sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut


Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (Savukeidas, 2016) löytyi tammikuussa jonkun bloggaajakollegan Blogistanian Finlandia -ehdokaslistalta sen verran vakuuttavin perusteluin että varasin kirjan kirjastosta. Hetki tässä taas meni, että kirjan pariin varsinaisesti ehdin mutta odotus kannatti. Alanivan esikoisteos on väkevällä kielellä kirjoitettu hurja, lihallinen, ruma ja kaunis sukutarina.

Ellie syntyy kartanoon tuuliselle saarelle. Hiljalleen rappeutuva kartano kätkee sisälleen monen sukupolven naisen tarinat tuskineen ja salaisuuksineen. Talon naiset ovat olleet vahvatahtoisia ja omiin maailmoihinsa vaipuvia. Ellie kuuntelee vanhojen tarinoiden kuisketta ja setvii vähitellen sukuhistoriansa solmuja äidin vanhetessa vieressä.

Kirjan kielessä on tarttuva poljento, kerronta on hypnoottista ja vähän pelottavaakin. Kauniiksi kieltä on vaikea sanoa, se on niin lihallista ja oleminen välillä niin rumaa, mutta vaikuttavaa se on. Ja kauneutta kirjassa on paljon kuitenkin, rapistuvassa kartanossa kiinanruusuineen ja valaanluukorsetteineen.

Sukupolvien yli kurottuvaa tarinaa on hankala kuvailla sen monisäikeisyyden vuoksi enkä toisaalta halua kertoa siitä liikaa. Yhtä lankaa nykäisemällä paljastuu kuvioita ja yhteyksiä, valheita ja salaisuuksia. Hyvän mielen kirjaa tästä ei saa millään, mutta hieman vinksahtaneen ja laadukkaasti kirjoitetun proosan ystäville tämä on herkkua.

Laitan tämän HelMet-haasteeseen kohtaan sukutarina.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas, 2016. 200 s.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Matka näkymättömäksi tytöksi (eli miten tullaan tuotantojärjestäjäksi)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen jo pitkään seurannut Instagramissa Helsingin kaupunginteatterissa tuotantojärjestäjänä työskentelevää Henriikka Koskenniemeä ja iloinnut siitä, miten hän on tuonut yleensä yleisölle näkymätöntä teatterityötä esiin. Lokakuisena päivänä vihdoin rohkaistuin pyytämään Koskenniemeä haastateltavaksi ja niinpä tapasimme Kalliossa kahvila Berggassa kahvikupin äärellä. Keskustelun aikana minulle käy hyvin nopeasti selväksi, että en tosiaan ole tiennyt puoliakaan siitä mitä tuotantojärjestäjä oikeasti tekee.

Sattuman kautta unelmatöihin

Koskenniemi halusi jo pienestä pitäen töihin teatteriin ja ensimmäisenä haaveammattina olikin näyttelijä. Dramaturgina työskennelleen tätinsä vietyä tämän katsomaan Lasisen eläintarhan lukuharjoituksia Koskenniemi kuitenkin totesi, että ala ei ole häntä varten. Sen sijaan Joensuun Viulunsoittaja katolla, jossa Koskenniemi pääsi näkemään mitä näyttämön takana tapahtuu, sytytti innostuksen kulissien takaiseen työhön. Kuusitoistavuotiaana hän sitten jo haaveilikin, että pääsisi tuotantojärjestäjäksi Neil Hardwickin ohjaamaan esitykseen, jossa pääosaa esittäisi Santeri Kinnunen. Sattumoisin ensimmäinen produktio HKT:llä olikin sittemmin juuri Lainahöyhenissä.

Koulutukseltaan Koskenniemi on musiikkitieteilijä ja hän on opiskellut myös teatteritiedettä ja taidehallintoa. Opiskeluiden alussa haaveeksi oli muuttunut päästä töihin levy-yhtiöön, mutta teatterikiinnostus vei lopulta kuitenkin mukanaan. Jotta harjoittelupaikan saisi liitettyä opintoihin, piti tuotannon olla musikaali ja sattuman kautta Helsingin kaupunginteatterissa oli tällöin vapaana tuotantojärjestäjän paikka juurikin sellaiseen. Koskenniemi sai harjoittelupaikan lisäksi työpaikan ja siitä se ura kaupunginteatterissa sitten lähti Arena-näyttämön suojissa.

Ei työksi muuttunut harjoittelupaikka kuitenkaan ollut Koskenniemen ensimmäinen homma teatterissa. Vuonna 2008 hän oli omasta innostuksesta hakenut Mikkelin kesäteatteriin siellä silloin ohjanneen Jaakko Saariluoman assistentiksi. Opiskelujensa aikana Koskenniemi oli sittemmin töissä Aleksanterin teatterin narikassa, josta samainen Saariluoma tämän sitten bongasi ja pyysi siirtämään näyttämön puolelle töihin. Aleksanterin teatterissa Koskenniemi pääsi tekemään paljon erilaisia hommia muun muassa kuiskaajana ja tutustui samalla moniin teatterintekijöihin, mikä on myöhemmin auttanut kun moni on ollut jo valmiiksi tuttu.

Mitään täsmäneuvoja Koskenniemi ei siis osaa antaa siihen, miten tuotantojärjestäjäksi oikein pääsee. Eniten hän joka tapauksessa korostaa omaa innostusta ja halua tehdä, vaikka sitten aluksi ilmaiseksi että pääsee homman syrjään kiinni ja saa sekä kokemusta että kontakteja. Koskenniemi tosin toteaa, että hänellä on käynyt omalla urapolullaan aivan mieletön tuuri, mutta toimikoon se myös esimerkkinä siihen että joskus unelmat toteutuvat.

Työtä koko elämä

Mitään siistiä sisätyötä järjestäjän homma ei loppupeleissä ole, sillä tekemistä on paljon ja työpäivät ovat pitkiä. Harva suostuisi olemaan työpaikallaan kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan ja Koskenniemi toteaakin, että työn ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle ei juurikaan ole aikaa. Tällöin työstään on pakko pitää ja ainakin Koskenniemen innostuksen perusteella tässä työ on tosiaan löytänyt tekijänsä.

Työpäivien sisällöt vaihtelevat järjestäjille jonkin verran. Aamupäivisin ohjelmassa voi olla esimerkiksi tuotantopalaveri, jossa järjestäjän homma on lähinnä havainnoida ja kuunnella. Siitä jatketaan harjoituksilla, joita varten on informoitava tekniikkaa tarvittavista vaihdoista ja ohjata näyttämömiehiä. Järjestäjän työpisteeltä löytyy käsikirjoitus ja useampi valvontaruutu, päässä ovat luonnollisesti mikrofonikuulokkeet oman työryhmän kanssa viestimistä varten.

Keskellä päivää on tauko ja loppupäivä kuluu joko iltaharjoituksissa tai esityksissä. Esityspäivinä järjestäjän tehtävänä on ensinnäkin varmistaa, että kaikki ovat tulleet paikalle ja tarkistaa tekniikan kanssa, että kaikki toimii niin kuin pitääkin. Jos kompastuskiviä on, on järjestäjän tehtävä arvio kuinka paljon voidaan venyä ja soveltaa ennen kuin esitys joudutaan keskeyttämään tai perumaan. Varsinaisessa esityksessä tarkkaillaan, että esitys etenee sovitulla tavalla ja vaihdot sujuvat turvallisesti. Rauhallisessa esityksessä ehtii ajatella omiaankin, mutta teknisesti haastavammissa produktioissa, joissa on paljon vaihtoja ja liikkuvia lavaelementtejä, on oltava tarkkana.

Tekniikkaa ei järjestäjän työssä tarvitse itse osata käyttää, mutta toimintaperiaatteiden tunteminen on olennaista ja Koskenniemi onkin työssään tutustunut laitteistoihin operaattoreiden johdolla. Tietynnäköiset ja -muotoiset elementit esimerkiksi liikkuvat eri nopeuksilla ja Koskenniemen tehtävänä on suunnitella vaihdot sujuviksi ja turvallisiksi yhdessä näyttämömestareiden ja operaattoreiden kanssa ja tietää, mikä milläkin systeemillä on ylipäätään mahdollista tehdä. Mielessäpidettävää työssä on siis ilmeisen paljon, sillä tällä hetkellä käynnissä olevien produktioiden lisäksi ajatuksiin on mahdutettava myös esimerkiksi ensi vuoden musikaali, joka on jo teknisesti hahmoteltu.

Näkymätön tyttö työssään. Kuva: Henriikka Koskenniemi

Fanitytön onnen hetkiä ja turhautumista kiireeseen

Hienoimpia hetkiä Koskenniemen uralla on ollut Billy Elliotin tuotantojärjestäjän homma vuonna 2015 Peacockissa. Alunperin Koskenniemen ei pitänyt olla produktiossa laisinkaan, mutta todettuaan työn olevan hänen unelmansa suostui alkuperäinen järjestäjä Pete vaihtamaan hommia tai oikeastaan vakuuttamaan esimiehet siitä, että nyt kannattaa. Yleensä järjestäjää ei missään nimessä vaihdeta kesken tuotantoa, mutta Koskenniemi vakuutti tuntevansa teoksen sillä hän on muun muassa nähnyt sen Lontoossa huikeat kymmenen kertaa. Lisäksi hän omien sanojensa mukaan itki sittemmin ilosta useammissa treeneissä, sillä tässä oltiin nyt sen unelman äärellä. Tämän siirron myötä Koskenniemi sai myös jatkaa Peacockin jälkeen töitä Suurella näyttämöllä ja on sitä myöten ensimmäinen siellä järjestäjänä työskentelevä nainen.

Koskenniemi toteaa, että tuotantojärjestäjän työ sopii hänen luonteelleen erinomaisesti. Ujo ihminen saa siinä olla osa jotain suurta, mutta ei itse tarvitse olla näkyvillä. Parasta työssä on olla kaiken keskellä ja tehdä työtä kaikkien teatterin osastojen kanssa, nähdä koko prosessi alusta loppuun. Lisäksi Koskenniemi kuvaa ammattiaan fanitytön siistiksi työksi, sillä onhan se nyt upeaa päästä näkemään kun näyttelijät työskentelevät ja oppia esimerkiksi laulun tai orkesterin ohjaamisesta lisää.

