Lavalta: Huoneiden kirja (Aura of Puppets, Aurinkobaletti ja TEHDAS teatteri)

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Vanhat taulukot vastaanottavat taloon saapuvan kulkijan. Kuva: Jesper Dolgov

Tunnit tuulenpuhkomassa talossa kuluvat kuin siivillä

Istun vastapäätä ihmistä, jonka kasvoja peittää Vanha Taulukko. Hän avaa taulukon kannet, katsoo minuun ja hymyilee. Heitän hänen kanssaan kolikkoa kuusi kertaa, ja näiden heittojen avulla saan itselleni huoneen. Saan oven, josta aloitan, ja mukaani laukun, jossa on lisäohjeita ja mahdollisesti tarpeellisia välineitä. Kutkuttavaa.

Silti: tällaisissa esityksissä kiroan hätäisyyttäni. Pingon ensin hirvittävää vauhtia ohi tilojen ja huoneiden, yritän vimmaisesti etsiä oikeaa numeroa löytämättä sitä. Lopulta kysyn apua ja saan tietää olevani aivan väärässä päässä rakennusta ja kaiken lisäksi kolme kerrosta liian korkealla. Ei se mitään, ei ole pakko aloittaa huoneesta, jonka numeron sai. Myöhemmin tajuan myös, että kädessäni puristamassa ohjepaperissa on toisella puolella kartta. Tietenkin on. Tästä huolimatta onnistun rauhoittumaan. Astun huoneeseen, katson lattiassa kimmeltäviä värejä ja hengitän. Rauhoitun ja pystyn keskittymään. Ei ole hätää.

Tämän jälkeen matkani talossa helpottuu. Kuljen tapani mukaan melko järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta kuitenkin rauhallisesti. Pysähdyn tutkimaan silloin kun siltä tuntuu ja jos jokin ei kutsu, jatkan eteenpäin. Leikkisämpi ihminen varmaan olisi heittänyt kolikkoa useammin, antaisi sattuman kuljettaa, mutta minä en ole se ihminen ja se on ihan hyvä niin. Minä haluan kokea paljon ja järjestyksessä ja se minulle sallittakoon.

Ja kerrankin ei tullut tunne, että jotain jäi kokematta, vaikka en varmasti nähnyt ja kokenut alati muuttuvassa talossa kaikkea mahdollista siellä viettämistäni tunneista huolimatta.

***

Huoneiden kirja on massiivinen taide-elämys aikana, jona kulttuurin kokeminen on ollut kortilla. Teoksen ovat yhdessä tuottaneet TEHDAS teatteri, Aurinkobaletti ja Aura of Puppets ja yhteistyössä on selvästi voimaa, sillä pienin ponnistuksin ei näin isoa ja hienoa saada aikaan.

Teos perustuu Saila Susiluodon samannimiseen runoteokseen, mikä on kerrassaan nerokasta. Susiluodon teoksen 64 runoa ovat kaikki oma huoneensa ja ne pursuvat jo tekstimuodossakin visuaalisuutta ja tulkintojen mahdollisuuksia. Runot ovat myös luettavissa jokaisen esityksen huoneen yhteydessä ja joissakin ne myös kuullaan tavalla tai toisella.

Turun Kivipainon tehdasrakennukseen levittäytyvät huoneet on luonut yli sata taiteilijaa ja toteutukset ovat ihastuttavan monipuolisia. Osa huoneista on pieniä, kaikkiin ei voi edes varsinaisesti astua sisään. Jotkin huoneet ottavat sisäänsä vain yhden katsojan kerrallaan, toiset levittäytyvät niin laajalle alueelle että katsojia mahtuu monta kymmentä. Toisissa voi kohdata esiintyjän, mutta ei välttämättä aina, toisinaan se onnistuu vain tiettyyn kellonaikaan.

Itse pidin erityisesti yksityisistä kokemuksista ja kohtaamisista. Toivuin vihreällä sängyllä tyynyä halaten. Seisoin upottavalla patjalla, keinuttelin kantapäilläni, herkistyin. Astuin ahtaaseen kaappiin ja katsoin keinuvaa tiikeriä. Istuin kannolla ja sain käteeni jääpalan sisältä löytyneen märän ja kylmän lehden. Tunsin tulevani nähdyksi, olevani vähän enemmän olemassa.

Toisaalta muistelen nyt myös laulaen leipomista ja sitä, kuinka seinät eivät olleet rajana tämän teoksen kokemiselle. Oli ihanaa olla samassa tilassa muiden ihmisten kanssa, kokea yhdessä esitystä, vaikka se kaikille olikin erilainen.

