Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteeseen kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) muutti meille kotiin heti ilmestyessään, mutta säästelin kirjaa paremmalle lukuajalle. Töissä oli haipakkaa, enkä tahtonut lukea kirjaa kiiressä. Niinpä se valikoitui luettavaksi rauhallisina joulun välipäivinä sohvan nurkkaan kääriytyneenä.

Judit katseli, kuinka nainen luki. Hän oli lapsena lukenut samalla tavalla - niin kuin muuta maailmaa kuin kirja ei olisi. Sitten kirjojen lumo oli jotenkin huomaamatta väistynyt.
Nainen käänteli sivuja. Judit ajatteli: Kuinka kaunis ihminen lukiessaan onkaan!

Sairaanhoitajana toimiva Judit jättää vanhan elämänsä taakseen ja muuttaa Helsinkiin saatuaan ystävältään Martalta työtarjouksen. F-Remediumin palveluksessa Judit pääsisi tekemään kotisairaanhoitajan töitä hulppealla paikalla, kunhan vain suostuu uskonnollisen yrityksen vaatimusten mukaisesti hoitamaan asiakkaidensa fyysisen kunnon lisäksi myös heidän sieluaan. Lisäksi työhön tulee uusia vaatimuksia, kun asiakkaaksi saadaan kuuluisa ateisti Leo Moreau, jota Juditin pitäisi Martan pyynnöstä vakoilla. Vaikka työ on mukavaa, painaa Juditin mieltä huoli kuolemansairaasta kummipojasta Maurista. Tämä juonikuvion asetelma ei kuitenkaan kerro itse kirjasta paljon mitään, sillä kirjassa tapahtuu paljon ja monipuolisesti.

Tuttua Jääskeläisen edellisistä kirjoista Sieluissa oli yliluonnollisen läsnäolo arkitodellisuudessa. Jumalalliset väliintulot, sammakkomaisin piirtein tuijottavat sateessakulkijat ja maailmankuvan nyrjähtäminen kuuluvat peruskuvastoon. Sade kirjassa on tauotonta (sekoitin kirjan vuodenajan jatkuvasti tähän nyt ulkona vallitsevaan sadetalveen, vaikka kirjassa eletään kesää). Arjesta poikkeava tarjoillaan minun makuuni sopivalla tavalla. Alunperin pelkäsin kirjan olevan minulle liian pelottava, mutta ei se onneksi ollutkaan, ainoastaan sopivan karmiva. Karmivuudessaan se toi itse asiassa mieleen jokin aika sitten lukemani Hautalan Itsevalaisevat, mutta Sielut ei saanut minussa aikaan samanlaisia epämiellyttäviä väristyksiä.

Kirja myös sisältää paljon erilaisia viittauksia kauhukirjailija H.P.Lovecraftiin. Koska tunnen kyseistä kirjailijaa varsin huonosti en tiedä kuinka suoria viittaukset olivat, mutta jotain samankaltaisia piirteitä näinkin rajallisella tuntemuksella kykeni huomaamaan. Kirjallisten viittausten ystävät saavat muutenkin nauttia koko kirjan mittaan, sillä vastaan tulee niin tuttuja kirjoja kuin niiden henkilöhahmojakin. Mieleen nousivat hivenen ahdistavat, mutta hienot The Unwritten -sarjakuvat.

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirjassa oli myös muutamia piirteitä, jotka jäivät mietityttämään. Mietin, miksi Maurin sairauden piti olla kuvitteellinen, eikö ollut ainuttakaan neurologista sairautta jonka taudinkuva olisi samankaltainen? Lisäksi huomasin, enemmän itsestäni, että minua häiritsee se kun kerrotaan kirjan henkilöiden käyvän vessassa. Itse varsinainen vessaanmeno ei ole ongelma, mutta huomaan vaivaantuvani jos kirjassa kuvataan tarkemmin sitä mitä he siellä tekevät. Pohdin asiaa ja totesin, että vaivaannus johtuu ehkä siitä että se tekee kirjan hahmoista liiankin inhimisillisiä ja toisaalta minua ei oikeastaan kiinnosta kuinka hahmot pyyhkivät takapuolensa. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi melkoisen merkityksettömiä seikkoja suuremmassa skaalassa.

