lauantai 15. maaliskuuta 2014

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)


Katri Alatalon Laulu kadonneesta saaresta (Vaskikirjat, 2014) jatkaa Karnin labyrintista tuttujen hahmojen seikkailuja. Pienestä koostaan huolimatta teos pitää sivuillaan perinteiseen fantasiaan päin kallellaan olevaa suurta tarinaa.

Silti hän seisoi paikallaan eikä kyennyt liikkumaan. Hän yritti kuulostella ääniä päässään mutta ei kuullut mitään. Mustassa vedessä väreili epämääräinen, sinertävä valo. Pilkahdus vain. Sitten kasvot lipuivat näkyviin, ja suuret siniset silmät. Ne katsoivat suoraan Dinjaan. Ikkunaa vasten painautui kämmen, aivan kuten Dinja oli viimeksi painanut oman kämmenensä ikkunaan tältä puolen, ja se oli niin lähellä, että tuntui kuin sitä olisi voinut koskettaa lasin läpi.

Dinja, Emron ja Raúg nauttivat auringonpaisteesta Kesäsaarilla. Elämä tuntuu makealta ja uusia ystävyyssuhteita on luotu. Kadonneen äidin arvoitus ei kuitenkaan jätä Dinjaa rauhaan ja ystävysten matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja, tällä kertaa meriteitse. Matkan aikana päästään tutustumaan vedenalaiseen kansaan ja samalla Dinjalle selviää uusia asioita hänen äidistään.

Tarina etenee kovaa vauhtia eteenpäin kuten edeltäjänsäkin ja samalla taustatietoa annostellaan mukaan sopivissa määrin. Kirjoitustyyliin olisin kaivannut hieman hiomista, jollain tavalla kerronta tuntui paikoin hieman toisteiselta. Tarina kuitenkin kantaa oivallisesti ja teksti vilisi silmässä nopeasti sen myötä.

Alatalon luomassa maailmassa on jotain hyvin tuttua ja samalla se on selvästi omanlaisensa. Laulu kadonneesta saaresta tuo mukanaan uusia kansoja edellisten rinnalle ja tutustuttaa lukijan myös vedenalaiseen, kiehtovaan maailmaan. Erityisesti merikansan elämä ja perinteet viehättivät itseäni kovasti.

Loppuun jätetään tälläkin kertaa muutama koukku, joten seuraava osa päätynee myös lukulistalle ilmestyessään. Toivon myös, että Dinjan käsipohdintaan tulisi selitys, vaikka tässä kirjassa käsiä ei (tietyistä syistä) huomioitu niin paljon kuin aikaisemmassa osassa.

Laulu kadonneesta saaresta on mainio kotimainen fantasiaromaani aivan kuten edeltäjänsä. Kieli on helposti luettavaa ja muutenkin tarina helposti lähestyttävä hämmentävässä tuttuudessaan. Mustien ruusujen maa ei ole lainkaan hassumpi tapa laajentaa käsitystään kotimaisesta fantasiasta.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)
Vaskikirjat, 2014. 339 s.
Kansi: Meri Siitonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...