Lavalta: Huone jossa me tavataan (Jenni Kivelä)

Kuva: Darina Rodionova

Mitä meistä jää

Taidekoti Kirpilä Pohjoisella Hesperiankadulla on ihmeellinen paikka, asunto täynnä taidetta. Voisi sinne mennä ihan muutenkin vain, aukioloaikoina, mutta nyt menin sinne jo toista kertaa kokemaan tanssiesitystä. Jenni Kivelän Huone jossa me tavataan on neljän esiintyjän ja kuulokkeista kuuluvan äänen teos isän kuolemasta ja sen käsittelystä.

Ostin lipun sillä perusteella, että pidin valtavasti vuonna 2018 näkemästäni Rosemaryn huone -teoksesta ja niinpä en edes tutustunut siihen, mitä esitys käsittelee. Ehkä hyväkin, menin takki auki ja mitään odottamatta, en ehtinyt jännittää aihetta. Aihe ei sinänsä ole onneksi juuri nyt itselleni ajankohtainen, mutta kyllä se aina pysähdyttää ja mietityttää, samanlaisia ajatuskulkuja, häpeää, katumusta, epämääräistä surua on tullut koettua.

Teos on Kivelälle omakohtainen, mutta sisältää myös fiktiota ja tulkintaa. Omakohtaisuus tuo teokselle tiettyä painoa ja vakavuutta, ja samalla siihen voi kuitenkin suhtautua esityksenä. Minun ei tarvitse pohtia, mitkä tapahtumista ovat "totta", mutta uskon että tunteet ovat.

Huone jossa me tavataan tuntuu huokoiselta. Muistot tulvivat esiin tavaroiden ja hajujen kautta, samalla ollaan nykyhetkessä. Turhautumista, kipua, surua, rakkautta, monimutkaisia tunnesyhmyröitä. Tanssijat (Linda Holm, Elina Kivioja, Ninu Lindfors ja Jenni Kivelä) samankaltaisissa mustissa asuissaan, hiukset nutturalla, tuntuvat olevan keskellä prosessia, työstämistä, liike ei ole sulavaa eikä sen sellaista ole tarkoitus ollakaan.

Taidekoti Kirpilän tilaa hyödynnettiin esityksessä mukavasti, sen tietty pysähtyneisyys sopi aiheeseen hyvin. Katsojat jaettiin alun jälkeen kolmeen ryhmään, joissa liikuttiin esiintyjien ohjaamana tilasta toiseen. Se oli miellyttävää, osa huoneista kun oli suhteellisen pieniä ja näin tunnelma säilyi intiiminä, ja toisaalta ei tarvinnut kuikuilla kenenkään olan yli. Aluksi ajattelin kuulokkeista kuuluvien ohjeiden rikkovan illuusiota, mutta lopulta ne tuntuivat olennaiselta osalta. Vierainahan siellä oltiin, toisessa, joten hyväkin että oli ohjeita, siirtymiä. Joonas Outakosken äänisuunnittelu tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Huone jossa me tavataan tuntui hyvin aukiolevalta teokselta. Sen kertoja havainnoi tunnetilojaan, nyppi auki rupia ja pyrki toisaalta katsomaan lempeästi sekä itseään että esityksen isää kaiken sen keskeneräisyyden keskellä.

Esitys on kulkenut mukana ajatuksissani tämän viikon, ja luultavasti majailee siellä vielä pitkään. Hyvän esityksen merkki.

Huone jossa me tavataan esitetään maaliskuussa Taidekoti Kirpilässä vielä kaksi kertaa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Pipes & Hoses (MimoArt Company)

Kuva: Kai Kuusisto

Vakavia vesileikkejä

Kulttuurikeskus Stoan 40-vuotista taivalta juhlistettiin lokakuussa MimoArt Companyn uusimman teoksen Pipes & Hoses ensi-illalla. Teos tarttuu ajankohtaiseen vesiaiheeseen konkreettisesti ja tuo lavalle 2000 litraa vettä. Se on vain puolet siitä, mitä keskimääräinen suomalainen käyttää yhdessä vuorokaudessa piilovesi mukaan lukien. Ja voin kertoa, että varsin suurelle lavalle levittäytyessään jo 2000 litraa vettä on paljon.

Vesi on elementtinä ehdottomasti yksi suosikeistani, ja sitä käytetään esityksessä kekseliäästi. Vesiletkuilla leikitään kasarirockin pauhatessa, vedessä liu'utaan ja liukastutaan, se toimii heijastavana pintana ja toisaalta se voi myös viedä mukanaan ja hukuttaa.

