Lavalta: Huoneiden kirja (Aura of Puppets, Aurinkobaletti ja TEHDAS teatteri)

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Vanhat taulukot vastaanottavat taloon saapuvan kulkijan. Kuva: Jesper Dolgov

Tunnit tuulenpuhkomassa talossa kuluvat kuin siivillä

Istun vastapäätä ihmistä, jonka kasvoja peittää Vanha Taulukko. Hän avaa taulukon kannet, katsoo minuun ja hymyilee. Heitän hänen kanssaan kolikkoa kuusi kertaa, ja näiden heittojen avulla saan itselleni huoneen. Saan oven, josta aloitan, ja mukaani laukun, jossa on lisäohjeita ja mahdollisesti tarpeellisia välineitä. Kutkuttavaa.

Silti: tällaisissa esityksissä kiroan hätäisyyttäni. Pingon ensin hirvittävää vauhtia ohi tilojen ja huoneiden, yritän vimmaisesti etsiä oikeaa numeroa löytämättä sitä. Lopulta kysyn apua ja saan tietää olevani aivan väärässä päässä rakennusta ja kaiken lisäksi kolme kerrosta liian korkealla. Ei se mitään, ei ole pakko aloittaa huoneesta, jonka numeron sai. Myöhemmin tajuan myös, että kädessäni puristamassa ohjepaperissa on toisella puolella kartta. Tietenkin on. Tästä huolimatta onnistun rauhoittumaan. Astun huoneeseen, katson lattiassa kimmeltäviä värejä ja hengitän. Rauhoitun ja pystyn keskittymään. Ei ole hätää.

Tämän jälkeen matkani talossa helpottuu. Kuljen tapani mukaan melko järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta kuitenkin rauhallisesti. Pysähdyn tutkimaan silloin kun siltä tuntuu ja jos jokin ei kutsu, jatkan eteenpäin. Leikkisämpi ihminen varmaan olisi heittänyt kolikkoa useammin, antaisi sattuman kuljettaa, mutta minä en ole se ihminen ja se on ihan hyvä niin. Minä haluan kokea paljon ja järjestyksessä ja se minulle sallittakoon.

Ja kerrankin ei tullut tunne, että jotain jäi kokematta, vaikka en varmasti nähnyt ja kokenut alati muuttuvassa talossa kaikkea mahdollista siellä viettämistäni tunneista huolimatta.

***

Huoneiden kirja on massiivinen taide-elämys aikana, jona kulttuurin kokeminen on ollut kortilla. Teoksen ovat yhdessä tuottaneet TEHDAS teatteri, Aurinkobaletti ja Aura of Puppets ja yhteistyössä on selvästi voimaa, sillä pienin ponnistuksin ei näin isoa ja hienoa saada aikaan.

Teos perustuu Saila Susiluodon samannimiseen runoteokseen, mikä on kerrassaan nerokasta. Susiluodon teoksen 64 runoa ovat kaikki oma huoneensa ja ne pursuvat jo tekstimuodossakin visuaalisuutta ja tulkintojen mahdollisuuksia. Runot ovat myös luettavissa jokaisen esityksen huoneen yhteydessä ja joissakin ne myös kuullaan tavalla tai toisella.

Turun Kivipainon tehdasrakennukseen levittäytyvät huoneet on luonut yli sata taiteilijaa ja toteutukset ovat ihastuttavan monipuolisia. Osa huoneista on pieniä, kaikkiin ei voi edes varsinaisesti astua sisään. Jotkin huoneet ottavat sisäänsä vain yhden katsojan kerrallaan, toiset levittäytyvät niin laajalle alueelle että katsojia mahtuu monta kymmentä. Toisissa voi kohdata esiintyjän, mutta ei välttämättä aina, toisinaan se onnistuu vain tiettyyn kellonaikaan.

Itse pidin erityisesti yksityisistä kokemuksista ja kohtaamisista. Toivuin vihreällä sängyllä tyynyä halaten. Seisoin upottavalla patjalla, keinuttelin kantapäilläni, herkistyin. Astuin ahtaaseen kaappiin ja katsoin keinuvaa tiikeriä. Istuin kannolla ja sain käteeni jääpalan sisältä löytyneen märän ja kylmän lehden. Tunsin tulevani nähdyksi, olevani vähän enemmän olemassa.

