lauantai 29. huhtikuuta 2017

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Pihatontun kohtalo on yhtä lopullinen kuin Bruno Rygseckin.

Viime syksynä Helsingin Kaupunginteatteri toi lavalle teatteriversion Mika Waltarin romaanista Komisario Palmun erehdys ja samalla Hesarin arviossa todettiin, että Kaikki tietävät varmasti edeltäkäsin, kuka murhasi Bruno Rygseckin. Tästä aloitettiin keskustelua Twitterissä ja minä kävin hövelisti tunnustamassa, että ei kuulkaa pidä paikkaansa, sillä minulla ei ollut asiasta harmainta aavistusta. Tämä johti totta kai siihen, että minulle suositeliin sekä kirjaa että Matti Kassilan elokuvaa ja niinpä vihdoin ja viimein sain aikaiseksi tarttua tähän teokseen.

Komisario Palmun ja apulaisen, kirjan kertojan, tie vie siis hulppeaan taloon Kaivopuiston kulmalle, jossa Bruno Rygseck on aamulla löydetty uima-altaastaan kuolleena. Tapaturmana aloitettu juttu muuttuu kuitenkin erinäisten juonenkäänteiden myötä murhatutkimukseksi. Paikalla on sattumoisin myös aimo liuta epäiltyjä, sukulaisia, ystäviä ja ei kumpiakaan, jotka kaikki syystä tai toisesta valehtelevat. Palmu saa todella käyttää päättelykykyjään selvittäkseen tapauksen ja syytä onkin, sillä ruumiiden lukumäärä tarinan edetessä uhkaavasti lisääntyy.

Lukiessa tuntuu kuin kotiin palaisi, vaikka Palmut eivät ole missään muodossa minulle mitenkään erityisen tuttuja. Kerrontatyyli muistuttaa vahvasti Agatha Christien vastaavista, Palmun ja apulaisensa välillä on selvää Sherlock/Watson- tai Poirot/Hastings-dynamiikkaa. Päässä kirjan tarina kelautuu mustavalkoisena, autot liikkuvat vanhan Helsingin kaduilla sireenit soiden ja sikarien savu sumentaa huoneet. Hahmojen käytös näyttäytyy suomifilmimäisen karikatyyrimäisenä. Tähän kylläkin vaikuttaa varmasti myös se, että juuri pääsiäisenä katsoimme Areenasta Kaasua, komisario Palmu! -elokuvan.

Oikein leppoisa rikosromaani siis tämä Erehdys, vaikka murhaa ja siihen liittyviä ihmismielen synkkyyksiä ei voine huvittaviksi kutsua. Palmu on röyhkeydessään sympaattinen ja apulainen hauska kertoja. Hatunnosto Waltarille teksteistä, Matti Kassilalle klassisista filmatisoinneista ja tiedänpä nyt vihdoin kuka se murhaaja oli.

Kuitattakoon tällä HelMet-lukuhaasteesta kohta kirjassa selvitetään rikos.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 1940 (uusintapainos 2006). 272 s.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park


Eleanor kääntää katseet saapuessaan, hänellä on kirkkaanpunaiset hiukset, erikoiset vaatteet ja sisällään epävarmuus. Parkia ahdistaa, kuinka muut katsovat ja pilkkaavat Eleanoria, mutta vähitellen selittämätön ahdistus muuttuu ihailuksi ja ihastuksesi. Kuusitoistavuotiaat nuoret löytävät yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kuin varkain ystävyys kehittyy rakkaudeksi. Rainbow Rowellin Eleanor & Park (2013) muistuttaa kipeästi teini-iän kolhuista ja upeudesta.

Kirjan tarina on paljolti perinteinen, kyllä, mutta myös hyvin kirjoitettu ja sydäntä repivä. Luin tämän maaliskuussa ja paljon on jo unohtunut, mutta yllättävän paljon yksityiskohtia muistuu silti mieleen. Muistan bussimatkat ja vaivihkaiset kosketukset, kyyneleet auton takapenkillä, täydelliset epätoivon hetket Eleanorin kotona, Parkin vahvatahtoisen äidin, Watchmen-sarjakuvat ja ne mix tapet (onko niille edes järkevää suomenkielistä sanaa, joka välittäisi saman informaation?). Puisen hedelmälaatikon, punaiset jumppa-asut, vaihdeautolla ajamisen vaikeuden ja ensimmäiset suudelmat.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tippa linssissä luin viimeiset sivut ja arvostin kirjailijan ratkaisua, sitä että teoksessa oli jotain todella aitoa. Täytyy tosin myöntää, että aina kun lukee teoksia, joissa lapset ja nuoret elävät huonoissa oloissa, sattuu sieluun. Onneksi vastapainona oli teinirakkaus, sen ehdottomuus ja suloisuus. Ja onneksi ei tarvitse enää itse olla teini.