Viiden tanssijan teoksessa esiintyjistä neljä oli minulle uusia, joten huomasin katseen hakeutuvan tuttuun liikekieleen eli tšekkiläisen Mates Petrákin ilmaisuun. Hänen taitava ja humoristinen ilmaisunsa viehätti minua jo keväällä nähdyssä MimoArt Companyn Body Notes -teoksessa, ja oli ilo nähdä sitä uudelleen. Petrákin liikekielessä on erityistä herkkyyttä, jossa vahva keho liikkuu tarkasti ja samalla antautuu sille, että liike voi olla myös koomista. Esityksen hauskimpia hetkiä olikin Petrákin soolo valtavan vuotavan vesitankin kanssa, klassista fyysistä komediaa taidolla toteutettuna.

Kehut ansaitsee toki koko esiintyjäensemble, Petrákin lisäksi Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola ja Antti-Pekka Pudas. Nautin heittäytymisestä, taidokkaasta liikkeestä, herkkyydestä ja yhteistyöstä. Esimerkiksi kohtaus, jossa esiintyjät liukuivat mitä erilaisemmissa asennoissa pitkin lavan reunoja osoitti ihastuttavaa liikkeen riemua. Vaikuttavimpia hetkiä puolestaan oli, kun esiintyjät asettuivat veteen ikään kuin hukkuneina, etenkin kun kontrasti vain hetkeä aikaisempaan ilotteluun oli niin suuri. On aina ilo katsoa liikettä, joka tuntuu ja näyttää vaivattomalta. Pidin myös paljon teoksen kehollisuudesta. Esiintyjillä ei ole kovin paljoa päällään, mutta se tuntuu tässä kontekstissa tarkoituksenmukaiselta ja mahdollistaa tietynlaista visuaalista. Pidin.

MimoArt Companyn teoksissa on toistuvasti tuotu esityksen rakenteita näkyville. Pipes & Hosesissa esimerkiksi liveprojisoinnit toteutetaan näkyvissä lavan sivustalla green screenin edessä, ja Silver Seppin vettä hyödyntävää livemusisointia nähdään sekä lavalla että parvella. Tämä ei nähdäkseni vie mitään pois teoksen lumosta. Päinvastoin, mielestäni on kiehtovaa nähdä miten asiat toteutetaan juuri siinä hetkessä. Todettakoon myös, että liveprojisoinnit ovat yleensä inhokkiasioitani, mutta tässä teoksessa ne tuntuivat perustelluilta, eli sulka videosuunnittelija Mikko Lampisen hattuun tästä saavutuksesta.

Teos oli muutenkin visuaalisesti ja auditiivisesti näyttävä. Herkkäkorvaisille ja lapsille suositeltiin korvatulppia, mutta koin että äänenvoimakkuutta säädeltiin tarkoituksenmukaisesti. Joskus on tarpeen laittaa nupit kaakkoon. Ja sama valoissa. En osaa enää eritellä tätä sen tarkemmin, mutta vaikuttunut olin, ja haluan siksi mainita vielä erikseen Karel Šimekin valo- ja Lasse Turusen äänisuunnittelun.

Mimosa Lindahlin ja Arto-Oskar Reunasen yhteisohjaus on teoksena kiinnostava, sillä se koostuu useista ensisilmäyksellä toisiinsa kuulumattomista paloista. Kasari-iloittelu, fyysinen komiikka, improvisoitu ilmastopuhe, taiteelliset projisoinnit, tuhannet vesilitrat ja kiehtova äänimaailma muodostavat kuitenkin yllätyksellisyydessään kiinnostavan kokonaisuuden, jota oli ilo katsoa.

Teoksen vesiteema on painava, olen ajatellut sitä paljon. Pipes & Hoses on täynnä vaikuttavia näyttämökuvia ja herättää ajatuksia veden leikillisyydestä, sen tuhovoimasta ja toisaalta katoavaisuudesta. Huomaan, että tänä varsin synkkänä aikana olisin kaivannut teoksen loppuun vielä jonkinlaista selkeämpää toivonkipinää, mutta ehkä sellaista ei ole nyt tarjota. Ja nyt en voi ainakaan virittäytyä valheelliseen turvallisuudentunteeseen siitä, että mitään ei tarvitse tehdä.

