Lavalta: Seikkailu jouluyönä (ShedHelsinki)

Kuva: ShedHelsinki

Jouluna laulaa saa

Kuin vaivihkaa ShedHelsingin joulumusikaalista on tullut osa joulukuun perinteitäni. Jo kolmatta vuottaan toiminut ShedHelsinki on tuottanut vuoden lopuksi suurimittaisen musiikkiteatteriesityksen, jossa valokeilaan pääsevät monenlaiset lapset ja nuoret. Toiminnan perusajatuksena on lausahdus jokainen kelpaa ja tänäkin vuonna Seikkailu jouluyönä -esityksessä lavalla nähdään esimerkiksi viittomakielistä näyttelemistä ja tanssitaan pyörätuolilla kelaillen.

Rennoin ottein jouluaaton työrupeamaa lopetteleva joulupukki on tehnyt virheen ja jakanut lahjoja minne sattuu. Joulun tulevaisuus on uhattuna, sillä joulua ei ensi vuonna tule ellei kaikkia lahjoja ole jaettu ennen keskiyötä. Onneksi viimeinen epäonninen lahjasäkki on tupsahtanut neuvokkaan lapsilauman olohuoneeseen ja he päättävät yksissä tuumin pelastaa joulun. Sohva kuvitellaan reeksi, sen eteen pari poroa, oppaiksi pari tonttua ja matka kohti Pantolandiaa, Dickenslandiaa ja Jäämaata voi alkaa.

Nuoria on projektissa mukana ilahduttavan paljon, joten esityksissä vaihteli kaksi miehitystä. Itse pääsin näkemään niin sanotun keltaisen rotaation viimeisen esityksen ja meininki oli kerrassaan mahtava. Lavalla nähdään keskittyneitä mutta hauskaa pitäviä lapsia ja nuoria, jotka osaavat repliikkinsä ja koreografiansa ja pelaavat hienosti yhteen. Produktiossa on myös vuosi vuodelta lisätty nuorten vastuuta tarinan kuljetuksessa, mitä on ollut ilo katsella.

Ei sillä, myös esityksessä mukana olevat ammattilaisaikuiset ja vanhemmat nuoret ovat kerrassaan mainioita. Heidän roolityönsä toimivat jonkinlaisena liimana tai suunnannäyttäjinä tarinalle, mutta pääosassa saavat olla juurikin taitavat ShedHelsinki-kerholaiset kuten pitääkin. Suurin osa aikuisista on myös toiminut kerhotoiminnan opettajina ja vuorovaikutus vaikuttaa tältäkin osin lämminhenkiseltä ja toimivalta. Aikuisten hahmot olivat sopivan övereitä mutta silti moniulotteisia, omia suosikeitani olivat ehdottomasti ihastuttavat rumat sisarpuolet Florence ja Jemima (Jyri Numminen ja Valtteri Gutev).

Lavastuksellisesti esitys on todella pelkistetty, mikä on lavalla liikkuvien suurten ihmismassojen vuoksi erittäin ymmärrettävää. Hauskat taustaprojisoinnit ja eläytyvä näytteleminen höystettynä Tuomas Kesälän johtaman orkesterin musiikilla luovat kuitenkin tunnelmaa oikein riittävästi. Tuntuu siltä, että paukut on laitettu nimenomaan hyvään meininkiin ja esiintymisvarmuuden hankkimiseen ja se on paljon tärkeämpää kuin massiiviset lavasteet.

Myös viimevuotinen esitys Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen oli riemastuttavaa katsottavaa, sillä Ruususen tarina oli saatu varsin kivasti kurottua yhteen Paluu tulevaisuuteen -elokuvatarinan kanssa. Esitystä katsoessani pohdin kuitenkin sen lukuisia hyvin brittiläisiä kulttuuriviittauksia esimerkiksi Sex Pistolsiin ja Rocky Horror Show'hun, jotka tuntuivat suomalaisessa esityksessä vähän hassuilta. Vaikka tänäkin vuonna oltiin vahvasti kiinni brittiläisissä jouluperinteissä esimerkiksi panto-teatterin ja Dickensin myötä, tuntui tarina silti universaalimmalta ja hyvin Studio Pasilan lavalle sopivalta. Ehkä jonain vuonna nähdään ihan varta vasten tätä Suomen projektia varten tehty musiikkiteatteriesitys?

Katsomosta sai siis poistua hymy huulilla ja silmäkulmia pyyhkien. Teatterintekemisen riemu tuli vahvasti esille ja en pääse yli siitä, miten upeita nuoria siellä lavalla olikaan. Oli myös avartavaa seurata välillä esityksen viittomakielistä tulkkausta, olisi mahtavaa osata itsekin. Tällaisen esityksen parissa ei ole lainkaan hassumpaa päästä lopettelemaan teatterivuottaan.

Tämän vuoden ShedHelsingin esitykset on nyt paketoitu, mutta ensi vuoden lopulla on taas mahdollisuus päästä näkemään hienoja nuoria lavalla.

Erityiskiitos tähän loppuun aputonttu Jenny Jumppaselle lippuavusta!

Lavalta: Eva W (Musiikkiteatteri Kapsäkki)

Ripa (Ilkka Merivaara) tsemppaa Evaa (Eriikka Väliahde). Kuva: Toivo Heinimäki

Vimmaista elämänhalua ja unelmia

Lukiessani urheilusivuja pysähdyn niille pääsääntöisesti vain yhdestä syystä ja se syy on nyrkkeilijä Eva Wahlström. Olen seurannut Wahlströmin nyrkkeilyuraa jo vuosia ja lukenut myös tämän molemmat kirjat. Sitä myöten uutinen Wahlströmin elämään perustuvasta musikaalista tuli iloisena yllätyksenä ja Jari Järvelän käsikirjoittama musikaali Eva W saikin tällä viikolla ensi-iltansa musiikkiteatteri Kapsäkissä. Paljastettakoon heti tässä kättelyssä, että musikaali oli kutakuinkin niin päräyttävä kuin toivoinkin.

Järvelän käsikirjoitus on onnistunut. Esityksessä nostetaan hyvin esiin Wahlströmin uran ja elämän avainkohtia eikä elämäkertakerronnalle tyypillisesti jumituta liikaa selittämään tai nysväämään vuosilukujen kanssa. Itsellä tosin tarinan osaset olivat varsin hyvin omassa muistissa, mutta bloggarikollegoiden kommenttien perusteella esitystä oli helppo seurata myös detaljeja tuntematta. Erityisesti pidin Evan ja Ripan dialogeista, käsittämättömän hirveäksi kirjoitetusta lääkäristä ja kokonaisuutena hyvästä esityksen rytmistä.

Lisäksi esityksen roolitus on loistava, ohjaaja Lotta Kuusisto on tehnyt hyvää työtä näyttelijöidensä kanssa. Eriikka Väliahteen tulkitsema Eva on juuri sellainen kuin hänestä samani kuvan perusteella voisi olettaa: energinen, kovapäinen ja kuitenkin herkkä. Mainion roolityön lisäksi Väliahde laulaa myös huikean hyvin ja monipuolisesti. Upea ääni on myös Netta Laurennella, joka esittää muun muassa Eevan järjen ja lääkärin roolit hyvällä energialla. Sympaattisin lavalla on kuitenkin moneen taipuva Ilkka Merivaara, joka onnistuu vakuuttamaan niin lihasaivoisena saliäijänä kuin Evan mahtavana Ripa-valmentajana.

Netta Laurenne (vas.) esittää muun muassa Evan järjen ääntä. Kuva: Toivo Heinimäki

Ensimmäisellä puoliajalla kummastelin hieman biisien sillisalaattimaisuutta. Tommi Lindellin säveltämät kappaleet ovat milloin punkia, milloin balladeja, ja homma tuntui hieman hajanaiselta. Toisella puoliajalla olin sitten jo heittänyt epäilykset romukoppaan, homma yksinkertaisesti toimii ja biisit ovat hyviä. Päähän jäi erityisesti soimaan esityksen kauniisti lopettava Muista elää, jonka sanoitus on Järvelän ja Lindellin yhdessä kynäilemä. Musiikista huolehtii esityksissä nelihenkinen Lindellin luotsaama livebändi ja se kuulosti erittäin hyvältä.

Visuaalisesti esitys on myös vänkä. Ville Virtanen on suunnitellut lavastuksen peltisten pukuhuonekaappien ympärille ja täytyy sanoa, että pidän ideasta. Pienillä kikoilla lava myös muuntuu treenisalista lääkärin vastaanotoksi ja keittiöksi mutkattoman oloisesti.

Pientä ensi-illan jännitystä esityksessä ehkä näkyi muutamissa kohdissa, kuten musiikkikohtausten koreografioissa, mutta kokonaisuutena Eva W on hieno musikaali. Pidin vaihtelevasta tunnelmasta ja siitä, että yksittäisiä asioita tai kohtauksia ei jääty liikaa vatvomaan. Pelkkään nyrkkeilyyn keskittymisen sijaan on tilaa annettu esimerkiksi äitiyden uraan tuomille muutoksille. Muun muassa sitä kautta isosti virnistävän nyrkkeilijästaran kuoren alta paljastuu myös haavoittuvainen ja unelmia täynnä oleva ihminen.