Toisaalta järjestäjänä ei aina ole kivaa, sillä kun tehtävänä on pitää tuotanto käynnissä sitä joutuu välillä patistamaan ihmisiä töihin tai vääntämään esimerkiksi ohjaajan kanssa mikä on lavateknisesti mahdollista ja mikä ei. Vastuun mukana tulee myös valtaa, sillä järjestäjä voi keskeyttää sekä harjoituksen että esityksen, jos lavalla on jotain pielessä. Koskenniemi toteaakin, että järjestäjä on jonkinlainen äitihahmo, joka pitää muista huolta ja joutuu myös ilmeisesti toisinaan hieman nalkuttamaan.

Keskustelun aikana kehuja satelee omalle työparille ja muutenkin hyvälle työympäristölle. Näyttämöryhmän tiivis yhteispeli on työviihtyvyyden lisäksi tärkeää toki myös esitysten onnistumiselle: jos kommunikaatio ei pelaa, voi näyttämöllä tapahtua isojakin vahinkoja. Koskenniemi toteaakin, että hyvä järjestäjä on sellainen, joka hoitaa työnsä niin hyvin ettei häntä juuri huomaa, mutta on tarvittaessa heti paikalla. Tätä myöten Koskenniemi onkin saanut töissä lisänimen näkymätön tyttö. Varsinaisen työn lisäksi Koskenniemeä on myös kannustettu esimiestasolta käyttämään omia kiinnostuksenkohteitaan hyödyksi ja sitä myöten hän on saanut muun muassa kokeilla valokuvausta ja somemeininkejä myös työkontekstissa.

Kamalinta työssä puolestaan on ainainen kiire. Treenaamista ei ehdi tehdä rauhassa, sillä työtahti on teatterissa kova ja aikataulut tiukkoja. Lisäksi teatterialalla on, kuten moni varmaan arvaa, töissä paljon temperamenttisia ihmisiä, joten välillä tunteet leimahtelevat ja se on vain kestettävä. Tarvittaessa voi mennä vaikka komeroon rauhoittumaan ja sitten jatketaan töitä. Kaikista kamalinta kuitenkin olisi, jos esityksessä menisi jotain pieleen ja ei ehtisi reagoida siihen riittävän nopeasti. Näin ei ole onneksi tapahtunut. Positiivisia puolia tuntuisi kuitenkin olevan roimasti enemmän ja Koskenniemi toteaakin, että olisipa hienoa päästä sanomaan 15-vuotiaalle itselleen että sinä ihan oikeasti voit päästä niihin unelmahommiisi.

Tällä hetkellä Koskenniemi työskentelee ensimmäistä kertaa itsenäisesti järjestäjänä vanhemman kollegan tsemppaamana lokakuun lopussa ensi-iltaan tulevan Mannerheim ja saksalainen suudelma -esityksen parissa.

Iso kiitos Henriikalle, että suostuit haastatteluun!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lavalta: Vähän niin kuin Alaskassa (Malenkiteatteri)

Kuva: Sonja Järvisalo

Vähän niin kuin Alaskassa on esitys sisaruudesta ja elämän jähmettymisestä

Malenkiteatteri tuo syksyiseen Helsinkiin mahdollisuuden viettää hetken ajan ulkopuolella. Sonja Järvisalon ohjaama Vähän niin kuin Alaskassa on näytelmä unitautiin sairastuneesta Deborahista ja tämän heräämisestä 29 vuotta myöhemmin. Nuorena tyttönä sairastunut Deborah joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen nykyhetkeä ja ajan tuomia muutoksia. Vastapainona Deborahin hapuilevalle otteelle todellisuudesta on sisar Pauline, joka on juurruttanut itsensä vahvasti hetkeen ja paikkaan jääden huolehtimaan sairaasta sisarestaan. Kiinnostavinta teoksessa onkin sisarten välinen dynamiikka ja heidän luonteidensa erilaisuus.

Työryhmän tulkinta on herkkä ja intensiivinen. Tanssi ja fyysinen teatteri ovat hyvä lisä tähän unen ja valveen, ja toisaalta toden ja valheen rajamailla keikkuvaan esitykseen. Pelkkänä tekstinä tämä todennäköisesti tuntuisi turhan raskaalta. Kiinnostavaa on myös lääkärin hahmon esiintyminen vain äänenä, se tuo esitykseen lisää unenomaisuutta ja tekee Deborahin hämmennyksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi. Vesa Purokurun rauhallinen ja matala ääni sopii kohtauksiin hyvin.

Tiia Rantala on palavasilmäinen Deborah, intohimolla elämään suhtautuva mutta uudessa tilanteessa silti kovin hauras. Vastaparina tälle on huoliteltu Nuppu Koivun Pauline, joka on joutunut tekemään elämässään epätyydyttäviä valintoja mutta tuntuu suhtautuvan niihin vailla suurempaa katkeruutta. Molempien esiintyjien tanssiharrastus ja kiinnostus fyysiseen ilmaisuun näkyy kauniisti, fyysistä teatteria olisi voinut tuoda esille jopa vahvemmin. Erityisesti esityksen lopussa nähty sisarusten yhteinen "tanssi" on viehättävää katsottavaa.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty. Valkoisena kylpevä huone muutamine viherkasveineen kannustaa useisiin mielikuviin: toisaalta tilan mieltää kliiniseksi sairaalahuoneeksi, mutta toisaalta näkymä vie ajatukset myös jonnekin fyysisen maailman ulkopuolelle. Miltä näyttää sellaisen mielen sisällä, joka on ollut kuin poissa päältä viimeiset 29 vuotta?

Uskaltaudun kahden esityksen kokemuksella luonnehtimaan Harold Pinterin tekstejä hieman omituisiksi ja haastaviksi. Deborahin unitautiin vaipuminen ja sen vaikutukset erityisesti tämän siskon Paulinen elämään avautuvat vähitellen, mutta kaikkea ei paljasteta ja iso osa tapahtumien kulusta uniajan ulkopuolella jää katsojan itse pääteltäväksi. Näytelmän henkilöiden, Deborahin, Paulinen ja lääkärin, väliset suhteet ovat jopa tapauksessa kiinnostavat ja saavat ajatukset kuhisemaan tulkinnoista.

Malenkiteatterin esityksestä näkee, että se on rakkaudella tehty. Lavalta paistaa keskittyminen ja tekemisen palo. Kunnioitettavaa on myös haastavaan tekstiin tarttuminen ja liikkeellisen ilmaisun siihen lisääminen. Vähän niin kuin Alaskassa ei päästä katsojaa helpolla, sillä se vaatii suurin piirtein yhtä intensiivistä läsnäoloa niin penkilläistujalta kuin esiintyjiltäkin. Heräävän ihmisen tajunnanvirtaan heittäytyminen ei ole helppoa, mutta kiinnostavaa se on.

Esityksiä on vielä 18.-22.10. Höyhentämön tiloissa Korkeavuorenkadulla, lisätiedot täältä.

Kiitokset Malenkiteatterille lipusta esitykseen. Kurkkaa myös syyskuussa tekemäni haastattelu tämän esityksen tekemisestä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Lavalta: Eva W (Musiikkiteatteri Kapsäkki)

Ripa (Ilkka Merivaara) tsemppaa Evaa (Eriikka Väliahde). Kuva: Toivo Heinimäki

Vimmaista elämänhalua ja unelmia

Lukiessani urheilusivuja pysähdyn niille pääsääntöisesti vain yhdestä syystä ja se syy on nyrkkeilijä Eva Wahlström. Olen seurannut Wahlströmin nyrkkeilyuraa jo vuosia ja lukenut myös tämän molemmat kirjat. Sitä myöten uutinen Wahlströmin elämään perustuvasta musikaalista tuli iloisena yllätyksenä ja Jari Järvelän käsikirjoittama musikaali Eva W saikin tällä viikolla ensi-iltansa musiikkiteatteri Kapsäkissä. Paljastettakoon heti tässä kättelyssä, että musikaali oli kutakuinkin niin päräyttävä kuin toivoinkin.

Järvelän käsikirjoitus on onnistunut. Esityksessä nostetaan hyvin esiin Wahlströmin uran ja elämän avainkohtia eikä elämäkertakerronnalle tyypillisesti jumituta liikaa selittämään tai nysväämään vuosilukujen kanssa. Itsellä tosin tarinan osaset olivat varsin hyvin omassa muistissa, mutta bloggarikollegoiden kommenttien perusteella esitystä oli helppo seurata myös detaljeja tuntematta. Erityisesti pidin Evan ja Ripan dialogeista, käsittämättömän hirveäksi kirjoitetusta lääkäristä ja kokonaisuutena hyvästä esityksen rytmistä.

Lisäksi esityksen roolitus on loistava, ohjaaja Lotta Kuusisto on tehnyt hyvää työtä näyttelijöidensä kanssa. Eriikka Väliahteen tulkitsema Eva on juuri sellainen kuin hänestä samani kuvan perusteella voisi olettaa: energinen, kovapäinen ja kuitenkin herkkä. Mainion roolityön lisäksi Väliahde laulaa myös huikean hyvin ja monipuolisesti. Upea ääni on myös Netta Laurennella, joka esittää muun muassa Eevan järjen ja lääkärin roolit hyvällä energialla. Sympaattisin lavalla on kuitenkin moneen taipuva Ilkka Merivaara, joka onnistuu vakuuttamaan niin lihasaivoisena saliäijänä kuin Evan mahtavana Ripa-valmentajana.

Netta Laurenne (vas.) esittää muun muassa Evan järjen ääntä. Kuva: Toivo Heinimäki

Ensimmäisellä puoliajalla kummastelin hieman biisien sillisalaattimaisuutta. Tommi Lindellin säveltämät kappaleet ovat milloin punkia, milloin balladeja, ja homma tuntui hieman hajanaiselta. Toisella puoliajalla olin sitten jo heittänyt epäilykset romukoppaan, homma yksinkertaisesti toimii ja biisit ovat hyviä. Päähän jäi erityisesti soimaan esityksen kauniisti lopettava Muista elää, jonka sanoitus on Järvelän ja Lindellin yhdessä kynäilemä. Musiikista huolehtii esityksissä nelihenkinen Lindellin luotsaama livebändi ja se kuulosti erittäin hyvältä.

Visuaalisesti esitys on myös vänkä. Ville Virtanen on suunnitellut lavastuksen peltisten pukuhuonekaappien ympärille ja täytyy sanoa, että pidän ideasta. Pienillä kikoilla lava myös muuntuu treenisalista lääkärin vastaanotoksi ja keittiöksi mutkattoman oloisesti.