Syyskauden osalta Pipes & Hosesin esitykset on nyt taputeltu, mutta esitys palaa Stoaan maaliskuussa. Ajattelin viedä silloin myös lapsen katsomaan tätä (ikäsuositus 7+), olisi kiinnostavaa kuulla mitä hän on tästä mieltä.

***

Loppukaneettina todettakoon, että tunnen äänisuunnittelija Turusen, mutta lipun ostin ihan itse.

Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.

Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Rosemaryn huone (Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset)

Kuva: Aino Kannisto

Pelot tulevat näkyviksi vinksahtaneen kesäsiirtolan huoneissa

Minä en pidä kauhusta tai pelottavista jutuista. Jotenkin silti löysin itseni kävelemästä lokakuisena iltana Lammassaaren pitkospuita kohti Jenni Kivelän ja Kilttien ihmisten uutta teosta Rosemaryn huone. Esitys käsittelee pelkoa ja kauhua ja voi olla paikoin oikeasti hurja katsojasta riippuen, mutta itse päädyin nauttimaan kovasti pelkojen monipuolisesta käsittelystä.

Rosemaryn huoneesta on hankala kertoa paljastamatta liikoja. Kolmeen osioon jakautuva, omituiseen kesäsiirtolaan sijoittuva esitys on yllätyksellinen ja nerokas. Siinä on koko ajan jotakin perustavanlaatuisesti vinossa. Hymyt valahtavat kasvoilta, silmät tuijottavat maanisesti. Tanssijat liikkuvat paikoin kuin riivattuna. Tarjottu keitto epäilyttää, vaikka kerrotaan, että se ei sisällä pelottavaa botuliinia.

Kiinnostavimmassa osuudessa katsojat jaetaan ryhmiin ja siirretään istumaan pieniin huoneisiin eräänlaiseen asuntolaan. Ovi suljetaan ja jäämme istumaan sängyille. Huone on täynnä näennäisen merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta luonnollisesti Liisa Pesosen lavastuksessa ja puvustuksessa kaikki on tarkkaan mietittyä. Esiintyjät tuovat mukanaan huoneeseen erilaisia kauhuja ja pelkoja. Osa ahdistaa ja välillä tekee mieli ravistella hiipivää pelkoa kehosta pois. Säikyttelyä ei onneksi ole, eikä esitys sitä tarvitsekaan. Myönnettävä toisaalta on, että jos jokin käsiteltävistä peloista osuu liian hyvin omaan kauhukarttaan, saattaa esityksessä tulla tukalat oltavat. Poistua kyllä saa kesken, eli esitys on siinä mielessä turvallinen.

Esityksen äänimaailma on upea. Jokaisella katsojalla on kuulokkeet ja niistä kuuluu yksilöllinen ääniraita. Tämän lisäksi myös esiintyjillä on omat laitteet. Esityksen keskimmäinen osa tapahtuu tosiaan samanaikaisesti useassa tilassa ja ajoitukset ovat niin tarkat, että ilman ohjeita esitys ei toimisi katsojien ääniraitojen kanssa. En voi kuin nostaa hattua, sillä esiintyjät kykenevät ohjeiden kuuntelemisen lisäksi esittämään omat osionsa täysin keskittyneesti. Hatunnostonsa ansaitsee luonnollisesti siis myös äänisuunnittelija Joonas Outakoski, sillä tällaista en ole ennen kokenut ja olen kuitenkin kulkenut viime vuosina aika monessa esityksessä kuulokkeet päässäni.

Rosemaryn huoneessa palaset ovat siis monella tavalla kohdallaan. Lammassaaren miljöötä käytetään hyvin hyödyksi ja siitä saadaan luotua vino paikka jossain nyrjähtäneessä ajassa. Tunnelma on mukavan epämiellyttävä koko esityksen ajan, tanssijat pysyvät roolissaan eivätkä vaikuta edes palelevan ohuissa vaatteissaan, vaikka ilma on todella kolea. He eivät tunnu todellisilta. Palatessa takaisin sivistyksen pariin mantereelle tekee mieli vain puhua esityksestä, pelon psykologiasta ja siitä, miten jotkut pelot puhuttelevat ja miksi.

Viimeiseksi suosittelen, että jos menet katsomaan esitystä laita todella lämpimästi päälle. Lokakuiset illat ovat kylmiä eivätkä Lammassaaren tilat ole lämmitettyjä. Kerrastot siis alle ja pipot ja hanskat mukaan!

