Elina Rouhiainen: Vainuttu (Susiraja #4)

Neiti Näpsä ei vainunnut susia tarkkailukiveltään.

Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja on ollut mukavan leppoisaa ja nopeaa luettavaa. Odotin sarjan viimeistä osaa Vainuttua (Tammi, 2015) innolla ja vihdoin sen kirjastosta saatuani haaveilin vapaapäivästä jonka aikana ehtisin lukea kirjan kerralla loppuun. Aikatauluhaasteista johtuen tällaista päivää ei järjestynyt, joten jouduin tyytymään osissa lukemiseen ja hyvin se toimi onneksi niinkin. Koska tämä teksti käsittelee sarjan viimeistä osaa, saattaa teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia. Kulje siis varovasti.

Raisa on saanut vaiherikkaan vuoden jälkeen vähitellen paikattua välinsä Helsinkiin muuttaneeseen Mikaeliin. Elo tuntuu auvoisalta ja myös ystävyys Nikoon paikkautuu vähitellen. Rakkautta on ilmassa muutenkin, sillä Taneli tuntuu tulleen Nikon rinnalle jäädäkseen ja Mitja ja Ciao ovat lähentyneet entisestään. Rauhallisuus ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä Hukkavaaran kylän salaisuus uhkaa paljastua ja myös daimonit saapuvat sekoittamaan pakkaa. Raisan ja Mikaelin on tehtävä tärkeitä päätöksiä tulevaisuuksistaan ja samalla suojeltava läheisiään, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Kirjasarjojen viimeisillä osilla on raskas taakka kannettavanaan, sillä tarinan langat pitäisi saada sievästi nippuun ja homma lopetettua niin että myös lukijakunta pysyy tyytyväisenä. Rouhiainen onnistuu tehtävässään ilahduttavasti. Lähes kaikki sarjan olennaiset hahmot on saatu kirjan sivuille loogisesti mukaan ja tarinalinjat saadaan varsin tyydyttäviin lopputuloksiin. Keskimmäisissä osissa minua hieman vaivannut hidas etenemistahti, jonkinlainen jaanaavuus, on myös saatu kuriin ja teksti etenee jouhevasti eteenpäin.

Vain kirjan loppupuolen tapahtumat aiheuttavat minussa aivan pientä otsanrypistelyä. Tajunnanmenetys on mielestäni harmillinen kikka helpottaa kerrontaa ja olisin halunnut tietää tarkemmin, mitä eräälle hahmolle siinä sitten tapahtui ja miten homma todella selvisi. Tämä oli kuitenkin vain pieni nikotus, sillä vetävästi kirjoitettu teos tuli luettua yhteensä noin viidessä tunnissa.

Kokonaisuutena Susiraja on kiinnostava ja eheä sarja. Rouhiainen on tasapainoillut taitavasti toiminnan ja romanssin välillä ja tyyli on säilynyt mainiosti. On myös ilo huomata, että sarja on osattu lopettaa silloin kun sen kirjoittaminen on selvästi ollut vielä mukavaa eikä juoni ole kulunut liian ohueksi. Kiitos matkasta Kainuun metsissä, seuraavia kirjallisia tuotoksia odottelen jo!

Elina Rouhiainen: Vainuttu (Susiraja #4)
Tammi, 2015. 414 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Lumikki Andersson #2)

Salla Simukan Lumikki-trilogia alkoi sen verran päräyttävästi, että kakkososa Valkea kuin lumi (Tammi, 2013) lähti kirjastosta mukaan siihen törmätessäni. Vauhdikkaita tyttösankareita ei mielestäni voi olla koskaan liikaa, ja ainakin ensimmäisessä osassa pidin kovasti Lumikin päättäväisyydestä.

Talvinen Tampere on vaihtunut kesäloman koittaessa kesäiseen Prahaan. Leppoisa lomamatka muuttuu tietysti pian astetta jännittävämmäksi, kun Lumikki tapaa Zelenkan, nuoren naisen joka kertoo olevansa hänen siskonsa. Menneisyys tuntuu olevan täynnä salaisuuksia ja tutustuessaan Zelenkaan Lumikki sotkeutuu myös omituisen Valkean Perheen toimintaan.

Kun tyttö avasi suunsa, Lumikki mietti jo valmiiksi, miten torjuisi lähestymisen lyhyesti, kohteliaasti ja sopivan kylmästi. Kylmyys tehosi aina.
Kun tyttö pääsi virkkeenä loppuun, kylmä oli hiipinyt helteestä välittämättä Lumikin selkärankaa pitkin niskaan saakka ja saanut ihokarvat nousemaan pystyyn.
- Jag tror att jag är din syster.

Prahan seikkailujen ohella Simukka raottaa lisää salaisuuksien verhoa, jota ensimmäisessä kirjassa vain hipelöitiin. Lumikin rakkaustarina saa selvyyttä ja samalla sorkitaan myös perheen menneisyyttä. Rakkauden kohde oli itse asiassa mielestäni yksi parhaita juttuja tässä kirjassa, sillä teema on ajankohtainen ja pidän sen läsnäoloa nuortenkirjassa hyvänä asiana.

Harmikseni kirja ei kuitenkaan kolahtanut yhtä kovaa kuin ensimmäinen osa. Kirjan teemat olivat kyllä kiinnostavia, samoin mysteeri johon Lumikki auttamattomasti sotkeutuu. Jännittävien takaa-ajakohtausten kuvasto tuntui liian toimintaelokuvamaiselta tuttujen kohtausmallien kautta. Vähemmälläkin ryminällä olisi ehkä selvinnyt tai sitten olisin kaivannut jotain uutta ja yllättävää.

Toisaalta on todettava, että siihen minuun joka ahmi muun muassa Anthory Horowitzin käsittämättömän övereitä Alex Rider -kirjoja, olisi tämä kirja varmasti kolahtanut. Nyt tunsin itseni hippasen turhan vanhaksi tälle. Kirja oli kuitenkin sen verran nopealukuinen, että en viitsinyt sitä keskenkään jättää.

Simukka onnistui joka tapauksessa virittämään sellaiset täkyt, että luen varmasti myös kolmannen osan kunhan se sattuu vastaan. Menevien ja toimintaa tihkuvien nuorten romaanien ystäville suosittelen tätä lämpimästi.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Lumikki Anderson #2)
Tammi, 2013. 237 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)

Katri Alatalon Laulu kadonneesta saaresta (Vaskikirjat, 2014) jatkaa Karnin labyrintista tuttujen hahmojen seikkailuja. Pienestä koostaan huolimatta teos pitää sivuillaan perinteiseen fantasiaan päin kallellaan olevaa suurta tarinaa.

Silti hän seisoi paikallaan eikä kyennyt liikkumaan. Hän yritti kuulostella ääniä päässään mutta ei kuullut mitään. Mustassa vedessä väreili epämääräinen, sinertävä valo. Pilkahdus vain. Sitten kasvot lipuivat näkyviin, ja suuret siniset silmät. Ne katsoivat suoraan Dinjaan. Ikkunaa vasten painautui kämmen, aivan kuten Dinja oli viimeksi painanut oman kämmenensä ikkunaan tältä puolen, ja se oli niin lähellä, että tuntui kuin sitä olisi voinut koskettaa lasin läpi.

Dinja, Emron ja Raúg nauttivat auringonpaisteesta Kesäsaarilla. Elämä tuntuu makealta ja uusia ystävyyssuhteita on luotu. Kadonneen äidin arvoitus ei kuitenkaan jätä Dinjaa rauhaan ja ystävysten matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja, tällä kertaa meriteitse. Matkan aikana päästään tutustumaan vedenalaiseen kansaan ja samalla Dinjalle selviää uusia asioita hänen äidistään.

Tarina etenee kovaa vauhtia eteenpäin kuten edeltäjänsäkin ja samalla taustatietoa annostellaan mukaan sopivissa määrin. Kirjoitustyyliin olisin kaivannut hieman hiomista, jollain tavalla kerronta tuntui paikoin hieman toisteiselta. Tarina kuitenkin kantaa oivallisesti ja teksti vilisi silmässä nopeasti sen myötä.

Alatalon luomassa maailmassa on jotain hyvin tuttua ja samalla se on selvästi omanlaisensa. Laulu kadonneesta saaresta tuo mukanaan uusia kansoja edellisten rinnalle ja tutustuttaa lukijan myös vedenalaiseen, kiehtovaan maailmaan. Erityisesti merikansan elämä ja perinteet viehättivät itseäni kovasti.

Loppuun jätetään tälläkin kertaa muutama koukku, joten seuraava osa päätynee myös lukulistalle ilmestyessään. Toivon myös, että Dinjan käsipohdintaan tulisi selitys, vaikka tässä kirjassa käsiä ei (tietyistä syistä) huomioitu niin paljon kuin aikaisemmassa osassa.