Vietin talossa yhteensä neljä tuntia. Kiipesin portaita, avasin ovia, kävin kahvilassa juomassa vissyä, jatkoin kulkemista. En muistanut heittää kolikkoa uudelleen, mutta hypistelin sitä kyllä paljon. Avasin salaperäisiä kirjeitä ja noudatin niiden neuvoja silloin tällöin. Lopuksi löysin itseni istumasta pihalta, katsomassa esityksen kokoonkeriytyvää loppua. Ilta oli ollut intensiivinen ja ehkä sekin vaikutti siihen, että loppu ei niin sykäyttänyt. Ehkä tuntui hassulta, että yhtäkkiä koin jotakin kaikkien paikalla olevien kanssa, jaettu kokemus söi jotain yksityisyydeltä. Toisaalta en osaa ehdottaakaan, miten teoksen olisi pitänyt loppua. Ehkä esityksen ei tarvitse edes loppua, koska tässähän se nytkin elää päässäni.

Mielessäni napautan helisevää lampea, avaan rahisevan paperin, suljen silmäni painaessani kuulokkeet päähäni. Miten upeaa oli olla osa tätä esitystä edes hetken verran.

***

Vaikka Huoneiden kirja tuntui lahjalta, samalla sattui sydämeen. Olisi ollut ihanaa nähdä kohdattujen ihmisten kasvot kokonaan, läträtä käsidesillä vähän vähemmän, uskaltaa koskea esineisiin ilman hahmotonta pelkoa. Nyt kuitenkin näin. Varsin turvallinen olo talossa kuitenkin oli: turvavälit oli helppo pitää isossa tilassa, käsidesiä tosiaan oli joka kulmassa, ohjeistus oli hyvä. Että jos jotenkin, niin näin sitten.

Teos on tällä hetkellä loppuunmyyty, mikä on samalla sekä iloinen asia että harmillista. Joka tapauksessa taide tekee hyvää ihmiselle ja olen valtavan onnellinen, että jotain tällaista on toteutettu. Toivottavasti Huoneiden kirjan vanavedessä syntyy lisää rohkeita, omansalaisia ja kulkemaan kutsuvia teoksia.

Suosittelen lämpimästi myös Susiluodon runoteosta, josta kirjoitin täällä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkonäytökseen.

Lavalta: Otteita (Kantti - Nuorten Kansallisteatteri)

Moss (Samuel Kujala) harjoittelee esiintymistä. Kuva: Tuomo Manninen

Minuuden jäljillä

Ystäväni totesi minulle, että Kantin eli vasta-aloittaneen Nuorten Kansallisteatterin ensimmäinen esitys Otteita vaikuttaa täsmäesitykseltä minulle. Hän ei ollut väärässä. Ammattilaisvoimin Vallilan konepajan näyttämölle toteutettu immersiivinen esitys onnistuu kertomaan nuorten elämästä monelta kantilta ja tarjoamaan hienon elämyksen.

Tarina alkaa, kun viisi nuorta joutuu jälki-istuntoon Tulevaisuuden kirjastoon. Kaiuttimista kaikuu rehtorin pisteliäs kysymys: Kuka luulit olevasi? Nuoret joutuvat pohtimaan vastausta, jotta pääsevät koulusta läpi. Pohdintojensa ohessa he samalla paljastavat itsensä katsojille, kertovat sellaisia asioita joita ei päältäpäin toisista tiedä.

Immersiivisessä teatterissa katsoja pääsee itse tapahtumien keskelle ja saa valita, mitä tapahtumia hän jää seuraamaan. Otteissa oli mahdollista myös itse osallistua joihinkin kohtauksiin jos niin halusi, ja tarjolla oli myös pieniä palkintoja, jos sattui vaikkapa saamaan käsiinsä pukukaappeihin sopivia avaimia. Itse pääsin mukaan muun muassa salaisiin vessabileisiin, joiden sisäänpääsytussaus minulla on vielä viikkoa myöhemminkin kämmenselässä. Se ilahduttaa minua valtavasti.

Vallilan konepajan yli tuhannessa neliössä on tilaa temmeltää. Esitystila oli jaettu useisiin huoneisiin, joiden välillä liikkuminen oli vaivatonta. Huoneissa on paljon tutkittavaa, ja aina tuntui pääsevän jonkin uuden äärelle. Tilaan oli järjestetty myös lepohuone ja esityksen aikana sai hakea itselleen jaetuilla lipukkeilla kuumaa juotavaa. Fantastista.

Camilla Rantanen oli tehnyt esityksen alkuperäiskäsikirjoituksen helsinkiläisten nuorten haastattelujen pohjalta, lavalle sen oli sovittanut ja ohjannut Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Hahmojen tarinoissa oli nähtävissä muun muassa ilmastoahdistusta, kiusaamista ja surua, mutta toisaalta myös ystävyyttä, oman voiman löytämistä ja iloa. Aiheet ja huolet tuntuivat aidoilta ja todellisilta, tärkeiltä. Esitys ei sorru holhoamaan, vaan se löytää voimaa nuorista itsestään ja osoitti ainakin minulle, että saa olla epätäydellinen, saa mokata, saa haluta muuttaa maailmaa, voi korjata virheitään.

Viestin välittymisessä auttoi tietysti myös mahtava näyttelijäkaarti. Työryhmä koostui pääasiassa näyttelijäopiskelijoista, jotka olivat heittäytyneet rooleihinsa upeasti. Kontakti yleisöön oli välittömän oloista. Minulla oli turvallinen olo näiden taiten rakennettujen hahmojen kanssa.