Pientä ensi-illan jännitystä esityksessä ehkä näkyi muutamissa kohdissa, kuten musiikkikohtausten koreografioissa, mutta kokonaisuutena Eva W on hieno musikaali. Pidin vaihtelevasta tunnelmasta ja siitä, että yksittäisiä asioita tai kohtauksia ei jääty liikaa vatvomaan. Pelkkään nyrkkeilyyn keskittymisen sijaan on tilaa annettu esimerkiksi äitiyden uraan tuomille muutoksille. Muun muassa sitä kautta isosti virnistävän nyrkkeilijästaran kuoren alta paljastuu myös haavoittuvainen ja unelmia täynnä oleva ihminen.

Yritin koko kirjoituksen välttää nyrkkeilyvertauksia ja yritän edelleen, vaikka mieleni vähän tekisikin kutsua esitystä tyrmääväksi. Sanon sen sijaan, että kyllä minua vähän itketti siellä katsomossa esityksen päättyessä. Wahlströmin ura ja tähänastinen elämä on ollut aikamoinen onnistumisineen ja vastoinkäymisineen, kyllä siitä kelpaa musikaali tehdä.

Esityksiä on yhteensä vain kahdeksan ja viimeinen niistä on jo 2.11., joten ole nopea jos tämän haluat nähdä.

Kiitokset Kapsäkille kutsuvieraslipusta.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Synkkä mies synkkine ajatuksineen - lyhyesti muutamien mieskirjailijoiden teoksista

H.C.Andersenilla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kirjojen kanssa.

Arvatkaa vaan muistanko hirveästi mitään keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista? En muista. Tuo upeasti keksimäni otsikko (papukaijamerkki sille, joka viittauksen keksii) vaati kuitenkin pääsemään käytettäväksi, joten päädyin kirjoittamaan ylös hataria muistikuvia neljästä mieskirjailijan teoksesta. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilö, mies totta kai, synkistelee enemmän tai vähemmän eli hilpeyttä on luvassa. Tai oikeastaan ei, paitsi viimeisessä kirjassa, joka oli näistä ainut jonka voisin lukea vielä uudelleen.

Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu kohisutti keväällä ja kirjaa oltiin nostamassa jopa vuosisadan homoromaaniksi. Bulgariaan sijoittuvassa romaanissa luonteeltaan varovainen nimettömäksi jäävä opettaja etsii seuraa miestenhuoneista yrittäen samalla löytää itsensä ja ehkä rakkauttakin. Greenwell kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi, ehkä jopa liian. Kertoja jää minulle etäiseksi. Hän ei halua jäädä rappiollisen Mitkon pauloihin, mutta ei uskalla luopuakaan. Vaikka kerronta on hiottua, jää mieleen lähinnä kipeä pyristely oman menneisyyden, halujen ja epävarmuuden muodostamassa verkossa. Kuumaa erotiikkaa tästä ei löydä oikein hakemallakaan.

Sen sijaan Greenwellin esiintyminen kevään Helsinki Litissä Jari Tervon kanssa lämmitti mieltä kovastikin, haastattelu on edelleen katsottavissa verkosta. Kiitokset Nemolle arvostelukappaleesta.

Myös Andrew Michael Hurleyn The Loney (suom. Hylätty ranta) päätyi lukulistalle Helsinki Litin myötä. Hurley kuvaa teoksessaan ahdasmielistä, omiin perinteisiinsä painavasti nojaavaa uskonnollisuutta erikoisen perheen kautta. Perhe odottaa luoteis-Englannin rannikolle suuntautuvalta pääsiäisvaellukseltaan ihmeitä, mutta harmaat rannat dyyneineen ja painostavine ilmapiireineen tuovat lähinnä eripuraa matkaseurueelle eivätkä seudun tapahtumat muutenkaan ole kovin kohottavia. Hurleyn teoksessa tunnelma on todella ahdistava ja teos kasaa jännitystä loppua kohden isolla kädellä. Painetta ei kuitenkaan saada purettua, lukemisen jälkeen tekee mieli ravistella iholta pois jotain öljyistä. Heti luettuani pidin kirjaa suhteellisen vaikuttavana, mutta mieleen jäänyt jälkimaku on epämiellyttävä. HelMet-haasteesta saan tällä kuitenkin kuitattua kohdan kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Ian McEwanin kanssa olin taas helisemässä. Olin ajatellut, että kokeilen vielä kerran jos tykkäisin, tässä kirjassa olisi nyt ilmastonmuutosasiaa ja fysiikkaa jos se auttaisi mutta ei. Poltteessa Michael Beard, arvostettu fysiikan Nobel-voittaja, löytää itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa voisi pelastaa nuutuneen uransa ihan vain pienellä kikkailulla. Hyvää tästä ei tietenkään seuraa ja kun soppaan lisätään vielä parisuhdeongelmat niin kuusikymppisen fyysikonkutaleen sietääkin hikoilla. Periaatteessa tätäkin lukiessa nyökkäilin että McEwan osaa kyllä kirjoittaa ja näin, mutta lähinnä tuskastuin päähenkilön totaaliseen vatipäisyyteen ja luin kirjan loppuun aika haluttomasti. Nyt mietin että kokeilenko vielä sitä Lauantaita vai uskoisinko jo että kolmas kerta toden sanoo ja Ian ja minä emme kuulu yhteen.

Laitetaan loppuun vielä jotain positiivista, sillä luinpa tuossa keväällä vihdoin ja viimein myös Nick Hornbyn High Fidelityn ja se oli ihana. Robille tulee ero Lauran kanssa ja tämä ero syöksee miehen introspektiiviselle matkalle niin levyhyllynsä syövereihin kuin omaan elämäänsä ja sen merkityksellisiin asioihinl. Aikamoinen vätyshän Rob on, tavallaan, ja ihan pöljäkin välillä, mutta Hornby kirjoittaa niin herkullisesti ja tarttuvasti ja naurattavasti että tätä lukiessa ei voinut kuin hymyillä. Voisin lukea vaikka heti uudelleen.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Nemo, 2017. 216 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Andrew Michael Hurley: The Loney
2014. 368 s.










Ian McEwan: Polte (Solar, 2010)
Otava, 2010. 377 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm









Nick Hornby: High Fidelity
1995. 253 s.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Mielekkäästi ja sydämeenkäyvästi mielenterveydestä - Depressiopäiväkirjat ja Oonko ihan normaali?

Noomi ei ole ihan normaali, mutta on silti ihan paras.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat (Kosmoskirjat, 2017) on tiivis ja tärkeä paketti masennuksesta ja siitä, miten helvetillistä sen kanssa eläminen voi olla. Se ei riitä, että masennus voi lamauttaa ihmisen totaalisesti, vaan mukaan paiskataan aimo läjä vaatimuksia jotka on selätettävä päästäkseen kunnolliseen hoitoon. Saastamoinen kuvaa omaa matkaansa masennuksen kanssa pistävän tarkkanäköisesti, mikä johtaa siihen että lukiessa sekä naurattaa että itkettää.

Voisin kirjoittaa tämän teoksen innoittamana vaikka mitä, mutta oman möhinän purkaminen tänne blogiin tuntuu vieraalta. Todettakoon siis vain, että teos on hyvää luettavaa niin masennuksen kanssa painineille kuin heille, joiden läheinen on masentunut. Miten muuten onkin niin, että se terapeutin pöydällä oleva hiivatin nenäliinapaketti on aina niin painostava?

Jos lukeminen ei jostain syystä inspiroi löytyy Saastamoisen pohdintaa myös noin viiden minuutin pituisina podcast-jaksoina Yle Areenasta. Itse en ole näitä ehtinyt vielä kuunnella, mutta siippa kehui kovasti.

Hyvänä jatkumona Depressiopäiväkirjoille toimi Holly Bournen nuortenkirja Oonko ihan normaali? (Gummerus, 2017). Tarinassa seurataan lukioikäistä Evietä, joka kamppailee OCD:n kanssa ja yrittää kaikin keinoin olla "normaali". Oireet ovat alkaneet vähitellen helpottaa terapian ja lääkityksen avulla, mutta Evie pelkää jatkuvasti paljastuvansa ystävilleen. Lisästressiä aiheuttavat toki myös pojat, sillä kiinnostavia tyyppejä pyörii lähiympäristössä useampiakin mutta heidän käytöksestään ei Evie ota selvää sitten millään.

Evien tuskastumiseen normaaliuden tavoittelussa on helppo samaistua, vaikkei itsellä OCD:tä olisikaan, murheet ovat kuitenkin loppupeleissä samanlaisia. Kelpaanko minä, miksen kelpaa, mitä jos muut hylkäävät paljastaessani haavoittuvan osan itsestäni? Tämän lisäksi pakko-oireisuuden kuvaus kirjassa on käsittääkseni varsin autenttinen, joten tarinan kautta on mahdollista lisätä omaa ymmärrystään toisista, kasvattaa empatiakykyä.

Bournella on tärkeänä agendana kirjassaan myös feminismi. Evie perustaa ystäviensä Amberin ja Lottien kanssa Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he ruotivat valitsemiaan aiheita feminismin avulla. Nuorten naisten tunteenpalosta tulee mieleen oma lukioaika, symppaan näitä tyyppejä hirveästi ja iloitsen että sarjan seuraavissa osissa päästään tutustumaan myös heihin paremmin. Teinipojista tai siis nuorista miehistä tämä kirja ei puolestaan anna mitenkään mairittelevaa kuvaa, mitä Bourne loppusanoissaan pahoitteleekin.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmoskirjat, 2017. 160 s.
Kansi: BIFU


Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (Normaali #1) (Am I Normal Yet?, 2015)
Gummerus, 2017. 412 s.
Suomentanut: Kristiina Vaara

maanantai 9. lokakuuta 2017

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden

Kuvanottohetkellä vartalo oli jo mallia manaatti, mutta vesijuoksu onnistui edelleen.

En lue urheilukirjoja juuri lainkaan, mutta Jenni Tuokon Liiku läpi raskauden -teokseen (Nemo, 2016) vaikutti sen verran kiinnostavalta ja oli itselle ajankohtainen, joten motivaatio lainaukseen löytyi. Tuokko on muun muassa raskausliikuntaan erikoistunut personal trainer ja kiinnostui aiheesta oman raskaudenjälkeisen kuntoutumisensa kautta. Kirjasta löytyy tekstejä myös yhdeksältä kirjoittajavieraalta, joiden joukosta löytyy muun muassa lantionpohjanfysioterapeutti, fitnessmalli ja -kilpailija sekä urheiluvalmentaja.