Rosemaryn huoneen esityksiä on 20.10. asti, liput ja muut tiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkoesitykseen.

Lavalta: Nasty (Susanna Leinonen Company)

Kuva: Mirka Kleemola

Nasty pakottaa pohtimaan omaa katsetta

Olo on runneltu Susanna Leinonen Companyn uuden teoksen Nasty ensi-illan jälkeen. Voimakkaat äänet ja valot säväyttivät jo itsessään, mutta näyttämöltä vyöryvä liike-energia on ollut pysäyttävää. Tanssijoiden kehot ovat pystyviä, muuntautuvia, äärimmilleen viritettyjä. Teemana naisen kehoon kohdistuvat odotukset tuntuu lähtökohtaisesti turhan toistetulta, mutta esitys yllättää. Joudun yhtäkkiä tarkkailemaan myös itseäni: miten minä katson, miten minä arvotan ja vaadin.

Viiden tanssijan (Tiia Huuskonen, Elina Häyrynen, Natasha Lommi, Elisa Tuovila ja Erika Vilander) kehot altistetaan katseelle kirkkaiden valojen alla. Sari Nuttusen pukusuunnittelu provosoi ja haastaa katsetta entisestään. Pitsit, tyllit ja kehoa vasten vääntyvät alusvaatteet kiinnittävät huomion lanteisiin, rintoihin, kasvot on usein peitetty jolloin kehot näyttäytyvät objekteina. Tuntuu jopa vähän epämukavalta, mutta katsottava on.

Liikkeellisesti teos on hypnoottinen, etenkin kaikkien ollessa lavalla on hankala päättää mihin huomionsa kohdistaisi kun lavalla tapahtuu niin paljon. Susanna Leinosen koreografian liikekieli on monipuolista ja kiinnostavaa.Tanssijoiden ilmaisu on keveää ja voimakasta. Pehmeänä alkanut liike voi muuttua äkisti kovaksi ja kulmikkaaksi, keho vääntyy asentoihin joihin ei ehkä pitäisi. Hengitys kohisee raskaana, kehot törmäävät toisiinsa, lattiaan. Liike tuntuu välillä jopa väkivaltaiselta. Vasta lopussa liikkeessä on havaittavissa myös lämpöä, se toi helpotusta katsomiskokemukseen.

Paikoin teos oli minulle kuitenkin myös melko haastava. Muun muassa mustat hiukset kasvoillaan lavan läpi liikkuvan hahmon merkitys ei auennut, lähinnä se sai miettimään kauhuelokuvia eikä niinkään kehollisuutta. Paikoin löysin itseni myös ylianalysoimasta merkityksiä, parhaimmillaan teos oli kun sen kuvastolle malttoi altistaa itsensä kelailematta liikoja. Lopulta ajattelen esitystä sirpaleisuudessaan lähinnä jonkinlaisena ajatushautomona ja kysymysten esittäjänä.

Nasty haastaa analysoimaan omaa katsetta. Miten katson toista ihmistä, toisen ihmisen kehoa, miten tulkitsen sitä? Monet liikkeet ovat merkityksillä ladattuja, mutta tosiaan: it's only movement. Saisipa oman katseen harjoitettua siihen, että osaisi katsoa vain liikettä ja kehoa sellaisenaan, ei arvottaa tai arvioida kuten niin helposti päätyy tekemään. Saisipa liikkeestä voimaa, itselle ja muille, voimaa olla tarvittaessa nasty ja olla sortumatta vihamielisten katseiden ja sanojen alle.

Esityksiä on Stoassa 16.9. asti ja syksyn aikana teos on mahdollista nähdä myös muualla. Lisätiedot täältä.

Kiitokset Susanna Leinonen Companylle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Aidatut unelmat (Sari Palmgren/Zodiak)

Kuva: Jouni Ihalainen

Aistit auki unelmille

Siitä on vähän alle vuosi, kun seisoin Kannelmäen Sitratorilla odottamassa Sari Palmgrenin Aidatut unelmat -teoksen alkamista. Minulla oli jalassa hyvät kävelykengät, kuten oli ohjeistettu, edessä oli reilun muutaman tunnin kävely ympäri Kannelmäkeä ja Malminkartanoa kuulokkeet korvilla ja tanssia katsellen. Esitys oli vaikuttava ja kaunis, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään viime vuonna. Kokemus on painunut kuitenkin elävästi mieleen, sillä sitä seuraavana aamuna menin sairaalaan verenpainetarkastukseen ja jäin sinne etuajassa synnyttämään. Esitys muodostui itselleni siis jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi, mutta koska Aidatut unelmat on nyt palannut ohjelmistoon, on sen muistelu jopa ajankohtaista.

