keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta


Kirjoja on monenlaisia. Joitakin tahtoo luettuaan kehua kaikille, kehottaa lukemaan. Toiset tahtoisi pitää vain itsellään, salaisuuksina. Anni Kytomäen esikoisromaani Kultarinta (Gummerus, 2014) on minulle tällainen jälkimmäinen.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

1900-alkuvuosikymmenien Suomessa kuohuu. Kapinaa, hapuilevaa itsenäisyyttä, maailman kohinaa. Se ei kuitenkaan ole tärkeää tässä teoksessa. On mies, isä, joka kulkee metsissä ja kuuntelee palokärkiä. Tytär, joka kaipaa ja tahtoisi saappaat. Ja on metsä, jossa voi uskaltaa, kohdata, ikävöidä ja rakastaa.

Vaikka pituutta teoksella on 644 sivua, ei siitä voisi ottaa mitään pois. Eikä tarvitsekaan. Sammal joustaa askeleen alla ja metsä humisee hiljaa, matkaa jatkaisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hetkeksi voi pysähtyä katsomaan joutsenen pesää, sitten liikutaan taas eteenpäin.

Haluaisin sanoa tästä teoksesta paljon. Haluaisin kertoa siitä, miten Kytömäen teksti soljuu, huojuu ja virtaa niin kauniisti, että tuntee pakahtuvansa. Kuvailla sitä, miten ihmisten katseet sanovat paljon ja kuinka vaikeaa niiden oikeiden sanojen sanominen on. Kertoa siitä, miltä tuntuu kun luulee näkevänsä metsässä karhun. En saa kuitenkaan lauseita muodostettua, Kultarinta on liian lähellä.

Kultarinta oli minulle kutakuinkin täydellinen kirja, joka ansaitsi tulla luetuksi rauhassa. Sen parissa tuli vietettyä pitkäksi venähtäneitä hetkiä ja pakollisia taukoja, sillä kirja vei myös voimia vahvuudellaan. Levon jälkeen oli kuitenkin aina hyvä palata takaisin metsään. Ja sinne metsään palaan varmasti vielä uudelleen, vaikka kirjan kansi jo sulkeutui.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantamolle.

Kirsi kehuu ja avaa tarkemmin (muttei liikaa) kirjan juonikuviota, Minna kaipasi lukemisen jälkeen rauhaisaan parantolaan hengittelemään metsiä.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus, 2014. 644 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

tiistai 30. joulukuuta 2014

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Uuden Auringon kirja #1)


Gene Wolfen Kiduttajan varjoa (Gummerus, 2012) oli kehuttu paikassa jos toisessakin, joten nappasin sen päivänä muuanna mukaan kirjaston kärrystä. Kirja on viehättävällä kannellaan osunut silmään aiemminkin. Syystä tai toisesta kirja valikoitui yöpöytäpinon päällimmäiseksi ja sitä tuli luettua luku jos toinenkin iltaisin ennen nukkumista.

Kuten sanoin, oletin että minut tapettaisiin. Kysymys tekotavasta oli se, mikä hallitsi mieltäni noina hitaasti matelevina päivinä. Olin oppinut kaikki kiduttajan ammatin salat ja nyt ajattelin niitä - joskus yhtä kerrallaan kuten ne oli meille opetettu, joskus kaikkia yhtaikaa kuin ilmestyksenä siitä, mitä tuska on. Eläminen päivästä toiseen maanalaisessa sellissä kidutusta ajatellen on jo kidutusta itsessään.

Kiduttajaksi opiskeleva Severian elää tornissa, oppii kaiken kivusta jau sen tuottamisesta. Nuoren miehen mieli ei ole kuitenkaan vielä kovettunut ja rakastumisen seuraksena Severian karkotetaan pois tornista ja määrätään pyöveliksi kaukaiselle seudulle. Matka ei kuitenkaan ala ruusuisesti ja ennen kaupungista poistumista Severian ehtii päätyä pulman jos toisenkin eteen.

Täytyy nyt sanoa, että kiintoisan mutta verkkaasti etenevän teoksen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei ollut se optimaalisin ratkaisu. Havahduin useampana iltana siihen, että minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten hahmot olivat käynnissä olevan tilanteeseen päätyneet tai keitä uudet ilmestyneet sivuhahmot olivat. Tämä vaivasi etenkin kirjan loppuvaiheessa, alkuosa tuntui etenevän kuin siivillä mutta tornista poistumisen jälkeen tunnelma muuttui.

Huomasin myös vierastavani sitä, että kirjan lopussa Wolfe kertoo "englanninkielisen käännöksen" tekemisen haasteista aivan kuin kirja tosiaan olisi Severianin kirjoittama. Ajatus on tavallaan ihan viehättävä, mutta minulle tulee vähän sellainen olo kuin kirjailija ei aivan seisoisi kirjoittamansa takana.

Tästä huolimatta pidin erityisesti, kuten jo mainitsin, kirjan alkuosasta. Kiduttajien tornin elämänmeno, Severianin inhimillisyys ja kaipuu rakkauteen viehättivät, myös kerronnan verkkainen tahti tuntui sopivan erikoisen tornin sisäiseen elämään. Matkalle lähtö oli puolestaan liiankin hidasta ja tapahtumat tuntuivat välillä irtonaisilta, tässä tosin taas se oma nukahtelu saattoi vaikuttaa asiaan.

Kiduttajan varjo ei siis vienyt jalkoja alta, mutta ei se myöskään ollut ajanhukkaa. Wolfen luoma maailma on erilaisuudessaan kiinnostava ja tavallaan olen varovaisen utelias siitä, miten Severianin ja kumppaneiden matka jatkuu ja millainen se maan tai maankaltainen sivilisaatio todella on. Ehkä se toinenkin osa tarttuu kirjastosta mukaan kuin vahingossa.

Innostuneempaa arviota voi lukea vaikkapa Sivukirjastosta, pitkästä aikaa tästä myös suorituksia molempiin spefi-haasteiisin.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (The Shadow of a Torturer, 1980)
Gummerus, 2012. 389 s.
Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

maanantai 29. joulukuuta 2014

Orson Scott Card: Ender's Shadow ja Speaker for the Dead


Innostuin kesällä Orson Scott Cardin Ender's Gamesta niin kovasti, että loputkin sarjan kirjat oli saatava lukuun. Jostain syystä innostuin sitten jatkamaan sille rinnakkaisesta romaanista Ender's Shadow (Orbit, 1999) jossa kerrotaan käytännössä sama tarina mutta Beanin näkökulmasta.

If I grow up to be the commander of the human fleet that defeats the Buggers, will they hide my picture, too, because someone so tiny can never be seen as a hero? 
Who cares? I don't want to be a hero. 
That's Wiggin's gig. 

Rotterdamin kaduilla orpona elävä Bean pääsee onnekkaiden sattumuksien kautta pois kurjuudesta ja matkustaa avaruudessa sijaitsevaan Taistelukouluun. Lahjakkaita lapsia koulutetaan komentajiksi lähestyväät sotaan "ötököitä" vastaan, mutta Bean ei aio olla pelkästään ylempiensä komenneltavana. Neuvokas poika tutkii Taistelukoulua omin lupinensa, selvittää kertomattomia salaisuuksia ja on pohjattoman kiinnostunut upseerien puhumasta Ender Wigginistä, jota muut oppilaat tuntuvat joko ihailevan tai vihaavan.

Enderin tarina jaksoi kepeästi viedä mukanaan toisenkin kerran. Taistelukoulun häilyvä moraali, lähestyvä sota ja lasten ryhmäytyminen oudoissa olosuhteissa olivat edelleen mielenkiintoista luettavaa. Moraali ja päätöstenteko näyttelevät suurta osaa myös tässä teoksessa. Harmikseni Beanin hahmo ei kuitenkaan muodostunut niin kiinnostavaksi, kuin mitä se Gamen perusteella oli.

Tämä johtui oikeastaan siitä, että Beanin ylivertaisuudelle kehitetyt syyt tuntuivat tulevan vähän puskista. Tämän teoksen kohdalla oli myös entistä vaikeampia uskoa, että hahmot ovat tosiaan todella nuoria tai oikeastaan lapsia. Tähän saattoi toki vaikuttaa myös se, että hahmojen kasvot olivat vaihtuneet Teatteri Toivon (mainioiden) näyttelijöiden kasvoiksi ja koska esittäjät olivat aikuisia niin sekasotku on valmis. Joka tapauksessa tämä sivujuonne ei innostanut ihan niin paljon, vaikka alun lapsijengimeininki Rotterdamissa olikin yhteisöjen muodostumisen kannalta kiinnostavaa luettavaa.

Seuraavaksi lukuvuorossa oli joka tapauksessa varsinaisen Ender Sagan toinen osa Speaker for the Dead ja siltä odotankin taas jo jotain huikeampaa. Toivottavasti ei tarvitse toivoa turhaan.

***

No, turhan kovilla odotuksilla tuo Speaker for the Dead (1985) sitten tuli luettua.

He didn't want them to know him. He did not belong to them, to the human race. He had another errand, he belonged to someone else. Not human beings. Not the bloody piggies either. Or so he thought.

Ender's Gamen ajoista ollaan liikuttu noin 3 000 vuotta eteenpäin. Tähtienväliseen matkustamiseen aikaansa käyttänyt Ender on iältään vain vähän päälle 30 samalla, kun maailma ympärillä on muuttunut. Speaker for the Deadina toimivana eli ihmisten kuolemia "puhuvalle" Enderille saapuu kutsu Lusitanian siirtokuntaan ja muista ihmisistä jossain määrin eriytynyt Ender tarttuu mahdollisuuteen. Lusitaniassa ihmiset elävät tarkoin rajatulla alueella, jonka ulkopuolella metsissä asuu älykäs ryhmittymä piggieitä (possusia?), joiden ulkonäöstä en ihan päässyt selville. Lajin elintapoja yritetään selvittää paljastamatta mitään ihmisten kehittämistä keksinnöistä, mutta yhteiselo ei sujukaan aina aivan ruusuisesti ja aiheuttaa konflikteja lajien välille. Oikeastaan juoni on paljon monimutkaisempi, mutta sen aukikirjoittaminen ja kuvaaminen tuntuu nyt käsittämättömän vaikealta.

Täytyy nyt sanoa, että lukukokemukseen vaikutti kaiken muun lisäksi todella paljon Voima-lehdestä lukemani Sara Salmenmäen haastattelu. Salmenmäki on ohjannut Teatteri Toivolle loistavan version Ender's Gamesta ja haastattelussaan kertoo, kuinka heitä jännitti esitysoikeuksien pyytäminen Cardilta tietäen hänen nihkeän suhtautumisensa seksuaalivähemmistöihin. Lupa esityksiin tosiaan saatiin, mutta itse en tästä mielipideasiasta tiennyt ja se pisti kovasti harmittamaan.

