keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had


Nyrkkeilijästä näyttelijäksi siirtynyt Tony Danza päätyi vuonna 2009 vaihtamaan uraa jälleen kerran. Danzan oma puheohjelma lopetettiin ja tulevaisuus näytti epävarmalta, kunnes hän alkoi pohtia opettajan uraa. Danzalla nimittäin on taskussaan historian opettajan paperit ja kun herra vielä sattui mainitsemaan ideastaan eräälle tuottajalle, joka halusi tehdä aiheesta tosi-tv-sarjan alkoi asia olla selvä. Byrokraattisen pyörittelyn ja säätämisen jälkeen Danza saa äidinkielen opettajan pestin Northeastin koulussa. Tästä vuodesta kertoo I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High (Crown Archetype, 2012).

So maybe I deserve it when a girl in the back pipes up.
"Are you nervous?"
I breathe a sigh of relief and admit: "I'm terrified!"
Then comes her punch line: "Because your shirt is totally soaked."

Tv-sarja Teach (2010) lopetettiin melko pian, kun tekijät eivät kokeneet saavansa riittävän kiinnostavaa materiaalia nauhalle, mutta Danza jatkoi pestiään vuoden loppuun saakka. Danza siis aloittaa työnsä optimistisena ja innokkaana tavoitteenaan saada oppilaat todella osallistumaan opetukseen. Voinette siis arvata, että ensimmäinen tunti on melkoinen sillisalaatti eikä homma suju muutenkaan kovin ruusuisesti. Vastoinkäymisiä tulee niin oppilaiden kuin muun henkilökunnankin kanssa, mutta Danza on päättänyt opettaa vuoden loppuun saakka.

Itse olen juuri vetämässä nippuun ensimmäistä lukuvuottani ja pystyin monessa kohdassa samaistumaan Danzan kokemuksiin. Esimerkiksi ensimmäisessä lainauksessa mainittu hikoilu on erittäin tuttua, kutsun sitä itse sijaishikoiluksi joka tapahtuu aivan varmasti silloin kun et ole ihan 100% varma siitä mitä teet. Lisäksi opettajien tulisi aina testata käyttämänsä paidat että näkyykö niissä jos hikoilee. Osa paidoista on armollisempia kuin toiset.

Danza myös elää ensimmäistä vuottaan kuin tunteiden vuoristoradassa. Onnistumiset tuntuvat suurilta voitoilta, epäonnistumiset vievät maanrakoon. Rehellisen oloisesti Danza kuvailee useampaakin tilannetta, jolloin kyynelkanavat ovat auenneet ja itkusta ei tule loppua. Kuulostaa ehkä melodramaattiselta, mutta näin se menee. Ainakin minulla. Joskus sitä kokee tehneensä kaikkensa ja ei silti saa oppilaisiin kontaktia ja se tuntuu kauhealta. Enkä väitä että se on oppilaiden vika, hyvänen aika, teineillä saa olla huonoja päiviä ja aina ei tarvitse jaksaa. Mutta opettajatkin ovat ihmisiä, inhimillisiä.

I flee the office, and David follows. He stops me in the hallway, but all he does is pat my shoulder. It's hard to see through the flood. Is he surprised, or annoyed? "I'm sorry," I blubber. "I can't believe how it affects you when you try so hard and get nowhere."
He hands me a Kleenex. "I remember one of the guys I started with would close his door every day after school and cry at his desk. They can reduce the best of us to tears. It comes with the territory."

Eivätkä tunnekuohut johdu pelkästään opetuksesta, vaan Danza myös samaistuu paljon oppilaidensa elämiin ja on heistä huolissaan. Tämänkin ymmärrän. Kun yhtä ryhmää opettaa pitempään (kuten Danza, jolla ei ollut vuoden aikana kuin tämä yksi opetusryhmä) oppilaisiin kiintyy ja jos huomaa jollain olevan jotain ongelmia niitä tulee lähes väistämättä mietittyä. Että mitä minä voisin tehdä vai voinko mitään. Danza kertoo kirjassaan perustamastaan half-sandwich-clubista, jossa kuka tahansa oppilaista voi tulla viettämään aikaa hänen luokkaansa silloin kun heillä ei ole tunteja. Kuulostaa sympaattiselta.

Lisäksi nostan hattua Danzan käyttämille monipuolisille opetusmenetelmille. Kokeeseen kertaus aarteenmetsästyksen muodossa on varmasti ollut oppilaista hauskaa ja runo-Idolskin vaikuttaa mainiolta. Toki mietin, että kuinka mahdollista tällaisten suunnitteleminen ja toteutus olisi, jos ryhmiä olisi enemmän kuin se yksi kuten Danzalla. Aikaa sellainen joka tapauksessa vie ja aikaa ei aina ole vaikka kuinka niin haluaisi.