Liikaa en esityksestä halua paljastaa, sillä se on yllätyksellinen ja elämyksellinen. Reitille lähdetään pienissä ryhmissä oppaiden johdolla, mutta vuorovaikutusta ei ryhmän sisällä varsinaisesti ole. Kuulokkeista kuuluu kohteisiin suunniteltu äänimaisema, mutta samalla ne tuovat tiettyä yksityisyyttä ja mahdollistavat keskittymisen esitykseen. Äänimaiseman ovat suunnitelleet Tuomas Norvio ja Esa Mattila ja siihen kuuluu myös Mikko Perkolan ja Norvion säveltämää musiikkia. Muistan esityksen kerronnalliset hetket vain hatarasti, mutta tunnelmaan ne sopivat, sen muistan. Paras äänellinen hetki reitillä minulle tapahtui kuitenkin ilman kuulokkeita, tunnistatte kyllä kohdan jos menette esitykseen.

Reitin varrella kohdataan lukuisia tanssijoita julkisissa tiloissa ja yksityisissä puutarhoissa. Tanssijat ilmestyvät usein yllätyksellisesti ja saattavat vaikuttaa hetken normaaleilta kulkijoilta, jotka intoutuvat yhtäkkiä tanssin pyörteisiin. Mieleen on jäänyt muun muassa matkalaukkunsa kanssa holtittomasti liikkuva mies. Tanssijoita on teoksessa yli 80 ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia, hatunnosto heille.

Matkan aikana keskityin kuuntelemaan ja katsomaan, joten en tiedä osaisinko kävellä ryhmämme reittiä itsekseni. Toki esitykseen uppoutumista auttoi sekin, että alue oli itselleni suurilta osin vierasta. Kun ei ihan tiedä missä on, on luotettava ryhmään. Tämä toi esitykseen myös tietynlaista myyttisyyttä, oli olo kuin liikkuisi sadussa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Makumuistoiksi reitiltä jäivät vohvelikeksi ja kirpeä omena.

Kuva: Jouni Ihalainen

Olen miettinyt tätä esitystä vuoden aikana lukuisia kertoja. Minut esitys juurrutti siihen hetkeen, sai kaipaamaan tanssia ja pohtimaan sitä, miten hienoja tiloja meillä onkaan ja millaisia salaisia puutarhahelmiä, yksityisiä ja yleisiä, lähiympäristöstä löytyykään. Multa käsissä, kallio jalkojen alla, se, että eväät maistuvat aina parhaalta ulkona.

Aidatut unelmat muodostui minulle hurjan tärkeäksi teokseksi esitykseen liittymättömistä syistä, mutta se on myös itsessään kaunis ja ympäristöönsä kiinnostavalla katseella suhtautuva. Kun omenatarha jäi taakse, oli jäsenissä hyvä taideuupumus ja himoitsin lettuja. Suosittelen lämpimästi kokemaan tämän aistit auki, esityksiä on nyt elokuussa 18.8.-26.8.

Lavalta: Oneiron (Raekallio Corp. / Cirko)

Kuva: Stefan Bremer

Oneiron ja välitilaan jäänyt katsoja

Laura Lindstedtin massiivinen romaani Oneiron - fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista oli ilmestymisvuonnaan 2015 keskustelun kohteena etenkin sen voitettua Finlandia-palkinnon. Teos sukeltaa pää edellä elämän ja kuoleman välitilaan seitsemän eri taustoista tulevan naisen voimin leikitellen erilaisilla tekstilajeilla. Valtteri Raekallio ei ole tätä moniäänistä kokonaisuutta kuitenkaan säikähtänyt, vaan on rakentanut siitä osittaisimmersiivisen esityksen kuudelle tanssijalle Cirkoon ja sen liepeille Suvilahteen.

Teksti sisältää paljastuksia esityksen sisällöstä, joten jos olet menossa katsomaan ei sinun ehkä kannata lukea sitä etukäteen.