Joka tapauksessa kirja ei muutenkaan ihan hirveästi iskenyt. Hahmot olivat edelleen kiinnostavia ja kirjoitustyyli vetävä, mutta tarina tuntui välillä jotenkin hajanaiselta ja epämääräiseltä. Lusitanian erikoinen ekosysteemi ja sen kehittyminen kyllä kiinnosti näin biologian näkökulmasta (koevoluutio a-go-go), mutta jotenkin koko piggies-lajin ja ihmisten suhde jäi vähän epämääräiseksi, samoin koko siirtokunnan toiminta. Lisäksi teos oli jotenkin hämmentävän fanaattinen, sekin vieraannutti.

Että en nyt taida lukea ainakaan heti niitä seuraavia osia, ellei jostain tule todella painavia suosituksia. Ainakaan vielä sellaisia ei ole tullut, päinvastoin, joten lukuaikani käytän sitten mieluummin johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Orson Scott Card: Ender's Shadow
Orbit, 1999. 379 s.
Kansi: Mark Salwowski









Orson Scott Card: Speaker for the Dead
Orbit, 1987. 382 s.
Kansi: ?

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Lavalta: Penny Lane -estradishow (Partita)

Kuva: Partita

Vielä on varastossa juttuja marraskuun lopulta, kävimme nimittäin 29.11. Porvoossa katsomassa Partitan The Beatles -estradishow Penny Lanen. Ensi-iltansa tämä musiikkishow sai jo keväällä, mutta onneksi uusintaesityksiä saatiin myös talvikaudelle niin ehdimme tätäkin katsomaan. Partitalta olemme aiemmin käyneet katsomassa mainion Nightmare Before Christmasin, joten suuntasimme kulttuuritalo Grandiin positiivisin odotuksin. (Mainittakoon tässä vaiheessa myös, että esityksen työryhmään kuului myös neljä (!) tuntemaani ihmistä, mutta kehunpas nyt silti tätä show'ta!)

Penny Lane sijoittuu värikkäälle 60-luvulle, jossa Penny Lane -kadun asukkaat ovat todellisia Beatles-faneja. Kadun elämään saadaan vauhtia, kun paikalle saapuu lontoolainen Julie jonka avulla asukkailla voisi olla mahdollisuus päästä tapaamaan bändiä ihan oikeasti. Siinä sivussa sitten rakastutaan, riidellään, juhlitaan syntymäpäiviä ja osallistutaan tavattoman jännittävään Lady Madonna -tietokilpailuun.

Itse tarina on kuitenkin jossain määrin sivuseikka, sillä estradilla kuullaan kuusitoista Beatles-kappaletta Merzi Rajalan ja The Swingle Singersin sovittamana. Pienet tarinanpätkät laulujen välillä johdattavat kuulijat seuraavaan tunnelmaan ja sitten taas lauletaan, tanssitaan ja pidetään hauskaa. Yksinkertainen tarina kaiken taustalla on sopivan sympaattinen, hauska ja naiivi, siis äärimmäisen viihdyttävä.

Ja ne laulut sitten ovat tietysti ihan oma asiansa. Partitan riveissä on paljon osaamista ja Kaarina Honkasen ohjauksessa se sekä nähdään että kuullaan. Moniääninen laulu kuulostaa hyvältä ja Grandin tiloissa miksaus on saatu onnistumaan sen verran hyvin, että kaikkia on mahdollista kuulla. Erityisesti ilahduttivat Eleanor Rigby, happotrippinen mash-up (Come together/Lucy in the sky with diamonds/Strawberry fields forever) ja With a little help from my friends. Toiseksi viimeisenä kuultu Fool on the hill oli sovituksena ehkä siihen kohtaan esitystä hieman liian hidas ja rauhallinen, mutta kuitenkin kaunis kuultava. Kolmessa kappaleessa nähdään myös Hilkka Lammen tekemiä tanssikoreografioita, jotka nekin onnistuivat kuorolta oikein mallikkaasti.

Kokonaisuudessaan Penny Lane oli hyväntuulinen, energinen ja värikäs esitys. 60-luvun asut ovat hurmaavia ja esiintyjät karikatyyrimäisyydessään juuri sopivan yksinkertaistettuja. Yksinkertaisesti sanottuna Partitan Penny Lanesta jäi hyvä mieli, tällaisia esityksiä katsoo ihan ilokseen.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Helena Waris: Vuori


Joulun aika on sujunut onnellisten tähtien alla, sillä luettavaksi on valikoitunut varsin erinomaisia teoksia. Ensimmäinen näistä, joulua ennen aloitettu ja aattona loppuun luettu, oli Helena Wariksen romaani Vuori (Otava, 2014).

Kiroan hitauttani, toimettomuuttani ja epäilevää luonnettani. Olen tehnyt juuri sen, mistä O ja Heli ovat minua varoittaneet. Olen taivastellut monta päivää ja hukannut minulle annetun etumatkan olemattomiin, kun en ole uskonut. Jos olisin uskonut heti, olisin jo jossakin tuolla rinteellä.

Lifin elämä muuttuu, kun hän saa äkisti käskyn varustautua. Kaupungin keskellä nouseva vuori on paljastumassa vuosien jälkeen pilvipeitteestään ja tämä tulee vaikuttamaan ihmisten elämään radikaalisti. Lifin tehtävä on kiivetä vuorelle, mahdollisimman korkealle, muuta ei juuri kerrota. Ja Lifhän kiipeää. Oikein muuta kirjan juonesta ei sitten voikaan sanoa, tarina on pääasiassa sitä kiipeämistä, mutta voi millaista se sitten onkaan.

Waris on romaanissaan pyyhkäissyt pölyjä erään tunnetun mytologian päältä ja päivittänyt sen omaan teokseensa sopivaksi. Ratkaisu on raikas ja toimiva, jumalolennot tuntuvat asettuvat tarinaan mutkattomasti ja muutkin mytologian osaset naksahtelevat nätisti paikalleen. Kaikesta tästä on myös leivottu hyvä seikkailutarina mainioilla kuolevaisilla henkilöhahmoilla höystettynä. Lif on mainio kertoja, samaistuttava ja epäileväisyydessään kiinnostava. Pidin kovasti myös siitä toisesta, pitkätukkaisesta, saatte tutustua häneen kuitenkin itse.

Kun aloitin kirjan lukemisen, mies totesi pian että taitaa olla aika koukuttava kirja. Olihan se. Wariksen kerronta vei mukanaan ensimmäisistä sivuista alkaen ja vaikka idea on periaatteessa niinkin simppeli kuin vuorelle kiipeäminen, saa tarina ympärilleen sopivasti täytettä. Teosta ei ole myöskään turhaan pitkitetty, reilun 300 sivun aikana tarina saadaan nätisti pakettiin. Toki jos kirjassa esitetty tarusto ei ole tuttu saattaa kaivata taustoitusta (ja jonkinlainen vinkkipaketti tai vastaava kirjan loppuun ei ehkä olisi ollut pahitteeksi), mutta itselleni aihe oli ainakin jossain määrin tuttu ja pääsin hymistelemään vastaan astuville henkilöhahmoille.

Vuori oli kokonaisuudessaan mukanaan vievä ja ilahduttava nuorten aikuisten romaani. Tällaisia teoksia lukee ilokseen ja huolisin kirjan mielelläni myös oman hyllyn täytteeksi.

Morren kehut johdattivat minut kirjan pariin, Norkku puolestaan vakuuttui Wariksen kirjailijantaidoista.

Helena Waris: Vuori
Otava,  2014. 320 s.
Kansi: Ea Söderberg

tiistai 23. joulukuuta 2014

Leppoisaa joulua kiitosten kera

Pölyä ja Noomia vähän ihmetyttää tämä kuvahössötys kun just oli päästy päiväunille.

Hei te blogin lukijat, vakinaiset ja satunnaiset! Vuosi alkaa taas vähitellen lähetä loppuaan ja nyt valmistaudutaan huomiseen joulunviettoon. Ensimmäiset itse tekemäni laatikot tulivat juuri uunista, huomenna tulee heti aamusta perheenjäseniä aamupuurolle. Koirat on pesty ja puunattu.

Kiitoksena tästä vuodesta haluan antaa teille kaikille yhteisen joululahjan, tänä vuonna se on sananmukaisesti kiitos. Lahjan avulla tuetaan koulutusta ja työllisyyttä kehitysmaissa.


Toivottavasti saatte viettää sellaisen joulun kuin haluatte. Meillä on valmistauduttu valtavalla määrällä ruokaa, kirjoja ja kynttilöitä. Leppoisaa joulua!

James Frey & Nils Johnson-Stelton: Endgame - Loppupeli

Loppupelin aikana ei ehdi syödä kakkua. Huono peli.

James Freyn ja Nils Johnson-Steltonin opuksesta Endgame - Loppupeli (WSOY, 2014) kohistiin jo ennen sen julkaisua. Kirjasarjaan tulisi liittymään joukko arvoituksia, joiden ratkaisemisesta olisi palkintona kulta-aarre. Arvoitukset voisi luonnollisesti ratkaista vain kirjaa lukemalla. Samaan syssyyn on tietysti myös kaupattu myös esimerkiksi kirjan elokuvaoikeudet. Itse sain Loppupelin käsiini arvostelukappaleena ja otinkin sen lähes heti lukuun kaivatessani jotain sopivan kevyttä lukemista.

Loppupeli on elämän palapeli, kuoleman syy. Se sisältää kaiken alkuperän ja ratkaisun kaiken lopulle. Etsikää avaimet säädetyssä järjestyksessä. Tuokaa ne minulle, niin voitatte. Kun lähden, jokainen teistä saa johtolangan. Ja Loppupeli alkaa. Loppupelin säännöt ovat yksinkertaiset. Löytäkää avaimet säädetyssä järjestyksessä ja tuokaa ne minulle. Muita sääntöjä Loppupelissä ei ole.

Loppupeli alkaa rytinällä. Maapallolle iskeytyy 12 meteoriittia, joka on merkki Loppupelin sukujen pelaajille. 12 nuorta, yksi meteoriitti siis kullekin, joutuvat jättämään oman elämänsä sikseen ja aloittamaan pelin, sillä vain voittajan sukuhaara tulee selviämään Loppupelistä hengissä. Osa pelaajista on kuitenkin odottanut tätä hetkeä jo pitkään, sillä pelaajien sukulinjat ovat pitkät ja traditio kulkenut vanhemmilta lapsille ja täten myös pelaajia on valmisteltu tätä mahdollista haastetta vastaan. Jos kuulostaa mahtipontiselta ja ehkä myös hitusen huvittavalta, niin olette oikeassa.

