosastolla tunnelma on kuitenkin omanlaisensa, kuin tasku ajan ulkopuolella. Ei ole kuin allas, sauna, avanto, kehot vedessä, metsä ikkunoiden ulkopuolella. Hyvä niin.

Varsinainen esitys koetaan heti saapumisen jälkeen. Tanssijat liikkuvat ja kelluvat vedessä, me katsojat altaan laidoilla. Taustalla jyllää Erno Aaltosen luoma äänimaailma. Suoraan sanottuna en muista esityksestä hirveästi mitään yksityiskohtia, olin sen alkaessa jostain syystä levoton ja oikeaa asentoa oli vaikea löytää. Lopulta mielen valtasi rauha ja ajatus siitä, että vesi on upea elementti. Siinä voi ihminen kellua, oli millainen tahansa. Vesi tasoittaa, mahdollistaa, rauhoittaa.

Esityksen jälkeen meillä katsojakokijoilla oli noin puolitoista tuntia aikaa vain olla. Sai saunoa, käydä avannossa, tulla kellutetuksi. Minä istuin kerrankin rauhassa saunassa ja vihdoin katajavastalla, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni avannossa ja olin kellutettavana. Mieli oli rauhallinen ja tyyni.

Mieli on tyyni edelleen, kun ajattelen esitystä. Kirjoittaminen vain on jäänyt, kokemusta on vaikea sanoittaa. Tuntuu turhalta ja höperöltä yrittää selittää miten vedessä kuului vain satunnaisia kilahduksia kun minua kannateltiin, miten avanto oli hyytävä mutta lempeä, kuinka katajavasta pistelee muttei satuta. Selitinpä kuitenkin. Kiitos tästä lahjasta koko työryhmälle.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Lavalta: Goodbyes (Erich Weidle / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Jäähyväisten ilta

Mad Housessa tehtiin alkuvuonna ohjaaja ja käsikirjoittaja Erich Weidlen luotsaamana näyttämöteos Goodbyes. Esitys valmistettiin improvisaatio- ja käsikirjoitusharjoitusten kautta työryhmässä, joka koostui pääasiassa teatteriharrastajista. Kohtaukset käsittelevät kaikki jäähyväisiä omasta näkökulmastaan, jäähyväisiä kun voi jättää niin rakkaille ihmisille, työpaikalle kuin ihmisyydellekin.

Kaksitoistahenkisen työryhmän esitys on sympaattinen. Koska esiintyjät tosiaan olivat joko ensikertalaisia tai harrastajia, tuli esitystä katsottua hieman erilaiset lasit päässä. Ammattiteatterilta voi mielestäni odottaa erilaisia asioita, harrastajia katsoessa huomaan keskittyväni enemmän innostukseen ja yhteispeliin. Työryhmä onnistui tässä esityksessä mielestäni hyvin yhdessä ja kohtaukset vaihtuivat varsin sujuvasti.

Esityksen tunnelma vaihtelee humoristisesta traagiseen. Koomiset, sketsimäiset kohtaukset tuntuvat olevan niitä helpoimpia, niissä voi helposti laittaa homman vähän överiksi eikä se haittaa. Esimerkiksi Airport Café - Goodbye Job lähti menemään niin reippaasti tragikoomisen puolelle, että en voinut olla nauramatta. Haastavimpia olivat vastavuoroisesti ne traagiset kohtaukset, ihmiskauppa, vankilat, toisistaan erotetut perheenjäsenet. Ei ole helppoa siirtyä hupailusta vakavaan. Käsittely myös tuntui paikoin turhan kliseiseltä, kuvasto oli liian tuttua ja jollain tavalla siistiä.

Kirkkaimpana esityksestä jäi kuitenkin mieleen sen ensimmäinen kohtaus Share The Moon - Goodbye Tenerife, joka esitettiin lukudraaman tapaan ja vain vähän kuvittaen. Punaiset tomaatit ja keltaiset banaanit viltillä, lämmin uimaranta, äidin ja tyttären välinen yhteinen, tärkeä hetki. Siitä jäi lämmin tunne.

torstai 2. helmikuuta 2017

Lavalta: Vertigo (Lahden kaupunginteatteri)

Kuva: Aki Loponen

Liian raskaat salaisuudet kannettavaksi

Lahden kaupunginteatterin versiointi Vertigosta on hengästyttävää katsottavaa. Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin rikosromaanin tuntevat monet varmasti laillani paremmin Hitchcockin elokuvana ja olin yllättynyt kuinka hyvin tämä psykologinen trilleri taipuu myös näytelmäksi. Siitä lienee kiittäminen ohjaaja Tommi Kainulaista, joka on saattanut lavalle läpikotaisin tyylikkään tarinan rakkaudesta, intohimosta ja salaisuuksista.

Ammatillisen tragedian myötä virkansa jättänyt etsivät Flaviéres palkataan varjostamaan tuttavansa vaimoa. Vaimo Madeleine on käyttäytynyt oudosti jo pitkään, aivan kuin hän ei olisi aivan läsnä. Tapahtumat törmäyttävät varjostajan kuitenkin yhteen kohteensa kanssa ja rakkaus syttyy. 