Kulmiani puolestaan kohotan muutamille Danzan tekemille mokille. Miten on esimerkiksi mahdollista, että joku hälytyskello ei soi kun mies menee luokkaretkellä piipahtamaan ravintolan tiskille ja tilaa martinin? Siis silloin kun on oppilaiden kanssa syömässä? Virheitä toki tekevät kaikki, itsekin olen säätänyt jos jonkinlaista tämän vuoden aikana. Onneksi kaikki on aina lopulta mennyt parhain päin ja uskallan vielä jatkaa tämän uravalinnan parissa myös ensi vuonna.

Koulumaailma Philadelphiassa ei vastaa täysin Suomen olosuhteita. Tai ainakaan yhdessäkään koulussa, jossa itse olen joko opiskellut tai työskennellyt , ei ole ollut metallinpaljastimia eikä oppilaita laitettu käsirautoihin. Muutenkin opetus ja opetussuunnitelma varmasti poikkeaa totutusta. Opettajan arjen kuvaus puolestaan tuntuu tutulta. Puhe ajautuu helposti kollegoiden kanssa työasioihin, vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän ja tuntisuunnitelmien kanssa saisi aikaa kulumaan loputtomasti, ainakin näin ensimmäisinä vuosina.

Danzan omaelämäkerrallinen kertomus koulumaailmasta on helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se toivottavasti onnistuu herättämään ajatuksia lukijoissa, myös heissä jotka eivät ole opettajia, ja valottaa ehkä jotain uutta opettajan työnkuvasta. Ei siis lainkaan pöllömpi kirja.

Törmäsin kirjaan alunperin Norkun Nenä kirjassa -blogissa ja kun Norkku vielä vaikutti pitävän kirjasta päätyi se myös minun luettavakseni. Kirja on saatavilla ainakin Helmet-kirjastoissa Overdrive-palvelun kautta e-kirjana.

ps. Ja oikeasti opettajan työ on tosi mahtavaa. On niitä huonojakin hetkiä, mutta ne hetket kun onnistuu ja saa jotain aikaiseksi, voi jestas se on siistiä.

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High
Crown Archetype, 2012. 272 s.
Kannen suunnittelu: Nupoor Gordon
Kannen kuva: ThinkFactory Media / Barbara Johnston

6 kommenttia:

  1. Opettajalle tämä kirja varmaan avautuu vielä paremmin kuin tavislukijalle, joka on viimeksi ollut koulussa vuonna miekka ja kivi...

    Muistan muuten lukeneeni jostain että Yhdysvalloissa käytetään vankeinhuoltoon moninkertaisesti enemmän rahaa kuin opetukseen. Sitä taustaa vasten ymmärrän ehkä vähän paremmin miksi Danza tähän projektiin lähti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, Norkku. Opettajanhuone tuntuu muutenkin olevan ei-opeille jännä paikka, itse olin ekoja kertoja siellä jotenkin aivan paniikissa että saanko minä olla täällä ja miten täällä ollaan.

      Aika hurjaa kyllä tuollainen priorisointi ja muutenkin meno tuolla Northeastin koulussa oli melkoista aika ajoin (mutta toki olosuhteetkin ovat erilaiset). Toki sitä sitten miettii, että jos siihen opetukseen panostettaisiin oikeasti niin voisiko se myös laskea vankeinhoitokustannuksia?

      Poista
  2. Olipa ihanan rehellinen teksti, kun toit siihen mukaan omia kokemuksiasi. Minäkin kiinnostuin tästä kirjasta Norkun blogissa, ehkäpä tartun kesällä siinä vaiheessa, kun haluaa jo päästää aivonsa takaisin koulu-asentoon.

    Onhan tää työ ihan kamalaa. Ja ihanaa. En kestä ensi lauantaita, poraan varmaan ihan hulluna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suketus! Kirja on kyllä mainio ja sopivan letkeä luettava, vaikka siinä on myös ahdistavia asioita.

      Ja niinpä! Onneksi oon opettanut lähinnä seiskoja ja kaseja niin ei itketä niin paljon mutta voihan suvivirsi!

      Poista
  3. Minäkin kiinnostuin jo Norkun bloggauksen perusteella, mutta mielenkiintoni vain lisääntyi tämän tekstin myötä. Ja voi hikoilu! Minulla kesti hirveän kauan löytää sellainen dödö, jonka kanssa ei jännittänyt kirjoittaa taululle :D Käytinkin opetuksessa aika paljon kalvoja ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Maija! Hikoilu on kyllä kirottu juttu.. dokumenttikamera on joskus tässä suhteessa pelastaja. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...