Yritin koko kirjoituksen välttää nyrkkeilyvertauksia ja yritän edelleen, vaikka mieleni vähän tekisikin kutsua esitystä tyrmääväksi. Sanon sen sijaan, että kyllä minua vähän itketti siellä katsomossa esityksen päättyessä. Wahlströmin ura ja tähänastinen elämä on ollut aikamoinen onnistumisineen ja vastoinkäymisineen, kyllä siitä kelpaa musikaali tehdä.

Esityksiä on yhteensä vain kahdeksan ja viimeinen niistä on jo 2.11., joten ole nopea jos tämän haluat nähdä.

Kiitokset Kapsäkille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.

Lavalta: Bonnie & Clyde

Kuva: Lauri Laukkanen ja Heidi Bergström

Näköaloja epävarmuuden maailmaan

Kaartin Lasaretin pihamaalle on koottu karu puukatsomo, näyttämönä on piha-alue. Pauli Patisen ohjaama Bonnie & Clyde kiertää tämän kesän ympäri Suomea pohtien rakkautta, tulevaisuutta ja näköalattomuutta. Esitys ponnistaa Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n kuuluisasta tarinasta, jossa ryöstöt, rakkaus, mediahuomio ja traaginen loppu nivoutuvat yhteen aikansa lööpiksi. Olisiko Bonnien ja Clyden kohtalo mahdollinen nykyaikana, voiko sellaista näkyvyyttä ja kuolemattomuutta enää edes saavuttaa?

Toisintoa oikeiden Bonnien ja Clyden tarinasta on siis turha odottaa, vaikka esityksen alussa kerrataankin pääkäänteet humoristisella otteella. Meininki on hämmentävän kesäteatterimaista pöljine poliiseineen ja takaa-ajoineen ja on hankala keksiä mihin tämä tästä oikein kehittyy. Esityksen todella käynnistyessä mieli muuttuu ilahtuneeksi. Nuoret näyttelijät Lumi Aunio, Eeva Kaihola ja Elias Salonen tuovat lavalle pelkojaan ja haaveitaan, yleisölle suoraan puhuen tai itsekseen pohtien. Pidin erityisesti kohtauksista, joissa näyttelijät pääsivät toteuttamaan omia unelmiaan lavaesiintymisestä. Siinä oli sellaista aitoa riemua ja intoa, mitä harvemmin näkee.

Oman säväyksensä teokselle tuo Henna Helasvuon säveltämä musiikki. Kappaleet soivat komeasti ja näyttelijät suoriutuvat laulukohtauksista oivallisesti. Vaikka mikrofoneja ei ole, ei homma mene huutamiseksi. Erityisesti Aunion ääni soi kauniisti.

Moni teos haalii nykyään itselleen sukupolvikokemuksen leiman ja tälle Bonnielle & Clydelle suon sen ilolla. Yhdeksänkymmentäluvun nuorten kokemus omasta kasvamisesta ei jää pelkän ironisoinnin tai nurkumisen tasolle, vaan asiasta osataan myös iloita ja olla jotenkin vilpitön. Suuhun ei jäänyt sellaista omassa möhnässä piehtaroinnin makua.

Pauli Patisen ja työryhmän Bonnie & Clyde on itsetutkiskeleva matka, riemukas tapahtuma, itselleen naurava ja lopulta jotain olennaista tavoittava. Tien pää on tässä, mutta joskus umpikujankin päästä löytyy reittejä uuteen.

Kiertueen aikataulut ja esityspäivät selviävät tästä facebook-tapahtumasta, kurkkaa itsesi mukaan. Esityksestä maksetaan se minkä itse pystyy, tulot käytetään kiertueen mahdollistamiseksi.

Lavalta: Suklaasydän (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Hanna Kanerva

Suussasulavaa kesäviihdettä

Hämeenlinnan Uusi Kesäteatterin tämänvuotinen musiikkiteatteriesitys Suklaasydän sai ensi-iltansa leppeässä kesäsäässä. Kepeä 60-luvulle sijoittuva esitys vie katsojat tutustumaan tanssiravintolakulttuuriin, nuorisomusiikiin nousuun ja vanhojen rakennusten purkumaniaan. Kepeiden kappaleiden lomassa rakastutaan, yritetään keksiä mitä villeimpiä ideoita tulevaisuuden turvaamiseksi ja naukataan muutamat terävät.

Tanssiravintola Herttualla on kovat ajat. Omistaja Tapani (Juhani Laitala) yrittää saada rahat riittämään jos ei nyt vuokraan niin edes laululintustensa Leenan, Helenan ja Ullan (Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund) palkkoihin. Hyvä tahto ei silti tahdo riittää, sillä ravintolaa ahdistavat sekä purkumääräykset että ulosottomies Jouko Raiskion (Otto Kanerva) tiukat vaatimukset. Onneksi ulosottomiehen keskittymiskykyä saattavat haitata kauniit sääret ja ehkä sitä rahaakin jostain löytyy onnella ja yhteispelillä.

Juoneltaan Suklaasydän on suloisen ennalta-arvattava, joka kesäteatterimenoon hyvin sopiikin. Naiskolmikko laulaa hyvin kuten odottaa saattaa ja moni varmasti tätä esitykseltä juuri odottaakin. Juhani Laitala on uskottava ja sympaattinen huolestuneena ravintolanomistajana kun taas ohjaajankin housuissa oleva Otto Kanerva hoitaa niin huumoripitoiset sivuroolit kuin loppupeleissä herkän ulosottomiehen pestin.

Vitsejä esitykseen on nivottu roppakaupalla, mutta pääkaupunkiseutulaisena osa vitseistä taitaa lennellä hieman yli hilseen. Paikallisyleisö vaikutti kuitenkin iloittelusta nauttivan, joten ilmeisesti homma osuu ja uppoaa kohdeyleisöönsä. Itse kutsuisin tätä kesäteatterihuumoriksi, jonka suhteen itse olen varsin nirso, joten luettakoon tämä kappale sellaiset sopivat kakkulat silmillä. Levein virne esityksessä taisi kuitenkin olla mainion kitaristi Peter Engbergin huulilla, erityismaininta siitä.

Kuva: Hanna Kanerva

Pääasiallisesti musiikissa keskitytään 60-luvun kultaisiin iskelmäsäveliin. Muutama omituisuuskin mahtuu joukkoon, kun lavalla kuullaan sekä Oopperan kummituksen teemaa että Viulunsoittaja katolla -musikaalin klassikkorenkutus Rikas mies jos oisin. Kapellimestari Kalle Penttilän johdolla livebändi suoriutuuu vedoista erinomaisesti ja yleisökin olisi varmasti tanssinut mielellään lavatanssihittien mukana.

Kun lavalle on saatu näin monta laulutaitoista ihmistä ja oivallinen livebändi olisin toivonut esitykseltä kuitenkin sisältörikkaampaa menoa. Harmillisesti nyt suurin osa kappaleista toimii kuin jonkinlaisina täytenumeroina juonenkuljetuksen välissä. Ilokseenhan sitä musisointia kuuntelee, ei sillä, mutta kappaleiden ajaksi olisin kaivannut myös muuta toimintaa kuin naistrion tanssitaitojen esittelyä.

Toisaalta Suklaasydän on sitä mitä lupaakin. Kiiltävän kuoren alta paljastuu helposti suussa sulava esityskokonaisuus, joka jättää jälkeensä makean maun. Jos Hämeen seudulla yhden kesäteatterin aikoo mennä katsomaan, on Suklaasydän varteenotettava vaihtoehto tarjotessaan paikallishuumoria, taiten tehtyä musiikkia ja kepeää iloittelua.

Esityksiä Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa 12.8. asti.

Kiitokset Hämeenlinnan Uudelle Kesäteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Mikä Mikä-Mikä-Maa? (Metkan speksi)

Iloinen näyttelijäkaarti ensi-illan jälkeen.

Tik, tak, on speksin aika!

Jos sitä nyt yhden speksin tänä keväänä käy katsomassa, ei metkalaisten speksi Mikä Mikä-Mikä-Maa? ole yhtään hassumpi vaihtoehto. Eräänkin amerikkalaisen animaatiojätin hahmoista ja elokuvista inspiraatiotaan ammentava speksi on värikylläinen, hauska ja taidolla kokoon kursittu elämys.

Peter Pan (Juuso Lukkari) herää harmilliseen muistinmenetykseen. Kuka hän mahtaa olla, missä hän tällä hetkellä on ja kuinkakohan löytäisi tiensä kotiin? Onneksi lähistöltä löytyy taikaovi, jonka kautta Peter pääsee siirtymään maailmojen välillä etsiessään identiteettiään. Matkan varrella tavataan luonnollisesti aikamoinen joukko erilaisia hahmoja, toiset avuliaampia kuin toiset, ja kannoilla seuraavat luonnollisesti kostonhimoinen Koukku (Ville Soikkeli) Smii-apureineen (Pauliina Luukkainen). Pääseekö Peter koskaan kotiin, saako Koukku pojan kiinni vai jääkö merirosvokapteeni kenties itse tikittävän krokotiilin hampaisiin?