Kirjaneidon tornihuoneessa kirja laittoi tunteet linkoukseen ja siellä myös kerrotaan hahmoista vähän lisää.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Orion, 2013. 325 s.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Kirjablogit ja 101 kirjaa)


Alla rullaa kuoppainen moottoritie ja pysähtyessä lasissa kuohuu maltainen olut. Floridan aurinko paahtaa pakkasiin tottunutta suomalaista miestä ja joutenolo ei onnistu sitten millään. Antti Tuurin Ameriikan raitti (Otava, 1986) kuljettaa lukijan Erkin ja Taiston matkassa Floridaan. Suomessa miehet ovat saaneet yritystensä raha-asiat niin solmuun, että veropakolaisiksi on lähdettävä tai häkki heilahtaa. 

Suorapuheisen ja paikoin turhan hövelisti ystäviensä projekteihin mukaan lähtevän Erkin tarina Amerikassa ei nimittäin ole se onnellisin. Amerikkalainen unelma uima-altaineen on kyllä käden ulottuvilla, mutta viimeisillään raskaana oleva Kaisu-vaimo ei kieltä taitamattomana kuumassa asunnossa oikein viihdy ja maanmiehet lähinnä kittaavat olutta uusia juonia suunnitellessaan ja säätävät juovuspäissään milloin mitäkin. Rekkareissulla Kanadaan Erkki kuitenkin tutustuu myös omiin siirtolaisiin sukujuuriinsa ja saa vihdoin uusia tavoitteita elämälleen. 

Tuurin kieltä on helppo lukea. Turhia koukeroita ei ole, kaikki kerrotaan suoraan ja todeten. Eipä sillä, eivät Erkki saati toverinsa mitään kaunopuheisia herroja ole. Välillä toteavuus käy jopa hieman ahdistavaksi, kun kaikki kerrotaan samalla painokkuudella huoratalossa käynnistä kahvinjuontiin.

Löytyy pohjalaisista miehistä kuitenkin myös sitä herkkyyttä kun tarpeeksi kaivelee. Tunteiden pintaan nousemista ja niiden sisäistämistä saa kuitenkin odottaa, sillä eihän sitä voi heti myöntää olleensa edes hieman väärässä. Kirjan alkupuolella Erkki lähinnä aiheutti minussa turhautumista, mutta loppupuolella onnistuin jo tuntemaan sympatiaa asiansa sotkenutta miestä kohtaan.

Veropakolaisuus on taas viime vuosina palannut keskustelunaiheeksi, kun Suomesta lähdetään korkeita verosummia karkuun ja yleensä nimenomaan jonnekin lämpimämpään. Nykyään reissuun tosin tuskin lähdetään seteleitä paidan alle teippaillen eikä tilikirjojen polttaminen taida kaikkia jälkiä peittää, mutta jossain määrin tilanne tai aihe on silti edelleen ajankohtainen.

Ameriikan raitti kertoo tarinan jäyhistä pohjalaisista, joita työnteko kiinnostaa mutta lain kirjaimen noudattamisen voi jättää vähemmälle huomiolle. Ameriikassa raitti on kuitenkin oman kotiseudun katuja leveämpi ja vaikka uudesta maasta löytää myös maanmiehiä, sykkii sydämessä lopulta kaipuu takaisin kotiseuduille.

Tämä postaus on osa Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -projektia ja esittelee siis vuoden 1986 kirjan. Kuuntele ihmeessä myös Areenasta, mitä mieltä Tuuri itse on kirjastaan mieltä näin muutama vuosikymmen myöhemmin.

Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Pohjanmaa #3)
Otava, 1986. 330 s.
Kansi: Hannu Taina

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lavalta: Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Sofia Palillo

Joutsenlaulu, Salkkarit ja Taistelevat metsot

Kivikon hiihtohallin aulassa on kumma haju ja tuntuu hassulta istua huhtikuussa toppavarusteissa odottamassa esityksen alkamista. Laura Mattilan ohjaama ja kirjoittama Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän, joka on mainoskuvaus, performanssi, kannanotto ja vaikka mitä muuta. Työryhmä yrittää purkittaa suomikuvaa, mutta veteraanien, Harri-ilveksen ja Karhu-pipojen maasta paljastuu kuvausprosessin aikana muutakin, kun ajatuksen ja näyttelijöiden pintaa vähän rapsuttaa.

Seitsemän teatterikorkeakoululaisen ja nätyläisen voimin näyttämölle tai ladulle, miten se haluaa ajatella, tuodaan niin nykyaikainen suomineito, korkeuksiin huutava Janne kuin Taistelevat metsot. Nykysuomalainen hiihtää suon halki veteraanin uhraus selässään ja Karhu-pipo päässään. Hiihtohallin jylhä pakkasmaisema jäädyttää välillä luovuuden, saa turhauman kukkimaan. Eikö tässä maassa ole mitään muuta, kuin mennyt?

Reilun tunnin mittaiseen esitykseen on pakattu aimo liuta viittauksia, niin monta etten niitä varmaan kaikkia edes huomannut. Näyttelijät ovat retroissa toppavaatteissaan mainioita, mutta maailmantuskaisia. Väinö Linnan jäädytetty pelipaita nousee, kansallistunne ei. Paikoin kritiikki on sattuvan osuvaa. Paatoksellisissa viittauksissa on myös kauneutta, jouhikko valittaa lumisessa hallissa ja Myy Lohen tanssisoolo potkukelkan kanssa on upea.

Varauksetta en tosin ihastunut eikä se edes johtunut siitä, että varpaat olivat esityksen jälkeen kohmeessa (mitäs en laittanut villasukkia) ja ulkona satoi kotiinlähtiessä jäistä vihmaa. Välillä tuntui että kerroksia oli esityksessä liikaa, se ei aivan pysynyt koossa. Osan voinee laittaa ensi-illan piikkiin, mutta kaikkea ei. Mietin myös pitkään, miksi oli pakko räjäyttää, turvautua väkivaltaan pahan olon poistajana. Oikeastaan tämä räjäytys oli ainoa kohtaus, mistä en lainkaan pitänyt.

Suomi 100 -ohjelmistoon Sampsa Timoskaisen kevyt ja levoton sydän joka tapauksessa sopii mitä loistavimmin. Esityskonsepti on kiinnostava, visuaalinen ilme on hallittu ja kokonaisuus äänisuunnittelusta näyttelijäntyöhön on hyvin suunniteltu. Nauroin salkkariviittauksille, ihastelin teräviä huomioita, arvostin villavilttiä hartioilla. Kokekaa itse, mutta laittakaa oikeasti ne villasukat.

Esityksen ehtii nähdä vielä alkavalla viikolla, jos paikkoja vielä löytyy.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lavalta: Body Notes (Mimoart Company/Stoa)

Kuva: Kai Kuusisto

Läsnäolon tuntu liikkeessä

Viime vuonna perustettu Mimoart Company on tuonut ensimmäisen kantaesityksensä Stoan Teatterisaliin. Body Notes on erilaisia liikeilmaisun tyylejä ja valo- ja äänisuunnittelua yhdistelevä kokonaisuus, vakavasta huvittavaan taipuva ylistys ihmiskeholle.

Saliin astellessa en tiedä vielä mitä ajatella, esiintyvät hipsivät jo lavalla ees taas huitoen ja ääniä päästellen. Mietin, että perjantaipäällä illasta tulee raskas, en ehkä pysty keskittymään. Alku oli kuitenkin vielä tulossa, valot sammuvat ja koordinoidumpi toiminta alkaa. Pimeydestä ilmestyvät ihmiskehot vääntyvät hypnoottisesti, jopa pelottavasti. Tästä lähdetään matkalle, jossa liike on välillä huvittavaa, toisaalla rumaa ja viimein taas hengästyttää, kun ei voi kuin ihailla ihmiskehon kauneutta. Kehollisuuden lisäksi lavalle tuodaan erilaisia elementtejä, joilla leikitellään. Kehoilla voi maalata, kehot voi kuorruttaa, keho voi näyttää pieneltä kun se sijoittuu jonkin suuremman äärelle.