Toisaalta muistelen nyt myös laulaen leipomista ja sitä, kuinka seinät eivät olleet rajana tämän teoksen kokemiselle. Oli ihanaa olla samassa tilassa muiden ihmisten kanssa, kokea yhdessä esitystä, vaikka se kaikille olikin erilainen.

Vietin talossa yhteensä neljä tuntia. Kiipesin portaita, avasin ovia, kävin kahvilassa juomassa vissyä, jatkoin kulkemista. En muistanut heittää kolikkoa uudelleen, mutta hypistelin sitä kyllä paljon. Avasin salaperäisiä kirjeitä ja noudatin niiden neuvoja silloin tällöin. Lopuksi löysin itseni istumasta pihalta, katsomassa esityksen kokoonkeriytyvää loppua. Ilta oli ollut intensiivinen ja ehkä sekin vaikutti siihen, että loppu ei niin sykäyttänyt. Ehkä tuntui hassulta, että yhtäkkiä koin jotakin kaikkien paikalla olevien kanssa, jaettu kokemus söi jotain yksityisyydeltä. Toisaalta en osaa ehdottaakaan, miten teoksen olisi pitänyt loppua. Ehkä esityksen ei tarvitse edes loppua, koska tässähän se nytkin elää päässäni.

Mielessäni napautan helisevää lampea, avaan rahisevan paperin, suljen silmäni painaessani kuulokkeet päähäni. Miten upeaa oli olla osa tätä esitystä edes hetken verran.

***

Vaikka Huoneiden kirja tuntui lahjalta, samalla sattui sydämeen. Olisi ollut ihanaa nähdä kohdattujen ihmisten kasvot kokonaan, läträtä käsidesillä vähän vähemmän, uskaltaa koskea esineisiin ilman hahmotonta pelkoa. Nyt kuitenkin näin. Varsin turvallinen olo talossa kuitenkin oli: turvavälit oli helppo pitää isossa tilassa, käsidesiä tosiaan oli joka kulmassa, ohjeistus oli hyvä. Että jos jotenkin, niin näin sitten.

Teos on tällä hetkellä loppuunmyyty, mikä on samalla sekä iloinen asia että harmillista. Joka tapauksessa taide tekee hyvää ihmiselle ja olen valtavan onnellinen, että jotain tällaista on toteutettu. Toivottavasti Huoneiden kirjan vanavedessä syntyy lisää rohkeita, omansalaisia ja kulkemaan kutsuvia teoksia.

Suosittelen lämpimästi myös Susiluodon runoteosta, josta kirjoitin täällä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkonäytökseen.

Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.

Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.

***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.

Viehättävää nukketeatteria lapsille ja lapsenmielisille

Palikkateatteri. Kuva: Jussi Virkkumaa

Yksi varma kevään merkki on turkulaisen Aura of Puppetsin Oh My Puppets! -nukketeatterifestivaalin saapuminen Helsinkiin. Tänä vuonna ohjelmistoon on otettu erikseen lapsille sopivia esityksiä Oh My Little Puppets! -kokonaisuutena ja me kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa esityksistä kaksi.

Ko-Koo-Mon Palikkateatteri on ajatukseltaan miellyttävän yksinkertainen. On mustalla liinalla peitetty pöytä, esiintyjä ja puisia, eri puulajeista veistettyjä palikoita. Palikat heräävät esityksessä eloon ja niistä rakentuu vaikka mitä: kaupunki, dromedaari, auto. Ajatukset laukkaavat heti lapsuuden palikkaleikkeihin ja mielikuvituksen tuomaan vapauteen. Kai Ruohosen veistämien palikoiden muotokieli on lempeää ja esiintyjän käsissä palikat liikkuvat niin vaivattoman oloisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Esitys on sanaton ja siten kieli ei ole edellytys katsomiselle. Palikoiden leikkiä ja liikettä tukevat hauska musiikki ja äänimaisema. Minimesenaatti ei välttämättä ehkä ymmärtänyt kaikkea mutta toisaalta, mistäs minä tiedän. Voi olla että hän näki palikoissa kaikenlaista lennokasta. Joka tapauksessa hän jaksoi seurata esitystä herkeämättä ja jaksoi sen jälkeen olleessa työpajassa maistella hieman puista palikkaa.

Makkarapiruetti. Kuva: Mila Nirhamo

Fillariteatterin Makkarapiruetti on suunnattu vähän isommille lapsille, sillä osa sen viehätyksestä perustuu absurdeihin ja sympaattisiin tarinoihin. Sanojen ohessa tärkeässä roolissa ovat kuitenkin myös nukketeatteri ja klovneria, joten katsottavaa ja ihmeteltävää riittää myös pienelle ihmisille. Esitys pohjautuu Reetta Niemelän samannimiseen runoteokseen.