Suhtaudun huumoripohjaiseen viihteeseen aina tietyllä varauksella, mutta täytyy heti kättelyssä myöntään että Metkan speksi onnistui osumaan napakasti maanantaiseen nauruhermoon. Näyttelijöiden rytmitaju lavalla toimii ja reagoinnit omstart-huutoihin ovat oivallisia. Ja jos nyt joku näyttelijöistä sattuu hieman jäätymään erikoisesta pyynnöstä, on lavalla varmasti joku pelastamaan tilanteen usein yllättävällä tulkinnalla toivotusta toiminnosta. Jörö-kääpiön kakkalapio jaksoi naurattaa useampaan kertaan myös ei yleensä vessahuumorille lämpiävää allekirjoittanutta ja tokihan nyt twerkkaus sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, etenkin jos sitä tekee viehko Kroko (Noora Hakola).

Yksitoistapäinen näyttelijäkaarti hoitaa huumorin lisäksi myös muut hommansa hyvin. Laulutaitoa löytyy jokaiselta ja vaikka äänentoistollisesti haastavassa tilassa laulun sanat välillä hieman puuroutuivat ei osaamisessa ollut puutteita. Spekseille tuttuun tyyliin laulut olivat uudelleensanoituksia ja toimivat pääasiassa oikein hyvin. Laulujen päätteeksi kannattaa myös muistaa huudella niitä omstarteja, sillä virallisen tarinalinjan alta löytyy melkoisia helmiä niin sanoitusten kuin koreografioidenkin osalta. Mieleen jäi muun muassa Smiin oivallinen Queen-cover ja yleisö lämpeni kovasti Koukun jalkatyöskentelylle erästäkin viime vuoden pophittiä lainaavassa vedossa.

Tarinallisesti esityksen aikana ehditään muun muassa nähdä hullut teekutsut Ihmemaassa, piiloutua pahan kuningattaren katseelta ja bilettää Haadeksen luona. Punainen lanka, Peterin tarina siis, pysyy kuitenkin koko ajan keskiössä ja kun maailmasta siirrytään toiseen jätetään siellä kohdatut hahmot pokkana sinne. Hyvä näin, useampaa tarinalinjaa kuljettaessa näytelmästä olisi varmaan tullut melkoinen sekametelisoppa.

Näyttelijöiden lisäksi on kehuttava ehdottomasti osaavaa tanssijaryhmää. Laura Piirosen koreografiat ovat näyttäviä ja tanssijat todellakin tietävät mitä tekevät.  Myös bändi kuulosti erittäin hyvältä ja pasuunasoolot lämmittivät sydäntä, niitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan. Lavastuksellisesti esitys on varsin pelkistetty, mutta toimiva, enemmän paukkuja onkin sitten laitettu glitteriä tihkuvaan puvustukseen.

Aikamoiseksi kehumiseksi tämä nyt näemmä meni, mutta miksi sitä kieltämään: viihdyin erinomaisesti. Perustarina oli sopivan simppeli mahdollistaen luovat omstartit, tekijäryhmä tiesi mitä on tekemässä ja hauskaa tuntui olevan sekä lavalla että katsomossa. Kiitos metkalaiset, oli ilo olla teitä katsomassa!

Speksin ehtii näkemään tällä viikolla vielä tiistaina ja keskiviikkona sekä ensi viikolla maanantaina ja tiistaina.

Kiitokset metkalaisille kutsuvieraslipuista.

Huom. Tunnen speksin käsikirjoittajaihmisen Susannan, mutta vannon kautta kiven ja kannon tässä kirjoittaneeni omat mielipiteeni rehellisesti.

Lavalta: Lapualaisooppera 2016 (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Ylioppilasteatteri viettää tänä vuonna 90-juhlavuottaan ja on sen kunniaksi tuonut Mustikkamaan kallioille musiikkinäytelmän Lapualaisooppera 2016 Sirpa Riuttalan ohjaamana. Esitys myötäilee 50 vuotta sitten kantaesitetyn Lapualaisoopperan tarinaa, mutta käsittelee pääasiassa nykypäivän ilmiöitä. Kuka kuljetetaan rajalle ja ketä sananvapaus koskee? Voiko pehmeitä arvoja noudattaa?

Alkuperäinen Lapualaisooppera paljasti Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet muilutuksista murhiin. Ylioppilasteatterissa esille nostetaan internetissä tapahtuva vouhotus sananvapaudesta ja suvakeista, pohditaan maahanmuuttopolitiikkaa ja vaaditaan rajoja kiinni kyltein ja nyrkein. Epäilijöitä ei suvaita ja vaikka välillä hommat tuntuvat menevän hieman yli, eivät jarrut enää toimi. Vastapuolen toiminta jää paljolti katsojan pääteltäväksi, pehmeämpiä arvoja edustavat henkilöt näyttäytyvät muun muassa ravintolapäivän kannattajina ja maailmaaparantavien selfieiden ottajina.

Seuraamista olisi varmaan helpottanut, jos alkuperäinen Lapualaisooppera olisi ollut paremmin tuttu. Nyt henkilöhahmot ja heidän poukkoilunsa nykypäivän henkilöiden ja tapahtumien seassa hämmensi. Joidenkin kohtausten kuvitukset myös nostivat pään päälle kysymysmerkkejä, symboliikkaa oli niin paljon että en pysynyt mukana. Lavan taustalla myös tapahtui paljon, kaikkea ei katsomon sivusta aivan nähnyt mutta toisaalta oli hienoa että miljöön mahdollisuuksia oli hyödynnetty.

Joka tapauksessa lavalla nähdään paljon osaavia näyttelijöitä. Toiminnan rauhoittuessa esiin nousee kirkkaita hetkiä ja sanomakin selkeentyy. Kaj Chydeniuksen laulut myös soivat kauniisti metsämaisema taustanaan, vahvana solistina mieleen jäi Lyytin roolissa nähty Inkeri Hyvönen. Mieleen jäivät muun muassa myös lavakarismallaan vakuuttanut useita rooleja tehnyt Judith Regwan ja kannattajiensa suosiota nauttinut Kosola Axel Laurén.

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016:ssa on paljon vimmaa ja osaamista, mutta syvin sanoma jäi kaiken metelin ja touhun alle. Kirkkaimpana mieleen jäivät loppupuolen kuulas laulu, ilmapallot ja metsän hiljaisuus. Toisaalta näytelmä onnistui myös nostamaan kiinnostusta alkuperäisteosta kohtaan ja se on nyt varattuna kirjastosta tekstinä ja äänilevynä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen. Lapualaisooppera 2016 pyörii Mustikkamaalla 20.8. asti.

Lavalta: Mökkinaapurit (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Muutama kesäteatteri on vakiinnuttanut paikkansa kesäohjelmistossamme ja edellisten vuosien onnistunutta kuviota noudattaen suuntasimme siipan kanssa jälleen Messilän Markkinaravintolan suojiin katsastamaan Lahden Uuden Kesäteatterin tämänvuotista tuotosta. Mökkinaapurit, alaotsikoltaan kesän salarakkain musiikkikomedia, kuljettaa katsojat rauhallisen järven rannalla sijaitsevalle mökille. Musiikkina kuullaan männävuosien oivallisia käännöshittejä ja niiden myötä paljastetaan totuus jos toinenkin.

Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) nauttii mökillään omasta rauhasta ja iloitsee jo etukäteen siitä, kuinka tulee pian saamaan myös naapurimökin omakseen. Suunnitelmat sotkee yllättäen paikalle ilmestyvä serkkupoika Kristian (Peter Nyberg), joka on päättänyt jäädä koko kesäksi mökille parantelemaan burnoutiaan. Rauhaa ei kuitenkaan ole luvassa, sillä pian paikalle pelmahtavat myös Kristianin huolehtiva äiti (Maruska Verona) ja hänen vaativin asiakkaansa, glamour-tanssija Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) kuskinaan mykistävästä ihmispelosta kärsivä iskelmälaulaja Nelli Kaneli (Anni Kajos). Mökkimeiningeissä tunnelma tiivistyy, kipinät lentelevät ja salaisuudet paljastuvat eikä rakkauttakaan puutu kun käkikellot käyvät kukkumaan.

Näyttelijät ovat tunteiden tulkkeina parhaimmillaan laulukohtauksissa. Ääntä ja karismaa löytyy ja, kuten kapellimestari Asko Turkia käsiohjelmassa toteaa, kornitkin sanoitukset onnistuivat välittämään aitoja tunteita. Nybergin Olen jäänyt oven taa on ollut korvamatona nyt viikon. Jäin myös kaipaamaan ensimmäisessä kohtauksessa vilahtanutta iskelmätähti Simo Tapiota ja taustalaulajiaan uudestaan lavalle. Mies hehkutteli esityksen jälkeen kovasti myös stemmalauluja, harvoin sitä pääsee tällaista kuulemaan.