Ohjaaja Mimosa Lindahlin esityskonseptin pohjalta syntynyt esitys on taiteellisesti kunnianhimoinen. Lavalla nähdään neljä, no, liikkujaa (Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen, Mikael Kuosmanen), sellisti Sergio Castrillón ja toisaalta myös lavastaja Arto-Oskar Reunanen, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja valosuunnittelija Ilmari Karhu. Koko työryhmän näkyminen ja osallistuminen lavalla ei tunnu osoittelevalta tai siltä, että nyt tehdään tässä rakenteita kuulkaa näkyväksi. Yhteistyö yksinkertaisesti toimii, kokemus on kokonaisvaltainen.

Esityksen määrittely sanallisesti on vaikeaa, mutta ei toisaalta ehkä tarpeellista. Tarina on tai sitten ei, käsiohjelmassakin luvataan että jokainen tulkinta on oikea. Minulle Body Notes oli meditaatio, evoluutio, maalaus, sielun venytys. Nautin liikkeestä, kevyestä komiikasta, tarttuvasta naurusta, harkitusta visuaalisuudesta, sellon äänistä.

Poistuessa jotain viikon uupumuksesta on jäänyt pois harteilta, lapojen välissä on enemmän tilaa. Suosittelen lämpimästi, vielä ehditte.

Kiitokset Mimoart Companylle kutsuvieraslipusta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lavalta: Taide (Kaarina-Teatteri)

Serge, Yvan ja Marc kinastelevat taiteesta. Kuva: Henna Salminen

Kuka määrittää taiteen arvon?

Kaarina-Teatteri pääsi yllättämään huhtikuussa iloisesti. Teatterissa esitetään nyt Yasmina Rezan tekstiä Taide Mikko Rantanen ohjauksessa ja nimensä mukaisesti esityksessä sukelletaan pää edellä taiteen maailmaan. Varsinaisen näytelmätekstin lomaan on ripoteltu erilaisia performansseja, jotka rikkovat esityksen rakennetta ja sopivat sen teemaan erittäin hyvin. Mikä on (hyvää) taidetta ja kuka sen saa määritellä?

Näytelmässä Serge (Jukka-Pekka Katajisto) on ostanut naurettavan kalliin taulun, joka on kaiken lisäksi kokovalkoinen. Mitä siinä on nähtävää? Hänen ystävänsä Marc (Jussi Tanhuanpää) on ostoksesta tavattoman pöyristynyt, Yvan (Kari Rantanen) puolestaan yrittää ymmärtää taidevalintaa sen minkä onnettomilta avioliittojärjestelyiltään ehtii. Kolmen miehen ystävyyssuhde joutuu moneen koetukseen, kun kukin väärinymmärtää toista vuoron perään ja taiteen tulkinta aiheuttaa yllättäviä erimielisyyksiä.

Ensimmäisellä puoliajalla jaksan hetken kummastella tyylilajien vaihdoksia sekä kohtausten sisällä että niiden väleissä. Toiminta siirtyy performanssitaiteesta nykytanssiin ja täysin liioiteltuun näyttämöilmaisuun. Melko pian vaihdokset alkavat kuitenkin tuntua järkeviltä ja tuovat jo valmiiksi herkulliseen tekstiin hyvän lisän. Arto af Hallströmin ja Inkeri Kivirikon suomennos toimii oivallisesti ja sopii näyttelijöiden suuhun.

Siippa ei ota väliajalla uskoakseen, että Kaarina-Teatteri on harrastajateatteri. Produktio on ammattimainen ja vaikka esimerkiksi lava ei suurensuuri ole eivätkä resurssit välttämättä sellaisia kuin kaupunginteattereissa, on toteutus tehty kunnianhimoisesti. Esimerkiksi Anniina Kuulan överitaiteellinen puvustus on ilo silmälle.

Toisen puoliajan aloittava laulumanifesti räjäytti sitten pankin. Räkätämme puolison kanssa eturivissä vedet silmissä, sillä monotonisesti laulettu byrokraattinen teksti taiteen valtionavustuspolitiikasta vai mistä olikaan triangelilla ja tamburiinilla epätahtisesti säestettynä oli täyttä kultaa. Tämä osio oli ehkä vaihtoehtotaiteellisista välikkeistä oma suosikkini, jotenkin niin aito ja tunteella tehty.