Kahdentoista supertaitavan teinin seikkailussa kuljetaan ympäri maapalloa, sillä pelaajien tehtävänä on etsiä kolme avainta. Se, jolla lopussa on ne kaikki, tulee voittamaan. Ja avainten löytämiseksi on tietysti ratkaistava käsittämättömän vaikeita arvoituksia, matkustettava ja tarpeen tullen tapettava toisia julmasti. Kirjaa on muuallakin nimitetty amazingracemaiseksi ja vertailu on toimiva, tässä tosin hassunhauskojen tehtävien sijaan muun muassa ammuskellaan toisia päin ja varastellaan autoja.

Tarina etenee ilman ylimääräistä junnausta, koko ajan tapahtuu jotakin ja vaihtuva kertoja takaa sen että tylsistymään ei pääse. Kuvailevaan kieleen ei myöskään ole panostettu, teksti nakuttaa eteenpäin hyvin lyhyvirkkeisesti ja toteavasti. Kirjan lukemista tosin hieman itselleni hidasti sen sisältämät vihjeet ja epävihjeet, sillä jäin tuijottelemaan kirjassa olevia käsittämättömiä kuvia ja kompastelin pitkiin numerosarjoihin, sillä käytännössä kaikki luvut on teoksessa esitetty useiden desimaalien avulla. Tiedostan myös, että jos yrittäisin alkaa ratkoa näitä vihjeitä hajoaisi meikäläisellä varmaan pää. Jätetään siis kulta-aarteet fiksummille ja kärsivällisemmille.

Taannoin Anssi Kela mainitsi keikallaan, että hänellä on ystäviensä kanssa aivan oma systeemi arvostella elokuvia. Voi olla esimerkiksi viiden tähden kahden tähden elokuva (eli siis huonohko elokuva, joka on todella hyvä lajissaan) tai neljän tähden viiden tähden elokuva (joka tarkoittaisi jo käsittämättämättömän laadukasta rainaa). Perinteisellä asteikolla Loppupeli saisi minulta ehkä juuri ja juuri 3/5 tähteä, mutta omassa lajissaan se on erinomainen. Toimintaa on koko ajan, tapahtumat ovat sopivan epäuskottavia ja turhaa tyhjäkäyntiä ei löydy. Melkoisen täydellistä pääntyhjäyslukemista siis. Todennäköisesti nuo kaksi muutakin osaa tulee sitten luettua, vähän jäi uteloittamaan nuo syvimmät tarinan juonteet ja tällaisia kirjoja nyt vain on mukava välillä lukea.

Muuallakin on tätä luettu, esimerkiksi Oksan hyllyltä -blogissa lukukokemus jäi plussan puolelle.

James Frey & Nils Johnson-Stelton: Endgame - Loppupeli (Endgame: The Calling, 2014)
WSOY, 2014. 497 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Rodrigo Corral Design

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Lavalta: The 24 Hour Plays (Q-teatteri)


Ihan varmasti lähdettiin ajoissa kotoa. Töölössä sitten etsitään vimmatusti parkkipaikkaa, kello näyttää jo 18.54. Viimehetkellä esijoulun ihme, paikka vapautuu, juostaan liukkaita katuja Q:n ovelle. Juuri ehditään ja saadaan vielä viimeiset paikat ja kaiken lisäksi niin että mies sai jalkatilaa. Huh. Sitten vaan istutaan, luvassa The 24 Hour Plays.

Homman nimihän oli siis se, että lauantai-iltana klo 21 Q:lla kokoontui joukko teatterialan ammattilaisia. Aikaa käsikirjoittaa, ohjata ja esittää pienoisnäytelmät olisi 24 tuntia eli kaiken pitäisi olla paketissa viimeistään sunnuntaina klo 21. Siinä sitten kirjailijat töihin, aamulla ohjaajille näyttelijät, treenit alkamaan ja klo 19 esitykset. Luvassa kuusi pienoisnäytelmää, kesto noin 10 minuuttia per esitys. Aika huimaa vai mitä?

Ja olihan se, huimaa. Lähes käsittämätöntä, miten hienoja, hauskoja ja erilaisia esityksiä oli saatu aikaan. Tunnelmat vaihtelivat koomisista traagisiin, ehkä myös tragikoomisiin. Nähdyt esitykset olivat esittäjineen ja käsikirjoittajineen seuraavat (jäätiin ilman käsiohjelmaa, nyyh, mutta onneksi ystävällinen herrasmies antoi siipan kuvata sen meille mukaan):

Veikko Nuutinen: Apoteoosi (Pasin muistolle)
ohjaus: Linda Wallgren
näyttelijät: Minna Puolanto, Eeva Soivio, Pyry Äikää

Marko Järvikallas: Makea syyllisyys
ohjaus: Susanna Kuparinen
näyttelijät: Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola, Susanna Mikkonen

Ari-Pekka Lahti: Taivas ja maa yhtä aikaa
ohjaus: Riko Saatsi
näyttelijät: Pelle Heikkilä, Nina Palmgren, Helena Ryti

Jari Juutinen: Ihmisiä suviyössä
ohjaus: Piia Peltola
näyttelijät: Teijo Eloranta, Tarja Heinula, Vilma Melasniemi

Marie Kajava: Pussycat
ohjaus: Juha Jokela
näyttelijät: Oona Airola, Lotta Kaihua, Paul Olin, Leena Rapola

Saara Turunen: Tekis mieli itkee, en tiedä miks
ohjaus: Anne Nimell
näyttelijät: Minerva Kautto, Mona Kortelampi, Tapio Liinoja, Eero Ritala

Yritä tässä nyt sitten miettiä, että mikä noista olisi ollut se paras, kilpailuhan tämä ei missään nimessä ollut. Ehkä parempi nyt sanoa, että eniten juuri meikäläisen mieleen. Että esimerkiksi tuosta Ihmisiä suviyössä pidin hirvittävän paljon, ihanan absurdi ja repliikit laulaen nyt vaan on hieno juttu. Pussycat oli varmaan miehen suosikki (mies: ihastuttavan nimbylle ideaaliperheelle oli kaikessa vastenmielisyydessään mahtava nauraa), minäkin tykkäsin ja Lotta Kaihuasta tykkään kyllä myös hirveästi näyttelijänä. Erikoisimmaksi jäi itselleni ehkä tuo Makea syyllisyys, se oli jotenkin irtonainen mutta vaihtelevassa tunnelmassaan aika hypnoottinen. Apoteoosi oli ihanan symppis ja jotenkin aito, ja hauska ja överi. Helena Ryti oli tavattoman ihana Karita Mattila Taivas ja maa yhtä aikaassa ja jotenkin tää Janne Sibelius jäi mieleen. Tekis mieli itkee, en tiedä miks oli myös jotensakkiin aito ja jollain tavalla rehellinen. Muun muassa Mona Kortelammen katse lavalta poistuessa, oi oi. Ai että.

Että tällaisia fiiliksiä tässä nyt. Ja pysyttiin muuten siinä aikatavoitteessa, 24 minuuttia jäi vielä aikaa ennen klo 21. Mahtavaa! Siellä sitä aloitettiin jo karonkkaa, rispekt sanon, en pysyis itse hereillä. Tässä istun nyt kotona ja mietin josko söisin muroja ja on tää teatteri kuulkaa hieno asia ihmisen elämässä.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus


Tulipa tartuttua vihdoin ensimmäiseen Kari Enqvistin kirjoittamaan teokseen kun päädyin osallistumaan lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla järjestettyyn Enqvist-lukupiiriin. Käsittelyn alle päätyi herran teoksista uusin eli Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus (WSOY, 2014).

Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Ensimmäinen sekunti johdattelee lukijan maailmankaikkeuden ensi hetkiin tutkimaan mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Samalla perehdytään kosmologian tieteen kehittymiseen eli kuinka pienestä hiukkasfysiikan kaveriksi rinnastetusta alasta kasvoi aivan oma erikoisalueensa. Aiheen haastavuus huomioon ottaen on Ensimmäinen sekunti yllättävän ymmärrettävä.

Positronit, Higgsin bosonit ja muut kaverit seikkailevat inflaation ja alkuräjähdyksen kourissa kuljettaen lukijaa mukanaan. Enqvist yrittää selkeyttää tätä kaikkea käyttämällä erilaisia analogioita Radiomäen hiihtäjistä kaukaisuuteen venyviin kumimattoihin. Osa toimii ja lisää ymmärrystä, toisissa lähetään niin lennokkaaseen liitoon että taisin jäädä sen hiihtäjän kanssa Ärrälle kahville tiputtuani kyydistä.

Oli kiinnostavaa tutustua uuteen käsitteeseen eli kosmiseen inflaatioon, jolla ei ole mitään tekemistä taloustieteen kanssa. Myönnettäköön tässä tosin, että viimeisen sivun jälkeen tarkistin vielä hakemiston kautta ensimmäiset inflaatiosta kertovat sivut että ymmärtäisin paremmin. Siinä vaiheessa syttyi lamppu, vasta. Että siis tämä kosminen inflaatio, maailmankaikkeuden laajeneminen, tapahtui ennen varsinaista alkuräjähdystä ja siihen voidaan tukeutua kun selitetään sitä mitä nyt voidaan teleskoopein ja avaruusluotaimin havaita. Melkoisen siistiä.

Lähestymistapana pidin myös siitä, että kosmologian uranuurtajat seikkailivat sivuilla kehittämiensä mallien ja kirjoittamiensa artikkelien kautta. Historiallinen lähestymistapa toi hankalasti käsitettävää aihetta hieman inhimillisempään suuntaan ja se ei mielestäni ole huono asia. Rakettitiedettä ei ole olemassa, toisaalta on asialleen ja alalleen omistautuneita ihmisiä, jotka voivat saavuttaa onnistumisia uurastuksen tai onnenpotkujen kautta.

En kuitenkaan koe olevani vielä Enqvistin viimeisillä sivuilla ehdottamassa tilassa, jossa tavallinenkin ihminen pystyy rationaalisella tavalla vaihtamaan mielipiteitä esimerkiksi kosmisesta inflaatiosta ja siitä, mitä sekunnin triljoonasosan triljonasosan aikaisessa maailmankaikkeudessa tapahtui. Sen sijaan voin kyllä todeta tutustuneeni uuteen termiin, oppineeni ehkä jotain lisää kosmologiasta ja jään kiinnostuksella odottamaan, milloin nämä tutkimustulokset päätyvät opettamieni aineiden oppikirjoihin.