Zaffre (Miko Petteri Jaakola) opastaa katsojia toimimaan Tulevaisuuden kirjastossa. Kuva: Tuomo Manninen

Ainut harmituksen aihe oli se, että aina on pakko valita. Jotain jää siis väistämättä näkemättä. Minulla on ollut aiemmin haasteita immersiivisiin esityksiin keskittymisessä, mutta nyt olen ilmeisesti päässyt pisteeseen jossa maltan rauhoittua. Esityksestä muodostui miellyttävä kokonaisuus ilman ahdistusta asioiden ohittamisesta. Minä sain tutustua poikaan, joka oli löytänyt yhteisön internetistä ja uskalsi sen myötä toteuttaa itseään, tyttöön, jota varmaankin usein pidetään kovempana kuin hän onkaan ja poikaan, joka halusi muuttaa maailmaa. Toivon, että näille tällaisille nuorille, todellisille sellaisille, käy yhtä hyvin.

Poistuessa itketti. Itketti se, että yksi esityksessä olleista nuorista ojensi jo lähes käteen sulaneen lumipallon poistuvalle Zaffrelle.

Itketti se, että vaikka elämässä on välillä vaikka mitä tauhkaa, on se lopulta kuitenkin aika hienoa.

Itketti se, että on tällaisia esityksiä, jotka iskevät tällaiseen kolmekymppiseen ja ilmeisesti myös siihen kohdeyleisöönsä eli niihin upeisiin nuoriin.

Mahtava alku Kantille! Toivon nuorten teatterijaostolle monia luovia vuosia, tästä on hyvä jatkaa.

***

Loppusanat. Rakastin tätä esitystä. Ehkä siksi siitä oli hirvittävän vaikeaa kirjoittaa. Ehkä siksi, että se on jokaiselle erilainen ja sen kuvailu tuntuu henkilökohtaiselta. Mutta halusin kirjoittaa, jättää itselleni muiston. Minäkin olin tuolla, minäkin koin tuon. Kiitos työryhmä. Kiitos erityisesti Crystal ja Coral mahtavista vessabileistä.

Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

Lavalta: Underneath (Recover Laboratory)

Kuva: Sofi Häkkinen

Epäpaikan olennot kohtaavat katsojan lempeästi ja suoraan

Valitsen raskaamman oven ja laskeudun kohti kosteaa tunneliverkostoa. Portaikon puolivälin jälkeen kohtaan ensimmäisen maanalaisen olennon. Recover Laboratoryn Underneath-teokseen lähdetään katsojana yksittäin ja kohdataan labyrintissa erilaisia olentoja. Niiden kanssa saa vuorovaikuttaa, jos haluaa, mutta reitin läpi voi myös vain kävellä. Minä valitsin tällä kertaa kohtaamiset ja olin vaikutettu.

Meilahden väestönsuoja näyttäytyy labyrinttimuodossaan jonkinlaisena epäpaikkana. Ilman lavastuksiakin siellä kävely tuntuisi oudolta, halleissa on autoja ja jopa moottorivene. Taiten rakennetut lavasteet näyttäytyvät silti orgaanisina, ne eivät tunnu tilaan erikseen rakennetuilta. Tuntuu, että paikan tunnun katoamisen lisäksi myös aika menettää merkitystään. Illuusiota rikkovat ainoastaan ajoittaiset opasteet, joiden olemassaolosta olin kuitenkin iloinen. Oli mukava tietää olevansa oikealla reitillä ja saada väliaikatietoja siitä, missä kohtaa labyrinttia suurinpiirtein kulkee.

Teoksen kuvauksessa kerrotaan sen tutkivan ihmistä ja ihmisyyden kokemusta. Suuria teemoja eivätkä niin helppoja toteuttaa, mutta minulle ne näkyivät. En ajatellut etukäteen virittäytyväni mitenkään niitä havainnoimaan, kunhan yritin lähteä avoimin mielin, ja yllätyin siitä, miten varkain minut johdateltiin ihmisyyttä pohtimaan. Pohtiminen ei toisaalta ole aivan oikea sana, sillä en myöskään kokenut aktiivisesti prosessoivani mitään, pikemminkin olin jollain tavalla ihmisyyden ytimessä. Sellaisessa paikassa, jossa voi katsoa toista silmiin ilman pelkoa tai häpeää ja tuntea tulevansa nähdyksi kokonaisena.

Ihastuin labyrintista löytämiini olentoihin. Ne olivat selvästi paikkasidonnaisia, omille reviireilleen jämähtäneitä ja osa myös hiukan ilkikurisia. Labyrintissa kulkijaa ne lähestyivät kukin omalla tavallaan, impulsseja tarjoten mutteivät pakottaen. Minä vietin aikaa niistä kaikkien kanssa. En halua pilata kenenkään kokemusta erittelemällä hetkiä tarkemmin eivätkä kohtaamiset varmasti näyttäydykään kaikille samanlaisina. Rohkaisen kuitenkin lämpimästi ottamaan impulsseja vastaan, sillä jaetut hetket jäivät väikkymään mieleen.