Kuten alussa totesin ei urheilukirjatietämykselläni pääse pätemään, mutta uskallan silti väittää tätä hyväksi sellaiseksi. Tietosisältöä on riittävästi ja se on kirjoitettu selkeästi turhia yksinkertaistamatta. Osasta aiheista, esimerkiksi lihaskorjausleikkauksista, olisin selvinnyt vähemmälläkin tiedolla, mutta parempi näin päin. Pidin kovasti myös kirjan positiivisesta ja sallivasta asenteesta. Teksteissä otetaan hyvin huomioon se, miten raskaudet ovat erilaisia ja kannustetaan liikkumaan omien kykyjen ja tilanteen mukaan. Vaikka hikiliikunta ei olisi mahdollista, voi treenata esimerkiksi aina tärkeitä lantionpohjanlihaksia.

Kirjassa olevien jumppaliikkeiden ohjeet olivat selkeitä ja mukana oli myös valmiita harjoitusohjelmia, mikä ainakin itselleni olisi suureksi avuksi. Plussaa annan myös ohjeistuksesta leikkipuistoliikuntaan ja jumppailuun vauvan kanssa, aina ei tarvitse mennä salille saati osata käyttää niitä siellä olevia (mielestäni) pelottavia laitteita. Todettakoon tässä vielä, että minulta suurin osa liikkeistä jäi vielä testaamatta, sillä raskaudenaikaisia en ehtinyt käytännössä tehdä ollenkaan ja muita en saa vielä tehdä. Lainaan tämän varmaan myöhemmin vielä uudestaan ja testaan sitten kun saan.

Uskallan peukuttaa raskaana oleville tai synnyttäneille, joita kiinnostavat raskauden aiheuttamat kehomuutokset ja niiden vaikutus liikuntaan sekä heille, jotka haluavat vinkkejä raskauden jälkeisessä liikunnassa alkuunpääsemiseen.

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden
Nemo, 2016. 239 s.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)


Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa The Bronze Key. Tuttuun tapaansa kirja lähtee vauhdikkaasti käyntiin eikä juuri jarruttele ennen viimeistä sivua. Tapahtumat jatkuvat kutakuinkin edellisen kirjan rymistelystä, mitä nyt taas on välissä vietetty kesälomaa. Callin henki on siis edelleen uhattuna, vaikka maagiyhteisön suurin uhka onkin tavallaan eliminoitu. Sen kummemmin en kuitenkaan juonesta tässä avaudu, sillä koko kirjan ollessa aikamoista jatkuvaa tykitystä tuntuu hassulta yrittää tiivistää sitä muutamaan virkkeeseen spoilaamatta liikoja.

En nyt muista kenen kirjailijan tai kuuluisuuden suusta kannessa ollut blurb oli ongittu, mutta siinä joka tapauksessa todettiin Magisterium-sarjan solahtavan mukavasti Harry Pottereiden jättämään niin sanottuun tyhjiöön. Tavallaan ymmärrän ja allekirjoitan, sillä maagikoulumeiningissä on paljon samaa kuin Pottereissa, mutta kuitenkin niin, että kirjat eivät tunnu kopioilta. Toisaalta paljon jää myös puuttumaan.

Sinänsä on arvostettavaa, että Black ja Clare ovat pyrkineet pitämään sarjan kirjat suhteellisen napakoina paketteina, sillä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla monisataasivuisia järkäleitä. Silti näissä olen jäänyt kaipaamaan nimenomaan lisää lihaa luiden ympärille. Olen kolmen kirjan lukemisen jälkeen edelleen hieman pihalla siitä, miten maagikoulu toimii, keitä siellä opiskelee tai opettaa, miten siellä opiskellaan ja ylipäätänsä miten Blackin ja Claren luoma maailma toimii. Myös henkilöhahmot ovat jääneet etäisiksi, ja siten minua ei nyt hirveästi hetkauttanut eräskään traaginen tapahtuma tässä viimeisessä osassa. Potentiaalia kyllä olisi ja minulla kiinnostusta, joten harmittaa tällainen suurpiirteisyys.

Lukenen silti sarjan seuraavatkin osat (neljäs ilmestyy jo lokakuussa), sillä köykäisyydestään huolimatta teokset lukee nopeasti ja elättelen toivoa josko jotain kehitystä tapahtuisi.

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)
Corgi Childrens, 2016. 256 s.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Erkki Palolampi: Kollaa kestää (Kirjablogit ja 101 kirjaa)


Suurtaistelu on pirullinen, koko elimistöä turruttava yhdistelmä ryöppyävää maata, kiviä, puunkappaleita, teräksen siruja, räjähdysainetta, pirstoutuvaa ainetta ja verisiä ihmisjäseniä, yhtämittaista jylinää ja räiskettä, tuskasta vavahtelevaa maata, joka alituiseen muuttaa kamaransa muotoa, ja kuolemaa, kaikkialla kuolemaa...

Muun muassa näin kirjoittaa Erkki Palolampi kirjassaan Kollaa kestää (WSOY, 1940) kokemuksistaan Kollaanjoen taistelussa. Palolampi toimi talvisodassa valistusupseerina ja kertoo romaanissaan Kollaan sotilaiden vimmaisesta taistelutahdosta ylivoimaisen vihollisen edessä. Ylläoleva katkelma on kuitenkin kirjan yleisestä tyylistä poikkeava, sillä enimmäkseen Palolampi keskittyy sodan vaiheiden erittelyyn ja tapahtumien selostamiseen vähemmän runollisella otteella.

Sotakirjallisuus ei ole minun mukavuusalueellani olevaa luettavaa. Tuntemattoman olen toki lukenut, mutta mitään muuta genren kirjallisuutta en juurikaan. Tästä johtuen etenkin kirjan alku oli haastavaa läpikahlattavaa: pp:t, pk:t, JR:t ja kk:t vain vilisivät silmissä ja en tosiaan ollut perillä mistä sotilaasta tai upseerista nyt puhuttiin kun kaikilla tuntui olevan ristimänimen lisäksi vielä rintamalla saatuja liikanimiä kuten "Marokon kauhu" ja "Simuna".

Riittävästi kun sai sivuja alle alkoi tämänkin lukeminen silti sujua. Rintaman rakenne hahmottui, tekstityyli ei enää kalskahtanut niin vieraalta. Palolammen kirjoitustavasta mielestäni huomaa sekä tämän toimittajataustan että voi ounastella tulevaa urheiluvaikuttajan titteliä, sillä paikoin tilanteiden kuvaus muistuttaa kiivasta urheiluselostusta. Tapahtumat etenevät nopeasti, kranaatit paukkuvat ja konekiväärit tikittävät. Lukemisen sujumisesta huolimatta mieleen jää lähinnä tilanteiden kaoottisuus, oli vaikeaa välillä hahmottaa mitä tapahtuu missäkin. Toisaalta oma keskittyminen ei myöskään ollut aina parhaimmillaan, sillä luin kirjaa välillä keskellä yötä kännykän näytöltä tihrustaen ja yöneljältä sitä harvoin on terävimmillään.

Vuoden 1940 kirjana Kollaa kestää puoltaa paikkaansa, sillä talvisota ei, luonnollisesti, ole minnekään unohtunut tänäkään päivänä. Palolammen kuvauksessa suomalainen sisukas sotilas nostetaan jalustalle. Vaikka loppuvaiheessa täydennysjoukkoja ei saatu ja tarpeisto oli vajavaista, ei rintamalla luovutettu. Rauhansanoma maanmenetyksineen otetaan katkerasti vastaan, sotilas painaa päänsä pettyneenä. Kirjan lopussa maalataan hartaasti kuvaa siitä, miten menetetty Karjala jätetään taakse katkerin mielin.

Omasta näkökulmastani teos ei ole ongelmaton, vaikka hyvähän se on täältä lähes kahdeksankymmenen vuoden päästä huudella. Sodan tai oikeastaan taistelutahdon ihannointi tuntuu vieraalta, kuolemaan suhtaudutaan välillä kuin kädenheilautuksella. Toisaalta voisi kyseessä olla suojamekanismikin, sillä jos jokaista rintamalla kaatunutta jäisi suremaan lamaantuisi siinä ihminen kuin ihminen. Ei teos kuitenkaan kylmä ole. Eläväisimmillään Palolampi on kuvatessaan rintamalla olevia miehiä arkisissa puuhissa, kahvinkeitossa tai leikkiä laskemassa.

Uudessa painoksessa on lopussa liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan essee aiheesta Kollaan rintama - Talvisodan pienoiskuva, jossa selostetaan hyvin Kollaan merkitystä talvisodassa suhteessa muihin taistelupaikkoihin. Lisäksi teoksessa on laaja kuvaliite Palolammen ottamia kuvia, joiden vakavailmeiset sotilaat lakanoista tehdyissä lumipuvuissaan ovat vaikuttava näky.

Ylen sivuilla on kiinnostava video Sari Näreen haastattelusta kirjan tiimoilta. Näre luki kirjaa muun muassa sotatrauman kuvauksena, näkökulma jota itse en lukiessani osannut niinkään ajatella.

Kuittaan tällä samalla HelMet-haasteesta kohdan Suomen historiasta kertova kirja.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää
WSOY, 1940 (uusin painos 2011). 104 s.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)


Erika Vikin esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) pääsi yllättämään iloisesti, vaikka olinkin kuullut jo kehuvia huhuja taholta jos toiselta. Steampunk-henkinen fantasiatrilogian aloitusosa nappasi mukaansa heti alkumetreiltä ja piti napakasti otteessaan koko reilun 500-sivuisen mitan ajan. Kyllä kelpaa tällaista fantasiaa Suomessa painaa!

Corildon on seleesi, joka toimii Seuran kartografina Dwyrin mantereella. Myrskyisenä talvipäivänä hänen majakapaikkansa portille lyyhistyy tyttö, joka ei muista itsestään tai menneisyydestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildon ottaa Aleian vastahakoisesti kattonsa alle, huolia kun on jo muitakin hänen havaitessaan poikkeamia seleesien aistimassa mahdissa. Vähitellen selviää, että Aleia ei kuitenkaan ole tavallinen ihmistyttö vaan pystyy myös aistimaan poikkeamat ja omaa muutenkin erikoisia kykyjä. Kaksikko lähtee vauhdilla kohti Seleesiaa selvittämään asioita, mutta taho jos toinenkin haluaa estää heidän etenemisensä.

Päähenkilöiden lisäksi myös useat tärkeisiin asemiin nousevat sivuhahmot ovat kiinnostavia persoonia. Kirjassa maltetaan syventää ja kertoa heistä riittävästi, mutta ovelasti jätetään koukku jos toinenkin seuraavia osia varten. Pidin kovasti itsepäisestä katujen kasvatti Mateosta, sympaattisesta Arata Errenistä ja räiskyvästä Esmestä, oikeastaan voisin luetella tähän lähes koko hahmokavalkadin. Kovasti odotan myös oppivani lisää fennekeistä ja amargundeista.

