torstai 6. maaliskuuta 2014

Joanne Harris: Persikoiden aikaan


Joanne Harris on vuosia ollut lohtukirjailijani, tuttu ja turvallinen, siitäkin huolimatta että Sinisilmä oli yksi epämiellyttävimpiä lukukokemuksia koskaan. Viime vuonna ilmestynyt Persikoiden aikaan (Otava, 2013) tarttui vihdoin mukaan kirjastosta ison lukupinon jatkoksi. Opus jatkaa Pienessä suklaapuodissa ja Karamellikengissä aloitetun Vianne Rocherin ja hänen perheensä tarinaa.

Mitä muuta olisin voinut haluta? No, ehkä vähän tuulta; vähäisen tuulenhenkäyksen kuin suukon niskassani, jossa sotkuiseksi nutturaksi kiinnitetyt hiukseni jo pistelivät kesäisestä hiestä kosteina --
Ihan pikkuriikkisen tuulahduksen. Mitä? Mitä vahinkoa siitä nyt voisi olla?

Pariisissa on kuumaa ja helteistä. Tuuli tuo haudan takaa saapuneen kirjeen Viannen ystävältä Armandelta, joka kehottaa tätä palaamaan Lansquenetiin. Uneliaassa kylässä kuhistaan, kun kyläläisten ja rannan muslimiyhteisön välillä on kahnausta. Eräs talo on poltettu ja syylliseksi epäillään vanhakantaista pappia, Reynaudia, joka systemaattisesti vastustaa uudistuksia niin omassa kirkossaan kuin kylässäkin. Vianne ei tietenkään voi olla työntämättä lusikkaansa soppaan, mutta tällä kertaa pelkät kaakaokupilliset eivät auta.

Harris kuljettaa tarinaa leppoisasti. Lansquenetin kylä on juuri sellainen kuin muistin, vaikka sielläkin käytetään kännyköitä ja Facebookia. Olen aina kuvitellut Pienen suklaapuodin sijoittuvan jonnekin hieman kauemmas aikaan, jolloin kaikki esitetään seepian sävyissä, mutta Persikoiden aikaan on selvästi nykyajassa mukana vaikka muutosta kylän sisällä jossain määrin vastustetaan. Toisaalta osa väestöstä toivottaa kirkkoonkin tervetulleiksi powerpointit ja muovituolit.

Ja siksi pystyn melkein kuvittelemaan, että tämän juhlan myötä ja muutoksen haiskahtaessa savun tavoin ilmassa Vianne Rocher palaa Lansquenetiin. Olisi nimittäin niin hänen tapaistaan ilmestyä kylään sodan kynnyksellä. Sillä sota on aivan varmasti tulossa, ja se tuoksuu samalta kuin puhkeamassa oleva myrsky.

Muslimiyhteisön ja kirkon kahnausta, menneen ja uuden ajan kohtausta kuvataan monien henkilöiden kautta, vaikka kertojina ovatkin vain Vianne ja Reynaud. Minulle aina Alfred Molinalta näyttävä Reynaud avautui uudella tavalla ja pidin hänestä ehkä jopa enemmän kuin hieman röyhkeästä mutta samalla epävarmasta Viannesta. Muslimiyhteisön joukosta löytyi myös kiinnostavia hahmoja, kuten kuriton vanha Omi.

Persikoiden aikaan oli juuri niin turvallinen kirja kuin ajattelin. Se tarjoilee näkymän kauniiseen maalaiskylään ja sen kulisseissa kuhiseviin juoruihin. Mitään elämää suurempia oivalluksia ei kirjasta saa, mutta se on hyvä lukuromaani. Jos piti sarjan aikaisemmista osista, on tämä oivallinen jatko-osa.

Villasukka kirjahyllyssä löysi vähitellen tarinasta kaipaamansa, Susa kuvaa tätä lukuromaanien aateliksi.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé, 2012)
Otava, 2013. 409 s.
Suomentanut: Satu Leveelahti
Kannen suunnittelu: Claire Ward

2 kommenttia:

  1. Hauska juttu, minullekin Pienen suklaapuodin tapahtumat ovat aina olleet jotenkin menneiden aikojen sävyttämiä :) Joanne Harris voisi saada minultakin lohtukirjailijan tittelin, tosin se pitäisi jakaa Anne Tylerin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska kuulla etten ole ainoa, Villasukka kirjahyllyssä! Anne Tylerit taitavat olla minulta lukematta, pitänee kokeilla jossain välissä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...