Raekallion Oneironissa on kolme erilaista alkua. Yksi tapahtuu Cirkon tiloissa, toinen yksityisasunnossa jossain lähistöllä ja kolmas on kiertokävely Suvilahden lähimaastossa. Minä olin seuralaiseni kanssa tässä jälkimmäisessä ja tarvoimme sohjossa kuunnellen kuulokkeista performanssitaiteilija Shlomithin aamulenkin tapahtumista. Matkan varrelle oli ripoteltu pieniä yksityiskohtia tekstin tueksi: oli miniatyyrikokoinen taksijono, Shlomith juomassa mehuaan, Brooklyn Bridgen rippeet. Viehätyin näistä, mutta isossa joukossa vaeltaessani mietin myös, jäikö jotain näkemättä kun jouduin myös keskittymään siihen etten kävelisi toisten kantapäille.

Noin puolen tunnin kuluttua pääsemme takaisin Cirkolle ja vaellamme esitystilaan, korkeakattoiseen ja valkoisella savulla täytettyyn Maneesi-saliin. Olen kiitollinen tossuista ja vilteistä kolean ilman jälkeen. Esityksen teoskatkelmilla rytmitetty tanssiosuus alkaa, olemme saapuneet välitilaan. Tanssijat (Jonna Aaltonen, Krista Julia-Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio) saapuvat vähitellen. Liikekieli on minun silmiini väkivaltaista ja nykivää. Kehojen kohtaamiset tuntuvat muuttuvaa poikkeusta lukuunottamatta invasiivisilta. Toisaalta ihailen ihmiskehon rajojen rikkomista, nivelten kääntymistä minne sattuu ja silti ehjänä pysymistä. Pää yritti tulkita tarinoita, joita kehot kertoivat, mutta se ei ollut aivan helppoa. Puvustus, kertoja ja miljöö vaihtuivat loppujen lopulta niin tiuhaan että koin itsekin olevani jonkinlaisessa tarinoiden välitilassa, en aivan kartalla missään.

Esitys nyki silti jatkuvasti mielenlankoja keväältä 2016, jolloin luin kirjan. Olin kirjasta silloin aika pyörryksissä, mutta yllättävän hyvin osia siitä muistui esitystä katsellessa mieleen. Toisaalta en tiedä oliko se hyvä asia, sillä aivot kävivät vähän ylikierroksilla yrittäessäni tulkita kuka tanssijoista oli kukin ja en ollut myöskään aivan varma, vaihtuivatko esitetyt hahmot toisinaan. Tuntuu, että viittauksia kirjaan oli paljon ja sitä myöten sen kertaus olisi voinut olla ennen esitystä paikallaan, jos olisi kaiken tahtonut ymmärtää.

Maneesi-sali sopii esityksen tilaksi upeasti. Korkeuksiin kohoava katto ja suuret ikkunat luovat raamit kamppailulle elämän ja kuoleman välimaastossa. Kunnianhimoinen valaistus (Jukka Huitila) hoidetaan pääosin ulkoa käsin, kirkkaus saavuttaa lavan milloin mistäkin sielun ikkunasta. Ohiajavat autot tuovat oman lisänsä valaistukseen. Elämä on siellä jossain lasin takana, me olemme täällä välitilassa.

Teoksen loppukin on kaunis. Katsojat johdatetaan yksin tai pareittain lattialle, jonne tuodaan tuoleja ja valkoisiin liinoihin verhottuja pöytiä. On lähes hiljaista, vain paikalle kärrättävät astiat kilisevät. Meille jaetaan ihanaa, höyryävää borssikeittoa ja leipää. Nautin kynttilänvalossa istumisesta ja hiljaisuudesta.

Vähitellen tilassa alkaa kuitenkin kuulua keskustelua, ihmiset vertailevat teoskokemuksiaan ja alun vaikutusta siihen. Tässä vaiheessa saan tietää kolmannesta, yksityisasunnossa tapahtuneesta alusta. Jään miettimään, miten sinne olisi päässyt ja samalla alkaa vähän harmittaa. Tuntuu, että olen katsojana jäänyt pois jostain eksklusiivisesta ja hienosta ja siihen tunteeseen on kurja lopettaa kokemus. Pyyhin kuitenkin leivällä keiton loput, siitä jäi hyvä maku.

Mielenteatteriksi kuvailtu Oneiron oli minulle ristiriitainen kokemus kuten alkuperäisteoskin. Seassa oli osia joista pidin paljon, mutta pienet nykäykset jäivät kaihertamaan ja vaivaamaan. Teos ei avaudu helposti eikä sen aina tietysti tarvitsekaan, mutta nyt olisin kaivannut omalle tulkinnalleni enemmän askelmerkkejä kuin mitä minulle tarjottiin.