Kuva: Sofi Häkkinen

Tunnelissa vietettävä aika arvioidaan järjestäjän taholta puolesta tunnista kahteen tuntiin. Itse viihdyin kosteissa käytävissä ja luolissa hieman yli tunnin kiirehtimättä kulkien. Yllätyin siitä, että en kohdannut muita juuri lainkaan, vaikka tiesin labyrintissa olevan ainakin kuusi ihmistä samaan aikaan kanssani. Kokemus oli yksityinen ja miellyttävä.

Labyrintin keskivaiheilla on eräänlainen taidenäyttelyosuus, joka oli sekä rauhoittava että hieman pitkäveteinen. Olin itse labyrintissa sen verran korkeassa viritystilassa, että koin vain katsottavien teosten äärelle pysähtymisen haastavaksi. Teokset, joita sai koskea tai joiden kanssa sai tehdä jotain, tuntuivat mielekkäämmiltä. Oma suosikkini oli Pillow Talk, taiteilijaa en valitettavasti muista.

Elämyksenä Underneath on kokonaisvaltainen ja hyvin suunniteltu. Itse huomaan jännittäväni vapaasti läpikuljettavia teoksia, pelkään usein ohittavani epähuomiossa jotain, mutta täällä ohjeistus oli sen verran selkeä, että kokemukseen pystyi rauhassa uppoutumaan.* Suosittelen siis lukemaan odottelutilan lärpäkkeet huolella ja heittäytymään sitten labyrintin kiemuroihin itselle sopivalla intensiteetillä. Reitti on turvallinen ja olennot kilttejä.

Poistuttuani tunnelista aurinkoiseen syyspäivään oli pakko hengähtää hetkeksi. Olo oli läpikotaisin kohdattu. Labyrintin olennot katsoivat kohti suoraan ja lempeästi, tunsin itseni hyväksytyksi maan alla kulkiessani. Kiitos.

Labyrinttiin pääsee 20.12. asti.

Kiitokset lipusta esitykseen Recover Laboratorylle.

* Myönnetään, että esityksen jälkeen minuun iski kauhea jälkiahdistus siitä, että jätinkö kuitenkin jonkin nurkan tutkimatta ja ohitinko jotain vahingossa. Tuottajan kanssa keskusteltuani sain todettua, että ainakin löysin kaikki olennot tunneleista ja pääsin ahdistuksesta eroon. Huh.

Lavalta: Rosemaryn huone (Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset)

Kuva: Aino Kannisto

Pelot tulevat näkyviksi vinksahtaneen kesäsiirtolan huoneissa

Minä en pidä kauhusta tai pelottavista jutuista. Jotenkin silti löysin itseni kävelemästä lokakuisena iltana Lammassaaren pitkospuita kohti Jenni Kivelän ja Kilttien ihmisten uutta teosta Rosemaryn huone. Esitys käsittelee pelkoa ja kauhua ja voi olla paikoin oikeasti hurja katsojasta riippuen, mutta itse päädyin nauttimaan kovasti pelkojen monipuolisesta käsittelystä.

Rosemaryn huoneesta on hankala kertoa paljastamatta liikoja. Kolmeen osioon jakautuva, omituiseen kesäsiirtolaan sijoittuva esitys on yllätyksellinen ja nerokas. Siinä on koko ajan jotakin perustavanlaatuisesti vinossa. Hymyt valahtavat kasvoilta, silmät tuijottavat maanisesti. Tanssijat liikkuvat paikoin kuin riivattuna. Tarjottu keitto epäilyttää, vaikka kerrotaan, että se ei sisällä pelottavaa botuliinia.

Kiinnostavimmassa osuudessa katsojat jaetaan ryhmiin ja siirretään istumaan pieniin huoneisiin eräänlaiseen asuntolaan. Ovi suljetaan ja jäämme istumaan sängyille. Huone on täynnä näennäisen merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta luonnollisesti Liisa Pesosen lavastuksessa ja puvustuksessa kaikki on tarkkaan mietittyä. Esiintyjät tuovat mukanaan huoneeseen erilaisia kauhuja ja pelkoja. Osa ahdistaa ja välillä tekee mieli ravistella hiipivää pelkoa kehosta pois. Säikyttelyä ei onneksi ole, eikä esitys sitä tarvitsekaan. Myönnettävä toisaalta on, että jos jokin käsiteltävistä peloista osuu liian hyvin omaan kauhukarttaan, saattaa esityksessä tulla tukalat oltavat. Poistua kyllä saa kesken, eli esitys on siinä mielessä turvallinen.

