perjantai 3. toukokuuta 2013

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää


Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2004) on pyörinyt hyllyssäni pitkään. Olen aikoinani ostanut sen pokkaritarjouksen yhteydessä kirjamessuilta ja opus on sen jälkeen matkannut mukanani kolmessa muutossa. Muiden kannustamana sain vihdoin kirjan luettua Lukudiplomi-haasteen yhteydessä.

Istuuduin, suljin silmäni, tuin otsaani kättä vasten, vedin henkeä. Tunsin houkutusta juosta karkuun, pinkoa muiden luo. Mutten voinut. Minun täytyisi sitä ennen katsoa kuoppaan vielä kerran.
Menin reunalle ja kurkotin kaulaani.
Se oli lapsen sääri. Ja kyynärpää törrötti riepujen seasta. 
Kuopan pohjalla makasi lapsi.

Italialaisessa vuoristokylässä on kuuma. Lapsilauma juoksentelee ympäriinsä ja keksii erilaisia kilpailuja karkoittaakseen tylsyyden. Hävittyään vedon Michele joutuu kapuamaan autioon taloon ja löytää samalla kuopan, jonka pohjalla makaa pieni poika. Onko poika kuollut? Miksi hän on kuopassa? Ja kuka hänet on sinne laittanut? Michele päättää pitää suuren löytönsä salaisuutena ystäviltään ja alkaa kuroa vyyhtiä auki.

Harmittoman oloinen seikkailu muuttuu kuitenkin pian todelliseksi jännitysnäytelmäksi, kun Michele ymmärtää löytönsä merkityksen. Minä en pelkää on paahteinen ja pölyinen jännityskertomus. Pienen pojan mietteet ja toiminta kuljettavat tarinaa eteenpäin. Toisinaan mielikuvitus otetaan avuksi, kun todellisuus tuntuu liian pahalta. Tällainen lapsinäkökulma alkaa olla jo kovin tuttu, viimeksi esimerkiksi Soucyn Tulitikkutytön yhteydessä.

Jännittävästä arvoituksesta huolimatta Minä en pelkää on enemmän pienen pojan kasvutarina kuin varsinainen jännityskertomus. Mitä tapahtuu, kun silmiään ei voi enää ummistaa todellisuudelta? Ja miten löytää se rohkeus jota välttämättä tarvitaan jotta voisi tehdä sen mikä on oikein?

En tiedä onko kirjan oikoluvussa tullut kiire, kahden tytön nimet menevät tekstissä jatkuvasti sekaisin ja hämmensivät. Muutoin kerronta oli lapsenomaista niin kuin kertojaratkaisun huomioon ottaen voisi olettaa. Perusajatukseltaan Ammanitin kirja on kiinnostava ja se on lisäksi nopealukuinen. 70-luvun lopun italialaiskylä tuntuu aidolta ja kuuman auringon ja pölyn voi tuntea ihollaan.

En kuitenkaan päässyt kunnolla tarinan sisään, jostain syystä kaikki pysyi hyvin etäisenä, ja siksi kirja jäi minulle lähinnä ihan hyväksi lukukokemukseksi. Näin jokin aika kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu ehkä jopa ärsyttävältä, vaikka sainkin kirjan luettua loppuun melko kivuttomasti.

Kuutar ihastui huomattavasti enemmän ja katsoi myös elokuvan (sis. juonipaljastuksia), myös Naakku innostui ja kehuu kirjaa paremmaksi kuin elokuvaa.

Lukudiplomitehtävä (Jännitystä): Kirjoita uutinen kirjan rikoksesta.

Koska en halua paljastaa kirjasta aivan kaikkea, valitsen (toivottavasti en sääntöjenvastaisesti) kirjan alussa mainitun huhun (joka jossain määrin on kyllä lähtökohtana kirjan juonenkuljetukselle) ja teen siitä paikallislehteen oman pikku-uutisen.

Maanviljelijä Melichettin tilalla tapahtuu kummia 

Nimettömän vihjeen mukaan Melichettin kadonneeksi ilmoitettu mäyräkoira ei suinkaan ole kadonnut, vaan kohtalo on ollut huomattavan paljon karumpi. Tyttären pienen koiran ovat kuuleman mukaan syöneet maatilan siat.

Tiedonantajamme mukaan Melichetti olisi heittänyt koiran sioille hermostuttuaan epäonnistuneeseen sisäsiisteyskoulutukseen. Vaikka siat tunnetaan yleensä rauhallisina eläiminä, olivat ne syöneet koiran alta aikayksikön.

Herra Melichettiä ei olla vielä tavoitettu asian tiimoilta, mutta poliisilaitos on luvannut ottaa asian tutkintaan.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Io non ho paura, 2001)
Otava, 2004 / Seven-pokkari, 2005. 272 s.
Kannen kuva Minä en pelkää -elokuvasta.

8 kommenttia:

  1. Olen nähnyt filmin, ja se on sangen vaikuttava ja pelottava, ja lopputulokseltaan traaginen, tämän kirjan olen ajatellut lukea, kun käsiini saan.

    Filmissä on kauniita kohtia, viljapellot, karu luonto, mutta on myös niitä kamalia kohtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, ei tämä huono kirja missään nimessä ole eli lue ihmeessä. Leffa voisi olla kiinnostava katsottava, veikkaan että miljöö tosiaan on hieno.

      Poista
  2. Ja minä en ole filmiä nähnyt mutta kirja kyllä veti mukaansa tehokkaasti. Ja kasvukertomushan tämä tosiaan on, jännäri tulee siinä sivussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän tässä kovasti pohtia, että mikä minua tässä kirjassa mätti kun ei tässä tosiaan lähtökohtaisesti ollut mitään vikaa, ei vain tällä kertaa natsannut, hdcanis. Kasvukertomuksena tai kirjana näin yleisemminkin tämä oli kyllä huomattavan paljon inhimillisempi kuin vaikka tuo Tulitikkutyttö.

      Poista
  3. Minä olen lukenut tämän kirjan silloin aikoja sitten melko tuoreeltaan, ja minä kyllä pidin aika paljon kirjasta, ainakin silloin. Olen tainnut nähdä elokuvakin, ja sekin oli ihan okei. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen selvästi ollut nirso tämän suhteen, kun tästä on niin kovin pidetty, Irene. :) Laitan tuon elokuvan kyllä harkintaan, olisi kiinnostava nähdä miten tämän visuaalinen toteutus on onnistunut.

      Poista
  4. Mullakin on mielikuva, että tämä on ollut tosi pidetty. En ole tätä itse lukenut, mutta joskus varmasti luen. Olen lukenut Ammanitilta Juhla alkakoon -romaanin, joka oli minusta aika ärsyttävä (!) (ehkä tässä on joku juttu), mutta luin kirjan kuitenkin tosi nopeasti ja näin jälkeenpäin muistelen sitä yllättävänkin hyvällä (tässä ei taas tunnu olevan yhdistävää juttua).

    Hyllyssä minulla on kolmas Ammaniti, olikohan sen nimi Taivaan ja maan väliltä tms.

    VastaaPoista
  5. Tämä on ollut pitkään lukulistallani, tässä houkuttelevat juuri se paahteinen Italia (oi miten saatkin sen kuulostamaan ihanalta!) ja pienen pojan kasvutarina. En ole itse asiassa oikein tajunnutkaan että tämä on myös jännityskertomus, hyvä minä! :D

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...