Laulu kadonneesta saaresta on mainio kotimainen fantasiaromaani aivan kuten edeltäjänsä. Kieli on helposti luettavaa ja muutenkin tarina helposti lähestyttävä hämmentävässä tuttuudessaan. Mustien ruusujen maa ei ole lainkaan hassumpi tapa laajentaa käsitystään kotimaisesta fantasiasta.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)
Vaskikirjat, 2014. 339 s.
Kansi: Meri Siitonen

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Siri Kolu puhui tulevasta kirjastaan niin mainiosti viime vuoden Finnconissa, että nappasin kirjan kirjamessuilta mukaani. Pelko ihmisessä (Otava, 2013) kertoo ihmisyydestä, epidemian ja vieraan pelosta. Ja onhan siinä, tietysti, myös rakkautta.

Nyt olen taas ehjä ja paikallaan. Aina välillä unohdan, että mitään on tapahtunut. Kun muut puuhastelevat toisissa huoneissa ja kirjoitan tai luen yksin, saatan liikauttaa halkaani ja huomata miten laukku, jota halusin jalalla vähäsen siirtää, sinkoutuu huoneen poikki. Tai että kyykistyn ja käännyn valmiina hyppyyn jo ennen kuin tulija avaa huoneen oven. 

P-virus riehuu maailmalla ja aiheuttaa influenssaoireiden jälkeen sairastuneissa erikoisia muutoksia. Koska sairaudelle ei tunnu löytyvän parannuskeinoa, sovelletaan ikiaikaista menetelmää: poissa silmistä, poissa mielestä. Pihmiset rahdataan asumaan kolkkoon Luolaan, jossa yhteisö ei voi selvitä ilman ulkopuolista ruokakuljetuksia tai sähkönjakelua. Kuten varmaan ymmärrätte, ei tilanne ole kovin herkullinen. Kertojina toimivat sisarukset Petri ja Pilvi sekä Tuomas. Pilvistä pidin eniten, sairastuneesta ja Luolaan lukitusta, toisaalta Petrin kapinallisuus ja samaistettavuus oli kiinnostavaa.

Tarinan alkuvaiheessa vastustin sen imua ja mietin, että onkohan tästä kirjasta nyt mihinkään. Pikku hiljaa kuitenkin koukutuin ja viimeiset luvut piti lukea nopein sivukääntelyin. Myös tarinan kanssa limittyvä West Side Story kiinnosti minua ensimmäistä kertaa, se ei nimittäin kuulu suosikkimusikaaleihini.

Musikaalin ohella tekstissä sirkuttavat twitterit ja luolan teinit kaipaavat facebookia ja instagrammia. Ne ankkuroivat tarinan selkeästi tämänhetkiseen aikaan, mikä lisää samaistuttavuutta nyt, mutta mietin miten käy kirjalle vuosien kuluttua. Käytetäänkö sosiaalisen median palveluja silloin enää ja onko kirja siten jo vanhentunut? Vaikka eivät ne niin suuressa osassa olleet. Ajankohtaisuutta tuo myös epidemian pelko ja influenssakohut, ne tuskin ovat ihmiskunnan lähihistorian aikana poistumassa mediakuvastostamme.

Hämmennystä ja ilahdusta aiheuttivat myös kirjan tapahtumapaikat. Hetki meni, ennen kuin tajusin että tarinassa esiintyvät vesitornit ja kosket ovat minun asumishistoriaani kuuluvia paikkoja. Hiekkaharjun vesitorni, jonka lähistöllä Petri kävelee, näkyy ylhäällä olevassa kuvassa.

Pelko ihmisessä oli kiinnostava lukukokemus. Odotukseni olivat hieman erilaiset, mutta lopputuloksena ei suinkaan ollut pettymys. Suosittelen.

Raijaa kirja ei sykähdyttänyt vaikka se lukemisen arvoinen olikin ja Jussi K. Niemelä analysoi kirjaa varsin seikkaperäisesti.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava, 2013. 285 s.
Kansi: Safa Hovinen

Jussi Siirilä: Barrikadikesä

Kuva meidän barrikadikesältämme 2012.

Jussi Siirilän Barrikadikesä (Gummerus, 2013) oli hilpeä ja kevyt luettava syyskuisen hääviikon säädön keskellä. Nuortenkirjat tuppaavat tällä hetkellä olevan minun omaa rentoutumislukemistani ja Barrikadikesä sopi tähän kategoriaan kuin nenä päähän. Kaiken lisäksi sain suosituksen lukea kirjan eräältä tutultani, joten homma oli siinä.

Tsädäm, ihmiset. Tsä-däm!
Jotenkin olin tämän aavistanut mutta en ollut antanut itselleni lupaa uskoa siihen. Se oli niin älytöntä. Hirvittävän, puistattavan, hiuksiaraastavan älytöntä. 
Isä ja äiti aikoivat hakea Raaka remontti-ohjelmaan.

13-vuotias Maya painiskelee ongelmien kanssa. Kotitalo pitäisi remontoida, mutta isä sai potkut ja äidin taiteilijuus ei tuo paljoa tuloja tuo. Vanhemmat keksivät ratkaisun, josta Maya ei innostu: he ilmoittautuvat television uuteen remonttisarjaan. Maya neuvottelee itsensä hässäkän tieltä Lappiin pikkuserkkunsa Nooran luo, mutta perillä odottavat uudet ongelmat. On nimittäin hankalaa nuorta miestä ja kaiken lisäksi vielä sellutehtaan lakkautusuhka. Toimintaa siis riittää ja kaiken lisäksi vielä mummo heiluu barrikadeilla ja unohtaa ostaa jääkappiin ruokaa.

Barrikadikesä, sen lisäksi että se on oikein viihdyttävä opus, kommentoi hauskasti tosi-tv:n sisäisiä hupaisuuksia ja pohdiskelee samalla vakavampia irtisanomisten ja työttömyyden parissa. Pääpiirteiltään kirja on joka tapauksessa humoristinen ja ilahduttava sekä helposti luettavissa. Lisäksi Siirilä saa Mayan kritisoimaan hauskasti suosittuja vampyyrikirjoja, joka itseäni lähinnä hihitytti mutta saattaa saada (nuoremmat) vannoutuneet fanit varpaisilleen.

Nostan hattua Siirilälle myös teini-ikäisen tytön maailmaan pääsemisestä. Tunteet heiluvat laidasta laitaan, asiat ovat täynnä draamaa ja isot jutut kerrotaan pelaamalla pullonpyöritystä. Hyvin kuvataan myös ystävyyden problematiikkaa. Maya joutuu useammankin kerran pohtimaan toveruuden vahvuutta säilyttäessään salaisuuksia ja pohtiessaan niiden seurauksia.

Harmittaa, että sain kirjoitettua tämän jutun loppuun vasta niin kauan kirjan lukemisen jälkeen, sillä muistikuvat ovat jo ehtineet haalistua. Kirja on kuitenkin jäänyt positiivisesti mieleen ja muistan nauttineeni sen lukemisesta kovasti. Siirilän teksti oli mukavaa lukea, Mayan seikkailut sopivan tavallisia mutta kuitenkin riittävän draamalla höystettyjä ollakseen kiinnostavia ja kirja itsessään hyväntuulinen ja hyvää tarkoittava. Suosittelen siis lämpimästi.

Kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena, tosin ei varsinaisesti blogiin vaan erääseen toiseen projektiin, joka toivottavasti käynnistyy kevään aikana.

Jussi Siirilä: Barrikadikesä
Gummerus, 2013. 301 s.
Kansi: Emmi Kyytsönen

Ida Korhonen: Miljoonasäde

Ida Korhosen Miljoonasäde (Books on Demand, 2012) lähti kirjastosta mukaan, kun tapasin kesällä nuoren kirjailijan itsensä. Korhonen julkaisi vuonna 2012 12-vuotiaana kirjoittamansa opuksen Books on Demandin kautta voitettuaan jonkin kirjoituskilpailun. Mielestäni nuoren kirjailijanalun kirjoittama romaani on niin mainio ajatus, että päätin kokeilla.

Aion kertoa nyt uskomattomimmasta jutusta joka minulle on tapahtunut. En vieläkään usko, että minulle, Linnealle, aivan tavalliselle tytölle voi tapahtua tällaista. Minulla on siitä monta muistoa, mutta yritän kertoa sen tarinan muodossa ja niin, että ymmärrät. Varmaan tämä myös kuulostaa sadulta, mutta sinun on uskottava, sillä voit olla seuraava.

Linnean elämässä ovat asiat mullin mallin. Pikkusisko hukkui edellisenä kesänä kummissa olosuhteissa ja kaiken lisäksi nuorella tytöllä ei ole kavereita. Eräänä päivänä Linnea kuitenkin kohtaa metsässä laulavan kalan, joka antaa hänelle tehtävän: koota palapeli. Eikä siinä vielä kaikki: Linnean kouluun tulee kaksi uutta oppilasta, Helmiina ja Pauliina, joiden kanssa Linnea ystävystyy. Uusien kavereiden kanssa Linnea päätyy kohtaamaan rikollisliigan kooten siinä samalla mystistä palapeliä. Mikä palapelin tarkoitus lopulta on? Ja miksi Linnealla on tunne, että kaikki liittyy loppujen lopuksi jotenkin hänen pikkusiskoonsa?

On toki sanottava, että Miljoonasäde on viimeistelemätön - ja sehän on varsin luonnollista. Teoksella ei kuitenkaan ole ollut kustannustoimittajaa tai ammattitaittajaa. Kieli on hieman toisteista ja yksinkertaista, mutta ei huonoa. Tarina liikkuu pääosin loogisesti muutamia nikotuksia lukuunottamatta.