Täytyy silti vielä todeta, että Kirjamessuilla koetun paneelin jälkeen kirja avautui vielä paremmin tai ainakin sai huojennusta omaan ymmärtämättömyyteensä siitä, että Enqvist totesi kirjan lukemisen olevan enemmän riippuvainen emootioista kuin siitä täydellisestä ymmärtämisestä. Hyvä niin.

Jori kirjoittaa kirjasta Enqvistiä enemmän lukeneen näkökulmasta (ja jolta sain vinkkejä Enqvistin parissa jatkamiseen), Kirjavinkkien Mikko toteaa teoksen olevan hyvä johdatus kosmiseen inflaatioon.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus
WSOY, 2014. 223 s.
Kansi: Jussi Karjalainen ja Veikko Somerpuro

perjantai 19. joulukuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Luin tässä syksyllä ihan hirveästi spefin alle laskettavaa kirjallisuutta ja jossain vaiheessa pää alkoi pöristä vähän liikaakin. Satunnaisella kirjastoreissulla tassuun osui Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava, 2014) ja se lähti mukaan, koska blogitutka muistutti että tätä on hei kehuttu.

Seitsemän onnellisen vuoden jälkeen Aleksi jättää Iiriksen yllättäen. Hätäkaljaa laatikossaan pitävä koulupsykologi Iiris lähes romahtaa, mutta päättää sitten selviytyä kuten modernin naisen kuuluukin. Rakastuminen ja rakastaminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa eivätkä omat terapiakeinotkaan aina toimi, mutta onneksi on naapurin viisas Marja-Liisa ja korkokengät. Ja mekot.

Lukemisesta on jo hetki aikaa, joten helpotan elämääni liittämällä tähän tavattoman syväluotaavan analyysin, jonka kirjoitin kirjasta GoodReadsiin:

Ja siinä se tärkein taitaa ollakin. Iiris on omassa genressään erittäin mainio teos. Se on helposti luettava, sopivan pituinen (jatkokertomus toimii oikein hyvin romaanimuodossa, tarina siis julkaistu alunperin Kauneus&Terveys-lehdessä), sopivan epäuskottava ja hupsu mutta toisaalta myös paikoin hellyyttävän fiksu. Ja siihen lukusaumaan juuri passeli. 
Monisanaisempaa tekstiä kaipaaville suosittelen kurkkaamista vaikkapa Katjan (joka tuli yllätyksekseen Iiriksen kanssa juttuun) ja Kristan (joka rakastui kirjaan) blogeihin.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Otava, 2014. 174 s.
Kansi: Sanna Mander

torstai 18. joulukuuta 2014

Lavalta: Kirjailijabattle - Salla Simukka vs. Siri Kolu (Kirjakauppa)


Perjantai-iltaa voi viettää monella tapaa. Minä tein viime viikolla selvästi voittajaratkaisun ja suuntasin Korkeavuorenkadun Kirjakauppaan, jonka auditoriotilassa tulisi tapahtumaan Helsingin ensimmäisen Kirjailijabattle. Battlen hienous tulisi piilemään siinä, että toisen maanrakoon haukkumisen sijaan olisi tarkoituksena kehua kirjailijakollegan teokset pystyyn. Toisen teokset paremmin kehuva voittaisi ja tänä ensimmäisenä iltana lavalle nousisivat suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirissä tällä hetkellä loistavat Salla Simukka ja Siri Kolu.

Täytyy myöntää, että vähän jännitti painella sinne kellarikerroksen auditorioon. Lähestyvä joulu oli ilmeisesti hieman syönyt yleisöä eikä uusi tapahtumaformaatti välttämättä saanut epävarmoja syttymään. Simukka kuitenkin otti rivakasti ohjat käsiinsä ja pyysi meitä paikalle saapuneita eturiviin istumaan, tunnelma olikin sitten heti kotoisampi.

Illan juontajana toimi lapsuudenidolini Paavo Kerosuo (Simba, tiedättehän) ja homma hoituikin varsin mallikkaasti. Formaatin idea selitettiin (ihan maailman ensimmäinen tämä tilaisuus ei tosin ollut, sillä Simukka ja Kolu bätläsivät myös kesällä Tuusulassa edit 21.12.: Tuusulan tilaisuus olikin näemmä jouduttu peruuttamaan sairastumisen vuoksi, eli kyseessä oli ihan oikeasti se ensimmäinen!) ja lämmittelijävuoroon otettiin WSOY/Tammen ja Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden luotsaajat Saara Tiuraniemi ja Emma Alftan.

Tiuraniemi kehuu Puluboita Alftanille.

Olikin melko villiä mutta samalla hauskaa kuunnella, kun kustantamoiden edustajat kehuivat vuolaasti ja toisinaan myös pienellä kateudella toistensa teoksia. Itsekin kiinnostuin vaikka kuinka monesta kirjasta, mutta olisi selvästi pitänyt tehdä muistiinpanoja koska osa kirjoista unohtui jo kotimatkalla. Vauhdikasta promoamista hyvässä hengessä, rispekt! Meikäläinen innostui ehkä hieman enemmän Alftanin lennokkaasta esittelytyylistä, mutta huutoäänestyksellä lämmittelymatsi päättyi hyvähenkiseen tasapeliin.

Seuraavaksi lavalle astuivat sitten illan päätähdet eli viehättävät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kehuttavina tulisivat olemaan Simukan Lumikki-trilogia (jonka olen lukenut ja josta pidin) ja Kolun PI - Pelko ihmisessä ja IP - Ihmisen puolella -teospari (näistä olen lukenut ensimmäisen, myös siitä kovasti tykkäsin). Matsissa kuultaisiin aloituspuheenvuoro (jonka sai muistaakseni Kolu), viisi erää (joissa molempien vuorot) ja lopetuspuheenvuoro (Simukka). Lisäksi missä tahansa kohdassa saisi käyttää veto-kortin, jos kokisi että toinen kehuu liian hyvin ja yleisö pitäisi voittaa omalle puolelle. Kerosuo toimi oikein viehättävänä erätyttönä.

Kolu kuuntelee tuimana Simukan puheenvuoroa.

Ja siinähän se matsi kuulkaa sitten meni, kun kuunteli lumoutuneena kahta kirjailijaa. Ottelun hyvähenkisyydestä oli aistittavissa, että kirjailijat tosiaan ovat hyviä ystäviä keskenään ja toisaalta arvostavat toistensa teoksia suunnattomasti. Molemmat nostivat toistensa teoksista esiin sellaisia asioita, joita ei itse ollut tullut edes ajatelleeksi, ja vakuuttivat varmasti kuulijat siitä, että nämä kirjat kannattaa ihan oikeasti lukea. Kolu hoiti oman hommansa vaikuttavasti myöntämällä Lumikin eri osille niiden teemoja kuvaavia pelikortteja, Simukka puolestaan kehui perinteisemmin mutta myös erittäin vahvasti. Molemmilla kirjailijoilla on myös aivan mahtava ääni, joten heitä kuunteli erittäin mielellään. Katsomossa pidätettiin hengitystä, naurettiin, vislattiin, laskettiin kuumuuspisteitä ja taputettiin raivokkaasti.

Tiukan ottelun jälkeen voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Desibelimittaria ei ollut (ensi kerralla sellainen hei, eiksje?), mutta sanottakoon silti että voitto osui muutaman desibelin mitalla tällä kertaa Siri Kolulle. Kolu kehui Simukan Lumikki-trilogian päästä varpaisiin ja täytyy myöntää, että itsekin rupesin miettimään jos lukisin kirjat vielä uudelleen. Voittaja sai mukaansa kiertopalkintona liikkuvan hatun ja häviäjän tunnustuksen, melko mainiota.

Jos tästä tulitte nyt vähän kateellisiksi, niin olette onnekkaita! Kirjailijabattleja aiotaan nimittäin jatkaa ja helmikuussa lauteilla nähdään loistavat Paula Noronen ja Veera Salmi.

Kiitos järjestäjille, tämä oli mahtavaa!

Ja katsokaa, pääsin myös aika makeeseen fanikuvaan! Ja sain halauksen Paavo Kerosuolta! Et oli kuulkaa aika nasta perjantai!

Lavalta: Outo homo (toista kertaa)


Noin kaksi vuotta sitten olimme miehen kanssa katsomassa Juuso Kekkosen Outo homo -esityksen varhaista vetoa. Pidin esityksestä kovasti ja se herätti myös paljon keskustelua kotimatkalla. Sen jälkeen on ollut ilo seurata Kekkosen ja esityksen matkaa, sillä Oudosta homosta on muun muassa tehty kouluihin sopiva versio ja esitys on muutenkin matkannut ympäri Suomea. Kekkosta on myös haastateltu lukuisissa medioissa muun muassa polyamoriasta ja rakkaudesta. Tässä valossa olikin kiinnostavaa mennä katsomaan esitystä uudelleen, kun muistikuvat varsinaisesta esityksestä ovat hieman hämärtyneet ja samalla sen ympärillä vellonutta keskustelua on tullut seurattua tiiviisti.

Kuten edelliselläkin kerralla, on tilassa mustat seinät, lavalla pöytä ja sillä vesipulloja. Paikka tosin on vaihtunut, olemme toimintakeskus Hapen tiloissa sijaitsevalla Narrin näyttämöllä. Kekkonen saapuu lavalle, lämmittelee hieman ja aloittaa. Aiheena seksuaalisuus, identiteetti, sukupuoli, rakkaus, yhteiskunta, muun muassa. En osaa tässä nyt ruotia esitystä, kun katsomiskerta oli jo toinen, mutta vertailla tietenkin voi.

Joissakin kohdissa huomasi heräävänsä että tätä ei hei viimeksi ollut ja kah, tästä oli nyt jätetty se ja se pois ja oli todella kiinnostavaa nähdä miten esitys on evolvoitunut vuosien kuluessa. Ne "vanhatkin" jutut jaksoi kuitenkin kuunnella, itse asiassa kävi niin että viimeisessä työviikossa väsynyt pää jopa piristyi esityksen aikana. Väliaikoineen reilu kolmea tuntia kestävä esitys kuulostaa melko hurjalta, mutta on kevyesti katsottava. Outo homo on hauska, informatiivinen, paikoin sopivan vakava, samaistuttava vaikkei kaikesta samaa mieltä olisikaan.

Kaiken kaikkiaan on myönnettävä, että esitys on edelleen erittäin hyvä ja itse asiassa jopa parempi kuin aloittaessaan. Esitystä on siistitty, tarkennettu ja toisaalta se tuntuu edelleen tuoreelta ja ilmavalta eikä kaavoihinsa kangistuneelta. Seurassa olleet ensikertalaiset myös toivoivat, josko voitaisiin käydä keväällä katsomassa Iholla-trilogian kakkososa Pilkkaa jumalaa ja uutena tuleva Miehen lailla yhdessä. Lupasimme lähteä mukaan.