Kokonaisuutena Taide jätti hyvälle mielelle ja sai pohtimaan taidetta ja sen olemusta. Kuka saa määritellä mitä taide saa maksaa tai millaisesta taiteesta kannattaa tai saa pitää? Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin loppupeleissä se, miten mainio pokka koko näyttelijäkolmikolla on. Vaatii taitoa ja luottoa työryhmään heittäytyä absurdiin ilmaisuun ja tehdä se vakuuttavasti.

Lämmin kiitos Kaarina-Teatterille kutsusta esitykseen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lavalta: Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia (Valtimonteatteri)

Esityksellä on useampi upea ja toinen toistaan nyrjäyttävämpi juliste. Visuaalinen suunnittelu: Tomi Flyckt.

Sisäisiä ja ulkoisia vaikuttamisyrityksiä

- Linnea hei. Sisäinen äänesi täällä.
- Hmm?
- Ootko huomannut, että sulla on ihan tosi monta tekstiä blogiin kirjoittamatta? Viimeisimpänä tuo viimeviikkoinen Valtimonteatterin Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia.
- Joo, mutta on ihan hirveä kirjoitusblokki! En oo saanut yli kuukauteen mitään kunnollista kirjoitusinspiraatiota. On mulla ajatuksia kirjoista ja esityksistä, mutta mitään ei vaan tule ruudulle.
- No jos mä kyselen ja sä vastaat, ok?
- Ok.

- Niin että tää Tursaspyyhekumi on tuon nettisivun mukaan yhteiskunnallinen trilleri ja satiitinen teatterileikki. Mitä se tarkoittaa tai mitä siinä näytelmässä tapahtuu?
- No, trilleri se ainakin oli ja esityksellisesti leikillinen, siis ei mikään kaavoihinsa kangistunut. Mitä siinä sitten tapahtui niin en ole ihan varma. Oli Mies, jolla on mystinen laatikko, ja sitten on Nainen, joka tietää epäilyttävän paljon kaikenlaista tästä Miehestä ja myös yleisöstä. Todella painostava tunnelma koko ajan eikä voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös yleisössä sai siis olla varuillaan.
- Oliko tää yleisön osallistaminen ahdistavaa?
- Ei oikeastaan. Tai tavallaan joo, koska esimerkiksi Mona Kortelammella eli tällä Naisella on ihan hullun pistävä katse, sellainen intensiivinen, että olihan se aika jännää olla siinä katseen alla. Toisaalta oli sitten sekä ennen esitystä että väliajan jälkeen sellaista hyvää improa näyttelijöiden välillä ja arvostin esimerkiksi sitä, että meitsi ja blogi sieltä bongattiin esiin. Se oli todella siistiä, kiitos.

- Mutta mitä siinä esityksessä siis tapahtuu?
- No siis tämä Mies eli Salla Kozma on pakenemassa jotain, ei olla ihan varmoja että poliiseja vaiko kenties bulgarialaista salamurhakoplaa koska hän on keksinyt tursaspyyhekumin. Ja tää Nainen on sitä mieltä, että ei voi pitää paikkansa ja kertoo mitä oikeasti on tapahtunut. Tosin tätä oikeasti on tämän näytelmän puitteissa tosi vaikea määritellä, kun teemana on manipulaatio ja mielipidevaikuttaminen, muun muassa. Ja sillä tarinalla tai tapahtumilla ei sinänsä ole niin väliä, tärkeää on se miten se tehdään. Ja tässä on tehty hyvin, tykkäsin. Absurdia, synkkää ja sit hyvää näyttelijäntyötä ja dynamiikkaa. Teksti on myös hyvä, alkuperäinen on siis japanilaisen Minoru Betsuyakun ja sitten ohjaaja Valto Kuuluvainen on siitä sovittanut ja päällekirjoittanut. Ilmankos oli sellainen Murakami-tunnelma.