Kunnon toimituksella ja taitolla Miljoonasäteestä olisi varmasti saanut oikein mainion nuortenromaanin. Siihen on ihailtavalla tarmolla saatu mahdutettua paljon nuortenkirjojen tyypillisiä klassikoita: taianomaista fantasiaa, rikosten selvittelyä, hevosia sekä salaperäinen poika. Hatunnoston arvoinen suoritus. Kaiken lisäksi kiinnostuin aidosti Linnean ja kumppaneiden palapeliprojektista ja rosvoista.

Toivon, että Korhonen jatkaa kirjoittamista ja ehkäpä jossain vaiheessa hänestä kuullaan vielä lisää. Lupaan olla silloin kirjaston varausjonon etunenässä.

Ida Korhonen: Miljoonasäde
Books on Demand, 2012. 152 s.
Kansi: Ella Halonen

John Stephens: Smaragdiatlas (Kirja aikojen alusta #1)

En ollut kuullutkaan John Stephensin Smaragdiatlaksesta (Tammi, 2011; The Emerald Atlas, The Books of Beginning I, 2011) ennen kuin keskustelin tänän kesänä erään mainion 10-vuotiaan tytön kanssa. Hän oli juuri lukemassa kirjaa kolmatta kertaa eikä olisi halunnut laskea kirjaa käsistään. Päätin siis näillä suosituksin varata kirjan kirjastosta.

Sisar Agatha huokaisi: "Jaahas, nyt se sitten tosiaan on alkanut..." ja astui käytävään.
Vanha mies meni hänen perässään ovesta ulos ja pysähtyi katsomaan nukkuvia lapsia. Hän nosti kättään kuin siunaukseen, kuiskasi: "Tapaamisiin", ja käveli pois.
Lapset jatkoivat uniaan tietämättä mitään uudesta maailmasta, johon he heräisivät.

Sisarukset Kate, Michael ja Emma ovat kiertäneet lähes koko ikänsä orpokodista toiseen. Vanhemmat katosivat kymmenen vuotta aikaisemmin ja vaikka lapset uskovat heidän olevan yhä hengissä, on toivoa toisinaan vaikea yllä. Onni kuitenkin kääntyy, kun lapset lähetetään jälleen kerran uuteen orpokotiin mystisen tohtori Pymin luokse.

Cambridge Fallsin kylä on sisarusten mielestä kummallinen. Kylässä ei ole lainkaan lapsia ja vanha ränsistynyt talo on täynnä kummallisia huoneita. Kellarista löytyy vanha pölyinen kirja, joka yhtäkkiä siirtää lapset kylän synkkään menneisyyteen. Voivatko Kate, Michael ja Emma auttaa kyläläisiä ja miksi Kate tuntee outoa yhteyttä kirjaan?

Kate piteli kuvaa tyhjän sivun yläpuolella mutta empi. Hän tunsi taas saman pimeyden, joka luikersi kirjasta uhaten hukittaa hänet. 
"Mikä hätänä?" Emma kysyi.
Kate veti henkeä, keskitti ajatuksensa Michaeliin ja laski kuvan kirjan sivulle.

En ole verrannut käännöstä alkuperäiseen, mutta väitän silti että Kaisa Katteluksen käännös on oikein mainio. Kieli soljui mukavasti ja hahmoilla oli omanlaisensa äänet eivätkä repliikitkään olleet kökköjä. Muutenkin Smaragdiatlas oli oikein viihdyttävä lukukokemus. Tapahtumia oli riittävästi, sisarukset varsin kivoja ja juonikaan ei ollut pöllömpi.

Takakannessa kirjan viitataan seuraavan mm. J.K.Rowlingin ja J.R.R.Tolkienin viitoittamaa tietä. Rowling-viittauksen allekirjoitan, sillä myös tässä lapset ovat jollain tavalla merkittyjä, ihan Tylypahkafiiliksiin ei kuitenkaan ihan vielä päästy. Tolkien-viittaus voisi liittyä kääpiöihin (jotka olivat kivoja) tai ehkäpä rääkyjiin, joissa on jotain etäisesti nazgulmaista. Joka tapauksessa kirjassa on siis paljon tuttuja fantasiaelementtejä, mutta sopivasti omanlaisinaan tai sitten vain taitavasti mash-upattuina.

Vaikka Smaragdiatlas ei ollut minulle mitenkään tajunnanräjäyttävä kokemus, oli se leppoisa ja kiinnostava nuorten fantasiaseikkailu. Luen varmasti sarjan muutkin osat, toinen osa Tulikronikka onkin jo ilmestynyt. Kannatti uskoa suositusta.

John Stephens: Smaragdiatlas - Kirja aikojen alusta 1 (The Emerald Atlas - The Books of Beginning 1) 
Tammi, 2011. (Bon-pokkari, 2012) 417 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kannen kuvitus: Jeff Nentrup

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2)

Magdalena Hain Kellopelikuningas (Karisto, 2013) tarjoilee jatkoa minua kovasti ihastuttaneelle Kerjäläisprinsessalle (Karisto, 2012). Vauhdikas Gigin ja Henryn seikkailu sijoittuu Vihreälle saarelle, jossa luokkajako on edelleen voimissaan ja kuhistaan kovasti uusista keksinnöistä. Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole ensimmäistä osaa lukeneet, muuten pyrin olemaan paljastamatta mitään olennaista tästä opuksesta.

On kulunut puoli vuotta Kerjäläisprinsessan tapahtumista. Gigin perhe on muuttanut Alhaistosta Rahastoon ja elää vihdoin ainakin lähes kuninkaallisen perheen arvon mukaisesti. Vanhemmat siskot ovat asiasta kovasti innoissaan, Gigi ei niinkään sillä korottunut asema vaatii muun muassa röyhelöisten hameiden käyttämistä. Asemanmuutos ei kuitenkaan muuta ystävyyttä Henryn kanssa. Gigin seikkailujen lisäksi Vihreällä saarella kuhistaan hänen isänsä ja Barnabaksen uudesta projektista, ilma-alus Titanista. Modernien tuulien puhaltelu ei kuitenkaan ole kaikkien saarelaisten mieleen ja pian arki muuttuu jälleen seikkailuksi.

Mitä minun äitini, tai kukaan muu läheisistäni, ei suostunut ymmärtämään, oli se, että oli loppujen lopuksi aivan sama, millainen mekko minulla oli päälläni ja kuinka taidokkaasti hiukseni oli käherretty. Ihmiset näkivät minussa aina vain sen, minkä Luopio oli Unikkolinnassa vienyt.

Gigi on ehdottomasti uusi idolini ellei ollut sitä jo Kerjäläisprinsessan jälkeen. Tämä nuori tyttö on neuvokas, sympaattinen ja aito, ei liian täydellinen, omaperäinen. Ilahduin kovasti myös juonen lomaan sisällytetystä Umbrovian historian avaamisesta sekä muiden hahmojen syventämisestä. Sarjan ensimmäistä osaa tituleerasin tv-sarjan pilotiksi, tässä toisessa osassa päästiin selvästi pitemmälle. Ja kuten hyvään sarjaan kuuluu, tuotiin soppaan mukaan myös uusia tuttavuuksia.

Hai kirjoittaa niin mainiota tekstiä, että Kellopelikuningasta oli vaikea laskea käsistään. Tapahtumat ovat jännittäviä, jopa hieman pelottavia, ja ykkösosan lukeneena tietää että kauheitakin asioita voi tapahtua. Pistoolit paukkuvat ja takaa-ajajia paetaan pitkin Alhaiston kujia. Tyyli on myös varsin rempseä, pahoja tyyppejä voidaan suutuksissa haukkua paskiaisiksi. Jotenkin kielenkäytöstä tuli mieleen Ronja, ryövärintytär joka on yksi suosikeistani Lindgreniltä. Olen myös edelleen viehättynyt Hain ihmissusista ylimääräisine konsonantteineen ja temperamentteineen (RRROSSKAA!). Mussovits on mahtava tyyppi.

Kirjan lopussa on liitteitä, joissa kerrotaan esimerkiksi Vihreän saaren uskonnoista sekä ilmalaivoista. Tekstilaji on näissä pätkissä enemmän vanhemmalle lukijalle suunnattu, sanoisin, mutta miksei asiasta kiinnostunut nuorikin voisi niitä lukaista. Mielestäni on joka tapauksessa mukavaa, että kirjan asioita on ihan oikeasti taustoitettu ja että se työ näkyy.

Tästä tuli nyt aikamoista hehkutusta, mutta ei voi mitään. Nautin kirjan lukemisesta kovasti ja odotan innolla sarjan seuraavaa osaa (ja ihmissusia). Suosittelen, piste.

Taikakirjainten Raija kehuu tätä edeltäjäänsä kypsemmäksi, Risingshadow-sivustolla Niina kehuu kirjan kieltä.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2)
Karisto, 2013. 330 s.
Kansi: Sára Köteleki

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2)

Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY, 2012) vei minut tammikuussa täysin mukanaan ja sai odottamaan jatkoa faunoidien seikkailulle. Sarjan toinen osa Piraijakuiskaaja (WSOY, 2013) oli saatava junamatkalle mukaan heti tuoreeltaan.