Vikin luoma maailma on runsas ja kiinnostava, omanlaisensa mutta silti tutun oloinen. Tiedättehän, sellainen että tuntuu kuin olisi käynyt siellä aiemminkin. Se on hyvä merkki (fantasia)kirjassa minulle se. Kerronta on muutenkin sujuvaa ja kieli hiottua, tätä luki ilokseen. Tekisi mieli hehkutella useampaankin kohtaa, mutta tuntuu että enempää puhuminen spoilaisi liikaa ja jotenkin tämän tyytyväisyyshyrinän haluaa myös pitää itsellään.

Kehumiseksihan tämä siis meni, mutta menköön. Onneksi sarjan toinen osa Seleesian näkijä tuli jo elokuussa, odotan lukemista innolla!

HelMet-haasteesta pokattakoon kohta fantasiakirja.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)
Gummerus, 2017. 532 s.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Lavalta: Adding Machine - Erään herra Zeron tarina (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Irti oravanpyörästä kohti tuntematonta

Keväällä kuljin lähes joka aamu samaan aikaan junalla Pasilaan ja nousin kolisevia väliaikaisportaita kymmenien muiden työmatkalaisten kanssa. Nähtyäni teatteri Tuikkeessa näytelmän Adding Machine - Erään Herra Zeron tarina ajattelin näinä aamuina paljon herra Zeroa ja työn toistuvuutta, sitä miten kierrämme niin usein samaa kehää ja jopa ihan viihdymme siinä. Tai viihdymme, kunnes tajuamme, että ehkä tässä elämässä voisi olla muutakin.

Herra Zero on listannut numeroita samassa yrityksessä 25 vuotta valittamatta. Kotona odottava vaimo sen sijaan valittaa senkin edestä tyytymättömyyttään ja miehensä vätysmäistä meininkiä. Elämä menee kuitenkin aivan sekaisin, kun Zeron odottamaa palkankorotusta ei kuulukaan ja iso pyörä niin sanotusti heittää ja huolella. Taakse saavat jäädä niin turvallinen työ kuin kotielämäkin, kun elämälle lähdetään etsimään uutta suuntaa.

Tätä Elmer Ricen kirjoittamaa näytelmää, joka on muuten alunperin vuodelta 1923, ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Kirjoitusvuodestaan huolimatta teksti tuntui todella modernilta ja ajankohtaiselta, toisaalta työelämän ja elämänvalintojen aiheuttamat haasteet ovat aina relevantteja aiheita.

Tuikkeen version on tunnelma on surrealistinen ja mukavan nyrjähtänyt. Näytelmän alkaessa en todella olisi arvannut, mihin kontrolloidusta toimistohelvetistä lopulta päädytään. Steampunk-henkinen puvustus ja tunnelma sopivat esitykseen oivallisesti. Lavastus on Tuikkeelle tyypillisesti pelkistetty, visuaalisuutta haetaan enemmän fyysisen teatterin kautta ja se toimii hyvin.

Esityksen näyttelijät ovat teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun aikuisharrastajia ja jälleen kerran sain ilahtuneena katsella, miten paljon osaamista ja intoa tästä porukasta löytyykään. Esimerkiksi Miika Elmgren esittää herra Zeroa viehättävän pidättyväisesti, toimistotöissä puutunutkin voi yllättää. Kiinnostavin hahmo näytelmässä oli kuitenkin mystinen Shrdlu, jota Ia Nissinen ja Mimmu Korvenpää esittävät yhdessä. Hahmo oli kaksijakoisuudessaan kiehtova ja yllättävä, vähän pelottavakin.

Aplodien jälkeen olin aika pöllämystynyt. Vaikka minulla ei ollut varsinaisesti mitään ennakkotietoja esityksen teemoista, olin yllättynyt kuinka syvällinen tarina oikeastaan olikaan. Mustan huumorin sävyttämä tarina jäi pitkäksi aikaa mieleen pyörimään ja sai pohtimaan sitä, miten paljon me loppujen lopuksi siedämmekään ja miten vaikeaa itsensä oravanpyörästä repäiseminen voi olla.

torstai 28. syyskuuta 2017

Malenkiteatterin Vähän niin kuin Alaskassa luottaa tekstin voimaan

Kuva: Joonas Kauhanen

Teatteritarjontaa tutkiessa pienet tekijät jäävät usein isojen jalkoihin ja kaikkea kiinnostavaa ei välttämättä edes tajua etsiä. Itselleni blogi on avannut uudenlaisen ikkunan etenkin pääkaupunkiseudun tarjontaan ja olen tutustunut useampaankin uuteen tekijään. Tällä kertaa kävin tutustumassa Malenkiteatterin uusimman produktion harjoituksiin Kaapelitehtaalla ja juttelemassa työryhmän kanssa teatterin tekemisestä, tekstilähtöisyydestä ja Harold Pinteristä.

Lokakuun puolivälissä saa nimittäin ensi-iltansa Malenkiteatterin rakkaudella valmistettu Vähän niin kuin Alaskassa. Tätä Harold Pinterin tekstiä on tiettävästi esitetty Suomessa aiemmin kahdesti: vuonna 1991 Kajaanin kaupunginteatterissa ja 2010 Turussa Teaterforeningen Gillen toimesta. Malenkiteatterin produktio on joka tapauksessa omanlaisensa, sillä kolmen näyttelijän sijaan lavalla on heitä vain kaksi ja yksi rooli kuullaan ääninauhalta. Lavalla nähdään Sonja Järvisalon ohjauksessa Tiia Rantala ja Nuppu Koivu, äänenä kuullaan Vesa Purokurua. Järvisalo ja Rantala ovat molemmat koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaajia, Koivu puolestaan innostui näyttelemisestä uudestaan aikuisiällä ja on sittemmin käynyt muun muassa lukuisia Teatterikorkeakoulun avoimia kursseja ja etsinyt käsiinsä omien sanojensa mukaan kaikki mahdolliset tanssi- ja teatterialan opinnot.

Ajatus tämän esityksen työstämisestä oli alkanut keväällä 2016, kun Rantala lähti etsimään itselleen sopivaa monologitekstiä tekstityön harjoittelua varten. Tarpeeksi kiinnostavaa monologia ei löytynyt, mutta vastaan tuli Pinterin teksti. Vähitellen suunniteltu sooloprojekti kehittyi esitykseksi, jossa mukana on toinenkin näyttelijä ja hahmoton ääni. Rantalan oli myös alunperin tarkoitus ohjata työnsä itse, mutta kesällä 2017 Järvisalo päätyi ohjaajan pallille. Varsinaista esitystä on työstetty vähitellen tämän vuoden tammikuusta lähtien ja ensi-illan lähestyessä työryhmää tuntuu vähän jännittävän, sillä nyt pitäisi vetää kaikki työstetty yhteen ja saada lavalle priimaa. Välillä harjoituksissa väsyttää ja tuntuu että homma ei suju, mutta into tehdä on kova ja treenien jälkeen koko porukka kertoo produktiosta innoissaan. Fiilikset tuntuvat tutuilta omien teatterijuttujen kautta: ennen ensi-iltaa on kauhea paniikki ja ahdistus, mutta silti sitä tekemistä ei vaihtaisi mihinkään muuhun.

Vähän niin kuin Alaskassa on saanut innoituksensa Oliver Sacksin teoksesta Awakenings, joka kertoo unitautiin sairastuneista. Pinterin näytelmässä nainen, Deborah (Rantala), sairastuu unitautiin ja vajoaa unen ja valveen rajamaille, kunnes lääke viimein löydetään. Koivu esittää näytelmässä Deborahin siskoa Paulinea ja Purokurua kuullaan lääkärinä. Järvisalo puhui paljon siitä, kuinka näytelmään muodostui prosessiin aikana todella henkilökohtainen side. Teksti herätti ajatuksia muun muassa siitä, miten ympäristö pyrkii jossain määrin määrittämään esimerkiksi vanhusten käytöstä ja millainen ristiriita siitä syntyy, jos ihminen ei itse tunne itseään vanhaksi tai muista olevansa vanha ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Kuva: Sonja Järvisalo

Näyttelijät ja ohjaaja mainitsevat usein tekstin näyttelijälähtöisyyden. Käännös on tehty suomeksi alunperin radioteatterin kuunnelmaksi, joten teksti ei tarjoa juurikaan suuntamerkkejä lavatyöskentelyyn. Malenkiteatterin versiosta tuli luonnollisesti melko riisuttu; valoilla (Joonas Kauhanen) tai äänillä ei kikkailla turhia, vaikka ne ovat olennainen osa esitystä, ja myös lavastus (työryhmä ja Tui Berg) on pelkistetty. Lihaa tekstin luiden ympärille on haettu sen sijaan fyysisen teatterin keinoin. Pinterin tekstissä on jo luonnostaan metaforallisia tasoja, joten työryhmä koki liikkeellisen ilmaisun luontevaksi puheen tukijaksi.

Työryhmäläisenä on ollut mukana myös Ragni Grönblom-Jolly näyttelijäntyön mentorin roolissa. Näyttelijänä ja näyttelijäntyön sekä ohjauksen opetuksen parissa työskennellyt Grönblom-Jolly on ollut Rantalan ohjaustyön pedagogina aiemmin ja oli lähtenyt mielellään mukaan "ohjauksen kolmanneksi silmäksi" tähän produktioon. Grönblom-Jolly kertoo olevansa mukana tarkkailemassa näyttelijäntyötä ja sanallistamassa sitä, mitä hän lavalla näkee. Järvisalokin kiitteli sitä, että mukana on joku tukena ja tutkailemassa näkyykö näyttelijöiden työskentelyssä tosiaan sitä mitä on ajateltu. Myös Koivu oli iloinen tästä mukanaolosta, sillä Grönblom-Jolly on ollut hänelle tärkeä vaikuttaja ja eteenpäinpuskija näyttelijäntyötä harjoitellessa.

Ehdin nähdä varsinaisia harjoituksia noin puolen tunnin ajan ja tuntuu siltä, että lavalle on saatu juuri sitä mistä kahvilassa treenien jälkeen keskustelimme. Toki harjoitussali on vielä pelkistetympi kuin varsinainen esitystila ja valot sun muut puuttuvat, mutta tuntuu että porukalla on selkeä visio, jota kohti ollaan pyrkimässä. Odotan kiinnostuksella miltä lopullinen esitys tulee näyttämään ja millaisena jo tässä vaiheessa unenomainen ja hauras tunnelma näyttäytyy.