- Jäikö mikään mietityttämään?
- No ei oikeastaan, olin vaan tosi fiiliksissä kun oli näin makea ja omanlaisensa esitys. Tai sitä ihmettelin, että kuuluiko nämä ohjaajan välihuudot ekalla puoliajalla hommaan, ne tuli välillä vähän puskista. Mutta kai ne kuului? Ja vaikka tarinasta ei nyt ihan päässyt selville että mikä oli totta niin se ei todellakaan haitannut. Oli vaan pää pyörällä.
- Vielä jotain sanottavaa?
- Lavastuksellisesti tää oli tosi jännä, tykkäsin, ja tokalla puoliajalla tuli ihan paha olo yhdessä kohtaa, en tiedä mitä se mössö siellä oli mutta hyi. Ja tykkäsin hirveästi siitä, että neljäs seinä oli välillä rikki ja näyttelijät puhuivat ääni- ja valotyyppien kanssa, kommentoivat. Se sopi tähän tosi hyvin.
- Eli suosittelet?
- Ehdottomasti! Jos haluaa nähdä jotain erilaista teatteria ja sietää tai kaipaa outoutta ja mielenmyllerrystä niin tämä on just hyvä.

***

Kiitokset Valtimonteatterille kutsuvieraslipusta ja Tuomakselle siitä, että patisti käyttämään Fiktiivisiä keskusteluja -formaattia blokin tappamiseen.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Alice Munro: För mycket lycka


Laahaan jäljessä Svenska Ylen Finlandssvenska läsutmaningen -haasteessa, mutta sentään vain reilulla viikolla. Ehkä päivämäärät eivät ole niin tärkeitä. Joka tapauksessa maaliskuun kirjana oli tarkoitus lukea jotain kirjailijalta, joka on en levande nobelpristagare. Päädyin Alice Munroon, minulle vielä lukemattomaan kirjailijaan, ja Tuomas Aitonurmi suositteli minulle twitterissä tätä För mycket lycka -novellikokoelmaa ensiaskeleeksi kirjailijan maailmaan. Se osoittautui oikein hyväksi suositukseksi ja lukeminen onnistui tosiaan myös ruotsiksi.

Kymmenestä novellista koostuva kokoelma on palkittu ilmestymisvuonnaan 2009 Man Booker -palkinnolla ja vuonna 2013 Munrolle tosiaan myönnettiin myös Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hienoja titteleitä, mutta enemmän omassa vaakakupissani painoi se että moni ystävistäni pitää kovasti Munron kirjallisuudesta. Nyt ymmärrän miksi. Munro kirjoittaa kirkkaasti ja tarkkanäköisesti, osaa tarkentaa ihmiselämän kipupisteisiin ja kertoa niistä niin että sydäntä pistää.

Mieleni tekisi eritellä miksi mistäkin novellista pidin, mutta tarinalangat ovat menneet päässä jo sohjoksi. Novelleista pitäisi kirjoittaa heti muistiin sana tai kaksi että muistaisi, nyt pystyn kyllä palaaman niiden tarinoihin kirjaa selaamalla mutta lauseiksi laittaminen ei onnistu. Sanottakoon silti, että erityisesti kokoelman viisi ensimmäistä tarinaa viehättivät ja ahdistivat minua.

Kokoelman lopussa minuun iski väsymys tai ehkä loppupään novellit eivät enää tuntuneet niin osuvilta. Barnlek-novellin kanssa kamppailin monta päivää, en saanut kahden tytön poukkoilevasta tarinasta otetta ja sen pinnan alla väijyvä synkkyys ahdisti. Viimeiset kaksi novellia, Trä ja För mycket lycka, luin myös tuskallisen hitaasti, pää ei jaksanut keskittyä ruotsiin ja tarinat jäivät etäisiksi.

Ihailen joka tapauksessa Munron tapaa kirjoittaa ja kertoa, sitä miten erilaisia tarinat olivat ja muodostivat silti eheän kokoelman. Jokin sama pohjavire, tekisi mieleni sanoa häiriö maisemassa, tuntui yhdistävän niitä. Luen varmasti vielä Munrolta jotain muutakin, suosituksia saa esittää.

Lue ihmeessä myös Suketuksen, Munroa laajemmin lukeneen, tarkkanäköinen arvio tästä samasta teoksesta. Siellä on osattu sanoittaa, miksi tämän kokoelman novellit ovat lukemisen arvoisia.

Alice Munro: För mycket lycka (Too Much Happiness, 2009)
Nørhaven, 2013. 345 s.
Käännös: Rose-Marie Nielsen
Kansi: Lotta Kühlhorn

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Lavalta: Mikä Mikä-Mikä-Maa? (Metkan speksi)

Iloinen näyttelijäkaarti ensi-illan jälkeen.