Kiitokset Raekallio Corp.:lle kutsuvieraslipuista.

Tanssin katsomisesta

Social eMotions. Kuva: Amulio Espinosa

Muutaman viime vuoden aikana olen yrittänyt hivuttaa katsomisohjelmistooni yhä enemmän tanssia. Parhaimmillaan tanssin katsominen on todellinen nautinto, liikkeen lumoa ja ihmiskehon ihailua. Toisaalta tanssista on myös vaikea kirjoittaa, sillä liikesanasto on hakusessa ja omien tuntemusten kuvailu välillä todella haastavaa. Ehkä siksikin viime vuodelta jäi kirjoittamatta useasta tanssiesityksestä, joista kuitenkin pidin ja joihin haluan kuitenkin nyt vielä palata.

Keväällä näin kahden tanssiteoksen illassa Johanna Nuutisen HATCHEDin ja taiteellis-tieteellisen työryhmän valmistaman Social eMotionsin. Esitysilta oli perjantai. Muistan että oli pimeää ja olin rankan viikon jälkeen todella, todella väsynyt. Halusin kuitenkin mennä katsomaan esityksiä, olisi ollut nuivaa peruuttaa kiinnostava kulttuuri-ilta ystävän kanssa.

HATCHED oli näistä lähtökohdista ja ehkä muutenkin minulle haastava teos. Vallankäytöstä, anonymiteetistä ja identiteetin muodostumisesta ammentava teos sai aivot raksuttamaan ja jälkikäteen ajatellen mietin teemoja ehkä liikaa enkä heittäytynyt liikkeeseen. Huomasin myös, että Nuutisen tanssiessa osan teoksesta kasvot peitettyinä, oli minun vaikea keskittyä liikkeen katsomiseen. Kasvot ovat minulle selvästi tärkeät, vaikka niillä ei erityisesti mitään tunnetta yritettäisi välittää. Valosuunnittelultaan teos oli vaikuttava, muistan tarkimmin juuri mustalla tanssimatolla muuttuvat neliömäiset muodot ja säksättävän valon. Haluaisin nähdä tämän esityksen uudelleen.

Aalto-yliopiston Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella toteutettu projekti Social eMotions oli puolestaan todella kiinnostava tutkimus ja herätti seuralaiseni kanssa paljon keskustelua. Stoassa sekä esiteltiin tämä projekti että esitettiin tanssillisesti kohtauksia, joissa yleisö sai äänestää tanssijoiden tunnetilat koreografioihin puhelimien avulla. Teoksessa tanssivat Nuutinen ja Jarkko Lehmus, lisäksi lavalla oli kaksi sellistiä, Ulla Lampela ja Iida-Vilhelmiina Laine.

Esityksessä oli kiinnostavaa havainnoida, miten tanssijat toivat esiin erilaisia tunnetiloja liikkeissään. Liikekieltä oli tutkittu projektin aikana paljon. Seuralaiseni pohti, että tunnetilojen päättämisen sijaan katsojana olisi ollut kiinnostavampaa yrittää tunnistaa esitetty tunnetila. Toisaalta äänestämisellä saatiin jokaisesta esityksestä erilainen ja lisää dataa tutkimukseen, mutta olisi ollut mielenkiintoista myös nähdä osaisiko itse löytää keholliset merkit eri tunteista. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa tietää onko tunteiden kehollisessa ilmaisussa paljonkin kulttuurillisia eroja. Tätä myöten voisinkin tutkia, joko projektista on julkaistu artikkelit.

FRIGID. Kuva: Marko Mäkinen

Kevätkaudella kävin katsomassa myös tiimin Raekallio, Mandelin ja Kitti esityksen FRIGID (joka on muuten katsottavissa täällä, voisin tsekata itsekin sen uudelleen). Kolmen toisensa pitkään tunteneen tekijän yhteisteos toveruudesta ja luottamuksesta oli innostavaa katsottavaa. Kitti on minulle tuttu lähinnä miekkailukoreografioiden tekijänä, Raekalliolta olen kokenut Neuromaanin ja Mandelin on tuttu Kinetic Orchestran puuhamiehenä. Tähän esitykseen otin mukaani nykytanssia tai tanssia yleensäkin vain vähän katsoneen ystäväni.