Piraijakuiskaajassa tuttu faunoidijengi pääsee riehumaan Suomen mailta Atlantin taakse. Unnan syntyperä, jota alettiin tutkia jo Käärmeenlumoojassa, on edelleen hämärän peitossa, mutta kansainvälisen faunoidirekisterillä Kaliforniassa saattaisi olla asiaan lisätietoa. Luvassa on siis aurinkorantoja, surffausta sekä tietysti vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

"Toivottavasti löydät etsimäsi", Mumak sanoi Unnalle, "mutta ole varovainen. Yhdysvalloissa on eniten metsästäjiä koko maailmassa."

Unnan ajatukset löivät tyhjää. Ajatus leijumisesta suljetussa tilassa monen tuhannen metrin korkeudessa tuntui aivan yhtä huonolta kuin ajatus metsästäjän medaljongissa kellumisesta. Tai tyhjiössä.

Kirjassa esitellään myös kaksi uutta hahmoa, sisarukset Eden ja Nemo, jotka päätyvät samoille seuduille omista syistään. Tyyppien ilmestyminen tutun jengin liepeille nostattaa jos jonkinlaisia tuntemuksia, joten kitkaa on luvassa myös tältä suunnalta. 

Salaman kerronta kantaa hyvin myös tätä Faunoidi-sarjan toista osaa. Tarina soljuu eteenpäin kuin itsekseen ja kertojanvaihdot ovat sulavia. Sekaan on saatu sopivasti huumoria, vauhtia ja ripaus vakavuutta jotta homma ei menisi liian höttöiseksi. Opus myös tuo henkilöhahmoihin mukavasti lisää syvyyttä ja sai ainakin minut kiintymään tähän sekalaiseen sakkiin entistä enemmän. Esimerkiksi mystiseen Ronniin oli mukava tutustua lähemmin ja saada vähän tarttumapintaa hahmoon.

Käärmeenlumoojasta tuttu hyrinä Unnan ja Rufuksen välillä on myös tallella. Vaikka en enää teini-ikäinen olekaan, niin kyllä tämän nuorenparin peuhaaminen sai välillä varpaat kipristelemään mutta ei onneksi vaivaannuttavuudellaan. Homma on kuitenkin jätetty sen verran siistiksi, että ei tarvinnut junassa lukiessakaan peitellä kirjan sivuja vierustovereilta.

Erikoispisteitä Piraijakuiskaaja keräili vielä sen sisältämillä biologian faktatiedoilla, jotka ainakin yhdellä lukukerralla vaikuttivat pitävän kutinsa. Tämän kirjan lukemalla voisi saada lisätietoa vaikkapa lukion biologian kurssien ekologia-osuuksiin. Faktatiedot on myös ujutettu tekstiin sen verran näppärästi, etteivät ne pistä turhaan silmään vaan ovat osana kerrontaa.

Piraijakuiskaaja oli mitä mainiointa viihdettä. Junamatka kului Tikkurilasta Suonenjoelle asti ilman minkäänlaista tarvetta lähteä hiihtelemään ravintolavaunuun tai saada lisävirikkeitä. Sarjan kolmannen osan, Harakanloukun, on parasta täyttää edeltäjiensä nostattamat odotukset, sillä odotan jo kovasti mitä jatko tuo tullessaan.

Suosittelen molempia Faunoidi-sarjan opuksia (lanu)spefistä kiinnostuneille. Salama on luonut kiinnostavan vaihtoehtomaailman, jonka olemassaolo ei edes tunnu liian kaukaahaetulta, niin uskottava se on.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

WSOY, 2013. 377 s.

Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

J.S.Meresmaa: Mifongin aika

Viehätyin viime syksynä kovasti J.S.Meresmaan Mifongin perintö -fantasiateoksesta (Karisto, 2012) ja jäin kieli pitkällä odottamaan jatkoa. Niinpä sarjan toisen osan, Mifongin ajan (Karisto, 2013), lukeminen oli itsestäänselvyys. Eikä muuten pettänyt tämäkään opus. Seuraava lainaus on muuten kirjan ensimmäiseltä sivulta, joten se ei paljastele mitään keskeltä kirjaa.

Haljennee maan uumenista kohoava huuto oli vain väreitä ilmassa, painepatsas ilmassa leijuvia kiteitä vasten. Voimakas lämpöpurkaus, jota jäinen manner ei ollut ennen kohdannut, kuumensi kivet. Lumi ja jää kohosivat kosteana pilvenä ilmaan ja paljastivat mustan maan laajalta alueelta,
Tuuli nousi, kaapaisi maasta sorapyörteen.
Haldor Sininen oli herännyt.

Mifongin aika lähtee samoista kuopista, mihin edellinen osa jäi. Juonen kuvailu toisen osan tapauksessa tuntuu riskaabelilta. Sanottakoon kuitenkin, että teoksessa ovat mukana kaikki edellisestä osasta tutut päähenkilöt muutamin lisäyksin ja tarinaa kuljetetaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta. Vanhoihin tuttuihin, kuten Danteen panttereineen, tuliseen Ardikseen ja kovapäiseen Linniin saadaan lisää syvyyttä ja näkökulmaa. Lisäksi lukija päästetään tutustumaan lähemmin ja monin tavoin myös mystisiin mifonkeihin.

Tarina kulkee eteenpäin haipakkaa vauhtia eikä turhaan junnaa paikoillaan. Välillä tahti lähes hengästyttää, mutta samaan aikaan se imaisee totaalisesti mukaansa. Itse tahkosin kirjan alusta loppuun parissa päivässä pääosin juna- ja ratikkamatkojen aikana. Kaiken lisäksi teksti soljuu sen verran mukavasti, että tekstiä on helppo lukea ja juonensyrjässä pysyy kiinni.

Erityisesti nostan hattua Meresmaan käyttämälle monipuoliselle kielelle. Tarinaa on höystetty hauskoilla ja osuvilla ilmaisuilla, tekstissä vilisee jupinoita, krumeluureja ja muita mainioita sanavalintoja joita en hätäpäissäni muistanut kirjoittaa ylös. Joka tapauksessa nautin Meresmaan tekstin lukemisesta kovasti.

Toisen osan jäleen huomaan myös kiintyneeni hahmoihin kovasti. Naishahmot Linn ja Ardis tuppaavat paikka paikoin saamaan minut ärsyyntyneeksi itsepäisyydellään, mutta pidän heistä silti. Uudet sivuhenkilöt myös kiinnostavat kovasti, erityisesti Mohari josta toivottavasti kuullaan myös seuraavassa osassa.

Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli jonkinlaista selkeämpää kertausta mitä edellisessä osassa oli tapahtunut. Selvästi olen tottunut tv-sarjojen jaksojen alussa oleviin "previously on"-kertauksiin. Tokihan asian olisi myös voinut tarkistaa edellisestä osasta (jos olisin muistanut lainata sen kirjastosta) mutta mietin että kuinka hankalaa olisi laittaa esimerkiksi kirjan loppuun jonkinlainen kertaus, etenkin kun kyseessä on näin "lyhyt" sarja eli näillä näkymin neljä osaa.

Lyhyesti Mifongin aika oli hengästyttävän koukuttava ja virkistävä fantasiateos. Seuraavaa osaa odotan, jälleen kerran, innokkaasti.

Norkku viehättyi myös tästä sarjan toisesta osasta. Lisäksi suosittelen myös kirjailijan omaa blogia, Mifonkien matkassa.

J.S.Meresmaa: Mifongin aika
Karisto, 2013. 494 s.
Kansi: tieto kirjaston tarran alla, korjaan kun tiedän
Kirjan vinjetit ja kartta: J.S.Meresmaa

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Kun enkelit katsoivat muualle oli joskus yläasteikäisenä minulle tärkeä kirja. Kun eteen sitten tarjoutui mahdollisuus lukea Simukan uusi, nuorille suunnattu trilleri Punainen kuin veri (Tammi, 2013) tartuin tilaisuuteen kiinnostuksella.

Vedostusaltaiden neste oli rusehtavaa. Lumikki kokeili sitä sormellaan. Vettä.
Hän katsoi pimiön lattiaa, jossa näkyi punaruskeita tahroja. Hän katsoi setelin kulmaa, jossa oli samaa punaruskeaa. Samassa hän tiesi, mikä häivähti pimiössä häiritsevänä. 
Vanhan veren haju.

Lumikki Andersson on Tampereella asustava, omissa oloissan viihtyvä lukiolaistyttö. Kun hän eräänä aamuna törmää koulun pimiössä kuivuviin verisiin seteleihin, ovat mysteerin ainekset kasassa. Miten setelit liittyvät Lumikin koulututtaviin ja mistä ihmeestä veri on oikein peräisin? Vähitellen nuoren naisen eteen alkaa avautua vyyhti, johon on sotkeutunut huumeita, rakkautta ja rahaa.