Tietoa tulevista esityksistä löytää esimerkisi Outo homo -facebooksivuilta.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Lavalta: C8H11NO2 (Room 100 / Teatteri Union)

Kuva: Room 100

Teatteri Union on ottanut yhdeksi asiakseen tuoda Helsinkiin kiinnostavia ulkomaisia esiintyjiä. Tällä kertaa vuorossa oli kroatialainen Room 100, jonka palkittu esitys C8H11NO2 kertoo ihmisen taistelusta skitsofrenian kanssa. Esitys perustuu toisen esiintyjän, Jakov Labrovićin, kokemuksiin hänen veljensä taistelusta skitsofrenian kanssa. Seuraksi sain poikkeuksellisesti äitini.

Aiheesta voinee jo päätellä, että luvassa ei ollut mitään kevyttä. Esitys alkaa videotaltioinnilla, jossa Labrovićin veli kertoo ajastaan sairaalassa, skitsofrenian kanssa elämisestä, hoitojen sivuvaikutuksista. Miltä tuntuu, kun ei itse enää koe olevansa sairas mutta joutuu silti läpikäymään hoitoja. Näistä ajatuksista, niiden inspiroimana, on syntynyt butoa, breakdancea ja akrobatiaa hyödyntävä esitys. David Gadzenin oskillaattoreilla soitettu musiikki luo omaa erikoista tunnelmaansa.

Lavalle syttyvään valokeilaan ilmestyy mies, joka istuu selin yleisöön. Selän lihakset alkavat vähitellen liikkua, väreillä. Näyttää, kuin iho kuplisi. Selkeimmän visuaalisen kuvan ehkä saa, jos on nähnyt koskaan elokuvassa kuinka joku käy läpi muodonmuutosta. Liike näyttää epämukavalta, toisaalta harmoniselta ja hallitulta. 

Esityksen aikana olo on vuorotellen hieman epämukava ja vaikuttunut. Tuntuu, että ihmiskehon ei välttämättä tulisi liikkua tuollaisiin suuntiin ja tuollaisin tavoin. Toisaalta ei osaa olla katsomattakaan, sillä kehonhallinta on niin äärimmäistä ja tarkkaa ettei sitä oikein voi kuin ihailla.

Kuva: Room 100

Antonia Kuzmanićin osuus puolestaan viehättää visuaalisuudellaan ja samalla etäännyttää outoudellaan. Veden heijastuspintaa käytetään hyväksi käsittämättömän taitavasti. Koordinoitu käsien ja jalkojen liike luo illuusion siitä, että lavalla nähtäisiin useampikin ihminen. Notkeutta ei voi myöskään kuin ihailla, sillä liikkeiden tarkkuus on huumaavaa ja niihin tarvittava keskittyneisyys käsinkosketeltavaa. 

Kaikki loppuu Labrovićin huikeaan breakdance-koreografiaan. Vastaavanlaisia liikkeitä olen nähnyt videolla, mutta en koskaan livenä. Tuntuu, kuin pitäisi pidättää hengitystä. Loppupeleissä koko esitys vetää aika hiljaiseksi, siitä on vaikea sanoa mitään. C8H11NO2:n käytännössä kasvottomiksi jäävät hahmot luovat tunnetta jonkinlaisesta irtaantumisesta, todellisuudesta vieraantumisesta. En lainkaan epäile, etteikö esitys omalla tavallaan olisi hyvinkin tarkka kuvaus skitsofrenisesta mielenmaisemasta.

Tämä kirjoittamani tuntuu jotenkin tyhjältä ja riittämättömältä. C8H11NO2 on todella vaikuttava esitys, josta on vaikea kirjoittaa. Pään sisällä tapahtuu paljon, verbalisointi ei onnistu. Tietää vain nähneensä jotain hienoa, samalla kaunista ja alkukantaista, harkittua ja sekavaa.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Lavalta: Myrskyjä vesilasissa (Kinetic Orchestra / Stoa)

Iiro Näkki ja Jarkko Mandelin. Kuva: Aino Huovio / Kinetic Orchestra

Torstai-iltaan saa kummasti vireyttä, kun lähtee kohti Stoaa ja nykytanssia, luvassa oli Kinetic Orchestran uuden teoksen, Myrskyjä vesilasissa, ensi-ilta. Esitys kantaesitettiin Norjan Hammerfestissä marraskuun alussa, eli kyseessä on hyvinkin tuore teos.Viime metreillä sain myös miehen liittymään seuraksi, vaikka lipunsaanti jäikin tiukille kun esitys oli ilahduttavasti tupaten täynnä.

Jo pelkkä lava herättää saliin astuessa kunnioitusta. Lavan rajaaville kapeille rimoille on aseteltu 200 täyttä vesilasia, jotka resonoisivat esityksen liikkeen kanssa. Itse laseja en kuitenkaan muistanut esityksen kuluessa pahemmin katsoa, sillä liike vei mennessään ja keskityin siihen mitä lavalle ilmestyvät tanssijat tekevät.

Tanssijoita on kolme, lavalla nähdään esityksen koreagrafian valmistanut Jarkko Mandelin, Iiro Näkki ja Anni Koskinen. Kaikki tanssijat näin myös viime keväänä Kinetic Orchestran teoksessa Wolfpack, josta pidin kovasti. Tyyli on kuitenkin tällä kertaa erilainen, sillä tapahtumat sijoittuvat japanilaiseen puutarhaan ja vaikutteita on otettu muun muassa buto-tanssista.

Mies toteaa, että katsojalta otetaan luulot pois heti esityksen alussa. Mandelinin ja Näkin parikoreografia yhtenäisine hyppyineenja pyörähdyksineen vakuuttaa ja vaikuttaa. Toisinaan vilkkuvia karvaisia miesten jalkoja en välttämättä kuvaisi kauniiksi, mutta liike sen sijaan on nimenomaan sitä eli kaunista, hallittua ja tarkkaa. Vaikutuin kovasti myös Koskisen voimakkaasta ja vahvasti läsnäolevasta tanssista. Liikkeet näyttävät helpoilta, vaikka ne vaativat varmasti tavattoman paljon keskittymistä, kehonhallintaa ja toisaalta myös luottoa parikoreografioiden osalta. Kaiken taustalla kuullaan Janne Hastin musiikkia.

Anni Koskinen. Kuva: Aino Huovio / Kinetic Orchestra

Esityksessä nähdyt hahmot oli napattu Kinetic Orchestran aikaisemmasta teoksesta Geezers. Kaksi viiksekästä herraa lähtevät Japaniin etsimään vaihtoehtoja länsimaisen elämäntyylin suorituskeskeisyydelle ja päätyvät puutarhuri Shono Tanakan hengelliseen opastukseen. Koulutukseen taipuminen ei kuitenkaan suju herroilta aivan ongelmitta, vaikka Tanakan pinna tuntuu olevan lähes loppumaton. Huumori pilkahtelee liikkeiden lomassa, vaikka suurin osa huvituksesta kumpusi ainakin itselläni Abraham Sakuhatsin (Näkki) viiksistä. Tarinan voi joka tapauksessa esityksessä havaita ja mies seuraili sitä kiinnostuneena, itse keskityin tällä kertaa lähinnä liikkeeseen ja sen tunnelmoimiseen.

Liikekieli muistutti esityksen erilaisuudesta huolimatta paljon Wolfpackissa nähtyä voimallista ilmaisua. Tanssijoiden kontakti on esityksessä olennaista, toisessa ollaan toisinaan aivan iholla ja toisinaan tehdään yhdessä mutta erillään. Itse viehätyin nimenomaan tanssin intensiivisyydestä ja tehosta, siitä miten ihmiskeho voikin olla noin notkea, ketterä ja toisaalta täydellisessä hallinnassa.

Esityksen ehtii nähdä Stoassa vielä huomenna 13.12. ja sunnuntaina 14.12. Videopätkän esityksestä voi katsoa täällä.

Kiitokset Jarkko Mandelinille kutsusta esitykseen.

Loppupeli-arvonta on ratkennut!


Viime perjantaina tehokkaasti käynnistettyyn Loppupeli-kirjan arvontaan osallistui kiitettävä määrä porukkaa mitä mainioimmin perusteluin. Kirjaa haikailtiin muun muassa lahjaksi, uupumuksen lannistamiseen ja itselle luettavaksi. Kirjan soisi mielellään kaikille osallistujille, mutta arvonta on suoritettava joten ei kun hommiin.

Koska virallinen onnettareni, eli mieheni, on sattumoisin tänään matkalla saa arpojana toimia lahjomaton random.org koirien toimiessa virallisina valvojina. Koska osallistujia oli 10 kappaletta, pyysin konetta arpomaan jonkin sille välille osuvan numeron. Ja koska kolmas kerta toden sanoo, saa kirjan kolmannella painalluksella ilmestyvän kommentointinumeron haltija.


Arpaonni osui siis Kirjaneitoon, onneksi olkoon! Laitan sinulle samoin tein sähköpostia, jos vaikka kirja ehtisi hyvällä onnella jouluksi uuteen kotiin.

Voin tässä muuten paljastaa, että olen itse vihdoin myös päässyt kirjan kimppuun ja meno on niin railakasta, että yli puolet lähes 500-sivuisesta kirjasta on tullut luettua kuin hujauksessa. Tylsää ei ainakaan ole ollut, eli siinä mielessä erittäin mainiota lukemista esimerkiksi joulua ajatellen.

Kiitokset kaikille osallistujille!

torstai 11. joulukuuta 2014

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa #3)


Olen kulkenut Dinjan ja hänen seuralaistensa kanssa maassa, merellä ja vähän ilmassakin puolisentoista vuotta. Nyt syksyllä 2014 Mustien ruusujen maa -trilogia sai päätöksensä teoksella Kevääntuoja (Vaskikirjat, 2014).

Dinjan matka kulkee kohti matkan päätä, mystistä Mustien ruusujen saarta. Kaipuu kotiin vaivaa nuorta naista jo kovasti, mutta tehtävää ei kuitenkaan tohdi jättää kesken. Mukana kulkevat onneksi uskolliset matkakumppanit Emron ja Raúg sekä Lupiini-aluksen miehistö, eikä unohtaa tule myöskään kirjan myötä tavattavia uusia tovereita. Ruususaarella Dinja on kohtaava matkansa haastavimman osuuden eikä apuvälineitä tai ohjeita tunnu löytyvän. Yritettävä kuitenkin on.