Tik, tak, on speksin aika!

Jos sitä nyt yhden speksin tänä keväänä käy katsomassa, ei metkalaisten speksi Mikä Mikä-Mikä-Maa? ole yhtään hassumpi vaihtoehto. Eräänkin amerikkalaisen animaatiojätin hahmoista ja elokuvista inspiraatiotaan ammentava speksi on värikylläinen, hauska ja taidolla kokoon kursittu elämys.

Peter Pan (Juuso Lukkari) herää harmilliseen muistinmenetykseen. Kuka hän mahtaa olla, missä hän tällä hetkellä on ja kuinkakohan löytäisi tiensä kotiin? Onneksi lähistöltä löytyy taikaovi, jonka kautta Peter pääsee siirtymään maailmojen välillä etsiessään identiteettiään. Matkan varrella tavataan luonnollisesti aikamoinen joukko erilaisia hahmoja, toiset avuliaampia kuin toiset, ja kannoilla seuraavat luonnollisesti kostonhimoinen Koukku (Ville Soikkeli) Smii-apureineen (Pauliina Luukkainen). Pääseekö Peter koskaan kotiin, saako Koukku pojan kiinni vai jääkö merirosvokapteeni kenties itse tikittävän krokotiilin hampaisiin?

Suhtaudun huumoripohjaiseen viihteeseen aina tietyllä varauksella, mutta täytyy heti kättelyssä myöntään että Metkan speksi onnistui osumaan napakasti maanantaiseen nauruhermoon. Näyttelijöiden rytmitaju lavalla toimii ja reagoinnit omstart-huutoihin ovat oivallisia. Ja jos nyt joku näyttelijöistä sattuu hieman jäätymään erikoisesta pyynnöstä, on lavalla varmasti joku pelastamaan tilanteen usein yllättävällä tulkinnalla toivotusta toiminnosta. Jörö-kääpiön kakkalapio jaksoi naurattaa useampaan kertaan myös ei yleensä vessahuumorille lämpiävää allekirjoittanutta ja tokihan nyt twerkkaus sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, etenkin jos sitä tekee viehko Kroko (Noora Hakola).

Yksitoistapäinen näyttelijäkaarti hoitaa huumorin lisäksi myös muut hommansa hyvin. Laulutaitoa löytyy jokaiselta ja vaikka äänentoistollisesti haastavassa tilassa laulun sanat välillä hieman puuroutuivat ei osaamisessa ollut puutteita. Spekseille tuttuun tyyliin laulut olivat uudelleensanoituksia ja toimivat pääasiassa oikein hyvin. Laulujen päätteeksi kannattaa myös muistaa huudella niitä omstarteja, sillä virallisen tarinalinjan alta löytyy melkoisia helmiä niin sanoitusten kuin koreografioidenkin osalta. Mieleen jäi muun muassa Smiin oivallinen Queen-cover ja yleisö lämpeni kovasti Koukun jalkatyöskentelylle erästäkin viime vuoden pophittiä lainaavassa vedossa.

Tarinallisesti esityksen aikana ehditään muun muassa nähdä hullut teekutsut Ihmemaassa, piiloutua pahan kuningattaren katseelta ja bilettää Haadeksen luona. Punainen lanka, Peterin tarina siis, pysyy kuitenkin koko ajan keskiössä ja kun maailmasta siirrytään toiseen jätetään siellä kohdatut hahmot pokkana sinne. Hyvä näin, useampaa tarinalinjaa kuljettaessa näytelmästä olisi varmaan tullut melkoinen sekametelisoppa.

Näyttelijöiden lisäksi on kehuttava ehdottomasti osaavaa tanssijaryhmää. Laura Piirosen koreografiat ovat näyttäviä ja tanssijat todellakin tietävät mitä tekevät.  Myös bändi kuulosti erittäin hyvältä ja pasuunasoolot lämmittivät sydäntä, niitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan. Lavastuksellisesti esitys on varsin pelkistetty, mutta toimiva, enemmän paukkuja onkin sitten laitettu glitteriä tihkuvaan puvustukseen.