Esityksen ohjaaja ja dramatisoija Mila Nirhamo on itse myös lavalla. Hän polkee paikalle Pärrällään, jonka kyydistä löytyy kaikki tarpeellinen tarinoiden kertomiseen. On mummoja jos jonkinlaisia, lokin piknikpöytä, kurpitsakuu. Taustalla soi Tuuli Kyttälän musiikki, Nirhamon kanssa lavalla ovat Iida Vanttajan luomat nuket. Tarinat ovat hauskoja eivätkä noudata mitään juonellista jatkumoa, mikä näin aikuisen päälle on paikoin haastavaa mutta ihanan vapauttavaa. Katsomossa ollut päiväkotiryhmä ei ainakaan tuntunut pistävän pahakseen ja minimesenaatti toi oman lisänsä esityksen äänimaailmaan riemukiljunnallaan. Kokonaisuutena Makkarapiruetti oli visuaalisesti miellyttävä, sanallisesti kaunis ja tasapainoili hienosti hauskan ja lempeän välimaastossa. 

Kaiken kaikkiaan minimesenaatin ensimmäinen nukketeatterikokemus oli siis erittäin onnistunut ja myös tämä äiti-ihminen on harvinaisen onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin laadukasta ja monipuolista nukketeatteria. 

Oh My Little Puppets! -esityksistä ehtii nähdä vielä Siiran sirkusmatkan ja Makkarapiruetin lauantaina 14.4. Cirkossa.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Aura of Puppetsille.

Lavalta: Missing Amelia Earhart (Kuuma Ankanpoikanen)

Kuva: Jussi Virkkumaa

Tyttö, joka halusi lentää

Viime kevätkauden yksi minulle rakkaimmista esityksistä oli Oh My Puppets! -festarin yhteydessä nähty Merja Pöyhösen sooloteos Missing Amelia Earhart. Harmitti, etten saanut siitä silloin kirjoitettua. Nyt kuitenkin huomasin, että teos on tulossa Helsinkiin sekä tänä viikonloppuna nukketeatteri Sampoon (loppuunmyyty) että huhtikuussa KokoTeatteriin, joten siitä puhuminen on taas ajankohtaista. Esityksiä on tänä keväänä myös Turussa.

En ole aivan varma, mistä viehätykseni ilmailusankari Amelia Earhartiin johtuu. Ehkä osittain siitä, että vuonna 1937 maailmanympärilennollaan kadonnut Earhart jätti jälkeensä Amelia Earhartin muotoisen aukon. Kukaan ei tiedä, mitä hän olisi vielä voinut tehdä, mihin hän olisi voinut pystyä. Earhart ei varmaankaan ollut täydellinen ihminen, mutta kiinnostava hän oli ja esimerkillinen siinä, että unelmiaan voi toteuttaa vaikka muut niille nauraisivatkin.

Nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhösen käsissä Earhartin tarina herää eloon. Taivaalle kaipaavan herkän lentäjän kulkua eivät voi lopulta estää röhöttävät rahamiehet tai pulloon turvautuvat, katoavaisuuttaan parkuvat kartanlukijat. Karikatyyrimaiset mutteivät falskit hahmot on taiten tehty, nuket ovat Pöyhösen ja Heini Maarasen valmistamia. Inhottavimpia tekee mieli paiskoa millä tahansa käteen osuvalla, Ameliaa puolestaan haluaisi kannustaa ja halata. Pöyhönen tuo myös itsensä osaksi esitystä nimittäen itseään Earhartin ulkonäkökaimaksi, mutta löytäen myös syvempiä merkityksiä heidän väliselleen suhteelle. Unohtaa ei saa myöskään maailman sympaattisinta lemmikkipingviiniä, joka omalta osaltaan keventää tunnelmaa ja tuo huumoria esitykseen..

Viime maaliskuussa kuvasin esitystä sanoilla ilmava, kaunis, rikkinäinen ja toiveikas esitys. Vimmaisen ja rohkean Amelian tahto päästä lentämään resonoi kehossa edelleen. Silmien eteen nousee välähdyksiä pienistä lentokoneista, hiekasta muovautuvista hahmoista, yksin tikkailla istuvasta Ameliasta, Pöyhösestä itsestään nahkainen lentäjänlakki päässään. Menisin katsomaan tämän koska tahansa uudestaan eli lienee sanomattakin selvää, että suosittelen.