Esityksen äänimaailma on upea. Jokaisella katsojalla on kuulokkeet ja niistä kuuluu yksilöllinen ääniraita. Tämän lisäksi myös esiintyjillä on omat laitteet. Esityksen keskimmäinen osa tapahtuu tosiaan samanaikaisesti useassa tilassa ja ajoitukset ovat niin tarkat, että ilman ohjeita esitys ei toimisi katsojien ääniraitojen kanssa. En voi kuin nostaa hattua, sillä esiintyjät kykenevät ohjeiden kuuntelemisen lisäksi esittämään omat osionsa täysin keskittyneesti. Hatunnostonsa ansaitsee luonnollisesti siis myös äänisuunnittelija Joonas Outakoski, sillä tällaista en ole ennen kokenut ja olen kuitenkin kulkenut viime vuosina aika monessa esityksessä kuulokkeet päässäni.

Rosemaryn huoneessa palaset ovat siis monella tavalla kohdallaan. Lammassaaren miljöötä käytetään hyvin hyödyksi ja siitä saadaan luotua vino paikka jossain nyrjähtäneessä ajassa. Tunnelma on mukavan epämiellyttävä koko esityksen ajan, tanssijat pysyvät roolissaan eivätkä vaikuta edes palelevan ohuissa vaatteissaan, vaikka ilma on todella kolea. He eivät tunnu todellisilta. Palatessa takaisin sivistyksen pariin mantereelle tekee mieli vain puhua esityksestä, pelon psykologiasta ja siitä, miten jotkut pelot puhuttelevat ja miksi.

Viimeiseksi suosittelen, että jos menet katsomaan esitystä laita todella lämpimästi päälle. Lokakuiset illat ovat kylmiä eivätkä Lammassaaren tilat ole lämmitettyjä. Kerrastot siis alle ja pipot ja hanskat mukaan!

Rosemaryn huoneen esityksiä on 20.10. asti, liput ja muut tiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkoesitykseen.

Lavalta: Oneiron (Raekallio Corp. / Cirko)

Kuva: Stefan Bremer

Oneiron ja välitilaan jäänyt katsoja

Laura Lindstedtin massiivinen romaani Oneiron - fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista oli ilmestymisvuonnaan 2015 keskustelun kohteena etenkin sen voitettua Finlandia-palkinnon. Teos sukeltaa pää edellä elämän ja kuoleman välitilaan seitsemän eri taustoista tulevan naisen voimin leikitellen erilaisilla tekstilajeilla. Valtteri Raekallio ei ole tätä moniäänistä kokonaisuutta kuitenkaan säikähtänyt, vaan on rakentanut siitä osittaisimmersiivisen esityksen kuudelle tanssijalle Cirkoon ja sen liepeille Suvilahteen.

Teksti sisältää paljastuksia esityksen sisällöstä, joten jos olet menossa katsomaan ei sinun ehkä kannata lukea sitä etukäteen.

Raekallion Oneironissa on kolme erilaista alkua. Yksi tapahtuu Cirkon tiloissa, toinen yksityisasunnossa jossain lähistöllä ja kolmas on kiertokävely Suvilahden lähimaastossa. Minä olin seuralaiseni kanssa tässä jälkimmäisessä ja tarvoimme sohjossa kuunnellen kuulokkeista performanssitaiteilija Shlomithin aamulenkin tapahtumista. Matkan varrelle oli ripoteltu pieniä yksityiskohtia tekstin tueksi: oli miniatyyrikokoinen taksijono, Shlomith juomassa mehuaan, Brooklyn Bridgen rippeet. Viehätyin näistä, mutta isossa joukossa vaeltaessani mietin myös, jäikö jotain näkemättä kun jouduin myös keskittymään siihen etten kävelisi toisten kantapäille.

Noin puolen tunnin kuluttua pääsemme takaisin Cirkolle ja vaellamme esitystilaan, korkeakattoiseen ja valkoisella savulla täytettyyn Maneesi-saliin. Olen kiitollinen tossuista ja vilteistä kolean ilman jälkeen. Esityksen teoskatkelmilla rytmitetty tanssiosuus alkaa, olemme saapuneet välitilaan. Tanssijat (Jonna Aaltonen, Krista Julia-Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio) saapuvat vähitellen. Liikekieli on minun silmiini väkivaltaista ja nykivää. Kehojen kohtaamiset tuntuvat muuttuvaa poikkeusta lukuunottamatta invasiivisilta. Toisaalta ihailen ihmiskehon rajojen rikkomista, nivelten kääntymistä minne sattuu ja silti ehjänä pysymistä. Pää yritti tulkita tarinoita, joita kehot kertoivat, mutta se ei ollut aivan helppoa. Puvustus, kertoja ja miljöö vaihtuivat loppujen lopulta niin tiuhaan että koin itsekin olevani jonkinlaisessa tarinoiden välitilassa, en aivan kartalla missään.

Esitys nyki silti jatkuvasti mielenlankoja keväältä 2016, jolloin luin kirjan. Olin kirjasta silloin aika pyörryksissä, mutta yllättävän hyvin osia siitä muistui esitystä katsellessa mieleen. Toisaalta en tiedä oliko se hyvä asia, sillä aivot kävivät vähän ylikierroksilla yrittäessäni tulkita kuka tanssijoista oli kukin ja en ollut myöskään aivan varma, vaihtuivatko esitetyt hahmot toisinaan. Tuntuu, että viittauksia kirjaan oli paljon ja sitä myöten sen kertaus olisi voinut olla ennen esitystä paikallaan, jos olisi kaiken tahtonut ymmärtää.

