Lavalta: Saapasjalkakissa (Puotilan kesäteatteri)

Kuva: Ingemar Raukola

Perinteitä on hyvä olla ja yhdeksi kesän parhaimmista on muodostunut reissu Puotilan kesäteatterin suojiin. Jo kolmatta vuotta teatterissa on tuunattu satuja uuteen uskoon ja tänä vuonna käsittelyyn pääsi Saapasjalkakissa. Samu Loijaksen ohjauksessa näytelmästä on pyyhitty pölyt pois ja tuloksena on raikas ja kompakti esitys, joka viihdyttää erinomaisesti myös aikuiskatsojaa.

Myllärin poika Markku on kolmantena perimysjärjestyksessä ja vanhempien veljien saadessa huostaansa myllyn ja pellot jäi Markulle vain kissa. Kissa ei kuitenkaan ole mikä tahansa katti, vaan osaa puhua ja kaiken lisäksi tekee tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Viiksekäs toveri nimittäin lupaa, että jos hänelle hankitaan saappaat, pussi ja hattu jossa on komea sulka tulee hän johdattamaan Markun rikkauksien ja onnen äärelle. Tuumasta toimeen siis, kissalle saappaat ja kohti seikkailuja.

Aikaisempien vuosien tapaan näytelmä esitetään kahden näyttelijän voimin. Kissan roolissa nähdään Karo Lauronen ja myllärin poikaa sekä kyläläisiä, kuningasta, velhoa ja keitä vielä esittää Mikko Lauronen. Roolihahmot ovat hauskoja ja rekvisiitta kekseliästä. Meininki on kotikutoinen sellaisella konstailemattomalla tavalla, mieleen nousevat lasten roolileikit. Tällä tarkoitan sitä, että mielikuvitusta käyttämällä pienilläkin kikoilla lavalle saadaan tuotua niin kuninkaan komeat vaunut, parvekkeella vilkuttava prinsessa ja hurjia taikoja loitsiva velho linnoineen. Lavasteista ja puvuista on kiittäminen Mari Hannia.

Puotilan meiningissä arvostan aina vain enemmän sitä vilpittömyyttä ja hyvää fiilistä, joilla esitykset on tehty. Lapsikatsojat päästetään mukaan esityksen maailmaan ja osallistua saa, neljäs seinä on kutakuinkin heitetty romukoppaan ja satunnaiset huudahdukset otetaan saumattomasti mukaan vuorosanoihin. Esityksen jälkeen mieli on hyvä.

Jos jonkin kesäteatterin aiotte Helsingissä mennä katsomaan, niin lähtekää Puotilaan. Esitys on sallittu 3-vuotiaasta ylöspäin, kestää noin 40 minuuttia ja sen ehtii nähdä elokuun alkupuolelle asti.

Lavalta: Ohukainen ja Paksukainen (Kartanon kulttuurikollektiivi)

Kuva: Kartanon kulttuurikollektiivi

Viime lauantaina kömmimme vielä illalla lähiteatterimme eli Teatteri Tuikkeen lehtereille. Siellä oli kiertueella (ja on muuten vielä tämän viikon perjantaina ja lauantainakin) Kartanon kulttuurikollektiivin Ohukainen ja Paksukainen. Kupillisen kahvia ehti siinä vetää naamariin ennen katsomoon istumista ja siitäpä sitten sukellus Stan Laurelin ja Oliver Hardyn pariin.

Tom McGrathin näytelmässä valotetaan Laurelin (Karo Lauronen) ja Hardyn (Samu Loijas) eli tunnetummin Ohukaisen ja Paksukaisen elämää lapsuusvuosista kuolemaan. Episodimainen kerronta on pääosin kepeää, synkätkin aiheet kuten alkoholismi, lukuisat naissuhteet ja epäreilut työsopimukset otetaan kuitenkin reippaasti mukaan kaunistelematta ja kauhistelematta. Laurelin ja Hardyn lisäksi lavalla vierailee kavalkadi elämän naisia, pomoja ja muita tuttuja peruukkeja ja muita tykötarpeita vaihtelemalla.

Näytelmän suositusikärajana on 7 vuotta ja se tuntuisi olevan oikein toimiva ratkaisu. Lauantaina katsomossa oli myös lapsiyleisöä ja vaikuttivat viihtyvän hekin, tosin nauroivat ehkä paikoin eri asioille kuin aikuiset. Aikaisempaa tuntemusta Hardysta ja Laurelista ei vaadita. Parhaimmillaan huumori oli mustaakin mustempaa ja yllättävää, muun muassa hirttovitsit tiputtivat meikäläisen ja siipan täysin vaikka nauraminen vähän epäilyttävältä tuntuikin.

Lauronen ja Loijas ovat rooleissaan mainioita ja näytelmää on selvästi tehty yhdessä pitkään, alkuspiikin mukaan kolmisen vuotta sen kanssa on kierretty. Komiikka ja yhteispeli toimii ajoituksineen, puolitoistatuntinen esitys kestää mainiosti. Tätä en toisaalta epäillytkään, sillä kaikissa näkemissäni esityksissä kaksikko on tehnyt erinomaista työtä yhdessä ja erikseen. Komedia on vaikea laji, mutta näiltä herroilta se luonnistuu.

Lämpimät suositukset siis tälle näytelmälle ja toivottavasti yleisöä riittää jatkossakin!