Lavalta: Romeo & Julia (Aura of Puppets / TEHDAS teatteri)

Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Turku on minulle hyvä teatterikaupunki. Sinne tulee lähdettyä suhteellisen harvoin, mutta silloin kun tulee ovat odotukset esitysten suhteen yleensä korkealla ja niin tälläkin kertaa. Pettyä ei ole silti tarvinnut kertaakaan. Tällä kertaa lavalla lumosi TEHDAS teatterin ja Aura of Puppetsin yhteisproduktio Romeo & Julia, jossa Shakesprearen klassikkonäytelmä on tuotu lavalle nukketeatterin keinoin.

Tarina on tuttu. Veronan kaupungissa kaksi sukua, Montaguet ja Capuletit, ylläpitävät pitkää vihaa. Rakkaus ei kuitenkaan katso nimeä ja niinpä sukujen vesat, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa ja yrittävät kaikin keinoin päästä naimisiin. Ongelmana on vain se, että Julia on luvattu kreivi Parisille ja liittoa vastaan tuntuvat muutenkin olevan suurin piirtein kaikki paitsi Julian imettäjä ja pappi Lorenzo. Nukketeatteritulkinnassa ei kuitenkaan tyydytä tähän perinteiseen versioon, vaan tarina on siirretty kaoottisella kaatopaikalle, jossa huumejengit riehuvat, kaikilla on jokin riippuvuus ja toiveet paremmasta tulevaisuudesta riippuvat henkäyksen kaltaisten lankojen varassa. Julian perheessä on väkivaltaa ja huumeriippuvuutta, Romeo haistelee kavereidensa kanssa liimaa ja saa käsiinsä aseen. Repliikit ovat kuitenkin pääosin niitä vanhakantaisia ja tuovat oman kontrastinsa lavan synkälle miljöölle.

Nukettajat ovat esityksessä tavattoman taitavia. Paikoin jopa groteskin näköiset alastomat, hieman perunasäkkimäiset nuket saadaan vaikuttamaan inhimillisiltä ja samaistuttavilta. Nukettajia ei ole myöskään yritetty piilottaa, vaikka asusteet ovatkin kaikilla mustat ja naamatkin on monella mustattu, välillä he tanssivat ja riehuvat lavalla kuin nukkensa. Sirpä Järvenpää ja Toni Kandelin tekevät vahvaa työtä pääparina. Muissa ihmisrooleissa nähdään ja kuullaan Lee Lahikaista, Jaakko Liljaa, Niina Lindroosia, Anna Nekrassovaa, Alma Rajalaa, Outi Sippolaa, Maiju Tainiota ja Lotta Virtasta. Suurin osa esittää useampaa roolia ja hyvin se sujuu kyllä kaikilta, osaamista on vaikka muille jakaa.

Balthazar, Romeo ja Julia. Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Omia suosikkejani nukettamisen kannalta olivat kuitenkin, ihmishahmojen inhimillisyydestä huolimatta, Balthazar-koira (Nanna Mäkinen) ja Capuletien Omega-kana (Maria-Elina Koivula). Liikehdintä ja äänet olivat aidon oloisia ja nuket kekseliäästi valmistettuja, esimerkiksi kana oli valmistettu valkoisesta naistenkengästä. Esityksen jälkeen kävin myös keskustelemassa ystäväni kanssa, joka oli myös nähnyt esityksen ja kehuimme kilpaa myös itse lavasteiden ja maiseman liikettä. Esimerkiksi loppukohtauksessa nähty meri oli kaunis ja liikkeissään ilmava.

Lavalle on onnistuttu luomaan oikeasti koskettava versio näytelmästä. Toki tarina on edelleen paikoin melodramaattinen, mutta jotenkin se ei tässä turhauta. Rumassa ja ankeassa ympäristössä tarina pääsee oikeuksiinsa ja onnistuu rakkaustarinan lisäksi kommentoimaan myös tätä aikaa ja sellaisia oloja ja tilanteita, jossa liian moni tällä hetkellä elää ilman mahdollisuutta paremmasta tulevaisuudesta. Komeaa työtä, kiitos.

Romeo & Julian ehtii nähdä TEHDAS teatterissa vielä marraskuussa, liput Tiketistä. Lisäksi esitys on myös osa marraskuista TIP-festiä.

Kiitokset Aura of Puppetsille kutsuvieraslipusta.