Maneesi-sali sopii esityksen tilaksi upeasti. Korkeuksiin kohoava katto ja suuret ikkunat luovat raamit kamppailulle elämän ja kuoleman välimaastossa. Kunnianhimoinen valaistus (Jukka Huitila) hoidetaan pääosin ulkoa käsin, kirkkaus saavuttaa lavan milloin mistäkin sielun ikkunasta. Ohiajavat autot tuovat oman lisänsä valaistukseen. Elämä on siellä jossain lasin takana, me olemme täällä välitilassa.

Teoksen loppukin on kaunis. Katsojat johdatetaan yksin tai pareittain lattialle, jonne tuodaan tuoleja ja valkoisiin liinoihin verhottuja pöytiä. On lähes hiljaista, vain paikalle kärrättävät astiat kilisevät. Meille jaetaan ihanaa, höyryävää borssikeittoa ja leipää. Nautin kynttilänvalossa istumisesta ja hiljaisuudesta.

Vähitellen tilassa alkaa kuitenkin kuulua keskustelua, ihmiset vertailevat teoskokemuksiaan ja alun vaikutusta siihen. Tässä vaiheessa saan tietää kolmannesta, yksityisasunnossa tapahtuneesta alusta. Jään miettimään, miten sinne olisi päässyt ja samalla alkaa vähän harmittaa. Tuntuu, että olen katsojana jäänyt pois jostain eksklusiivisesta ja hienosta ja siihen tunteeseen on kurja lopettaa kokemus. Pyyhin kuitenkin leivällä keiton loput, siitä jäi hyvä maku.

Mielenteatteriksi kuvailtu Oneiron oli minulle ristiriitainen kokemus kuten alkuperäisteoskin. Seassa oli osia joista pidin paljon, mutta pienet nykäykset jäivät kaihertamaan ja vaivaamaan. Teos ei avaudu helposti eikä sen aina tietysti tarvitsekaan, mutta nyt olisin kaivannut omalle tulkinnalleni enemmän askelmerkkejä kuin mitä minulle tarjottiin.

Kiitokset Raekallio Corp.:lle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.

Lavalta: Joharin ikkuna (Metropolia)

Kuva: Saana Volanen

Kurkistus ihmismieleen

Joharin ikkuna on Yhdysvalloissa kehitetty työkalu ihmisen identiteetin hahmottamiseen. Joharin ikkuna on myös Milla Hilkkeen lopputyö Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkinnossa, jossa hyödynnetään edellä mainittua työkalua ja laitetaan katsojat pohtimaan niin omaa kuin toistenkin minuutta. Mitä paljastamme itsestämme toisille, mitä muut näkevät meistä ja mitä mielen syövereissä on piilossa myös meiltä itseltämme?

Esitys tapahtuu neljässä huoneessa, joiden läpi katsojat johdatetaan. Avoimessa huoneessa Sami Ahonen, Anna-Sofia Luoma ja Tiina Salo asettavat itsensä tarkasteltavaksi. Cv:t ovat luettavissa pöydällä, esiintyjät ottavat avoimesti kontaktia ja katsovat silmiin, hakeutuvat arvioitaviksi. Ihmisestä saa paljon tietoa katsomalla ja vaikka googlaamalla, mutta pintaa syvemmälle ei ilman yhteistä sopimusta päästä.

Tanssillisessa sokeassa huoneessa Minna Lund ja Jaakko Perilä johdattavat näkemään asioita, joita itsestä ei ole niin helppo havaita. Muut huomaavat paljon asioita, joiden sanoittaminen ei aina ole helppoa ja se johtaa usein konflikteihin. Vaikka huoneessa ei tarvitse osallistua, saa vain kuunnella kuulokkeista kuuluvia erilaisia äänimaisemia tai puheita, ahdistaa sen tunnelma. Millainen minä olen toisten silmissä?

Kätketty huone on ehdottomasti mielenkiintoisin. Pahvilaatikoilla sisustettu tila on ulkomaailmalta piilossa, sieltä löytyvät ne asiat joita muille ei kerrota. Tarkastelemalla tilaa voi löytää jos jonkinlaisia salaisuuksia, niitä asioita joita kerrotaan vain harvoille tai ei ehkä kellekään. Simo Kuusterän paljas ja rehellinen oleminen huoneessa vaikuttaa. Huoneessa olo saa ajattelemaan myös omia kätkettyjä asioita. Kiinnostavana pidin myös sitä, että vaikkei se ehkä ollut tarkoituksellista kätkettyyn huoneeseen kuuluivat äänet myös toisista huoneista. Ikään kuin voimme tarkkailla sieltä omasta nurkastamme tai laatikostamme elämää ulkopuolella ja päättää, mitä kaikkea päästämme julkiseksi tarkoituksella tai tahtomattamme.