Rytmillisesti esityksen ensimmäinen puoliaika jäi hieman valjuksi, vaikka näyttelijäsuorituksissa sinänsä ei mitään vikaa ollutkaan. Toinen puoliaika onneksi nostatti tunnelmaa kiitettävästi ja juonenkäänteitäkin oli niin monta että kaikkia emme edes arvanneet oikein, bonukset siitä. Kokonaisuutena Mökkinaapurit oli kuitenkin toimiva ja stereotyyppisiin hahmoihin oli löydetty myös syvempiä näkökulmia. Esimerkiksi pinkkiin pukeutuvasta Barbista olisi voinut tehdä totaalibimbon, mutta pintaa vähän raaputtamalla alta löytyi kuitenkin sellainen kunnon tyttö. Visuaalisesti esitys oli myös hienoa katseltavaa, Sari Paljakan lavastus on mökkiperinteitä kunnioittaen valmistettu.

Laukes vakuutti minut jo kolmatta vuotta peräkkäin siitä, että taitaviin laulajiin ja hyviin sekä paikoin yllättäviin biisivalintoihin nojaava konsepti toimii. Tarinallisesti Mökkinaapurit ei ehkä ollut se kesän kaunein kukkanen, mutta viihdyttää se osasi ja reissu Lahden suuntaan oli onnistunut. Odotan innolla mitä Laukes kehittää ensi kesäksi.

Esitys pyörii Messilässä enää tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina.

Lavalta: Elämä janottaa (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Esko Tuovinen

Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin keskiviikkoisessa ennakkonäytöksessä kävi kuhina. Reilu viikko sitten ensi-iltansa sai ihkaensimmäinen Lapinlahden Lintujen materiaalista inspiroitunut, Mikko Kivisen ja Tapio Liinojan käsikirjoittama ja Kivisen ohjaama musiikkikomedia Elämä janottaa. Kesäisessä esityksessä etsitään omaa paikkaa yhteisössä ja nauretaan muun muassa Sunny Car Centerille.

Eletään vuotta 1989. Nuori Morgan (Otto Kanerva) rokkikukkoilee tytöille Helsingissä, mutta tuleekin lähetetyksi kesäksi landelle. Raitiovaunuihin ja kiiltonahkakenkiin tottunut jolppi ei oikein tunnu löytävän paikkaansa pappatuntureiden ja AIV-tornien keskellä kunnes kohtaa kylän raitilla simpsakan Ainon (Helena Rängman). Kylän tyttöjä ei kuitenkaan noin vain riiailla, siitä pitävät huolen mopojengin johtaja Matti (Kalle Pylvänäinen / Ville Keskilä) ja kylän pamppu Johanssoni (Liinoja). 

Lapinlahden Lintujen laulut ja sketsimateriaali ovat itselleni tuttuja vain satunnaisesti. Epäsivistyneisyys niiden suhteen ei varsinaisesti haittaa esityksen seuraamista, mutta myönnettäköön että muutaman naurahduksensa mies sai selittää minulle jälkikäteen kun en aivan ymmärtänyt. Laulut sopivat esitykseen joka tapauksessa erinomaisesti, sketsit vaihtelevasti. Paikoin esityksen rytmi tuntui aivan kuin muuttuvan ja osa huumorismielisistä kohtauksista jäi varsinaisesta tarinajuonesta irralliseksi. Muun muassa laulavat ortodoksipapit ja Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu kyllä hihityttivät.

Roolitus toimii varsin hyvin, erityisen ihastunut olin ensemblen nuoriin kykyihin joilta onnistui niin laulu, tanssi kuin pappatunturilla ajokin. Mopojengin jäsenet olivat todentotta hurjia kavereita temppuineen ja tempauksineen. Hieman kritiikkiä annan puolestaan Morganin ja Matin rooleista. Näyttelijät suoriutuivat hommasta kyllä oikein hyvin, ei siinä mitään, mutta kyllä siinä hetki meni että näitä jo melko raavaita miehiä osasi katsoa lavalla parikymppisinä pojanjolppeina rakkaushuolineen. 

Elämä janottaa on sympaattinen kesäkomedia, joka kantaa uljaasti kesäteatterititteliään eikä sorru tarpeettomaan pyllyilyyn. Erityisbonukset traktorista, Lasse Sakaran johtamasta hyvästä lavabändistä ja Footloose-henkisestä tunnelmasta. Esitystä ehtii katsomaan 13.8. asti, joten ei kun nokka kohti Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa.

Lavalta: Takkutukkakeiju (Teatteri FAQ)

Krokantti vanhempineen. Kuva: Sahin Cengiz

Kirjoitapa tässä nyt sitten esityksestä, kun edelleen itkettää ja hymyilyttää. Teatteri FAQ:n Takkutukkakeiju ottaa urheasti niskalenkin sellaisista aiheista kuin sukupuoliroolit, erilaisuus ja itsensä hyväksyminen. Tällaisilla aiheilla voisi helposti mennä myös metsään ja kovaa, mutta tässä mennään onneksi oikeaan taikametsään ja saadaan ainakin meikäkatsoja vetistelemään kaiken sen lämminhenkisyyden edessä.

Krokantti-keiju tuskastelee olemisensa kanssa. Keijuvanhemmat yrittävät innostaa lastaan Hattarakarnevaaleista, tanssista ja laulamisesta, mutta Krokantti ei vain osaa ja kaiken lisäksi söisi mieluummin poppareita. Vanhemmilleen hän ei kuitenkaan halua tuottaa pettymystä, joten Krokantti lähtee rohkeasti seikkailuun oppiakseen olemaan parempi keiju. Matkallaan hän kohtaa supersankarina toimivan prinsessan, tanssijoita, puhuvan puun ja jopa jännittäviä peikkoja.

Esiintyjäkaarti on mahtava. Veera Herranen on mitä sympaattisin Krokantti velmuine liikkeineen ja puujalkavitseineen. Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo esittävät kaikki useita rooleja, hahmojen kirjo on suuri ja niin pitääkin. Erityissuosikkini oli ehdottomasti Halla-ahon sympaattinen prinsessa-supersankari Salli pompuloineen ja feikkihuokailuineen, sydän läpätti myös Pöyhiän ja Soilumon yhdessä kauniisti vanhenneelle tanssiparille Ronald ja Harold. Loistavia hahmoja, sopivan samaistuttavia ja hassuja kaikki tyynni. Mies taisi arvostaa erityisesti vitsejä vääntäviä peikkoja ja puuvanhusta, joiden huumoria ei aina ihan ymmärretty. Joka tapauksessa osaamista ja yhteispeliä löytyy ja näin kompaktissa työryhmässä se yhteen hiilen puhaltaminen vielä korostuu.

Takkutukkakeijun maailma ei aliarvioi lasta, se on mielestäni lastenteatterissa tärkeimpiä elementtejä. Tilaa omalle hoksaamiselle jätetään, annetaan tilaa ihmetellä ja kokea. Tarvetta ei ole ottaa omaa kohtaustaan sille että selitetään jotain, mennään vain ja siinä se asia tulee samalla (tai no, puu ehkä yritti mutta itsekin jäin katsomaan sitä Krokantin touhuamista). Hahmot ovat kaikki omansalaisia ja hyviä sellaisinaan, vaikka ulkopuolelta tulevat paineet välillä muuta väittävätkin.

Supersankari Salli. Kuva: Sahin Cengiz

Hyvän esityksen tunnistan usein siitä, että siitä kirjoittaminen on ihan tavattoman vaikeaa ja kaiken lisäksi edelleen vähän itkettää, Miten voikin olla noin vilpitöntä, lämminhenkistä ja tärkeää? Kiitos Takkutukkakeijun työryhmä, olette kaikki supersankareita ja ylimääräinen hatunnosto vielä käsikirjoittajille Sahin Cengiz ja Sonja Halla-aho! Ja kiitos bloggarikollegoille Tallelle ja Katrille, jotka hehkuttivat esitystä niin tarmokkaasti että se oli runnottava kalenteriin.

Helsingin esitykset on nyt taputeltu, mutta Takkutukkakeijun ehtii nähdä vielä Tampereella 24.7. asti. Suosittelen niin lapsille kuin aikuisillekin (ja ehkä paikoin jopa enemmän meille aikuisille, lapset ovat usein niin kovin paljon fiksumpia).

Lavalta: Pirturanta (Mathildedalin näytelmäkerho)

Kesäteatterikausi jatkaa kulkuaan, perjantaina sai uusintaensi-iltansa Mathildedalin näytelmäkerhon musiikkinäytelmä Pirturanta. Kantaesitys nähtiin jo viime kesänä, tämän vuoden versioon näyttelijäkaartissa on tapahtunut pieniä muutoksia mutta muuten esitys on sama. Teijon venehallissa esitettävä musiikkinäytelmä kuljettaa katsojan 1930-luvun alkupuolen viinanhuuruisiin tunnelmiin.

Kieltolaki on vahvasti voimissaan ja ovelat pirtutrokarit rahtaavat viinaa lahden takaa poliiseja uhmaten. Einari Trygg (Kai Siltala) salakuljettaa kanistereita tovereidensa kanssa ja ansaitsee metkuillaan varsin hyvin, mutta väsynyt mies alkaa olla ja illat kuluvat pikemmin salakapakassa kuin kahden tyttären kanssa kotona. Sirkka-heilakaan (Pia Kaartinen) ei tunnu saavan miestä ruotuun. Joukkiossakin on kapinahenkeä, sillä Aivari (Toni Ruohonen) haluaisi ansaita enemmän ja nopeammin. Kaksikon välirikko aiheuttaa turbulenssia ja muutoksen tuulet puhaltavat läpi koko kylän.