Ennen kaikkea Sielut oli minulle kirja lukemisesta ja sen hienoudesta. Vaikka pääteemana nopeasti katsoen tuntui olevan uskonnollisuus, uskonnottomuus ja maailman hahmotus, nousi minulle päällimmäiseksi arvostus lukemista (ja fiktiota) kohtaan. Kirjat voivat kuljettaa lukijan uusiin maailmoihin, saada tajuamaan jotain uutta ja ymmärtämään jotain olennaista ympäröivästä maailmasta. Itselläni ainakin tämän kirjan loputtua päässä surrasi niin paljon, että oli hankala nukahtaa.

En ryhdy tässä suosittelemaan Sieluja varauksettomasti kaikille, sillä jos käyttäisin tähtiarviointia saisi Sielu niitä ihan päivän mukaan jotain kahdesta neljään. Itse kuitenkin loppupeleissä pidin kirjan haasteellisuudesta ja syvyyksistä joihin se kuljetti. Seuraavaa odotellessa.

Minna kuvaa tätä kypsimmäksi ja painavimmaksi Jääskeläisen teoksista, Morre pohtii kirjan nimistöä hienosti ja Salla puolestaan ruotii kirjaa kriittisemmin vaikka lukikin sen loppuun.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013. 550 s.
Kansi: Jussi S. Karjalainen

Messupäivä II, lapaset käsissä

Tämä lienee sitä messupöhinää.

Pyyhälsin toiseen messupäivään suoraan töistä, meillä oli nimittäin tänään lauantaikoulupäivä. Messuhulinassa vaelsin siis silmät ristissä.

Ajattelin mennä vielä kurkkimaan Vantaan Antikvariaattien kahden euron runsauden sarvea, mutta hiihdettyäni pöytien välissä muutaman minuutin totesin että minulla on jo kirja ja lähdin kohti väljempiä maisemia.

Saavuin täydellisesti Kallion lukion pyörittämälle Kirjakallio-lavalle, sillä ohjelmasta näin että sinnehän kapuaa kohta nuoruudensuosikkini Eoin Colfer, siis se Artemis Fowlien kirjoittaja jos ette tiedä. Kuuntelin siinä ihmismassassa sitten hetken tätä äärimmäisen sympaattista irlantilaista herraa, joka kertoi hauskoja anekdootteja. Pitäisi lukea Fowlit uudestaan ja aloittaa pian juuri kirjastosta noutamani Reluctant Assassin.

Osuuskumman ständillä kävin koputtelemassa esikoiskirjailija Janos Honkosta olkapäälle ja kiittämässä Kaiken yllä etana -teoksesta. Siitä blogissa myöhemmin lisää, mutta sanotaan että opus oli oikein mainio ja vaatinee vielä toisen lukukerran jossain vaiheessa. Tässä välissä verensokeri laski, päätin hakeaa ruokaa ja päädyin ostamaan viisi jättikokoista pullaa. Söin niistä yhden.

Päivän viimeisenä kiekauksena hiihtelin pressitiloihin, jonka auditoriossa Atena-kustannus ystävällisesti järjesti kirjabloggaajille tapaamisen Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa. Näin maagisen realismin ja herran kirjojen ystävänä ei tapahtumaa tietenkään voinut jättää välistä.

Kivasti siellä sitten jutusteltiin kirjan tekoon liittyvistä sattumuksista, kirjabloggaamisesta, blogeista yleensä ja muusta mukavasta kustannustoimittajan johdolla. Tunnelma oli oikein leppoisa, kirjabloggaajia oli paikalla muutamia kymmeniä ja tapahtuma alkoi villisti tarjoilupöydän romahtamisella. Siivoojan reaktio oli ottaa tilanteesta kännykkäkuva.

Kiitoksia Atenalle messulipusta, terkut kaikille teille kanssabloggaajille jotka näin ja nyt minä menen nukkumaan!

