perjantai 23. syyskuuta 2016

Lavalta: Sinuus (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Tykkää minut olevaksi

Osaatko katsoa toista ihmistä ja itseäsi armollisesti? Jättäisitkö osan tai kenties kaikki ulkonäköön liittyvät toimenpiteet tekemättä, jos olisit ainut ihminen maapallolla? Kansallisteatterin Sinuus heittää katsomoon vaikeita kysymyksiä ja sukeltaa syvälle naiskuvan, photoshopin, armottomien ulkonäköpaineiden ja sosiaalisen median maailmaan. Esitys ei kuitenkaan tyydy paasaamaan ja ahdistumaan, vaan vapauttaa myös katsojat edes hetkeksi paineista näyttää joltain muulta kuin sisimmältä itseltään.

Anna Paavilainen ja Marja Salo ovat tekijöitä, joita ihailen. Molemmilla on upea lavaläsnäolo ja paljon luovuutta. Sinuus on kaksikon yhteisponnistus: se on käsikirjoitettu, ohjattu, puvustettu ja lavastettu yhdessä. Taustalla on viime keväänä pyörinyt Mitä tuijotat? -projekti, jonka näyttelijät toteuttivat valokuvaaja Mitro Härkösen ja maskeeraaja Tuire Kerälän kanssa. Osa projektin valokuvista on esillä Willensaunan aulatiloissa.

Esityksen ensimmäinen puoliaika tuuttaa katsomoon informaatiotulvaa. Didin ja Gogon, jotka eivät missään nimessä ole missään tekemisissä Beckettin samannimisten ja ikuisesti odottavien hahmojen kanssa, suulla ja olemisella pohditaan sosiaalisen median lainalaisuuksia ja tarvetta olla tykätty, seurattu ja rakastettu. Haaste ei ole helppo, sillä oman persoonan pitäisi olla kiinnostava ja kaikin puolin omaperäinen. Välillä pahaa oloa ja ahdistusta on käytävä oksentamassa. Kiukku nousee pintaan. Miksi käyttäydymme näin? Ja miksi ne seuraajat silti tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka eihän niillä pitäisi olla mitään väliä?

Toisaalta olo on myös helpottunut. Sosiaalisen median pyörteissä elävälle esityksen tunteissa on paljon tuttua. Miksi ei tullut yhtään tykkäystä tähän ja miksi tästä kuvasta tykättiin vaikka se on niin ruma? Ja missä ne seuraajat on? Jos tällainen maailma ei ole tuttu, saattaa pohdiskelu tuntua vieraalta tai jopa suututtaa.

Varsinainen esitys päättyy väliaikaan, toisella puoliskolla katsojat pääsevät osallistumaan katsomista tutkivaan työpajaan. Osallistuminen on matalan kynnyksen toimintaa, istua saa edelleen omalla paikalla ja ei tarvitse sanoa saati varsinaisesti tehdä mitään. Kokemus on avartava ja lohdullinen. Hymyilen, kun katson näyttelijöiden katseista välittämättä tapahtuvaa överiä liikehdintää. Liikkuisimmeko kaikki näin, jos sillä ei olisi mitään väliä mitä muut ajattelevat? Ja voisikohan sitä olla vähän onnellisempi, jos joskus kehtaisi ryntäillä, väännellä naamaansa ja takoa seinää välittämättä omasta imagostaan?

Sinuus jättää jälkitunteena helpottuneen olon. Esityksen karikatyyrimäisyys naurattaa ja samalla kaiken googlailun, olemassaolon tuskan ja ulkonäköpaineiden alta löytää itsensä. Kiitos, että teitte tämän hupsun ja tärkeän esityksen.

6 kommenttia:

  1. Olennainen aihe tämä meille nykyihmisille. Tätä olisi syytä itsekin pohtia ihan kunnolla. Miksi haluaa olla esillä somessa, mitä siitä itselleen saa. Pitäisikö tehdä toisin. Tai mitä väliä sillä on... Mietityttää!

    VastaaPoista
  2. Tärkeä aihe, josta upeasti kirjoitat! Tämä on tätä aikaa, mielenkiinnolla seuraan, mihin suuntaan maailma menee, miten se tästä muuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurkiitos Usva! Tärkeää on ja nimenomaan mielenkiinnolla seuraan minäkin, hieman kauhuissani kuitenkin. Tavallaan.

      Poista
  3. Kiitos tästä! Kiitos, kun kirjotat näitä! T.Marja

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...