Jore Penttisen käsikirjoitus on fiktiota, mutta totuuspohja on vahvasti läsnä. Lisävaikutusta tuo asianmukainen miljöö aivan vierasvenesataman laiturin tuntumassa ja tapahtumien sijoittaminen Teijon kylään. Tarina on jännittävä ja kiinnostava, vahingossa tulee myös opittua jotain kieltolain aikaisesta Suomesta. Virkavallan lahjonta varpusilla, köyhät perheet joille pirturahat olivat elinehto ja railakas meno salakapakoissa kietoutuvat tarinaan, jossa huonoillakin korteilla yritetään pelata ja joskus laitetaan liikaakin panoksia likoon.

Näyttelijät ovat harrastajia, mutta selvästi innostuneita sellaisia. Kaikki ovat mukana tosissaan ja lavalla nähdään hienoja roolisuorituksia. Marcus Lindén on tehnyt hyvää työtä ohjauspuikoissa ja nähdäänpä ohjaajakin lavalla muun muassa vakuuttavana joskin arvonsatuntevana ylikonstaapeli Blomina. Pienemmätkin roolit on selvästi mietitty, itse hihittelin muun muassa mainiolle "mummomafialle" salakapakan pöydässä. Käsikirjoitus on myös sen verran hyvin laadittu ja Ville Witkan sävellyksillä maustettu, että kelpaisi tätä esittää ammattiteatterissakin.

Ensi-illassa oli paikalla selvästi paljon näyttelijöiden ystäviä ja sukulaisia ja väliaplodien määrät olivat sen mukaiset. Ei suotta, hyvin meni vaikka ensimmäinen esitys taisi muutamia hieman jännittäkin. Olen tosin tätä näytelmää tavallaan jäävi kommentoimaan, sillä äidilläni Anulla on esityksessä säpäkän Irmelin rooli ja hänen kauttaan myös saimme siipan kanssa liput ensi-iltaan. Äiti ei kuitenkaan katsoisi hyvällä, jos höpisisin tässä tekstissä omiani joten vakuutan että tässä kirjoitettu arvio on vilpitön ja rehti.

Suosittelen ehdottomasti reissua Teijon ruukkikylän tienoille näytelmää katsomaan ja miljööstä nauttimaan, esityskausi jatkuu tiiviillä tahdilla vain 16.7. asti.

Lavalta: Par(r)asvaloissa esittää: Risteys (Kansallisooppera)

Kuva: Heikki Tuuli

Joskus esitys vaikuttaa niin paljon, että siitä jää sanattomaksi. Näin kävi eilen, kun pääsin kammottavan säätämisen ja hookaamisen päätteeksi Oopperalle katsomaan nuorten Par(r)asvaloissa-ryhmän tämän vuoden produktiota Risteys. Ainut päähän mahtuva ajatus esityksen jälkeen oli, että olivatpa nämä nuoret huikean taitavia.

Suuren tehtaan keksijä kehittää uuden hittituotteen, Ilox-pillerin, jolla saadaan onnelliseksi niin masentuneet nuoret kuin vanhainkodin asukkaatkin. Tuotteesta tulee hitti ja sitä valmistetaan jo ympäri maailman, kunnes tajutaan että lääkkeen tutkiminen jäi hieman puolitiehen ja sivuvaikutukset ovat vakavampia kuin arvattiin. Ihmiset mellakoivat lääkkeen valmistuksen lopettamiseksi, mutta se ei kaikkia enää auta: mitä tapahtuu heille, jotka joutuvat mystiseen risteykseen tekemään elämänsä ehkä tärkeintä valintaa?

Nuoret ovat ohjaaja Pinja Hahtolan sekä Katja Thomsonin (musiikki) ja Teemu Tainion (koreografia) kanssa käsikirjoittaneet ja valmistaneet upean musiikkiteatteriesityksen, joka sai innoituksensa Kansallisoopperassa pyörivästä Indigo-oopperasta. Onnellisuus-teemaa on käsitelty teoksessa monipuolisesti ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Esitys on lähes läpilaulettu ja musiikki on monipuolista, koreografiat puolestaan ovat näyttäviä ja taitavaa tanssia katsoo ilokseen.

Kuva: Heikki Tuuli

Dramaturgisesti esitys oli myös hienosti suunniteltu. Tarina on ehjä, mutta ei kuitenkaan puhkiselitetty ja loppu jättää päähän pyörimään kysymyksiä onnellisuudesta ja valinnoista, joita teemme. Tuntuu, että tämä oli tähän kohtaan juuri sellainen esitys, jonka todella tarvitsin.

Hirveän vaikea tästä esityksestä on nyt kirjoittaa mitään, se yksinkertaisesti oli todella, todella hyvä. Jäi hyvä mieli ja sain sopivasti polttoainetta ajatuksille. Lyhyestä virsi kaunis: Kiitos upeat nuoret ja kiitos Kansallisooppera että teillä on näin hieno yleisötyöprojekti kuin Par(r)asvaloissa.

Lavalta: Plastic Bride (Kapsäkki)

Kuva: Katariina Salmi

Plastic Briden jälkeen olo on on positivisen hämmentynyt. Tunti on ollut täynnä musiikkia, kaikkialle lentävää glitteriä, kakkua, kuohuvaa ja ennen kaikkea mahtavia morsiamia. Oma tunnetila on vaihdellut liikutuksesta bilefiilikseen ja takaisin, kosminen hääjuhla ei ole lainkaan liioiteltu kuvaus tälle spektaakkelille.

Sara Melleri on ohjannut musiikkiteatteri Kapsäkin tiloihin riemukkaan show'n, joka sukeltaa avioliittoinstituutin kerrostumiin ja möyhii sieltä esiin jos jonkinlaista pölyttynyttä käsitystä ja ravistelee ne uuteen uskoon. Valkoisiin pukeutuneet morsiamet voimaantuvat esityksen kuluessa, laulavat sydämensä kyllyydestä eikä sitä Bonnie Tylerin haikailemaa sankariakaan välttämättä jäädä odottamaan loputtomiin.

Emma Salokosken luotsaamana Emma Salokoski Voices kuulostaa ja näyttää upealta. Naisilla on esiintymisessään sekä voimaa että intensiteettiä ja lavalla tuntuu olevan hauskaa. Kaljapullo kädessä voi ihan hyvin joogata ja laulaa samaan aikaan ja nunnakin voi rakastaa palavasti. Heidi Kirves puolestaan revittelee huikealla energialla milloin missäkin numerossa, en voi kuin ihailla ja hymyillä.

Yhtäkkiä esiintyjät ovat pöydillä, kakkulautasia pihistetään ja en ole ehkä koskaan syönyt kakkupalaa varmuuden vuoksi niin nopeasti, oli nimittäin hyvää se esitykseen kuuluva Frangipanin kakku. Meno on riemukasta ja hulvatonta, esiintyjät tulevat käytännössä syliin ja iholle. Suosittelen ehdottomasti paikkaa läheltä keskiosan catwalkia parhaan näkyvyyden ja fiiliksen tavoittamiseksi.

Viimeisenä lavalle saadaan yllätysvieraana upea Yoko Ou Nou Gato korkeissa koroissaan. Sakura ja ylistys vapaalle rakkaudelle, vielä kerran. Esityksen loppuessa muutkin tuntuvat olevan pöllämystyneitä, tavalliset valot juuri äsken hehkuneessa salissa tuntuvat valjuilta kaiken sen kimalluksen ja vapautuneen riemun jälkeen. Plastic Bride jää kytemään teemoineen jonnekin takaraivoon, päällimmäisenä on kuitenkin ilo että sai osallistua tähän huumaavaan hääjuhlaan.

Esityksen ehtii nähdä vielä sunnuntaina Kapsäkissä, menkäähän kilistämään morsiamille, naiseudelle ja vapaudelle tuntea miten haluaa!

Kiitokset kutsusta esitykseen.

Lavalta: Tragedi (Teaterhögskolan)

Kuva: Sanni Siira / TeaK

Gråtande kom vi till världen sanotaan Kuningas Learissa, esityssalista sai puolestaan poistua hymyillen ja intoa puhkuen. Seitsemästä Shakespearen tragediakatkelmasta koostuva Teaterhögskolanin esitys Tragedi oli synkistä aiheistaan huolimatta raikas tuulahdus musiikkiteatteria ja esitteli vakuuttavaa näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen koulutusohjelman kolmannen vuosikurssin opiskelijoilta. Väldigt bra, sanon.

Kahdessa tunnissa ehditään tutustua niin Romeoon ja Juliaan, Richard III:een, Macbethiin vaimoineen, Othelloon, Edmundiin ja Edgariin, Hamletiin kuin kuningas Leariinkin. Yhdeksän näyttelijäntyön opiskelijaa (Wilhem Enckell, Minni Gråhn, Petra Heinänen, Alexander Holmlund, Salla Loper, Liisa Tremmel, Alexander Wendelin, Klara Wenner Tångring ja Ole Øvre) loikkivat roolista toiseen kukin saaden valokeilan vuorollaan. Lähes kaikki toiminta tapahtuu Mediakeskus LUMEn salista löytyvässä uima-altaan kaltaisessa kaukalossa ilman sen kummempia lavasteita ja ratkaisu toimii pitäen tunnelman ilmavana.