Merkityksellisyyshiukkasin kyllästetty päivä

Cinemaattiset terveiset Jyväskylästä! Rantauduin eilen tähän kauniiseen kesäkaupunkiin aivan toisissa aikeissa, mutta koska juna oli ajoissa ja päivä kaunis teimme siipan kanssa pienen Harjukaupungin salakäytävät -kierroksen oppaanamme Susan mainio teksti Kertun ja Ollin polusta. 

Neron portaat Harjulle vaikuttivat jylhyydellään. Vesilinnan torni ei ollut aamulla vielä auki, mutta tiirailimme sitä sitten vain Harjun huipulta.

Kirkkopuiston kahvilakioskin terassilla ei näkynyt Kerttua ja Ollia.

Lounaispuiston pojanpääkarusellissa oli vähän jännää.

Lisäksi kävelimme ohi Seminaarinmäen, jolloin myös Tuomas mieslaulajana joutui poseeraamaan.

Vaikka jo tämä olisi riittänyt syyksi Jyväskylä-visiitille, oli matkamme päätavoite toinen. Mukaan nimittäin lähti kolmas perheenjäsenemme, bedlingtoninterrieri Pöly (eli virallisemmin Tanzara Ukulele). Nuori mies on sulattanut sydämeni täysin ja tulee varmasti seikkailemaan blogissa myös jatkossa.

Eikä muuten sateenvarjokaan kadonnut reissun aikana, vaikka M-hiukkasten läsnäolo oli käsinkosketeltava.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Aloitan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2006) eräänä perjantaina junassa. Kirjan alussa kerrotaan Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Nostan katseeni ylös ja huomaan minua vastapäätä istuvan nuoren miehen lukevan juuri kyseistä teosta. Tämän on oltava hyvä merkki.

Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana. Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista.

Ella Milana tekee äidinkielen opettajan sijaisuutta kotikaupungissaan Jäniksenselällä. Piskuinen kaupunki on muuten tavallinen, mutta sieltä on kotoisin maailmallakin tunnettu ja arvostettu lastenkirjailija Laura Lumikko. Lumikko on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon kuuluminen on suuri kunnia.

Ella kutsutaan Seuran jäseneksi ja tylsänpuoleinen elämä on muuttumassa matkaksi kirjailijuuteen kunnes kummia tapahtuu: kesken hienojen juhliensa Laura Lumikko katoaa mystisesti. Tästä huolimatta Ellan jäsenyys Seuraan on voimassa ja niinpä hän käyttää uutta asemaansa selvittääkseen mahdollisimman paljon kuuluisasta kirjailijattaresta. Sitä varten Ellan on pelattava Peliä, jossa tietoja saadakseen on laitettava myös itsensä likoon.

Hän oli kuin mykän farssin unissakävelijä. Hän räpytteli silmiään, levitti ne ammolleen ja luotasi tyhjyyttä yleisön päiden yllä.
Kun Laura Lumikon jalka osui viidennelle askelmalle, tapahtui se, mitä kaikki yrittivät jälkeenpäin kovasti ymmärtää ja analysoida.

Vertasin jo Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Jääskeläistä armaaseen Jonathan Carrolliini. Lumikon lukemisen jälkeen tunne vain vahvistui ja tunnen löytäneeni kotimaisen vastineen suosikkikirjailijalleni. Jääskeläisen maaginen realismi on sopivan pelottavaa, omalaatuista ja seksikästä. Lisäksi, ainakin tässä kirjassa, on paljon koiria. Arvostan. (Tälle vertailulle en mahda mitään, sillä Carroll on ensimmäinen maaginen realistini ja väistämättä sitä tulee peilattua muita hänen teksteihinsä ainakin jossain määrin.)

Suurin ongelma Lumikon kanssa oli se, että se loppui. Tarinaa olisi lukenut ilokseen vielä pitkään. Toisaalta, kukapa tietää, ehkä kirja on aivan erilainen kun avaan sen seuraavan kerran.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli minulle hyvin lähellä täydellistä lukukokemusta. Odotan innolla Jääskeläisen seuraavaa, syksyllä ilmestyvää romaania.