Koska kyseessä on trilleri en tohdi nykiä juonta auki sen suuremmin. Voin kuitenkin paljastaa, että luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei liian suurella kädellä annosteltuna. Tarina pysyy uskottavuuden rajoissa, vaikka lukioikäisten rikoksien ratkomiset tuppaavatkin muistuttamaan Neiti Etsivistä. Lumikki tituleeraa itseään eräässä välissä Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salatuksi lapseksi eikä luonnehdinta ole yhtään hassumpi, yhtymäkohdat Stieg Larssonin Salanderiin ainakin ovat ilmeisiä tekemättä Lumikista kuitenkaan kehnoa plagiaattia.

Eivät kuolleet välitä. Kuolleet ovat kuolleita. Vainajia ei hetkauttanut, vaikka hautojen ylitse loikki tyttö, joka ei halunnut vielä itse vainajaksi. Siksi hänen oli pakko juosta, vaikka jalat liukuivat hallitsemattomasti jokaisella askeleella, vaikka pakkanen tuntui tikkaavan keuhkot täyteen pieniä reikiä ja hiki virtasi paksun takin ja villapaidan alla.

Lumikki-trilogian nimet kumartavat Grimmin sadun alulle ja toinen osa, Valkea kuin lumi, on tulossa jo elokuussa. Kolmatta osaa, Musta kuin eebenpuu, saadaan puolestaan odotella ensi kevääseen. Jos Simukka kirjoittaa seuraavatkin osat samantasoisesti, olen innolla mukana seuraamassa Lumikki Andersonin seikkailuja ja odotan paljastuksia heistä, joista tässä osassa vain vihjattiin.

Simukka kuljettaa tarinaansa varmoin ottein ja sujuvalla kielellä. Toisinaan tekstiin upotetut puhekielisyydet ja viittaukset tuttuihin merkkeihin tai muihin nuorisojuttuihin tuntuivat hieman huvittavilta, mutta toisaalta tarina oli itsessään sen verran kiinnostava että Louis Vuittonit ja Escadan kausituoksut kykeni ohittamaan olankohautuksin.

Punainen kuin veri on viihdyttävä ja sopivan jännittävä teos, jonka kohderyhmä toivottavasti löytää. Itse ainakin luulisin, että olisin pitänyt tästä kirjasta myös teininä, olinhan silloin rikosiin ja niiden ratkomiseen liittyviin opuksiin varsin koukussa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Myös Kirsi nautti vauhdikkaasta matkasta Lumikin kyydissä, Jenni pohtii jutussaan miten nuorille pitäisi kirjoittaa. Kohderyhmän parissa kirja on jakanut mielipiteitä ainakin demi.fi:n keskustelupalstan perusteella.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi, 2013. 265 s.
Kansi : Laura Lyytinen

L.M.Montgomery: Anna opettajana

Linnea opettajana.

Edellisen kerran olen lukenut L.M.Montgomeryn Anna-sarjan kirjoja varmaankin yläasteella, siis melko monta vuotta sitten, ja käsittääkseni luin silloin suurin piirtein kaikki silloin suomennetut teokset. En kuitenkaan ollut lukenut kronologisesti laskettuna sarjan neljättä osaa, Anna opettajana (Wsoy, 2002), sillä kirja on kumma kyllä suomennettu vasta vuonna 2002. Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut lukemaan sen osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, joten tartuin tuumasta toimeen ja palasin pitkän tauon jälkeen Vihervaaran Annan seuraan.

Mutta illan hämyssä olen vapaa kaikesta ja kuulun vain itselleni - ja sinulle. Aion pyhittää nämä hetket kirjeillesi. Tosin tästä ei nyt tule rakkauskirjettä. Minulla on kirskahteleva kynä, eikä kirskuvalla kynällä voi kirjoittaa rakkauskirjettä... eikä liian terävällä... eikä liian lyhyellä kynällä. Saat siis sellaisen kirjeen vain silloin, kun minulla on täsmälleen oikeanlainen kynä. Mutta nyt kerron uudesta kodistani ja sen asukkaista, jotka ovat sangen kultaisia.

Kirja sijoittuu siis aikaan jälkeen Annan unelmavuodet -teoksen. Anna on valmistunut kandidaatiksi ja saanut paikan Summersiden koulun rehtorina. Työ kuulostaa innostavalta, vaikka harmina onkin se, että seuraavan kolmen vuoden aikana Anna tulee tapaamaan sulhoaan Gilbertiä vain harvoin. Onneksi kirjeet on kuitenkin keksitty ja niitä Anna kirjoittaakin Gilbertille usein uudesta asuinpaikastaan Poppelipuistosta, joka sijaitsee Kummituskujalla.

Kolme vuotta Summersidessa sujuvat varsin tapahtumarikkaasti. Ensinnäkin ongelmana ovat Summersiden asukkaat, tai oikeastaan siellä asuva Pringlen suku, joka on kovin tyytymätön siihen että Anna on valittu virkaan ja kiukuttelevat asiasta sekä itse että lapsiensa välityksellä. Toiseksi Anna ei tietenkään malta olla hieman sekaantumatta asukkaiden elämiin silloin, kun hänestä se tuntuu oikeutetulta ja nämä toimet johtavat niin kommelluksiin kuin iloisiin sattumuksiinkin.

Vihervaaran Annaa on hankala kuvailla millään muulla adjektiivilla kuin ihana. Anna katselee maailmaa positiivisella mielellä, mutta ei kuitenkaan jää haihattelemaan pilvilinnoihin vaan osaa myös kimpaantua ja näpäyttää huonotapaisia nenille. Lisäksi nuori nainen kantaa suunnatonta huolta punaisista hiuksistaan ja välillä myös omasta käytöksestään: muistaahan hän nyt olla oikeudenmukainen kaikille?

Montgomery kuvaa Annan lisäksi myös muita hahmoja äidillisen lempeästi ja humoristisesti. Minua huvittivat erityisesti Annan kirjeiden väliin laitetut huomautukset Useita sivuja jätetty välistä. Ilmeisesti Annan kynä ei ollut ruosteessa, ei liian terävä eikä liian lyhyt. Joko Montgomery on ystävällisesti suojellut Annan yksityisasioita tai sitten vain päättänyt säästää lukijoita ja jättänyt pois ne siirappisimmat osiot. Kolmen vuoden matka Annan kanssa Summersideen on aurinkoinen ja ilahduttava, vaikkei kaikki aina menekään suunnitelmien mukaan,

Anna opettajana oli aivan yhtä viehättävä kuin ajattelin ja ilahdutti niin ystävällisyydellään kuin kauniilla kielelläänkin. Toivottavasti tyttökirjojen suosio ei koskaan laske.

Lukuisan Laura kirjoittaa tekstissään myös muista kirjan viehättävistä hahmoista, Sonjan lukuhetkissä ihastuttiin ikihyviksi.

Haasteet: Anna opettajana viimeistelee viimevuotisen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jossa minut haastettiin lukemaan kuusi kirjaa eri bloggaajien toimesta. Kiitoksia kaikille haastajille! Linkit kaikkiin suorituksiin löytyvät haastesivulta.

L.M. Montgomery: Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Wsoy, 2002. 277 s.
Päällyksen kuva: Ben Ståhl

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salaman esikoisteos Käärmeenlumooja (WSOY, 2011) alkoi kiinnostaa minua toden teolla viimeistään Blogistanian Kuopus -palkinnon luovutustilaisuudessa. Siellä Salama mainitsi yhdeksi inspiraation lähteekseen Marvelin sarjakuvat ja minä olin valmiiksi myyty: tämä kirja on luettava ja pian. Niinpä opus lähti samoin tein mukaamme, mutta ehdin sen kimppuun vasta nyt.

Unna kääntyi selälleen. "Sä sanoit että kaikissa ihmisissä on voimaa. Mikä meidät erottaa erilaisiksi?"
Kuului huokaus, kun Rufus haukotteli. "Voiman vahvuus. Tai määrä. Me lasketaan sitä prosenteissa. Maaginen raja menee viidessäkymmenessä. Faunoidit on yli 50-prosenttisia ja ne muut, eli tavalliset ihmiset, on alle."

16-vuotiaalla Unnalla on erikoisia voimia: hän hallitsee vaikeatkin skeittitemput kuin vettä vaan eikä puuhun kiipeäminen tuota minkäänlaisia ongelmia. Unna on nimittäin faunoidi, ihminen jossa voimaeläin on vahvana, ja hänen voimaeläimensä on ketterä orava. Hienoista taidoistaan huolimatta nuori nainen on kuitenkin yksinäinen, kunnes tapaa salaperäisen ja ihanan Rufuksen. Rufuksen, joka herättää Unnassa omituisia tunteita samalla kun vaikuttaa tietävän enemmänkin Unnan voimista ja taustasta.

Pian Unna tutustuu myös toisiin faunoideihin ja löytää ensimmäistä kertaa kaltaisiaan. Elämä erilaisena ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kuten genreen sopii on aina niitä ihmisiä, jotka haluavat hyötyä erikoisista voimista. Unna ei kuitenkaan aio vähällä päästää irti löytämistään ystävistä, eikä etenkään Rufuksesta.

Käärmeenlumoojan tarina koukutti minut ensi hetkestä alkaen: ensimmäisenä lukuaamuna raitiovaunussa meinasin iloisesti ajella työpaikkani ohi ja loputkin kirjasta oli luettava tiiviiseen tahtiin. Tarina pysyi mielenkiintoisena koko ajan ja jännitystä sekä uutta tietoa jaettiin sopivissa annoksissa. Faunoidien idea on taitavasti luotu ja sai miettimään, mikä minun voimaeläimeni olisi (huolimatta siitä, että minä en taida olla yli viisikymmentäprosenttinen).