Vähän nolotti esityksen alkaessa kun tajusin, että Richard III:n, Othellon ja Macbethin juonet ovat itselle aivan hukassa, Romeon ja Julian, Kuningas Learin ja Hamletin sentään muistin. Nolotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, tämähän on teatteria ja näytelmä kantakoon, yllättyypähän sitten. Tragedioiden ollessa kyseessä lopputulemia ei tosin ollut kuin yksi, verenvuodatusta ja kuolemaa siis. Ruotsivaihteen käynnistyksessä kesti hetken, pää yritti epätoivoisesti suomentaa kaiken samanaikaisesti, mutta pian helpotti kun malttoi jälleen antaa näyttelijöiden näytellä, kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää sanatarkasti.

Kuva: Sanni Siira

Shakespearen tekstien ruotsinnokset kääntyvät komeasti laulettavaksi ja lausuttavaksi. Erityisesti katkelmien päähenkilöiden sooloissa sai melkein pidellä penkistä kiinni, komean kuuloista oli niin soitto kuin laulukin. Lotta Ahlbeckin johtamana seitsenpäinen orkesteri luo komean taustan kaikelle toiminnalle, tosin suosikkejani olivat silti (vaski)puhaltimien aloitukset kaikille katkelmille.

Kehuttava on myös puvustusta, joka on Anni Korkalon käsialaa. Kokovalkoiset, Shakespearen aikaisiin asusteihin päin kumartavat asut muuttuvat esityksen kuluessa sinikirjaviksi maalin roiskuessa milloin mistäkin suunnasta ja kenenkin toimesta. Sinisen värin käyttäminen oli siinäkin mielessä mukavaa, että esitys olisi ollut käsittämättömän makaaberi jos maali olisi ollut punaista. On tässä silti pyykkäämistä ja puunaamista esitysten välillä, kumarrus puhtaanapidolle siis myös.

Näemmä kehun nyt kaikkea, mutta se suotakoon, ilahduin tästä ilman sen kummempia odotuksia katsomastani esityksestä niin kovasti. Jacob Höglundin ohjaama näyttelijäntyö koreografioineen on laadukasta, mieleen jäivät erityisesti Klara Wenner Tångringin vastustamaton Hamlet ja Petra Heinäsen kylmä cerseilannistermainen Lady Macbeth, Wilhelm Enckellin Ofelia pääsi myös yllättämään herkkyydellään. Ensemble pelaa hienosti yhteen ja työskentelyä on ilo katsella, lavalta (tai kaukalosta) huokuu esiintymisen ilo. Kiitos, tack, lisää tällaista!

Tragedin ehtii kokea Mediakeskus LUMEn tiloissa vielä tämän viikon, jag rekommenderar, suosittelen lämpimästi. Esitys on myös ensimmäinen osa NY Musikteater -hanketta, odotan innolla jatkoa.

Kävin katsomassa esityksen saamallani Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kausikortilla.

Lavalta: Algernon (Kuriton Company)

Kuva: Timo Wright

Kuriton Companyn Algernon on hiljentävä kokemus. Daniel Keyesin Kukkia Algernonille -romaaniin perustuva näytelmä vie katsojan matkalle mieleen ja ihmisyyteen.

Algernon-hiiren osoittama, geeniterapeuttisen aivoleikkauksen tuoma, älykkyyden lisääntyminen rohkaisee tutkijat kokeilemaan hoitoa myös oppimishäiriöiselle Charlielle. Leikkaus onnistuu ja Charlien älykkyys kasvaa kohisten muuttaen hänet tavattoman osaavaksi, mutta lisääntyvä äly ei tuo muassaan vain onnea. Charlie joutuu kohtaamaan ajatukset ihmisen rajallisesta ymmärryskyvystä ja rajoitteisuudesta niin itsessään kuin muissakin.

Terhi Suorlahti esittää kaikki esityksen roolit ja tekee sen sanalla sanoen erinomaisesti. Pienillä muutoksilla liikkumisessa, asennossa ja äänenpainoissa saadaan lavalle tuotua niin Charlie, Alice kuin tohtori Strausskin. Hahmot eivät ole olemisessaan karikatyyrimäisiä, vaan hyvin inhimillisiä ja samaistuttavia. Esitys kannattaisi nähdä jo miltei näyttelijäntyöllisistä syistä.

Algernonin tarina oli minulle ennestään tuttu vain osittain, kirja on minulla parhaillaan kesken. Toisaalta olen iloinen, että en ehtinyt lukea teosta loppuun, sillä näin esityksessä säilyi tietty yllätyksellisyys vaikka tapahtumien ketju onkin vääjäämättömyydessään looginen. Ei tarinan tunteminen selvästi katsomiskokemusta kuitenkaan haitannut, sillä yleensä esitysten jälkeen hyvinkin puhelias mies hiljeni pohtimaan omia tuntemuksiaan vaikka tarina oli tuttu.

Esityksen aikana kuullaan myös Tuomas Norvion ja Tapani Rinteen musiikkia Suorlahden laulun kanssa ja ilman. Timo Wrightin videoprojisoinnit toimivat komeana ja jopa pysäyttävänä taustana lavan tapahtumille kuvittaen niitä abstraktilla tavallaan. Kokonaisuutena Algernon on hiottu ja sielukas. Valaistus, lavastus, puvut, ääni, kaikki toimii ja tukee lopputulosta. Ei voi kuin sanoa että kaunista katsoa.

Kuriton Company juhlistaa Algernonilla 10. toimintavuottaan. Tällaisella osaamisella kelpaakin juhlistaa, aion tulevaisuudessa pitää silmät auki ensemblen töiden varalta.

Kiitos Heidi, että suosittelit tätä esitystä. Kannatti.

Lavalta: Alastomat Kundit Lavalla (Bromance Productions / Musiikkiteatteriensemble)

Kuva: Sami Lamberg

En nyt ihan äkkiseltään muista milloin olisin kävellyt ylös esityksestä näin hyvällä tuulella. Bromance Productions Oy starttaa toimintansa yhteistyössä Suomen Musiikkiteatteriensemblen kanssa off-Broadwaylla hurmanneella musikaalirevyyllä Alastomat Kundit Lavalla (alkup. Naked Boys Singing) ja ei tarvinnut kauaa miettiä että mennäänkö katsomaan.

Lavalla nähdään kuusi lahjakasta kundia laulamassa ja tanssimassa ilkosen alasti. Alastomuutta käsitellään kuitenkin niin hyvin ja luonnollisuudella, että kertaakaan ei tule mieleen että tässä ollaan nyt tarkoituksellisen huomiohakuisia tai yritetään olla röhöhöö-hauskoja. Lavallaa ollaan omia itsejä ilman turhia naamioita ja paljastetaan myös oma haavoittuvuus: tällainen minä olen, tällaisena minä kelpaan. Kaiken lisäksi kundeilla tuntuu olevan oikeasti hauskaa lavalla ja ilo ulottuu myös katsomoon.

Samuli Kakko, Ville Mustonen, Ilmari Myllynen, Niilo Savolainen, Anssi Vallikainen ja Juho Vornanen ovat kaikki tavattoman mainioita. Lauluääntä löytyy, samoin lavapreesensin ja koreografian tajua. Kaikilta löytyy takataskusta esiintymiskokemusta, mutta itse olin nähnyt aikaisemmin lavalla vain Vallikaisen. Suosikkia ei pysty tästä porukasta kuitenkaan valitsemaan, sillä kaikki vetivät niin soolo- kuin yhteisetkin numerot niin hyvin. Erityisesti mieltälämmittäviksi voinee kuitenkin mainita koko porukan voimin esitetyt Alaston totuus- ja Veljeskunta-kappaleet ja upean koreografian Adonis-biisissä. Säestyksen hoitaa muuten kaikkiin kappaleisiin pianolla taitava Asko Turkia, bravo myös sinne lavan vasempaan laitaan!

Jos ensimmäinen puoliaika viihdytti mainiosti sai toinen puolisko nauramaan vedet silmissä. Etenkin ensimmäinen kappale, jossa luetellaan komeasti kuorossa nimityksiä penikselle sai katsomon hirnumaan ja hekottamaan. Tässä vaiheessa voinee kehua myös Jermo Grundströmin ohjausta ja Jyri Nummisen koreografioita sekä tavattoman hyvin toimivaa suomennosta. Koko tiimi on selvästi ottanut musikaalirevyyn sydämen asiaksi ja mies kehuikin väliajalla, kuinka tämä taitaa olla revyytä puhtaimmillaan. Hauskaa, oivaltavaa, mutta ei halpahintaista.