Viimeisessä huoneessa uppoudutaan tuntemattomaan, siihen mitä kukaan ei näe. Oma esitysryhmä on käynyt jo niin tutuksi, että lattian pehmeille tyynyille uskaltaa asettua rennosti, ei tarvitse pönöttää tai esittää. Tunnelma on lempeä, mitään ei tarvitse analysoida tai reagoida muihin. Lopuksi huoneeseen uiva haikala hymyilyttää, pyrstö viuhuu, ehkä tuollainen luukala liikkuu myös omassa päässäni.

Pidin esityksen tarjoamasta lempeästä immersiivisyydestä. Etenkin ensimmäisessä huoneessa kontaktia oli toki myös esiintyjien puolelta, mutta muuten kokemuksen laajuus on paljolti katsojan itse päätettävissä. Voi vain seistä paikallaan ja ihmetellä tai sitten lähteä kulkemaan huoneissa, kurkistaa laatikoihin ja lukea papereita.

Noin tunnin kestävä esitys on miellyttävä kokemus, etenkin kun viimeinen huone on tunnelmaltaan niin rauhoittava. Lopussa kolmen osion aikana suhissut ja analysoinut pää rauhoittuu ja jään katsomaan katon kankaissa vaihtuvia kuvioita, kaloja ja tähtiä. Huoneeseen olisi voinut jäädä pötköttelemään pitemmäksi aikaa ja se tarjosi rauhoittavan lopetuksen kiinnostavalle esitykselle. 

Esitykset Metropolialla ovat valitettavasti jo päättyneet.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: 13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi. Kuva: Kristiina Männikkö

Taikapeili heijastaa kauneuden sijaan rumat himot ja halut

Teatteri Vapaan Vyöhykkeen immersiivinen 13. tunti -esitys olisi mennyt minulta iloisesti ohi ilman puskaradiosta kuulemaani kohinaa. Vallilassa sijaitsevaan 555 neliöiseen varastotilaan lavastettu esitys kuljettaa katsojan seikkailemaan synkkien satujen maailmaan, jossa prinsessat kisailevat julmasti keskenään, salaiset halut nousevat pintaan ja himot toteutetaan estoitta.

Immersio on toteutettu kiinnostavasti. Tilassa ei ole katsomoa tai näyttämöä, vaan siellä vaelletaan vapaasti. Katsojat saavat kasvoilleen kultaiset naamiot ja puhelimet jätetään tilan ulkopuolelle. Kun 13. tunti alkaa, ei tilassa saa puhua. Katsojat johdatetaan sisälle yksitellen ja siitä lähtien kokemus on jokaiselle erilainen. Omat valinnat ja mielihalut vaikuttavat siihen, mitä koet.

Kun minut johdatettiin esitystilaan istuin pöytään ja jäin seuraamaan baarissa tapahtuvaa kohtausta. Alkoi vähän ahdistaa. Mitä jos minulle käy kuten syksyisessä Neuromaanissa ja päädyn kulkemaan ilman päämäärää ja peläten menettäväni jotain olennaista? Onneksi 13. tunti mahdollistaa haahuilun älykkäästi ja pelastaa stressaantuneen, ajassa ajan sisällä voi esityksen asettamissa raameissa myös palata taaksepäin, nähdä siihenkin huoneeseen jossa hetki sitten kuuli seinien läpi kolinaa.

Henna Tanskanen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kristiina Männikkö

Ennen esitystä kerrotaan, että mitä enemmän uskaltaa sitä enemmän kokee ja tämän esityksen kohdalla se pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikkialle saa kurkistaa, tiloista löytyviä ruokia saa syödä. Luen hahmojen kirjoituksia heidän olkansa yli, tirkistelen luukuista, yritän saada auki lukollista kaappia. Koen paheellista mielihyvää, kun nappaan Hannun ja Kertun pöydästä macaron-leivoksen. Kutkuttavaa on myös se, kun toisinaan tarinan hahmo katsookin suoraan sinuun, koukistaa sormeaan ja johdattaa uuteen seikkailuun.

Esityksestä on siis käytännössä mahdotonta sanoa mitään ilman että pilaisi elämystä ja toisaalta minun kokemukseni tuskin on verrattavissa toisen kokemukseen. Esimerkiksi samaan aikaan tilassa liikkuneen puolison kanssa onnistuimme näkemään osittain eri asioita ja se oli oikeastaan hyväkin, pääsimme paikkailemaan pohtimiamme tarina-aukkoja yhdessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että 13. tunti on upeasti toteutettu. Massiivinen tila on sisustettu häiriintyneen synkästi ja satumaailmaa mukaillen. Pieniä yksityiskohtia on joka paikassa ja tästä visuaalisuuden riemuvoitosta on kiittäminen skenografi Sanna Levoa. Myös näyttelijät ovat upeita. Kymmenhenkinen esiintyjäryhmä on sukeltanut rooleihinsa komeasti ja pikkutarkasti ajoitettu esitys kulkee hengästyttävän hienosti. Vaatii taitoa viedä katsojat mukaan tarinaan ilman vuorosanoja ja pitää esitys käynnissä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Jos olet pitänyt Bill Willinghamin Fables-sarjakuvista, olet kiinnostunut uudenlaisesta teatterielämyksestä tai nautit vinksahtaneesta tunnelmasta, on tämä ehdottomasti sinun esityksesi.