Puhuimme työryhmän kanssa myös siitä, mitä tällä hetkellä teatterikentällä tehdään ja kuka teatteria ylipäätään saa tehdä. Yhtä mieltä olimme kaikki siitä, että teatterin tekemistä oppii oikeasti vasta tekemällä sitä jossain muualla kuin koulujen seinien suojissa ja että on tärkeää uskaltaa, antaa itselleen lupa tehdä jos haluaa. Onneksi näitä uskaltajia on paljon pienten teattereiden ja ryhmien muodossa tuomassa moniäänisyyttä teatterin tekemiseen.

Vähän niin kuin Alaskassa esitykset lokakuussa Höyhentämössä 13.-22.10.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Syyskauden kulttuuritärpit eli ihan sikana kaikkee


Kulttuurin syyskauden kattaus on taas täynnänsä jos jonkinlaisia herkkuja. Valittavaa on pilvin pimein, joten tässä jonkinlaisiin kategorioihin järkättynä omaan silmään osuneita esityksiä.

Uutta ja ihanaa

Landet / Svenska Teatern - pyörii jo!

Svenskanin juhlanäytelmä Landet on käsikirjoitettu yleisön tarinoiden pohjalta juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea ja 150-vuotista teatteria. #suomi100 alkaa tässä vaiheessa vuotta jo tursua vähän korvista, mutta jo kuultujen kehujen perusteella uskallan peukuttaa. Esitykseen saa myös suomenkielisen tekstityksen, jos ruotsi jännittää.

Kim, Lekki ja Namwaan / Teatteri Jurkka - ensi-ilta 14.10.

Esityksen keskiössä on kolme Thaimaasta Suomeen muuttanutta naista ja heidän tarinansa kulttuurieroista, uuteen sopeutumisesta, koti-ikävästä ja vaikka mistä. Ohjaajana Saara Turunen. Tämä jäi mieleen jo kevään mainoksista, vaikuttaa ihan mahtavalta.

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri - pyörii jo!

Kansiksen Mestari ja Margarita oli prioriteettipaikalla omissa syksyn kulttuurimenoissa, mutta ajoissa saapunut perheenlisäyksemme mesenoi lippumme eteenpäin. Joka tapauksessa Bulgakovin klassikkoteokseen perustuva esitys yhdistelee fyysistä teatteria nukketeatteriin ja työryhmä on aika mahtavanoloinen. Syksyn esitykset tosin näyttävät jo loppuunmyytyä, mutta lupailivat tuolla Twitterin puolella että homma jatkuu keväällä.

Mästaren och Margarita / Teater Viirus - ensi-ilta 29.9.

Jos Bulgakovia on pakko päästä näkemään heti, niin voi suunnata Jätkäsaareen tsekkaamaan Viiruksen tuotannon. Viiruksen 30-vuotisjuhlanäytelmään on pestattu ohjaajaksi islantilainen Egill Pálsson ja näyttelijöitä Viiruksen eri aikakausilta. Puffitekstien perusteella vaikuttaa hyvältä, odottaisin tältä myös Viirukselle tyypillistä mehevää visuaalisuutta lavastuksen suhteen.

Pahuudesta / Teatteri SÄRMÄ - ensi-ilta 3.11.

SÄRMÄn Pahuudesta käsittelee nimensä mukaisesti ihmisen pahuutta. Työryhmä on haastatellut esitystä varten muun muassa vankeja ja vankilan henkilökuntaa sekä päiväkoti-ikäisiä lapsia ja näiden haastattelujen perusteella Juha Hurme on kynäillyt näytelmätekstin. Helsingissä kolme esitystä, sen jälkeen homma lähtee kiertueelle muun muassa lastenkoteihin ja vankiloihin.

Pesärikko / Riihimäen Teatteri ja aika monta muuta teatteria - Riihimäellä 25.11. asti

Orvokki Aution Pesärikko-teos ei ole minulle muuten tuttu, mutta tämä Riihimäen Teatterin, Tanssiteatteri Minimin, Jyväskylän kaupunginteatterin, Turun kaupunginteatterin, Kotkan Kaupunginteatterin, Teatteri Eurooppa Neljän, Kouvolan Teatterin ja Vapaan Teatterin (huh!) yhteistyöproduktio vaikuttaa sen verran kiinnostavalta että suosittelen.

Prinsessa Hamlet / Aura of Puppets ja Turun kaupunginteatteri - ensi-ilta 14.10.

E.L. Karhun kevätkaudella Q-teatterissa nähty Prinsessa Hamlet nähdään nyt syksyllä Turussa Aura of Puppetsin Suuruudenhullua Shakespearea nukeilla -trilogian päätösosana. Ohjaajana on Merja Pöyhönen, jonka Missing Amelia Earhart oli upea. Turussa osataan tämä nukkehomma, suosittelen, ja toivon että tämä tulisi myös Helsinkiin.

Vanja-eno Kanneltalolla 1.11. ja 2.11.

Suoraan sanottuna Vanja-eno ei sinänsä inspaa, se on minusta vähän tylsä, , mutta tässä nykyaikaistetussa produktiossa puhutaan metsien tuhoutumisesta ja kansainvälinen työryhmä esiintyy venäjäksi. Vain kaksi esitystä marraskuussa!

Vähän niin kuin Alaskassa / Malenkiteatteri ja Höyhentämö - ensi-ilta 13.10.

Malenkiteatterin Vähän niin kuin Alaskassa kiehtoo minua hirvittävän paljon. Harold Pinterin teksti, kaksi näyttelijää, unenomaiset teemat. Tässä taas esitys, josta en ilman blogia olisi varmaan tiennytkään.

Missasitko viimeksi?


Red Nose Companyn Juoksuhaudantie saa marraskuussa uusintaensi-iltansa HKT:n Arena-näyttämöllä. Klovnit Mike ja Zin tuovat Kari Hotakaisen romaanin lavalle kipeän hauskasti. Lisäperusteluina voit lukaista bloggaukseni vuodelta 2015.

Lokki Malmitalolla 4.10.

Viime vuoden kohokohtia kulttuurihommeleissa oli Eero Ojalan ja Ella Mettäsen Tsehovin Lokki kahdella näyttelijällä. Vain tämä yksi esitys Malmitalolla, menkää! Omat hehkutukseni löytyvät täältä.

Kauhuviikonloput Teatteri Tuikkeella loka- ja marraskuussa

Paikallisteatterimme Teatteri Tuike tuo synkkenevän syksyn kunniaksi kauhuteatteriesityksensä takaisin ohjelmistoonsa. Viimeisessä vuorossa pääsee kokemaan kammottavan metromatkan silmät peitettyinä, Hautajaiset puolestaan saa katsoa silmät auki mutta muitakin aisteja hyödynnetään. Tsekkaa bloggaukset tästä ja tästä.

Sotilaspoika Stoassa 30.11. ja 3.12.

Johannes Holopaisen palkittu Sotilaspoika on mahdollista nähdä taas Helsingissä! Intensiivinen ja raju esitys sos´dan ja väkivallan järjettömyydestä. Bloggaus viime vuodelta, klik klik.


Saara Turusen näytelmää esitettiin kevätkaudella 2016 täysille katsomoille eikä ihme. Näytelmä sukeltaa beigeen tavallisuuteen ja saa pohtimaan niitä kahleita, jotka saatamme yllemme ripustaa tavallisuutta kaivatessamme. Jos muuten ei kiinnosta kannattaa tämä käydä katsomassa ihan vain upean valosuunnittelun vuoksi.

Musiikkiteatteria, sirkusta, tanssia

Alastomat kundit lavalla / Bromance Productions - ensi-ilta 1.11.

Alastomat kundit viihdyttivät toissavuonna Gloriassa, nyt kundit ovat vaihtuneet ja lava löytyy Gay Club Herculeksen tiloista. Itsellä tämä oli syyskaudella 2015 yksi eniten suupieliä kohottaneista esityksistä, tsekkaa silloinen bloggaus tästä.

All Male Panel / Kinetic Orchestra ja Stoa - ensi-ilta 8.12.

Syksyn kohokohta, uusi tanssiteos Kinetic Orchestralta! Raflaava nimi, inspiraatiota muun muassa politiikasta ja Talvivaarasta. Mulla odotuksissa silmää viehättävää, vahvaa liikettä.


Miau! Andrew Lloyd Webberin klassikkomusikaali on saanut Tampereella arvioista päätellen raikkaan ja viihdyttävän tulkinnan, joten jos tämä on vielä kokematta suosittelen hankkimaan liput pikimmiten.

Cirkon vierailut ja ohjelma

En suoraan sanottuna onnistunut valitsemaan Cirkon ohjelmistosta vain yhtä juttua, joten linkkaan koko höskän. Tarjolla muun muassa klovneriaa Kallo Collectiven NouNous-festivaalilla, todella kiehtovan oloinen vierailu Kill Carmen ja onpa siellä Circo Aereoltakin uusi teos.

Eva W / Kapsäkki - ensi-ilta 12.10.

Uutta kotimaista musiikkiteatteria, jes! Ja vielä mahtavasta Eva Wahlströmistä! Pääosassa erinomainen Eriikka Väliahde, käsikirjoitus Jari Järvelän, kyllä haluaisin nähdä.

Jekyll & Hyde / Salon teatteri - ensi-ilta 6.10.

Salon teatteri lupailee lokakuulle historiansa massiivisinta musikaaliproduktiota Jekyllin ja Hyden myötä. Musikaalista on lähivuosina nähty Suomessa useampikin tuotanto, mutta tätä kannattaa mennä katsomaan jo ihan senkin takia että pääosassa on Peter Nyberg ja uskon hänen selviytyvän roolistaan oivallisesti.

Tanssi ja rakkaus / Maija Hirvanen (Zodiak) - ensi-ilta 27.9.

Rakkaus taiteessa, miten esittää rakkautta, eikös tässä ole jo ihan riittävästi syitä mennä katsomaan Hirvasen koreografista luentoesitystä?


Suoraan sanottuna en ole ihan varma mistä Viimeinen laiva kertoo tai millaista musiikkia siinä on (paitsi että siippa valisti että ollaan kyllä kuunneltu biisejä kotona, hyvä että hän muistaa), mutta luottamukseni Turun kaupunginteatterin musikaalikykyihin on sen verran vankka että uskallan vinkata. Ensemble ainakin vaikuttaa mainiolta.