Seuralaisena olleelle miehelle päätin antaa tällä kertaa ihan oman osuuden kertoa mieskatsojan näkökulma esitykseen:

Suomalainen mies tunnistaa kaverinsa useimmiten siten, että kaveri on nähty munasiltaan. Jotenkin siis miesten kesken alastomuuteen liittyy jotenkin sellainen keskinäinen tuttuuden ja toveruuden tunne. Tai sitten jos satutaankin olemaan uimahallin saunassa, niin vieraiden miesten munia ei katsota. 

Siksi oli ehkä vähän outoa, kuinka homma paljastettiin heti kättelyssä. Että heipä hei ja terve terve, me olemme tässä ja alasti. Väistämättä ensimmäisen biisin kohdalla vielä totutteli, mutta sitten kun kappaleet jatkuivat ja käsittelivät yleisestikin miehen ja alastomuuden problematiikkaa ja erilaisia puolia, alkoi väkisinkin hymy levitä huulille. 

Esityksen jälkeen käytiinkin lyhyt keskustelu siitä, miltä homma miehen näkökulmasta tuntui. No tutultahan se tuntui. Ajatukset ja epävarmuus alastomana olemisesta, mutta toisaalta myös se jostain kumpuava itsevarmuus, silloin kun tietää että kelpaa sellaisena kuin on. En ehkä osaa tanssia tai laulaa samalla tavalla, mutta toimikoon tämä kuusikko avatareina puolestani. Meno oli mahtava koko ajan. 

Kun koko homma oli säestetty pelkällä pianolla (livesäestys, mahtavaa!) koko homma tuntui…sanoisinko nyt sopivasti riisutulta, mutta silti täysipainoiselta. Mielenkiintoisin ilmiö tapahtui kuitenkin toisella puoliskolla. Kun saavuimme takaisin väliajalta ja kaverit saapuivat taas alasti lavalle, ei alun jäykkyydestä (oikeasti nyt) ollut enää tällä katsojalla tietoakaan. Jotenkin tätä kaikkea purkaessa aivot olivat loksahtaneet kohdalleen ja meidän kesken oli syntynyt keskinäinen tuttuuden ja toveruuden tunne. Vaikkemme olleet sanoneet toisillemme sanaakaan. 

Mutta niinhän se yleensä miehillä meneekin.

Siis menkää kaikki, sankoin joukoin. Esityksiä on vain lokakuussa, joten kalenterit käteen ja lippuja hankkimaan! Ja kiitos Kundit, olitte ihania ja lahjakkaita (ja se Instagramissa mainostettu hinge sujui hienosti)!

Ai niin ja hei, loistava käsiohjelma! Se on nimittäin myös kalenteri ensi vuodelle. Tää menee seinälle meitsin työhuoneeseen.

Lavalta: Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi (Tikkurilan teatteri)

Risto ja Elvi. Kuva: Leena Tiuri

Kesäteatterin aika ei ole vielä ohi, vaikka elokuu koitti jo. Siksipä suuntasimme yllättävän nättinä valjenneena sunnuntaina kohti kotiseututalo Påkaksen pihaa ja siellä esitettävää Tikkurilan teatterin esitystä Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi. Viime vuosina Risto Räppääjä kavereineen on tullut tutuksi lähinnä kälyn lasten kanssa katsotuista elokuvista, kirjat ovat tuttuja puolestaan sarjan alkuajoilta. Jo varsin kunnioitettavasta iästään huolimatta Risto Räppääjän suosio tuntuu vain kasvavan ja sen näki myös Påkaksessa, katsomo kun oli ääriään myöten täynnä lapsiperheitä.

Pakastaja-Elvissä Riston tädin Rauhan nilkka nyrjähtää ja apuun soitetaan ruoanlaittotaitoinen Elvi-serkku. Elvi laittaakin heti järjestyksenkaipuussaan tuulemaan: kyytiä saavat niin täit kuin Riston rummutkin. Jotain outoa Elvissä myös on, sillä hän soittelee epäilyttäviä puheluita ja kaiken lisäksi hän vielä iskee silmänsä Rauhan ihastukseen, naapurissa asustavaan herra Lindbergiin. Tätä eivät Risto ja Nelli aio sietää, joten he ryhtyvät Alpo-kissan kanssa selvittämään mikä Elvi oikein on naisiaan.

Tikkurilan teatteri on luonut Påkaksen ulkolavalle vauhdikkaan ja värikkään musiikillisen esityksen. Hengähdystaukoja ei juuri ole, mutta homma ei mene kuitenkaan koheltamiseksi sillä näyttelijät ovat hyvin tilanteen tasalla. Esityksessä on luonnollisesti paljon huumoria ja etenkin lapsiyleisö oli katsomossa innoissaan Räppääjien huushollin tapahtumista. Meitä nauratti miehen kanssa myös kovasti muutama Monty Python -viittaus.

Risto, Alpo ja Nelli. Kuva: Leena Tiuri

Valo Sauri ja Anna Norros ovat tavattoman mainioita rooleissaan Ristona ja Nellinä, kolmantena pyöränä eli Alpo-kissana heiluu oivallisesti Sonja Kettunen. Tämän trion selkeä esiintyminen ja rooliin heittäytyminen ilahdutti esityksessä ehkä eniten. Hilkka Karvinen on puolestaan täpäkkä Elvi ja Susanna Schroderus ja Mikko Rokka ovat sympaattisia Rauhana ja herra Lindberginä. Miika Elmgren ja Iida Peltola hoitavat ansiokkaasti kaikki sivuroolit silakoista täikaartilaisiin.

Parituntinen esitys kantaa itsensä mainiosti ja katsomossa viihtyy hyvin. Ainoa miinus oli oikeastaan se, että tuulen puuskien sattuessa yleisöstä pois päin puhutut repliikit hieman katosivat, mutta tämäkin ongelma oli vain hetkittäinen eikä oiekastaan häirinnyt. Esitys on hauska, tarina toimii ja tuntuu siltä, että Risto Räppääjä -teosten mainio tunnelma on saatu tuotua lavalle onnistuneesti. Laadukasta lastenteatteria, joka oli selvästi myös kohderyhmän mieleen.

Suosittelemme muuten lämpimästi myös lippujen hankkimista etukäteen. Silloin varmistaa paikkansa esityksessä ja välttää jonotuksen, jo hankitut liput kun voi käydä kuittaamassa buffetin jonossa.

Lavalta: Aarresaari (Turun kesäteatteri)

Pitkä-John Silver ja Jim Hawkins. Kuva: Mikko Vihervaara

Sosiaalinen media rummutti Turun kesäteatterin Aarresaaren puolesta niin vakuuttavasti, että ostimme miehen kanssa liput sen kummempia miettimättä ja lähdimme päiväretkelle aurinkoiseen Turkuun. Epävakaa sää muuttui päivän edetessä lempeäksi auringonpaisteeksi ja sehän sopi, sillä vaikka Vartiovuoren katsomo on katettu, ovat näyttelijät lavalla enemmän tai vähemmän sään armoilla.

Juha-Pekka Mikkola on dramatisoinut Robert Louis Stevensonin teoksesta lavalle koko perheelle sopivan musiikillisen seikkailunäytelmän. Äitinsä kanssa majataloa pyörittävä nuori Jim Hawkins (Hannes Mikkelson) saa käsiinsä merirosvo Billy Bonesin matka-arkusta vanhan kartan, joka johdattaa kuulun kapteeni Flintin satumaisen aarteen luokse. Matka tulee olemaan täynnä vaaroja, mutta yhdessä luotettavan tohtori Liveseyn (Thomas Dellinger) ja pompöösin patruuna Trelawneyn (Samu Loijas) kanssa kootaan kokoon kapteeni Smolletin (Sami Saikkonen) johtama miehistö ja lähdetään kohti seikkailua. Laivakokki Pitkä-John Silverillä (Jukka Leisti) ei vain taida olla aivan kunniallisia ajatuksia ja koko miehistö vaikuttaa inasen epäilyttävältä, joten pitkä merimatka ei taida olla ainoa haaste aarteen yhyttämisessä.

Ensimmäisen puoliajan alussa olen vielä vähän epävarma. Osa vitseistä tuntuu alleviivatuilta ja turhan kesäteatterimaisilta. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalle saavutaan montypython-vaikutteisella hevosella, annan periksi ja heittäydyn mukaan aarteenetsintään. Hauskaa on katsomossa muillakin. Pääosin huumorin slap stick -henkinen osuus tuntuu iskevän alakouluikäiseen kansaan ja erinäiset viittaukset elokuviin ja musiikkiin naurattavat aikuiskatsojia. Huumoria ei myöskään tehdä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaan vitsit murjaistaan kaiken muun ohella.

Kohti Aarresaarta! Kuva: Mikko Vihervaara

Toisen puoliajan aikana seikkailullisuus korostuu, kun Hispaniola-laiva on saavuttanut Aarresaaren. Jännitys tiivistyy, tussarit paukkuvat ja lavalla nähdään taitavaa akrobatiaa erityisesti Hannes Mikkelsonin ja Iiro Heikkilän, joka on suunnitellut taistelukoreografiat, toimesta. Taitava akrobatia saa aina minut puolelleen, joten mastoissa vilistäminen ja vetreä kalpojen kalistelu oli erityisesti mieleeni.