Positiivisen äijämäistä energiaa pursuava esitys oli hyvää mieltä tuova. Kolmen taitavan tekijän yhteinen ponnistus oli liikkeellisesti näyttävä sisältäen muun muassa ilmassa tapahtuvaa akrobatiaa ja aikamoisia voimannäytteitä miesten hinatessa yleisöä pitkin esitystilaa. Myös seuralainen kiitteli vauhdikasta meininkiä. Lopussa esitys meni käsitteellisemmälle tasolle ja olin sen kanssa hieman hukassa taas tulkintaodotusteni kanssa, vasta nyt jälkikäteen luin esityksessä olleen puheosion olevan katkelma kirjasta. Jäin jumiin sen ajatuksen kanssa etten tiennyt onko esityksen tarina "totta" vai ei. Vauhdikkaimmilta osioiltaan esitys oli kuitenkin tavattoman mieleenpainuva ja olen ajatellut sitä paljon jälkikäteen.

All Male Panel. Kuva: Mikael Ahlfors

Loppuvuodesta puolestaan palasin taas Stoaan. Ensisijaisesti lähdin katsomaan kovasti pitämäni Kinetic Orchestran uutta teosta All Male Panelia, mutta sattumoisin samana iltana esitettiin myös itävaltalaisen tanssikorkeakoulun SEADin Bodhi Projectin teos Beneath a Falling Sky.

Beneath a Falling Skyssa kiinnostavinta oli nähdä projektissa koreografina toimineen Jarkko Mandelinin kädenjälki, tunnistaa tuttu liikekieli uudessa kontekstissa. Kuuden nuoren tanssijan koreografia oli miellyttävää katsottavaa ja liikkeellisesti se oli minulle helposti sulateltavaa. Koreografiassa minua viehätti erityisesti Mandelinille tyypillisen rajun liikkeen yhdistäminen luottamukseen perustuvaan heittäytymisen. Oli myös kiinnostavaa nähdä uusia tanssijoita.

All Male Panel oli yksi syksyn tärppilistani ehdottomista esityksistä. Kävin katsomassa ensimmäisen Kinetic Orchestran esitykseni vuonna 2013 ja sen jälkeen olen yrittänyt seurata tanssiporukkaa mahdollisimman tarkkaan. Tämänkertaisessa teoksessa tarkastelun kohteeksi oli otettu ilmastonmuutos ja ilmastokokouksissa nähty poliittinen teatteri. All Male Panel on osa RRR eli Rajoja rikkovat residenssituotannot -hanketta ja tässä teoksessa yhteistyötä ovat tehneet koreografi Jarkko Mandelin ja ilmastotutkija Joonas Merikanto.

Esityksessä käytettyjen projisointien ilmastonmuutostietoiskut olivat kiinnostavia ja mykkäelokuvien tyyliä henkivä reunus oli tyylikäs, mutta diojen asetteluun olisin kaivannut huolellisuutta. Välillä tekstistä ei saanut selvää ja muutenkin tuntui että diaesitys oli tehty hieman hutaisten. Tiedeosuus, skarppaa!

Koreografia puolestaan oli paljon sitä mitä odotin ja vähän lisää. Tallella oli paljon sitä liikekieltä, minkä Mandelinin koreografioihin yhdistän, mutta mukana oli myös kaikenlaista yllättävää. Poliittisen teatterin apinointi kumivasaroineen oli slapstick-huumoria kukkeimmillaan ja valtavien pallojen sisällä esitetyt osuudet olivat todella vaikuttavia. Esitys oli humoristinen mutta samalla aika surullinen, kun sen esittämiä ajatuksia lähti miettimään tarkemmin.

Johtopäätöksinä tästä vedän, että olen tanssikatsojana tuurilla elävä. Jotta pääsen heittäytymään tarvitsen rennon mielentilan ja virkeän mielen. Tausta-ajatukseksi kaipaan jotain riittävän selkeää tai sitten minun on syytä jättää teoskuvaus lukematta, sillä muuten katsominen menee ylianalysoinniksi ja en saa keskityttyä itse tanssiin. Toisaalta kaipaan itselleni haastetta katsojana. Minulla on tällä hetkellä aika tarkka visio siitä, millaisesta tanssista pidän ja haluaisin törmäyttää tätä näkemystä. Otan mielelläni vastaan suosituksia kiinnostavista tekijöistä, joiden kanssa pääsisin laajentamaan tanssikentän tuntemustani.