***

Tässäpä näitä! Listaushan on toki vain pintaraapaisu syksyn tarjonnasta, joten rohkeasti vain googlailemaan ja selailemaan teattereiden ohjelmistoja. Kannattaa muistaa myös mahtavien kulttuuritalojen ohjelmat ja syksyn festarit kuten Baltic Circle ja Liikkeellä marraskuussa!

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut


Tuntuu hieman höperöltä kirjoittaa kirjasta, jonka olen lukenut helmikuussa, mutta koska alkuteoskin on sirpaleisuudessaan vajavainen niin ehkä tämä hyväksytään. Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut koostuu nimittäin Agolaskyn parhaimmillaankin hajanaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka on kirjoitettu Luoteis-Venäjälle sijoittuneen tutkimusretken aikana.

Iax Agolasky matkaa 1800-luvun alussa muun retkikunnan kanssa Luoteis-Venäjälle Karjalan metsiin. Tavoitteena on etsiä metsäkansa ja he löytyvätkin, mutta heidän ulkonäkönsä hämmentää tutkijoita. Monilla on eläimellisiä piirteitä tai erityistaitoja ja kaiken lisäksi he tuntuvat olevan kovin nuoria. Agolasky yrittää saada kontaktia lapsiin käsittäessään heidän inhimillisyytensä, kun muu retkikunta tuntuu suunnittelevan lapsijoukon varalle raadollisempia tulevaisuudennäkymiä. Metsän keskellä mielipiteet ja lopulta retkikunnan väliset suhteet kärjistyvät dramaattisesti.

Jonkinlainen pahaenteisyys leijaili jatkuvasti kerronnan yllä ja sai olon hieman levottomaksi. Epätietoisuus väliin jääneistä merkinnöistä hämmentää ja jatkuva väkivallan tai vääryyksien uhka kutkuttelee aivan tietoisuuden rajamailla. Toisaalta teosta on miellyttävä lukea. Päiväkirjamerkinnät tuntuvat aidoilta, vaikka fantasian elementit ovatkin vahvasti läsnä. Melkein tekee mieli selvittää, onko tutkimusretkikunta todella ollut olemassa.

Sammalkorven teos palkittiin viime vuonna Savonia-palkinnolla eikä varmasti syyttä. Teos on kiinnostavasti kirjoitettu ja se on se hajanaisuudestaan huolimatta ehjä ja kiehtova kokonaisuus.

HelMet-haasteesta ruksittakoon toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä kirja perustuu Pekka Nikruksen häkellyttäviin taidevalokuviin ja alkuperäisideaan.

Myös Tuijata tarttui ja ihastui teokseen Savonia-palkinnon innostamana, Taikakirjaimet-blogissa teosta kuvataan kotimaiseksi hiljaiseksi helmeksi.


Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut
Karisto, 2016. 137 s.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k


En enää muista kenen toverin Instagram-kuvista bongasin Sarah Knightin The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k -kannen, mutta nimi oli sen verran raflaava että naputtelin jälleen kerran varausta menemään Taskukirjaston kautta (se on muuten mahtava appi, suosittelen kaikille HelMet-kirjaston käyttäjille jos ette sitä vielä käytä). Vapaasti käännettynä teoksen alaotsikko lupaa ohjeet siihen, kuinka voi lopettaa kalliin ajan käyttämisen sellaisiin ihmisiin, joista et pidä, tehden asioita, joita et halua tehdä. Simmottis.

Jos teoksen nimi kuulostaa tutulta niin se tosiaan juontaa juurensa Marie Kondon hittiteokseen KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. Itse asiassa ajattelin tätä kirjastosta varatessani, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen parodiakirja, mutta onneksi olin ainakin osittain väärässä. Vaikka teos siis virallisesti määritellään parodiaksi ja Knight käyttää järisyttävän monta kertaa sanaa fuck, on kirjassa paljon hyvää asiaa.

Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka jauhaa ja vatvoo asioita miljoonaan kertaan ja stressaa sellaisia asioita, joille ei edes voi mitään. Knight tarjoaa työkaluja ylimääräisten fuckien karsimiseen. Ja kyllä, käytän nyt tässä sanaa fuck, sillä edes facebook-piirissäni ei onnistuttu keksimään järkevää lyhyttä käännöstä tälle termille. Joka tapauksessa ihmisellä on Knightin mukaan tietty määrä fuckeja käytettävissään ja ihan oman jaksamisen ja mielenterveyden vuoksi olisi järkevää miettiä mihin ne käyttää. Kannattaako esimerkiksi stressata viikkokausia juhlista, joihin ei oikeastaan haluaisi mennä, tai siitä mitä työkaveri nyt sattuu sinusta arkielossaan ajattelemaan?

Pointtina ei kuitenkaan ole haistattaa kaikelle turhalle pitkiä, vaan Knight painottaa paljon myös sitä kuinka on tärkeää olla kohtelias ja ystävällinen.

Nyt kirjoittaessa täytyy myöntää, että tämänhetkisessä univajeessa paljon Knightin opeista ja kirjan detaljeista on päässyt jo unohtuaan. En myöskään ehtinyt tehdä kirjan harjoituksia, eli omien "fuck-listojen" laatimista ja niiden karsimista, laina-ajan loppuessa ja oikeastaan porhaltaessa kovaa vauhtia ohi. Todettakoon kuitenkin, että se ajatus mikä tästä mieleen jäi tuntuu hyödylliseltä. Ei olisi lainkaan pöllömpää laittaa omia prioriteettejaan oikeasti mielekkääseen järjestykseen ja päästää irti sellaisista stressin aiheista, jotka vievät ihan turhaan omaa energiaa ja joista luopuminen tuskin vaikuttaisi suurimmassa osassa tapauksista kehenkään negatiiivisesti.

Ei siis yhtään pöllömpi self-help-kirja tämä, saattaapi olla jopa sellainen joka loppupeleissä tuo enemmän iloa omaan eloon kuin tuo konmaritus. Oli miten oli, taidan jatkaa Kondon ja Knightin oppien parissa sopivasti karsien ja peukutan tietyssä määrin molempia teoksia. Ja jos tuntuu, että fuck-budjettiisi ei nyt mahdu kokonaisen kirjan lukeminen, niin lue vaikka tämä Michelle Ruizin juttu kirjasta, se tiivistää asian aika hyvin.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirja, joka tekee sinulle hyvää.

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k
Quercus Publishing, 2015/2016. 224 s.

torstai 21. syyskuuta 2017

Tanssin ja lyhytelokuvien herkkä liitto - Johanna Nuutisen IRIS

Kuva: Minna Hatinen

Pääsin tällä viikolla tutustumaan Johanna Nuutisen uusimman teoksen IRIS harjoituksiin Footlightin studioilla Lauttasaaressa. Kaapelitehtaan Turbiinisalissa perjantaina 22.9. ensi-iltansa saava tanssiesitys on vaatinut Nuutiselta useamman vuoden työstöä ja jonka ajatus lähti muun muassa kiinnostuksesta ikääntyvään ihoon. Esitystä tehdessään Nuutinen haastatteli seitsemäätoista 80-90-vuotiasta henkilöä heidän muistoistaan ja elämistään ja esiin nousseista yhteisistä teemoista saatiin raamit esitykselle.

Nuutinen halusi teokseensa tanssijoiksi kypsempiä esiintyjiä ja kertoo yhtenä haasteena esitystä tehdessä olleen löytää yli 50-vuotiaita edelleen aktiivisia tanssijoita. Nathalie Ruiz ja Yvan Auzely löytyivät Ruotsista, molemmat ovat tanssineet muun muassa Cullberg Balletissa. Tanssin lisäksi esityksessä nähdään kuusi Jukka Rajala-Granstubbin kuvaamaa ja yhdessä Nuutisen kanssa ohjaamaa lyhytelokuvaa. Yhdessä tanssi ja elokuvat kertovat tarinaa ihmisyydestä, elämän käännekohdista ja ihmisen vahvuudesta haasteiden edessä.

Lopullisessa esityksessä lavalla tulee olemaan kaksi projisointiseinää ja tanssijat, rekvisiitta on minimissä. Nuutinen kertoo hakeneensa esitykseen "old school theatre" -tyyppistä ilmaisua, jossa video ja tanssi vuorottelevat toisen johtaessa toiseen. Itse pidin tästä ratkaisusta kovasti, nykyään moni esitys vaatii useamman asian yhtäaikaista seuraamista ja tässä on nyt mahdollisuus keskittyä yhteen elementtiin kerrallaan.

Tiistain harjoituksissa pääsin katsomaan läpimenoa esityksestä ja nautin siitä kovasti. Vaikka Footlightin tanssisali on kliininen tila ja käytössä ei esimerkiksi ollut valotekniikkaa, on esitys koskettava. Erityisesti Ruizin ja Ayzelyn duettokohtaukset viehättivät. On virkistävää nähdä tanssiteoksessa vanhempia kehoja, joiden liikkeessä on omanlaistaan kauneutta ja vahvuutta. Ei myöskään tunnu siltä, että koreografiassa olisi jouduttu tekemään kompromisseja. Nuutinen toki totesi, että harjoitellessa oli pohdittava eri tavalla sitä miten liikettä ja harjoituksia lähestyy ja miten lämmitellään, mutta rajoitteet voivat usein olla kehon sijaan mielessä. Ruizin ja Auzelyn tanssissa on upeaa herkkyyttä ja tunnelma on kovin hauras, melkein teki mieli olla hengittämättä ettei rikkoisi sitä.

Rajala-Granstubbin videot sopivat kauniisti yhteen tanssin kanssa. Harjoituksissa näimme videot vain tietokoneen pieneltä näytöltä, mutta pystyn silti sanomaan että pidin kovasti Rajala-Granstubbin tavasta kuvata yksityiskohtaisesti ja kuulaasti. Videoilla esiintyy eri-ikäisiä tanssin ja sirkustaiteen osaajia, kuten esimerkiksi upea ja ilmeikäs 12-vuotias tanssija Alma Äijö. Äänimaailman esitykseen on tehnyt Tuomas Norvio Tapani Rinteen kanssa ja vaikka yleensä en ehkä viehäty tämänkaltaisesta tummasävyisestä huminasta tähän teokseen se sopi hyvin.

Lyhytelokuva ja tanssi täydentävät toisiaan tässä teoksessa kauniisti. Tanssi on vähäeleistä ja kiireetöntä, se tasapainottaa hyvin videoiden runsasta symbolista kuvastoa ja antaa rauhaa prosessoida jo saatua visuaalista informaatiota, yhdistellä ja sisäistää asioita. Vielä hienompi tämä teos on varmasti virallisessa esitysympäristössään Kaapelilla, kun lavalle saadaan oikeat valot ja lyhytelokuvat nähdään isommalta kankaalta. Uskallan suositella.