Skeittaajan iho oli pari astetta lämpimämpi kuin muiden, vaikka se tuli ulkoa. Rullalautailu taisi mennä urheilisuorituksesta. Se ei ollut toisaalta yllätys. Skeittaajan tuoksu sen sijaan oli. Se pyörähti kahvilan läpi tuulikaapin puhalluksen voimasta, ja sain Rufuksen silmät rävähtämään niin auki, että oli täysi ihme etteivät ne pudonneet hänen kahvikuppiinsa.

Sen lisäksi, että teos tutustuttaa lukijan faunoideihin, keskitytään myös hurmaavan pääparin välisiin jännitteisiin. Nuorilla aikuisilla hyrräävät hormonit melkoista vauhtia: punastuminen ja lämpöaallot leviävät milloin minnekin ja tunteet käyvät kuumina. Teksti pysyy silti melkoisen siistinä eikä muutu vaivaannuttavaksi (eli esimerkiksi taloja ei hajotella vaikka kuinka hyrisyttäisi). Opus myös muistuttaa turvaseksistä, tehden sen tosin varsin humoristisesti. Ja ehkä hyvä niin, ettei nyt ihan lähde lapasesta tämä homma ja laiteta vastuuttomia ajatuksia sen kohderyhmän päähän.

Erityiskiitokset joka tapauksessa lähtevät tämän teoksen osalta dialogista. Vaikka hahmot puhuvat puhekieltä, ei se särähtänyt ainakaan tämän lukijan korvaan vaan sopi kirjan tyyliin oikein mainiosti. Juttujen taso on myös toisinaan juuri sitä, mitä henkilöhahmojen ikäisiltä voisi olettaa. Eli ei siis pääosin mitään kovin filosofista meininkiä, mutta huulta kyllä heitetään sekä huonosti että hyvin. Noin muutenkin teksti rullaa eteenpäin tasaista vauhtia malttaen kuitenkin välillä pysähtyä fiilistelemään ja taustoittamaan juttuja.

Käärmeenlumooja siis ilahdutti, koukutti ja sai kaipaamaan jatkoa Unnan, Rufuksen ja kumppaneiden tarinalle. Salama on luonut kiinnostavan maailman, jossa on sopivasti taikaa mutta joka seisoo silti omilla jaloillaan tässä todellisuudessa, meidän maailmassamme.

Sarjan kesällä ilmestyvää toista osaa, Piraijakuiskaajaa, odotellessa voi kurkkia vaikka Booksyn, Kirsin ja Minnan tekstejä tästä sekä kirjan omia kotisivuja.

Vielä kerran onnittelut Salamalle Kuopus-palkinnosta! Kuvan otti Tuomas.

Haasteet: Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen ensimmäinen suoritus.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Käärmeenlumooja #1)
WSOY, 330 s.
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

Blogistanian Kuopus 2012 -ehdokkaani

Tänä vuonna Blogistanian kirjakilpailuihin on ilmestynyt uusi tulokas, Blogistanian Kuopus. Kilpailua emännöi Saran kirjojen Sara. Kyseisen linkin takaa löytyvät kilpailun viralliset säännöt. Lyhyesti ideana on, että bloggaaja saa esittää maksimissaan kolme kirjaa ehdolle Blogistanian Kuopus -kilpailuun. Kilpailuun voi ehdottaa kirjoja, jotka ovat vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kirjat laitetaan järjestykseen niin, että bloggaajan parhaimmaksi ajattelema kirja saa 3 pistettä, toinen 2 pistettä ja kolmas 1 pisteen.

Oma listani näyttää seuraavalta:

1. J.S.Meresmaa : Mifongin perintö
Mifongin perintö pääsi ensimmäiselle sijalle ihan siitä syystä, että se on mainio fantasiaromaani ja toiseksi siksi, että olisin ihastunut kirjaan teininä vielä enemmän. Meresmaan kieli on rikasta, toimintaa riittää ja kiinnostus toista osaa kohtaan on suunnaton.

2. Magdalena Hai : Kerjäläisprinsessa
Kerjäläisprinsessa tutustutti minut steampunkiin ja muutamaan sen verran mainioon hahmoon, että tästäkin sarjasta odotan innolla lisäosia. Hailla on värikäs sanavarasto ja taito kuvittaa maailmasta eläväinen. Lisäplussaa vaihtoehtohistorian taustojen selvittämisestä.

3. Netta Walldén : Ruben ja Harman kartano
Tämä Ruben-sarjan toinen osa ei ollut aivan edeltäjänsä veroinen, mutta edustaa mielestäni silti laadukasta lastenkirjallisuutta. Saarnilaaksossa asustelu on sopivan jännittävää, mutta silti lastenkirjamaisen hauskaa ja sympaattista. Lisää tällaista, kiitos.

Aänestyksen tulokset julkaistaan 3.12. Saran kirjoissa, pysykää kuulolla!

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry, #1)

Minulla on tällä hetkellä menossa jonkinlainen lanu-kausi, sillä luen todella mielelläni nuorten kirjallisuutta. Ehkä se johtuu nostalgiasta, ehkä siitä että teen taas töitä nuorten kanssa mutta oli mikä oli, mukavaa tämä on. Tällä kertaa mainion lukukokemuksen tarjosi Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa (Karisto, 2012).

Minun nimeni on Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantinina. Minä olen prinsessa. Tarkemmin sanottuna minun piti olla prinsessa.

Keloburgin satamakaupungin Alhaistossa asuu jos jonkinlaista väkeä, siirtolaisia, varkaita ja yksi kuninkaallinen perhe, Vallankaappauksen seuraksena maanpakoon joutuneet Umbrovian kuninkaalliset asuttavat rauhaisasti Kelpepperinkadun erään talon yläkertaa, kunnes menneisyys kolkuttelee ovelle räkjähdysmäisellä tavalla. Gigi joutuu katupoika ystävänsä Henryn kanssa varsinaiseen pyöritykseen, jonka rinnalla aikaisemmat seikkailut Keloburgin kaduilla eivät tuntune juuri miltään.

Gigi on melkoinen seikkailijaprinsessa, eivätkä hänen muut perheenjäsenensä jää paljoa jälkeen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja tapahtumat lentävät eteenpäin. Kirja onkin todella nopealukuinen, eikä sitä malttaisi jättää kesken. Kerjäläisprinsessa on kuin tv-sarjan pilottijakso; siinä esitellään kavalkadi hahmoja, esitellään alkutilanne ja edetään vauhdikkaasti. Toivon, että seuraavissa osissa esitellään itse yhteiskuntaa ja myös henkilöhahmoja syvällisemmin.

Hain Kerjäläisprinsessa edustaa steampunk-kirjallisuutta, sci-fin alalajia. Minulle tämä taisi olla ensimmäinen tietoinen steampunk-luku. Viehätyin erityisesti julesvernemäisistä kojeista ja automatoneista. Lisäksi pidin kovasti Hain luomista ihmissusista ja heidän tavastaan puhua ylimääräisine konsonantteineen, mainio lisä ("Vchoitte tulla nyt ulos ssieltä.") .

Henry käänsi kylkeään viltillä. "Isäsi tarkoittaa sitä, että teidän perheenne ei voi luottaa kehenkään. Kuka tahansa voi pettää teidät joko rahasta tai pelosta. Siksi te elätte Alhaistossa ja teeskentelette olevanne niin kuin kaikki muut."

Luonnontieteilijäpuoleni arvostaa paljon kirjailijan loppuun kynäilemää Vihreän saaren historiaa sekä erityisesti Mitä jos?-osiota, jossa kerrotaan saaren asutukseen johtamista tapahtumista. Arvostan todella tällaista paneutumista ja myös kirjan loppuun liitetty viiteluettelo oli hieno.

Odotan innolla jatkoa Gigin ja Henryn vauhdikkaalle tarinalle, olkoon se pitkä ja tapahtumarikas. Uskallan antaa tästä myös esiteini-Linnean suositukset, varmasti olisi toiminut myös silloin kun vielä kuuluin virallisesti kohderyhmään.

Umbrovian kuninkaallisten puolesta ovat taistelleet myös ainakin Morre (joka antoi kritiikkiä, mutta odottaa silti jatkoa), Jossu (joka pitää kirjaa tutustumisen arvoisena vaikkei sille aivan lämmennytkään), Nafisan (joka rakastui Hain käyttämään kieleen) ja Kuutar (joka jäi kirjan imuun). Tutustukaa ihmeessä myös kirjailijan blogiin.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry #1)
Karisto, 2012. 180 s.
Kansi: Sára Köteleki

Stephenie Meyer: Twilight

Stephenie Meyerin suosituista Twilight -kirjoista on kohuttu jo monta vuotta ja meteli kasvanee taas marraskuussa, kun elokuvasarjan viimeinen osa pamahtaa teattereihin. Itse en taida enää varsinaisesti suosikkisarjan kohderyhmään kuulua, mutta luinpa kuitenkin (vaikkakin englanniksi, jos se vaikka tekisi tällaiselle mukateinille tästä uskottavampaa). Sarjan ensimmäinen osa on siis nimeltään Twilight (2005), suomeksi Houkutus (WSOY, 2005).