Itse ilahduin kirjan myötä siitä, että minua ensimmäisessä kirjassa risonut Dinjan asenneongelma käsiään kohtaan sai jonkinlaisen ratkaisun. Tämä ei kuitenkaan tietysti ollut se olennaisin seikka, vaan Alatalon tarina onnistui taas viemään mukanaan. Sarjan hahmot ovat epätäydellisyydessään ja empivyydessään samaistuttavia ja itse jopa hämmennyin kuinka suuresti olin hahmoihin lukemisen aikana kiintynyt.

Kokonaisuutena Mustien ruusujen maa on kumartanut vahvasti perinteisen fantasian elementeille, mutta säilynyt kuitenkin sen verran omaäänisenä ettei tarina tunnu loppuunkalutulta ja yllätyksettömältä. Alatalolla tuntuu olleen koko sarjan ajan selkeä visio tapahtumista, sillä viimeinen osa kuroo tapahtumat kauniisti pakettiin jättäen sopivasti langanpätkiä vielä kerimättä. Täytyy tosin myöntää, että osan kirjan tapahtumista osasin arvata jo vähän etukäteen, mutta en kokenut sen haittaavan lukukokemusta.

Kun kirjoittaa sarjan viimeisestä osasta, pitää pitää kieli keskellä suuta. Olennaisia juonenkäänteitä ei tahdo paljastaa, vaikka tekisi mieli mehustella muutamalla yksityiskohdalla. Jätän fiilistelyt kuitenkin toiseen kertaan ja säästän yllätykset teille. Jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, vinkkaan tässä omat kirjoitukseni sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta.

Katri Alatalo on trilogiallaan osoittanut, että myös pienkustantajien riveissä osataan. Sarjan kaikki osat on huolella painettu ja pienehkö pokkarikoko sopii sarjan tyyliin hyvin. Tarina myös iski minuun perinteisyydellään ja siten tuttuudellaan.

Kiitokset kirjailijalle siitä, että olen saanut arvostelukappaleet kaikista sarjan osista. On ollut ilo kulkea matkassa mukana. Koko sarjaan voi tutustua myös kirjailijan omassa blogissa.

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa #3)
Vaskikirjat, 2014. 318 s.
Kansi: Meri Siitonen

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Hyvää joulua, kanssabloggari! eli Elisa Kirjan Kirjaystävärinki


Tänään ollaan jouluisissa tai ainakin lahjaisissa tunnelmissa, sillä Blogatin kautta oli mahdollista osallistua Elisa Kirjan sponsoroimaan Kirjaystävärinkiin. Jokaiselle osallistujalle arvottiin kanssabloggari, jolle pääsisi sitten valitsemaan sopivaa lahjakirjaa Elisa Kirjan valikoimista.

Omaksi kirjaystäväkseni valikoitui Le Masque Rouge -blogin Emilie, mikä sattuikin sopivasti sillä vierailen blogissa varsin usein ja siten blogisti oli myös tuttu. Siivilöin läpi Emilien lukulistoja ja valittavaksi meinasi päätyä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, joka on sekin oikein mainio teos. Sitten kuitenkin bongasin Emilien kirjamessupostauksesta haikailua Marko Hautalan Kuokkamummon perään ja valinta oli siinä.

Varmuuden vuoksi vielä tsekkasin Emilien blogin facebooksivut ja jopa GoodReads-tilin siltä varalta, että kirja olisi jo tullut hankittua tai luettua. Kuokkamummo ei osunut sieltä silmiin, joten uskaltauduin sitten tähän valintaan. Uskon Kuokkamummon olevan Emilien makuun, sillä Le Masque Rougesta löytyy paljon jännityskirjallisuutta (ja kauhua!), ja yhden lukemani Hautalan teoksen perusteella valitun teoksen pitäisi osua ja upota ainakin genremäärittelyjen perusteella.

Toivottavasti Kuokkamummoa ei siis löytynyt Emilie vielä hyllystäsi, mukavia lukuhetkiä! Kiitos myös Elisa Kirjalle ja Blogatille hauskan kampanjan järjestämisestä!

lauantai 6. joulukuuta 2014

Lavalta: Juha Valkeapää 50 yrs

Kuva: Juha Valkeapää

Itsenäisyyspäivänä sataa vettä ja arvomme jalkakäytävällä, uskallammeko vielä soittaa ovisummeria. Tai oikeastaan minä arvon, miehen mielestä voisimme mennä jo sisään. Olemme menossa katsomaan esitystä Juha Valkeapää 50 yrs, joka esitetään Valkeapään kotona. Uskaltaudumme vihdoin ja matkustamme hissillä kohti oikeaa kerrosta.

Keittiöstä saa mukaansa kuohujuomaa, olohuoneessa istumme pehmeille matoille koska tuolipaikat on viety. Jännittää vähän, esitystila on intiimi. Katse harhailee kirjahyllyssä, löydän ainakin Daniil Harmsia ja Volter Kilpeä. Valkeapää astuu esiintymään, aloittaa esittelemällä esiintymisasunsa vaiherikkaine kenkineen ja teryleenipukuineen.

Totta puhuen Valkeapään esityksestä tuntuu kummalta kirjoittaa, sillä kokemus ei tunnu teatterin katsomiselta. Toki Valkeapää on käytännössä ainut joka puhuu ja toimii, mutta siitäkin huolimatta ystävän sanoin kotoisa tunnelma on niin vahva, että taiteellisen pönöttämisen vaikutelma unohtuu.

Valkeapää on tavattoman karismaattinen esiintyjä. Omista tuntemuksista ja tarinoista muokattu esitys rakkaudesta, odottamisesta, särkyvistä sydämistä ja nukkatyräkeistä resenoi omien tunnemuistojen kanssa. Omat rakastumisen tunteet muistaa, samoin pettymykset. Tunnelma on lämmin, välillä vähän itkettäväkin mutta hyvällä tavalla. Lisäksi sitä osasi arvostaa viittauksia eläinmaailmaan ja siellä tapahtuvaan pariutumiseen, lavastajalinnuista orankeihin.

Ja kuten kaikki kunnon syntymäpäivät, päättyy tämäkin kakkuun kynttilöiden kera. Viisikymmentä kynttilää loimottavat iloisesti, laulamme kaikki Juhalle, Valkeapää puhaltaa kynttilät. Ennen kakunsyöntiä osallistumme vielä kaikki tanssilliseen hetkeen, mutta sen yksityiskohdat jätän kertomatta. Sen sanon, että mieli jäi iloiseksi ja kaikkia tuntui hymyilyttävän. Kakkukin oli hyvää, steariineineen päivineen.

Juhlien jälkeen on mukava lähteä kotiin, kurkata laukun taskussa odottavaa nukkatyräkin siementä, todeta ettei ainakaan tällä hetkellä tarvitse itse odottaa ja avata yhtä aikaa toisen kanssa kirjat junassa.

Esityksen ehtii nähdä vielä ensi viikon sunnuntaina klo 15.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Perjantainen arvonta - voita Endgame - Loppupeli -kirja!


Vinkeää perjantaita, oi blogin lukijat! Kävipä tässä päivänä muuanna niin, että WSOY tarjosi arvostelukappaletta uudesta nuortenkirjasta Endgame - Loppupeli ja kysyi samaan syssyyn josko laitettaisiin yksi kappale arvontaan myös blogissa. No mehän laitetaan!

Endgame - Loppupeli on herrojen James Frey ja Nils Johnson-Stilton kynäilemä seikkailuromaani, jossa muodikkaasti seikkaillaan dystooppisissa olosuhteissa. Maapallolle on iskeytynyt meteoriitteja ja ihmiskunnan kohtaloa näyttäisi olevan jälleen kerran teini-ikäisten sankareiden käsissä. Vauhdikkaalta siis kuulostaa.

Kirjan mediarummutusta on lisännyt se, että kirjaan liittyy Googlen masinoima mobiilipeli jossa kirjasta liittyvien vihjeiden avulla voi selvittää arvoituksia ja lopulta löytää jonnekin päin maailmaa kätketyn kulta-aarteen. Kirjaa voi toki lukea ihan ilman pelaamistakin. Itse en ole vielä kirjan kimppuun ehtinyt, mutta veikkaan että tässä voisi olla kyseessä ihan leppoisa välipäivien teinirymistelykirja. Jos vielä mietityttää että mikä juttu tämä on, niin näytesivuja voi kurkkia täältä.

Mutta se arvonta sitten. Jos Endgame kutkuttelee lukuhermojasi (tai kaverin lukuhermoja), niin kommentoipa joko tuohon alle tai blogin fb-sivuille tätä koskevan postauksen alle että miksi kirjan pitäisi lähteä juuri sinulle / ystävällesi. Lisää mukaan myös jonkinlaiset kontaktitiedot, että saan sitten yhteyttä jos palkinto napsahtaa kohdalle.

Laitetaan osallistumisen takarajaksi vaikkapa 11.12. klo 23:59 ja suoritetaan arvonta iloisesti ensi viikon perjantaina 12.12.

Mukavaa arvontaa ja hauskaa joulukuista viikonloppua!

Arvonta on päättynyt. Kiitos kaikille osallistujille!

Arvontapalkinnon tarhoaa WSOY, itse en saa tästä välityspalkkiota tai mainostuloja.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Lavalta: Pohjalla (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Vierastan yleensä ennakoita ja ensi-iltoja, koska näytäntökauden edetessä esitys on yleensä saanut kypsyä ja löytänyt muotonsa. Edessäni kuitenkin heiluteltiin mahdollisuutta hankkia lippu Maksim Gorkin klassikkonäytelmän Pohjalla ennakkoon, enkä voinut vastustaa kiusausta.

Talon alakerrassa asuva kurjalistoyhteisö taistelee elostaan päivästä toiseen. Pepel makaa isännän vaimon kanssa ja varastaa tavaraa. Näyttelijä unohtaa alkoholisminsa kourissa kaiken, Paroni elää kuin sumussa. Andrei ja Anton kipuilevat toistensa kanssa ja Nastja janoaa rakkautta. Kvašnja keittää kaalisoppaa, Satin suhtautuu muihin epäilevästi. Isännän vaimo suhtautuu asukkaisiin kaksijakoisesti, sisko ihailee saavuttamatonta Pepeliä. Paikalle saapuva Luka yrittää saada muut ymmärtämään, että on tärkeämpää silittää ihmistä kuin lyödä. Tästä sekalaisesta tarinoiden vyyhdistä saadaan kudottua tarina yhteisöstä, valinnoista, surusta ja kurjuudesta, hetkellisestä onnesta.

Pienen näyttämön lava on muuntunut röttelöiseksi rakennukseksi. Seinät heiluvat ja katto tärisee junien kulkiessa ohi. Valot toimivat satunnaisesti, hämärää on joka tapauksessa. Sänkyjä ei ole, asukkaat nukkuvat toistensa seassa lattialla. Yläkerrassa olot ovat paremmin, tuoleilla on samettipäällysteet ja katossa kattokruunu. Elintasoeroistaan huolimatta talon kerrosten asukkaat ovat yllättävän samalla viivalla toiveineen ja ongelmineen.

