keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lavalta: 13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi. Kuva: Kristiina Männikkö

Taikapeili heijastaa kauneuden sijaan rumat himot ja halut

Teatteri Vapaan Vyöhykkeen immersiivinen 13. tunti -esitys olisi mennyt minulta iloisesti ohi ilman puskaradiosta kuulemaani kohinaa. Vallilassa sijaitsevaan 555 neliöiseen varastotilaan lavastettu esitys kuljettaa katsojan seikkailemaan synkkien satujen maailmaan, jossa prinsessat kisailevat julmasti keskenään, salaiset halut nousevat pintaan ja himot toteutetaan estoitta.

Immersio on toteutettu kiinnostavasti. Tilassa ei ole katsomoa tai näyttämöä, vaan siellä vaelletaan vapaasti. Katsojat saavat kasvoilleen kultaiset naamiot ja puhelimet jätetään tilan ulkopuolelle. Kun 13. tunti alkaa, ei tilassa saa puhua. Katsojat johdatetaan sisälle yksitellen ja siitä lähtien kokemus on jokaiselle erilainen. Omat valinnat ja mielihalut vaikuttavat siihen, mitä koet.

Kun minut johdatettiin esitystilaan istuin pöytään ja jäin seuraamaan baarissa tapahtuvaa kohtausta. Alkoi vähän ahdistaa. Mitä jos minulle käy kuten syksyisessä Neuromaanissa ja päädyn kulkemaan ilman päämäärää ja peläten menettäväni jotain olennaista? Onneksi 13. tunti mahdollistaa haahuilun älykkäästi ja pelastaa stressaantuneen, ajassa ajan sisällä voi esityksen asettamissa raameissa myös palata taaksepäin, nähdä siihenkin huoneeseen jossa hetki sitten kuuli seinien läpi kolinaa.

Henna Tanskanen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kristiina Männikkö

Ennen esitystä kerrotaan, että mitä enemmän uskaltaa sitä enemmän kokee ja tämän esityksen kohdalla se pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikkialle saa kurkistaa, tiloista löytyviä ruokia saa syödä. Luen hahmojen kirjoituksia heidän olkansa yli, tirkistelen luukuista, yritän saada auki lukollista kaappia. Koen paheellista mielihyvää, kun nappaan Hannun ja Kertun pöydästä macaron-leivoksen. Kutkuttavaa on myös se, kun toisinaan tarinan hahmo katsookin suoraan sinuun, koukistaa sormeaan ja johdattaa uuteen seikkailuun.

Esityksestä on siis käytännössä mahdotonta sanoa mitään ilman että pilaisi elämystä ja toisaalta minun kokemukseni tuskin on verrattavissa toisen kokemukseen. Esimerkiksi samaan aikaan tilassa liikkuneen puolison kanssa onnistuimme näkemään osittain eri asioita ja se oli oikeastaan hyväkin, pääsimme paikkailemaan pohtimiamme tarina-aukkoja yhdessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että 13. tunti on upeasti toteutettu. Massiivinen tila on sisustettu häiriintyneen synkästi ja satumaailmaa mukaillen. Pieniä yksityiskohtia on joka paikassa ja tästä visuaalisuuden riemuvoitosta on kiittäminen skenografi Sanna Levoa. Myös näyttelijät ovat upeita. Kymmenhenkinen esiintyjäryhmä on sukeltanut rooleihinsa komeasti ja pikkutarkasti ajoitettu esitys kulkee hengästyttävän hienosti. Vaatii taitoa viedä katsojat mukaan tarinaan ilman vuorosanoja ja pitää esitys käynnissä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Jos olet pitänyt Willinghamin Fables-sarjakuvista, olet kiinnostunut uudenlaisesta teatterielämyksestä tai nautit vinksahtaneesta tunnelmasta, on tämä ehdottomasti sinun esityksesi.

Esityksiä on vain tämän viikon loppuun asti, joten kipinkapin katsomaan josko lippuja vielä löytyisi tai ruinaamaan peruutuspaikkoja.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa kyllä jännän erilaiselta! En taida itse keritä tätä katsomaan, mutta toivottavasti jotain samantyyppistä on tulossa vielä myöhemmin uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin tämä oli niin suosittu (käsittääkseni lähes kaikki esitykset loppuunmyytyjä), että toivon mukaan intoa ja valmiutta riittää myös uusiin rutistuksiin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...