Esityksiä on vain tämän viikon loppuun asti, joten kipinkapin katsomaan josko lippuja vielä löytyisi tai ruinaamaan peruutuspaikkoja.

Lavalta: Neuromaani (Valtteri Raekallio/Zodiak)

Kuva: Valtteri Raekallio

Aivoni ovat avoin ovi, mutta kynnyksellä on turvallisempaa

Raekallio Corp. ja Zodiak toivat Juhlaviikkojen ohjelmistoon Marian sairaalan hylätyille käytäville ja huoneiden sokkeloihin rakennetun elämyksen Neuromaani. Elokuiset esitykset myivät melko pian eioota, mutta syyskuiselle jatkokaudelle sai vielä näppäräsormisena lippuja. Hämärtyvänä torstai-iltana jonotamme hämmentyneinä sairaalan ovella ison Neuromaani-kyltin alla, saamme ovien auetessa käteemme lääkepikarissa pillerin ja lopulta kutsun nimellä tulla peremmälle. Päähäni saan kuulokkeet ja siirryn sairaalasänkyyn kuuntelemaan tarinan ensimmäistä palaa.

Valtteri Raekallion luoma maailma noudattelee käsittääkseni varsin hyvin Yli-Juonikkaan alkuperäisteoksen sirpaleisuutta ja toisteisuutta. Valinnat vaikuttavat omaan tarinankaareen ja toisaalta takaisin voi palata ja aloittaa uudelleen tai lähteä uusille poluille keskeltä tarinaa. Toiminta muistuttaa valintaperusteisia seikkailukirjoja, mutta aikaa ollessa rajallinen määrä jää kokemus jollain tavalla vaillinaiseksi. Kaikkia ovia ei ehdi avata tai kaikkea nähdä. Takaraivossa takoo pelko siitä, että katsonko tätä väärin tai jääkö jotain olennaista kokematta. En tiedä.

Sairaalakammoiselle ihmiselle kokemus on pelottava. Alun vastaanottotoimenpiteet tuudittavat tuttuun tunteeseen, hoitaja-asuiset tietävät kyllä mitä tekevät, mutta turvallisuuden illuusio romahtaa heti ensimmäisessä siirtymässäni kun holtittomasti käytävällä tärisevä punapukuinen nainen horjahtaa minua päin. Loppuajan pelkään, että joku tulee lähelle ja henkilökohtainen tilani vaarantuu. Ensimmäinen tarinakierrokseni päättyy kuitenkin yllättävän pian ja sisuuntuneena siitä että selvisin hengissä myös karmivasta vilkkuvalokäytävästä palaan takaisin kerroksiin.

Satunnaisotannalla liikkuessani alan rentoutua, vaikka edelleen tuntuu siltä että muille kerrotaan jotain mitä en tiedä. Harhailen ympäriinsä ja lopulta löydän myös tiloja ja hetkiä joihin haluan jäädä ja hengähtää. Kolmesti minua pyydetään siirtymään kanttiiniin, mutta jatkan sinnikkäästi eteenpäin. Pilkkopimeässä Camera obscura -huoneessa katson ensijärkytyksestä toivuttuani lumoutuneena kaupungin valoja, vihreällä muovinurmikolla päällystetyssä huoneessa katson joutsenpukuista balettitanssijaa ihastellen.

Kuulokkeista tulee tekstiä käytännössä koko elämyksen ajan. Välillä kuuntelen tarkkaan, suurimman osan ajasta huomaan kuitenkin että sanat puuroutuvat eivätkä jää mieleen. Päätän, että se ei ole tärkeää ja voihan olla että olennainen jää suggeroituna jonnekin harmaan aineen poimuihin. Välillä jätän kohtia kesken, hyppään levottomana eteenpäin. Yritän paikallistaa huoneita, joista olin sattumalta kuullut, turhaudun kun en löydä niitä ja harmistun omista ennakko-olettamuksistani. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyn lopulta makaamaan neljännen kerroksen käytävälle hymyilevän hoitajan viereen ja totean, että tämä oli nyt tässä.

Pohjakerroksessa todellisuus lyö vastaan hieman liian kovaa, sillä kaiuttimista pauhaa jonkinlainen piinaava hälytysääni. Teoksen ahdistavan junnaava äänimaailma palaa mieleen ja lähden ravisteltuna kävelemään kohti rautatieasemaa. Sanomatalolla hätkähdän kulmassa seisovia lääketieteen opiskelijoita takkeineen: jatkuuko tämä vielä? Istun junaan tunnekuohuisena. Neuromaani oli ehdottomasti elämys, mutta en tiedä oliko lääkitykseni lopulta riittävä että olisin nauttinut siitä.