Itse esitys lähtee käyntiin varsin rohkealla, jopa modernia tanssia muistuttavalla kohtauksella. Alku myös kestää pitkään ja ei saanut kaikkia mukaansa, mutta katsojakumppanien mukaan näytelmä kasvoi ja lopulta alkukin puolusti paikkaansa. Fyysistä ilmaisua nähdään esityksessä muutenkin paljon, mutta mielestäni erittäin hyvin näytelmän perinteisten osiin lomitettuna. Muun muassa Nastjan roolin näytellyt Inga Björn ihastuttaa akrobaattisilla taidoillaan useampaan otteeseen.

Kuva: Stefan Bremer

Lavalla nähdään muutenkin vaikuttavia näyttelijäsuorituksia. Björnin lisäksi tähdenhehkuiseen ensembleen kuuluvat Esa-Matti Long, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Pia Piltz (TeaK), Antti Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Paula Siimes, Lauri Tilkanen ja Linda Wiklund. Nimilista on melkoinen, mutta kaikki ovat kiitoksensa ansainneet. Janne Reinikaisen ohjauksessa näyttelijät taipuvat näyttämöllä sekä järjestelmälliseen kaaokseen että pilkuntarkkaan työskentelyyn. Kaiken lisäksi ensemble soittaa itse Timo Hietalan esitykseen säveltämän musiikin.

Pohjalla on karuudessaan ruma ja samaan aikaan paljaudessaan jotenkin kovin kaunis. Ihmiset ovat keskiössä, heidän tarinansa ja tunteensa kaikkine epätäydellisyyksineen. Henkilöhahmot kipuilevat valintojensa kanssa, kohtaavat julmia totuuksia ja kaiken keskellä heistä ei voi kuin pitää.

Ainut valitukseni aihe lienee runsas teatterisavukkeiden polttaminen, sillä väliajattoman esityksen aikana katsomo kyllästyy savusta ja saattaa aiheuttaa haittaa hajuherkille (kuten itselleni). Muutoin en keksi mitään nurjaa.  Pohjalla oli yksinkertaisesti vaikuttava ja taidolla tehty teatteriesitys. Sillä kelpaa juhlistaa Pienen näyttämön 60-vuotista taivalta.

Esityksen ensi-ilta 3.12.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Karri Liikkanen & Mikko Kananoja: Kova


Päädyin erinäisten sattumusten seurauksena ystävän mukana scifikirjan julkkareihin ja pokkasin sieltä sitten arvostelukappaleena mukaani Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan yhdessä kirjoittaman Kovan (Nowhere Boy, 2014). Kaksikon ensimmäinen romaani Perus julkaistiin blogimuodossa Cityn sivuilla 2013-2014, mutta yhteisen scifi-romaanin kirjoitus on ollut miesten haaveena yläasteesta asti.

Minun täytyi keksiä vakuutus itselleni, jokin tapa paeta Hayesin kaikennäkevää katsetta. Se oli vaikeaa, mutta minulla oli vielä yksi toivo: oli olemassa vielä yksi paikka, vielä yksi maailma johon Hayes ei näkisi. Ja se oli minun ikioma virtuaalimaailmani, minun ikioma mieleni, minun ajatukseni,

Kovassa eletään 2020-luvulla. Internet on menneen talven lumia, sillä sen on korvannut messiaaniseen asemaan nousseen Henry Haesin kehittämä Supernet. Täysin langaton, viiveetön ja kaikkialla toimiva yhteys on virtuaalistanut maailmaa rankasti ja esimerkiksi kosketusnäytöt ja ajatuksella muokkautuvat materiaalit ovat arkipäivää. Päähenkilönä nähdään kuitenkin Frans Koski, helsinkiläinen mainosalalla työskentelivä, joka alkaa saada outoja viestejä ja päätyy yllättäen osaksi isompaa kuviota, jossa pelaajat eivät arkaile ja panokset ovat suuremmat kuin voisi arvatakaan.

Kerronnassa poukkoillaan Fransin oman näkökulman lisäksi ainakin kahdessa aikatasossa ja väliin on myös lisätty ympäröivää maailmaa selittäviä lukuja. Mediaseksikkään fragmentaarinen rakenne ei kuitenkaan minuun henkilökohtaisesti iskenyt, sillä aikatasojen ja kerrontatyylien vaihdellessa luvuittain oli varsinaisen tarinan kokoonkursiminen melkoisen haastavaa.

Frans osoittautui myös itselleni hieman ristiriitaiseksi päähenkilöksi. Välinpitämätön ja omien sanojensa mukaan naisia hyväksikäyttävä mies kipuilee rakkauden perään, mutta tuntuu näkevän naiset silti lähinnä seksiobjekteina. Päähenkilöä en siis voi kuvailla samaistuttavaksi, joka todennäköisesti myös vaikuttaa lukukokemukseen.

Tekstissään Liikkanen ja Kananoja tuntuvat kumartavan scifi- ja spefikentän tekijöille viittauksiensa kautta. Selkeästi mainittuna tekstistä löytää viittauksen vähintään Stephen Kingiin, mutta itse olin havaitsevani viittauksia myös esimerkiksi Matrixiin ja Supernet toi jossain määrin mieleeni Ender Sagassa käytetyn ansiibelin. Viittauksia ja knoppitietoa viljellään muutenkin taajaan esimerkiksi pikajuoksun maailmanennätyksistä ja Central Parkista.

Kirjan scifielementeissä oli joka tapauksessa paljon myös sellaista, josta pidin. Kovassa on nivottu yhteen paljon klassisia elementtejä ja viritelty niistä omanlaisensa tarina, koneellistuminen ja virtuaalisuuden lisääntymisen aiheuttamat ongelmat ovat isossa osassa. Valitettavasti tämä tarina tuntuu hieman jäävän muun jalkoihin. En tiedä onko kirjaa kustannustoimitettu, mutta todettakoon silti että editointi ei välttämättä olisi ollut kirjalle pahitteeksi vaan selkeyttänyt sen rakennetta ja vähentänyt toisteisuutta. Huomionarvoista tekstissä oli kuitenkin se, että en ainakaan kovin selkeästi osannut erottaa kirjailijoiden ääniä tai sitten olin näissäkin arvailuissani hakoteillä.

Kova ei siis iskenyt tähän lukijaan, mutta toivottavasti se kuitenkin löytää lukijansa. Kirjaan voi tutustua Nowhere Boyn nettisivuilla.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijoille.

Karri Liikkanen & Mikko Kananoja: Kova
Nowhere Boy, 2014. 268 s.
Kansi: Bambi Vihavainen

perjantai 28. marraskuuta 2014

Elias Koskimies: Ihmepoika


Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika (Gummerus, 2014) alkoi kiinnostaa jo keväällä, kun Koskimies esitteli sitä Gummeruksen tilaisuudessa. Kesti kuitenkin tänne räntäiseen marraskuuhun, että sain varattua kirjan ja kuljetettua sen kotiin luettavaksi. Hyvä kuitenkin näin, sillä lempeä kirja toi hyvää fiilistä harmauden keskelle.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

On vuosi 1988 Pohjanmaalla. 14-vuotias poika, perheessään toisiksi nuorimmainen, hengaa tyttöjen kanssa välituntisin invavessassa, matkaa haavemaailmoihin kodin takaisessa pikkumetsässä ja kaipaa New Yorkiin toteuttamaan unelmaansa. Kaikki ei aina mene kuitenkaan kuin Suosikin megatähtien tarinoissa, vaan pojan isän sairastuu vakavasti ja ajaa koko perheen kriisitilaan. Pojankin on päätettävä, miten hän saisi oman äänensä kuuluviin lähes mykäksi ajautuneessa perheessä ja tukahtuneessa kylässä.

Osittain omaelämäkerrallinen teos kertoo nuoren miehen kipuilusta ympäristössä, jossa erilaisuutta katsotaan alta kulmain. Ajattelin etukäteen teoksen olevan hyvin erilainen, tässä kerronta kuitenkin keskittyy lähinnä perheen sisäisiin kipuiluihin ja niiden heijastumiin sen jäsenissä. En kuitenkaan ollut missään nimessä pettynyt vaan oikeastaan ilahtunut Koskimiehen valitsemasta kerrontatavasta. Tarinan pojan kertomus tuntuu todelta, mutta on samalla sopivan lennokas ja omaääninen, että poikaan voi samaistua ja hänen pyrkimyksiään tsempata.

Kaikki hyvin, minä toistelen, kaikki hyvin. Minun tulee ajatella ja toimia kuin kuvitelmieni möreä-ääninen lääkäri. Äiti tulee tuota pikaa kotiin. Hän mäkättäisi isälle, veisi tämän lääkäriin, ja ennen kuin olisin saanut puhkiselatun Suosikin Madonna-aukeaman luettua, he olisivat taas kotoana. Iltakahvin ääressä mukit käsissämme me nauraisimme yhdessä tälle kaikelle.

Nuoruuden kuvaus huudahduksineen (aivo sulaa!) ja pohjanmaan murteineen on paikoin myös hauskaa luettavaa. Teos lienee omalla tavallaan myös aikansa kuva, vaikken osaa sitä sinänsä kommentoida kun en tapahtuma-aikaan vielä kovin vanha ollut. Koskimiehellä on joka tapauksessa taito elävöittää tekstissään nuorten ehdotonta ja vimmaista elämää, jossa tupakkaa poltetaan salaa, autiotalolla on parhaat bileet ja kaikki pohtivat mahtaako Pökäle tuoda paikalle viinaa.

Ihmepoika on lempeä ja hieno nuoruudenkuvaus erilaisesta pojasta, joka haluaa olla jotain enemmän kuin ympäröivä yhteisö haluaisi. Toivon, että kirja löytää lukijoitaan niin nuorten kuin heidän vanhempiensakin joukosta ja raivaa tilaa kaikille ihmelapsille.

On ilo kirjoittaa tämä Ihmepojan bloggaus päivänä, kun äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista hyväksyttiin eduskunnassa. Ehkä vähitellen tästäkin maasta tulee mukavampi paikka kaikille ihmepojille ja -tytöille.

Tämän kylän homopoika rakastui kirjaan jo ennen sen ilmestymistä, Erja kuvaa tätä raikkaaksi ja uskottavan oloiseksi nuorisokuvaukseksi.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus, 2014. 191 s.
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

torstai 27. marraskuuta 2014

Lavalta: Persona (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Persona alkoi syksyn mittaan kiinnostella ja näytäntökauden lähestyessä loppuaan värväsin seuralaisekseni Heidin. Näytelmä herätti odotuksia, näyttelijöiden tiesin valmiiksi olevan hyviä mutta sisällöstä en tiennyt juuri mitään.