Käsittääkseni kirjan juoni on jo sen verran mediassakin kuulutettu, joten sen voi aivan hyvin kirjoitella myös tähän. Kirjan päähenkilö Bella joutuu muuttamaan äitinsä luota aurinkoisesta Kaliforniasta sateiseen Forksin kaupunkiin Washingtoniin. Bellaa muutto ei juuri kuitenkaan hetkauta, sillä hänen äitisuhteensa on hankala ja uudessa koulussa hän pääsee samantien etenemään suosittujen tyttöjen porukkaan. Suosittua tyttöä tavoittelevat tietysti myös pojat, joista erityisimmin nousevat esiin Edward ja Jacob.

Kumpikin kilvoittelee Bellan suosiosta, mutta turhaan. Edwardin kalpea nörttimäisyys ei vetoa menevään mutta hienostuneeseen Bellaan (onhan hänen lempikirjansa Humiseva harju), eivätkä Jacobin yritykset houkutella tyttöä koiranpennuilla toimi myöskään. Kun Edward kerää rohkeutensa ja yrittää lähestyä ihastustaan heathcliffmäiseen tyyliin kiipeämällä yöllä Bellan ikkunasta sisään, puree Edwardia skorpioni. Edward putoaa ja joutuu sairaalaan, mutta skorpioninpureman seurauksena hänestä tulee vampyyri ja täten myös todella nopea, vahva ja ennenkaikkea komea.

Bella luonnollisesti ihastuu uuteen Edwardiin, joka saapuu seuraavalla viikolla kouluun moottoripyörällä ja pukeutuneena auringossa kimaltelevaan nahkatakkiin. Jacob sydämistyy Edwardille Bellan huomion varastamisesta ja päättää kostaa usuttamalla saksanseisojansa Edwardin kimppuun koulun parkkipaikalla. Bella syöksyy alakynnessä olevan Edwardin apuun ja saa myöskin pureman muuttuen ihmissudeksi. Karvaiseksi muuttunut Bella kauhistuu ja pakenee metsään ja Jacob ja Edward jäävät miettimään, miten voivat enää löytää suurta rakkauttaan pöyheän turkin alta.

Kirjan kantavana teemana on nuori rakkaus ja luonnollisesti myös se, että sisin on tärkein. Vaikka nuorten päähenkilöiden tunteet käyvät kuumina, on teos silti maltillinen ja muistuttaa nuorta lukijaa muun muassa esiaviollisen seksin haitallisuudesta ja siitä, miten muita pitää arvostaa niin sanotusti karvoihin katsomatta.

Meyer kirjoittaa koukuttavasti, vaikka onkin tässä ensimmäisessä kirjassaan selvästi vielä kokemattomampi kynäilijä kuin sarjan seuraavissa osissa. Kirja on leppoisaa lukemista ja sarja vie mukanaan, vaikka sen imua yrittäisikin vastustaa.

Stephenie Meyer : Twilight
Little Brown and Company, 2005. 498 s.
Suomennettu nimellä Houkutus (WSOY, 2005)

Suzanne Collins: Mockingjay (Hunger Games #3)

Mockingjay (Scholastic Inc, 2010) päättää Suzanne Collinsin mainion Hunger Games -trilogian. Kuten niin monella muullakin kolmososalla (kuten esimerkiksi Sormusten herra tai Inheritance Cyclen [poikkeuksellisesti] neljäs osa), sen tehtävänä on toimia sarjan päättävänä sotakirjana. Kaikki, mikä ensimmäisessä ja toisessa kirjassa on tapahtunut, on johtanut kohti tätä hetkeä.

Another force to contend with. Another power player who has decided to use me as a piece in her games, although things never seem to go according to plan. First there were the Gamemakers, making

me their star and then scrambling to recover from that handful of poisonous berries. Then President Snow, trying to use me to put out the flames of rebellion, only to have my every move become

inflammatory. Next, the rebels ensnaring me in the metal claw that lifted me from the arena, designating me to be their Mockingjay, and then having to recover from the shock that I might not want the wings. And now Coin, with her fistful of precious nukes and her well-oiled machine of a district, finding it‘s even harder to groom a Mockingjay than to catch one. But she has been the quickest to determine that I have an agenda of my own and am therefore not to be trusted. She has been the first to publicly brand me as a threat.

Mockingjayssa kapinalliset ovat saaneet rivinsä kuntoon ja valmistautuvat hyökkäämään Capitoliin ja syöksemään presidentti Snow'n alas vallasta. Katniss palaa halusta päästä mukaan taisteluun, mutta johtajilla on muita suunnitelmia: hänestä leivotaan kovaa vauhtia Mockingjayta, kapinan symbolia. Ja koska symbolia ei myöskään ole syytä menettää, ei Katniss juurikaan pääse niihin paikkoihin joihin haluaisi vaan päätyy tekemään mainoksia tv-ryhmän kanssa.

Sodan lisäksi käsitellään toki myös päähenkilöiden kasvamista. Katniss on siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän on edelleen yhtä reipas ja omapäinen kuin edellisissäkin osissa, mutta myös harvinaisen inhimillinen ollessaan erehtyväinen ja haavoittuvainen. Tämä henkilösuhteiden kehittyminen lienee myös yksi syy, miksi kirja ei ole nauttinut niin suurta suosiota kuin edelliset osat. Collinsilla olisi mahdollisuus käyttää helppoja (ja toivottuja?) ratkaisuja, mutta ottaakin toisen reitin.

Lisäksi kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa keskityttiin enemmän ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa, on kolmannessa osassa päähenkilönä koko Panemin tulevaisuus. Jos lukija ei perusta strategisisista palavereista tai hitaista etenemisistä kaupunkien raunioissa, ei tämä kirja luonnollisestikaan sytytä.

Collinsin teksti vetää myös tässä viimeisessä osassa, vaikka tyylilaji onkin hieman erilainen. Erityisesti lopun lukeminen unenpöpperöisenä (kun kesken ei voinut jättää) oli hieman haastavaa, kerronta kun oli hyppelehtivää ja hektistä eikä henkilömenetyksiltä säästytty.

Vaikka loppu ei ollut ehkä sellainen kuin minä(kään) haluaisin, on se varsin ovela. Sen kun voi, ainakin minun ja miehen mielestä, tulkita useammalla tavalla.

Opuksen lukeneet myös mm. Jossu ja Katri. Riina pohtii tekstissään koko trilogiaa (sisältää muutamia spoilereita).

Yläkuvan on ottanut Tuomas.

Suzanne Collins : Mockingjay
Scholastic Inc, 2010. 458 s.
Suomennettu : Matkijanärhi (WSOY, 2010)

Suzanne Collins: Catching Fire (Hunger Games #2)

Yöpöydälle majoittunut huojuva kirjapino lykkäsi Suzanne Collinsin kirjoittaman The Hunger Gamesin jatko-osan, Catching Firen (Scholastic Inc, 2009) lukemista tähän asti. Miesparkaa armahdin sen verran, että hän sai tarttua kirjaan ensin ja sen jälkeen toisaalta kärvistellä kun ei voinut puhua kirjasta kanssani. Minäkään en viitsi pilata kenenkään lukukokemusta spoilaamalla, joten yritän pysyä juonesta käytännössä hiljaa.

If it were up to me, I would try to forget the Hunger Games entirely. Never speak of them. Pretend they were nothing but a bad dream. But the Victory Tour makes that impossible.

Sen verran nyt lienee kuitenkin selvää kun toinen osa sarjassa on, että Katniss on selvinnyt nälkäpelistään hengissä. Elo ei kuitenkaan ole auvoista ruusuilla tanssimista, sillä Capitol ei ole lainkaan tyytyväinen Katnissin puuhiin ja alkaa laittaa kapuloita rattaisiin. Tahtomattaan Katniss päätyy osaksi suurempaa kuviota, josta hänellä ei aiemmin ollut aavistustakaan. Valtion tarjoama uhka ei myöskään ole ainut ongelma nuoren naisen elämässä, sillä samalla hän joutuu myös pohtimaan omaa asemaansa ystäviensä ja perheensä keskellä.

"I didn't mean to start any uprisings," I tell him. 
"I believe you. It doesn't matter. Your stylist turned out to be prophetic in his wardrobe choice. Katniss Everdeen, the girl who was on fire, you have provided a spark that, left unattended, may grow to an inferno that destroys Panem,", he says.

Minäkään en aloittaessani tiennyt kirjan juonesta mitään, ainoastaan sen että toista osaa oli moitittu ensimmäistä huonommaksi. Tavallaan ymmärrän. Lainaan nyt miestäni sanoessani, että ensinnäkin tätä toista osaa ei voisi olla ilman ensimmäistä ja kolmatta, vaan sille on lykätty tämä keskimmäisen lapsen osa. Lisäksi opus ei enää keskitykään Katnissin kiivaaseen taisteluun elämästä (vaikka sitäkin tässä on), vaan painopiste siirtyy enemmän politiikkaan ja siihen, mitä Capitolin kulissien takana tapahtuu.