Elämyksenä Vertigo on kokonaisvaltainen. Kaikki on suunniteltu viimeistä piirtoa myöten. Pekka Korpiniityn ruskeasävyinen ja pelkistetty lavastus nostaa henkilöt keskiöön, Maija Korsun pukusuunnittelu on puolestaan täydellisen eleganttia. Vähäeleinen tausta pakottaa näyttelijät antamaan parastaan, tässä ei voida piilottaa mitään visuaalisen ilotulituksen taakse. Vain muutamassa kohtauksessa annetaan harkittua tilaa projisoinneille ja muutamalle näyttävämmälle, no, tempulle. 

Teemu Palosaari on upea Flaviéres, salaperäinen ja intohimossaan periksiantamaton. Vastaparina tarinaansa kertovalle miehelle toimii etsivä, hetki hetkeltä tarinaan syvemmälle vajoava Tapani Kalliomäki. Maiju Saarinen puolestaan on upea, eteerinen Madeleine, johon Flaviéresin on helppo kohdistaa huomionsa. Sanalla sanoen roolitus on erittäin onnistunut niin pää- kuin sivurooleissa. 

Näytelmän loppu on melkomoista pyöritystä, katsomossa saa todella keskittyä jotta ei menetä yhtäkään tiedonmurusta. Onneksi oma muistini on sen verran hatara, että elokuvasta oli jäänyt mieleen vain otteita, sain todella jännittää mitä tulee tapahtumaan. En pettynyt. Uskoin epätoivoon ja vimmaan, salaisuuksien verkkoon josta ei ollut pois pyristelemistä.

Kiitos Lahti. Tällaista pitää teatterin olla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, suosittelen lämpimästi.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Lavalta: BLAM! (Aleksanterin teatteri/Cirko)

Kuva: Søren Meisner

Turboahdettu testosteronipläjäys

Tammikuussa Helsingin nykysirkusskeneen syöksähti Kristján Ingimarsson Companyn kiitelty toimintapläjäys BLAM! Esitys oli vieraillut Tampereen Teatterikesässä jo vuonna 2014, mutta nyt se saatiin myös pääkaupunkiseutulaisten iloksi Alesanterin teatterin ja Cirkon yhteistuontina. Mainostekstillä Die Hard meets The Office -markkinoitu teos lupasi lavalle komiikantäyteistä toimintaa ja sitä se myös toi.

Kolme konttorirottaa ahertaa työssään pomon valvovan silmän alla. Jokaisena irtoavana hetkenä unohdetaan kuitenkin aherrus ja heittäydytään leikin pyörteisiin. Lehtikoteloista rakentuu tuhoajarobotin haarniska, naulakosta konekivääri ja vesiautomaattikin pääsee kuvioihin mukaan. Lopulta sankarit huolivat mukaan myös hieman liiankin kovasti yrittävän pomonsa, jolla on tarve päästä osaksi jengiä ja toimintaa. Viimeistään tässä vaiheessa työnteko on muisto vain ja koko poppoo heittäytyy mielikuvituksen vauhdikkaisiin pyörteisiin.

Neljän miehen kohellus ja taiturointi lavalla on näyttävää katsottavaa. Komediallinen sanaton ilmaisu on tarkkaa ja parhaimmillaan herkullista, temppuilu on vauhdikasta ja suoraan toimintaelokuvien kliseisestä kuvastosta. Mukaan mahtuu myös muutama traagisempi hetki, mutta niihin ei jäädä vellomaan vaan avuksi otetaan useimmiten tuliase. Lopulta koko toimisto on kääntynyt kirjaimellisesti ylösalaisin eivätkä pojiksi muuttuneet miehet taida itsekään tietää miten tilanteeseen päädytttiin.

Välillä hirvitti toden teolla temppujen uhkarohkeus. Lavasteet heiluivat, koreografiat saivat olla millintarkkoja ja ajoitukset kohdallaan. En varsinaisesti ihmettele, että keskiviikon ensimmäisessä näytöksessä esitys jouduttiin Didier Oberlén loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään. Lauantaina tällistä oli jäljellä enää vain rantu otsassa.

Hengenpidättämisen lomassa tulin silti pohtineeksi onko vaarallisten temppujen esittäminen todella tarpeen? Toki sirkustaiteilijoiden hommassa on aina riskinsä, aina voi kaatua, tippua, kompastua, mutta onko kohtaloa tarve uhmata? Toki adrenaliininhöyryinen toiminta kohottaa pulssia myös katsomossa ja välillä huokaistaan huojennuksesta, mutta vähempikin voisi riittää.

Viihdyin siis esityksessä, nautin koreografioista ja sanattoman ilmaisun taidokkuudesta, mutta väsyin testosteronipumpattuun tunnelmaan. Napakoittamalla esitystä olisi se ollut kenties viihdyttävämpi, nyt tuntui että hyvää tuli liian paljon ja vain liian vähän varioiden kerralla.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Cirkolle ja Aleksanterin teatterille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...