Näyttelijä Elisabet Vogler (Marja Salo) on lopettanut puhumisen, mutta henkistä tai fyysistä vikaa ei tunnu löytyvän. Lääkäri lähettää Elisabetin nuoren hoitajansa Alman (Minka Kuustonen) kanssa kesäksi merenrantahuvilalle uskoen tämän tekevän Elisabetin terveydelle hyvää. Elisabet alkaakin piristyä Alman seurassa, vaikka puhetta ei edelleenkään kuulu. Alma puolestaan alkaa kertoa Elisabetille hyvinkin tarkkaan omasta elämästään.

Puheliaan ja puhumattoman naisen vuorovaikutus on kiinnostavaa katsottavaa. Marja Salon läsnäolo lavalla on vahva, vaikka ääntä ei juuri kuulu. Minka Kuustonen puolestaan tekee mainion roolityön virkeänä Almana, jolla kuitenkin on on omat salaisuutensa. Naisten yhdessäolon seurauksena todellisuus alkaa muuttua joksikin erilaiseksi, sanomattomia asioita jää roikkumaan ja naisten identiteetit alkavat sekoittua.

Kuva: Tuomo Manninen

Oikeastaan huomaan, että en osaa sanoa näytelmästä juuri mitään järkevää. Tiistai-iltana käytin esityksen nähtyäni kuvailua ymmärrystä pakoileva ja olen edelleen samaa mieltä. Tuntuu, että luovin jossain lavasteiden rantaruovikossa enkä aivan näe sitä perimmäistä tarkoitusta tai saavuta lopullista ymmärrystä. Myöskään lavastus ei herättänyt tällä kertaa mitään erityisiä tuntemuksia (paitsi että se eräs verhokohtaus oli todella hieno) ja äänimaailma tuntui lähinnä hämmentävältä.

Mutta ei se haittaa, sillä näinkin esitys oli joka tapauksessa hyvä kokemus. Salon ja Kuustosen yhteistyötä katseli ilokseen ja heidän roolihahmoihinsa oli helppo uskoa, vaikkei heitä välttämättä ymmärtänytkään. Vahvaa työskentelyä, olen iloinen että kävin katsomassa tämän näytelmän.

Ymmärtämättömyys myös houkutteli varaamaan näytelmätekstin kirjastosta (ruotsiksi!).

***

Meidän oli seuralaiseni Heidin kanssa tarkoitus aloittaa Personasta uudenlaisen, dialogihenkisen bloggaustavan testaus, mutta homma karahti vähän karille. Tulkitsimme esitystä eri tavoin ja lopulta päädyimme juttelemaan muun muassa koirista ja auktoriteeteista. Ei sillä, hyviä keskusteluja nekin mutteivät kovinkaan näytelmää käsitteleviä. Palaamme siis asiaan jonkin toisen esityksen tiimoilta, toivottavasti lähitulevaisuudessa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Massimiano Bucchi: Newtonin kana

Ei Newtonin vaan miehen valmistama kana.

Ruoka, tiede ja niiden yhdistyminen molekyyligastronomiassa ovat itselleni läheisiä aiheita, olihan gradunikin perusidea siellä. Näin ollen syksyllä suomeksi julkaistu Massimiano Bucchin Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014) tuli pyydettyä ihan arvostelukappaleena luettavaksi.

Bucchi kertoo teoksessaan ruoanlaiton noususta tieteen pariin valottaen sitä historiallisesta näkökulmasta. Newtonin kanassa viljellään kiinnostavia ja hauskoja anekdootteja kuuluisista luonnontieteilijöistä ja heidän tavalla tai toisella ruokaa koskevista tutkimuksistaan sekä pyrkimyksestä saada gastronomia luonnontieteeksi esimerkiksi fysiikan ja kemian rinnalle.

Kana nousee esiin muuten muissakin kuin Newtonista kertovissa anekdooteissa, muun muassa Baconilla oli oma kanansa. Ruoka-aineet tuntuvat myös liikkuvan tiedepiireissä tiiviisti mukana niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta tuttujen aineiden avulla on helppo tuoda tiede lähelle suurta yleisöä, toisaalta kollegoiden halveksuttuja tutkimuksia verrataan keittiössä puuhasteluun.

Leppoisaan lukemiseen Newtonin kana on kuitenkin hieman raskas. Lähdeviittaukset on jätetty tekstin sisään, joten sulkumerkkien seassa luoviminen hidastaa lukemista ja tuo kaiken lisäksi mieleen sen jo taakse jätetyn gradun. Lisäksi usein turvaudutaan pitkiin lainauksiin, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta muuttivat lukemisen luonnetta. Muutoin teksti on kyllä varsin sujuvaa vaikkei mitenkään kovin leikilliseksi missään vaiheessa ryhdy. Rakenteellisesti kirja on joka tapauksessa hauska, se on nimittäin jaettu lukuihin alkupaloista digestiiviin.

Erityisesti pidin lopun molekyyligastronomia-osuudesta, jossa kerrotaan varsin kattavasti tästä nuoresta tieteenalasta ja jätetään hienosteleva molekyylikokkaus nestemäisine salaatteineen sun muineen täysin huomiotta. Mieleen jäivät myös kiistat kaakaon terveyshaitoista, Pasteurin tutkimukset mikro-organismeista ja Robert Hooken tieteelliset kokeet Caffé Garrawayssa.

Newtonin kana oli alkukankeuden jälkeen varsin mielenkiintoista lukemista. Teksti pysyy ymmärrettävällä tasolla, mutta toisaalta lisälähteitä halajavalle on tarjolla kattava luettelo artikkeleita ja kirjoja, joihin tutustua. Ruoan ja tieteen ystävälle tämä ei ole lainkaan hassumpi valittava luettavaksi, eli suosittelen tätä kyllä jos aihe nappaa vähänkään.

Kiitokset Gaudeamukselle arvostelukappaleesta.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana - tiede keittiössä (Il pollo di Newton. La scienza in cucina, 2013)
Gaudeamus, 2014. 216 s.
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Kansi: Heikki Rönkkö

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Lavalta: Viimeinen vuoro (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Syksyn jännittävimpiä hetkiä oli astelu Teatteri Tuikkeen tiloihin marraskuisena lauantai-iltana. Paikallisen teatterin syksyn esitys, jo IIKKA-palkinnollakin palkittu, Viimeinen vuoro lupaa katsojille kauhua aistiteatterin merkeissä. Esitys siis koetaan silmät peitettyinä ja tapahtumat aistitaan pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla.

En itse pidä kauhusta ollenkaan, sillä olen todella säikky ja jopa huvipuistojen kummitusjunat tuppaavat olemaan meikäläiselle liikaa. Paikallista teatteritaidetta on kuitenkin ilo tukea, joten pitihän sitä tänne uskaltaa. Sen verran kuitenkin jänistin, että varasin itselleni ns. pelkääjän paikan, jossa katsojaan ei esityksen aikana kosketa. HC-paikkalaisille jännitystä lisätään tuomalla mukaan lähikontakti esitykseen.

Viimeisessä vuorossa astutaan metrojunaan, joka on luonnollisesti illan viimeinen. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä kyyti pysähtyy keskelle metrotunneleita. Kyseessä ei kuitenkaan ole matkustajille niin tuttu tekninen vika, vaan tunnelissa taitaa kulkea muutakin kuin sähköllä toimivia vaunuja matkustajineen. Tämän enempää ei juonesta kannattane paljastaa, sillä yllättävyys on luonnollisesti osa esityksen tehoa.

Esitys on todella intensiivinen alusta asti. Matkustajat saatetaan penkeilleen yksitellen, nyt jo silmät peitettyinä. Kun kaikki ovat kyydissä, kuuluu kaiuttimista tuttuja metron ääniä. Illuusio toteutuu oivallisesti. Metrorataa paremmin tunteva voi alkaa päätellä (kuten minä tein), missä vaiheessa tapahtumat alkavat viimein eskaloitua. Itse istuin siinä mielessä varsin sopivalla paikalla, että esimerkiksi lämpötilan vaihtelut vaikuttivat todella hyvin ja samalla pystyi jalkojen säikkytärinän naamioimaan pienoiseksi paleluksi. Esityksen teho nojaa paljon myös katsojan mielikuvitukseen, kun näköaisti ei ole käytössä. Vilkkaampaa kauhukuvastoa päässään pyörittävät voivat saada itsensä varmasti aikamoisiin tiloihin.

Esityksen päättyessä olo on hieman absurdi. Olimme seuralaisten kanssa täysin varmoja, että esitys ei mitenkään voinut kestää reilua 45 minuuttia, mutta kello todisti luulomme vääriksi. Aika kuluu siis Viimeisen vuoron parissa yllättävän nopeasti. Tiimi on tehnyt hyvää työtä. Käsikirjoitus on Nina Rinkisen ja Aarne Lindenin käsialaa, ohjaus Rinkisen. Näyttelijöinä kuullaan Lindeniä, Venla Vannelaa ja Nina Rinkistä, musiikista ja äänitekniikasta vastaa Otso Helos. 

Täytyy kiitellä, että myös tällainen jänishousu pystyi kokemaan esityksen ilman pakottavaa tarvetta rynnätä panikoiden salista ulos (saatoin kyllä pari kertaa avata silmät silmikon takana ja tuijotella hetken polviani). Meidän esityksessämme ei hysteeristä kiljuntaa kuulunut, mutta muutamassa aikaisemmassa kiljumisen ketjureaktio on kuulemma lähtenyt oivallisesti käyntiin. Paatuneille kauhunkululuttajille suosittelen siis HC-paikkoja, niitä jäivät vähän haikailemaan myös seuralaisista kaksi jotka varmuuden vuoksi ottivat pelkääjän paikat uuden teatteritekniikan parissa.

Extemporen blogissa on hieno Nina Rinkisen haastattelu esityksen tiimoilta ja Kulttuurikuurin Meri on kirjoittanut kiinnostavan muttei spoilaavan arvion esityksestä.

Esityksen uusi tuleminen nähdään helmi-maaliskuussa ja liput ovat tulossa varattavaksi piakkoin, joten kannattaa seurata vaikka Teatteri Tuikkeen facebook-sivuja. Kauhua vierastaville on myös tarjolla aistiteatteria, sillä esitettävänä on samaan aikaan hurmaava Pieni tulitikkutyttö, jonka kävimme katsomassa viime vuonna. Suosittelemme lämpimästi molempia esityksiä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...