Aikamoiseksi kehumiseksi tämä nyt näemmä meni, mutta miksi sitä kieltämään: viihdyin erinomaisesti. Perustarina oli sopivan simppeli mahdollistaen luovat omstartit, tekijäryhmä tiesi mitä on tekemässä ja hauskaa tuntui olevan sekä lavalla että katsomossa. Kiitos metkalaiset, oli ilo olla teitä katsomassa!

Speksin ehtii näkemään tällä viikolla vielä tiistaina ja keskiviikkona sekä ensi viikolla maanantaina ja tiistaina.

Kiitokset metkalaisille kutsuvieraslipuista.

Huom. Tunnen speksin käsikirjoittajaihmisen Susannan, mutta vannon kautta kiven ja kannon tässä kirjoittaneeni omat mielipiteeni rehellisesti.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lavalta: Rikhard III (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Rikhard III ei tiedä, onko lintu vai kala

Jussi Nikkilän Kansallisteatterin debyyttiohjausta Rikhard III on kehuttu paljon, sitä todistavat useat positiiviset lehdissä julkaistut arviot. Minulla ei ole näytelmään läheistä suhdetta, tarinan tiesin sentään suurin piirtein, mutta mitään versiota en ollut aiemmin nähnyt. Lähdin siis puhtaalta pöydältä katsomaan kerrontaa vallanhimosta, kostosta ja kirouksista ja, myönnettäköön, näkemään Kristo Salmista nurjana kuningaspyrkyrinä.

Rikhardista ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Gloucesterin herttuan arvo ei hänelle riitä ja Rikhard päättää nousta kruunupääksi hinnalla minnä hyvänsä. Liian kallis ei ole veljen tai ystävän henki tai läheisten luottamus. Lipeväkielinen kieroilu johdattaa tyrannimaisen miehen valtaistuimelle, mutta samettipielus ja raskas panta otsalla eivät tuo onnea, kun alamaiset pelkäävät ja liittolaiset kaikkoavat. Himoitusta valtakaudesta tulee lyhyt ja verinen.

Esityksen päättyessä olo on vähintäänkin hämmentynyt. Rikhard III:n pitäisi olla tragedia, onhan siinä vallankaappaus, veljesmurhaa, kostonhimoisuutta ja lopulta kaiken menettävä lyöty mies. Nimen ohessakin lukee tragedia viidessä näytöksessä. Kansallisteatterin versiossa tästä kaikesta on kuitenkin tehty paikoin pesunkestävää sketsiviihdettä. Clarencen murhaajat kähisevät, hihittävät ja ryyppäävät ja Rikhardin mielipuolisuus tuntuu huvittavalta, kuin hän haluaisi kalifiksi kalifin paikalle.

Toisaalta paikoin esitys ottaa itsensä hyvin vakavasti. Etenkin loppukohtaus on vaikuttava, haamut huutavat sumusta, Rikhard III joutuu kaivamaan kerrosten alta murtuneen miehen joka ei valtakuntaansa kauaa saanut pitää. Hämäryyteen hiipuvat haaveet ovat mennyttä vain. Näyttelijät ovat myös hirvittävän taitavia. Salmisen ohella Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät tarkkaa työtä ja ei ole epäilystäkään, etteivätkö valinnat olisi harkittuja, en vain ymmärrä niitä.

Keskustelemme esityksen jälkeen ja päädymme tulokseen, että näytelmä on ollut joko täysin kammottava tai pirullisen hyvä. En ole vieläkään aivan varma mihin päädyn. Näyttelijät ovat ajoittaisesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta oivallisia, Pietu Pietiäisen valaistus on huikea, Mila Laineen elävä musiikki soi kuin Rikhardin päänsisäisenä orkesterina tunnetiloihin reagoiden. Vastapainona on sitten jonkinlainen kesäteatterimaisuus, ystävääni lainaten en oikein tiedä onko tavoitteena niin sanottu aito shakespearelaisuus jossa yleisö nousee reagoimaan ja saa möyhytä esityksen päälle, ottaa osaa.

Ehkä tämä vielä jossain vaiheessa loksahtaa päässäni oikealle paikalleen ja saan selkoa tästä tunteiden sekamelskasta. Ajoittain toivon, että eilinen esitys olisi ollut omituinen aprillipila, mutta jotain niin kiehtovaa tässä Nikkilän ja työryhmän tulkinnassa oli etten osaa päästää siitä irti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...