Muun muassa Zephyr ihastui Lumikon maagiseen maailmaan, Amma puolestaan vaistosi kirjassa liikaa kalmanhajua.

ps. Kiitos taas Tuomakselle parhaasta kuvausavusta ja sietokyvystä silloin, kun kuvattava marmattaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006. 322 s.
Kansi: Susanna Raunio

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Nähtyäni Järjellä ja tunteella-blogissa tämän tekstin, tiesin, että minun on aika tarttua Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviin (Atena, 2010). Yhtään arviota en ollut kirjasta vielä lukenut. Sattumoisin kirja oli lähikirjastossani hyllyssä, joten juoksin samantien hakemaan sen ja otin matkalukemiseksi viikonlopun Nilsiän reissulle.

Enpä tiennyt perjantaina kirjan avatessani minne jouduin. Voin jo tässä vaiheessa sanoa, että tämä kirja sai minut tuntemaan itseni röyhkeän tungettelevaksi ja suunnattoman murheelliseksi. Samalla se sai minut rakastumaan suinpäin, tulisesti.

He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttavat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyvät ja tuntuvat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita, mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmiselle aiheuttavat. 

Kustantaja Olli Suomisella tuntuisi olevan elämä mallillaan. Keski-ikäisellä Suomisella on omakotitalo, opettajavaimo Aino ja Lauri-poika sekä Kirjatornin kustantamo, joka sekin menestyy varsin hyvin. Elämään tuo jännitystä lähinnä viikottainen elokuvakerho sekä mystisesti katoilevat sateenvarjot.

Sitten Olli saa vaimoltaan hääpäivälahjaksi Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ja kaikki kääntyy ympäri. Facebookin kautta Ollille taas tutuksi tuleva Kerttu paljastuu kadonneeksi nuoruudenrakkaudeksi ja hän haluaa, että Kirjatorni kustantaa hänen seuraavan kirjansa, Maagisen kaupunkioppaan Jyväskylästä. Mikään ei luonnollisesti ole enää ennallaan, ja tästä lukija pääsee mukaan elämää suurempaan, tai ehkä juuri yhden täyden elämän kokoiseen tarinaan.

Harjukaupungin salakäytävät aivan kuhisee mystisiä merkityksellisyys- eli M-hiukkasia. Niitä on ympärillämme, jos ne vain huomaa. Ja niillä voi täyttää omaa elämäänsä, jos hallitsee sen taidon. Todellisuuden raja hämärtyy ja värit piirtyvät yhtäkkiä selkeämmin. Tässä ja nyt on vain päärynämekkoinen tyttö, katoilevat sateenvarjot, luotaantyöntävät ja pelottavat salakäytävät ja menneisyyden haamut. Mukaan heitetään vielä suurta rakkautta, kaipuuta, himoa ja pelkoa.

Kuten kaikki elokuvallinen toiminta, myös suudelman varastaminen vaatii rytmi- ja tilannetajua ja kykyä vaikuttaa tunnelmaan niin että kaikki tilanteen osatekijät osoittavat tienviittojen lailla kohti suudelmaa. Lienee sanomattakin selvää, että maagisten paikkojen M-hiukkassäteily edesauttaa uhkayrityksen onnistumista kaikissa tapauksissa vähentämällä osapuolten hidasta jatkumohakuisuutta.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas


Yksi syy, miksi rakastin Harjukaupungin salakäytäviä niin paljon on se, että Jääskeläisen kirjoitustyyli toi mieleeni tähänastisen elämäni suurimman kirjailijarakkauden, Jonathan Carrollin. Molempien hienovaraisessa ja silti suorasukaisessa kielessä on jotain taianomaista. Kumpikin kirjailija on myös saanut minut suuttumaan, rakastumaan, suremaan ja jäämään täysin tarinan lumoihin.

Jääskeläinen on myös järjestänyt lukijoille aikamoisen yllätyksen. Hämmentävän, ehkä jopa poikkeuksellisen. Jääköön se kunkin itse löydettäväksi.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä. Salakäytävät jäivät elämään omaa elämäänsä minun sisääni, eivätkä tahdo tulla ulos. Jääkööt siis sinne asumaan, päärynöineen kaikkineen. Harjukaupungin salakäytävät on ehdottomasti tämän vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia minulle. Siispä lisää Jääskeläistä, kiitos. Lumikko ja yhdeksän muuta minulla on jo lukemattomana kirjahyllyssä.