tiistai 14. toukokuuta 2013

Lavalta: Tämähän on klassikko! (Kansallisteatteri)

Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Vieroitusoireita alkoi jo tulla, toukokuu jo lähes puolivälissä enkä ole käynyt kertaakaan teatterissa. Siihen sopivasti iski sitten tilaisuus päästä katsomaan Kansallisteatterissa pyörivää reactorin vierailuesitystä Tämähän on klassikko! reactori on vuonna 2006 perustettu ammattinäyttelijöistä ja -muusikoista koostuva improvisaatioteatteriryhmä. Projektissa ovat mukana Teemu Aromaa, Eero Järvinen, Ullariikka Koskela, Antero Nieminen, Jussi Puhakka, Inga Rikandi, Timo Ruuskanen ja Jaana Saarinen. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat seitsemän ensin mainittua.

Improvisoidun koko illan näytelmän pohjaksi otetaan yksi kymmenestä Kansallisteatterissa jossain vaiheessa pyörineestä klassikkonäytelmästä ja siitä sitten lähdetään.

Tai oikeastaan lähdettiin siitä, että yleisöltä pyydettiin ammattia.

Matkaopas!

Ja yhtäkkiä oltiin Espanjassa, seuramatkalla. Toisaalla punttisalilla ja myös kalastamassa. Ja sitten vaikka missä milloinkin. Jossain vaiheessa mukaan otettiin klassikkopyörä, josta pyöräytettiin päivän klassikko. Tähän esitykseen valikoitui Kiven Seitsemän veljestä (muita vaihtoehtoja olivat mm. Hamlet, Cyrano de Bergerac ja Nukkekoti). Lavalla ei kuitenkaan nähty uutta tulkintaa tästä klassikosta, vaan mukaan näytelmään otettiin Veljeksien teemoja ja muutamia tuttuja kohtauksia.

En ole aiemmin ollut katsomassa improvisoitua koko illan näytelmää ja tämä ensikosketus oli oikein positiivinen. Kohtaukset olivat hyvin mitoitettuja ja erilliset tarinat saatiin yllättävänkin hyvin nivottua yhteen jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Hieman toki saattoi olla aikahyppelyä ja ihmetystä kronologiasta, mutta mitäpä tuosta. Ja ihan vain siksi, että eräässä kohtauksessa etsittiin rämeeltä agatrooppi-lintuja olin ihastunut.

Ahdistusta aiheuttivat eniten improvisaatiot valmennuskurssiluennoilta. Tai ahdistusta ja ahdistusta, sanotaan mieluummin myötätuntoa ja samaistumista.

Kansallisteatterin sivuilla lupaillaan itkua ja naurua. Molempia saatiin ja enemmän sitä naurua, kuten myös oli luvattu (vaikka välillä olikin traagista). Ilahduttavaa oli myös, kuinka hyvin näyttelijöiden pokka piti (suurimman osan aikaa) hyvin.

Näyttelijöiden lisäksi erityiskiitokset valoille ja äänille (Kare Markkola, Iiro Iljama), niillä saatiin hienosti luotua tunnelmaa ja muunneltua lavaa milloin miksikin maisemaksi. Ja mainiota oli myös kuulla hieman taustatietoja sekä itse Seitsemän veljestä -näytelmästä että siihen liittyvistä teatteriperinteistä. Enpä tiennyt, että Aleksis Kivelle on tapana jättää oma paikka eturiviin!

Huh. Tästä esityksestä on hieman hankala kirjoittaa, kun esitys on joka illalle eri. Lyhennettynä kuitenkin tämä hyppäys improvisaatioteatterin maailmaan oli oikein hauska ja menen mielelläni myös uudelleen.

Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, menkäähän katsomaan! Ja jos ette usko minua, niin käykääpä lukemassa juttua myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogista.

2 kommenttia:

  1. Juu,nämä oli kyllä sellaisia että olisi hyvinkin voinut mennä katsomaan vaikka kaikki, jokainen kun oli taatusti erilainen :) Minullehan napsahti silloin se Frankenstein ja siellä seikkaili Runkesteinit ja kumppanit sulassa sovussa ja juu, pokkakin pysyi melkein koko ajan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hupsistakeikkaa, luulin jo vastanneeni Talle tähän kommenttiisi. Olisi kyllä ollut hieno nähdä lavalla Kirsikkapuistoa ja Bergeracia jaja.. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...