Tästä huolimatta ja tämän vuoksi minä pidin Catching Firesta paljon. Olennaisinta oli ehkä ymmärtää, että sen on välttämättä oltava erilainen kuin edeltäjänsä. Collins kirjoittaa taitavaa ja eteenpäinvievää tekstiä ja hahmot ovat kiinnostavia, Katniss edelleen pippurinen ja vilpitön kuten ensimmäisessäkin osassa. Kirja myös osasi yllättää minut monta kertaa, mitä pidän erittäin positiivisena piirteenä.

Ihan pikkuisen tosin harmittaa, että näin Hunger Games -elokuvan ennen tämän lukemista. Elokuva nimittäin on selvästi tehty jatko-osat mielessä ja siinä näytetään jo sellaisia juttuja, jotka lukijalle realisoituvat vasta tässä toisessa kirjassa.

Mockingjay on minulla nyt kesken ja jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.

Myös ainakin Marjis on lukenut tämän mainion jatko-osan.

Suzanne Collins: Catching Fire.
Scholastic Inc, 2009. 472 s.

J.S.Meresmaa: Mifongin perintö

J.S.Meresmaan esikoinen, Mifongin perintö (Karisto, 2012) onnistui koukuttamaan tämän lukijan täysin. Aloitin kirjan lukemisen illalla muutaman luvun verran ja seuraavana päivänä olin kiinniliimattuna kirjaan jokaisena vapaahetkenä. Minun myös piti mennä ajoissa nukkumaan, koska herätys oli 5.50 mutta kun jäljellä oli enää vain 50 sivua. Että niin.

"Tuo riepu on minun paras paitani", Dante mutisi, mutta sitten tytön sanat painuivat hänen tajuntaansa. Linnaan? Kuninkaanlinnaan? Hovi? Äkkiä hän oli tyytyväinen siitä, että oli jo laskenut teekupin alas. Se tuntui hauraalta kuin munankuori hänen kädessään. Jos matkan ennusmerkit pitivät paikkansa ja hänen huono tuurinsa jatkui, tyttö ei ollut vain siniverinen seuraneiti.

Dante Rondestani on matkustanut Keski-Mantereelle hankkimaan veljensä kaipaamaa antiikkista kirjaa. Sattumalta hän pelastaa nuoren kuningattaren ja päätyy puumansa Reun kanssa tämän henkivartijaksi. Tulinen Ardis ei kuitenkaan jätä Danten ajatuksia rauhaan. Toisaalla mystinen Keisarin Piiri valmistautuu suureen hetkeen, jonka toteutumiseksi vaaditaan niin samaisia kirjoja joita Dante jatkaa kuin myös jotain Ardisiin liittyvää. Alkaa nopeatempoinen seikkailu, jossa mennään niin maassa, merellä kuin vähän ilmassakin.

"Me ehdimme, Verna", Agautr keskeytti hänet. "Minä pidän huolen siitä, että ehdimme."

Voisin tässä nyt höpötellä siitä, miten Mifongin perinnössä on jossain määrin aika perinteisiä fantasiakirjallisuuden elementtejä, mutta en nyt viitsi. Minulle tämä toimi kuin häkä, nopeatempoisuus piti otteessaan ja pidin suurimmasta osasta hahmoja paljon. Etenkin Ardis oli vinkeä tyyppi, joka kehittyi kiinnostavasti kirjan aikana ja muistutti minua vähän pippurisesta Ce'Nedrasta, joka seikkailee David Eddingsin Belgarionin tarussa (vertailu tehti positiivisessa hengessä, toim.huom).

Meresmaa kertoo hienoa tarinaa ja odotan kiinnostuksella, minne raiteille toinen ja kolmas osa sen kuljettavat. Tässäkin oli niin paljon yllätyksiä, että ihan hengästytti, mutta hyvällä tavalla. Joistain kohdista ehkä huomasi, että kirjailijan oma ääni on vielä muotoutumassa (tässä muuten erikoishymistys ilmauksen inasen käytölle), mutta vahva tämä oli minulle. 

Yksinkertaisesti: pidin. Mainio seikkailuromaani, ihanaa että "meillä täällä Suomessa" tehdään tällaisia.

Mifonkeihin ovat tutustuneet myös ainakin Booksy (joka suosittelee jättämään turhan jäykkäniskaisuuden pois tätä lukiessa), Morre (joka lykkäisi tämän seikkailuromaanien ystäville) ja Kirsi (joka vertailee kirjan sisältöä muihin fantasiakirjoihin) sekä Ahmu (joka tituleeraa tämän mielenkiintoiseksi ja lupaavaksi esikoiseksi). Kurkatkaa ihmeessä myös Meresmaan omaan blogiin.

J.S.Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto, 2012. 470 s.

Kansi: Susan Fox / Trevillion Images

ps. En tiedä missä umpiossa olen elänyt, mutta Meresmaa onnistui tekemään minulle J.K.Rowlingit sillä luulin aloittaneeni miehen kirjoittaman kirjan lukemisen. Ei sillä, että kirjoittajan sukupuolella olisi väliä, yllätys oli lähinnä hauska. Ja sekin vielä, että tiedän kyllä nähneeni Meresmaan kuvan aikaisemmin. Kummallinen pää, minulla siis.

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com

Tuija Lehtinen oli minulle ala-asteikäisenä ja vielä teininäkin tärkeä kirjailija. Lainasin kirjastosta niin Mirkat, Laurat kuin Katuhaukatkin. Ja sitten olivat tietysti punkkari-Sarasta kertovat kirjat. Kun Kirsi teki ensin kokoomapostauksen Lehtisen koko tuotannosta ja Suketus vielä luki kolme vuotta sitten ilmestyneen Sara-sarjan päätösosan, päätin ottaa syksyn projektiksi lukea koko sarjan uudelleen. Kirjan löytäminen oli yllättävän vaikeaa, sillä kirjaa löytyi (kovakantisena) Helmetistä vaivaiset 16 kappaletta ja varaushommiin oli ryhdyttävä. Pienen odottelun jälkeen kirjastoon kolahti kuitenkin sara@crazymail.com (Otava, 1998).

Mä olin Sara Niinistö, 16 v. ja pärjäsin hemmetin hyvin ilman muita ihmisiä. Heti, kun mä saisin vähän rahaa kasaan, mä häipyisin täältä kauas pois.

Punkkarityttö Sara kuskataan äidin ja isäpuolen toimesta Jyrki-enon hoiviin johonkin kaupunkipahaseen pieleen menneen ysiluokan ja jengitouhujen vuoksi. Tavoitteena on, että Sara saisi taas elämän syrjästä kiinni, suorittaisi kymppiluokan ja keksisi itselleen järkevämpää tekemistä.

Sara on tietenkin eri mieltä ja alkaa välittömästi punoa suunnitelmia, joiden avulla saisi kerättyä tarpeeksi rahaa vähintäänkin maasta poistumiseen. Suunnitelmia sotkevat niin kiukkuinen mummo, rasittavat sukulaiset, runoja rustaileva Mona Lisa sekä kymppiluokan kuningas Rauski. Siedettävää arjesta toisinaan tekevät solvausten vaihtaminen mummon kanssa, Oilimaija-tädin hermojen kokeilu sekä netissä surffailu. Keskustelupalstalta Sara löytää punk-aatetta julistavan Markin, joka vaikuttaa juuri sellaiselta kundilta johon Sara haluaisi tutustua.

Siinä vaiheessa, kun Mark viestitti, että PUNK FOREVER, mun sisimmässä hytkähti. Mä mietin kiivaasti sopivaa vastausta, kun ovi rämähti auki.

Minun täytyy myöntää, että kirjalla on minulle suhteellisen suuri nostalgia-arvo ja siksi onkin hankala sanoa siitä mitään objektiivista. Toki on niin, että osa hahmoista on varsin yksiulotteisia ja Sara oikeastaan välillä aika ärsyttävä, mutta kyllä tämä kaltoinkohdellun teinin elämä silloin aikoinaan upposi. Soittaahan Sara kaiken lisäksi samaa soitintakin kuin minä, siis poikkihuilua. Myöntää kyllä täytyy, että muutaman kerran myös hymisin ääneen kirjan huumorille, etenkin Oilimaijalle ja mummolle.

Aika on jossain määrin ajanut kirjan ohitse. 1990-luvun lopussa netti on vielä uusi ja ihmeellinen asia (siis sinne piti silloin vielä soittaa, ajatella, onko siitä vain kymmenisen vuotta) ja Saran sanavarastossa vilahtelevat sujuvasti kimmat ja pikkarit. Opus on muutenkin kirjoitettu "teinikielellä" ja itse asiassa Saran puhekielisyys teki välillä lukemisesta vähän hidasta. Teininä tämä oli varmaan tosi siistiä.

Jäi tästä nostalgiamatkasta silti sen verran hyvä fiilis, että luen ehdottomasti loputkin kolme osaa. Ajoittaisesta angstisuudestaan huolimatta Sara on ihan kipakka tapaus ja koska en ihan tarkkaan loppuosien juonikuvioita muista on ihan kiinnostuksenkin vuoksi hauska lähteä tälle reissulle.

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com
Otava, 1998. 251 s.
Kansi: Christel Rönns