Näytelmän onnistumiseksi tarvitaan tietysti myös hyvät näyttelijät ja tässä Turun kesäteatteri on mielestäni erityisen onnistunut. Mikkelson on kirkkaiden silmiensä ja valloittavan karismansa vuoksi loistava Hawkins ja omaksi ilokseni Sami Saikkonen vakuutti vakavailmeisenä kapteeni Smolletina. Samu Loijas on kerrassaan hurmaava patruuna ja on tietysti mainittava myös Jukka Leistin oivallinen Pitkä-John Silver, joka punoo juoniaan ranskaksi ja valmistaa mainioita munkkeja. Silverin merirosvokööri on myös hauska ja osaava, tästä kiitos Veera Degerholm, Jarkko Kallionpää, Antton Kainulainen, Viljami Hotanen ja jo aiemmin mainittu Heikkilä. Musiikki oli puolestaan tuotu lavalle osittain livemuusikoiden avulla, viulua soittava Petra Wahlsten on taitava ja näyttävä merirosvoprinsessa ja Valtteri Lipasti hurmaa haitarinsa kanssa.

Merirosvot ja viulisti Petra Wahlsten. Kuva: Mikko Vihervaara

Turun kesäteatteri vakuutti vauhdikkaalla meiningillään ja iloisella otteellaan ja on hyvinkin todennäköistä, että suuntaamme katsomoon myös ensi kesänä. Esitys pyörii Vartiovuorella vielä muutaman viikon, joten laittakaahan merirosvohuivit otsalle ja painelkaa Turkuun!

Esityksen laadusta kertoo myös se, että katsomossa oli sattumalta samaan aikaan sekä Pilkkuun asti -blogin Isa ja Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Lukuisat kiitokset myös Some Superfluous Opinions -blogin Siirille ja One Night in Theatre -blogin Lauralle, joiden ansiosta esitykseen lähdimme. Käykäähän kurkkaamassa myös näiden bloggaajien tunnelmat esityksestä!

Lavalta: Kivaa ja korkealta (UIT)

Kuva: Mirkku Merimaa

Joskus tekee hyvää poistua omalta mukavuusalueeltaan ja sitä myötä löysimme itsemme vappuaattona Linnanmäeltä. UIT:n huvipuistoalueelle palannut perinteinen musiikki-ilottelu Kivaa ja korkealta oli saanut ensi-iltansa edellisenä päivänä ja odotimme kiinnostuneina mitä tuleman pitää.

Kivaa ja korkealta pitää sisällään noin puolitoistatuntisen verran sketsejä sekä laulu- ja tanssinumeroita. Väliaikaa ei ole lainkaan ja se sopiikin esitykseen hyvin, jatkuvajuonisuutta kun ei siis ole ja tällainen systeemi toimii nähdäkseni hyvin sellaisella nopean vaihtuvuuden periaatteella. Ohjelmistossa juhlittiin muun muassa show'n paluuta Peacock-teatteriin ja naureskeltiin erinäisille tutuille tv-sarjoille ja niiden formaateille.

Sekä minun että miehen suosikiksi sketsien joukosta nousi hulvattomaksi äitynyt Anoppilassa, jossa Niina Koponen ja Mikko Rantaniva saapuvat miehen vanhempien eli Jussi Lammen ja Sari Siikanderin luo kylään. Alkuun sketsi lupaa perinteistä perhepiirihuumoria, mutta homma lähtee nopeasti aivan lapasesta. Sketsin jälkeen kuultu a cappella-kappale, esittäjinä Puntti Valtonen, Lampi, Rantaniva ja Timo S oli sekin raikas numero. Nautin kovasti myös tanssijoiden työstä, erityisesti Minttu Sinkkosen ja Kalle Lähteen parinumeroita olisi katsonut mieluusti lisää ja Sonja Sorvola ja Hanna Rajantie tekivät lavalla hienoa työtä. Että käyttäkäähän niitä tanssijoita!

Kuva: Mirkku Merimaa

Osa numeroista meni sitten hieman ohi. Esimerkiksi Huutokauppakeisari-ohjelmaa emme ole kotona katsoneet, joten Huutokauppa-Einari-sketsin materiaali lensi hieman yli korvien. Vierustovereita tuntui kyllä naurattavan. Lisäksi muutama sketsi tuntui venyvän turhan pitkäksi tai toisteiseksi, esimerkiksi alun Luontoliitto hymyilytti kyllä mutta kun sketsin vitsiä ryhdyttiin toistamaan alkoi sitä toivoa jo siirtoa seuraavaan numeroon.

Kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi on joka tapauksessa todettava, että Kivaa ja korkealta on ammattitaidolla ja huolella toteutettu show. Esiintyjät olivat oikein hyviä, yleisössä oli mukavaa ja lavalla oli menoa ja meininkiä. Kaiken rehellisyyden nimissä on silti todettava, että ei tämä musiikki-ilottelu tämän esityksen jälkeenkään ole minulle se omin esitystaiteen laji. Lajissaan Kivaa ja korkealta taitaa joka tapauksessa olla oikein onnistunut.

Kiitokset UIT:lle kutsusta esitykseen, näimme esityksen kutsuvieraslipuilla.

Lavalta: Love Me Tinder (HEOn musiikkiteatterilinja)

#selfietime! Kuva pihistetty työryhmän instagram-tililtä (@lovemetinderheo), kuvan ottanut Artëm Kuosti.

En ole kertaakaan käyttänyt Tinderiä, en ole tainnut edes nähdä koko sovellusta. Silti ja ehkä juuri siksi HEOn musiikkiteatterilinjan esitys Love Me Tinder herätti heti mielenkiintoni. Esityksen kerrottiin perustuvan työryhmän omiin kokemuksiin tästä someajan deittisovelluksesta. Liput laitettiin varaukseen ja pienen aikataulusäädön jälkeen päästiin lopulta Kaapelitehtaan Turbiinisaliinkin ihan ajoissa.

Esitys lähtee käyntiin heti, kun katsojat astuvat saliin. Esiintyjät ovat jo lavalla ja hihkuvat älylaitteiden äänimerkkien kilahdellessa taustalla. Ja sitten lähdetään. Lavalla pohditaan muun muassa sitä, millä perusteella Tinderissä swaipataan oikeaa ja vasenta ja miten tämä deittailun näennäinen helppous vaikuttaa itse seurustelukulttuuriin. Ja mistä sitä muuten voi tietä, että onko se tyyppi nyt se oikea? Terävintä kärkeä olivat kuitenkin havainnot siitä, miten some nykypäivänä todella vie tilaa ajatuksilta ja miten ilmiön selittäminen ns. some-sukupolven ulkopuolelle on tavattoman haastavaa kun oikeita vertailukohtia ei oikeastaan ole. Esitys herätti oikeasti ajatuksia ja on saanut tässä samalla miettimään myös omaa sosiaalisen median käyttöä.

Parasta antia oli kuitenkin musiikki, sillä musiikkiteatterilinjan esityksessä kohtauksesta toiseen kuljettiin luonnollisesti kappaleiden välityksellä. Lavalla kuultiin lukuisia tuttuja musikaalisävelmiä Aladdinista Spring Awakeningiin ja osa kappaleista oli saanut uudet sanoitukset työryhmältä. Erityisesti versioinnit RENTin Light My Candlesta ja Chicagon Cell Block Tangosta ilahduttivat kekseliäisyydellään, muista kappaleista mieleen jäi komeasti esitetty Edge of Glory jossa lauloi Miriam Mekhane.

Ainoa kritiikki, jota esityksestä keksin, koskee koreografioita ja tämäkin on lähinnä parannusehdotus. Tanssikohtauksissa oli paljon improvisaatiota ja vaikka se joissain kohdissa toimikin oikein hyvin (esimerkiksi disco-kohtauksissa), olisin esimerkiksi laulujen yhteyteen kaivannut myös yhteisiä selkeitä koreografioita enemmän. Ne kuitenkin selvästi onnistuivat työryhmältä ja sellaista olisi mielellään katsonut enemmänkin, nyt etenkin pitemmissä joukkokohtauksissa esiintyjät tuntuivat välillä kasaantuvan eri puolille lavaa ja tunnelma oli hieman hallitsematon.

Esiintyjinä olivat joka tapauksessa musiikkiteatterilinjan opiskelijat, kymmenen tavattoman taitavaa nuorta naista ja heidän tukenaan HEOn lauluntekijä-, laulaja- ja musiikkilinjoilta joukko mainioita muusikoita. Mies esitti kiitokset bändille erityisesti siitä, että biisisovituksissa ei oiottu ja molemmat kokonaisuutena aplodeeraamme sitä, miten ammattimaista meininkiä lavalla oli. Esimerkiksi komediallinen ajoitus oli monessa kohtauksessa just eikä melkein nappiin, loisteliasta!

Kaiken kaikkiaan esitys oli siis ehdottoman mainio kokemus. Lavalla nähtiin aitoa esiintymisen iloa ja hyvää fiilistä ja se välittyi myös katsomoon. Esiintyjät myös laittoivat itsensä likoon ja tunnelma oli aito, hauska ja oivaltava. Hyvä HEO, jatkakaa samaan malliin!