Potkuja työryhmälle ensi-iltaan ja lämmin kiitos Nuutiselle ja tanssijoille siitä, että sain tulla paikalle.

IRIKSEN esitykset Turbiinisalissa 22.-29.9.2017

perjantai 15. syyskuuta 2017

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni


Orhan Pamuk puhui uusimmasta suomennetusta romaanistaan Kummallinen mieleni (Tammi, 2017) niin viehättävästi kevään Helsinki Litissä ja oli muutenkin niin sympaattinen, että tämäkin kirja oli sittemmin kirjastoon varattava. Lähes kahdeksansataasivuisessa teoksessa pääsee tutustumaan alati laajenevaan Istanbuliin ja jogurttikauppias-Mevlutin ja hänen perheensä elämään muuttuvassa yhteiskunnassa.

Mevlut muuttaa maalta Istanbuliin 12-vuotiaana ja oppii katukaupustelun taidon isältään. Painavissa korennoissa kannetaan päivisin jogurttia ja iltaisin bozaa. Koulujakin käydään jonkin verran, mutta katujen kutsu vie mukanaan. Elämänsä aikana Mevlut myy kannuittain bozaa ja lukuisia lautasellisia pilahvia, rakastuu, epäonnistuu, yrittää aina vain uudelleen. Vaikka ympärillä kuohuu ja muut tekevät rahaa kiinteistökaupoilla sun muilla, on Mevlut tyytyväinen vaatimattomaan elämäänsä eikä juuri viitsi tempoilla elämän heitellessä vaan kulkee virran mukana. Sympaattisesta miehestä on vaikea olla pitämättä, vaikka joskus toivoisin että elämä tai läheiset kohtelisivat häntä hiukan lempeämmin.

Kummallinen mieleni on miellyttävä teos. Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuu aika vähän vaikka se sisältääkin useamman elämällisen merkittäviä tapahtumia, mutta kerronta on niin arkipäiväistä että verenpainekin laskee lukiessa. Jostain syystä lukeminen ei myöskään vaadi hurjaa määrää keskittymistä, vaikka kertojia on useita ja aikajänne on pitkä. Tästä todistaa se, että kykenin lukemaan tätä pienissä pätkissä myös sairaalan lapsivuodeosastolla ja mielestäni pysyin varsin hyvin kärryillä.

Turkki on minulle varsin vieras paikka ja täten myös Istanbul, joten oli miellyttävä matkata muuttuvaan ja alati kasvavaan kaupunkiin Pamukin tarinan mukana. Tutuksi tulee niin ruokakulttuuri, poliittinen kähmintä kuin perhesuhteiden hoitokin. Kummallinen mieleni tarjoaa leppoisan kulttuurimatkan ja saa himoitsemaan bozaa kahviherneiden ja kanelin kera.

Mitä muita Pamukin teoksia kannattaisi lukea?

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Kafamda Bir Tuhaflik, 2014)
Tammi, 2017. 778 s.
Suomentanut: Tuula Kojo

perjantai 25. elokuuta 2017

Lavalta: Neljä (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Ylioppilasteatteri

Sirpaleita ja välähdyksiä maskin takaa

Ylioppilasteatteri tuotti kesällä Kesäyön unen ohella myös toisen esityksen, off-produktiona toteutetun Neljän. Neljä on Saban Ramadanin omaelämäkerrallinen esikoisohjaus, joka pureutuu perheen sisäisiin valtasuhteisiin, ulkopuolisuuteen ja meille asetettuihin rooleihin. Tummasävyinen esitys ei päästänyt helpolla, vaan jäi kytemään mielen perukoille.

Neljästä on ollut todella vaikea kirjoittaa ja tämäkin teksti on lojunut luonnoksissa heinäkuun lopusta asti. Osittain tähän vaikuttaa teoksen vahva omaelämäkerrallisuus: miten kommentoida toisen elämää, etenkin kun sattuu tuntemaan ohjaajan? Toisaalta esitys myös tunkeutui ihon alle sanattomana tunteena, jätti hieman epämukavan olon.

Oikeastaan esitys sai minut ajattelemaan muistoja ja sitä, miten omaa elämäämme selostamme tai yritämme jäsentää. Vaatii nähdäkseni erikoislaatuisia aivoja, että voisi kertoa täysin värittymätöntä objektiivista tarinaa elämästään. Kaikki on välähdyksiä ja sirpaleita, muistot vääntyvät ja muuttuvat joksikin muuksi, tarinaksi jonka itse kestämme. Itse ainakin näen itseni äärimmäisen epäluotettavana kertojana omasta elämästäni, vaikka kokemukset itselle ovatkin täyttä totta ja toimivat rakennuspalikoina omaan itseen.

Yhtä kaikki esitys oli vaikuttava. Nelihenkinen ensemble (Fikrete Miftari, Marius Laiho, Saban Ramadani ja Aliisa Rinne) vakuuttaa intensiivisellä esiintymisellään, Rasmus Strandellin valosuunnittelu rajaa tilaa ja nostaa esiin sutattuja silmiä ja epätoivoisia katseita. Taimi Nevaluoman käsikirjoitus on huokoinen, kohtausten väliin tuntuu mahtuvan paljon sanomatta jäänyttä ja kipeää. Kaikkea ei toisaalta tarvitsekaan selittää, osaan itse täydentää riittävästi ja ehkä on hyväkin että osa jää hämärän peittoon, en voi olla varma mikä on totta.

Kirjoittaminen tästä tuntuu edelleen vaikealta, mutta usean viikon jälkeenkin esityksen herättämä tunnetila on helppo löytää omasta kehosta. Eturivissä oli helppo sukeltaa ihmissuhteiden katalaan verkkoon ja jäädä sinne jumiin, tuijottaa Rinteen hypnoottisia sumusilmiä ja toivoa parempaa ratkaisua jota ei kuitenkaan tunnu olevan näkyvissä. Komea ja rankka, katsomisen arvoinen, kehosta pois ravisteltava.

torstai 24. elokuuta 2017

Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.

tiistai 22. elokuuta 2017

Musta keho, vapaata riistaa? - The Hate U Give ja Between the World and Me


Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus kirjoittaa näistä kirjoista yhteispostausta, mutta näin vain kävi. Luin Ta-Nehisi Coatesin omaelämäkerrallisen ja jossain määrin kirjemuotoisen teoksen pojalleen toukokuussa ja Angie Thomasin The Hate U Given (suomennettu juuri nimellä Viha jonka kylvät) kesäkuussa. Pohtiessani tätä postausta aloin lukea Coatesin teosta uudelleen ja se avautui minulle uudella tavalla, joten tuntui loogiselta laittaa nämä samaan.

Angie Thomasin The Hate U Give on upea nuorille suunnattu kirja ihmisarvosta ja kehon koskemattomuudesta. Teoksen keskiössä on kuusitoistavuotias Starr Carter, joka tasapainoilee kahden maailmansa välillä. Kotona köyhässä naapurustossa Starr tietää, miten eri jengit tunnistetaan ja miten on käyttäydyttävä, jos poliisi pysäyttää. Yläluokkaisessa koulussa on puolestaan huolehdittava siitä, että kukaan ei pidä tätä tietynlaisena kiintiömustana. Maailmat törmäävät, kun Starr viettää aikaa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa ja joutuu todistamaan ystävänsä kuoleman poliisin luodista. Kuolema nousee isoksi uutisaiheeksi ja Starrin on valittava puhuako ääneen illan tapahtumista vai vaientaako omantunnon ääni ja jatkaa vain elämäänsä.

Thomas kirjoittaa mielettömän vahvasti ja tarttuvasti. En oikeastaan osaa kuvailla tätä kokemusta kuin voimakkaaksi. Pitkästä aikaa ahmin kirjan. Järkytyin, koukutuin. Valkoihoisena suomalaisena voi olla, on, vaikea ymmärtää sitä kaikkea painolastia mitä musta keho voi tuoda. Thomas tuo kokemuksen lähelle, saa ymmärtämään enemmän. Loppuvaiheessa kirja tuntuu menevän jo aikamoiseksi mediasirkukseksi, mutta en uskalla väittää sen liioittelevan. Maa on eri, samoin tilanne. Black Lives Matter -uutiset lyönevät Suomeen vain haljuina aaltoina siitä, mitä ne lähtöpaikalla ovat. Joka tapauksessa tämä on aivan hemmetin hyvä kirja uskalluksesta, joukkoon kuulumisen tarpeesta, ylpeydestä omista juurista, lukekaa.

Ja tästä päästään sitten Coatesin kirjaan, joka on oikeastaan kirje hänen teini-ikäiselle pojalleen. Kirjeessään hän käsittelee sitä, millaista on olla musta Yhdysvalloissa silloin kun hän oli nuori, millaista se on nyt. Ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa aikamoisessa laina-ajanpäättymispaineessa ja kirja tuntui kauhean etäiseltä ja vähän vaikealtakin. Thomasin kirjan lukemisen jälkeen homma kuitenkin aukesi ihan uudella tavalla, asiat tuntuivat helpommilta ymmärtää ja sisäistää. Samat historialliset henkilöt ja asiat toistuivat molemmissa teksteissä, nyt ne sai sijoitettua järkevästi jonnekin.

Oikeastaan tämä järjestys lukea nämä teokset oli lopulta parempi. The Hate U Given pystyi ensin edes jossain määrin ajattelemaan fiktiona, mutta Between the World and Me sijoitti sen todellisuuteen. Miksi ihmeessä pitäisi vaatia ihmistä olemaan tuplasti parempi vain ihonvärin perusteella, miten voi olla mahdollista, että autoa ajaessasi on todella paljon todennäköisempää tulla pysäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi vain sen perusteella mitä näytät?

Molemmat teokset ovat siis ehdottomasti lukemisen arvoisia ja aiheuttavat sopivasti aivomyrskyä, suosittelen. Coatesin kirjaa ei valitettavasti saa suomeksi, mutta ainakin HelMetin valikoimista sitä saa englanninkielisenä sekä paperisena että e-versiona.

 Between the World and Me sijoittuu HelMet-haasteessa kohtaan kirjablogissa kehuttu kirja (kiitokset Ompulle, joka kirjoitti tästä teoksesta todella hienosti)

Angie Thomas: The Hate U Give
Walker Books, 2017. 438 s.










Ta-Nehisi Coates: Between the World and me
The Text Publishing Company, 2015. 152 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...